Chapter 11

-- Minä ajattelinkin, virkkoi Antti, että joku siinä on, joko se on saanut liian rasvaista ruokaa tahi liian vähän. Nyt kuulenkin, että se haukkuu rasvan livulta eikä nälässä, niinkuin ensin luulin. Mutta katsokoon vaan, ett'ei pilkka käy vielä maailmassa omaan nilkkaan, ei niitä köyhiä ennenkään ole rikkaan lapset intikseen pilkanneet. Vähä on ikää vielä, paljo puuttuu kahdestakin kymmenestä, enempi vielä kahdeksasta kymmenestä. Tyvessä on, ei ole latvassa.

-- Johan Antti suuttui silmittömäksi meidän nuorelle isännälle, sanoi Anni.

-- Niin, minä en kärsi sellaista alituista ratikoimista, se on yhtenään jokaisen silmillä ja luulee vissiin, ettei enään muut ole ihmisiäkään kuin hän ja hänen äitinsä, mokoma kahvisusso, puhui Antti.

Tämän tarinan kestäessä olimme joutuneet Vierimän pihalle. Siinä nyt tuli kysymys, kuinka tehdään ja kuinka komppania jaetaan.

-- Kuka sen nyt taas muistaa, kenen sitä mihinkin mennä piti? kysyi Antti.

Minä sanoin: Isäntä käski Annin ja Antin mennä Vierimälle ja Laurin ja Tildan meille.

-- Jaa mutta jos muistat sinäkin väärin, sano Antti. Mennään ja käydään molemmissa, tulkaa kaikki sisään! Mentiin siis kaikki Vierimän tupaan.

Vierimän ukko oli jo hiukan parempi, ja Loviisa oli joutanut lehmiä hoitamaan; kuitenkin valitti ukko vielä päätänsä kipeäksi, vaan toivoi sen helpoittavan, kun oli saanut siihen etikkahauteen. Ukkoa vähän nauratti, kun kuuli minun Helmikankaan väen liikkeelle saattaneen, vaan kun sanoivat hänelle, että meidän on meneminen myöskin minun äitini mökille, sillä Marikin on kipeä, silloin ukko sanoi: Joutukaa, hyvät ihmiset, pian. Taitaa olla pahastikin hänen kanssaan. Hän valvoi tässä liiaksi ja valitti päätään ja sanoi nenänsä juosseen verta kahdesti. Liika valvominen ei ole hyvä, siitä voipi tulla tautikin pian. Jos Antti on hyvä ja menee ja katsoo, kuinka siellä on, ja tulette sitten palatessanne tämän kautta ja sanotte minulle.

Silloin taas lähdettiin koko voimalla ja mentiin meille.

Kun pääsimme kotiin ja astuimme äitini sängyn viereen, näimme hänen vielä nukkuvan. Kaikki koettivat olla niin hiljaa kuin suinkin mahdollista. Tilta, joka sanoi olevansa äitini kanssa erittäin hyvä tuttava, siveli hiljaa kädellänsä äitini otsaa ja huulia. Siitä äitini heräsi ja aukasi silmänsä.

-- Mikä se on, mikä se on? kysyi hän.

-- Tilta olen, ettekö tunne minua?

-- Kyllä nyt jo tunnen, sanoi äitini, nostaen silmänsä ja samassa nousten istuallensa sängyssä. Onhan täällä Lauri ja Antti ja Anni ja Tilta, mihin te nyt olette menossa?

Kun asia hänelle kerrottiin, miten hän oli koko päivän sairastanut, sanoi äitini:

-- Voi Heikki parkaa! Tiettyhän se on, että lapselle hätä tulee, mutta nyt minä tunnen olevani tuntuvasti raittiimpi, vaikka kyllä päätäni vielä hiukan särkee.

Tuosta puheesta tulin minä niin iloiseksi, että olin vähällä ruveta hyppimään, vaan en kuitenkaan kehdannut sitä tehdä vierasten aikana.

Nyt pyysi äitini, että jompikumpi tytöistä lypsäisi lehmän, ja tytöt menivät oikein kevein askelin pyyntöä täyttämään. Vähän ajan takaa toi Tilta sisään suuren kiulullisen lämmintä maitoa ja äitini rupesi nauramaan ja sanoi:

-- Pitäähän minun vieraille jotakin tarjota. Kun ei muuta lämmintä ole tällä kertaa, niin juokaa lämmintä maitoa. Hän joi ensin itse kiulusta ja sanoi sitten: Juokaa, jos tykkäätte, ei se pahaa tee.

Silloin yksi toisensa perään tarttui kiuluun kiinni ja joi maitoa. Minä sain juoda lopun ja totta puhuen se oli hauskaa kestiä. Jos sellaista monestikin pidettäisiin, niin vähemmin vaivaisi kohmelo päätä, eikä joutuisi monikaan mies pois maaltaan ja mieron mittarit vähenisivät.

Kun oltiin vähän aikaa istuttu niitä näitä jutellessa ja muutamat jo aikoivat pois lähteä, sillä oli hyvin myöhäinen, aukastiin äkkiä ovi ja Helmikankaan isäntä astui sisälle.

-- No mitä pahuksia nyt! Täällähän te istutte kaikki, sanoi hän, ettekö ole Vierimällä käyneetkään? Hyvää iltaa, Mari, sentään, vaikka mun täytyy noita vähän pöllyttää -- -- eivät kalkiset nuo tytöt olisi ensinkään uskaltaneet lähteä, vaan mikä se on se iso Tee, se on täytyminen! Kyllä minä surraan ja pyörät hyrrään, jos ei hyvä auta.

-- Niin, kyllähän isäntä aina on hyvin hyväsydäminen mies, lausui äitini. Olkaa hyvä ja istukaa, isäntä.

-- Kiitoksia käskemästänne, sanoi isäntä, kyllähän tuota vähän joudan istumaankin. Mutta se on hiidessä valhe se, että minä mikään hyväsydäminen olisin. Hyvä sydän on ani kaukana tästä ukosta ja te olitte, Mari, ensimmäinen ihminen maailmassa, joka minua hyväsydämiseksi on sanonut. Pilkalla tekin sen teitte, vaan kun se kerran on sanottu, niin se on sanottu, ja siitä sanasta annan minä teille vielä tänä iltana tynnyrin rukiita, ja se on tosi se! Ja jos kipeä olette, niin haen, vaikka läpi yön, teille tohtorin Oulusta.

Nyt eivät toiset jaksaneet enään pidättää nauruansa, vaan päästivät aika remakan. Etenkin tytöt nauroivat, niin että vedet silmistä juoksi. Vaan isäntä, vaikka häntä itseäänkin alkoi naurattaa, koetti olla totisena ja jatkoi puhettaan:

-- Niin, luulee kai tytötkin minun pilaa puhuvan -- enkös minä sanonut, että makeiksi te täällä tulette, vaan ei kipeiksi. Mutta, hei, kaikki minun hyvä väkeni, lähtekää pois! Vaan Mari ei huoli panna oikein pian ovea kiinni. Tänään minä vielä rukiit tuon.

Silloin läksivät kaikki ulos.

-- Kyllä se pian sen tekeekin, arveli äitini, että tuopi rukiit. Sillä ei hän niin monen hengen kuulemaa lupausta viitsi peruuttaa, vaikk'en minä niitä juuri mielelläni ottaisi vastaan. Mutta eihän sitä sovi kieltääkään. Se on hänen oma asiansa, kun antaa, niin antakoon.

Noin tunnin ajan odotettuamme kuulimme hevosella ajettavan pihaamme, ja ennen kuin ehdin mennä katsomaan tulijaa, astui ovesta sisään, säkki seljässä, Helmikankaan isäntä. Hän heitti säkin uunin viereen permannolle ja sanoi:

-- Jaksan minä, näen mä, vielä kantaa tynnyrin rukiita kärryistä huoneeseen, en minä vielä niin lamassa ole. Siinä on, Mari, rukiit. Sanastanne on tynnyri ja yksi kappa on ylitse, se saapi olla Laurin vuokraa. Kyllä Mari taitaa olla vihainen minulle siitä kuin minä Laurin otin pois, mutta mitä te rengillä teette, pienethän teillä on vielä tilukset muokattavana, jaksatte net yksinkin vielä muokata, ilman että sitä varten tarvitsee kokonaista miestä vaatettaa, palkata ja ruokkia.

-- Ei sen vuoksi olisi tarvinnut isännän minulle rukiita tuoda, en minä mitään Laurin vuokraa pyydä, sanoi äitini.

-- Oli miten oli, pitäkää rukiit vaan, en minä niitä aina annakkaan, sillä sellainen pää on minulla ani harvoin, että lahjoja antaa; kyllä silloin saa ottaa, kuin minä annankin, päätti isäntä.

-- Niin, mutta isäntä voipi kuitenkin, sanoi äitini, pitää vihaa minulle, kuu sanoin teitä hyväsydämiseksi, vaan todellakin olen minä aina ajatellut, että olette erittäin hyväsydäminen, toimelias ja vielä päälliseksi seurakunnan etevimpiä isäntiä.

-- Niin -- hm -- kyllä minä yskän ymmärrän, murisi isäntä, Marilla on pahat nahassa. Suu puhuu sydämen kyllyydestä. Aina suurempaa ja karkeampaa pilkkaa annatte minun korvissani soida. Toimelias minä tosin olen, mutta mikäs seurakunnan etevin isäntä minä sentään olisin! Kuitenkin, kun se on sanottu, se on sanottu, ja siitä sanasta minä huomenna tuon teille kolme palvattua lampaan reittä, ja se on tosi se!

-- Ei isännän pidä ruveta turhiin puuhiin, kantamaan tavaraansa tänne ja köyhdyttämään itseänsä, saattaaksensa minua uppo rikkaaksi. Sovitaanhan noita muutenkin, minä kun pyydän sanani anteeksi, puhui siihen äitini.

-- Mokomiakin herjaussanoja tässä vielä anteeksi pyytämään rupeatte, olette vaan koko illan kehunut minua sellaisilla sanoilla, joita ei yksikään kuolevainen ole minulle vielä eläessäni lausunut, vaan kaikki ovat minua sanoneet petturiksi, saituriksi ja visukintuksi, joihin nimiin minussa onkin syytä. Petturi minä en juuri ole, mutta saituri ja visukinttu olen, ja jos en niin olisi, joutuisin minä pian maaltani pois, niinkuin isäsikin joutui. Vähän saiturina on mielestäni parempi olla, kuin roima tuhlarina, onhan sitten huonouden ja sairauden aikana vähän kumminkin, millä auttaa entisiä, vanhoja työntekijöitänsä. Mutta koska anteeksi pyysitte, niin toimitan minä teille huomenna lampaan reisien keralla putelin Ranskan viiniä ja päätökseksi sanon: Ei kaikki minua oikein tunne, mutta minun mielipiteeni on semmoinen, ettei kenenkään, joka minun maallani asuu, pidä puutosta kärsimän. Minä olen valmis auttamaan heti kohta, kuin joku valitus joko tautiin tai köyhyyden tähden minun korviini saatetaan. -- Hyvästi nyt, Mari, tulkaa terveeksi, huomenna minä tulen taas katsomaan.

Sen sanottuaan meni isäntä raskaasti huoaten ulos.

Äitini ja minä jäimme katselemaan toisiamme silmiin.

-- Kyllä minä olen sitä ajatellut, virkkoi äitini hetken päästä, ettei se niin kovasydäminen ja armoton ole kuin sitä huudetaan, sillä pahat ihmiset ovat aina valmiit pahaan kirveeseen vartta jatkamaan, mutta ruttotuumainen se on, eikä se koskaan ole paha merkki.

Minä olin iloinen, että äitini oli vähän terveempi. Se oli minusta parempi kuin Helmikankaan isännän lahjat. Kuitenkin ajattelin paljo tuota isäntääkin, vaikka en oikein ymmärtänyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Päätin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt, että hän piti paljon korupuheista ja kiitoksista. En tahtonut äitiäni vaivata jutun jatkamisella sinä iltana, vaan paneusin levolle ja huokasin sydämmellisen huokauksen korkeuden hallitsijalle ja uskoin hänelle, joka aina hyvin tekee, ohjattavaksi kaiken vastaisen eloni.

Aamulla aikaisin oli jo äitini ylhäällä toimimassa. Ennen minun heräämistäni oli hän jo käynyt Vierimälläkin, ja kun heräsin, sanoi hän:

-- Nouse ylös, Heikki, pese silmäsi ja pue päällesi. Tänä päivänä on Vierimän muorin hautajaiset.

Minä nousin ylös, tein kiireellä työt neuvotut ja olin valmis lähtemään vaikka mihin, kun näin äitini terveenä. Juuri kuin olimme lähtemässä ulos ja äidilläni oli jo munalukko kädessä ovea kiinni pannaksensa, tuli Helmikankaan isäntä siihen, kolme lampaan reittä nyrkissä ja viinipullo kädessä, ja antoi net äidilleni. Mutta äitini ei tahtonut enempiä lahjoja.

-- Minä en huoli enään nyt, se on totta se, isäntä, en minä niin köyhä ole. On niitä köyhempiäkin autettavia, ja kun minä suutun, niin minä annan rukiitkin takaisin. Ei se ole muuta kuin metkuja, koko tuo tuommoinen kantaminen.

-- Mitäs te, Mari, oikein meinaatte? sanoi isäntä, ja hänen huulensa tulivat valkoiseksi.

-- Sitä minä meinaan, että, jos ei isäntä hyvällä erkane, niin minä suutun.

-- Ohhoh! kuinka ylpeäksi te olette tullut viime yön seutuna, sanoi isäntä, olettehan hourupäinen, kun aiotte suuttua hyväntekijäänne.

-- Juuri yön seutuna olenkin ajatellut sen koko asian niin perin juurin, vaikka illalla, kun pääni oli vielä kipeä, en oikein ymmärtänyt. Mutta sitten se selkeni minulle, ja eikö niin ole, että tämä asia olisi mitä kiiruimmittain sanottava emännällenne?

-- Olkaa vaiti, hiljaa, hiljaa! Pitäkää kaikki, minä menen pian pois, sanoi isäntä ja lähti tiehensä.

Mutta äitini huusi hänen jälkeensä: Kyllä minä syön, mitä hyvät ihmiset antaa, vaan maksosta pitäköön Siipolainen huolta.

-- Hiljaa, hiljaa! huusi isäntä kaukaa ja nosti lakkiansa jäähyväisiksi.

Mitä tuo tuommoinen äitini käytös merkitsee, ajattelin itsekseni, eikös sopisi paremmin kohdella miestä kuin noin julmalla tavalla ja uhkauksilla.

-- Mitä vasten niin pahasti isännälle puhuitte? kysyin äidiltäni.

-- Eipä sanota sulle, tulisit liian viisaaksi, vastasi äitini, mutta muista se, ettet missään mitään puhu tästä tapauksesta. Anna se olla minun salaisuutenani.

-- Niin, mutta, sanoin minä, tietäähän Helmikankaan palvelusväki jyvistä ja rukiista, jotka isäntä antoi.

-- Rukiista he tietävät, mutta tästä viimeisestä eivät he tiedä, ja anna se olla minun asiani, kyllä minä vastaan, puhui äitini äänellä, joka ilmoitti, ettei siitä asiasta sen enempää.

Nyt lähdimme Vierimälle enkä minä huolinut vaivata päätäni tutkimalla äitini salaisuuksia. Niin me kaikessa hiljaisuudessa astuimme Vierimän pihaan.

Sangen ihanasti valaisi kevät-aurinko tuota rauhaista pihaa, jonka keskellä kahden tuolin päällä lepäsi Vierimän muori arkussansa. Ja jos mihin päin katsoin, näytti kaikki niin juhlalliselta. Huoneeseen kun astuin, oli kaikki niin siistiä ja permannolla pienennettyjä havuja, joka pani huoneen erittäin hyvästi hajusta löyhkäämään. Minun suuhuni tuli huomaamattani sana: On niinkuin olisi pyhäpäivä.

Siihen yksi noista siistiin pukuun puetuista naisista vastasi

-- Pyhäpäivähän nyt onkin, kosk'on sunnuntai-aamu.

Oikein, Sunnuntai-aamu se olikin, vaikk'en sitä ollut ensinkään muistanut. Vähän häpesin, ett'en sitä sen paremmalla huolella ollut muistellut, ja hävettävä asia se onkin kristittyjen seassa, ettei muisteta, milloin on sunnuntai.

Mutta yksi vanha harmaapäinen ukko lisäsi naisen sanoihin: Arkinako tässä torpparit jaksaisi hautajaisia viettää ja erikseen pappia kustantaa.

Siihen virkkoi Vierimän ukko: Kyllä kai sen jaksamisen puolesta jaksaa, mutta kun ruumiin hautaaminenkin on pyhä toimitus, niin voipi sen tehdä pyhänä, ett'ei vierasten tarvitse jäädä sen tähden pois, että työpäivä hukkaan menee.

-- Olkoon nyt sitten vaikka niin, sanoi se toinen ukko, ja siihen se juttu loppuikin.

Nyt juotiin vähän kahvia, jonka jälkeen ruvettiin lähtemään. Mutta ennenkuin ehdimme huoneestakaan lähteä, tuli Helmikankaan isäntä emäntinensä, poikinensa ja tyttärinensä pihaan. He olivat kahdella hevosella kulussa, isäntä istui emäntinensä ensimäisissä kärryissä, poika Jaakko ja tytär Kreeta toisissa. Vierimän ukko käski heidän tulemaan sisälle ottamaan kahvia, mutta isäntä sanoi olevan kaikista sopivimman lähteä, kun muka jo oli myöhäinen, ja niin ei yksikään Helmikankaan väestä astunut pois ajoneuvoistaan. Sitten veisattiin lyhyt virren värssy ja lähdettiin.

Hautajaisvieraista oli usea hevosella, mutta usea ilmankin, ja sentähden tuli kysymys, kuinka niiden on tekeminen, joilla ei hevosta ollut. Viimein suostuttiin, että hevosella olijat ottaisivat lisäkuormaksi muutamia hevosettomia. Se oli Helmikankaan isäntä, joka sen jutun alkuun pani, ja isäntä käski äitiäni omiin kääseihinsä ja minua poikansa ajopeliin. Äitini ei ensin tahtonut siihen suostua, mutta kun emäntä alkoi häntä pyytää nousemaan hänen syliinsä, niin meni äitini viimein. Minä puolestani en olisi ensinkään tahtonut Jaakon kanssa ajaa, mutta olin viisas kuitenkin, että kohta menin sinne ja istuin Jaakon syliin. Kun olin paikalleni istunut, sanoi Jaakko:

-- Oh, keveähän sinä oletkin, vanhasta pienennetty.

-- Mitäs minä vielä niin paljon painan, vastasin minä ja olin juuri kuin tosiaankin vanhasta pienennettynä olisi ollut oikea nimeni. Sitten mentiin niin että maa tömisi ja vähän päästä olimme kirkon mäellä.

Tultuamme kirkolle näin, että Isä ylhäinen oli tehnyt paljon taivahan toukoa, sillä haudattavien ruumisten luku oli yhdeksäntoista. Parhaaseen aikaan olimme tulleet perille, sillä kohta sen jälkeen alkoi juhlasaatto. Pappi ja lukkari kulkivat edellä ja heidän jälessänsä kannettiin ruumiit iän mukaan, niin että lasten ruumiit olivat edellä ja niiden perässä vanhemmat, niin että se, joka oli vanhin ijässä vainajien luvussa, sai tulla viimeisenä. Tämän pidin erittäin mukavana järjestyksenä, sillä mielestäni ei mikään ollut soveliaampi edellä menemään kuin pieni lapsi. Siten viaton lapsi lapsen-oikeudellansa aukasi kirkkotarhan tien ja vanhat, syntiset saivat tulla perässä lapsille luvattuun valtakuntaan. Kun juhlakulku kellojen soidessa oli kulkenut ja kaikki ruumiit hautaan laskettu, yksi sinne, toinen tänne, eri osiin hautausmaata, ja kaikille oli viimeinen siunaus luettu, toivotti pappi viimeiseksi, seisoen keskellä kirkkomaata, että koko se kirjava joukko, joka sinä päivänä haudattiin, yhteen autuaalliseen seuraan yhtyisivät haudan tuolla puolen, ja kehoitti kaikkia jälkeen jääneitä kilvoittelemaan sen perään, että ennen kuolematansa voittaisivat takaisin lapsen-oikeutensa Vapahtajansa tykönä. Sillä taivaan valtakuntaan ei päästä aikaisena, vaan lapsena.

Sen perästä mentiin kirkkoon, jossa kauniisti saarnattiin ja rovastinkin kuolemasta kiitosta Herralle kannettiin sekä lopuksi kehoitettiin seurakuntaa yksimielisesti tulemaan ensi tulevana tuorstaina saattamaan vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa.

Kun kaikki oli kirkossa loppuun saatettu, menimme hautausmaalle ja peitimme Vierimän muorin haudan. Kellot soivat kaiken aikaa. Tosin ei muorille soitettu, mutta siinä samassa sitä hänenkin osallensa tuli, kun kerran toisille, rikkaammille, joiden hautoja samalla aikaa peitettiin, jumalanpalveluksen jälkeen, niin kuin tapana oli, haudanpeitto-kelloja soitettiin. Kun tuo viimeinen palvelus, minkä vielä voimme Vierimän muorille tehdä, oli toimitettu ja hän oli maan rauhalliseen poveen kätketty, lähdimme me pois ja ajoimme Vierimälle.

Täällä nyt syötiin päivällistä, pidettiin puheita ja juotiin kahvia. Muutamat partasuu-miehet kaatoivat viinaakin kahvin sekaan, mutta kukaan ei humalaan tullut. Yhtä ainoata kutsuttua kaivattiin, se oli minun vaarini. Hän ei tullut koko iltana.

Noin kello seitsemän aikana läksivät kaikki vieraat pois ja minäkin äitineni menin kotiin. Surulliselta se kuului, kun Vierimän ukko hyvästi jätellessänsä sanoi kotinsa olevan tyhjän ja aution, niinkuin ei siinä enää ketään asuisi. Entistä enemmän tunsin minä rakastavani Vierimän torppaa Loviisan kyynelten tähden ja erittäin alakuloisena astuin minä äitini kanssa asuntoomme. Äitinikin näytti olevan hyvin suruisena ja kohta huoneeseen päästyänsä alkoi hän veisata:

Sinä vaivainen mato ja matkamies Mont' vaarallist' vaellan retkee, Ijän maat' etseissän' tässä ties', Ja odotan ehtoon hetkee.

Kun virsi oli veisattu, menimme joen rantaan, jossa tuulluttelimme surevaa mieltämme, enkä vihdoin itsekään enään oikein tietänyt, mitä surinkaan; mutta silloin kuin jotakin surullista muistin, oli se Loviisan kyynelten tähden. Vihdoin vaipui sekin päivä ajan virtaan.

KOLMASTOISTA LUKU.

Odottamaton harmi.

Halullisia, jotka tahtoivat tulla saattamaan rovasti-vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa, oli suuri joukko. Niitä olin minäkin äitineni, samoin kuin Vierimän ukko tyttärinensä. Me lähdimme jo varahin, ennenkuin määräkään oli, kirkon kylään ja vieläpä pappilan pihaankin. Kun sinne saavuimme, oli kello kaksi ja vasta neljän lyömältä piti ruumissaaton lähtemän.

Tämä oli juhlallinen tuorstai, jota samanlaista maalainen ani harvoin saapi nähdä. Keskellä pihaa, viherjäin kuusien ympäröimänä lepäsi tuo entinen isäntäni ja rakastettu opettajani, täydessä papin puvussa, komeassa arkussansa. Moni, oikein moni, niin ylhäinen kuin alhainenkin kävi häntä vielä katsomassa, sillä jokainen tiesi, että pian on hän pois näkyvistä ja multa on hänen pian peittävä. Jokainen, joka siinä saapuvilla oli, pyyhki silmiänsä ja muutamain naisten silmät vuosivat niin runsaasti vettä, että heidän täytyi useasti puristaa pois liikaa vettä nenäliinastansa. Mitä he noin kovin itkevät, ajattelin itsekseni, jopa valitin äidillenikin, että paljon itkevät. Minun äitini ei itse ollut suur'itkijöitä, vaikka tippoja hänkin moniaita tiputteli, sitä en kiellä. Äitini vastasi sanoihini:

-- He itkevät, kun ei rovasti enään voi saarnata.

-- Tottakohan tosiaan sitä itkevät! sanoi Vierimän ukko, joka seisoi meidän vieressämme. Jos asia niin olisi, sitten ei se niin hullusti olisikaan. Sittenpähän vasta kuolleena tuossa heille oikean parannus-saarnan saarnaisikin. Minä pelkään pahoin, että on kaukana siitä, sillä suuri vesi on useinkin paljoa vaille puhdasta.

Nyt alkoi oikein tulvanaan tulla hautajaisvieraita uljailla hevosilla. Niiden joukossa oli Helmikankaan isäntäkin emäntinensä. Pian täyttyi pappilan piha hevosista ja pappilan huoneet vieraista. Kirkossa käskettyin halullisten oli tilan ahtauden tähden astuminen joen rantaan ja niinmuodoin pois pappilan pihasta.

Nyt huomasin minä vasta, mitä tuo sana "halulliset" tarkoitti. Halullisten ja kutsuttujen vierasten välillä oli suuri eroitus. Kutsutut olivat oikeat hautiaisvieraat, vainajan arvoiset, hänen sukulaisensa, toverinsa ja ystävänsä. Sitä vastoin olivat "halulliset" nimetöntä ruuppurahvasta. Ne saivat tulla, jos tahtoivat, mutta sillä ehdolla, että vaan sivulta eli perältä katselivat juhlallisuutta ja aina olivat valmiina siirtymään pois tieltä, noiden kutsuttujen tieltä, vaikkapa sitten jokeen tai maantien ojaan, kuinka sopi ja itse hyväksi näki. Minä puolestani pidin toisella kädelläni kiinni eräästä pienestä kasvavasta puusta alhaalla joen rannassa, toisella äitini kädestä, ja katselin, kuinka alkoi juhlakulku.

Edellä tulee kaksi miestä, päät paljastetut, mustat sauvat kädessä kumpaisellakin. Sauvoissa riippuu mustaa verhoa. Minä katselen tarkemmin noita miehiä ja näen kauluksesta, että ovat pappeja ja vieläpä vanhoja, niinkuin rypyt heidän poskissansa osottaa. He kävelevät erittäin vakavin askelin ja pitävät sauvojansa ylös taivaaseen päin. Mutta askelta pari ovat he sivuitse; mitä nyt tulee? Kohta jäljessä astuu kaksi nuorempaa pappia ja kantavat kumpikin varovasti kämmenillänsä tyynyä. Tyynyistä riippuu nauhoja. Minä en itse tiedä, mitä ne tarkoittavat, ja kysyn äidiltäni, joka niinkuin kokenut vanhallainen ihminen kaikki tietää. Sainkin vastauksen:

-- Siinä kannetaan rovasti-vainajan kunnian-merkkejä.

Samassa hekin ovat sivu astuneet.

Nyt kannetaan ruumista paareilla. Paarit ovat peitetyt mustalla vaatteella ja sen päällä on ruumiin-arkku. Mustan vaatteen päällä heiluu myöskin valkoisia, nauhamaisia esineitä, kantoliinat. Kaksitoista siistiä talonpoikaista miestä kantaa paareja. He ovat seurakunnan, vieläpä koko pitäjän etevimpiä isäntiä, käsissä valkoiset hansikkaat. Kohta heidän peräsään kävelee tyhjinä myöskin kaksitoista samanlaista miestä, net ovat varakantajat. Nyt alkaa kellot tapulissa täydellä mahdilla soida ja minä kuulen soittoon vastattavan, juuri kuin olis toisella puolella seurakuntaa toinen torni, jossa soitetaan. Tuon saman huomaa äitinikin ja sanoo:

-- Kas, kun Lapinkangas [kangas lähellä Limingan kirkkoa] vastaa soittoon, se tietää ilman muutteita.

Mutta minä en käännä silmiäni hetkeksikään pois saattojoukosta, vaan katselen kahdella silmällä satana silmänä ja näen, kuinka ruustinna kävelee kohta varakantajien perässä huojuen ja pyyhkien silmiänsä. Hänen oikealla puolellansa kävelee hänen poikansa, vasemmalla tyttäret. Heidän peräsään astuu rivissä rinnatusten viisi pappia. Net ovat Limingan pitäjän kaikki viisi kappalaista. Sitten tulee erillänsä toisista yksi vanhanlainen pappi, kappa selässä ja kirja kainalossa. Joku kuiskaa meidän lähellämme: Se on Oulun rovasti. Hänen jälestään astuu vielä suuri joukko pappeja, joita ei kukaan tunne ainoatakaan, net ovat etäisistä seurakunnista. Nyt tulee suuri joukko vallassäätyisiä, miehiä ja naisia, ja sitten heidän perässään vielä suurempi joukko talonpoikaista väkeä, isäntiä ja emäntiä. Viimeiseksi liittyy saattoon pappilan palvelusväki, rengit ja piiat. Niiden joukossa silmäni keksivät vaarinikin.

Jo tulee meidän vuoromme lähteä liikkeelle. Mutta nytpä silmäni suurenevat. Jos mihin katson, on väkeä ihan mustanaan, ja koko tuo ääretön kansan paljous rientää kirkolle. Kun ruumis on ehtinyt kirkkokujan suuhun, lasketaan paarit alas ja kantajat muutetaan. Niin mennään taas eteenpäin ja pian ollaan kirkkomäellä. Nyt avataan kirkon läntinen ovi, kirkosta alkaa veisuu kuulumaan, ruumis kannetaan sisään kirkkoon ja soitto lakkaa. Väkeä on kirkon ympärillä tungokseen asti. Ken suinkin voipi, koettaa päästä sisälle. Minä en tahdo olla miestä huonompi, vedän vielä äitiänikin ja pian olemme kirkossa. Me lähenemme niin paljon, kuin mahdollista, alttaria, vaan emme pääse kuoriinkaan asti, sillä tie on suljettu. Nyt loppuu virsi. Ruumis lepää paareilla alttarin edessä, surusauvain kantajat seisovat ensimmäisten penkkien päissä valtakäytävän kahden puolen ja tuo vanhanlainen pappi kirjoinensa kappoinensa on astunut alttarille. Minä kuulen taas hiljaa kuiskattavan: Oulun rovasti onkin ruumissaarnaa saarnaamassa, ja silloin alkaakin tuo Oulun rovasti alttarilla saarnata.