Part 9

Setä oli tyyneesti kuunnellut ja tyytyväisesti hymyillen katsellut onnellista isää.

"Herra Sesemann, te ymmärrätte kyllä, että minullekin on suuri ilo tästä onnellisesta parantumisesta tunturillamme. Tämä ilo on minulle yltäkylläinen palkinto", sanoi setä tavallisella vakavuudellaan. "Kiitän teitä ystävällisestä tarjomuksestanne, herra Sesemann; minä en kaipaa mitään; niin kauan kun minä elän, on minulla tarpeeksi lapselleni ja itselleni. Mutta yksi toivomus minulla kuitenkin olisi, jos tämä tulisi täytetyksi, niin ei minulla enää olisi mitään huolta tässä elämässä".

"Lausukaapas se, lausukaapas, kallis ystäväni!" kehotti herra Sesemann innokkaasti.

"Minä olen vanha", jatkoi setä, "enkä enää kauan saata viipyä täällä. Kun täältä eroan, ei minulla ole lapselle mitään jätettävänä, ja omaisia ei sillä ole ketään muita kuin yksi ainoa henkilö, joka vain koettaisi hyötyä siitä. Jos te, herra Sesemann, tahtoisitte luvata minulle, ettei Heidin koskaan tarvitsisi ansaita leipäänsä vierasten luona, niin palkitsisitte runsaasti kaiken sen, minkä minä olen voinut teidän lapsenne hyväksi tehdä".

"Mutta, rakas ystäväni, eihän se saata tulla kysymykseenkään", sanoi nyt herra Sesemann; "Heidi-lapsihan kuuluu meihin, kysykääpäs sitä äidiltäni, tyttäreltäni; Heidi-lasta he eivät ikänään jättäisi vieraille! Mutta, jos se teitä rauhoittaa, ystäväni, niin tuossa on käteni. Minä vakuutan teille: 'tämän lapsen ei koskaan tarvitse lähteä vieraitten ihmisten luona leipäänsä ansaitsemaan; siitä minä pidän murheen, ja vielä senkin jälkeen kun minun elämäni on lopussa. Mutta nyt minun pitää vielä jotakin sanoman: Tämä lapsi ei ole luotu elämään poissa kodistansa, olkoot sitte olosuhteet minkälaiset hyvänsä; siitä meillä on kokemusta. Mutta se on voittanut ystäviä. Minä tunnen erään semmoisen, hän on vielä Frankfurtissa, mutta tekee viimeisiä valmistuksia mennäksensä sinne, missä hän hyvin viihtyy ja johon aikoo asettua rauhaa nauttimaan. Tämä on minun ystäväni, tohtori, joka vielä tänä syksynä saapuu tänne ja seuraten teidän neuvoanne asettautuu asumaan tälle paikkakunnalle, sillä teidän ja lapsen seurassa viihtyy hän paremmin kuin missään muualla nyt enää. Niin, näettehän, Heidi-lapsi tulee vastaisuudessa saamaan kaksi suojelijata läheisyyteensä. Sallittakoon hänen vielä kauan saada pitää molemmat täällä!'"

"Niin, sen suokoon hyvä Jumala!" liitti siihen mummo ja yhtyen poikansa toivomukseen pudisteli hän hyvän aikaa mitä sydämmellisimmin sedän kättä. Sitte veti hän yht'äkkiä Heidin luokseen ja syleili häntä sanoen:

"Ja sinä, rakas Heidini, pitäähän sinultakin kysymän: eikö sinullakin ole joku toivo, jonka mielelläsi näkisit täytetyksi?"

"Onpa kyllä", vastasi Heidi ja katsoi iloisesti mummoon.

"Noh niin, se on oikein, että sen ilmoitat", sanoi mummo kehottavaisesti: "mitä sinä mieluimmin tahtoisit, lapseni?"

"Minä tahtoisin mielelläni Frankfurtista vuoteeni, sen kolme tyynyä ja paksun peiton. Sitten isoäidin ei enää tarvitse maata pää alaspäin ja saa hengitetyksi ja hänellä on peitteen alla tarpeeksi lämmintä, niin ettei hänen tarvitse kääriytyä huiviinsa, joka kerta kun hän menee vuoteeseensa, sillä muutoin häntä aina palelee hirmuisesti".

Heidi oli hengittämättä puhunut yhteen mittaan, niin kiihkeästi halusi hän päästä toivonsa perille.

"Ah, rakas Heidini, mitä sinä sanot!" huudahti mummo liikutettuna. "Hyvä oli, että minua muistutit. Kun Jumala meille jotakin hyvää antaa, niin on meidän velvollisuutemme heti ajatella niitä, joilta niin paljon puuttuu! Nyt lähetän paikalla sähkösanoman Frankfurtiin. Tänään vielä saa neiti Rottenmeier toimittaa vuoteen junalle. Kahden päivän perästä saattaa se olla täällä. Antakoon Jumala isoäidin hyvästi nukkua siinä".

Heidi hyppeli riemuiten mummon ympärillä, mutta yht'äkkiä pysähtyi hän ja sanoi kiireesti:

"Nyt minun varmaankin heti täytyy lähteä isoäidin luo, hän tuleekin jo taas niin ahdistetuksi kun minua ei niin pitkään aikaan kuulu".

Sillä nyt Heidi ei enää malttanut olla ilosanomaa isoäidille saattamatta ja hänen mieleensä muistui myös, miten tuskallista isoäidin oli ollut hänen viimein siellä käydessään.

"Ei, ei Heidi, mitä sinä ajattelet?" neuvoi isoisä. "Kun on vieraita, niin ei niistä niin juosta yht'äkkiä tiehensä".

Mutta mummo oli Heidin puolella.

"Setä hyvä, lapsi ei ole niin varsin väärässä", sanoi hän; "isoäiti-raukka on pitkät ajat jäänyt syrjään meidän tähtemme. Nyt lähdemme heti kaikki yhdessä sinne, minä odotan siellä hevostani ja sitte jatkamme matkaamme; kylästä lähetetään sitte heti sähkösanoma Frankfurtiin. Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän herra Sesemannilta.

Tämä ei vielä tähän asti ollut saanut aikaa puhua matkatuumistansa. Hän pyysi siis äitiänsä hetken vielä viipymään ja istumaan, siksi kun hän ennättäisi ilmoittaa, mitä hän oli ajatellut.

Herra Sesemann oli äitinsä seurassa aikonut tehdä pienen huvimatkustuksen Schweitzissä ja ensin nähdä, oliko hänen pikku Klaaransa niin voimissaan, että saattaisi vähemmän osan matkasta olla mukana. Nyt olikin käynyt niin, että hän oli tilaisuudessa tyttärensä kanssa tekemään mitä iloisimman huviretken, ja hän tahtoi heti käyttää loppukesän kauniita päiviä siihen. Hän aikoi viettää yönsä kylässä ja tulla seuraavana aamuna Klaaraa tunturilta hakemaan, lähteäksensä hänen ja mummon kanssa ensin Ragatziin ja sieltä sitten eteenpäin.

Klaarasta tuntui vähän tukalalta tuo äkkiarvaamaton lähteminen tunturilta, mutta olihan matkasta niin paljon iloa ja nyt ei muutenkaan ollut aikaa valittamiseen.

Mummo oli jo noussut ja ottanut Heidiä kädestä johdattaakseen seuruetta. Nyt kääntyi hän taas äkkiä.

"Mutta mikä ihmeen neuvo meitä auttaa Klaaran suhteen?" huudahti hän hämmästyneenä, hänen mieleensä muistui, että tämä matka tulisi tytölle liian pitkäksi.

Mutta setä oli jo totuttuun tapaansa nostanut hoitolapsensa käsivarrellensa ja astui nyt vakavasti mummon jäljessä, tämä nyökäytti mielihyvissään ystävällisesti päätään hänelle. Viimeisenä kulki herra Sesemann.

Heidi hyppeli vähän väliä ilosta astuessaan mummon rinnalla ja tämä tahtoi nyt kuulla kaikkea isoäidistä, kuinka hän eleli, miten hänen oli, etenkin talvella, kun täällä ylhäällä oli niin kylmä.

Heidi kertoi kaikesta sangen tarkasti, sillä hän kyllä tiesi, minkälaista siellä silloin oli, kuinka isoäiti istui nurkassaan kyyristyneenä ja värisi vilusta. Lapsi osasi myöskin kertoa, mitä hänellä oli ruuaksi, sekä mitä hänellä ei ollut.

Majalle asti kuunteli mummo suurella osanotolla Heidin kertomusta.

Briita seisoi juuri ikään sen edustalla asetellen Pekan toista paitaa päivänpaisteeseen kuivamaan, jotta tämä, kun toista oli tarpeeksi käytetty, saatettaisiin panna ylle. Hän huomasi seurueen ja syöksyi tupaan.

"Nyt juuri menevät kaikki pois, äiti", kertoi hän; "niitä on koko jono; setä saattaa niitä, hän kantaa sairasta".

"Ah, täytyykö siis todellakin niin käydä", huokasi isoäiti. "Ja ne vievät Heidin mukanaan, sen sinä näit? Voi jos hän saisi käydä minua hyvästi jättämässä! Jos vielä kerran kuulisin hänen ääntänsä!"

Ovi avattiin äkkiä ja Heidi oli muutamilla hyppäyksillä nurkassa isoäidin luona ja halaeli häntä.

"Isoäiti, isoäiti! Minun vuoteeni tulee Frankfurtista ja kaikki kolme tyynyä ja paksu peite; kahden päivän sisässä ovat ne täällä, sen on mummo sanonut".

Heidi ei saattanut tarpeeksi pian mielestään lausua sanottavaansa, niin maltittomasti odotti hän saada nähdä isoäidin iloa siitä. Tämä hymyili, mutta hieman surumielisesti, sanoi hän:

"Ah miten hyvä tämä rouva on! Minun pitäisi iloitseman siitä, että hän ottaa sinut mukaansa, Heidi; mutta tuskinpa minä kauan tämän jälkeen saatan elää."

"Mitä? mitä? kukapa teille, hyvä, vanha isoäiti, semmoisia on kertonut?" kysyi samassa ystävällinen ääni ja joku tarttui hänen käteensä ja pudisteli sitä sydämmellisesti, sillä mummo oli tullut sisään ja kuullut koko puheen. "Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään! Heidi jää isoäidin luo häntä ilahduttamaan. Mekin kyllä taas tahdomme lasta tavata, mutta me tulemme hänen luoksensa. Joka vuosi tulemme tästälähin tunturilla käymään, sillä meillä on syytä lausua hyvälle Jumalalle kiitoksemme erinomattain tässä paikassa, jossa hän on tehnyt suuren ihmeen Klaaramme suhteen."

Isoäidin kasvot kirkastuivat ilosta, uudestaan ja uudestaan pudisti hän kiitollisuuden osotteeksi ystävällisen rouva Sesemannin kättä ja kaksi suurta kyyneltä valui hänen poskillensa. Heidi oli heti huomannut isoäidin ilon ja oli hänkin nyt sangen onnellinen.

"Eikö totta, isoäiti," sanoi lapsi häntä hyväellen, "nyt on käynyt, niinkuin minä sinulle viimein luin. Vuode Frankfurtista on varmaankin sinun parhaaksesi, isoäiti".

"Niin on, Heidi, ja niin paljon muuta hyvää on rakas Jumala minulle suonut", sanoi hän syvästi liikutettuna. "Miten se on mahdollista, että saattaa olla niin hyviä ihmisiä, jotka näin pitävät huolta vanhasta köyhästä ja niin paljon tekevät hänen hyväksensä! Ei mikään niin saata ihmistä vahvistaa hänen uskossaan hyvään taivaalliseen Isään, joka ei unhoita vähäarvoisintakaan, kuin se että huomaa maailmassa olevan tämmöisiä hyviä armeliaita ihmisiä, jotka näin auttavat köyhää, hyödytöntä, vanhaa vaimoraukkaa, kuin minä olen."

"Isoäiti", puuttui herra Sesemann tässä puheeseen, "Jumalan edessä olemme kaikki yhtä köyhät ja ansiottomat ja tarvitsemme hänen apuansa. Ja nyt jätämme hyvästi, mutta vain toistaiseksi, sillä kun tulevana vuonna palaamme, niin käymme taas isoäidin luona, jota emme koskaan enää unhota".

Rouva Sesemann kätteli kerran vielä isoäitiä.

Mutta hän ei päässyt lähtemään niin pian kuin hän oli luullut, sillä isoäiti yhä kiittelemistään kiitteli häntä toivottaen Jumalan runsainta siunausta hyväntekijällensä ja koko hänen perheellensä.

Herra Sesemann kulki sitte äitinensä kylään päin, ja setä kantoi vielä kerran Klaaran muassaan kotiinsa. Heidi hyppelehti hänen rinnallaan hän oli niin iloissaan isoäidin puolesta.

Seuraavana aamuna vuodatti Klaara katkeria kyyneleitä, kun hänen nyt tuli lähteä tunturilta, jossa hän oli ollut niin onnellinen. Mutta Heidi lohdutti häntä ja sanoi:

"Tuossa paikassa tulee kesä taas ja silloin sinä tulet takaisin, silloin on vieläkin kauniimpaa. Sinä taidat silloin heti kävellä ja me saatamme joka päivä käydä vuohien kanssa laitumella kukkasten luona ja huvitella alusta alkaen."

Herra Sesemann oli suostumuksen mukaan tullut tytärtänsä noutamaan. Hän seisoi sedän kanssa vähän ylempänä. Heillä oli vielä yhtä ja toista keskenänsä puhuttavaa. Klaara pyyhki kyyneleensä. Heidin sanat olivat häntä vähän lohduttaneet.

"Tervehdi Pekkaa", sanoi hän taas, "ja kaikkia vuohia, erinomattain Vienoa. Oi, jos vain saattaisin lahjoittaa jotakin Vienolle; se on suureksi osaksi sen ansio, että minä olen tullut terveeksi."

"Sen sinä kyllä saatat," vakuutti Heidi, "lähetä sille vähän suolaa, tiedätkö, se niin mielellään nuolee sitä isoisän kädestä".

Tämä neuvo oli Klaaran mieleen.

"Noh sitte minä lähetän sille Frankfurtista ainakin sata kappaa", huudahti hän iloissaan, "senkin pitää saaman jonkinlaista muistoa minusta".

Nyt herra Sesemann viittasi lapsia luoksensa. Hän tahtoi lähteä. Tällä kertaa oli mummon valkonen hevonen tuotu Klaaraa varten, sillä nyt hän saattoi ratsastaa eikä enää kantotuolia tarvinnut.

Heidi asettui tunturipenkereen äärimmäiselle reunalle ja viittasi kädellään Klaaralle, siksi kun tämä kokonaan katosi hänen näkyvistään.

Vuode Frankfurtista on saapunut, isoäiti nukkuu nyt kaiket yöt niin hyvin, että varmaankin uudelleen voimistuupi.

Mummo ei ole unhottanut, että talvi on kylmä tunturilla. Hän on Vuohi-Pekan majan asukkaille lähettänyt suuren kääreen. Siinä oli niin monta lämmintä vaatekappaletta, että isoäiti saattaa monin kerroin kääriä ne ympärilleen eikä enää koskaan tarvitse vilusta väristen istua nurkassaan.

Kylässä on suuria rakennuspuuhia. Herra tohtori on saapunut. Hän on ensin aluksi ottanut asunnon entisessä majapaikassaan. Ystävänsä neuvosta on hän ostanut sen vanhan rakennuksen, jossa setä ja Heidi olivat talven asuneet ja joka, niinkuin mainittiin, oli herraskartanona ollut, minkä heti saattoi ymmärtää, kun näki korkean salin kauniine uunineen ja taiteellisine seinämaalauksineen. Tämä osa rakennuksesta pantiin herra tohtoria varten kuntoon. Toinen osa korjattiin talviasunnoksi sedälle ja Heidille, sillä herra tohtori tiesi vanhuksen itsenäiseksi mieheksi, joka tahtoi pitää omaa taloutta. Rakennuksen perimmäiseen kolkkaan valmistetaan lämmin vuohiometta, jossa Vieno ja Pikku saavat viettää talven ajan mitä mukavimmin.

Herra tohtori ja setä liittyvät päivä päivältä yhä suuremmalla ystävyydellä toisiinsa, ja kun he yhdessä kävelevät katselemassa, miten rakennustyö edistyy, johtuvat heidän ajatuksensa useimmiten Heidiin, sillä kumpaisenkin suurin ilo on se, että he saavat tähän muuttaa iloisen lapsensa kanssa asumaan.

"Rakas ystäväni", sanoi muutama aika sitten herra tohtori, seisoessaan sedän kanssa talonsa kiviaitauksella, "teidän pitää ottaman asia samalta kannalta kuin minä. Minä ja'an teidän kanssanne kaiken ilon, mikä teillä lapsesta on, mutta minä tahdon myöskin jakaa velvollisuudet ja paraimman mukaan pitää huolta lapsesta. Siten minullakin tulee olemaan oikeutta Heidiimme ja saatan toivoa, että hän minua vanhoilla päivilläni hoitaa ja pysyy luonani, sillä se on hartain toivoni. Heidi on asetettava täydellisiin lapsenoikeuksiin minun suhteeni, näin saatamme surutta jättää Heidin tänne, kun meidän molempain kerran tulee eritä hänestä, teidän ja minun".

Setä tarttui herra tohtorin käteen ja piti sitä kauan omassaan. Hän ei lausunut sanaakaan, mutta hänen ystävänsä saattoi hyvin lukea vanhuksen silmistä, miten liikutettu tämä oli ja kuinka suuren ilon nämä sanat olivat sedälle tuottaneet.

Sill'aikaa istui Heidi ja Pekka isoäidin luona ja edellisellä oli niin täysi työ kertoessaan, jälkimäisellä kuunnellessaan, että tuskin kumpainenkaan ennätti hengittää, ja innoissaan siirtyivät yhä lähemmäksi onnellista isoäitiä.

Kuinka paljo heillä olikaan kerrottavaa kaikesta, mitä kesän kuluessa oli tapahtunut, sillä he olivat niin vähän tavanneet toisiansa näinä aikoina.

Ja näistä kolmesta näytti toinen aina toistaan iloisemmalta tästä uudesta yhdessäolosta ja kaikista ihmeellisistä tapahtumista. Mutta Briita-äidin kasvot näyttivät melkein kaikista onnellisimmilta, kun nyt ensi kerran kertomus kymmenpennisestä Heidin avulla saatiin ihan selväksi. Mutta viimein sanoi isoäiti:

"Heidi, luepas minulle kiitos ja ylistysvirsi! Minusta on, ikäänkuin saattaisin nyt vain ylistää ja kiittää Herraa Jumalaamme taivaissa kaikesta hyvästä, kuin Hän meille tehnyt on."