Chapter 13

-- Niin, sinä itket nyt, kun tiedät, että sinulla on rangaistus edessäsi, mutta miks'et silloin itkenyt, kun teit ihmisille pahaa? Muutoin oli se oikea vastaus kysymykseeni, että itkemään rupesit, sillä minun sydämmeni itkee sitä, että minulla on niin kelvoton ainoa poika. Luuletko sinä, että se on maallemme kunniaksi, suvullemme hyväksi maineeksi, että sinä tuommoiseksi lurjukseksi heittäysit? Luuletko sinä, että isälläsi on kylläksi suuri rahapussi aina maksamaan sinun vapautesi edestä? Tiedätkö, että se nousee summiin? Luuletko sinä, että vanha, kunnialla elänyt isäsi on velkapää näkemään ja kuulemaan, kuinka sinä ryösit pitkin vankiloiden ja linnojen penkkilöitä ja olet koko suvullesi häväistyksen tauluna, niin että pian kaikki net ihmisraukat, joiden täytyy kantaa Helmikankaan nimeä, ovat häpeän tähden, joka sinusta vuotaa, pakoitetut muuttamaan nimensä. Ajattele! ja anna pahuutesi jo jäädä tähän kertaan, puhui isäntä parka.

Sitten kääntyi isäntä nimismieheen päin ja sanoi:

-- Viekää, lähettäkää poika linnaan. Tästä lähtien ei ole Helmikankaan isännällä yhtään poikaa.

Nyt alkoi Jaakko ääneensä itkemään ja sanoi itkiessänsä: Antakaa anteeksi, isä, tämä kerta ja maksakaa minun edestäni.

-- Antakaa anteeksi tämä kerta, ei ole pitkältä toiseenkaan, ai'oit sanoa. Vaan tiedätkös, siinä ei minun anteeksi antamiseni auttaisikaan, vaikka vielä sen tekisinkin. Olethan jo kiinni. Tiedätkö, että vallesmanni pitää sinusta kiinni, eikä hän voi sinua enään hellittää eikä saakaan hellittää.

Nyt pyysi isäntä kaikkein astumaan Vierimän pirttiin, johon jälleen mentiinkin. Jaakkokin sai tulla nimismiehen taluttamana. Helmikankaan isäntä käski Jaakon nurkkaan seisomaan ja asetti pitkävartisen luudan hänelle kouraan. Sitä hänen täytyi pitää edessänsä pystyssä, niin että luudan varsi oli juuri nenän kohdalla. Sitten alkoi isäntä neuvottelemaan asiasta nimismiehen ja äitini kanssa.

-- Onko tässä asiassa oikein täydelliset näkijät? kysyi isäntä.

-- Ei siinä ole ensinkään näkijöitä, sanoi nimismies, ainoastaan tämä Saara Sulkava on nähnyt sen unessa ja me hänen omasta tunnustuksestansa olemme huomanneet, että hän on syypää.

-- Merkillinen sallimus -- vai paljas uni todistajana, sanoi isäntä. No, sama se, mutta voisiko siihen mitään auttaa, jos minä maksaisin vahingon-kärsineille ja sopisin sen asian, koska hän on vielä vallan-alainen eli ala-ikäinen?

-- Onko hän alle viidentoista vuoden? kysyi nimismies.

-- Sepä se, kun se jo täytti tuon henkiraha-ijän.

-- Niin, sanoi nimismies, pahanteoista täytyy itse vastata, niin pian kuin on täyttänyt viisitoista vuotta, vaikka se ei ole naima-ijässä vielä silloin eikä isännäksikään kelpaa. Mutta jos annettaisiin olla naima-ikään asti pahanteoista isän kurituksen alaisena, niin sitte ei tulisi tämän maailman elämästä mitään. Mies on nimittäin juuri kaikkein pahimmillaan viidennestätoista kahteenkymmenenteen vuoteen, että melkein on niin, että minkä pään se silloin ottaa, niin se semmoisena pysyykin. Sitä ennen ja sen jälkeen tapahtuneet ja tapahtuvat pahat ja hyvät ovat vaan poikkeuksia. Silloin kuin mies rupeaa miehistymään, mutta on kuitenkin vielä kasvava, on veri kaikkein kiihkeimmillään rupeamaan kaikkiin hurjuuksiin. Sen tähden juuri on täytynyt panna jo kova rangaistus pahantekiöille viidentoista vuoden vanhasta.

Nimismiehen juuri viimeisiä sanoja sanoessa, heitti Jaakko luudan nurkkaan ja läksi juoksemaan ulos. Isäntä läksi kohta kiirein askelin perästä ja saavutti Jaakon juuri kaivon luona, joka oli keskellä pihaa. Tätä nyt rupesi Jaakko kiertämään ja me kaikki katsoimme ikkunasta. Kaivon kehä kun oli siksi leveä ja korkea, ettei isäntä voinut ulettua häntä ottamaan kiinni sen ylitse eikä juoksemallakaan häntä tavottanut, niin hyppäsi isäntä kaivon kannelle, aikoen niin saada kiinni poikansa. Mutta tämäpä muuttui pieneksi kaksintaisteluksi isän ja pojan välillä, sillä Jaakko hyppäsi myöskin kaivon kannelle isäänsä vastaan ja ennenkuin ukko huomasi olla varoillansakaan, oli hän suinpäin kaivossa poikansa työntämänä. Nyt hyppäsi Jaakko alas kaivon kannelta, juoksi sitten piililaukkaa navetan luo, kiipesi nurkkaa myöden ylös navetan katolle, istahti katon harjalle ja irvisti. Me juoksimme kaikki pihalle, nimismies etunenässä, ja laskettiin kaivon ämpäri alas. Ukko astui ämpäriin ja tuo tukeva kaivonvintti nosti sievästi läpimärjän Helmikankaan isännän ylös, ja hän astui kaivon kannelle.

Jaakko istui katon harjalla entisessä asemassansa, mutta kun isännälle Jaakon olopaikka osotettiin, juoksi hän sinnepäin vimmastuneena. Nyt tuli Jaakon asema arveluttavaksi, hän hyppäsi alas navetan katolta ja juoksi niin kiivaasti kuin taisi alas joelle. Isäntä, joka näytti päättäneen ottaa kiinni poikansa millä hinnalla hyvänsä, juoksi perässä myöskin joelle. Mutta kun hän sinne ehti, oli jo Jaakko vaatepäällä uinut lähes joen toiselle rannalle. Ei ukko kyytiä kysynyt, vaan hyppäsi myöskin jokeen ja huusi uidessansa:

-- Poika! Anna kiinni itsesi, kynsistäni et ole pääsevä.

Mutta Jaakko oli jo ehtinyt joen toiselle rannalle, pian oli isäntäkin siellä, ja nyt tuli kova peräkkäin juoksu. Jaakon kiinnisaanti ei kuitenkaan onnistunut, sillä niin pian kuin ukko oli hänet juuri saavuttamaisillaan, hyppäsi Jaakko jokeen ja rupesi uimaan. Isännän voimat taasen alkoivat liiasta juoksusta ja uimisesta nähtävästi loppua, ja nimismies kehoitti rannalla seisoen isäntää luopumaan turhasta työstä. Isäntä tulikin maalle. Kaikki päättivät Jaakon vähämieliseksi ja nimismies jätti Helmikankaan isännän haltuun tehdä vähämielisen poikansa kanssa, miten hyväksi näkisi. Kuitenkin varoitti hän isäntää kaikella mokomin maksamaan äidilleni vahingon korvauksen ja läksi sitten pois.

Kun Jaakko kuuli nimismiehen puheet ja myöskin näki hänen pois menevän, uskalsi hänkin nousta ylös joesta. Hänen tarkoituksensa oli täytetty ja hänen hulluutensa tunnustettu. Mutta kun Jaakko tuli lähelle isäänsä, tarttui isäntä häntä tukasta kiinni ja talutti hänen Vierimän pirttiin. Siellä pantiin Jaakko entiseen asemaansa seisomaan luudan vartiana. Hänen märjistä vaatteistansa valui vettä permannolle. Yhtä läpimärjät olivat isännänkin vaatteet, mutta Vierimän ukko antoi hänelle kuivat. Kun isäntä oli kuiviin pukeutunut, kääntyi hän äitini puoleen ja kysyi:

-- Kuinka paljon pyydätte, Mari, vahingon korvausta?

-- Sepä ei suuriin taida nousta, arveli äitini.

-- Piisaako 200 ruplaa?

-- Se on liiaksi paljon.

-- Ei se paljon ole, se lasketaan pois pojan perinnöstä.

-- Minä tyydyn viiteenkymmeneen ruplaan.

-- Se on liian vähän -- minä maksan sata ruplaa.

-- Se on oma asianne.

-- Niin on, ja Vierimälle maksan minä 25 ruplaa.

-- Minä en mitään pyydä, sanoi Vierimän ukko.

-- Minun kanssani ei saa kiistää. Minä maksan.

Silloin Helmikankaan isäntä sieppasi hattunsa pöydältä ja läksi kiirein askelin kotiinsa päin.

Isännän mentyä astui Vierimän ukko Jaakon luo, joka vielä seisoi samassa paikassa, ja alkoi häntä puhutella:

-- Mikä sinua vaivasi, että sellaisiin hurjuuksiin rupesit, -- tekemään nuotiota toisen pihalle?

-- Minä en muuta tiedä, sanoi Jaakko, kuin ilvehdin vaan. Tosin olin vähän vihainenkin, kun en päässyt rovastin hautajaisiin, sillä isäni kielsi, etten saanut tulla katsomaankaan, ja minä rupesin tekemään suitsua, joka näkyisi aina kirkon mäelle, saattaakseni heille, jotka kirkolla olivat, hämmennystä ja säikähdystä. Muutoin ei aikomukseni ollut mökkiä polttaa, vaan tuuli lennätti kipunoita kattoon ja minun ei auttanut muuta kuin lähteä juoksemaan. Kotimatkalla juoksin teidän tallin kautta ja päästin hevosenne tallista ulos, siinä tarkoituksessa, että luultaisiin voroja paikkakunnalla liikkuvan. Sitä olen itsekin ajatellut, että minussa oli vähän hassunvikaa silloin, enkä minä ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa.

-- En minäkään ymmärrä, sanoi Vierimän ukko, mutta sen ymmärrän, että sinussa vallitsee pahuus ja keveämielisyys, joka sinun ennen pitkää saattaa suurimpaan onnettomuuteen, jos vaan et ajoissa lakkaa ja rupea ihmisten tavalla elämään. Älä luule, että sinua monta kertaa heittohulluus auttaa. Onhan lääkäreitä maassa, jotka ymmärtävät.

-- En minä siihen luotakkaan, arveli Jaakko, että minä hulluudellani aina läpi pääsen; mutta nyt minun täytyy koettaa viimeiseen asti hulluilla. Minä koetan, enkö pääsisi merelle, sillä minun on tehnyt mieleni sinne kauan aikaa.

-- Vai niin, sanoi Vierimän ukko ja näytti pitkään miettivän Jaakon sanoja.

Ukon miettiessä ja hiljaisuuden huoneessa vallitessa, astui Helmikankaan isäntä pirttiin. Hän meni suoraa päätä pöydän luo ja laski rahat pöydälle.

-- Tässä, lausui hän lujasti, on Marille 100 ruplaa ja Vierimälle 25, ja ollaan sitten ystävykset.

Äitini otti rahansa ja kiitti. Vierimän ukko esteli ottamasta, mutta hänen täytyi vihdoin, kun ei isäntä helpoittanut.

Kun vahinko oli palkittu, sanoi isäntä Jaakollensa:

-- Poikani, se on semmoinen asia nyt, että sinun on lähteminen tänä päivänä minun kanssani Raaheen ja sieltä merelle. Olkoon se mieleesi taikka ei, nyt sitä lähdetään, poika.

Samassa otti isäntä Jaakkoa kiinni kädestä ja talutti hänen ulos ja pian olivat he poissa näkyvistämme.

Noin kolmen tunnin perästä näimme, kun olimme äitini kanssa perunamaallamme, Helmikankaan isännän ajavan maantietä, istuen kääsyissä poikinensa. Matkan suunta näytti olevan Limingan kirkolle päin ja äitini sanoi: Nyt sitä Jaakkoa Raaheen viedään! Minusta oli rangaistus kova, kun Jaakko paran täytyi mennä merelle ja erota kodostansa, jonka isännäksi hän muutoin olisi tullut. Hänen halunsa merelle lähteä, josta hän Vierimän ukolle puhui, oli mielestäni teeskennelty.

Äitinikin oli hyvin mietiskeleväinen, juuri kuin sinä päivänä tapahtuneet asiat olisivat häntä erinomaisesti liikuttaneet, mutta minä olin jo täysin leppynyt ja ajattelin kauan niitä vaivoja ja vastuksia, joihin Jaakon nyt täytyi antautua.

VIIDESTOISTA LUKU.

Odotettu vieraamme.

Juhannus oli jo mennyt. Kesä oli parhaassa kukoistuksessansa. Tavallisia kesätöitä toimittelimme entiseen tapaamme ja asuimme Vierimällä. Helmikankaan väen kanssa emme paljon asioineet, ainoastaan puhua kuulimme, että emäntää usein vaivasi itku ja hammasten kiristys, kun hänen lempilapsensa oli jätetty ulkomaalaiseen laivaan Raahessa. Niin kerrottiin. Mutta isäntä ei ollut juuri millänsäkään, juuri kuin hänelle ei olisi mitään tapahtunut; vaikka oli niin äkkiä kadottanut ainoan poikansa. Niin välinpitämättömäksi huhu tiesi isännän kertoa. Mutta olihan heillä tytär jälellä, jolle heidän molempain nyt oli antaminen rakkautensa. Olisihan luullut tuon ihanan sinisilmä Kreetan kainoudellansa ansainneenkin hurjapäisen veljensä osan ja etu-oikeuden vanhempainsa suosiossa. Mutta Helmikankaalla ei oltu, ei eletty, niinkuin muissa ihmisissä, eikä tytär ollut äidin lemmikki, niinkuin tavallisesti, vaan oli vakaisen ja suoran luonteensa tähden äitinsä vihatti. Enemmän kuitenkin, jollei täydellisestikään, oli hän isänsä suosikki. Tyttären suora ja teeskentelemätön luonne oli monasti isällekkin vastenmielinen, sillä tuo Helmikankaan isäntä oli hyvin monikoukkuinen. Mutta oli hän, mikä oli. Varmaa on, ettei Kreeta ollut kummankaan, ei isänsä eikä äitinsä kaltainen, vaan oli kuin jostakin toisesta perheestä tuohon oikulliseen joukkoon heitetty joululahja -- koko talon kaunistus. Mutta jättäkäämme nyt Helmikankaan väki rauhaan ja katsokaamme, mitä muuta samaan aikaan tapahtui.

Oli päivä mitä ihanimpia, Heinäkuun ensimmäisiä, kun korjaelimme peltomme aitaa maantien varrella. Tuli hevonen Oulusta päin, kärryt perässä, ja kärryissä istui mies ja nainen. Minä vilkasin vähän matkaajiin, jotka hiljaiseen ajoivat ohitsemme, ja tunsin molemmat. Mies oli äitini eno ja nainen Tolpan Pirjon tytär, Katri.

He olivat niin vahvasti vaatetetut, kuin pitkämatkaiset konsanaan, ja minä huikkasin äidilleni: Enonne meni siinä. Tämä vaikutti äidissäni kiireen juoksun ja minä juoksin äitini perässä ja niin me saavutimme heidät. Aspela katsoi taaksensa ja huudahti:

-- Kah, siinähän te olettekin, ajoin sivuitse ajatuksissani.

-- Ajakaa vaan eteenpäin, kehoitti äitini, meidän mökkimme on palanut ja me asumme Vierimällä.

-- Ohoh! Vai Vierimällä -- se on tuttu mies minulle. Mutta kuinka Mari sentään on ehtinyt vanhentua siitä ajasta, kuin pienenä, noin kymmenvuotiaana tyttönä näin, puheli äitini eno ja laskeusi alas kärryistä, tervehtimään meitä molempia.

-- Terveisiä Kemistä! Tunnetteko tuota matkatoveriani? Leski -- eikö niin?

-- Katri, sanoin minä.

-- Pirjon Katri, toisti äitini.

-- Mari, sanoi Katri, hänkin astuen kärryistä, äitini kuoli ja mieheni kuoli, ja -- -- -- ja lapsi -- -- Vieläkö isänne elää, Mari?

-- Vielä, rovasti on kuollut, oletteko kuullut? Keväällä.

-- Kyllä, onnettomia tapauksia, sanoi Katri.

Nyt ajettiin hiljaa hevosta edellä ja me kaikki kävelimme. Mutta kun olimme pääsemässä Vierimän pihaan, muistutti äitini minulle:

-- Meneppäs, Heikki, ottamaan kirves pois, kun unehtui, vievät -- ymmärräthän?

Minä juoksemaan aika vauhtia takaisin päin enkä olisi mielestäni joutanut, kun juuri vieraita tuli. Pian olin aidan korjauspaikalla ja pysäytin juoksuni vauhtia kirveen luona; vaan en olisi joutanut kumartamaan kirvestä maasta ottomaan. Kolme eri kertaa tapasin kädelläni kirvestä, vaan kirveenvarsi ei sittenkään noussut käteeni. Silloin vasta, kun liika vauhti oli ruumiistani ohitse ja minä saanut vakavan tasapainon seisomiselleni, sain kirveen käteeni ja juoksin sen kanssa Vierimälle.

Sillä välin olivat jo vieraat ehtineet huoneeseen ja äitini riisui hevosta, mutta minä ehätin hyppäämään hevosen selkään kärryjen aisan päältä ja ratsastin joelle hevosta juottamaan. Minä istuin hevosen selässä koko juottomatkan, ja kun ratsastin takaisin, niin vanhan tapani mukaan ratsastin tallin ovesta sisälle, niinkuin monasti olin tehnyt Vierimän hevosellakin, mitään vahinkoa saamatta. Mutta nyt ollen liian innossani unehutin tallin ovessa kumartua, ja ovenpäällys kaatoi minun selälleni hevosen selässä, josta asemasta putosin tallin permannolle, ei kuitenkaan selälleni, vaan nenälleni.

Tämä tapaus harmitti minua hyvänpäiväisesti. Säikähtyneenä nousin hyvin vitkaan ylös. Kun vähän aikaa seisoin, alkoi veri nenästäni vuotaa ja minä juoksin kaivolle. Veren vuoto nenästäni saattoi äitini ulos minun tyköni, sillä hän oli sen akkunasta nähnyt. Äitini kaatoi niskaani kylmää kaivovettä ja kysyi: Kuinka sinä nenäsi loukkasit?

-- Putosin!

-- Istu vastakin hevosen selässä tallin ovessa, että vastakin saat leveän nenän, sanoi äitini.

-- Empä istukkaan, vakuutin minä, mutta itsekseni ajattelin: Leveä nenä ja vieraita, oivallista harmia ja häpeätä.

-- Onko linementtiä? kysyin sukkelaan äidiltäni. Sillä ajattelin linementin auttavan nenääkin.

Äitini otti minua kädestä kiinni, taluttaaksensa minut sisään vierasten luokse. Minä ponnistin kaikki voimani, päästäkseni tuosta häpeästä, mutta turhaan. Pian seisoin vierasten edessä ja äitini sanoi:

-- Katsokaa meidän Heikin leveätä nenää!

-- Oh, sanoi Aspela, semmoista se on, mutta lujempi tulee siitä paikasta.

Vaivaisen lujempi, ajattelin minä. Kun pääsin äitini käsistä pois, juoksin kaivolle, valelin kylmällä vedellä ja puhdistin kasvoni. Äitini kun näki minut jälleen puhtaana, tahtoi lähettää minua asialle, hakemaan jotakin hienoa ryypättävää. Mutta kun olin jo lähtemäisilläni, huomasi sen tuo tarkkasilmäinen Aspela, että ai'ottiin jotakin puuhata, ja kielsi kovasti lähtemästä mihinkään. En tietänyt, kumpaa oli totteleminen, äitiäni vai enoa. Kuitenkin painoivat Aspelan sanat enemmän kuin äitini. Hänen omassa matka-arkussansa löytyi tarpeeksi hienoa ryypättävää eikä siis talon vieraanvaraisuutta tarvittu.

Vierimän ukko ja Loviisa olivat myöskin töillänsä vieraiden tullessa ja kaiken tämän tapahtuessa. Mutta kun päivällis-aika niin ukon kuin Loviisankin kotiin viekotteli ja ukko edellä pirttiinsä astui, seisahtui hän vähäisen omassa ovessansa, kun näki Aspelan istuvan pöydän päässä.

-- Hyvää päivää, Vierimä, sanoi Aspela, nousten seisoallensa. Terveisiä Kemistä ja vähän sappea niissä!

-- Tiedän -- kiitos tulemastanne, vastasi Vierimän ukko, lyöden kätensä Aspelan käteen, että paukahti kuin haavan lehti. Surua sitä nykyjään on siellä ja täällä, lisäsi hän.

-- Surua, niin, ja paljon. Ei sitä korttelittain mitatakaan. Kun kaikki, mikä mailmassa on rakkainta, ja koko tulevaisuuden toivo yhdellä haavaa pois siepataan. Minä tarkoitan vaimoani ja kaksoispoikiani, lausui Aspela.

-- Tiedän, puheli taas Vierimän ukko, minulta äitini vietiin samaan aikaan manalaan, kun kirjanne tänne saapui. Se oli minun kantajani ja menneiden aikojen muistoni.

-- Niimpä niin, tulevaisuuden toivot ja menneiden aikojen muistot korjataan pois yhdellä haavaa. Yhdellä yhtä, toisella toista. Mutta me sitten, kaksi leskimiestä, känsäpäätä, seisomme kuin kaksi puuta täällä ahtaassa surun laaksossa.

-- No, Katrikin, jos oikein näen, virkkoi Vierimän ukko, lähestyen Tolpan Pirjon tytärtä. Niinkuin akanat tuulessa, on teidänkin onnenne hajonnut.

-- Niin, yksi toisensa perään täällä saamme surua niittää, vaan minä erittäin olen sitä saanut tehdä tänä vuonna, vaikka nuori ijältäni.

-- Myöden annettu ja paljo surkuteltu, mutta Jumalalla onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet. Tyytyköön vaan kukin osaansa.

Nyt ruvettiin päivällisille, mutta, paha kyllä, ei ennätetty laittaa oikeita vierasruokia, joista kuitenkaan en oikein tietänyt, minkälaisia niiden olisi pitänyt olla. Viilipiimä, voi, ohrainen rieska saivat meillä nyt ajaa vierasruokain asiaa, mutta jotakin siitä puuttui, koska Vierimän ukko vieraita syömään käskiessä sanoi:

-- Käykää, vieraat, ruoalle, vaikka tässä kaikki on niin huonossa reilassa.

-- Emme huomanneet varustaa, sanoi äitinikin.

-- Olisiko muuttolinnuille pitänyt varustaa pehmeät pään-alaiset? naurahti Aspela.

-- Yhtä leikkisä tuo eno on, kuin ennenkin, sanoi äitini.

-- Tuo pullopa leikkisä on, joka tuossa on, sanoi Aspela, ottaen pullon arkustansa, ja astui pullo kädessä pöydän luo ja kysyi: Onko pikaria talossa?

-- On pikari ja hopiainen, vastasi Vierimän ukko, se on vanha perintökalu. Samalla otti hän nurkkakaapista hopeapikarin ja antoi sen Aspelan käteen.

-- Loistava kuori, läikkyvä sisus, sanoi Aspela, täyttäessään pikarin. Vaimoväki ensin! Mari, maistapas tästä viinapuun hedelmästä, sinä toimen nainen!

-- Se ehkä on väkevää, minä en ole tottunut.

-- Maistaenhan maun tuntee, ota ja maista!

Nyt läheni äitini pöytää ja maistoi punaista nestettä.

-- Ei se niin väkevältä tunnu, vaan voipi se olla yhtä viekasta päähän menemään, kuin tuoresuolainen kala janottamaan. Kiitoksia!

-- Kas, kana maistoi pikarista, katso itse! sanoi Aspela näyttäen pikaria Vierimän ukolle.

-- Hm, sanoi ukko, eipä paljo kulunut.

-- No entäs tuo Katri leskimummo, matka-toverini, maistakaa tekin!

Katri ryyppäsi myöskin vähän.

-- No, voi kuinka te naiset olette tänään uuden-aikaisia. Eihän Katrikaan pidä yhtään vanhempiansa arvossa, toisinhan äitinne paljo väkevämpää suuhunsa kaasi, puheli Aspela naurahtaen. Minä en, Katri hyvä, koreile enkä koukuttele, minä puhun asiat suoraan.

-- Kyllähän äitivainajassa sitä vikaa oli, lausui Katri hiljaisesti.

-- No, Simo sitten siltoja tekeepi, sinä, Simo Vierimä tahi mikä ristinimesi on, kulahuta kurkkuus, ei siinä luita ole.

-- Eipä niinkään siinä sakat haita, sanoi Vierimä ja ryyppäsi ryypyn pohjaan. Mutta, Sakari hyvä, en minäkään paljosta löylystä väliä pidä.

-- En minäkään pidä tapanani kiivetä väkevän korkeimpaan huippuun, virkkoi Aspela, ottaen ryypyn itsekin, ja pani pullon kiinni. Sitten alettiin syödä.

Kun olivat syöneet, sekä vieraat että talonväkikin, ja paljon oli kerrottu syödessä asioita, etenkin Kemin asioita, alkoi Aspela kyselemään:

-- Onko täällä Limingassa mitään taloja myytävänä? Minä en väliä pitäisi, vaikka ostaisin muutaman talon riuskaleen. En suuresta lukua pitäisi, kunhan vaan kontin sijan saisin -- jotakin tässä on ostettava rahojen ollessa, kun satuin saamaan taloni Kemissä myydyksi. Jos rahat on taskussa, niin ne pian hupenee sinne tänne.

-- Korvenpää kaupittelee taloansa halvasta hinnasta, sanoi Vierimän ukko.

-- Matti vai Antti?

-- Antti.

-- Hyvä talo, mitä pyytää?

-- Tuhatta neljäsataa.

-- Ei ole kalliskaan.

-- Ei se paljo ole Korvenpäästä, hyvät niitytkin kuin helkkarit. Metsät paraat, pellot hyvässä lannassa ja ojat ja aidat kunnossa, sanoi Vierimän ukko.

-- No, onko Antin päässä paistetuita perunoita vai luuleeko kuolevansa, kun aikoo menettää niin uhkaman talon pilkkahinnasta?

-- Olkaa hornassa -- -- kun muuttaa Turkuun.

-- No, mitä hittoja sinne?

-- Naipi rikkaan kauppamiehen lesken -- huhu kertoo, että vähän päästä Antti on kahdensadan tuhannen mies.

-- No, se ei ole hullummasti -- mutta onni miestä seuraa, sanoi Aspela, puhallellen savua suustansa. Oikein haisee jo nenässäni vaakuna-tupakan haju, jota arvatenkin Antti lopun ikäänsä tulee nauttimaan piipun sauhustuksena. Kuinka pahasti haiskahtaa minusta nuo pitkät Venäjän lehdet ja Suomen tupakat sekaisin! Ha, ha, ha, vai herraksi Antti pääsee. No, kuinka hän tuon Turun perinnöttären tuttavuuteen pääsi?

-- Olkaa hornassa -- kun ovat vanhat lapsuuden tuttavat, vastasi Vierimän ukko.

-- Mitä, kuka se sitten on, tunnenko minä sen?

-- Muistanette kai Viestilän Sannaa -- kyllä kai -- Viestilän Sanna se on.

-- Viestilän Sanna, kyllä minä muistan, vaan eikö se naitu Ouluun?

-- Ouluun Sanna ensin naitiin, mutta mies meni melkein kohta häviöön Oulussa -- tuli kuitenkin vahingosta viisaaksi ja muutti vaimoineen Turkuun, jossa hän sittemmin tuli upporikkaaksi.

-- Ja mies on kuollut, niinkö?

-- Kuollut, niin, koska Sanna leski on. Hän kävi täällä rovastin hautiaisten aikana ja silloin Antti kaupat teki -- aika jo naida vanhan pojan, ymmärrättehän.

-- No, kuinkas muutoin -- sopiipa käydä kuulemassa ja talon kauppoja tekemässä, arveli Aspela.

Minä olin äitiä auttanut kahvin keitossa, valkeata vireellä pitäen, ja siinä tarkalleen kuunnellut ukkojen tunakkapuheita. Äitini oli Loviisan kanssa mennyt toiseen huoneeseen, varustelemaan vieraille vuoteita. Valkeata kohennellessani sain myöskin tilaisuuden tarkalleen silmäillä vieraita ja näin, että Aspela oli jo saanut muutamia harmaita karvoja partaansa -- suru arvatenkin oli sen vaikuttanut. Mutta tuo kaunis Katri oli niin laihtunut ja muuttunut, ettei ollut enää paljon muuta sanottavaa jälellä hänen entisestä kauneudestansa kuin pitkät palmikkonsa. Mutta niistäkin puuttui ihanaiset nauhaset, jotka olin hänellä pappilan pihalla nähnyt.

-- No, Heikki, vieläkös sinä olet veistostöitä harjotellut? kysäsi Aspela minulta.

-- Vielä se on viime talvenakin veistellyt ja hänellä oli toverikin koko talven, ehätti Vierimän ukko sanomaan.

-- Olenhan minä vähin veistellyt, vastasin minäkin puolestani.

-- No sepä oivallista -- kunpa olisit veistellyt venheen, että olisimme saaneet käydä tuolla Limingan Likaperän lahdella vähän soutelemassa ja huvittelemassa surullista sydäntämme, sanoi Aspela.

-- Kyllähän Pirttilästä venheen saa, jos haluttaa soutelemaan mennä, mutta lahdelle, Sakari hyvä, tulee vähän liika matka, puhui Vierimän ukko.

-- Ehdon valtahan on mennä edemmäs, tahi pysähtyä likemmäs, mutta eikö voi lähempää saada venhettä kuin Pirttilästä? kysyi Aspela.

-- Eipä ole venheitä näissä mökeissä täällä -- jokikalastus on huono ja merelle pitkä matka soutaa eikäpä se ole merikalastuskaan enään semmoinen kuin edesmenneinä aikoina, niin olemme jättäneet venheet unhotuksiin.

-- Semmoistahan se on näiden Limingan monien jokien kanssa, ett'ei niistä ole muuta kuin pahaa mieltä. Kun on joki joessa kiinni, niin mitä sitä kalavedeksi asti joka jokeen vettä piisaa? Mutta, mikä tuon meren kuivaa? Pitäisihän siinä vettä olla, kun niin monesta joesta sinne vettä juoksee, vaan kumminkin se näkyy kuivavan, että luulenpa muutamain aikojen päästä Oulunsalon Liminkaan kiinni juottuvan, ja mihinkäs silloin Liminkalaiset jokensa juoksuttavat? Pitääkö jokien puhkaiseman Oulunsalon maa poikki, vettänsä ulapalle laskeaksensa? mietiskeli Aspela.