Part 3
Äkkiä oli höyry päällä ja vihellettiin merkiksi, että nyt aletaan...
Sitä kummaa oli Anshelmikin katsonut eikä ollut malttanut lähteä ennenkuin kaikki kahvilan Penjaamin lyhteet olivat olkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä...
Siinä oli porvarin puoti täynnä kansaa, kun Anshelmi jutteli.
»Ja on pedolla — sillä Isolla-Mustalla — sentään semmoinen voima, että hirvittää», jatkoi Anshelmi. »Ei siinä mennyt päälle puolen tunnin ennenkuin Penjaamin lyhteet olivat puituna. Mutta se onkin — tämä Heinärannan Iso-Musta — puolta numeroa parempi kuin on koko Suomen maassa... tämä on ensimmäinen, kuulinma, koko Suomen maassa, niin vankka kone... Voi riivattu kuitenkin, kun sen hampaissa lyhteet pienenivät... Mutta olivat siinä miehetkin sillä päällä, että rohkenivat antaa mennä...»
»Kummapa, kun niin uskalsivat», kummaili kauppias. »Eivät suinkaan Sipillan kylän miehet, kristityitä miehiä, ainakaan maistelleet.»
»Eivät siinä joutaneet uskonasioitaan muistelemaan Sipillan kylän miehetkään... Suksilakin lauleli maallisia lauluja ja oksenteli... Naattala teki muun ruman työn, jolle toiset nauroivat... Selvimmät miehet sentään olivat Herralan Jooseppi ja Nettala, vaikka heitä aina viinamiehiksi on haukuttu ...»
Mutta sen tiesi Anshelmi sanoa, että kohta ovat täällä, Mallikylässä ovat tulossa.
Äkkiä levisi huhu ympäri kylää, mitä Ruusunperin Anshelmi oli kertonut.
Ollin-Mikko, Ylipää ja muut saivat vettä myllyynsä, varsinkin kun huhut lisäsivät, että kone siinä koekilpailussa oli särkynyt.
He ehtivät vielä saada yhden riihen puiduksi ennenkuin kone saapuisi... ja sitä he olivat toivoneetkin... Hyvin ainakin käy, ja yhä näyttää sateisia ilmoja riittävän!
Riihimiehetkin olivat kaikin hyvillään, mutta osuuskuntalaiset kirosivat.
Ja siitä, että Sipillan kylän kristityt miehet olivat viinoja maistelleet, nousi Heinärannan uskovaisten parissa hirveä hälinä.
Alatalon vanha vaari, joka oli totisesti herännyt mies ja muisti kesänaikanakin raamattuaan lukea, puhui: »Uskon asiat ovat jääneet sivuasioiksi niin tässä Heinärannan kuin Sipillan kylässäkin. Harvoin kokoonnutaan yhteen seuroja pitämään, ja kesäaikana eivät kristityt muista maallisilta toimiltaan Jumalaansa. Onko kumma sitten, että piru pääsee ja saapi olla liikkeellä. Sipillan kylän miehetkin ovat rikastumisen hengessä eikä heidän heräyksensäkään ole niin syvää ollut. Maailma on paatunut ja yhä enemmän paatuu. Siitä asti kun tännekin päin alkoi koneita ilmestyä, on paatumus, laiskuus ja jumalattomuus lisääntynyt.
»Totinen mies oli Suksilakin silloin vielä, mutta sitten kun osti niittokoneen ja rupesi karja-antiansa meijerissä käyttämään, on vähitellen kallistunut vähäuskoiseksi ja nyt jo ryyppää viinaa niinkuin muutkin uskottomat. Samoin on käynyt Naattalallekin... Ja olkoon nyt tämä heidän suuri lankeemuksensa opiksi ja varoitukseksi kaikille, jotka höyryn voimalla aikovat viljaansa puida. Ei Herra salli, että semmoisilla vehkeillä hänen antamaansa viljaa mäiskitään. Ja sen vuoksi on Hän nyt saattanut lankeemuksen tielle kaksi omaa palvelijaansa, Sipillan kylän Suksilan ja Naattalan... Kuka käski ja viekasteli heitä kaiken maailman masiinoja ostamaan? Perkele, että hän heidän sielunsa saisi vahinkoon... Haha!... Niin on!»
Niin päätteli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.
Vaarille huomautettiin, että niin kelpo miehet kuin Suksila ja Naattala voivat vielä kohota lankeemuksestaan, pyytämällä anteeksi ja luvaten tehdä parannuksen. Mutta sitä ei vanha vaari ottanut uskoakseen.
»Viimeinenkin uskonkipinä on sammunut, kun kaiken muun lisäksi ostivat sen jyvien pilaajan», sanoi hän.
Ne uskottomat, jotka eivät kuuluneet osuuskuntaan, iloitsivat ja ilkkuivat toisten lankeemuksesta melkein yhtä paljon kuin siitäkin, että yhä satoi ja kone oli raskas kuljettaa.
Ylipään Vilhemi sai viimeiset lyhteensä riiheen, ja vähissä olivat jo muissakin taloissa.
Tiellä tapasi Vilhemi, joka oli lähtenyt raitille hengenheimolaistensa kanssa iloitsemaan Sipillan kylän isäntien lankeemuksesta, Ollin-Mikon, joka naurusuin nyt puheli ja Vilhemiä kuin sukulaisenaan piti.
»Mitäs kuuluu, Mikko?» kysyi Vilhemi, naurusuin hänkin.
»Kummia kuuluu», nauroi Mikko. »Jo Sipillan kylän rikkailta, kuulemma, on usko otettu... Arvaa sen, kun Suksila ryöttiä lauluja laulaa ja oksentelee ja Naattala... ha, ha, ha.»
»Ha, ha, ha», nauroi Vilhemikin.
Mikko liittyi Vilhemin seuraan ja he läksivät yhdessä Mattilaan päin.
Mutta kun he ehtivät kauppiaan kohdalle, tulla vihmoi Ounas-Matti, hänkin osuuskuntalainen, kauppiaasta, hyvillään ja takki auki.
»Mallikylässä ovat jo tulossa... ennen kun pimeä ehtii, ovat jo tässä kylässä», sanoi hän.
Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko menivät vähän hämilleen.
»Mitä puheita ne olivat, kun kerrottiin, että olisi Kirkkovaaralla mennyt rikki?» kysyi Vilhemi.
»Ei se ole kun Ruusunperin Anshelmin valheita», tiesi Ounas-Matti.
»No sitten: oliko perää siinä Suksilan ja Naattalan asiassa?» tiedusteli Mikko.
Siihen ei Ounas-Matti vastannut, mutta sen sijaan sanoi:
»Jo alkavat kohta lyhteet pienetä.»
»Jopa nuo ovat minullakin viimeiset riihessä», ilmoitti Vilhemi, mutta Ounas-Matti ei ollut sitä kuulevinaankaan, läksi kiivasta kyytiä kävelemään Herralaan päin. Vähän noloina seisoivat Mikko ja Vilhemi tiellä.
»Satamaan se siitä taas rupeaa», sanoi Mikko.
»Niinpä näyttää», vastasi Vilhemi, taivaalle katsellen.
»Ei käy 'ryskääminen', jos sataa...»
»Ei käy...»
Ja sitten he erosivat, omalle haaralleen kumpikin.
VI
Seuraavana aamuna oli kaunis ilma. Yöllä oli ollut niin pakkanen, että myllyn portaat olivat jäähienon peittämät. Rännien suupielissäkin riippui jääpuikkoja.
Mikolla oli ollut mylly istumassa koko yön. Semmoista kummaa ei ollut ennen hänen eläissään tapahtunut, että hänen myllynsä näin syysjauhatuksen aikana olisi joutunut istumaan öilläkään.
Mutta nyt oli tapahtunut. Ja syy oli selvä: eivät olleet osuuskuntalaiset saaneet viljaa, kun puimakonetta vartoivat. Ja ne, joilla oli riihikuivaa viljaa, olivat jo syystarpeensa saaneet jauhatetuksi. Ja selvää oli myös, että Mikon myllynjauhatus-ansiot tulivat tänä syksynä olemaan enempää kuin puolta pienemmät kuin muina syksyinä. Sillä vaikka ryskimiehet — puimaosuuskuntalaiset — koettaisivatkin kuivata viljansa mahdollisimman kuivaksi, ei hän millään hinnalla ottaisi semmoista viljaa jauhatettavakseen, vaikka rahassakin palkan maksaisivat. Kun siihen lisäksi tuli se, ettei riihenpuinnilla nyt ollut saanut yhtään kappaa ja sitävastoin muina syksyinä olivat riihipalkat nousseet täyteen tynnyriin, usein ylikin, niin Mikkoa alkoi huolettaa talvileivän saanti. Ja vielä: Eino, joka ennen muina syksyinä riihipalkoista keräsi talvileivän apua, ei nyt koko syksynä ollut saanut kuin kaksi vaivaista kappaa Ylipään riihenpuinnista. Mikä tulisikaan neuvoksi, kun talvi oli tulossa? — Leivän vei suusta! — ajatteli Mikko. Hän pani myllyn käymään, sillä vielä oli vähä Ylipään viljaa jauhamatta. Kun sen saisi jauhatetuksi ja pussillisen, jonka Varpumäen Manta oli edellisenä iltana myllyyn kantanut, niin silloin olisivat kaikki jauhettuina ..
Alakuloinen oli Mikon mieli, mutta ilma oli kaunis ja taivas kirkas, vaikka sakea syksyn usva vielä peitteli alhaalla joen rannalla olevia kylän taloja. Niistä ei vielä näkynyt tänne Reposaaren laitaan muuta kuin kattoja ja savupiippuja.
Mutta parhaillaan kun Mikko myllyltä oli mökilleen mietteissään kävelemässä, vihlaisi ilman halki kimakka, vihainen ja kirkuva vihellys, vihloi pitkään, että korviin otti... Se tuntui tulevan jostakin hyvin läheltä usvan seasta, vaikkei Mikko saanut selvää mistä. Hän säpsähti ensin, mutta sanoi sitten ääneensä: »Mikä helvetti siellä niin kirkuu!» Mutta kauan hänen ei tarvinnut odottaa ennenkuin kuului toinen vihellys, vielä vihaisempi, vielä kirkuvampi kuin äsken... Se kierteli kuin riivattu pitkin vaaroja, että ilma helisi...
Paksu usva alkoi samalla haihtua ja hälvetä, kylä taloineen ilmestyi yhtäkkiä näkyviin ja ääniä alkoi kuulua...
— Iso-Musta... ja saatana! — hoksasi nyt Mikko ja tieltä, johon vihellyksen kuultuaan oli töksähtänyt seisomaan, rohkeni hän lähteä kävelemään mökilleen päin. Mutta mökin nurkkaan hän seisahtui. Kylän raitilla kulki ihmisiä Herralaan päin, jotkut juoksivatkin. Ääniä ja huutoja kuului, vaikkei Mikko eroittanut sanoja. Herralan riihikartanoon paistoi aamuaurinko heleän kirkkaasti ja Mikon silmä otti suuren, mahtavan näköisen mustan kummituksen, joka körötti aivan riihen rappusten edessä ja jonka kiiltävä pinta välkkyi auringon valossa... Siitä nousi sankkaa mustaa savua ja kuului jylkytystä ja pihinää ja ryskettä. »Piiiiii!» kuului taas pitkään, nyt kolmannen kerran. Ihmisiä kiirehti Herralan riihelle päin, ja Mikko oli tuntevinaan Ylipään Vilhemin, joka puseroillaan ja lakki takaraivolla mennä viuhtoi muiden joukossa. Jo vihelsi neljännen kerran!
Mikko tähtäsi riihelle suureen mustaan koneeseen, jonka puhkuminen kuului selvästi.
»Hei, Mikko! Tuleppa Isoa-Mustaa katsomaan!»
Virnemäen Heikki, naapurimökin mies, löi mennessään Mikkoa olalle ja kiirehti Herralan riihelle, oikaisten suoraan poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion, pikemmin ehtiäkseen näkemään.
Mikko seisoi paikallaan. »Vai jo ainakin saivat sen tänne!» Mutta kylläpä onkin iso ja kiiltävä! Hän oli melkein lähtemäisillään Virnemäen Heikin perään, mutta sitten muisti, ettei hän... vaikka kaikki muut... vaikka papista asti...
Kun hän hetken vielä katseli, rynnistivät kaikki Repo-ojan varrella asuvat ihmiset, lapsista alkaen, Herralan riihelle... Varpumäen Manta kävellä roivi eilimmäisenä ja oikaisi samoin kuin Virnemäen Heikkikin poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion.
»Mikko hoi! Iso-Musta on tullut!» huusivat Virnemäen pojat Mikolle.
»Lappakaa hiiteen huutamasta!» ärähti Mikko, ja nyt hän painui pirttiinsä.
»Hulluja, kun tuonne nyt juoksevat, niinkuin...»
Mutta itselläänkin oli hänellä niin kova halu, että asettui ikkunan pieleen katsomaan.
Ja itsekseen hän puheli:
— Jo panevat onkaa päälle... höyry ja savu nousee... lyhteitä liikutellaan... jo jymisee ja hyrrää... Nyt on käynnissä... nyt... Mutta jopa pitää olla siinä hopussa työmiesten... niinkuin henki menossa liehuvat... ja yhä karttuu väkeä joka haaralta... hyvä isä sentään, kun on väkeä niinkuin pilveä... mustana koko riihen ympärystä... Piru vieköön... Koko päivän pysyi ilma kauniina. Ja pitkin päivää kuului Mikon korviin koneen jytinä, hyrinä ja rumsutus, kuului huutoja ja melua, näkyi kuinka väkeä tuli ja meni...
Ne, jotka palasivat, kertoivat Mikolle kuinka merkillinen laitos Iso-Musta oli, kuinka voimakas ja kuinka puhdasta jälkeä teki ja kuinka nopeaan siinä lyhteet pienenivät. Mutta Mikko ei sanallakaan ilmaissut ihmettelyänsä. Hän taisteli kuin mies uteliaisuutta vastaan ja murahti vastaan, kun toiset kehuivat. Ja viimein jälkeen puolenpäivän kerrottiin, että jo ovat rovasti, nimismies ja lukkarikin käyneet katsomassa Isoa-Mustaa. Ihmetellen ja naurusuin olivat katselleet, ja Horslunti, joka kaikki tiesi ja ymmärsi, näytteli ja selitti, mikä minkin seulan ja rustingin pani liikkeelle... Mutta ei lähtenyt Mikko sittenkään. Hammasta purren ja piippuaan poltellen noitui hän ja oli vihassa koko maailmalle.
Mutta oli kylässä toinenkin mies, joka ei rientänyt Isoa-Mustaa katsomaan. Ja hän oli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.
Hän kulki Herralan ohi juuri silloin kun väkeä lappoi konetta katsomaan. Ja keppiään puistaen luki hän kirouksia ja tuomitsi kaikki kadotukseen... ennusteli maailman lopun tulevan hyvin pian tai ainakin satavan tulta ja tulikiveä tämän Heinärannan, Sipillan ja Savukylien päälle, niinkuin ennen Sodoman ja Gomorran, päälle... Sillä Herra ei salli, että Hänen antamaansa teräistä viljaa tuommoisen mustan, uskomattoman maailman härän kitaan syydetään...
Mutta hänen tuima katseensa, kiivas kepin heiluttamisensa ja ankara, raskas ennustuksensa ei näyttänyt vaikuttavan sivukulkijoihin mitään...
Ja siitä päätti vanha vaari, että maailma jo oli niin paatunut, ettei ollut enää puhettakaan ihmisten pelastamisesta.
Mukisten, keppiään heristellen Herralan riihelle päin, josta lakkaamatta kuului vihellys, jyskytys ja pauke, hän käveli, katseessa tuima, tuomitseva ilme.
Oikullinen on syksyn taivas. Kun ilta tuli, kävi taivas taas pilveen, vaikka koko päivän oli ollut auringon paiste. Ja illemmalla alkoi sataa...
Hyvin oli onnistunut puinti Herralassa, vaikkeivät lyhteet olleet tosin kuivia. Kaikki osuuskuntalaiset iloitsivat ja sanottiin, ettei mene monta päivää ennenkuin on Heinärannalla kaikki ryskätty ja pian siirtyy Iso-Musta Sipillan kylään.
Ja vaikka Ylipään Vilhemillä oli viimeinen riihi lämpiämässä ja vaikkei enää muissakaan taloissa ollut monta riihellistä ulkona, alkoi heistä tuntua, että Iso-Musta sittenkin taitaa olla semmoinen värkki, joka tekee mullistuksen »olevissa oloissa».
Se oli nyt nähty Herralassa eikä siitä voinut olla eri mieltä kukaan, joka oikein tahtoi puhua.
Eikähän siinä mitään ihmettelemistä ollut, että osuuskuntalaiset nyt iloitsivat. Sipillan kylän rikkaat, jotka hekin olivat koko päivän olleet Herralassa näkemässä, kuinka Iso-Musta täyttää lupauksensa, ajoivat illan tullen takaisin kyläänsä ja hihkaisivat, kun ajoivat Ylipäästä sivu. Ja anteeksi oli annettava sekin, että Herralan Jooseppi hyvillään ja ylpeänä karjaisi Mattilalle, joka pyrki liian likelle:
»Pois siitä... asiaan kuulumattomat!»
Ja niin riemuissaan oli Ojalainenkin, että kun palatessaan kohtasi Ollin-Mikon myllytiellä, niin näppiä löi Mikon nokan alla ja karjaisi:
»Mitäs Mikko nyt sanoo 'Isosta-Mustasta'?»
»Elä helvetissä siinä leventele, mies... Tierauha tässä antaa pitää... Katsokaa päältä, ihmiset, kun survoo ja tyrkkii naamaan... syyttömästi ja keskellä tietä!» Mutta toisena aamuna sataa tihuutti taas. Kulmat kurtussa ja vähäpuheisena oli Herralan Jooseppi aamuvarhaisella, kun työväki saapui työhön.
»Kuinka käynee, kun näin sataa?» arveli eräs työmiehistä, Varpumäen Penjaami.
»Hyvin se käypi», ärähti Jooseppi. »Kyllä Mustalla voimaa on. Lisätkää puita! Joutukaa! Missä masinisti on?»
Pian oli höyryä, että alkamaan päästiin. Kone vihelsi, että kauas kuului, vaikka paksu ilma oli. Puhalteli ja tuhisi ja näytti, että menestys sillä on...
Mutta yhä satoi, ja märkiä olivat lyhteet. Joutilasta väkeä alkoi taas kokoontua niin, että pian oli mustana koko riihen ympäristö. Saapui siihen poliisikin ihmettelemään.
Ja hyvin näkyi leikkaavan, vaikka märkiä olivat lyhteet.
Jooseppi huusi, että antaa mennä vaan, että ei se ole varsa, joka on vetämässä, se on täysi-ikäinen...
Mutta silloin eräästä seulasta napsahti käsivarsi poikki ja muuan mutteri lensi suoraan ruumenenkantajalle silmään...
»Topp!... topp!...»
Kone pysähtyi ja masinisti ilmoitti, että laakerit kuumuvat... ja ettei sovi enää panna käymään ennenkuin korjataan... Siinä meni se päivä.
Toisena päivänä yritettiin taas, vaikka sadeilma oli. Sipillan kylän asukkaatkin olivat tulleet kuulemaan, kuinka oli käynyt.
»Oll reit vain!» sanoi Jooseppi ja käski panna liikkeelle.
Mutta silloin irtaantui yhä useampia muttereita, ja taas katkesi muuan käsivarsi... »Topp!... topp!...»
Taas korjattiin, ja siinä hommassa meni se päivä. Sitten tuli poutapäivä, mutta kone oli jotenkin joutunut epäkuntoon, niin ettei päästy alkamaankaan.
Ja väkeä oli nyt kokoontunut enemmän kuin koskaan ennen. Siinä nauroivat ja viisastelivat ympärillä. Siihen saapuivat, Joosepin mieliharmiksi, vielä Ylipään Vilhemi ja Mattila, jotka molemmin jo olivat riihensä puineet ja nyt rentoina miehinä katselivat, miten osuuskunnan miehille alkaa käydä.
Jo oli Ollin-Mikkokin lähtenyt liikkeelle ja siinä nauraa kikatteli ja oli olevinaan sukkela puimakoneen kustannuksella...
Otsa julmissa rypyissä siinä Jooseppi hikipäässä puuhaili ja masinisti voiteli. Kone tuhisi ja pihisi, mutta matkaan ei lähtenyt...
»Ha, ha, ha!» nauroi Ollin-Mikko, niin että silmiin vesi kihosi.
»Taitaa olla tenimys», pisti Ylipään Vilhemi.
»Tenimys ja potkuri, ha, ha, ha», nauroi Ollin-Mikko. »Olisi lyödä läimäyttää piiskalla.»
Muutkin ympärillä seisovat siinä nauroivat ja tirskuivat ja joku jo ennusti, että taitaa joulu saavuttaa ennenkuin Sipillan kylässä ehditään puintihommaan.
Jooseppia oli jo ennen harmittanut se, että väkijoukko pakkausi niin lähelle katselemaan, mutta nyt, kun hän joukossa lisäksi näki Ylipään, Mattilan ja Ollin-Mikon, nousi hän täyteen vimmaan.
»Helvettiin joka sorkka minun maani päältä!» huusi hän, että ilma lauloi. »Pian! Tässä ei olla velkaa kenellekään! Pois!»
Ollin-Mikko, joka oli arkaluontoinen, säpsähti heti ja lähti sanaa sanomatta astumaan omaan mäkeensä.
»Minä opetan tässä viisastelemaan ja nauramaan, perhana vie!» uhkasi Jooseppi vielä siksi kovalla äänellä, että Ylipään Vilhemi ja Mattila hyvin kuulivat, vaikka olivatkin jo pois menossa.
Vähitellen siitä hajaantuivat muutkin, ja kiroten jätti Jooseppi Ison-Mustan siihen riihen eteen yksinään kököttämään.
VII
Horslunti, joka oli koko pitäjän viisas ja kaikkitietävä ja kaikkihoksaava mies, tuli nytkin avuksi. Sillä Horslunti se olikin se mies, joka lähimmäistensä ja koko pitäjän asiat niin maalliset kuin hengellisetkin hoiti ja toimitteli. Hän, asianomaisen eläessä, hoiti tämän asiat kaikissa oikeuksissa, valitti ja vetosi, oli puhemiehenä ja puhui häissä ilon ja onnen päivistä ja sai säännöllisesti olla kummina ensimmäiselle lapselle. Ja kun asianomainen vihdoin kuoli, piti hän pesänkirjoituksen ja haudalla kauniin puheen...
Niin. Sanalla sanoen hänen hallussaan oli asianomaisen elämä ja kuolema.
Ja hänen, Horsluntin, puoleen kääntyi Herralan Jooseppikin nyt taas, niinkuin oli monesti ennenkin täytynyt kääntyä. Asia oli kamala ja hoppu oli. Syksy kului, riihimiehet riemuitsivat, ja toiset osuuskuntalaiset vartoivat vuoroaan. Ja kone seisoa jomotti kuin musta kummitus riihen edessä.
Eikä tarvinnut Joosepin turhaan nytkään Horsluntin puoleen kääntyä. Aina Horsluntilla hyviä neuvoja riitti, aina hoksasi, kuinka oli tehtävä.
Koetettiin vielä seuraavana päivänä saada Isoa-Mustaa liikkeelle, mutta se ei lähtenyt, tuhisi ja pihisi vain kuin mikäkin käärme. Ei ollut niin viisasta miestä, joka olisi vian löytänyt. Ja aika kului, riihimiehet takoivat kuin tuskassa saadakseen viljansa puiduksi. Ja Iso-Musta yhä seisoi joutilaana.
Hoppu ja hätä tuli. Riihimiesten naurua ja pilkkaa ei jaksanut kärsiä kukaan syntinen ihminen.
Silloin Horslunti sähkötti sinne, josta koneen oli ostanut ja josta oli luvattu samaan maksuun neuvoja antaa, näin:
»Kone joutunut epäkuntoon. Riihimiehet pilkkaavat. Mitä on tehtävä? Terveisiä!
Horslunti.»
Toisena päivänä jo ehti vastaus, joka kuului:
»Vartokaa. Insinööri on tulossa konetta reilaamaan.
Hankkija.»
Jo ihmetteli Jooseppi Horsluntin nokkeluutta! Ei kukaan muu olisi sitä hoksannut.
Muutaman päivän perästä oli mies, insinööri, täällä ja silloin...
Mutta siihen asti täytyi koneen antaa köröttää paikallaan riihen edessä. Muuta neuvoa ei ollut.
Niinä päivinä lopettivat riihimiehet puintinsa, ja nyt oli aikaa katsella, mitä osuuskuntalaiset alkavat hommata, kun Iso-Musta seisoo joutilaana.
Mutta insinööriä odottaessa ehti Herralan Jooseppi purkaa sisuaan, joka oli näinä koettelemuksen päivinä paisunut niin, että tahtoi haljeta. Ja yhä paisui. Sillä siitä, että Musta oli särkynyt ja ehkä iäksi päiväksi mennyt pilalle, levisi ylen äkkiä tietoja ympäri koko pitäjää. Ei ollut helppo niin sisukkaan miehen kuin Herralan Joosepin kärsiä kaikkea sitä ivaa, jota kuuli Ison-Mustan kustannuksella pidettävän.
Häntä harmitti niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän lepoa. Enimmin oli vimmastunut Mattilalle, Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle. Hän mietti kostoa noille nenäkkäille, hävyttömille lurjuksille. Käräjät olivat vielä edessä päin, ja haasteaikaa oli riittävästi...
Eräänä päivänä, odotettua insinööriä ei vielä kuulunut, oli poliisi, haastemies, polkupyörällä liikkeellä. Suu hymyssä hän poljeskeli tienlaitaa ja hänen jälessään Laitalan Heino, »läsnä olevana todistajana».
Ja kummallisia haasteita oli nyt poliisilla. Ei ollut semmoisia ennen sattunut.
Mattilan haastoi hän Herralan Joosepin käskystä »saamisista», joita luetteli monta eri erää.
Ylipään Vilhemillä ei ollut velkaa Herralalle enempää kuin muillekaan, mutta hänet haastatti Jooseppi »maansa polkemisesta, edesvastausta ja palkintoa».
Ollin-Mikko, vaikka olikin mökin mies, oli omistaan elävä eikä pennin velassa kenellekään. Ei käynyt Joosepin häntä siis velasta haastaminen ja miettiä piti mitä hoksaisi, että saisi Mikkoakin, hävytöntä haukkujaa, vähäisenkään höyhentää.
Mutta Horslunti tuli avuksi.
»Haasta hänet metsänvarkaudesta!» kehoitti hän.
Ja vaikka Mikko ei kenenkään metsiä varastellut, sai hän nyt haasteen metsänvarkaudesta.
Mutta vielä oli kaikille muillekin rähisijöille haasteita; mikä saamisesta, mikä mistä haastettiin.
Kova melu nousi joka paikassa, ja haastetut huusivat ja kirosivat.
Mutta siihen eivät vielä haasteet loppuneet. Sipillan kylän rikkaat Suksila ja Naattala, joista niin hävytön huhu oli liikkeelle levitetty, antoivat niinikään haasteen Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle siitä, että nämä olisivat ympäri kylää levitelleet huhuja sellaisia, jotka alensivat heidän arvoaan kansalaisena ja kristittynä. Naurusuin poliisi pyöräili kahakäteen ja arveli, että puhdasta rahaa tekee tuo Iso-Musta hänelle. Ja hyvillään poliisin perässä hyräili tulla Laitalan Heimo »läsnä olevana todistajana».
Mutta Ollin-Mikko, joka jo ennestään oli vimmassa Herralan hävyttömästä haasteesta, kalpeni kovin, kun näki poliisin ja Laitalan Heinon taas tulevan sisälle.
»Mitä nyt on asiaa?» tikasi hän. »Eikö tässä enää saa kotonaankaan rauhassa olla!» Poliisi ilmoitti haasteen.
»Siitä jutusta kyllä selviän, sillä sen tietää koko maailma, että Ruusunperin Anshelmi Sipillan kylän rikkaista on selittänyt, että ovat viinoissa olleet... toinen oksennellut ja ryöttiä lauluja laulanut ja toinen...»
»Niin, niin», sanoi poliisi, »mutta oletpa ehkä sinäkin puhunut...»
»En minä ole mitään puhunut», puolusteli Mikko. »Mutta kuulivathan sen kaikki ihmiset, mitä Alatalon vanha vaari huusi ja hoilasi ja tuomitsi silloin, kun kone ensi kerran käymään pantiin. Minuun ei kuulu! Lempo soi! Tämä vasta syksyä on!»
Ullan-Eino, joka poliisin ja Laitalan Heinon sisään tullessa oli istunut penkillä, livahti ulos, peläten hänkin saavansa haasteen.
Mutta ei ollut Einolle kukaan haastetta pannut.
VIII
Alatalon vanhan vaarin ennustukset näyttivät alkavan toteentua. Ja vaikkei vielä maailman loppu näyttänyt tulevan eikä tosin tulta eikä tulikiveä satanut, niin satoi kuitenkin vettä. Ja siitä oli aivan tarpeeksi haittaa.
Mutta mitä muuta pahennusta olikaan Iso-Musta aikaan saanut!
Puoli kylää oli Herralan Jooseppi jo haastattanut oikeuteen ja riitaantuneet olivat muutkin ihmiset keskenään, aivan Ison-Mustan takia. Sipillan kylän rikkaat olivat langenneet pois uskostaan, jossa kauan olivat kilvoitelleet, ja nyt oikeuden pöydän takaa hakivat maallista kunniaansa ja uskoansa takaisin.
Suutari-Iisakin pojalta oli katkennut sormi, kun varomattomasti meni koskettelemaan Mustaa silloin, kun se parhaassa vauhdissa käydä surrasi. Ja Pekan-Matilta oli silmä puhki mennyt, kun muuan mutteri irtaantui ja lensi suoraan silmään, Matin kantaessa ruumenia.
Ollin-Mikolta, Ullan-Einolta, Varpumäen Mantalta ja monelta muulta mökkiläiseltä oli vienyt leivän suusta, eikäpä ollut, yhtään ainoaa taloa koko Heinärannalla, jossa ei jotakin kummaa ollut tapahtunut näinä päivinä, joina Iso-Musta kiljui ja vihelteli...
Ja kuka tietää, mitä kaikkia tapahtuu! Saattaa tapahtua, että Mattila menettää maansa ja mantunsa, Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko joutuvat linnaan, ja kukaties vaikka kuolisi Ullan-Eino nälkään...
Niin tuumaili ja arveli Alatalon vanha vaari ja pahempaa vielä ennusti tulevan.