Part 6

Ja niitä rasvaisia puheita sitten, joita varsinkin herrat kehtasivat pitää... Eivät ne liikoja kursailleet tai hävenneet. Saunoittajalle kait sai syytää suustaan mitä moskaa vaan, sillä olihan sauna yleinen puhdistuslaitos ja kait siellä täytyi saada likaiset ajatuksensakin ruumiinsa ohella puhdistaa. Mikäs hänen auttoi, täytyi kuunnella vain ja aina siihen väliin vielä jotakin tokaistakin, jos tahtoi saada kunnolliset juomarahat, ja juomarahojenhan varassa täällä elettiin. Mutta kyllä hän vaan usein ajatteli, että löylynlyömiä nuo heikkohermoiset ihmiset vissisti olivat, sillä eivät suinkaan ne muuten olisi arvanneet niin höyniä puhua...

Päätä häneltä sitten kysyttiin, ei siinä löyly saanut liikoja vaikuttaa, kestä ja kärsi vaan. Tämä oli sitten sitä oikeata helvetin esimakua, niin että kyllä hän vissisti oli jo täällä maan päällä tottunut kuumuuteen, jotta kait hän kuoltuaan pääsee vähän vilpoisempaan paikkaan, vaikk'ei muuta niin vaihteen vuoksi, sillä rehellisesti ja kunniallisesti hän työnsä oli hoitanut.

Tulla joka jumalan aamu ensin saunaa lämmittämään ja siivoamaan ja alkaa sitten kello kahdelta tuo jokapäiväinen ihmisten »tiskaaminen». Kyllä siinä vaan oli touhua ja puuhaa. Ja kaikensorttisia ihmisiä sitä saikin hangata. Oli lihavia kuin jauhosäkki ja laihoja kuin luukantele, tavallisia ja epätavallisia, ja olipa hän pessyt pari neekeriäkin, ihan oli tupannut ylenannattamaan niitä hangatessa, eikä niistä valkoista saanut millään. Kerran hän oli pessyt sirkuksen jättiläisen, joka oli suuri kuin kaksi miestä, ja »tupla» juomarahat se oli kouraan tupannut sanoen nauraen, että olihan hänessä pesemistäkin kahden edestä.

Muuten kyllä suuret ja lihavat olisivatkin saaneet antaa juomarahoja vähän enemmän. Ei hän nyt sitä työtänsä niin suureksi laskenut, mutta kun täytyi itse pitää itsensä saippuassakin, niin niihin suuriin rohjoihin kului sitäkin lyyristä tavaraa niin loputtomasti...

Äkkiä »tohtori» Ottelin keskeytti Mimmin sanatulvan, sillä hän huomasi, että pitkin lavolle johtavaa kaidepuuta juoksi jono torakoita.

— Vai on täällä tuotakin lajia, — kysyi hän nauraen.

— No onhan toki, kuinkas muuten, eihän tämä olisikaan mikään oikea, vanha sauna ilman niitä, — sanoi Mimmi rauhallisena.

— Älkääs huoliko, ensi kerralla minä tuon niille oikein suuren ja komean kuningattaren, — sanoi Ottelin astuessaan kuhmuiseen metalliammeeseen.

Kun kylpeminen oli suoritettu, antoi herra Ottelin Mimmille hyvät juomarahat ja sanoipa vielä nimensäkin ja ammattinsa.

— Kiitoksia, paljon kiitoksia, tohtori tulee nyt vaan pian takaisin, — sanoi Mimmi hyvillään hyvästellessään.

Seuraavalla kerralla »tohtori» toi lasipurkissa Töölön sokeritehtaalta saamansa peukalonkokoisen elävän sokeritorakan jättäen sen saunan hyönteismaailman kuningattareksi ja risti sen Anna-Liisaksi, sillä häntä huvitti toisinaan tehdä pientä viatonta pilaa.

— Voi, voi niitä herrain konsteja, — sanoi Mimmi nauraen, sillä häntäkin huvitti tämä pieni kuje.

— Mimmi muistaa nyt vaan antaa Anna-Liisalle hiukan sokeria, muuten se kuolee, — varoitteli »tohtori» mennessään.

— Kyllä minä, paljon kiitoksia vaan, hyvästä...

* * * * *

Parin vuoden aikana kävi »tohtori» Ottelin säännöllisesti tässä vanhassa saunassa ja muisti joka kerta kysyä Anna-Liisan vointia. Ja hyvin se näkyi viihtyvänkin tässä kuumassa, kosteassa ilmassa. Kun Mimmi asetti sokeripalan akkunalaudalle, jossa se kosteuden vaikutuksesta alkoi sulaa, ilmestyi aina jonkun ajan kuluttua siihen Anna-Liisa syöden rauhallisesti, ellei sitä häiritty.

Kerran se oli pari päivää kadoksissa, ja Mimmi oli oikein levoton sen kohtalosta, sillä paljon iloa ja hupia oli hänellä ja kylpyvierailla ollut kuningatar Anna-Liisasta. Mutta sitten se taas ilmaantui ja oli nälkäinen kuin susi.

Enemmän kuin Anna-Liisaan oli Mimmi kuitenkin kiintynyt vanhaan saunaansa, jossa hän oli työskennellyt miltei koko kaupungissa olonsa ajan. Oli hänelle tarjottu paikkaa muissakin saunoissa, mutta aina hän vain oli kieltäytynyt, sillä hän oli tohtorini kanssa yhtä mieltä siinä, että tällainen tuli _oikean_ saunan olla ja että eivät ne uudet saunat hienoudessaan passanneetkaan kaikille ihmisille.

Kolmas sotavuosi oli kulumassa, ja Mimminkin olo ja elämä alkoi käydä tukalammaksi, kun se saippuakin niin hirvittävästi kallistui. Mutta siitä kahvisokerista vasta oikea pula nousi. Kaffeeta hän tarvitsi, vaikka sitten olisi ollut syömättäkin, mutta se sokeri, se sokeri...

Vähäisestä annoksestaan hän kuitenkin koetti aina antaa silloin tällöin Anna-Liisallekin pienen murusen, mutta vähitellen sokeri loppui häneltä aina kesken kuun, ja vihdoin Anna-Liisa kuoli.

Kun »tohtori» Ottelin eräänä iltana saapui saunaan, kysyi hän tapansa mukaan Anna-Liisaa.

— Vainaja, kun sokeri loppui, — sanoi Mimmi hymähtäen. — Ja pian kait me kaikki kuolemme nälkään.

— Anna-Liisa taisi olla ensimmäinen suursodan uhri kotoisella pohjalla, — sanoi »tohtori» nauraen.

— Mutta ei viimeinen. Samaa tietä minäkin tästä kohta menen perässä.

— Ei suinkaan suru nyt niin kovalle ottane, ja eläähän ihminen täällä saunassa ilman sokeriakin.

— Mutta kun sauna otetaan pois, — sanoi Mimmi alakuloisena.

— Mitä, poisko? — kysyi »tohtori» levottomana.

— Niin, eräs »kulassi» kuuluu ostaneen koko tontin, eikä suinkaan se rupea pitämään tällaista saunarähjää...

Syntyi hetken vaitiolo. Ammeeseen valuva vesi kohisi yksitoikkoisesti, sumupilvet leijailivat katossa, ja seinällä palava lamppu valaisi huonetta heikosti. Mimmi pesi äänetönnä ja huokaili tuon tuostakin. Pukuhuoneessa sanoi »tohtori» vihdoin:

— Sitäköhän sen Anna-Liisan kuolema oli ennustavinaan, että tämä on sitten niinkuin viimeistä edellinen saunareisu... Vai gulashi..?

— Niin, vaikkapa olisi ihan viimeinen, — huokasi Mimmi merkitsevästi.

— Eihän toki, vielä tässä ainakin otetaan yhdet hyvät erolöylyt.

— Jaa, kattotaan nyt sitten...

Mieli masentuneena lähti Ottelin saunasta, nosti päällysnuttunsa karvakauluksen ja istuutui saunan iljanteisille rappusille. Vanhan saunan katolla olevat lumet olivat jo sen verran sulaneet saunasta tulevan lämmön ja maaliskuunauringon vaikutuksesta, että pitkien jääkynttilöiden rivi koristi räystäitä.

Suloinen raukeus sykki hänen suonissaan, kun hän istui siinä kuulakkaassa illassa katsellen kahden korkean kivimuurin lomassa näkyvää auringonlaskua ja hengitti vuoroin saunasta tulevaa kosteata höyryä ja kevätenteistä raitista ilmaa...

Hän istui siinä kauan ja mietti väsähtäneesti elämän menoa ja kaiken katoavaisuutta. Vihdoin vilu alkoi puistattaa hänen jäseniään, hän nousi, sulki päällysnuttunsa huolellisemmin ja lähti kaihoisasti silmillänsä hyväillen vanhaa saunaa ulos portista...

Kun Ottelin viikon kuluttua saapui vanhalle saunalle ottaakseen jäähyväislöylyt, jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan autiolle pihamaalle. Saunasta ei ollut muuta jäljellä kuin tulen ja savun mustuttamat seinät. Katto oli pudonnut sisään, ja lasittomat, mustapieliset akkunareiät tuijottivat aavemaisesti häneen. Saunan lähettyvillä olevat pihlajat olivat pahasti palaneet ja mustuneet.

— Siis tulipalo, — ajatteli hän katsellessaan vanhan saunan hiiltyneitä raunioita. — Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus, oliko vanha kiuas pettänyt?

Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä kummallinen ajatus, kun hän muisti Mimmin salaperäisen puheen viime käynniltään.

— Olikohan vanha Mimmi kostanut...? Oliko hän ehkä siten tahtonut pelastaa saunansa polttamalla sen kuin rakkaan vainajan ruumiin...? Vai olikohan se sittenkin vahinko...?

Näitä aatoksia hautoen katseli Ottelin kotvan palaneen saunan raunioita ja poistui vihdoin verkalleen, sydänalassa outo tyhjyyden tunne...

OTTILIA SILFVERBÄCK

Vanha neiti Ottilia Silfverbäck istui kymmenhuoneisen huoneistonsa kaikkein pienimmässä kamarissa. Päivällisen jälkeen hän oli vetäytynyt tapansa mukaan tähän vanhojen muistojensa ja jo ammoin kuolleitten suurtoiveittensa hämärään pyhättöön.

Hän oli sulkenut ovensa lukkoon oikein huolellisesti, ettei vaan kukaan voisi häntä häiriten yllättää, sillä hän oli tänään tehnyt tavanmukaisen kuukausilopputilinsä, ja tässä tärkeässä tehtävässä ei kukaan saanut häntä häiritä.

Hän huokasi syvään, pudisti huolestuneena kahdeksankymmenenkolmen vuoden ikäistä päätänsä, jonka harvenneita, harmaita hiuksia peitti päälaella mustista pitseistä tehty pieni päähine. Sitten hän asetti laihalle, kaarevalle nenällensä kultasankaisten silmälasiensa lisäksi kultaiset pincenez'nsä sekä sytytettyään väkevän Bergströmin »Kaukasia» paperossin tarkasteli vielä kerran huolellisesti suurennuslasin avulla tilikirjojansa...

Huolimatta siitä, että tilikirjat vanhan arvioinnin mukaan osoittivat hänen omaisuutensa osakkeissa, rahoissa ja kaupungintalossa, jonka hän sisarustensa kanssa omisti, olevan miljoona kahdeksansataatuhatta, tuntui hänestä, että hän kuitenkin tulisi kuolemaan vaivaistalolla, sillä tänään oli hänelle kaupungin puolelta tapahtunut huutava vääryys, jaa, oikea hävyttömyys. Kaupungin maistraatti oli näet kehdannut huomauttaa hänelle, että hänen monien määräysten jälkeen sakon uhalla vihdoinkin täytyi korjauttaa katuosa, joka oli hänen kulmatalonsa kohdalla, sillä ne väittivät, että katu tällä kohtaa oli kerrassaan liikenteelle sopimattomassa kunnossa.

— Kamppailu olemassaolosta käy päivä päivältä vaikeammaksi, — huokasi hän puoliääneen. — Minun kotini on vielä varmasti oleva vaivaistalo, sillä ensimmäiset kahdeksankymmentä vuotta kuluivat jotenkuten, mutta nyt, nyt on elämä vallan mahdotonta. Nuorempana olin varma siitä, että minä tästä syntymätalostani, autuaasti nukkuneen Gustaf Vilhelmin talosta, lähtisin viimeiselle matkalleni, mutta nyt se tuntuu epätietoiselta. Äh, tämä on todella kauheata...

Köyhyyden ja alennuksen kauhea ajatus aivan pöyristytti häntä ja sai hänen laihat, luisevat olkapäänsä hermostuneesti nytkähtelemään. Hän laski laihan, kallisarvoisten jalokivisormusten koristaman ylhäisen kätensä tilikirjalle ja vaipui mietteisiinsä.

Koko ikänsä hän oli asunut tässä vanhassa, yksikerroksisessa puutalossa, joka nykyjään oli kaupungin keskustassa ja — kuten nykyajan ihmiset sanoivat — parhaimmalla liikepaikalla. Paitsi lyhyttä Ruotsinmatkansa aikaa ei hän ollut asunut muualla kuin tässä talossa. Heidän vanhalla maatilallaan Uudellamaalla ei hän viihtynyt, sillä maalaiselämä oli hänestä kovin yksitoikkoista ja vaivalloista, ja siksipä hän olikin viettänyt useimmat vuotensa kesät talvet kaupungissa.

Ja nyt, tänä kalliina aikana, vaati kaupungin maistraatti häntä korjauttamaan talon kohdalla olevaa katua. Jospa talon tontti olisi edes ollut pienempi, mutta ollen kulmatalo oli sen katuosuus niin hirvittävän pitkä... Ja mistä hän nyt saisi varoja ja työväkeä sen korjaamiseen näinä lakkojen ja inhoittavien temmellysten aikoina...

Aivan varmaan hän vielä tuli kuolemaan rutiköyhänä. Hänen kuolemaansa odottavat lukuisat sukulaiset saisivat varmasti vain rahanmenoa hänen hautaamisestaan. Toiselta puolen hän nautti tästä ajatuksesta, sillä se olisi ollut oikein niille ahneille ja hävyttömille sukulaisille, mutta samalla se olisi ollut hänelle itselleen niin hirvittävän suuri häpeä, ettei hän oikein kehtaisi kuollakaan... Niin, varmasti hän kuolee köyhänä, mutta hänen oli koetettava välttää tätä häpeällistä kohtaloa ja ansaita keinoilla millä hyvänsä...

Ottilia Silfverbäck ajatteli niinkuin yleensä useimmat vanhat, että elämä maksaa. Sen he ovat oppineet pitkän elämänsä taipaleella. He luulevat elävänsä loppumattomiin ja he tietävät myöskin mikä voima rahalla on; siksi heidän köyhyydenpelkonsa ja tuskansa on niin kammottavan suuri ja tosi, siksi he vanhemmiten muuttuvat niin itaroiksi.

Ovea jyskytettiin rajusti, Ottilia Silfverbäck hätkähti, heitti pois jo sammuneen paperossinsa sekä piilotti hätäisesti tilikirjansa pienen, mahonkisen kirjoituspöytänsä »klaffiin».

— Minä tulen, tulenhan minä, minä avaan, älkää nyt Herran tähden hakatko hajalle minun omaa, kallista oveani, — puhui hän hätääntyneestä Sitten hän sytytti uuden paperossin ja väänsi lukon auki. Huoneeseen syöksähti kaksi lasta.

— Täti, täti! — huusivat lapset yhteen ääneen. — Onko täti aatelia? Tuolla pihalla talonmiehen Helmi sanoi, että täti ei ole aatelia.

Ottilia Silfverbäckin kasvot muuttuivat ylhäisen jäykiksi, kun hän nuhtelevalla, vihasta värisevällä äänellä sanoi:

— Voi rakkaat lapset, ettekö te tietäneet sanoa, että täti on _enemmän_ kuin aatelia, täti on vapaaherrallista sukua N:o 157. Oppikaa nyt Herran nimessä se, te suvuttomat vekarat.

Hän kohotti kuihtunutta, kyyryistä vartaloaan ja loi lapsiin samalla kertaa sekä säälivän että halveksivan, ylhäisen katseen.

Lapset purskahtivat nauruun ja juoksivat meluten ulos, sillä tämä oli jo viides kerta tänään, kun he olivat tehneet tädillensä saman kysymyksen, ja joka kerta oli täti ollut yhtä järkytetty.

Ottilia Silfverbäck tuli huoneestaan kiihtyneessä mielentilassa ja tapasi sisarensa Auroren ja Augusten heidän suuressa salissansa. Tämä sali oli aikoinansa ollut kaupungin kauneimpia. Se oli kulmahuone, ja kaksi sen neljästä akkunasta antoi toiselle ja kaksi toiselle kadulle. Lattia oli maalattu neliöille jäljitellen tammilattiaa, ja sen kulunut pinta hohti joka-aamuisesta pyyhkimisestä ja öljyämisestä niinkuin yön vanha, lumeton jää. Pitkin seiniä oli kolme mahonkista sohvaa, sellaisia, joita Goethen kodissa Weimarissa sanottiin olevan, ja sohvien edessä oli kaunisjalkaiset mahonkipöydät, joiden päällä käsinvirkatut pitsiliinat mutkikkaine kuvioineen loivat pöydän punaista pintaa vasten kuvan vastasataneesta lumesta, jolla linnut ovat temmeltäneet jättäen siihen mitä ihmeellisimpiä jalanjälkiä. Kolme vanhaa, mahtavaa palmua levitteli suuria kämmeniään punertavilla mahonkijalustoillaan, akkunoiden välissä kertasivat lattiasta kattoon ulottuvat suuret peilit salin sisustaa, ja katossa riippui sadoista kristalleista kimaltava suuri empiretyylinen kruunu palamattomine, kellastuneine kynttilöineen.

Ottilia astui varovaisesti punavalkoista kesämattoa myöten, ettei vaan olisi kuluttanut permannon herkkää vahausta. Hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa, mutta koetti kuitenkin hillitä itseänsä, niinkuin hänen vapaaherrallinen kasvatuksensa häneltä vaati. Hän istuutui peremmällä olevaan nojatuoliin, jonka selustaa koristi virkattu valkoliina, pyyhki kasvojansa näennäisesti rauhallisena hienoon pitsireunustaiseen silkkinenäliinaansa, jonka kulmassa hänen nimikirjaimensa upeilivat vapaaherrallisen kruunun alla ja joka levitti huoneeseen mietoa orvokin, hyljätyn lemmen, kesäistä tuoksua.

— On kerrassaan sopimatonta, että sinä, Auguste, et ole voinut antaa niille papinlapsillesi edes sen vertaa kasvatusta, että ne tietäisivät vastata talonmiehen tytölle tämän kysyessä, että meidän sukumme on aatelia, jaa, enemmän kuin aatelia, mehän ollaan vapaaherrallista sukua N:o 157... Vaikka mitäpä ne tietäisivät, nehän ovat aatelittoman papin lapsia, ja sinun vertasi, Auguste, ei niissä näy olevan pisaraakaan...

Hän lopetti hetkiseksi sanatulvansa ja sytytti sammuneen, halpahintaisen paperossinsa, jonka väkevästä tuoksusta sisaret niin sanomattomasti kärsivät, mutta jota ikävää tapaa he eivät uskaltaneet häneltä kieltää. Auguste koetti heikosti mutista jotain väliin selitykseksi, mutta tuntien vanhemman sisarensa sekä tavat että tahdon hän keskeytti lauseensa jo yritykseen ja vaikeni nöyrästi.

— Niin, — jatkoi Ottilia kiihtyneemmin, — enkö minä sanonut sinulle, Aurore, ja autuaasti nukkuneelle sisarellemme Minettelle, että sinun avioliittosi, Auguste, oli täydellinen _mésalliance_... Ah, minä vieläkin punastun häpeästä muistellessani sitä kauheata juttua. — Hän huokasi syvään, löi käsillänsä kuihtuneita, korkean kureliivin pönkittämiä rintojansa ja jatkoi:

— Auguste, eikö se ollut kauheata, tunnusta, eikö...? Mehän olimme kaikki neljä luvanneet autuaasti nukkuneelle isällemme jäädä neitseiksi, mutta sinä, sinä petit isän ja meidät. Enkö minä silloin sanonut, kun sinä ilmoitit Aurorelle, Minettelle ja minulle sen kauhean asian, että sinä olet kihloissa yhden savuttoman papin kanssa, että, se on skandaali koko meidän suvullemme... Jaa, kuinka minä sanoinkaan...?

Aurore ehätti innostuneena vanhan muisteloissa väliin.

— Näinhän sinä sanoit, Ottilia, juuri näin... Mene sinä Auguste vaan pappisi luo, mutta me olemme _aatelia, me_...

— Niinhän minä sanoin, — keskeytti Ottilia kiihkoisasti, — juuri niin, ja sen minä sanon vieläkin. Mitä ovat Pärnäset, Pärnäset...? Onko koskaan kuultu kauheampaa nimeä, rouva Pärnänen...? Enkä minä silloinkaan erehtynyt, senhän osoittaa ja todistaa nykyisyyskin, sinun kauheat lapsesi, ne pikku Pärnäset...

— Mutta rakas Ottilia, — keskeytti Auguste.

— Ei mitään mutta, ei, ei, ei... siitä ei kannata puhua, ja olenhan minä jo antanut sinulle sen anteeksi, mutta kun ne sinun Pärnäsesi... Ah, se oli niin suuri, niin kauhea skandaali...

Auguste purskahti itkemään...

— No mutta Auguste, älähän nyt, olenhan minä jo antanut sinulle anteeksi, olenhan, ja sinähän kuulut leskeksi tultuasi taas meidän familjaan...

Samassa soitettiin ovikelloa. Kaikki sisarukset vaikenivat ja kuuntelivat jännittyneinä. Soitto uudistui. Kukaan ei mennyt avaamaan.

Ylioppilasneiti Hilma Orkamo sai odottaa kauan aikaa. Hän soitti vielä kerran, mutta sittenkään ei kukaan tullut aukaisemaan. Hänestä oli niin luonnollista, että tässä vanhassa talossa kaikki kävi hitaasti, ilman kiihkoa ja intomielisyyttä.

Neiti Hilma Orkamo oli juuri hiljan saapunut kaupunkiin, sillä syyslukukausi yliopistossa alkoi, ja hän haki itsellensä asuntoa. Hän oli jo aamulla varhain lukenut kaikkien lehtien asuntoilmoitukset ja juossut itsensä väsyksiin korkeissa portaissa. Hän oli menettänyt kaiken toivonsa, sillä joko huoneet jo olivat vuokratut taikka olivat ne niin viheliäisiä, ettei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut niitä asunnokseen hyväksyä. Nyt kulkiessaan ohi tämän keskikaupungilla olevan harvinaisen puutalon oli hän päättänyt koettaa vielä onneaan, koska sanomalehdessä oli ollut ilmoitus vuokrattavasta huoneesta täälläkin, mutta asunnon saaminen tuntui jo tähän aikaan mahdottomalta, sillä saattoihan huone jo olla pois vuokrattu.

Talon portti ja piha muistuttivat jotain hämeenlinnalaista taloa pihoineen. Aivanhan siinä oli samanlainen puuportti puisine, rautahakoihin päättyvine puomeineen kuin siellä kotona Hämeenlinnassa.

Hän astui kivettyä porttikäytävää pihalle. Mikä näky, keskellä meluavinta, korkearakenteisinta Helsinkiä? Mikä jumalien suojelema pyhättö...?

Hänen sydämensä ailahti niin kumman tutunomaisesti. Oliko täälläkin, tiilikivien, asfaltin ja nupulakivien kaupungissa, jokin paikka, jossa todella voisi lukea rauhassa...

Tässähän se oli aivan silmien edessä. Yksikerroksisena se siinä kohosi korkeitten kivimuurien pimentoisessa puristuksessa. Matala kivijalka kellarinluukkuineen, laudoilla vuorattu, kauhtuneen harmahtava puutalo, jonka akkunain päälliset kolmikulmiot olivat muisto Engelin monumentaalisista, julkisista kivirakennuksista.

Hän astui portista pihalle. Ah, kuinka hän oli väsynyt vuokrakasarmien korkeissa portaissa ja hänen mielestään epävarmoissa hisseissä. Päätä miltei huimasi ja polvet notkahtelivat. Mutta tässä, kas tässä oli tutunomainen, oikein herttainen talo pihoineen, puistoineen...

Oliko se mahdollista...? Tuossahan vasemmalla olivat ulkorakennukset talleineen, vajoineen... Ja siinähän oli oikea tavallinen hämäläisluhti pystyportaineen, sillä erotuksella vain, että luhdin kaiteen puolapuut muistuttivat klassillisten parvekkeiden juhlallisia pikku pilaristoja.

Tässähän oli kivetty pihamaa, avara ja väljä, aivan toisenlainen kuin korkeitten kivitalojen reunustamat asfalttipihat Pihan nupulakivityksen lomassa kasvoi heinää, voimakastuoksuisia juhannuskukkia ja lusikan terää muistuttavia rautalehtiä. Tuossa oli talli, jonka ovet kerran olivat olleet keltaisiksi maalatut. Ovessa oli suuri, varmaankin kyläsepän takoma avain, jonka mahtava lehti oli kuin äärettömän suuri kahdeksannumero.

Hän istahti punertavia pihlajanmarjaterttuja kantavan, suuren, seitsenhaaraisen pihlajan alle, jonka juurella oli vaappuvajalkainen, vihreä puupenkki. Hän hengitti syvään vihreän ruohon ja tuoreitten puiden puhdistamaa ilmaa. Penkin säleistä kyhätty, laho istuin taipuili ja kitisi arveluttavasti hänen siihen istuessaan, mutta hän luotti kuitenkin, ettei se pettäisi pikkukaupungin kevyttä, väsähtänyttä tyttöä. Tuntui niin suloiselta istahtaa hetkiseksi tähän kotoisen pihlajan alle, sillä hänestä tuntui, kuin hän aina olisi asunut tässä talossa...

Keskellä pihaa oli kaivo, jonka kehys kymmeniä vuosia sitten oli tervattu, sillä haalakka oli sen tervan väri niinkuin kirkkoveneessä, joka on vuosikausia kumollansa maannut Vanajaveden valkoisella rantahiekalla.

Hänen edessänsä kohosi matala asuntoryhmä. Yksikerroksinen puutalo, jonka kivijalan luukusta valkoinen, räämäsilmäinen kissa kyttäsi häntä uteliaana. Rakennuksen kaikkien kuistien ovet olivat vinossa eri suuntiin, niinkuin muodikkaan naisenhatun lierit. Vanhat, askelten kuluttamat kuistin kiviportaat olivat siirretyt syrjään, ja uudet, hyvin maalatut puuportaat johtivat kuistin pääsisäänkäytävään. Kuistin punaisista, sinisistä ja valkoisista laseista muodostetut vinoneliöt olivat säröisiä ja väriltään kauhtuneita.

Kuistin kupeella kohosivat kattoa kohti puiset tikkaat, joiden terva oli yhtä haalistunut kuin kaivon kehyksen ja valunut suuriksi, mustiksi helmiksi niinkuin pihka tervasmäntyjen kyljillä, ja niiden sivussa maata lohotti jykevätekoinen palokeksi ruostuneine kärkineen niinkuin jo ammoin käytännöstä poissa ollut tukkipojan jättiläiskeksi.

Pihan perällä oli sammaltuneen, puoleksi kumossa olevan aidan ympäröimä »trekooli». Veräjän molemmilla puolilla kasvoi kaksi suurta lehmusta, joiden lehdet olivat jo kellastumassa. Hän uskalsi varovaisesti sisälle portista, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi kotikaupungissaan... Vanhat muistot ja uteliaisuus antoivat hänelle tavallisuudesta poikkeavaa rohkeutta.

Hän astui villiviinin muodostamaan, lahojen ripojen tukemaan lehtimajaan. Siellä sammaltuneelta pöydältä hän löysi sateen käpristämän ruotsinkielisen kirjan, »Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta»... Niin, uskonnollisiahan tämän talon asujaimet olivat, sillä mitäpä muuta ne olisivat voineetkaan olla, he kun kuuluivat vanhaan, hyvään aikaan, — päätteli hän itseksensä.

»Parkin» keskellä oli kukkivien asterien ja suurten orvokkien ympäröimä puinen, doorilainen pylväs, jonka latvaa koristi suuri, lasinen pallo. Hopea oli jo tästä pallosta osaksi kulunut pois, ja sen kupu hohti kellertävänä niinkuin jonkin vanhan hämäläisen maalaiskirkon lasiakkunat.

Hänet valtasi sanomaton koti-ikävä, sinne Hämeeseen, Vanajanlinnan hiljaiseen, helkasavujen jo ammoin pyhällä savullaan siunaamaan kaupunkiin... Juuri täällä, tässä talossa hän luuli voivansa suorittaa rohkean unelmansa naisesta, joka kestää siirron työtätekevän luokan lapsesta sivistysihmiseksi, joka toimii yhteiskunnassa vapaana, itsetietoisena, ulkopuolella kodin ahtaan piirin...

Vaikka sanomalehdessä oli ollut ilmoitus tässä talossa vuokrattavasta huoneesta, valtasi hänet kuitenkin aavistamaton epävarmuus ja pelko, sillä hänestä tuntui tämä talo sittenkin erikoisen rauhoitetulta. Kuitenkin hän rohkaisi itsensä ja päätti lähteä kysymään, vaikka se jo olisikin myöhäistä.

Hän soitti kelloa, mutta sai kauan odottaa. Hän uudisti epävarmana soittonsa, ja vihdoin ilmestyi avaamaan vanha palvelijatar, joka ketjulla varustetun oven kapeasta raosta tirkisteli eteiseen ja kysyi mitä hänellä olisi asiaa. Mutta nähtyänsä, että sisään pyrkijä oli nainen, hän veti oven ensin kiinni, irroitti ketjun ja päästi pyrkijän sisälle.

Ottilian puhe oli katkennut ovikellon soittoon, ja sisarukset kuuntelivat henkeään pidättäen mitä vanha Justiina puhui eteisessä.

— Jaa, kyllä friiarinna ei ota tähän aikaan ketään vieraita vastaan, — kuului Justiinan puhe eteisestä, — mutta jos fröökynä varttoo, niin minä kysyn friiarinnalta, — kuului saliin, jossa sisarukset istuivat.