Chapter 12

Hän saarnaa näitten sanojen johdosta: "Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto." Hän saarnaa oikein voimalla, hengessä ja totuudessa, niin että pitäisi sen sanan-voimasta kivienkin itkemän, Mutta minä näen monta olevan kuivin silmin. Kukatiesi net eivät luule kuuluvansa siihen seurakuntaan. Kun saarna on päättynyt, astuu saarnan pitäjä alas alttarilta ja seisahtuu ruumiin-paarien päähän alttarin eteen. Ruumiin-arkku lasketaan alas paareilta permannolle ja nyt kolmasti multaa heittämällä vihkii hän meidän rakastetun rovasti-vainajamme haudan lepoon sekä lukee lopuksi muutamia rukouksia. Sen jälkeen taasen veisataan yksi värssy. Kun se on tehty, alkaa saarnaaja taas ja lukee vainajan elämäkerran. Sitten aletaan jälleen veisata. Veisun aikana nostetaan arkku paareille, peitetään suurella, mustalla vaatteella merkiksi, että hauta on jo siunattu. Ruvetaan kantamaan ruumista ulos kirkosta. Lukkari kulkee nyt edeltä veisaten, ja kun paarit tulevat ovesta ulos, alkaa kellot jälleen soida. Me riennämme hautausmaalle ja ehdimme sen verran nähdä, että hauta on ylt'ympärinsä havuilla koristettu. Siihen rovastimme maallinen maja lasketaan. Nyt sataa kukkakimppuja ja seppeleitä hautaan, mutta vielä lisäksi itsekukin kohdastansa heittää kourallisia multaa hautaan. Kun kaikki ovat heittäneet nämät multaiset jää-hyvästit, pannaan laudoista kokoonkyhätty arkun kuori hautaan, arvatenkin siinä tarkoituksessa, ettei arkku aivan pian pahenisi, ja sitten astuu kaksitoista rotevaa lapiomiestä ja peittää haudan. Kun hauta on täytetty, lakkaa soitto, ja niin on rovasti vainajamme juhlallisesti haudattu. Siunattu olkoon tomunsa, mailmassa mainittakoon maineensa!

Hautajaiset olivat kestäneet kauan ja pitkästä seisomisesta väsyneinä emme äiti ja minä halua katsella kansan hajoamista, vaan käännämme kohta askeleemme kotia päin. Päästyämme maantielle, vielä kerran katsahdamme jälkeemme ja näemme kansaa menevän kaikkialle kuin pilveä. Samassa saavuttaa meidän Vierimän ukko, ja kolmisin alamme nyt astua terävin askelin. Äitini juttelee asioita kaikenlaisia, joihin ukko vastaa milloin myöntäen, milloin kieltäen. Vihdoin tulee tien haara, josta Vierimän ukon on eroaminen, mutta silloin huomaamme mustan savupilven. Voi, mistähän se tulee? Vierimän ukkokin lähtee juosta lönttyämään sitä kohden, ja kun hetken olemme juosneet, selvenee meille, että meidän oma turvetöllimme on tulessa. Me juoksemme vielä kiivaammin, siksi kuin saavumme pihaan ja katkera savu löyhähtää silmiimme. Olemme aivan mökin tykönä, mutta mitä sen teemme. Ovi on lukossa ja äitini aukasee sen kiireesti, katto kun on vielä alasputoomatta. Nyt saamme kaikki kiirettä syytämään tavaroita ulos. Niiden joukossa on säästökannunikin tuokiossa pihalla.

Jumalan kiitos, olemme jo kaikki tarpeellisimmat korjanneet ja pihalle heittäneet. Silloin katto romahtaa pauhinalla alas. Seinät sujuvat, turvaseipäät palavat ja itse seinätkin kyttelevät. Vihdoin viimein meidän katsoessa on huoneestamme jälellä turvekasa, josta sakea savu nousee tahi pieniä liekkejä leimahtelee.

-- Kukahan tuon teki? huudahtaa Vierimän ukko.

Äitini valitti: Pahus, kun tuli lähdetyksikin! Jos olisin kotona ollut, olisin ottanut heittiöitä niskasta kiinni. Toisten vika se on, sen minä tiedän; sillä minulla ei ole ollut tulta eilenkään, sitä vähemmin tänäpäivänä.

Minä tiesin, että äitini puhui totta, sillä emme olleet kahteen päivään keittäneetkään. Puolestani todistin äitini puheen Vierimän ukolle.

-- Se on harmillinen asia ja onnettomuus! mietti Vierimän ukko.

-- Onhan se, mutta tekemällähän noita tuonlaisia toisia saa, virkkoi äitini, tullen tyveneeksi.

Nyt ei ukkokaan tahtonut jatkaa puhetta, vaan hän kehoitti kantamaan joesta vettä turpeiden päälle, niin ettei valkia saunaan pääsisi. Niin tehtiinkin. Ukko ja äitini kantoivat saavilla ja minä kannoin kiululla ja ämpärillä. Pian oli tuli kipinättömäksi sammunut. Nyt ei ollut meillä yösijaa omasta takaa, jollei saunassa; sillä ulkona oli jo niin lämmin, että lehmä kyllä tarkeni pihallakin maata. Kuitenkin ajattelin itsekseni, mihinkä tästä oikein asumaan mennään -- pyydettäisiinkö Vierimän ukolta yösijaa.

Äitini ei näyttänyt olevan juuri milläänkään muusta kuin vaan saisi tietää, kuka mökin oli polttanut, ja hän koetti ukon kanssa tutkia asiata. He kulkivat ympäri pihaa, nähdäksensä ensin, oliko mitään muuta pahaa harjotettu. Pian huomattiin, että keskellä pihaa oli tuhkaa ja hiiliä maassa. Lähemmin kun tarkasteltiin, nähtiin, että siinä oli olkia, heiniä ja kuivia varpuja poltettu. Kun tämä nuotion sija oli päällä tuulen mökin raunioomme katsoen, niin tultiin siitä varmaan vakuutukseen, että nuotio oli syynä mökkimme perikatoon. Oli näet päivän selkeä, että niin suuren nuotion tuli, kuin se jäännöksistä nähden oli ollut, oli voinut lennättää, jollei ilmeistä liekkiä, niin kuitenkin kipinöitä meidän olkikattoomme, jossa oli kahdenlaiset hyvät sytykkeet, oljet päällä, tuohet alla.

Näin oltiin kohta ja vähällä vaivalla saatu selville, että tuho oli tullut jonkun ilkiön kädestä, vaan kuka oli tuo hirmuinen, joka toisen pihaan oli tullut nuotioita virittelemään? Ruvettiin arvelemaan asiaa sinne ja tänne, eikä voitu muita ajatella kuin onkipoikia, jotka usein kulkivat meidän mökkimme alapuolella onkimassa. Heidän päähänsä siis yksimielisesti vian langetimme.

Kun asia oli sen verran selvillä, että sytyttäjät olivat onkipoikia, rupesi äitini itkemään ja hän itki oikein katkerasti. Lohduttaaksensa häntä sanoi Vierimän ukko:

-- Älä itke, Mari, kyllä sinua Jumala ja hyvät ihmiset vielä auttavat.

Tästä ukon hellästä puheesta olin jo vähällä minäkin ruveta itkemään, mutta ennenkuin vedet silmiini ehtivät, kuulin äitini vastaavan:

-- En minä itke sitä, että mökkini poltettiin, vaan sydäntäni karvastelee noiden vallattomain poikain surkea tila. Kun jo niin nuorena tekevät tämmöistä ilkivaltaisuutta, mitä he sitten tekevätkään, kun vanhemmaksi tulevat!

Tätä sanoessaan katsahti äitini hyvin terävästi minuun, niin että luulin hänen tarkoituksensa olevan vetää minun samaan nuottaan onkipoikain kanssa. Mitä hän mietti, kävi kuitenkin kohta selville.

-- Muista nyt sinäkin, Heikki, varoitti hän, ettet koskaan nuotioita sytyttele luvattomiin paikkoihin ja ettet missään milloinkaan mitään pahuutta ja ilkivaltaisuutta harjota. Näet nyt omilla silmilläs, minkä vahingon häijyys saa aikaan.

-- Kyllä näen, sanoin minä, luvaten elää siivolla, ja Vierimän ukko taputti kädellänsä päätäni, lausuen:

-- Oikein, Heikki; kun siivolla aina olet, niin kyllä sinusta mies tulee, jota olen aina toivonutkin.

Nyt vasta huomasin kaivata yhtä joukostamme, nimittäin Loviisaa. Olihan Loviisa ollut seurassamme, kun menimme hautajaisia katsomaan; mutta en ollut häntä huomannut, kuin viimeksi pappilan pihalla. Kysyin siis ukolta, mihin Loviisa oli joutunut.

-- Kuinka niin? kysyi ukko naurahtaen. Kyllä se tallella on -- Loviisa meni Pirttilän emännän kanssa, sillä Pirttilän emännälle Heikin Antti oli tuonut tavaroita kaupungista, mutta vienyt ne kotiinsa, kun hän asuu kirkonkylässä. Loviisa meni häntä auttamaan niitä kantamaan ja taitaa jo olla kotona.

Samassa kuin ukko oli sanat sanonut, näinkin Loviisan juosta piipertävän maantietä meille päin. Pian oli hän siinä ja rupesi katselemaan ihmeissään, avossa suin, kun ei meillä enään mökkiä ollutkaan.

-- Kyllä me Pirttilän emännän kanssa savun näimme, alkoi hän puhella, vaan silloin kuin joen partaalle ehdimme, oli jo kaikki loppunut. Minä läksin kuitenkin katsomaan, olisiko isä täällä, vaan kun tulin tälle aukealle, nousivat silmäni pystyyn, kun ei enään Marin mökkiä ollutkaan. Kuinka se on palanut?

-- Sytytetty kai se on, sanoi ukko, en minä muuta tiedä.

-- Häpeämättömät! huusi Loviisa.

Nyt neuvoi ukko, että kaikki meidän tavaramme kannettaisiin heille vielä samana iltana. Suurimmat hän hakisi hevosella, mutta pienemmistä otti kukin kantamuksensa ja sitten lähdettiin Vierimälle. Perille tultuamme laskimme kantamuksemme pihalle ja ukko arveli:

-- Sopiihan se hyvin, että Mari tuopi meille kaikki tavaransa, koska täällä jo on hyvä joukko ennestäänkin.

Se puhe tarkoitti sitä, että meidän jyvämme olivat Vierimän aitassa, samoin kuin myös äitini liiat vaatteet. Vaatteita oli näet vielä jälellä hyvä joukko semmoisia, joita äitini Helmikankaan tyttärenä ollessansa oli laittanut. Kun ei meillä itsellämme ollut mitään aittaa eikä luhtia, niin oli Vierimän väki hyväntahtoisesti ottanut ne talteensa.

Mutta vielä oli yksi harmi tuleva.

Kun Vierimän ukko aukasi tallin oven, jossa ei ollut oikeata lukkoa, ja rupesi ottamaan hevostansa, niin hevosta ei olutkaan. Nytkös ukko rupesi viheltelemään ja sanoi:

-- Totta tosiaankin, voroja liikkuu paikkakunnallamme, hevosenkin ovat varastaneet. Eipä totta toisen kerran olekaan jättämistä mökkiä yksinään. Et sinäkään, Loviisa, huomannut katsoa talliin, oliko hevonen jo silloin poissa, kun Marin mökille juoksit.

Loviisa vastasi, ettei hän ollut huomannut talliin katsoa.

Ukko juoksi hädässänsä niitylle katsomaan, olisiko joku veitikka hevosen sinne laskenut, ja hevonen olikin niityllä. Silloin arvattiin, että samaiset pojat, jotka epäilemättä olivat mökkimme nuotioineet, olivat Vierimän talissakin käyneet viisauttansa jakamassa.

Nyt haettiin hevosella vielä samana iltana kaikki tavaramme pois ja ehtoolla tuotiin lehmämmekin Vierimälle. Kun se oli tehty, saimme levähtää ja miettiä päivän tapauksia. Rakkaan opettajamme olimme hautaan saattaneet, harvinaisen juhlallisuuden nähneet ja mökkimme palolla sen maksaneet; vihdoin Vierimän asukasluku oli vähäksi aikaa lisääntynyt toisella vertaa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vahinko korvataan, syyllinen rangaistaan.

Kun tuo odottamaton harmi oli tapahtunut, oli äitini kahdella päällä, istuttaisiko enään perunoita vai ei oman mökkinsä maahan. Arveltiin näet sitäkin, että on melkein turha mökkiä uudestaan rakentaa. Usein on täytyminen jättää mökki yksin, kun ei ole kotimiestä, ja suittaisi taas tapahtua, että se poltetaan. Ja sama, joka mökkejäkin polttaa, voisi tehdä pahaa istutuksillekin.

Aamulla läksivät Vierimän ukko ja äitini kylälle tiedustelemaan, oliko kukaan nähnyt mökkimme luona eilen iltapäivällä ketään liikkuvan. Ympäri kuleksittuansa tulivat he kuitenkin tyhjän-toimittajina takaisin; ainoastaan sen olivat kuulleet, ettei ketään oltu nähty onkimassa eilis-iltana. Sitä he eivät suuresti uskoneet, sillä heidän varma vakuutuksensa oli se, että onkipojat olivat pahan tehneet. Kuitenkin täytyi heidän jättää asia sillensä ja äitini huoahti:

-- Niin meni mökkini kirkkaalla päivällä, kuin koiran henki, ilman rangaistusta.

Kun siis näytti mahdottomalta saada sen enempää selvyyttä, aloimme me tehdä työtä ja muokata perunamaatamme entisessä pihassamme; yöt kävimme makaamassa Vierimällä. Kaikkein suurin harmi oli kuitenkin äidilläni enostansa, kun hän odotteli enoansa kohdakkoin Kemistä tulevaksi eikä ollut kotoa enempää kuin taivaan linnulla, mihin vieraan sisään käskeä, ja vallan tukalassa tilassa olisimme olleetkin, jos ei olisi meillä olut niin kelpo naapuri kuin Vierimän ukko.

Oli noin kolme päivää rovastin hautajaisista, siis sunnuntai-ilta, kun juuri maatapanon aikana astui Vierimän pirttiin eräs vähämielisenä pidetty vanha leskinainen, nimeltä Saara Sulkava. Ensimmäiseksi sanoikseen alkoi hän puhua tuosta meille tapahtuneesta onnettomuudesta. Se oli kaikkein mielestä merkillistä, kun hän kertoi juuri tulevansa kaupungista, johon hän sanoi menneensä tuorstaina. Silloin oli mökki vielä ollut palamatta, mutta hän sanoi kuitenkin tietävänsä, kuka sen oli polttanut.

Nytkös me kaikki oikein ihmeeseen tulimme! Mistä hän voisi tietää mökin polttajan, kun oli ollut kaupunkimatkalla kaiken aikaa ja hänen mennessänsä mökki vielä oli entisellään eivätkä nekään mitään tietäneet, jotka samassa kylässä olivat.

Ukko ja äitini koettivat vuoroonsa kysellä häneltä, mistä hän sen tietää ja kuka polttaja on. Mutta hän sanoi ei uskaltavansa sen enempää puhua, valitti vaan maailmaa pahaksi ja ilkivaltaiseksi. Jos polttaja olisi huonompia ihmisiä, arveli hän, niin hän kyllä uskaltaisi sanoa, mutta hän pelkäsi rikasten päälle kannustaa. Minä olen vanha ja joudun pian seurakunnan elätiksi; jos minä rikkaita laittaisin rikoksesta rangaistukseen, niin rikkaat minun tappaisivat myrkytetyllä ruo'alla.

Hänen sanoissaan huomattiin tosin jotakin johtoa, mutta kun häntä pidettiin vähämielisenä, niin arveltiin hänen puheensa olevan vaan tuulen tuomaa.

Vaan äläpäs! Kun taas uudestaan kysyttiin, eikö hän oikeudessakaan uskaltaisi totuutta sanoa, vastasi hän:

-- Kyllä minun oikeudessa täytyy totuus sanoa, vaan kun minua pidetään vähämielisenä, niin ei heidän tarvitse minua valalle laskea ja toiseksi eivät taida oikeudessa ottaa korvaansakaan, jos ma untani siellä rupeaisin kertomaan. Mutta jos osaatte metkutella, niin kyllä siitä vielä sittenkin voipi selko tulla. Jos vikapää saadaan itse tunnustamaan, silloin ollaan asian perillä. Sitä varten pitää, kun nimismies vikapäätä tunnustamaan vaatii, kohta käyttää kovia sanoja, että on näkijöitä ja todistajia kyllä; silloin se pian tunnustaakin, sen minä takaan, vaan minä en puhu asiata enkä nimitä vikapäätä muille, kuin vallesmannille.

Oli siis jättäminen asia siksi kuin Saara nimismiehen edessä totuuden puhuisi, ja kun hän oli kävelymatkastaan hyvin väsynyt, pyysi hän saada yötä olla Vierimällä. Se hänelle sallittiin ja niin panimme kaikin levolle.

Aamulla läksi Vierimän ukko sanaakaan hiiskumatta ulos, pisti hevosen valjaihin ja ajoi Limingan kylään päin. Saara Sulkava nousi myöskin ylös ja aikoi lähteä, mutta kun hän oli hieroja, pyysi äitini häntä hieromaan kättänsä. Hän myöntyi pyyntöön ja alkoi kohta hieroa. Saara oli myöskin nuuskan-tekijä ja hän oli tuonut kaupungista suuren nyytin tupakanlehtiä. Hän pyysi äidiltäni lupaa, että saisi käden hierottuansa kuivata padassa vähän tupakoita, sillä hän oli muutamille luvannut samaksi päiväksi tuoda valmista nenänuuskaa. Äitini lupasi hänen tehdä vaikka kaikki tupakkansa nuuskaksi ja antoi hänelle sitä varten puita ja padan. Kun käsi oli hierottu, rupesi Saara kuivailemaan tupakanlehtiä ja oli juuri täydessä touhussa työssänsä, kun Vierimän ukko ajoi nimismiehen kanssa pihaan. Saara kuitenkaan ei toimessansa tulijoita huomannut, ennenkuin nimismies seisoi hänen edessänsä. Nyt Saara parka pahanpäiväiseksi hämmästyi, kun nimismies alkoi puhutella häntä mökin palosta:

-- Te olette sanonut tietävänne, kuka Maria Helmikankaan mökin on polttanut, sanoi nimismies.

-- En minä tiedä sen paremmin, minä näin vaan semmoista unta, puheli Saara ja rupesi vapisemaan.

-- Mimmoisia unta näitte? Kertokaa uni minulle, käski toinen.

Saara istui rahille, otti tuohisen nuuskatoosansa, pisti nuuskaa nenäänsä ja alkoi kertoa ja me kaikki istuimme ja kuuntelimme:

-- Minä menin tuorstaina kaupunkiin ja kuljin Marin mökin sivu maantietä, sitä samaa, jota maailman kansatkin kulkevat. Minä en nähnyt mitään pahoja enteitä, en niin missään, ja pääsinkin ehtoolla myöhään Ouluun. Siellä menin majapaikkaani Kuusiluodossa, niinkuin kuuna päivänä tavallisesti, ja väsynyt kun olin, panin melkein kohta maata. Sisaren tytär näet aina laittaa minulle kohta vuoteen, kun sinne tulen, vaikka se sitten olis sydänpäivällä. Kun maata panin, niin valvoin kuitenkin kauan ennenkuin sain vähääkään unta silmiini. Minä kääntelin itseäni vuoteellani sinne ja tänne ja olin levotoin. Oli kumminkin kappaleen jälkeen sydän-yön, kun nukuin, ett'en itsekään huomannut, koska olin nukkunut. Minä olin seisovanani Temmesjoen rannalla ja näin siinä Marin mökin ja maantien ja kuulin äänen, vaikk'ei ketään näkynet, ja ääni sanoi: He ovat rovastia hautaamassa. Sitten näin minä Helmikankaan pojan Jaakon ratsastavan niitylle pienellä, punaisella varsahevosella, ja hän astui alas varsan selästä erään vanhan heinäsuovan luona, otti siitä heiniä ja suovan pohjarisuja, sitoi ne taakaksi ja kantoi sen Marin mökille, keskelle pihaa. Vähä niitä vielä on, sanoi hän sitten, ja uudisti niityllä-käymisen kolme kertaa, tuoden aina taakallisen risuja ja heiniä. Sen jälkeen kävi hän Vierimän riihen seinän vierestä ottamassa olkia kokonaisen kuvon ja kantoi senkin Marin pihalle. Nyt toi hän varsansa niityltä myöskin Marin pihaan. Näin toimitettuansa asetteli hän sievästi ja sukkelaan nuotion keskelle pihaa kaikista kantamistansa aineksista, raapasi puikolla varsan kylkeen ja sai siten puikon syttymään tuleen. Palavalla puikolla sytytti hän sitten tuon pehkukasan, sanoen: Täytyy tehdä ilotulitus ja huvitella itseäni, sillä välin kuin isä ja äiti ovat rovastia suremassa, kosk'en minä sinne päässyt, jonne kaikki kerjäläisetkin ovat menneet. Pian on koko pehkukasa tulen vallassa. Jaakko sieppaa aidasta seipään kappaleen ja hämmentää sillä nuotiota. Minä juoksen lähelle häntä ja kysyn, mitä vasten hän siinä nuotiota pitää, toisen pihassa. Siihen hän vastasi: Minä keitän punaista maalia, jolla Marin mökki maalataan; se on maalamatonna niin ruma, kun se on turpeista. Nyt lentää kipunoita huoneen olkikattoon, joka syttyy tuleen. Tästä pojalle hätä käteen, hän hyppää varsan selkään ja ajaa karauuttaa pois, vaan ei pääse edemmäksi kuin huoneen kohdalle. Siinä hyppää tuo punainen hevonen pystyyn ja on silmänräpäyksessä kasvanut mahdottoman suureksi hevoseksi, lähes mökin kokoiseksi: Jaakko putoaa pois seljästä ja lähtee juoksemaan ja pääseekin pakoon, mutta hevonen muuttui koko huoneen kokoiseksi tulen-liekiksi. Minä juoksin pojan perässä saadakseni kiinni hänet. Hän juoksi Vierimälle, aukasi tallin oven ja laski Vierimän hevosen niitylle, sanoen: Tuosta kumminkin uskovat voroja paikkakunnalla liikkuneen ja minä olen syytön. Sitten hän juoksi kotiinsa ja minä heräsin. Mitä herra vallesmanni siitä minun unestani nyt arvelee? päätti Saara.

-- Unestanne, muori parka, huomaan selvästi, että Helmikankaan poika on syypää siihen työhön eikä kukaan muu; mutta me emme voi teidän todistuksellanne näyttää asiaa todeksi, sillä te olitte Oulussa ja asia tapahtui Limingassa. Unia ei taida niin lujasti uskoa, että ne todistukseksi kelpaisivat.

-- Sen minä vallan hyvin tiedän, sanoi Saara, mutta koettakaapas saada häntä tunnustamaan, sanokaa, että teillä on kyllä näkijöitä, jotka tulevat todistamaan, jos ei hän hyvällä tunnusta.

Nimismies käveli takaisin laattialla muutamia kertoja hyvin ajatuksissansa, sitten hän äkkiä sanoi:

-- Lähettäkää tuo pieni poika käskemään Helmikankaan Jaakkoa tänne. Jos ei sitä tänne sievästi saada, niin asiasta ei tule mitään.

Silloin äitini sanoi minulle:

-- Mene nyt, Heikki, ja pyydä Jaakkoa tulemaan tänne, mutta älä puhu mitään mistään, sano vaan, että Vierimän isäntä käski hänen tulla.

Silloin minä menin ja juoksin niin paljon kuin jaksoin. Perille tultuani tapasin Jaakon seisomasta keskellä pihaa, kädet taskuissa katsoen, kun isäntä kärryjä tervasi. Minä kuiskasin hänelle hiljaa korvaan: Tule Vierimälle, Vierimän isäntä käski sinua.

Jaakko katsahti minuun vihaisesti ja sanoi: Mitä sinä, vanhasta pienennetty, puhut? Mitä asiaa Vierimän ukolla minulle on?

-- En minä tiedä, vastasin minä, mutta tule nyt vaan, se tekee siellä jotakin uuden-aikaista masiinaa, jota se varmaankin sinulle tahtoo näyttää.

Jaakko ei kuitenkaan myöntynyt, vaan isäntä sanoi:

-- Voithan mennä, joudathan tuosta, mitäs siinäkään seisot.

Nyt Jaakko totteli, mutta ikävystyttävän vitkaan hän käveli. Viimeinkin saavuimme Vierimälle ja astuimme pirttiin.

Täällä istui nimismies pöydän päässä paraikaa kahvia juomassa. Jaakko käskettiin istumaan penkille. Hän istui, mutta monen-näköiset olivat Jaakon kasvot väriltään. Vaikka hän koetti vakuuttaa itseänsä, kuitenkin hän tutisi niin, että kaikki, jotka huoneessa olivat ja hänen näkivät, selvästi huomasivat, että hänellä oli joku peljättävä asia mielessä. Kuitenkaan ei hyvään aikaan sanottu Jaakolle mitään, vaan puhuivat Vierimän ukko ja äitini nimismiehen kanssa kaikenlaisista muista asioista. Joka kerta, kuin nimismies rupesi jotakin sanomaan, säpsähti Jaakko, vaan kun ei sana häntä tarkoittanut, rauhoittui hän jälleen. Kun nyt jonkun aikaa oli Jaakkoa noin puntarissa pidetty, astui nimismies äkkiä Jaakon luo ja sanoi:

-- No, Jaakko! Kuinkas me nyt saadaan hyvin pian Maria Helmikankaalle uusi mökki entisen sijaan? Minun ajatukseni mukaan olisi se nyt puusta tehtävä, sillä rumahan turvemökki on -- eikö niin?

Nyt muuttui Jaakko valjuksi, kuin itse kuolema, eikä saanut hyvään aikaan minkäänlaista sanaa suustansa, viimein puhui hän hiljaan niinkuin huono sairas:

-- Onko Marin mökki poltettu sitten?

-- On -- etkös sinä sitä tiedä, asuthan samassa kylässä, sanoi nimismies.

-- En minä tiedä, sanoi Jaakko, minä kumminkaan en, herra vallesmanni, ole sitä polttanut.

-- Enhän minä ole sitä sanonutkaan, että sinä olet polttanut, minä vaan tahdoin kysyä, kuinka saataisiin pian toinen mökki sijaan. Etkös sinä ole Helmikankaan nuori isäntä ja tottahan tahdot katsoa maasi päällä asuvaisten vastaista etua, ethän niin tunnoton mahda olla.

Tuohon Jaakko sanoa hökäsi:

-- Jos minulla olisi itselläni rahan, niin minä maksaisin vaikka mitä, että minä pääsisin siitä asiasta hyvin pian erilleni.

-- Oletkos siinä asiassa kiinni sitten? kysyi nimismies.

-- Minä häm-äm-mästyin, anta-akaa ant-eeksi, herra vallesmanni, änkytti Jaakko.

-- Mitäs siinä tarvitsit hämmästyä? Jos syytön olet, niin eihän se mitään ole. Mutta sano nyt suoraan, mitä sinä siitä mökinpalo-asiasta tiedät, niin pääset paljon vähemmällä selkkailulla, sanoi nimismies.

-- Totuudenko puhua, vai mitä? kysyi Jaakko.

-- Totuuden, niin, sillä ihmiset ovat nähneet sinun päästävän Vierimän hevosenkin tallista niitylle, vastasi nimismies.

-- Ei siinä silloin ketään ihmisiä ollut, kosk'en minä ketään nähnyt.

-- No niinmuodoin sinä kumminkin olet kaikkeen syypää, niinkuin puhuttu.

-- Kyllä, mutta en minä pahaa sillä tarkoittanut.

-- Kyllä, toisti nimismieskin; mutta kyllä minä nyt vien tämän Jaakon takavarikkoon. Mars nyt ja sukkelaan! ei sellainen poika saa irti olla. Pian sinä poltat taloja, kun olet mökeillä alkanut.

Silloin läksi nimismies ulos, taluttaen Jaakkoa mukanansa. Vaan kun pihalle ehtivät ja me kaikki olimme sinne jälestä menneet, seisoi Helmikankaan isäntä myöskin siellä. Kun hän näki poikansa nimismiehen kourissa, kysyi hän säikähtyneenä:

-- No mitä Jaakko nyt on tehnyt? Minäkin tulin katsomaan sitä uuden-aikaista masiinaa, jota Vierimän täällä piti tekemän.

-- Kyllä se on semmoinen masiina, isäntä hyvä, tuo teidän poikanne, että se pian polttaa koko Temmesvarren autioksi, jos ei sitä takavarikkoon pistetä, sanoi nimismies.

-- Totta toisen kerran, mitä minä nyt kuulen, ennenkuin kuolen? Polttaako Jaakkoni taloja, vai mitä konstia se on? huusi isäntä.

-- Hän on polttanut Maria Helmikankaan mökin viime tuorstaina ja päästänyt tämän Vierimän hevosen tallista niittyyn. Sen hän on itse minulle tunnustanut ja onhan siihen vierasmiehiäkin, vastasi nimismies.

-- Kyllä minä sen pian uskonkin, sillä hän on hyvin vallaton ja ylimielinen, eikä sille ole ollut minun sanastani mitään apua, hän kun on kaiken ikänsä ollut äitinsä lempilapsi. Jota liian hellästi kasvatetaan, ei siitä ikänä ilmoisena tule miestä. Mutta minä sanon nyt sinulle, Jaakko! että ajatteleppas vähän kuitenkin perään, mitä äitisi on sanova tästä ja mitä ajattelee isäsi. Mitä minä nyt sinusta ajattelen -- sano suoraan, sinä hävytön poika, mitä minä sinusta nyt juuri tällä hetkellä ajattelen.

Jaakko, joka entisestään oli jo hyvin hämillänsä, tuli nyt isänsä kovasta puheesta aivan säikähtyneeksi, ja sen sijaan, että hänen olis pitänyt jotakin isällensä vastata, rupesi hän itkeä nyyhkyttämään.