Part 4
Kirje oli siis valmis kuoreen pantavaksi, ja kirjeen toimittaminen postiin jätettiin Ollin-Mikon huoleksi, jonka täsmällisyyteen kaikki luottivat.
Päivät menivät, ja pian oli käsissä se päivä, jona konsulentin piti saapua Rantalaan meijeririitaa ratkaisemaan. Oli jo kevätpuoli talvea, ja päivät olivat pitkiä.
Varpumäkeläisten kirjeestä eivät saaneet syrjäiset vihiä, vaikka kyllä kylällä huhuttiin, että Varpumäen Manta oli jonnekin kirjoittanut. Ollin-Mikon koko huomio ja elämä oli nyt niin kiintynyt asiaan, ettei hän joutanut mitään muuta tekemään. Odotteli vain sitä merkillistä kokouspäivää.
Vihdoin se tulikin, ja Mikko oli jo varhain aamulla liikkeellä. Aikaisin olivat Sipillan kylänkin miehet lähteneet kokoukseen. Kun Mikko pirtiltään suksilla painalsi menemään Varesmäen Josefiinan lammashakaa kohden, seisoi siinä kivien luona kaksi miestä: Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki.
»Kas siinähän Mikko nyt on», tervehti Erkkilä Mikkoa. »Aioimme tästä juuri tämän Mäenpään Ulrikin kanssa lähteä sinua puhuttelemaan.»
Mikko jäi suksilleen seisomaan ja arveli:
»Joo, tässä minä...»
»Sinä, Mikko, joka olet ilmoisen ikäsi tässä Repovaaran laidassa asunut, tiedät todistaa, että noissa Varpumäen lähteissä on aina vettä! Me tarvitsisimme semmoisen todistajan tänään kokouksessa... tämän meijeripaikan vuoksi... ja jos lähdet todistamaan konsulentille, niin...»
»En minä lähde todistamaan», ärähti Mikko. »Viekää meijerinne muualle...»
»Mutta tiedäthän, että lähteissä on aina vettä, talvella ja kesällä», koetti Erkkilä houkutella.
»Mikäpä sen tietää», vastasi Mikko, ja sen sanottuaan läksi hän hiihtämään.
Erkkilä ja Mäenpää jäivät kivikasan viereen seisomaan, mutta kun Mikko Ison-Herralan kohdalla silmäsi taakseen, näki hän heidän hiihtävän Varpumäkeä kohden, kaiketi Mantaa ja Israelia pyytämään todistajiksi...
— Vaan ei tule sieltä todistuksia, — mietti Mikko hiihtäessään. — Ei todista Manta eikä Israeli... Mutta jos arvaavat mennä Virnemäkeen ja pelottavat Kaisan, joka on velkaa Erkkilälle, niin...
Mikkoa vähän arvelutti, mutta luotti hän Kaisaankin ja hiihteli menemään. Lopun matkaa hän mietti, mitä lieneekään konsulentti arvellut heidän kirjeestään. Sitä se ei sano, kutka sen ovat kirjoittaneet, mutta jos kysymys tulee, niin syyttää jannenmäkeläisiä... On se siitä kirjeestä kaikki saanut tietää, ja jo on kumma, jos Erkkilä ei tässä kokouksessa joudu alakynteen. Olisi saanut tulla siihen kirjeeseen muitakin nimiä, mutta kun oli sitä paperia niin määräseltään...
Kun Mikko joutui Rantalaan, sanottiin hänelle pihalla, että konsulentti oli vastikään saapunut. Mikko silmäsi pirttiin, jossa istui vain parikymmentä miestä lakitta päin, tupakoimatta ja ääneti. Pihallakin oli kaikki hiljaista, eikä mistään päin kuulunut semmoista rähinää kuin edellisissä kokouksissa.
Väkeä saapui saapumistaan. Sipillan kyläläiset tulivat yhdessä roikassa. Mallikyläläiset olivat saapuneet vähää ennen ja asettuneet istumaan karsinan puolelle pirttiä, missä ennenkin olivat istuneet...
Joku kuiskasi Mikolle korvaan, että »saapa nähdä ja kuulla kuinka käy, Maaherran Heikki kuuluu olevan konsulentin kanssa kahden kesken vieraskamarissa...»
»No, jo käyvät tapon puolelle Sipillan kylän miehet», arveli Mikko.
Mutta silloin juuri saapuivat Sipillan kyläläiset ja kävivät pirttiin, Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki etunenässä niinkuin kenraalit. Mutta täytyi Sipillan kylänkin miesten ottaa lakit pois päästä, eikä yhtään sikaria näkynyt kenenkään suupielessä.
Jo tulivat konsulentti ja Maaherra kamarista ja menivät pirttiin. Mikkokin sai istumapaikan ovipenkin päähän, oven suuhun, ja istahti siihen Sipillan kylän Savelan viereen.
Konsulentti meni pöydän taakse ja Maaherran Heikki miestensä joukkoon, mutta Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki istuivat etupenkillä, melkein konsulentin nenän alla.
Mikko teki sen huomion, että tässä kokouksessa oli vähemmän väkeä kuin edellisessä, vai siltäkö lienee vain näyttänyt, kun kaikki istuivat hiljaa, eivät rähisseet eivätkä tupakoineet...
Konsulentti aloitti puheensa. Hän puhui ensin laajasti pienistä ja isoista osuuskunnista, pienistä ja isoista meijereistä, yhteistyöstä, osuustoiminnan hengestä ja tarkoituksesta... ja paljon muuta, josta Mikko ei juuri mitään ymmärtänyt. Ja niin pääsi hän puheessaan Heinärannan meijeriasiaan...
»Minua on pyydetty tänne ratkaisemaan riitaa, joka on syntynyt meijeripaikasta», sanoi hän, ja näkyi selvään, että hän oli pahalla kiirillä. »Mistä syystä on tämä riita syntynyt? Minä olen tässä asiassa jo mielipiteeni lausunut ja ymmärrykseni mukaan ehdottanut meijerille paikan. Käsittämätöntä on, miksi riita on rakennettu, — riita, joka jokaiselle osuuskunnan jäsenelle tulee kalliiksi.»
Silloin nousi takarivistä seisomaan pitkä, nuori mies ja sanoi varmalla äänellä:
»Minä uskon puolestani, ettei riitaa olisi syntynyt, jos täällä olisivat vähävaraisempienkin miesten mielipiteet jotakin vaikuttaneet. Mutta niinkuin nyt ovat asiat, on koko rakennushanke kahden rikkaan, härkäpäisen miehen hallussa. Ja niin kauan kuin näin on, ei yksimielistä päätöstä tähän asiaan tule, sillä nämä kaksi porhoa pysyvät härkäpäisyydessään...»
Nuori mies istuutui, ja konsulentti kysyi:
»Minä tahtoisin nyt tietää ne syyt, joiden nojalla Sipillan kylän miehet pitävät Varesmäen palstaa parempana ja sopivampana kuin Herralan palstaa.»
Erkkilän Anaski nousi seisomaan ja alkoi puhua puuta heinää.
»Mutta eihän tuosta saa vastausta siihen kysymykseen, jonka tein», muistutti konsulentti, mutta Erkkilä jatkoi puhettaan keskeyttämättä.
Viimein vaati konsulentti, että nyt pitää olla hiljaa...
»Mutta minä en ole vielä kaikkea sanottavaani sanonut», sanoi Erkkilä. »Ja sitäpaitsi tässä saan puhua minä niinkuin muutkin... Ei tässä auta, vaikka mallikyläläiset olisivat kuinka tuttuja hyvänsä herrain kanssa. Yksimielinen pitää päätöksen olla ennenkuin se kaikkia miellyttää.»
Konsulentti lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja näkyi, että hän suuttui silmittömästi.
Mutta Erkkilä naureskeli ja töksähti istumaan.
Nyt nousi Maaherran Heikki ja puhui laajasti sekä Varesmäen Josefiinan lammashaasta että Pikku-Herralan palstasta, verraten kumpaisenkin etuja ja hankaluuksia.
»No, se on selvää puhetta», sanoi konsulentti.
»Onpa tietenkin selvää, vaan mitäs vastapuoli sanoo!» pisti Erkkilä siihen.
Konsulentti ei ollut Erkkilää kuulevinaankaan, vaan ehdotti, että äänestettäisiin.
»Se ei sovi», sanoi Erkkilä penkiltään.
»Ja minkätähden ei?» tikasi konsulentti.
»Sen vuoksi, että se puoli, joka äänestyksessä joutuu tappiolle, ei tietenkään hyväksy meijeripaikaksi sitä palstaa, jonka toinen puoli äänestyksellä voittaa. Ja silloinhan ei päätös ole yksimielinen.»
Silloin suuttui konsulentti, löi »Maatalouskalenterinsa» pöytään, jotta paukahti, ja sanoi:
»Päättäkää ja tehkää kuinka tahdotte!»
Ja hän meni ulos eikä enää palannut.
Hänen poistuttuaan oli pirtissä ensin kuolon hiljaisuus. Sitten kuului joku rykäisevän, lakkeja alkoi ilmestyä päihin, ja ovenpuolessa jo tupakoitiinkin.
»Joo, joo», sanoi Erkkilä ja sytytti sikarin.
Ollin-Mikko oli odottanut, että konsulentti mainitsisi kirjeestä, mutta sanaakaan ei tuo ollut puhunut.
— Ei maininnut, mutta kyllä sen kuuli, että hän tietää lähteistä vettä puuttuvan, on saanut kirjeen, — päätti Mikko.
Ja koska hän näki, että muutkin hommasivat piippuunsa, otti hänkin tupakkavehkeet käsille.
Pitkän aikaa oltiin hiljaa.
Sitten nousi kirkonkylän Kauppila puhumaan. Puhui kauan ja sovintoon kehoitti. Ehdotti, että otettaisiin muista pitäjistä miehet riitaa ratkaisemaan. Mutta siihen eivät suostuneet kaikki, ja niin näytti asia taas jäävän kesken.
Silloin nousi Maaherran Heikki ylös ja sanoi vihapäissään:
»Tästä ei tule sen parempaa. Me rakennamme meijerin mihin tahdomme ja rakentakoot muut myös, jos tahtovat...»
»Niin tehdään», sanoi siihen Erkkilä.
Ja niin oli kokous loppunut.
Kun ensimmäiset pirtistä tulijat pääsivät pihalle, näkivät he konsulentin ajavan kujasta ulos, luvannut heti kokouksen loputtua tulla ilmoittamaan, miten on käynyt. Onko konsulentti maininnut kirjeestä? Ottiko puheeksi sitä, että karjakko oli noitunut sairaaksi Varpumäen Mantan lehmän? Mainitsiko Erkkilän aisatiuku-asiasta?
Niistä oli Mikkoa pyydetty kuuntelemaan tarkoin, mainitseeko niistä asioista.
Mikko hiihteli reippaasti, ja hyvä oli hänellä mieli siitä, ettei meijeriä ainakaan vielä ollut päätetty rakentaa Varesmäen Josefiinan lammashakaan. Ja mikäli Mikko oli ymmärtänyt, niin sitä mieltä oli ollut konsulenttikin, että Pikku-Herralan palsta on sopivin. Ja siitä johtui selvästi, että kirjeen oli konsulentti saanut ja asiaa kotonaan punninnut. Kaikesta näkyi, että Pikku-Herralan palstaa puolsi ja Josefiinan lammashakaa moitti...
Hän hiihti ensiksi Varpumäkeen. Manta sattui tulemaan navetasta, ja kun näki Mikon hiihtävän siinä pellon päässä jo, niin seisahtui odottamaan.
Päästyään likemmäksi alkoi Mikko selittää, mitä kokoukseen kuului.
»Jo oli eri järjestys kuin ennen», selitti Mikko. »Eivät saaneet tupakoida, ja lakittomin päin piti istua, ja yksi kerrallaan sai puhua.»
»No mainitsiko...»? kysyi Manta.
»Ei erittäin maininnut, mutta sen kuuli kaikista konsulentin puheista, että kirjeen on saanut. Lähteistäkin mainitsi...»
»Ei puhunut... mutta sanoiko mitään karjakon pahuksesta?»
»Olisi kai vielä puhunut ja maininnut siitäkin, mutta suuttui sitten Erkkilän Anaskille, jotta lyödä paukautti kirjansakin pöytään.»
Manta ei ollut oikein tyytyväinen Mikon uutisiin.
»Jos olisin itse ollut, niin olisin kysynyt, onko kirje tullut», sanoi hän.
»No kuulinhan sen, että kirjeen on saanut», sanoi Mikko ja läksi toisiin mökkeihin uutisiaan ilmoittamaan.
VI
Seuraavalla viikolla, kun lähetetyistä voiastioista tuli suoritus, oli hinta poljettu niin alhaiseksi, ettei koskaan ollut niin halpaan mennyt. Syyksi oli ilmoitettu, että voissa tuntui savun maku.
»Siinä se nyt on... Ahtaassa ja sopimattomassa huoneessa kun valmistetaan voi, ei ole kummakaan, että tulee savumakuja», sanoi kirkonkylän Kauppila ja lisäsi vielä:
»Saattaa tapahtua, etteivät huoli koko voista... Siinä sitten ollaan... Sitten näkevät, mitä joutava riita on maksanut...»
Kaikki ymmärsivät niin olevan. Ja nyt näyttivät kaikki heräävän kuin pitkästä unesta.
»Sitähän se ennusti jo konsulenttikin», sanottiin.
Oli kevät käsissä, pääsiäisen aika.
Kirkonkylän Kauppila mietti juuri paraikaa, että pitäisi vielä kerran yrittää. Sillä minkäänlaiseen toimeen eivät olleet ryhtyneet mallikyläläisetkään sitten viime kokouksen. Pikku-Herralan palstalla töröttivät rakennusaineet läjissään, ja kaivossa sanottiin olevan paljon ja kirkasta vettä. Siinä odottivat mitä tapahtuu. Ja Varesmäen Josefiinan lammashaassa olivat kivet siinä järjestyksessä, johon ne oli talvella ajettu. Mutta nyt kun tulikin voista huono tili ja maitokilon hinta laski puoleen entisestä ja tuo tiedettiin pienen ja ahtaan meijerihuoneiston syyksi, heräsivät kaikki. Oli kuin olisi kylmää vettä niskaan heitetty.
Niitä asioita Kauppila mietti ja arveli itsekseen, että nyt, kun oli saatu näin raskas muistutus, ehkä päästään yksimieliseen päätökseen. Siinä toivossa istui hän kirjoittamaan kuulutusta uudesta kokouksesta.
Mutta juuri kun hän oli alkuun päässyt, tulla tupsahti Ylipään Vilhemi hänen puheilleen.
Vilhemi oli nokkela ja näppärä mies hoksaamaan, ja nyt oli hän keksinyt mielestään soman tempun.
»Nyt on kokous kuulutettava aivan ensi päiviksi», sanoi hän. »Kuten tiedät ovat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki menneet Rovaniemeen pääsiäismarkkinoille ja viipyvät sillä matkalla pari viikkoa. Sillä aikaa on nyt kokous pidettävä, ja olen varma, että muut Sipillan kylän miehet kyllä saadaan suostumaan mihin hyvänsä, kun Anaski ja Ulrikki ovat poissa...»
»Mutta siinähän onkin asiaa», ilostui Kauppila. »Aivan niin. Anaski ja Ulrikki ne ovat komennelleet koko Sipillan kylää ja kaikkia järvikyläläisiä.»
»Senhän minä jo sanoin ensimmäisessä kokouksessa syksyllä.»
»Siihen käsitykseen jäin minäkin.»
Niin siinä puhelivat ja puhuessaan innostuivat. Ylipään Vilhemi päätti lähteä Sipillan kylään ja järvikyliin herättelemään mieliä, ja Kauppilan huoleksi jäivät Heinärannan ja Makon kylät. Nyt oli lauantai, ja kokous päätettiin kuuluttaa keskiviikoksi.
Tuumasta toimeen.
»Nyt on rauta kuumana, nyt pitää takoa. Muutoin hajoaa koko osuuskunta», sanoi Ylipään Vilhemi, ja siltä jalansijalta hän läksi suoraan Sipillan kylään...
Vilhemi oli hyvä puhumaan ja selväsanainen mies, ja pian sai hän kaikki Sipillan kyläläiset puolelleen.
Samoin onnistui hän järvikylissäkin.
Vasta keskiviikkoaamuna ehti hän kotikylään ja riensi suoraan kokoukseen.
Kokouksessa oli tavattoman paljon väkeä, ja kaikki puhuivat siitä vahingosta, joka oli jokaiseen koskenut. Näytti niinkuin nyt vasta olisi kaikille käynyt selväksi, että meijeritalo oli heti rakennettava. Moni Sipillan kyläläinen kynsi päätään ja sanoi, että oli ollut suurta tyhmyyttä koko talvi jaastaa ja riidellä...
»Ja jos Anaski ja Ulrikki olisivat nytkin kokouksessa, niin vastaan panisivat», arveltiin.
Kun Ylipään Vilhemi saapui Rantalan pihaan, seisoi siinä Ollin-Mikko hymyssä suin ja virkkoi silmää iskien Vilhemille:
»Jopa hoksasitte oikein! Jo käypi hyvin nyt, kun Anaski kälmi ja Ulrikki kettu ovat poissa...»
»Elähän virka mitään, Mikko», sanoi Vilhemi, silmää hänkin iskien.
Pirtti, porstua ja kuisti olivat väkeä täynnä, ja ne, jotka eivät mahtuneet sisälle, seisoivat pihalla. Puheenjohtajan vieressä pöydän luona istui nyt kirjoitusneuvoineen Horslunti. Häntä oli varta vasten pyydetty sihteeriksi, jotta pöytäkirjasta tulisi kaikin puolin laillinen. Viisas ryppy otsallaan istui Horslunti kaikkitietävänä ja kaikkinäkevänä. Hänen suupielessään oli musta, sammunut sikari pystyssä aivan kuin Sipillan kylään kääntyvän talvitien viitta. Kylmästi silmäili hän ympärilleen ja mietiskeli, paljonko hän vaatisi sihteeritoimestaan.
Läpi väentungoksen pyrki Ylipään Vilhemi Kauppilan puheille ja viereen päästyään kuiskasi korvaan:
»Kiirehtikää kokouksen alkamista... Anaski ja Ulrikki voivat saapua millä hetkellä hyvänsä...»
* * * * *
Horslunti kyhäsi jo pöytäkirjaa. Yksimielisesti oli päätetty, että meijeri rakennetaan Pikku-Herralan palstalle, jota konsulenttikin oli puoltanut. Ei yhtään ääntä kuulunut vastaan. Rakennustöihin päätettiin ryhtyä heti, ei päivääkään saanut enää vitkastella. Otsa rypyssä kirjoitti Horslunti, laatien verrattoman ja kaikin pykälin laillisen pöytäkirjan. Maaherran Heikin kasvoilla paistoi iloinen hymy, mutta hän ei vielä ymmärtänyt, kenen ansiota oli, että näin yksimielisiä nyt oltiin.
Kun pöytäkirja oli valmis, nousi Horslunti pöydälle seisomaan ja luki sen kovalla äänellä. Verrattoman hyvä ja asiallinen se oli kaikkien mielestä, pykälät selvät ja kovat kuin kallioon hakatut.
Mutta kun pöytäkirja oli luettu, nousi mies joukosta seisomaan, Erkkilän Anaskin vanha renki, Vitsa-Nikuksi mainittu, ja lausui:
»Meidän isäntä ei hyväksy tätä päätöstä...»
Silloin Horslunti kivahti:
»Hän saa nyt tehdä miten parhaiten näyttää itselleen sopivinta olevan. Ellei hän tahdo olla osuuskunnan jäsenenä, saapi hän erota, siitä ei ole osuuskunnalle isoa vahinkoa. Sellainen on laki, ja vie ne terveiset sekä Anaskille että muille. Se on nyt päätetty, ja pöytäkirja on valmis. Nyt eivät enää auta itkut, eivätkä hampaan puremiset... Usko pois!»
Jo ihmettelivät kaikki Horsluntin selväsanaisuutta ja nokkeluutta. Jo se oli viisas mies sentään tuo Horslunti!
Kun vielä oli hetki juteltu, nousi Maaherra seisomaan, kiitti kaikkia yksimielisestä päätöksestä ja arveli lopuksi:
»Kokous on siis katsottava päättyneeksi!»
»Valmis on asia», kuului useampia vastauksia.
Ja kukin alkoi tyytyväisin mielin hommailla kotimatkalle, mielessä tieto, että huomispäivänä ruvetaan meijeriä rakentamaan.
* * * * *
Mutta Rovaniemen pääsiäismarkkinoilta palasivat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki, ajelivat poikki kairan talvitietä pitkin. Eivät aavistaneet mitään siitä, mitä kotipitäjässä hommattiin. — Keskenään he puhelivat, etteivät he missään tapauksessa anna perään mallikyläläisille...
Kun he umpiteitä vihdoin saapuivat kotipitäjän rajojen sisälle ja levähdyttivät hevosta Palolampolan uutistalossa, hiihteli siihen laukkuryssä Pitkä-Vasili, jonka kaikki ihmiset tunsivat. Puheen alkuun päästyänsä mainitsi hän viimeksi lähteneensä Heinärannalta, jossa oli laukkunsa kauppatavaralla täyttänyt. Anaski silloin kysyi, mitä Heinärannalle kuului.
»Eipä erinomaisia», vastasi Vasili. »Oli taas, kuulinma, kuulutettu kokous siitä meijeripaikasta, ja kuuluttiin tietävän, että Pikku-Herralaan ruvetaan rakentamaan...»
»Kuulutettu kokous!... Pikku-Herralaan rakentamaan!... Meidän tietämättämme!» sanoi Anaski levottomasti.
»Tulitko tietäneeksi, miksi päiväksi kokous oli kuulutettu?» kysyi hän sitten yhä levottomammaksi tullen.
»Keskiviikoksi... ja se on huomenna», tiesi Vasili. Anaskille ja Ulrikille tuli tavaton kiire. Pian olivat he taipaleella, mutta kun oli umpitie, pääsivät he kovin hitaasti kulkemaan. He toivoivat kuitenkin, että kun he koko yön ajavat eivätkä viivy suotta syöttöpaikoissa, he ehtivät keskiviikkoaamuksi Heinärannalle.
He ymmärsivät hyvin, että vastapuolue oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, ja heidän poissaollessaan kokouksen hommannut. Mutta he luottivat kuitenkin muihin kyläläisiinsä, etteivät myönnä... Siitä huolimatta olivat he kumpikin kovin rauhattomia...
»Ei olisi kuitenkaan pitänyt lähteä», sanoi Anaski.
»Kyllä minäkin sitä mietin, mutta kuka arvasi, että niin pian kokouksen hommaavat», sanoi Ulrikki.
Tie oli huono, matka pitkä, ja aika kului.
Vasta keskiviikkoaamuna myöhään saapuivat he kotikylään, Sipillan kylään, ja saivat kuulla, että kylästä olivat kaikki miehet menneet Rantalaan meijerikokoukseen...
Vimmastuneena läksi Anaski täyttä laukkaa ajamaan Rantalaan päin. Mäenpään Ulrikki aikoi tulla heti perässä.
Anaski kirosi ja ajoi laukkaa ja noitui Maaherraa. Omankyläläisiinkään hän ei saattanut luottaa, ja sen vuoksi pelkäsi pahinta.
»Ehkäpä ehdin», kirosi hän ja löi hevosta selkään.
Mutta kun jo oli ehtinyt Varesmäen Josefiinan vainiolle, tulivat siinä ensimmäisinä vastaan Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko.
»Eikö kokousta pidettykään?»
»Kokous on pidetty... päätös tuli yksimielinen, ja pöytäkirja, Horsluntin laatima, on nähtävänä kirkonkylän Kauppilassa», vastasi Vilhemi.
»Joo, ja Pikku-Herralaan nyt aletaan rakentaa», lisäsi Ollin-Mikko.
Anaski purki pitkän kirouksen. Ollin-Mikko nauroi, jotta vaaroissa kaikui. Anaski lupasi näyttää, kuinka tässä lopulta käy, ja vihassa läksi hän ajamaan Rantalaan päin.
»Jo siellä on kokous loppunut», huusi hänelle Vilhemi, mutta Anaski ajoi vain menemään, ajoi niinkuin ei itsekään tietäisi, mihin ajoi ja minkä vuoksi.
Siinä erosivat Mikko ja Ylipään Vilhemi. Vilhemi aikoi hiihtää kirkonkylään, mutta Mikko läksi poikki vainion oikaisemaan mökilleen.
Hyvin oli käynyt. Mikko oli kaikin puolin tyytyväinen. Eivät saaneet tuohon lammashakaan sitä meijeriänsä kiikkumaan, tuhisemaan ja piipaamaan. Ei saanut Varesmäen Josefiinakaan kivikkohaastaan tuhatta markkaa... Kun Mikko saapui mökilleen, istui siellä Varpumäen Manta kyynelsilmin.
Hänen lehmänsä oli kuollut, ja nyt oli hän menossa Horsluntin puheille, että eikö voitaisi nostaa kannetta karjakkoa vastaan, joka noituutta harjoittaa. Tahtoi kuulla Mikonkin mielipidettä.
Mikko neuvoi:
»Horsluntiin elä luota. Se on semmoinen mies, että sen, jolla on rahaa, sen asian se voittaa, mutta köyhät häviävät. Mutta kirjoita itse konsulentille ja mainitse todistajat...»
Viisaana piti Manta Mikon neuvon ja päätti niin tehdä. Kun he hetken kuluttua menivät pirtin eteen, kuulivat he kauheata melua maantieltä. Miesjoukko, sipillankyläläisiä, palasi Rantalasta kokouksesta, ja heidän keskellään teuhasi, uhkasi ja kiroili Anaski...
Joukon jälessä käveli allapäin Varesmäen Josefiina, nenäänsä esiliinaan niistäen...
»Saapa vain kuulla, eikö tuosta vielä nouse isommat jutut», arveli Ollin-Mikko Varpumäen Mantalle.
Ja isommat jutut siitä nousivatkin, sillä Anaski ja Ulriikki aikoivat hajoittaa koko osuuskunnan.