Part 2
»Ja sen minä sanon, että höyryryskissä käyneet jyvät eivät kuiva helvetissäkään, vaikka lämmittäisi riihtä että seinät tulipunaisina olisivat... Eikä saa Herralakaan tässä myllyssä pivollista kelvollisia jauhoja niistä jyvistä, sen takaan... Enkä ota minä ryskivierasten jyviä jauhatettavakseni, vaikka puhtaalla kullalla palkan maksaisivat...»
»Ei niitä kuulu mikään mylly pienentävän... taikinaan kuuluu lyövän heti», kuului joku joukosta Mikon puheeseen vakuuttavan.
»Senhän minä tiedän. Tuntee se mylly ruokansa», sanoi siihen Mikko.
Ja kun ei muilla näyttänyt olevan mitään puhumista, pauhasi Mikko:
»Olisin minä Herra Jumala, niin kyllä näyttäisin... Alkavat tahallaan pilata hyvää viljaa, jonka Herra on antanut kelvottomille kasvaa... Olisi kumma, jos siinä vielä vastukset tulisivat, kun on niin kalliskin...»
»Melkein viisituhatta täyteen», tiesi Ylipään Vilhemi.
»Jopa on... Vaan kummasti kävisi, jos eivät saisikaan koko kummitusta tänne asti... Ja osannevatko sitten panna käymään...»
»Kuuluu tulevan vasittu masinisti, joka hoitaa...»
»Ja sitten palkka, ha ha ha», nauroi Mikko. »Taitaapa tulla maksamaan sekin työ... Eivät enää raaskineet riihimiehille jyviä antaa (vaan eipä olisikaan raha silloin kulunut) eikä ruokaa... Mutta saapa kuulua kuinka halvalla nyt saavat, kun kaikki masinistit ovat maksetut...»
Kaikki vieressä olevat olivat samaa mieltä kuin Mikkokin. Ullan-Eino ja Varpumäen Mantakin saapuivat siihen, ja Eino lisäsi Mikon puheisiin:
»Kallispalkkaisen sanotaan olevan sen masinistin...»
»Sen arvaa.»
Illalla, kun Ollin-Mikko palasi myllyltä, istui Ullan-Eino, joka oli Mikon poika, penkillä, imi piippuaan ja mietiskeli.
»Eikö tahtonut Ylipää sinua vielä toiseenkin riiheen?» kysyi Mikko.
»Sanoi tulevansa toimeen omin väkinensä...»
»Se on sekin mies mennyt niin visuksi, ettei riihimiehelle mitään maksaisi...»
»Vaan eipä sitä otettu puimaosuuskuntaan...»
»Se sitä kaivelee...»
Niin keskustelivat isä ja poika. Mutta kummallekin oli selvinnyt, että Einolta kyllä talvileivän vei se uusi puimakone.
»Mutta jos Herralakin tulee sinua pyytämään olkia kantamaan tai muuta tekemään siihen koneen vikinään, niin elä sinä lähde», neuvoi Mikko.
»No en, vaikka polvillaan rukoilisi», lupasi Eino.
Ojalainen oli kyllä leikkuuaikana puhunut Einolle, eikö hän tulisi riihimieheksi, mutta edellisenä syksynä oli heille tullut riita, eikä Eino ollut sitä anteeksi antanut.
Mutta nyt miettiessään, ettei ollut koko kylässä yhtään taloa, jossa riihimiestä tarvittaisiin, päätti hän lähteä illan kuluksi Ojalaiseen juttuilemaan. Eipä tiennyt taata... saattaisi Ojalainen hyvinkin taas pyytää riihimieheksi, ja silloin alkaisi talvileipä olla tiedossa.
Ojalaisen pirtissä paloi iloinen takkavalkea; isäntä ja Ylipään Vilhemi, joka Repo-ojalta oli Ojalaiseen poikennut, istuivat penkillä jutellen.
Puimakoneesta kuuluivat juttelevan. Eino istui oven luo penkille ja alkoi hommata piippuansa.
»Taitaapa tulla nyt tähänkin kylään sellainen riihimies, jota ei joka päivä tarvitse saunottaa», sanoi Ojalainen Einoon päin kääntyneenä ja näytti niinkuin olisi naureskellut Einolle.
»Kuivatapa kuuluu pitävän jyvät senkin jälestä», vastasi Eino.
»Vaan mitä sanot siihen, kun tulevat semmoiset myllyn kivet, ettei lyökään taikinaan niinkuin Repo-ojan myllyt... ja sama kone jauhaa jyvät jauhoiksi», sanoi taas Ojalainen.
Eino ei siihen puhunut mitään.
»Taitaapa olla viimeinen syksy, jona riihipalkat jyvissä maksetaan... vai mitä, Eino?»
Taas Ojalainen hymähti.
Eino huomasi, että pilkkanaan piti Ojalainen häntä. Hän sylkäisi, pisti piipun taskuunsa ja ovella mennessään sanoi:
»Sama saakeli vie minulle on!»
Mutta hänelle ei ollut sama, päinvastoin.
Alakuloisena käveli hän pihan poikki ja joutuikin riihikujalle, vaikka mökille oli aikomus. Oliko ehkä Ojalainenkin ruvennut osuuskuntaan? Hän käveli Ojalaisen riihelle. Ovet olivat kiinni, Eino nuuski turhaan tuttua saunan hajua ja kuivuvien lyhteiden lemua. Kylmillä oli riihi, pönkkä ovella.
Ja siitä päätti Eino, että jo on ruvennut osuuskuntaan Ojalainenkin ja alkanut koneen tuloa vartoa.
Mieli mustana saapui hän mökille ja ärähti vastaukseksi, kun Mikko kysyi mitä Ojalaiseen kuului.
III
Päivä meni.
Heinärannalla puitiin nyt joka talossa riihiä, paitsi niissä, jotka osuuskuntaan olivat liittyneet ja ruvenneet höyryryskiä vartomaan.
Mattilassa oltiin jo kolmannella riihellä ja samoin Ylipäässä. »Isosta-Mustasta» nyt puhuttiin pitkin kylää, telefoonit soivat Heinärannalta Sipillan kylään ja Sipillan kylästä Savukylään.
Mutta ei kuulunut vielä Ison-Mustan tulosta mitään.
Riihimiehet olivat kuin riivatuita: näyttivät tänä syksynä joutuvan puolta pikemmin kuin ennen. Niin ainakin Joosepista tuntui.
Mattilassa oli jo parempi puoli puituna, oli jo ehtinyt uutta viljaansa viedä Ollin-Mikon myllyyn, ja kun Jooseppi eräänä päivänä synkkänä käveli ohi, niin riihimiehet näyttivät uutisleipää ja huusivat: »Joko teillä on uutisleipää?»...
Mutta jo eräänä päivänä tultiin kauppiaasta käskemään Herralan Jooseppia telefooniin, että tulla pian...
Jooseppi riensi juoksujalassa, ja kun palasi, niin saivat kaikki tietää, että Horslunti on jo takaisin tulossa, ja Iso-Musta tulee perässä.
Samana päivänä alkoi taas sataa. Myllyvettä oli lujasti, ja Ollin-Mikko oli monen talon jauhontarpeesta päästänyt.
Tähän asti oli uskottu, ettei semmoisia koneita olekaan enää näin syksyllä myytävänä, mutta kun huhu levisi, että jo on Horslunti telefoneerannut, niin...
Illalla kokoontui Mikon pirtti täyteen väkeä, Ylipään Vilhemikin tuli.
»Jo kuuluu olevan tulossa», kertoi Vilhemi. »Horslunti on telefoneerannut Herralan Joosepille, että kymmenen vankkaa hevosta pitää olla noutamassa ja kymmenen miestä. No nyt ovat olleet hommissa. Laukkaa ajoi Jooseppi taas Sipillan kylään. Sieltä lähtevät kaikki jäsenet, Suksila, Naattala ja Nettala... ja kuinka monta lähtenee Savukylästä... Jooseppi ei suinkaan lähde...»
»Niinkö raskas rumilus se on!» tuumi Mikko, ja kummailivat sitä muutkin.
»Vaan ennenkuin se on täällä ovat meillä ja Mattilassa riihet puituina», vastasi Vilhemi.
»Niinpä vainenkin», sanoi Mikko, joka nyt piti Vilhemin puolta kaikissa asioissa ikäänkuin kiitokseksi Vilhemille, joka vielä oli luottanut vanhaan riiheensä.
»No lähtikö Ojalainen konetta noutamaan?» tiedusteli hetken päästä Mikko.
»Sepä tietty! Kuuluu menneen jo...»
»Olisi Ojalainenkin alkanut puida riihiänsä niinkuin ennenkin, niin nyt olisivat jo hyvin lopulla», arveli Eino.
»Kaiketi se nyt luulee hyvinkin vähällä pääsevänsä... Vaan ei raaskinut riihipalkkoja maksaa eikä ruokaa riihimiehille antaa... Mutta mistähän näppääkään rahat? Kuuluu pitävän olla puhtaat rahat osuuskuntaan joka säkilliseltä ja ruuat ja kahvit ryskiväelle... eivät kelpaakaan lampaantalit eivätkä potut palkaksi niinkuin minulle on kelvannut», pauhaili Mikko.
Taas kun olivat hetken vaiti, tiesi Vilhemi sanoa:
»Jos näin sataa, ja tiet pysyvät liejuisina, niin kovalle otetaan ennenkuin semmoisen raskaan koneen saavat tänne...»
»Jopa olisi hyvä, että sataisi vettä yötä päivää!» ilostui Mikko. »Se niille sopisi!...»
»Ja on siinä sitten vielä toinenkin mutta...» lisäsi Vilhemi.
»Niinkö? Olisipa se!...» toivoi Mikko yhä enemmän hyvillään.
»Se on siinä iso asia, että jos syksy näin sateisena pysyy, niin ei tule ryskäyksestä mitään... lyhteiden tulee olla kuivia ja tarvitaan kaunis ilma, muutoin menee moskaksi koko hoito, eikä kuulu kone syövänkään märkiä lyhteitä...»
»Sepä on helvetin hyvä!... Sataapa tietenkin! Kaikki vanhathan ovat jo keväästä asti hokeneet että syksy tulee sateinen... Saapi Herralakin vähän mietiskellä... Ja taitaa olla joulu käsissä ennenkuin Sipillan kylässä ryskäävät...»
Samaa toivoi mielessään Einokin. Ja niin näytti, että kyllä Ylipään Vilhemikin mielellään olisi suonut, että sataisi... tai joku muu vastus poikia kohtaisi... Hän ei saattanut unohtaa sitä, ettei hänelle ollut mitään koneen ostosta sanottu, eikä sitä, että Herralan Jooseppi oli laukkaa sivu ajanut... juuri kuin ei hänellä olisi ollut varaa osaansa maksaa...
Mutta seuraavana aamuna, kun Ylipään Vilhemi nousi riiheen, oli kirkas sää ja maassa kuuraa, niin että vainiot välkkyivät. Rapakot olivat jäätyneet, ja tie näytti kuivemmalta.
Jokohan niitä sentään onnistaa? Jokohan alkavat ilmat kuivaa, että kuitenkin koneensa tänne saavat?
Hän tunsi kuin pettymystä, kun muisteli eilisiltaisia puheitaan Ollin-Mikon pirtillä, ja melkein ikävin mielin alkoi hän latoa lyhteitä riihen lattialle. Kun muu riihiväki oli iloissaan siitä, että tuli monesta aikaa kaunis ilma, niin isäntä ei siihen virkkanut mitään. Näytti olevan pahemmalla tuulella kuin pahimmalla sateella.
Alkoivat takoa vartaillaan.
— Jos nyt ilma näin pysyy — ja voipi hyvinkin ruveta tästä puolin poudistamaan, — niin äkkiä on tie kuivana, ja parissa päivässä on kone täällä, — mietiskeli Vilhemi, ja ajatuksissaan hän takoi yhtä lyhdettä pitkän aikaa sittenkin, kun piika jo mänttäsi toista. — Ja jos niin nopeasti tekee työtä kuin Horslunti on kertonut, niin tällä viikolla, vanh'erkki vie, saa Herrala lyhteensä jyviksi... jos ei vastusta satu... Parina päivänä menevät helpolla Herralankin lyhteet, vaikka paljonkin on... Tällä viikolla ehtii... Ja sillä vauhdilla ne ovat pian Sipillan kylässäkin...
Hän muisti Ojalaista, joka oli heittänyt riihittämisen sikseen ja ruvennut osuuskuntaan...
Hän koetti saada lasketuksi, paljonko Ojalaisen riihenpuinti tulisi maksamaan, ja saatuaan sen selville vertasi hän sitä siihen kuluun, jonka oli koettanut saada laskemalla osuudet ja käyttöpalkat puimakoneella puidusta viljasta. Ja selvää oli — hänen laskunsa mukaan, — että puimakoneella puitu vilja tuli melkein puolta helpommaksi, vaikkei Vilhemi riihilaskuunsa ollut ottanut sitä erää, mikä koitui jokapäiväisestä riihimiesten saunan lämmityksestä, puiden kulusta, ajanhukasta ja saippuasta... Ja häntä melkein kadutti, ettei hänkin rientänyt silloin kun Säkkijärven Ollikin Sipillan kylään nimeään osuuskuntaan piirtämään... Hajamielisenä hän pui riihessä, ja kun ulos sattui silmäämään, oli siellä kauniin kirkas syysaamu, raitis pohjatuuli puhalteli ja maantien rapakot näyttivät kuivuvan...
— Kyllä niitä ainakin onnistaa... taivas on aivan sees... onnistaa niitä, vanh'erkki vieköön!...
Toiset riihimiehet olivat isännän miettiessä keskustelleet, mutta Vilhemi ei ollut kuunnellut, mitä keskenään juttelivat. Mutta nyt otti hänen korvaansa, kun piika-Tilta sanoi:
»Olivat käyneet Sipillan kylän isännät Mattilan isoa ruunaa koneen noutoon ja luvanneet hyvän palkan, mutta eipä ollutkaan Mattila ruunaansa antanut...»
»Sepä oli hyvä, ettei antanut...»
»Kummapa, kun uskalsi olla antamatta, vaikka on velassa Herralalle...»
»Ei se velka siihen kuulu...»
»Kostaakseen se ei antanut...»
»Niinpä tietenkin. Kaikki vankimmat hevoset oli kerätty sekä Sipillan kylästä että Savukylästä, mutta yhtä puuttui... Mutta eipä ollutkaan Heinärannalla niin vankkaa ruunaa kenelläkään kuin Mattilalla... ja luulivat, että kyllä Mattila antaa, varsinkin kun on käsky käynyt Herralan Joosepilta niinkuin Herodekselta ennen...»
»Saapa kuulua, eikö Herrala rupea Mattilaa ahdistelemaan...»
»Saapa vain kuulla...»
Vilhemi kuunteli toisella korvalla piikain puhetta. Olipa Mattilassa kerrankin miestä, kun osasi kieltää, ajatteli hän.
Mutta mustana oli hänellä mieli siihen asti kun rupesivat uudestaan riihtä ahtamaan. Silloin hän tuli iloisemmaksi, sillä taivas kävi puolelta päivin pilveen, ja tuuli kääntyi takaisin itään...
Juuri kun olivat saaneet riihen ahdetuksi saapui siihen Ollin-Mikko mökiltään ilmoittamaan, että nyt saisi Vilhemi tuoda uutisviljaa jauhettavaksi.
Mikon matkassa tuli Varpumäen Mantakin Ylipään emännän kutsusta syysvillaa lampailta keritsemään; kun riihelle ehtivät ja Vilhemin kanssa puheisiin kävivät, niin heti tuli puhe puimakoneen noutajista ja ilmasta ja huonoista teistä...
»Näytti, että alkaa ilma kuivaa», sanoi Vilhemi vieläkin epävarmana taivaalle silmien.
»Ei voi kuivaa vielä», tiesi Mikko varmasti. »Niin kauan kuin minulla rintaa karvastelee, niin...»
»Ei ole pouta lähellä, vaikka aurinko tänä aamuna pilkisti», tiesi Varpumäen Mantakin vakuuttaa. »Varpaanvälit ovat minulla jo kutisseet viikon päivät ja yhä kutisevat... ei ole poudasta tietoa...»
Ja sitten puhelivat, että saapa vain kuulla, kuinka saavat niin raskaan koneen liejuisilla teillä liikkumaan... Kaikin he toivoivat, että osuuskuntalaisia oikein vastustelisi ja tunsivat itsensä nyt varmemmiksi, kun kunkin merkit sadetta tiesivät.
IV
Puimaosuuskunnan perustaminen jakoi kolmen kylän asukkaat kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat ne, jotka olivat jäseniksi ruvenneet puimaosuuskuntaan, toiseen taas ne, jotka eivät olleet alkaneet jäseniksi. Edellisten johtomies oli tietenkin Ison-Herralan Jooseppi, vaikka yhtä mahtavina pitivät itsensä kaikki Sipillan kylänkin rikkaat. Yhteensä oli parikymmentä taloa yhtynyt kolmesta kylästä ja arveltu oli ja laskettu niin, että kun kylät olivat vierekkäin, ehtisi parissa viikossa kaikkien viljat »ryskätä». Niin oli laskettu, ja mahtavina oltiin. Mutta toisen puolueen isännät hakkasivat riihissään, että pauke kuului kauemmas kuin koskaan ennen, ja koettivat parastaan ehtiäkseen saada viljansa puiduksi kunnes Iso-Musta tulee. Kiirettä pidettiin, ja moni jo ilkkui, että eipä tässä Isoa-Mustaa näy tarvitsevan ja saapi jyvänsä kuivina ja hyvinä heti aittaan. Konetta oli menty asemalta noutamaan, Horslunti oli jo kotiintunut ja kertonut koneen koosta, hinnasta ja sen verrattomasta voimasta ja siitä, että jo sillä valmista tulee. Ojalaisellekin oli sanonut, ettei mene kuin kaksi tuntia, niin oli kaikki puhtaana...
Mutta ilma pysyi tuoreena, ja tiet kävivät yhä liejuisemmiksi. Osuuskuntalaiset noituivat, että jopa tämä nyt on, kun ei ilma kovene, vaikka on kuukin kääntynyt, mutta toiset ilkkuivat takana ja toivoivat, että oikein sataisi...
Riihityö kyllä kävi sateellakin ja se juuri osuuskuntalaisia harmittikin. Viheliäiset ehtivät riihillään saada valmiiksi ennenkuin kone ehtii tullakaan.
Herralan Jooseppi veivaili telefoonia monta kertaa päivässä ja soitti asemalle, jossa konetta hommattiin matkaan.
»Raskas on ja huonot ovat tiet», huusi Joosepille Suksila vastaan.
Mutta tunnin kuluttua oli Jooseppi taas telefoonissa ja huusi:
»No, kuinka käypi?»
»Liikkeellä se on, mutta hitaasti menee», huusi taas Suksita. »Mitä sinä siellä hätäilet? Ei tämä ole mikään helppo kuljetettava...»
Jooseppi kiivastui ja huusi:
»Etkö sinä siellä ymmärrä, että kiire tässä on ja hätäkin kohta kädessä... Mattila, Ylipää ja moni muu ovat kohta puineet lyhteensä... Ymmärrättehän, että alkavat pilkata meitä...»
»Ole nyt... ei tämän kanssa pääse tämän nopeammin, jos ei lakkaa satamasta», kuuli Jooseppi Suksilan huutavan.
Jooseppi kiivastui yhä enemmän.
»Ostakaa viinaa litra mieheen ja lyökää selkään hevosia... Perkelekö siinä on!...»
»On täällä jo maisteltukin», kuului Suksilan vastaus.
Jooseppi odotti sen päivän, mutta aamulla läksi hän taas telefooniin kuullakseen, kuinka pitkälle oli tultu.
Vettä satoi nytkin ja koko raittitie oli pehmeänä vellinä. Kiivain askelin hän käveli ja näki, että Ylipäässä lämpeni riihellinen... Juuri kun ehti kauppiaan ovelle, tuli siinä Vilhemi vastaan ja ehti sanoa:
»Jopa sataa taas kuin saavista... kuinka käy koneen kuljetus?»
Tuiman ja myrkyllisen silmäyksen loi Jooseppi Vilhemiin ja painui sisälle mitään vastaamatta.
Hän sai kauan soittaa ennenkuin Suksilan ääni kuului torvesta:
»Jo ollaan liikkeellä... hyvin käypi... Kun Kirkkovaaralle pääsemme, niin sieltä soitan...»
Hyvillään, naurusuin riensi Jooseppi kotiaan päin, ja näkyi miehen kävelystä, että hyvin olivat asiat. Taivaskin näytti seestyvän, ja tuuli oli kääntynyt pohjoiseen! Hyvä tästä lopultakin tulee...
Kirkkovaaralle kun koneen kanssa ehtivät, on taival jo puolivälissä, ja siitä alkaa kovempi tiekin... Jos hyvin käy, on kone huomenna jo täällä...
Rentona ja hyvillään asteli Jooseppi, takki auki hulmuten ja lakki reuhottaen päälaella.
Mattilassa oli ainakin neljä riihellistä puimatta — sen tarkasti Jooseppi. Riihtä puitiin nytkin. Jooseppi kulki ihan sivu riihen, joka oli maantien vieressä.
Mattila oli itsekin riihessä ja näki riihen ikkuna-aukosta, että jo oli Jooseppi paremmalla tuulella; kävelystä tunsi miehen, milloin oli hyvällä, milloin pahalla päällä.
»No mitäs kuuluu? Joko on Iso-Musta tulossa?»
»Jos hyvin käy, niin huomenna on täällä», vastasi Jooseppi nyt monesta aikaa ystävällisesti naapurilleen. Seisahtuipa hetkeksi riihen kohdalle ja lisäsi:
»Kirkkovaaralla ovat tulossa, ja siitä sitä kyllä ehtii... Siitä tänne kun ovat kovemmat tiet...»
»Ovat paljonkin paremmat...»
»Kohta ne alkavat lyhteet pienetä», sanoi Jooseppi vielä ja silmäsi Mattilan lyhteisiin niinkuin miettien, että etpä ehtinytkään, vaikka parastasi olet pannut.
»Jo se tuli aika maailmaan, kun höyryn voimalla viljatkin puidaan», puhui Mattila. »Taitaa olla hyvinkin voimakas kone...?»
»Onpa se. Emme me varsaa ostaneetkaan. Kahdentoista hevosen voima sillä on, mutta jos lisää panee onkaa ja napauttaa vieteriin, niin kuuluu nousevan kuuteentoista hevosvoimaan...» kehui Jooseppi, eikä Mattila muistanut karskia naapuria nähneensä niin hyvällä kiirillä.
»Mutta jopa on voimakas kone!»
Mattila koetti sen sanoa niin ihmettelevällä äänellä kuin suinkin voi. Ja hyvillään siitä, että Mattila noin ihmettelevällä äänellä ja arvonannolla koneesta puhui, riensi Herrala kotiaan emännälleen asiasta ilmoittamaan ja vartomaan sitä, koska Suksila Kirkkovaaralta soittaa.
Kului tunteja, tuli ilta.
Ei kuulunut kutsua telefooniin, ja Jooseppi alkoi taas pitkästyä ja hermostua.
Lopulta hän läksi kauppiaaseen aikoen taas telefoonilla kysyä.
Hän soitti keskusasemalle ja pyysi »tietä auki» Kirkkovaaralle.
»Halloo!» huusi hän sitten Kirkkovaaralle. »Onko Suksilan isäntä Sipillan kylästä käynyt siellä?»
»Onko se niitten joukossa, jotka ovat puimakonetta noutamassa?» kysyi räheä miehen ääni vastaan Joosepilta.
»On kyllä», huusi Jooseppi. »Joko kone on Kirkkovaaralla?»
Räheä-ääninen mies nauroi.
»Tässä on juuri muuan mies, joka kertoi, että vasta ovat tulossa Heikin mäessä, penikulman päässä. Täällä sataa, ja tiet ovat kauhean kuoppaiset. Viinoissakin taitavat olla...»
Siihen asti Jooseppi kuunteli, mutta sitten hän vimmastui ja paiskasi telefoonin kiinni.
Helvetti kuitenkin!
Kun hän pääsi kotia, valjasti hän heti hevosen kiesien eteen ja läksi ajaa karauttamaan Kirkkovaaralle päin. »Siitä ei muuten mitään tule, jos en minä sinne lähde», sanoi hän lähtiessään emännälle.
Samana iltana levisi koko Heinärannalla huhu, että jo ovat tulossa, voivat ehkä jo yöllä ehtiä kylään. Kirkkovaaralta on Suksila telefoneerannut jo puolen päivän aikoina, että siellä ovat jo tulossa.
Varpumäen Manta oli kuullut sen Mattilan piialta ja riensi uutista kertomaan Ollin-Mikollekin. Kylän raitilla näkyi jo ihmisiä liikkeellä, jotta näkisivät, minkälainen oli se Iso-Musta, jolla oli niin verraton voima ja joka oli niin kumma ja komea.
»Jo Iso-Musta tulee tänä iltana», huusivat pikkupojat, ja joku täysi-ihminen kysyi Mantalta, joko Manta oli kuullut, että Iso-Musta tulee.
»Jokohan ehtinee...» sanoi Manta.
»Kirkkovaaralla ovat jo aamulla olleet tulossa... Ja Herralan isäntä on jo mennyt vastaan.»
Manta riensi Mikon pirtille sanomaa viemään. Mikko oli juuri myllystä tulossa, jauhoissa naamasta asti.
»Sama, saakeli vie, on minulle, tuli eli ei. Minuun ei kuulu koko rumilus», vastasi Mikko äreästi. Mutta näkihän Manta, että utelias olisi Mikkokin tätä uutta kummitusta näkemään, vaikka toista puhui. Ärähtäen painui Mikko mökkiinsä ja veti oven kiinni. Mutta Manta käytyään mökillään ja vielä Repo-ojan varrella muillekin Ison-Mustan tulosta ilmoittaen, riensi takaisin kylälle uteliaisuuttaan tyydyttämään.
Mikko jäi pirttiinsä. Ja vaikka hän koetti uskotella itseään, ettei Ison-Mustan tulo eikä olo häneen koskenut eikä häntä liikuttanut, oli hän kuitenkin sangen utelias. Mutta niin hän päätti, ettei hän katsomaan lähde, vaikka kaikki muut menisivät, — vaikka rovastista asti.
Hän asettui kuitenkin ikkunan pieleen, josta näki alas kylälle pitkän matkaa, ja varsinkin sopi Herralan riihikartano näkymään Mikon ikkunaan aivan selvästi. Näki maantien ja kujatien, joka maantiestä kääntyi riihelle. Ei ollut muuta edessä kuin Mattilan heinälato... Siitä sen näkisi ikkunastaan, kun tulee...
Ihmisiä siellä näkyi liikkuvan tiellä edestakaisin, seisoskelevan tienhaaroissa ja pihakujilla niinkuin olisi ollut käräjien aika ja kolarilaisten viinanmyyntiasiat oikeuden tutkittavina. Mikko pani piippuunsa ja katseli.
— Onkohan Ylipään Vilhemikin niin hullu, että menee katsomaan? Ei suinkaan. Luulevat, että ollaan hyvinkin uteliaita... Vaan ei lähde tämä poika ja siitä saavat ymmärtää... se niille on paras kosto, kun ei ole tietävinäänkään...
Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla kylälle tähystelemättä. Ja kun väki alkoi alaspäin mennä, tuli hänelle semmoinen hoppu, ettei malttanutkaan pysyä enää sisällä, vaan läksi ulos...
— Jo taitaa perhana olla tulossa, koska alaspäin näkyvät lähtevän... Menisivätkö vastaan?
Pirtin päästä, johon Mikko asettui, ei kuitenkaan nähnyt sen pitemmälle kuin ikkunastakaan...
Tieltä kuului kuin huutojakin ja hurraamista... kuului perhana vie...
Mikko alkoi kuin hätäillä. Olisi se perhanan soma nähdä sittenkin!
Yhtäkkiä vilahti hän tikapuita pitkin pirttinsä katolle, nousi harjalle ja koetti katsella...
Mutta juuri kun hän parhaillaan teroitti katsettaan pitkin tietä aina kylän päähän asti, johon katolta näki, ilmestyi Ylipään Vilhemi myllyltä päin Mikon pirtille ja näki miehen katolla. Mikko ei häntä nähnyt, kun selin oli.
Mutta kun hän sitten vilkaisi taakseen ja näki Vilhemin häntä sinne katolle katselevan, häpesi hän niin heikkouttaan, että oli kompastua pää edellä alas.
»Mitäs Mikko katselee?»
»Tässä... tuota... tämä savupiippu...»
Sitten hän tointui sen verran, että alkoi laskeutua alas.
»Reikä tullut ihan vesikaton rajaan», selitti hän maahan tullessa.
Vilhemi ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain, joko hänen jyvänsä ovat jauhoina, johon Mikko vastasi:
»Juuri tuossa tuokiossa ovat jauhoina.»
Ja Mikko päätti, ettei Ylipää kaikeksi onneksi ollut huomannut, mitä varten hän katolle oli kiivennyt.
Mutta eivät ehtineet monta sanaa muusta puhua, ennenkuin kääntyikin keskustelu Isoon-Mustaan, jota varrottiin.
»Sitä nyt vartovat niinkuin ennen, kun keisaria odotettiin», sanoi Mikko.
»Niin näkyvät tekevän», sanoi Vilhemi.
»Niinkuin ei tuota kummaa ehtisi vähemmälläkin nähdä», lisäsi Mikko.
»Joo... ja mitäpä siinä on katsomista niillä, jotka eivät kuulu osuuskuntaan», siihen Vilhemi sanoi.
Mutta kumpikin he kuitenkin katsoivat sinnepäin, josta tiesivät Ison-Mustan tulevan.
V
Mutta ei kuulunut Isoa-Mustaa sinä iltana eikä vielä yölläkään.
Ei vielä seuraavana aamunakaan. Mutta puolenpäivän aikana tuli muuan rahtimies kauppiaaseen, juorumus ja kaikki tietävä Ruusunperin Anshelmi, joka ikänsä rahtia oli vedättänyt.
Ja Anshelmi tiesi kertoa, missä Iso-Musta oli tulossa, ja paljon muutakin asiaan kuuluvaa.
Kirkkovaaralla oli roikka ollut, kun Anshelmi sivu oli mennyt! Siinä oli levähdytetty hevosia. Miehet olivat istuneet pirtissä ja tehneet puolikuppisia. Oli tarjottu Anshelmillekin, joka, kun vanha viinamies oli, ei malttanutkaan lähteä kuormineen, vaan jäi siihen maistelemaan ja pörräilemään. Jopa oli tullut kirkkovaaralaisten isäntäin kanssa tinka siitä, ettei kone niin voimakas olekaan kuin asiaan kuuluvat sitä kehuivat ja kun vähin viinoissa oltiin molemmin puolin, niin ei helpottanut väitteestään kukaan hiventäkään... Silloin johtui jonkun mieleen, että olisi koettaa...
Masinisti oli matkassa, koneöljyä oli, kaikkia oli. Ja miehet rohkeimmillaan hutikassa.
Kirkkovaaran Penjaamilla, kahvilan isännällä, olivat elot puimatta, tuossa olivat ihan lähellä. Päätettiin laskea koneeseen ja näyttää kirkkovaaralaisille, minkälainen voima heidän Isolla-Mustallaan oikein oli. Tuumasta toimeen!