Part 8

"Mitä se on, Klaara? Sinä et istu tuolissasi. Kuinka se on mahdollista!" huusi hän säikähtyneenä ja astui kiirehtien hevosen seljästä, mutta ennenkun hän ennätti lasten luo, löi hän kätensä yhteen ja huusi suuresti kummastuneena:

"Klaaraseni, sinäkö se olet tahi joku muu? Poskesihan ovat punaiset ja palleroiset! Lapsi! Minä en enää tunne sinua". Mummo aikoi syleillä Klaaraa, mutta Heidi oli huomaamatta noussut seisoalleen, Klaara nojautui kiireesti häneen ja levollisesti kulkivat lapset kappaleen matkaa yhdessä. Mummo oli säikähdyksestä jäykistynyt, hän ei voinut muuta ajatella, kuin että Heidillä olisi jotain tavatonta tekeillä.

Mutta mitä hän näki?

Suorana ja varmasti kulki Klaara Heidin rinnalla; nyt tulivat he jälleen takaisin, molemmat iloisina, molemmat punaposkisina.

Mummo riensi heitä vastaan. Nauraen ja itkien syleili hän Klaaraansa, sitte Heidiä ja taas Klaaraa. Ilosta ei mummo saanut sanaakaan lausutuksi.

Yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä sedän, joka kauniisti hymyillen seisoi lavitsan luona katsellen noita kolmea onnellista. Mummo otti Klaaran käsivarren, laski sen omallensa ja kulki yhä ihmetellen ja ihaellen sitä, että hän nyt todellakin saattoi näin kulkea Klaaransa kanssa, lavitsan luo. Siellä laski hän Klaaran irti ja tarttui vanhuksen molempiin käsiin.

"Minun hyvä, hyvä setäni! Kuinka paljosta meidän on teitä kiittäminen! Tämä on teidän ansionne! Se on teidän hoitonne ja huolenne".

"Ja Herran Jumalan päivänpaiste ja tunturi-ilma," keskeytti setä hymyillen.

"Ja Vienon hyvän hyvä maito myöskin varmaan", sanoi nyt Klaara; "mummo, sinä et usko, miten paljon vuohen maitoa minä saatan juoda ja miten hyvää se on".

"Sen minä kyllä näen poskistasi, Klaaraseni", sanoi mummo nauraen. "Niin, sinua ei enää tunne samaksi tytöksi, palleroinen olet ja pyöreämpi, kuin miksi koskaan olisin voinut aavistaa sinun tulevan, ja iso sinä olet, Klaaraseni! Saattaako kaikki tämä olla mahdollista. Minä en saa sinua tarpeekseni katselleeksi! Mutta nyt täytyy paikalla lähettää lennätinsanoma pojalleni Pariisiin. Hänen pitää heti tuleman. Minä en ilmoita minkätähden; tämä on suurin ilo hänen elämässänsä. Hyvä setä, miten tämän toimitamme? Te olette jo varmaankin antaneet miesten mennä?"

"Ne ovat poissa", vastasi tämä; "mutta jos mummo-rouva niin tahtoo, niin annetaan vuohipaimenen tulla alas, hänellä on aikaa".

Mummo pysyi päätöksessään, hän tahtoi heti lähettää sanoman pojallensa, sillä tätä ilosanomaa ei saattanut häneltä päivääkään pidättää.

Setä astui vähän syrjään ja vihelsi sormiinsa niin läpitunkevaisesti, jotta vastaus kuului korkealta vuoristosta takaisin, niin etäällä herätti se kai'un. Ei aikaakaan niin tuli Pekka juosten, hän tunsi vihellyksen hyvin. Pekan kasvot olivat lumivalkoiset, sillä hän ajatteli sedän huutavan häntä tutkittavaksi. Mutta hänelle annettiinkin paperi, jolle mummo sill'aikaa oli kirjoittanut jotakin, ja setä selitti Pekalle, että hänen piti heti viemän tämän paperin kylän postilaitokseen. Setä oli myöhemmin sitte itse käyvä sitä maksamassa, sillä ei niin monta asiaa saattanut yht'aikaa uskoa Pekan toimitettavaksi.

Pekka kulki nyt paperi kädessään, hetkeksi vähän huojennettuna siitä, ettei setä ollutkaan kutsunut häntä tutkittavaksi, mitään oikeudenpalvelijaa ei ollutkaan saapunut.

Vihdoinkin tyynnyttiin niin paljon, että saatettiin rauhassa istua pöydän ympärillä majan edustalla ja nyt piti mummolle kerrottaman alusta alkaen, miten kaikki oli käynyt: miten isoisä ensin joka päivä oli antanut Klaaran koettaa seisoa vähän ja sitten astua, miten tuuli oli lennättänyt tuolin pois; miten Klaara haluten nähdä kukkia oli ensimmäisen kerran kävellyt ja miten niin uusi edistys oli aina edellisestä johtunut. Mutta kauan kesti, ennenkuin kaikki tämä oli ennättänyt tulla kerrotuksi, sillä vähän väliä täytyi mummon kesken kaikkea ihmetellä, ylistellä ja huudahtaa:

"Mutta onko tämä todellakin mahdollista! Eikö tämä ole unta? Olemmeko todellakin kaikki valveilla ja istummeko täällä tunturimajan edustalla ja tuo tyttönen tuossa edessäni pyöreine punaisine poskineen on minun entinen kalpea voimaton Klaarani?"

Ja Klaara ja Heidi iloitsivat joka kerta uudestaan siitä että heidän kaunis tuumansa oli niin hyvästi onnistunut sekä yhä edelleen ihastutti mummoa.

Herra Sesemann oli sill'aikaa päättänyt toimensa Pariisissa ja hänelläkin oli äkillinen ihastuttamistuuma mielessään. Sanaakaan virkkamatta äidilleen istui hän eräänä kauniina kesäaamuna rautatievaunuun ja lähti samassa junassa aina Baseliin, josta hän taas seuraavana päivänä varhain matkusti eteenpäin, sillä hän ikävöi suuresti saada kerran taas nähdä tyttöstään, josta hän oli koko kesän ollut eroitettuna. Ragatziin saapui hän muutamia tuntia senjälkeen, kun hänen äitinsä oli lähtenyt sieltä.

Sanoma siitä, että tämä oli tänään lähtenyt tunturille, oli Herra Sesemannille mieleen. Hänkin istui heti vaunuihin ja matkusti siis Mainfeldiin. Kun hän siellä sai kuulla, että saattoi ajaa vielä kylään asti; teki hän niin, sillä hän arveli, että hän sentään saisi tarpeekseen kävelystään sieltä ylös tunturille.

Hän ei ollut erehtynyt; astuminen vuorta ylös oli hänen mielestään sangen pitkällistä ja vaivaloisia. Maja ei vieläkään ollut näkyvissä ja kuitenkin tiesi hän Vuohi-Pekan asunnon olevan puolitiessä, sillä hän oli usein kuullut kerrottavan tästä tiestä.

Kaikkialla oli pieniä jalkapolkuja, jotka kulkivat eri suuntiin joka taholle. Herra Sesemann rupesi epäilemään, oliko oikealla tiellä, tahi oliko sedän maja kentiesi toisaalla päin. Hän katsoi ympärilleen, näkyisikö ketään ihmisolentoa, jolta hän saattoi kysyä tietä. Mutta yltä ympäriinsä oli kaikki hiljaa, ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Ainoastaan tunturituulet siellä täällä suhisivat halki ilman, pienet hyttyset sumisivat päivänpaisteessa ja hilpeä lintunen laulahti silloin tällöin yksinäisen lehtikuusen oksassa. Herra Sesemann pysähtyi hetkeksi ja antoi virvoittavien tunturituulten jäähdyttää kuumaa otsaansa.

Samassa tuli joku juosten tunturia alaspäin; se oli Pekka, kirjoitus kädessään. Hän juoksi suoraan jyrkkää tunturia, eikä polkua, jolla herra Sesemann seisoi. Niin pian kuin juoksija pääsi likemmäksi, viittasi herra Sesemann häntä tulemaan luoksensa. Vitkalleen ja arasti lähestyi Pekka, mutta ei astunut suoraan eteenpäin, vaan kulki sivu edellä, ikäänkuin hän olisi saattanut astua vain toisella jalalla ja täytyisi vetää toista jäljessään.

"Noh poika, reippaasti vaan!" kehoitti herra Sesemann.

"Sanopas minulle, johtaako tämä polku sille majalle, jossa eräs vanhus ja Heidi-tyttö asuvat, joitten luona on frankfurtilaisia?"

Kumea, kauhean hädän huuto kajahti vastaukseksi ja Pekka syöksi sieltä semmoista vauhtia, että hän nurin niskoin lennähti jyrkkää rinnettä alas ja tahtomattansa pyöri yhä eteenpäin, ihan niinkuin pyörätuolin oli käynyt, mutta Pekka arvon ei mennyt säpäleiksi niinkuin se.

Mutta mummon kirjoituksen vei tuuli monena palasena muassaan.

"Ihmeellisen arkoja nämä tunturin asujaimet", sanoi herra Sesemann itsekseen, sillä hän ei saattanut muuta ajatella, kuin että vieraan ihmisen näkeminen oli tehnyt näin kauhean voimakkaan vaikutuksen tunturipoikaan.

Vähän aikaa vielä katseltuaan Pekan vinhaa vauhtia jatkoi herra Sesemann matkaansa.

Pekka ei parhaalla tahdollaankaan saattanut pysähtyä, hän vieri yhä alaspäin ja lennähti kuperkeikkaa vähän väliä.

Mutta tämä ei ollut vaikein asia hänen kohtalossaan. Monta vertaa kamalampi oli se tuska ja kauhu, joka hänessä heräsi, kun hän tiesi, että frankfurtilainen oikeudenpalvelija todellakin oli saapunut. Sillä että vieras, joka oli kysynyt Tunturisedän luona majailevia frankfurtilaisia, oli oikeudenpalvelija, sitä ei hän saattanut epäilläkään. Nyt viimeisellä penkereellä, ennenkuin kylään saavuttiin, takertui hän erääseen pensaaseen ja tarttui siihen kiinni. Vähän aikaa lepäsi hän siinä alallaan, miettien, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.

"Kas niin, taas yksi!" kuuli Pekka jonkun sanovan ihan likellään. "Ja kukahan huomenna sieltä sysätään, niin että hän tulee pyörien ikäänkuin huonosti ommeltu perunasäkki?"

Se oli leipuri, joka näin pilkkasi. Hän oli lähtenyt vuorille vähän vilvoittelemaan kuumasta työstään ja oli tyynesti katsellut, miten Pekka juuri ikään pyörieli kuten taannoin tuoli tunturilta alas.

Pekka hypähti jaloilleen. Hänen tuskansa lisääntyi. Kertaakaan taaksensa katsomatta juoksi Pekka taas takaisin vuorta ylös. Mieluimmin olisi hän mennyt kotiinsa ja lymynyt vuoteeseensa, jottei kukaan häntä olisi löytänyt, sillä siellä tunsi hän itsensä olevan paraassa turvassa. Mutta vuohet olivat laitumella ja setä oli hänen mieleensä painanut, että hänen pian pitäisi tulla takaisin, jottei lauman tarvitsisi kauan olla kaitsijatta. Ja setää pelkäsi hän niin, ettei hän koskaan ollut vielä uskaltanut olla häntä tottelematta. Pekka vaikeroi ääneensä ja ontui eteenpäin, hän ei muuta saattanut tehdä, täytyihän hänen jälleen palata sinne ylös. Mutta juosta hän ei enää osannut, tuska ja monenmoiset törmäykset eivät saattaneet olla vaikuttamatta. Siten jatkoi hän ähkyen ja ontuen matkaansa tunturille.

Herra Sesemann oli vähän senjälkeen, kun hän Pekan kohtasi, saapunut ensimmäiselle majalle ja tiesi nyt olevansa oikealla polulla. Uusin voimin astui hän eteenpäin ja viimeinkin pitkän, vaivaloisen astumisen jälkeen näki hän maalinsa edessään. Tuolla ylhäältä oli tunturimaja, jonka yli vanhain honkain latvat huojuivat.

Herra Sesemann nousi iloiten viimeistä pengertä ylös. Pian saattoi hän jo tuottaa lapsellensa odottamattoman ilon. Mutta seurue tunturimajan edessä oli hänen jo tuntenut ja isää varten valmistettiin nyt jotakin, jota hän ei aavistanut.

Kun hän otti viimeisen askeleensa saapuakseen ylös tunturille, tuli kaksi henkilöä häntä vastaanottamaan. Nämä olivat iso vaaleatukkainen, punaposkinen tyttönen, joka nojautui pienempään Heidiin, jonka tummat silmät säkenöivät ilosta. Herra Sesemann hämmästyi, hän seisoi paikallaan ja tähysteli läheneviä. Äkkiä nousivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä. Mitä hän muistikaan! Ihan tuon näköinen oli Klaaran äiti, tuo vaalea tyttönen ruusuisine poskineen, ollut. Herra Sesemann ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän unta.

"Isä, etkö sinä ensinkään enää tunnekaan minua", huusi hänelle Klaara, kasvot ilosta kirkastettuina, "olenko minä sitte niin muuttunut?"

"Olet, sinä olet muuttunut! Onko tämä mahdollista? Onko tämä totta?"

Ja ylen onnellinen isä astui jälleen askeleen takaisin nähdäkseen, katoisiko tämä kuva hänen silmäinsä edestä.

"Sinäkö olet Klaara, oletko sinä todellakin Klaaraseni?" huudahti hän kerta toisensa perästä. Sitte sulki hän taas lapsensa syliinsä ja sen jälkeen täytyi hänen taas kerran katsoa, oliko tyttönen, joka siinä suorana seisoi hänen edessään, todellakin hänen Klaaransa.

Mummokin oli tullut paikalle, hän ei saattanut niin kauan odottaa onnellista poikaansa.

"Noh, rakkahani, mitä sinä siihen sanot?" huusi äiti hänelle. "Sinä kyllä olet saattanut meille odottamattoman ilon; mutta se ilo on sentään verrattoman paljon suurempi, joka sinua täällä odotti, eikö totta?" Ja ihastunut äiti tervehti sydämmellisesti poikaansa. "Mutta nyt, rakkaani", sanoi hän sille taas, "tule nyt tuonne meidän setäämme tervehtimään. Hän on meidän suurin hyväntekijämme".

"Tietysti, ja meidän pientä Heidiämme pitää minun myöskin vielä tervehtiä", sanoi herra Sesemann ystävällisesti pudistellen Heidin kättä. "Miten? Ainako vaan hilpeänä ja terveenä täällä tunturilla? Mutta eihän minun tarvitse kysyäkään ei mikään alppiruusunen saata olla raittiimman näköinen. Minä iloitsen suuresti siitä, Heidi!"

Heidikin katseli ilosilmin ystävälliseen herra Sesemanniin. Miten hyvä hän aina oli häntä kohtaan ollut! Ja se, että tämä tunturilla oli löytänyt niin suuren onnen, sai Heidin sydämmen valtavasti sykkimään ilosta.

Nyt saattoi mummo poikaansa Tunturisedän luo, nämä molemmat pudistelivat sydämmellisesti toinen toisensa kättä, herra Sesemann lausui vanhukselle sulimmat kiitoksensa ja äärettömän kummastuksensa siitä, että tämmöinen ihme oli saattanut tapahtua. Sill'aikaa kävi mummo toisista vähän erillään, sillä hän oli asiasta jo puhunut loppuun. Hän tahtoi pistäytyä honkain alle.

Täällä kohtasi häntä taas jotakin odottamatonta. Honkain alla maassa oli suuri ryhmä ihmeellisen kauniita tummansinisiä enzianeja, niin kiiltävinä ja raittiina, kuin jos juuri ikään olisivat siinä puhjenneet. Mummo taputteli käsiänsä ihastuksesta.

"Miten erinomaista! kuinka kaunista!" huudahti mummo kerta toisensa perästä. "Heidi, rakas lapseni, tulepas tänne! Sinäkö minulle tämän ilon olet tehnyt? Ne ovat oikein ihmeteltävän suloisia!"

Lapset olivat jo hänen luonaan.

"En, en, en minä", sanoi Heidi, "mutta minä kyllä tiedän, kuka sen on tehnyt".

"Semmoisia ne ovat tuolla ylhäällä laitumella, mummo, ja vielä paljon kauniimpia", puuttui tässä Klaara puheeseen. "Mutta arvaapas, kuka ne tänään jo aikaisin on sinua varten hakenut?" Klaara hymyili niin tyytyväisesti kysyessään, että mummo silmänräpäykseksi arveli, jotta lapsi ehkä itse tänä aamuna jo näin aikaisin oli siellä käynyt. Mutta tämäpä tuskin saattoi olla mahdollista.

Nyt kuului honkain takaa hiljainen kahina; sen aikaan sai Pekka, joka tällä aikaa oli saapunut ylös tunturille. Kun hän oli nähnyt sedän majan edustalla oli hän kaukaa kiertänyt sen ja aikoi nyt salaa hiipiä laitumelle. Mutta mummo oli hänet jo tuntenut ja äkkiä juolahti uusi ajatus hänen mieleensä. Olikohan Pekka tuonut nämä kukkaset muassaan ja aikoiko nyt sulasta arkuudesta ja häveliäisyydestä pötkiä tiehensä? Niin ei saanut käydä, hänen piti saada pieni palkinto.

"Tule, poikani, tule tänne, reippaasti, älä pelkää!" huusi mummo kurottaen päätään vähän eteenpäin honkain runkojen välistä.

Pekka jäykistyi kauhusta. Hänellä ei enää ollut mitään vastustusvoimaa kaiken sen jälkeen, mitä häntä oli kohdannut. Hän käsitti vain yhden asian: "Nyt on kaikki hukassa". Joka hiuskarva seisoi pystyssä hänen päässänsä, kalpeana ja kasvot tuskasta vääntyneinä astui Pekka honkain takaa esiin.

"Reippaasti vain, pitkittä mutkitta", kehoitti mummo. "Noh sanopas minulle, sinäkö tuon olet tehnyt?"

Pekka ei nostanut silmiänsä eikä nähnyt, mihin mummo etusormellaan osotti. Hän oli nähnyt, että setä seisot majan nurkalla ja että tämän harmaat silmät läpitunkevaisesti olivat luodut häneen ja sedän rinnalla seisoi hirmuisin, minkä Pekka tiesi: frankfurtilainen oikeudenpalvelija. Vavisten joka jäsenessä sai Pekka viimeinkin äänen suustansa, tämä ääni oli sana: "niin".

"Noh niin", sanoi mummo, "mitä hirmuista siinä sitte on?"

"Se, että -- se, että -- se, että se nyt on säpäleinä ja ettei sitä enää taida korjata", sai Pekka vaivalla lausuneeksi ja nyt hänen polvensa horjuivat niin, että hän tuskin saattoi seisoa. Mummo meni majan nurkalle.

"Setä hyvä, onko tuon poikaparan pää todellakin ihan vialla?" kysyi hän osaaottavaisesti.

"Ei ensinkään, ei ensinkään", vakuutti setä; "mutta hän on se tuulenpuuska, joka on tuolin sysännyt täältä, ja nyt hän odottaa hyvin ansaittua rangaistustaan".

Sitä mummo ei saanut päähänsä, sillä, tuumasi hän, ilkeältä ei Pekka ensinkään näyttänyt, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään syytä hävittää tuota niin tärkeätä pyörätuolia. Mutta tämä sedän todistus oli vain saman arvelun ilmoittamista, joka heti mainitun tapauksen jäljestä oli hänessä herännyt. Pekan vihaiset silmäilyt Klaaraan sekä muut suuttumuksen osotukset uutta järjestystä vastaan tunturilla eivät olleet sedältä jääneet huomaamatta. Hän oli verrannut huomioitaan toisiinsa ja ymmärsi siten koko tapahtuman menon, jonka hän nyt selvästi esitteli mummolle. Kun hän oli lopettanut, huudahti mummo vilkkaasti:

"Ei, setä hyvä, ei, ei, poikaparkaa emme enää rankaise. Pitää olla kohtuullinen. Nuo frankfurtilaiset ilmestyvät tänne ja riistävät häneltä viikkokausiksi hänen ainoan ilonsa, Heidin seuran, joka todellakin on suuri aarre, ja sitte istuu hän päivä päivältä yksinänsä ja täytyy hoitaa laumaansa. Ei, ei, tässä pitää olla kohtuullinen; suuttumus on valloittanut hänen ja ärsyttänyt häntä kostoon, joka oli jokseenkin tyhmää, mutta tyhmiksi tulemme kaikki, kun suutumme".

Näin sanoen meni mummo takaisin Pekan luo, joka yhä vapisi.

Mummo istui honkain alla olevalle rahille ja sanoi ystävällisesti:

"Noh, tule nyt tänne, poikani, tuohon noin minun eteeni, minulla on vähän sanomista sinulle. Älä pelkää, äläkä vapise. Sinä olet lykännyt alas tuolin, jotta se särkyisi. Se oli pahasti tehty, sen sinä kyllä ymmärsit, ja että sinä ansaitsisit rangaistusta, sen sinä myös kyllä hyvin tiesit, ja ettei rangaistus sinua kohtaisi, on sinun täytynyt kaikin tavoin koettaa pitää asiaa salassa. Mutta näetkös: joka tekee jotakin pahaa ja ajattelee, ettei sitä tiedä kukaan, hän erehtyy. Hyvä Jumala kuitenkin näkee ja kuulee kaikki ja niin pian kun Hän huomaa, että joku ihminen aikoo salata pahan tekonsa, herättää hän heti hänen sydämessään vartijan, jonka Hän jo ihmisen syntyessä on sinne pannut ja joka saa nukkua siellä siksi, kun ihminen tekee jonkun rikoksen. Ja tällä vartijalla on kädessään oka, jolla hän pistää ihmistä, niin ettei hänellä enää ole rauhan hetkeä. Ja hänen äänensäkin lisää onnettoman tuskaa, sillä se aina vaan huutaa: 'Nyt kaikki tulee ilmi! Nyt he tulevat minua rankaisemaan!' Siten täytyy ihmisen elää tuskassa ja alituisessa pelossa, eikä hänellä sitte enää ole mitään iloa, ei mitään. Oletko sinä nyt juuri jotakin semmoista kokenut, Pekka?"

Pekka nyökäytti päätänsä katumuksesta varsin masentuneena, mutta asiantuntijana, sillä ihka näin oli hänen käynyt.

"Ja vielä toisessakin suhteessa sinä olet erehtynyt", jatkoi mummo. "Näetkö, miten se paha, jonka teit, kääntyi hyväksi sille, jota kohtaan sinä sitä tarkoitit. Kun Klaaralla ei enää ollut tuolia, jolla häntä kuljetettaisiin, ja hän kuitenkin halusi nähdä kauniita kukkia, koetti hän kaikin tavoin oppia kävelemään ja oppi sitä yhä paremmin, ja jos hän jää tänne, saattaa hän viimeiseltä joka päivä mennä ylös laitumelle, paljon useimmin kuin tuolissaan. Näetkö, Pekka? Noin rakas Jumala saattaa johdattaa, niin että se paha, joka aiotaan toiselle, kääntyykin sille hyväksi ja rikoksen tekijä saa katua ja kärsiä siitä. Oletko nyt ymmärtänyt kaikki, Pekka, oletko? Noh ajattele sitä joka kerta, kun sinun tekee mielesi tehdä jotakin pahaa, ajattele vartijaa ja hänen okaansa, ajattele hänen nuhtelevaa ääntänsä. Teetkö niin?"

"Teen, niin minä teen", vastasi Pekka, vielä sangen ahdistettuna, sillä hän ei vieläkään tietänyt miten kaikki tämä päättyisi, seisoihan oikeudenpalvelija yhä vielä sedän vieressä.

"Noh niin, hyvä, nyt se asia on päätetty", lopetti mummo puheen. "Mutta nyt sinun pitää saaman frankfurtilaisista jonkun muiston, josta sinulla on iloa. Sanopas minulle nyt, poikani, onko sinun koskaan tehnyt mieli jotakin? Mitähän sinä mieluimmin toivoisit saavasi?"

Nyt Pekka nosti päätään ja ällisteli pyöreillä silmillään kummastuneena mummoa. Hän oli aina vielä odottanut hirmuista rangaistusta ja nyt hänen piti saaman, mitä hänen mielensä teki. Pekan ajatukset sekosivat vallan.

"Niin, niin, minä todellakin tarkoitan, mitä sanon", lausui mummo, "sinun pitää saaman frankfurtilaisilta jotakin muistoksi ja osotukseksi siitä, etteivät he enää ajattele, mitä pahaa sinä olet tehnyt. Ymmärrätkö nyt, poika?"

Pekan aivoihin nousi hämärä aavistus siitä, ettei hänellä enää ollut mitään rangaistusta peljättävänä ja että tämä ystävällinen rouva, joka istui hänen edessään, oli pelastanut hänen oikeudenpalvelijan käsistä! Hänen mielensä tuli huojennetuksi, ikäänkuin olisi hirmuinen taakka otettu hänen hartioiltansa. Mutta nyt hän myös käsitti, että käypi paremmin, kun heti tunnustaa, mitä on rikkonut, ja yht'äkkiä sanoi hän:

"Ja paperin olen myöskin hukannut".

Mummon täytyi ensin vähän miettiä, mutta asia tuli hänelle pian selväksi ja hän sanoi ystävällisesti:

"Niin, niin, se on oikein, että sen sanoit! Pitää aina tunnustaman, mitä on tehnyt pahasti, niin asia taas paranee. Ja nyt, mitä sinä mieluimmin tahtoisit?"

Nyt saattoi Pekka toivottaa mitä hyvänsä tässä maailmassa. Häntä melkeinpä pyörrytti. Maynfeldin markkinat kimaltelivat hänen silmäinsä edessä. Tuntikaudet oli hän ihmetellen katsellut siellä kaupaksi olevia kauniita kappaleita ja aina pitänyt niitten omistamisen mahdottomana, sillä koko hänen omaisuutensa ei koskaan ollut noussut yli viisipennisen ja houkuttelevaiset esineet maksoivat aina kaksi sen vertaa. Siellä oli kauniita punaisia pillejä, joita hän hyvästi olisi tarvinnut vuohia paimentaessa. Siellä oli niinikään ihmeen sopivia veitsiä, pyöreänaulaisia, joilla pähkinäpuun vitsoista saattoi tehdä monenmoisia kapineita.

Syvämielisenä seisoi Pekka siinä ja mietti, kummanko näistä kahdesta valitsisi, mutta ei tullut mihinkään päätökseen. Mutta nyt pälkähti hyvä ajatus hänen päähänsä, siten saattoi hän vielä punnita asiaa ensi vuosimarkkinoihin.

"Kymmenpennisen", vastasi Pekka nyt sangen päättäväisesti.

Mummo naurahti.

"Se ei ole liikaa. Noh tule tänne!" Hän veti esiin kukkaronsa ja otti siitä suuren, ympyriäisen 5 markan rahan, sen päälle asetti hän vielä kaksi kymmenpennistä.

"Nyt luemme heti rahat", pitkitti hän; "minä selitän tämän sinulle. Tässä on sinulle juuri yhtä monta kymmenpenniä kuin vuodessa on viikkoja! Joka pyhä vuoden läpeensä saatat sinä tästä ottaa kymmenpennisen ja käyttää sitä."

"Niin kauan kuin elänkö?" kysyi Pekka viattomasti kummastuksissaan.

Mummo nauroi siihen niin äärettömästi, että molemmat herrat tuvan edustalla keskeyttivät puheensa, kuunnellaksensa mitä siellä tapahtui.

Mummo nauroi yhä vielä.

"Sen minä sinulle lupaan, poika; -- minun jälkisäännökseeni tulee yksi pykälä lisättäväksi. -- Kuuletko sen?" huusi hän herra Sesemannille -- "ja sen jälkeen se siirretään sinun testamenttiisi; siis näin: Vuohi-Pekalle määrään kymmenpennisen joka viikoksi, niin kauan kuin hän elää".

Herra Sesemann nyökäytti myöntyväisesti päätänsä ja nauroi hänkin.

Pekka katsoi kerran vielä lahjaa kädessään oliko se todellakin siinä. Sitte sanoi hän: "Kiitos Jumala!"

Ja tavattomissa hyppäyksissä juoksi hän nyt sieltä; mutta tällä kertaa pysyi hän jaloillaan sillä nyt ei kauhu ajanut häntä takaa, vaan ilo niin suuri, ettei hän sen vertaista ollut ikänänsä tuntenut. Kaikki tuska ja pelko oli mennyttä, ja joka viikko niin kauan kuin hän eli, oli kymmenpenninen odotettavissa. -- -- Kun seurue taas oli majan edustalla iloisen päivällisensä lopettanut ja istui kaikellaisia puhuen yhdessä, otti Klaara isäänsä, joka loisti ilosta ja aina, kun hän vaan katsahti tyttöseensä, näytti vieläkin onnellisemmalta, kädestä ja sanoi niin vilkkaasti, ettei häntä mitenkään ollut hiljaiseksi Klaaraksi tuntea:

"Oi, isä, kun sinä vaan tietäisit, mitä kaikkea isoisä on minun tähteni tehnyt, niin monet lukemattomat kerrat! Mutta minä en sitä unhota koskaan, en koko elämässäni. Ja aina minä ajattelen: jos vaan saattaisin rakkaalle isoisälle tehdä tahi lahjoittaa jotakin, joka hänelle tuottaisi vaikka vaan puoleksi niin suuren ilon, kuin hän on minulle saattanut".

"Sepä on minunkin hartain toivoni, rakas lapsi", sanoi isä, "minä aina vaan mietin, miten edes johonkin määrin saattaisimme osottaa kiitollisuuttamme hyväntekijäämme kohtaan".

Herra Sesemann nousi ja meni sedän luo, joka istui mummon kanssa erinomaisen huvittavassa keskustelussa. Setä nousi nyt seisaalleen. Herra Sesemann tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämmellisesti:

"Rakas ystäväni, haluaisin hiukan puhua kanssanne: Te saatatte ymmärtää minua, kun sanon, ettei minua moneen vuoteen enää ole mikään oikein ilahduttanut. Mitä oli minulle kaikki rahani ja tavarani nähdessäni lapsi parkani, jota ei mikään rikkaus saattanut tehdä terveeksi ja onnelliseksi? Lähinnä Jumalaamme taivaissa olette te tehneet minun lapseni terveeksi ja samalla minulle lahjoittaneet uuden elämäninnon. Sanokaapas nyt miten minä saatan osottaa kiitollisuuttani teitä kohtaan? Palkita en milloinkaan taida sitä, mitä te olette meille tehneet; mutta mitä minä saatan, sen asetan teidän käytettäväksenne. Sanokaapas, ystäväni, mitä sallitte minun tehdä".