Part 5

Yhtäkkiä ilmestyi sillan pohjoiseen päähän kovaa vauhtia ajava yksilyhtyinen auto, jonka silmiähuikaiseva valosuihku ikäänkuin paljasti kaikkien nähtäväksi elämän koko sillalla. Auton kuljettaja ei kuitenkaan voinut vastatuulessa nähdä tiheän lumentulon takia paria metriä pitemmälle eteensä. Matalaääninen auton torvi ammui kuin tuomiopasuuna. Kuului kauhistuneita huutoja, ja samassa silmänräpäyksessä Antti Peltari joutui auton alle...

Hänen korivaununsa kaatuivat, ja puulaatikko sisältöineen lensi kauaksi. Paperossi- ja tulitikkulaatikot sinkoilivat ylt'ympäri. Auto sätki ja jyrisi, ja kun vaunu oli saatu siirretyksi taaksepäin, nostettiin korivaunujen sirpaleiden keskeltä pahasti ruhjoutunut sokea tupakkakauppias...

Kun Antti Peltari kirurgisessa sairaalassa hetkiseksi virkosi tainnostilastaan, sanoi hän heikolla äänellä:

— Kaikki häviää, vanha Helsinkikin katoaa, ja minä kuuluin siihen...

Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

— Jumala on sittenkin armollinen... Tämän sanottuaan hän veti viimeisen henkäyksensä, ja Pitkänsillan tupakkakauppias oli siirtynyt katoamattomuuteen.

KAHVIPUTKA

Kahviputkan pitäjätär, lihava, aina herneitä ja ryynejä pureskeleva matami Iita Fagerlund, oli harvinaisen huonolla tuulella, kun hän eräänä sateisena lokakuun aamuna siinä kello viiden tienoissa avasi putkansa »kundeillensa».

Avain ei ottanut mitenkään sopiaksensa ruosteiseen munalukkoon, joita irtolukkoja paljojen varkaiden takia riippui hänen kojunsa lautaovessa kokonaista kolme kappaletta. Fagerlundska oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että hän epähuomiossa tuppasi lukkoon väärän avaimen. Se tarttui niin lujasti kiinni, ettei hän millään ollut saada sitä sieltä pois.

Hän nyki ja riehui, potki ovea hiljaa sadatellen, niin että koko putka tärisi. Vihdoin hän sai sen väärän avaimen irti lukosta ja avasi viimeisen lukon.

— Turkanen, sanon minä, mokomakin pahus, niinkuin minulla ei olisi muuta työtä kuin loria noita iankaikkisia munalukkoja, — mutisi hän itseksensä. Hän aukaisi sisäpuolelta suurella säpillä kiinni olevan luukun, joka paukahtaen putosi saranoillensa varassa ulospäin katkaisten kadunpuoleisen lautaseinän kahtia.

Pientä protkotusta pitäen hän meni ulos ja kiinnitti kahdella pitkällä rautahaalla seinänpuolikkaan sellaiseen asentoon, että se muodosti suuren pöydän kojun eteen. Sitten hän pystytti likomärän, repaleisen kangaskatoksen tämän »siivun» yli, kuten hän nimitti tarjoilupöytäänsä, ja raahasi putkasta nelijalkaisen, maalaamattoman rahin, jonka pinta kiilsi ahkerien istujien likaisten vaatteiden tummaksi »puleeraamana».

Palattuansa kojuun hän äityi yhä enemmän, kun huomasi, että tervahuovalla peitetty katto oli taas yöllisen rankkasateen aikana vuotanut ja vesi kastellut hänen piskuisen sokerivarastonsa.

— Kattiako minä tuota kattorähjääkään tässä rupesin tyyriinä aikana petraamaan, niinkuin se siitä olisi parantunut. Lahoa ja perstaantunutta se kattohuopakin on kuin Tossavaisen tossut, — mutisi hän itseksensä pyyhkien joka sokeripalaa erikseen likaiseen karttuuniesiliinaansa. — Ja jos sitten edes saisi pitää koko höskän, mutta vielä mun mitä, kehtaavatkin, — hän sylkäisi pitkän syljen ja puraisi poikki erään pahasti kastuneen sokeripalan.

Kuivattuansa sokerit hän alkoi sytytellä »priimuskyökkiä», mutta sekin teki tänä aamuna tenää, ei ollut millään syttyä.

— Tuo priikin on kuin silkkaa vettä, ei ota palaakseen, mutta kun ne miehet sitä niin nahkaansa ajavat, että kait se vähemmälläkin loppuu... ja sitten sitä vapriikit heruttavat vedellä, — ajatteli hän myrtyneenä saaden vihdoin priimuksensa vaivalla palamaan.

Hän järjesteli kojussa olevia tavaroita »tiskille» asetellen sille paperossilaatikoita, suuria posliinisia kahvimukeja ja muutamia »puntteja» tulitikkuja sekä lopuksi paperipäällisiä karamelleja puolillaan olevan, ruskean lasipurkin. Priimuskyökki kohisi ja täytti pienen lautaputkan, jonka seinät olivat paperoidut kellastuneilla sanomalehdillä, petroolinsavulla ja sikurinsekaisen kahvin höyryllä.

Fagerlundska paiskeli kiukulla kaikkia käsiinsä osuvia tavaroita, ikäänkuin ne olisivat olleet syynä hänen suureen onnettomuuteensa. Suoristaessaan tarjoiluaukon edessä olevia punareunaisia karttuuni-uutimia hän kiskoi toista niin rajusti, että se irtaantui yläpäästään ja jäi pahasti rempallensa roikkumaan.

— Olkoon ja menköön, — ajatteli hän katkerana. Kolmekymmentäviisi pitkää vuotta hän oli tässä pienessä putkassaan puutalojen ympäröimän torin nurkkauksessa harjoittanut pientä kauppaansa ja sillä henkensä elättänyt. Joka ikinen jumalan aamu hän ilmoista huolimatta oli kello viiden korvilla saapunut kojullensa liikettään harjoittamaan. Puuhaa ja vaivaa siinä »Fagerlundskan trahtöörin» pidossa oli ollut, mutta vaikeistakin ajoista huolimatta hän oli hankkinut kahvit ja sokerit, tupakat ja limonaadit, karamellit ja muut makeiset, voit ja »kilopullat» ynnä monet muut liikkeeseen kuuluvat tavarat, eikä yhdenkään kundin passannut moittia huonosta trahtöörin pidosta...

Hänen putkassaan lähityömaiden sekä miehet että naiset olivat varhaisen aamukahvinsa hörppineet, ja moni kilopulla sen tiskin ääressä oli läpensä löytänyt. Ei siinä oltu säästetty rahaa eikä tavaraa, antelias hän oli ollut. Ei mitään liikoja kiskomisia, kunhan vain tienasi vissit »rosentit» myydystä tavarasta.

Kunniallisesti ja ihmisiksi hän oli liikettänsä hoitanut, eikä sitä kukaan merkannutkaan... No jaa, eihän se nyt aina ollut niin kunniallistakaan ollut, jos nyt oikein syvimpiä sisuksia myöten alkoi tonkia. Olihan sitä viime vuosina hiukan tullut harjoitetuksi sitä »viinatrokarinkin» ammattia, mutta minkäs sille mahtoi, kun ne miehet olivat ihan kuin kipeitä, jolleivät saaneet joskus aamukylmään pientä »puolikupposta» viinan kanssa...

Jaa, totta puhuen, kyllä vaan tohtoritkin olisivat saaneet häntä kiitoksella mainita, jos olisivat tienneet kuinka monta vatsatautista Fagerlundska »suutareillaan» oli parantanut. Eikä hän ollut tästäkään kaupasta häävisti kostunut, enemmän se vain oli ollut sellaista niinkuin laupeudentyötä... Ja olipa se juoppo poliisi Närhikin aina silloin tällöin piipahtanut hänen putkaansa punaisen nokkansa färiä nostamaan. Oikein tuppasi naurattamaan, kun muisteli kaikkea, mitä vuosien kuluessa oli tapahtunut...

Hänen putkansa »parasollin» alla oli moni asia puhuttu oikein täyteen reilaan. Siinä tiedettiin ihmisten asiat ja maailman uutiset paremmin kuin monen aviisin toimituksessa. Useinpa vaan »etsivänkin» täytyi tulla hänen putkallensa tietämään siitä ja siitä jätkästä tai »reissusällistä», joka oli joutunut kiinni pitkäkyntisyydestään, kuinka se hänen kojullaan oli syönyt ja juonut ja oliko sillä ollut maksaessaan suurikin raha. Mutta kyllä hän silloin osasi pitää suunsa kiinni, sillä mitäs sitä olisi pahuuttansa parhaita kundejaan mokomillekin nuuskijoille kavaltanut...

Näitä miettiessä alkoi Fagerlundskan kiukku hiukan laantua, ja kun hän oli ryyppinyt pari mukillista kuumaa kahvia, hän tunsi itsensä kuin uudeksi ihmiseksi. Hän oli juuri alkanut juoda kolmatta mukillista, kun putkalle ilmestyi silmäpuoli kadunlakaisijatar Mimmi Juslin eli »Luuta-Jusu», kuten häntä yleisesti nimitettiin.

— No huomentapäivää, mitä hyvää näin aamutuimaan? — sanoi hän veikeästi vilkuttaen näkevällä herasilmällään.

— Huomenta, huomenta, Jusliinska, kyllä nyt asiat ovat ihan toptykkönään, että loppu tästä tulee ihan tässä paikassa, — sanoi Fagerlundska kaataen mukiin Jusliinskalle kuuluvan tavanmukaisen kahviannoksen.

— No mitäs helkuttia, Fagerlundska, Fagerlundska kertoo nyt vaan?

— Äh, se maistraatti, se maistraatti...

— Niin, sanokaas muuta kuin asiaa, se kirottu maistraatti, — keskeytti Jusliinska innostuneena, — se sitten on viheliäistä koplaa. Tietääkös Fagerlundska, ettei ne herrat enää pistoovaa kunnollisia luutiakaan. Niin ne ovat pieniä kuin vispilät tai vanhat vihdat, lakaise ja kynsi niillä nyt sitten katuja, jos osaat, ja minkäsorttista jälkeä siitä sitten tulee, kaduilla on aina rivo uloskatsanto... — puhui Jusliinska yhteen hengenvetoon.

— Niin kait se on, mutta leipänsä Jusliinska sentään vissisti niillä luudantyngillä tienaa, mutta toista se on meikäläisen, kun leipä viedään ihan suusta, ihan tässä oitis saa ripustaa hampaansa naulaan...

— Jestas sentään, Fagerlundska, eihän asiat nyt vaan ole niin hassusti?

— On ne hassumminkin, nälkään ne minut tahtovat tappaa, — kirkaisi Fagerlundska kiihtyneenä.

— Mutta Fagerlundska toimittaa nyt Herran nimessä minulle asian. Ihanhan minä voin saada vaikka slaakin, kun te ette puhu...

— No, totta se on joka sana, maistraatti on määrännyt tämän putkan tästä joko hävitettäväksi tai toisaalle siirrettäväksi. Pois se on tästä kuskattava.

— Herrajestas sentään, eikö ne yhtään häpee, vai pois, ja mukamas miksi?

— Juu, tässä lossataan ruveta pykäämään uutta kivimuuria ja tämän täytyy pois, koska tämä herrain mielestä muka on kaupungin arvoa ja ulkomuotoa alentava myymälä...

— Vai alentava, niinkö Fagerlundska sanoi? Mitäs sitten esimerkiksi se »narinkka» on, jota ne tuolla Kampin laidassa hyysäävät.

Voi, voi kyllä ne sitten osaavat olla häpeemättömiä, selkäänsä niiden pitäisi saada...

— Ne pitäisi pistää piikkitynnyriin, — kirkui Fagerlundska raivoksi kiihtyneenä. Sitten he yltyivät molemmat kilvan haukkumaan maistraattia. He puhuivat molemmat yht'aikaa, eikä kumpikaan kuunnellut mitä toinen sanoi. Puhe vain kiihtymistään kiihtyi, eikä siinä sanoja ja arvosteluja säästetty...

Vain hetkiseksi puheenääni laski, kun he hengästyneinä hörppäsivät kahvia väliin, ja silloin kuului hörppimisen lomassa priimuskyökin keskeymätön kohina niinkuin pienen kosken pauhu. Mutta kotvan kuluttua sanatulvan pyörteet vaimensivat tämän yksitoikkoisen kohinan.

Vähitellen alkoi putkalle kerääntyä joka-aamuisia vieraita, ja tieto kojun hävittämisestä herätti vieraissa yleistä suuttumusta. Fagerlundska ei enää jaksanut uudestaan ja uudestaan kertoa uteliaille kysyjille maistraatin päätöksestä. Hän oli jo puhunut äänensä käheäksi tässä syyskosteudessa ja istui nyt masentuneena kojun nurkassa olevalla jakkaralla syöden hermostuneesti auringonkukan siemeniä. Hän sylkäisi aina silloin tällöin siemenkuoria suustansa ja nieleksi väkisinkin esillepyrkivää itkuaan.

Mutta Jusliinska oli »ässässään»; hän tarjoili kahvia niinkuin putkan emäntä ainakin ja kertoi uupumatta kaikille, jotka vain tahtoivat kuulla, luutajuttunsa ja tämän viimeisen maistraatin hävyttömyyden. Joka kerta kun hän tuli siihen paikkaan kertomuksessaan, jossa mainittiin kojun hävittäminen perustuksiaan myöten muka sen tähden, että se oli »kaupungin arvoa ja ulkomuotoa alentava», sai Fagerlundska kovan yskäkohtauksen, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin hänen silmiinsä...

Vieraat panivat ankaria vastalauseita ja kirosivat maistraatin herrat siihen kuumimpaan paikkaan, ja niin jutellen ja hälyten kului se aamupäivä. Toisia meni ja toisia tuli, ja muutamassa tunnissa oli tieto »Fagerlundskan trahtöörin» häädöstä tunnettu koko Fagerlundskan laajassa kundi-piirissä. Fagerlundska tunsi itsensä heikoksi ja istui äänetönnä jakkarallaan marttyyrin ilme lihavilla kasvoillaan...

Kuukausi oli kulunut siitä, kun Fagerlundska oli saanut häätömääräyksensä, ankaran toran ja kiihtymyksen katkera kuukausi. Muuttopäivä oli koittanut.

Marraskuun tummat, raskaat pilvet satoivat lumiräntää, kun Fagerlundska apuriensa kanssa ryhtyi muuttopuuhaansa. Muutamat rantajätkät, jotka olivat olleet putkan uskollisimpia vieraita, olivat lupautuneet »hantlankareiksi» tänä kohtalokkaana hetkenä.

Fagerlundska oli äyskisellä ja trumantilla tuulella. Hänen surunsa ja häpeänsä oli kovettunut vähitellen kuukauden kuluessa »sturskiudeksi». Hän komenteli apureitaan kädet puuskassa niinkuin suuren laivan kapteeni, ja auringonkukan siementen kuoret pursusivat hänen suustaan niinkuin akanat viskuukoneesta hänen antaessaan määräyksiään.

»Luuta-Jusu» hääräsi ylinnä; hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ollut järjestämässä joitakin suuria pitoja taikka maahanpaniaisia, ja hautajaisethan nämä tavallaan olivatkin...

Nelipyöräisille »mööpelivaunuille» lastattiin jos jonkinlaista kojusta otettua tavaraa. Siinä oli lavitsat ja jakkarat, priimuskyökit ja pannut; varsinkin suurinokkainen »sumppipannu» vaikutti aika mahtavalta vaunujen etupuolella.

Jätkät raahasivat muutamia suuria ja painavia pakkalaatikoita, joissa oli laseja, posliinimukeja, pulloja, teevateja, lasipurkkeja, tupakoita, tulitikkuja, kaikenlaisia täysinäisiä paperipusseja, risaisia kirjoja, vanhoja sanomalehtiä, likaisia korttipakkoja, kynttilänpätkiä, leipää, teepaketteja, öljylamppuja, »tiskipalju» ynnä muita tähän talouteen kuuluvia tarvekaluja.

Fagerlundska tiuski ja komenteli ja antoi määräyksiään olantakaisesti niinkuin vallassa oleva keisarinna. Siitä huolimatta oli muuttajien mieliala mitä parhain, ja monta sukkeluuttakin siinä lasketeltiin, mutta Fagerlundska pysyi ylhäisen käskevänä ja kylmänä. Nauru ei koristanut hänen vakavia, lihavia kasvojaan.

Kun kaikki putkan tavarat oli saatu lastatuksi huonekaluvaunuille, alkoivat miehet nostaa kojua särkyneistä tiilikivistä tehdyltä kivijalustalta. He olivat hankkineet neljä pientä pyörää, jotka kahden pitkän rauta-akselin avulla kiinnitettiin putkan alle. Sitten siihen lyötiin parista rivasta tilapäiset aisat, joilla tämä »omnipussi», kuten jätkät sitä nimittivät, kiinnitettiin muuttovaunujen perään.

Kun koju nostettiin paikoiltaan, juoksi sen alta muutamia rottia, jotka olivat tehneet sinne pesänsä. Syntyi hirvittävän raju ja äänekäs rottajahti kesken kaiken. Tiilikiviä heiteltiin niiden päälle, huudettiin ja meluttiin. Taistelutantereelle jäi kaksi ruumista, toiset pääsivät pakoon erään lähellä olevan talon kellariin.

Nyt oli Fagerlundska valmis lähtöön. Hän istuutui muuttovaunujen etupuolella olevalle pakkalaatikolle ja piteli sylissään pientä, harvalehtistä fiikusta, joka kojun hämärässä oli käynyt kitukasvuiseksi. Muuttojoukko lähti liikkeelle, »mööpelivaunut» edellä ja koju epävarmoilla pyörillään huojuen ja keikkuen perässä pitäen pahaa räminää.

Märkää lumiräntää satoi Fagerlundskan silmille, kun hän istui siinä tavaroittensa keskellä. Hänen keinotekoinen jäykkyytensä alkoi sulaa, niinkuin alastuleva lumi, ja hänen mielensä herkistyi niin surullisen haikeaksi.

Ajettiin pikkuhiljaa läpi kaupungin, Söörnäisiin vievä Viertotie päämääränä, ja jota pitemmälle matka kului, sitä raskaammaksi kävi Fagerlundskan sydän, kun hän tässä tärkeässä elämänsä käännekohdassa ajatteli menneitä vuosia...

Nuorena, ihan liiankin nuorena, hän oli joutunut naimisiin parturi Oscar Fagerlundin kanssa, mutta liian lyhyitä olivat onnen kuukaudet olleet. Fagerlund oli tienannut paljon, mutta vielä enemmän hän oli hävittänyt juopotteluun ja kortinpeluuseen. Vuodesta toiseen oli sentään rähjätty, ja kokonaista seitsemän lasta hänellä oli ollut. Nyt niistä enää oli elossa vain nuorin poika, muut olivat lapsena kuolleet, ja Alvar-raasukin istui nyt Hakolassa varkaudesta...

Siihen aikaan kun heillä oli ollut oma parturinliike, olivat asiat olleet hiukan paremmin, mutta Fagerlundin hulttiomaisuuden takia oli liike lopuksi mennyt »nuijan alle», ja siitä se kurjuus sitten oli oikein alkanut... Fagerlundskaa itketti, kun hän ajatteli kaikkia kärsimyksiensä vuosia. Hän pyyhki vyöliinallaan räntää kasvoiltansa, mutta taisi siinä samassa joku kyynelkin kuivua...

Vaunu huojui edelleen, ja Fagerlundska jatkoi ajatuksiaan »Luuta-Jusun» juostessa siinä sivulla koetellen aina vähän väliä saada keskustelua käymään.

... Kun Fagerlund vihdoin oli kuollut nautittuansa liian paljon »hiuskonjakkia», oli hän leskenä alkanut elättää itseänsä ja ainutta lastansa kahviputkan pidolla. Ja hyvin asiat olivatkin käyneet, Alvar vain vuosi vuodelta oli käynyt pahantapaisemmaksi, ja vihdoin se raukka oli tehnyt sellaisia kolttosia, että oli joutunut linnaan... Fagerlundska niisti tässä nenäänsä vyöliinaansa oikein perinpohjaisesti.

Kulkue oli jo saapunut Viertotielle, ja Fagerlundskan mielenkiinto heräsi, kun hän näki ensimmäisen tien varrella olevan kahviputkan. — Siinä se »Ruiku-Leenankin» putka vaan näkyy kököttävän. Mahtaakohan sen koju-rähjä kannattaa? — ajatteli hän verraten katseillaan »Ruiku-Leenan» ja oman kojunsa ulkomuotoa. Mutta kohdalle tullen hän jäykisti kasvonsa, kohensi ryhtiään eikä katsonut sinnepäinkään.

Verkalleen jolui muuttojono kaupungin tullia kohti, ja Fagerlundska itki ääneen peittäen pöhöttyneitä kasvojaan esiliinaansa...

VANHA SAUNA

Oli ankara helmikuun pakkas-ilta. Lääketieteen ylioppilas Niilo Ottelin oli istunut useampia tunteja yhteen rupeamaan lueskellen luonnontieteellistä kirjaa, joka käsitteli suolenpiin hiussuoniverkkoja. Aine tuntui hänestä ikävältä ja joutavalta.

Hän veti pitkän haukotuksen ja katsahti taas ulos akkunasta, kuten hän jo useampaan kertaan oli tehnyt siinä pikkuhiljaa lueskellessaan. Kadun toisella puolella, aivan hänen akkunaansa vastapäätä, oli elävienkuvienteatteri, jonka erivärisistä sähkölampuista muodostettu otsikkokirjoitus »Koko maailma» loisti pimeydessä niinkuin Belsazarin pitojen tulikirjoitus.

Tämä Söörnäisissä oleva elävienkuvienteatteri oli ainoa, jossa ylioppilas Ottelin kävi, sillä hän kuului niihin ihmisiin, jotka löydettyänsä jonkun mieleisensä paikan, oli se sitten teatteri, ruokala, asunto taikka jokin muu sellainen, eivät sen jälkeen osaa käyttää toisia.

Ihmisiä meni ja tuli, ja yht'äkkiä ylioppilas Ottelin huomasi, että huone, jossa hän istui, alkoi taas antaa hänelle iltaisin huomattavaa päänsärkyä. Hän lopetti lukunsa, paiskasi kirjan kiinni, niin että tomu pölähti, ja syöksyi kadulle mennäksensä »Koko maailmaan».

Siellä hän katseli ihanaa etelämaalaista rakkausfilmiä, joka rullaltaan vierien suristen kehräsi hänen silmiensä eteen kauniita kuvia. — Nuori, häämatkalla oleva pari oli Venetsian Lidolla uimassa. Aurinko paistoi häikäiseväsi, vesi lainehti ja kimalteli. Niilo Ottelinin valtasi vastustamaton halu lähteä heti »kuvista» tultuaan saunaan.

»Tohtori» Ottelin oli pienestä maaseutukaupungista kotoisin. Hän oli kasvanut vaatimattomissa oloissa eikä hän tahtonut millään oppia elämään niin leveästi kuin useimmat hänen tovereistaan. Mikään varakas hän ei ollut, mutta ei niin köyhäkään, että hänen olisi ollut pakko sen tähden asua Söörnäisissä. Häntä miellyttivät pienet rakennukset ja ahtaat kadut, ja siksi hän oli asettunut asumaan tähän köyhälistön kaupunginosaan.

Kauan hän oli saanut hakea mieleistänsä saunaa, sillä komeat, uudenaikaiset saunakasarmit marmorisine pesulavitsoineen, höyrykaappeineen ja muine mukavuuksineen eivät miellyttäneet häntä. Ne olivat epäkodikkaita, ja siinä suhteessa hänellä oli suuret vaatimukset.

Lukemattomat olivat ne pienet saunapahaset, joissa hän oli kylpenyt, mutta ei yksikään ollut tyydyttänyt hänen vaatimuksiaan. Missä oli kiuas liian hatara ja löyly sen mukaan hikistä ja laimeata, missä taasen oli liian kylmä ja vetoinen pukuhuone, jota hän tulevana hermolääkärinä ei voinut hyväksyä.

Mutta löytyipä vihdoinkin aivan sattumalta, kuten useimmiten kaikki hyvä, tässä suuressa kaupungissa yksi sauna, joka sai armon »tohtori» Ottelinin silmissä. Kulkiessaan kaupungilla hän oli nähnyt eräällä rantakaduille vievällä poikkikadulla ränsistyneen puuportin, jonka päällystää kaunisti puuleikkauksilla koristettu lehtikiehkura, ja sen alla oli kömpelösti maalattu kyltti: _Sauna_. »Tohtori» Ottelin puikahti heti portista pihalle ja hämmästyi löytöään...

Korkeitten kivimuurien ympäröimässä, harvinaisen suuressa pihassa oli villiintynyt puisto, jonka keskessä oli pieni, harmaaksi rapattu, vino rakennus suurien pihlajoiden ympäröimänä. Sauna, oikein vanhaa, hyvää mallia. Tämän yksikerroksisen rakennuksen tiilikatto kasvoi sammalta, seinävieret olivat taikinamarjapensaiden peittämät, ja saunan akkunat olivat pienet ja vinot niinkuin jonkin maalaistöllin lasit.

»Tohtori» Ottelin astui uteliaana ylös portaita, jotka olivat tehdyt parista myllynkiven puolikkaasta. Kun hän avasi oven, tulvehti heti tulijaa vastaan tiivis, kostea lämpö, jossa »tohtori» oli tuntevinaan koivunlehtien suloista tuoksua. Holvikattoinen käytävä, jonka kummallakin puolella oli muutamia pieniä, numeroituja ovia, kaareutui tunnelmallisena niinkuin pienen maalaiskirkon katto.

Pukuhuoneessa kului häneltä paljon aikaa sen tutkimiseen. Sekin oli holvikattoinen ja matala. Harmahtavaksi maalatuissa seinissä ja katossa heijasteli kostea kiilto niinkuin itkua teettelevän naisen silmissä. Vaikka ulkona olikin täysi päivä, paloi katossa pieni öljylamppu lisäten kodikasta tunnelmaa haalistuneiden karttuuniuutimien läpi siivilöityvän, niukan päivänvalon kanssa.

Ottelin istuutui leposohvalle, joka muistutti muodoltaan Napoleonin aikuisia empire-sohvia. Hän kohotti karheata peitelakanaa ja huomasi, että sohva oli mahonkia ja saattoi polveutua jostain varakkaasta kodista, vaikka se aikansa palveltuaan vihdoin oli alennettu tähän ympäristöön.

Hän riisuutui hitaasti, tarkasteli huoneen muitakin nähtävyyksiä, ja joka paikasta huokuivat häntä vastaan vanhojen esineiden kuvitellut tarinat. Hän kotiutui tuossa tuokiossa ympäristöönsä ja oli jo miltei lopullisesti päättänyt rupeavansa tämän kylpylän vakituiseksi vieraaksi, kun ovelle koputettiin ja saunoittaja kutsui häntä kylpyyn.

Ensi työkseen hän kysyi saunoittajan nimeä ja saatuaan kuulla, että se oli Mimmi, hän arvosteli kriitillisenä, sopiko Mimmi tälle vanhalle, laihahkolle saunoittajalle nimeksi.

— Vai Mimmi, sehän sopii, — sanoi hän ääneen ikäänkuin jatkoksi omille ajatuksilleen ja astui saunaan.

Se sitten oli kodikas ja mukava »kamurkka», pieni ja sumuinen. Tummat, miltei lahot puuportaat johtivat lavolle, jonka penkki oli kaita kuin silityslauta. Hän oikaisi itsensä lauteille ja katseli selällään maaten holvikatossa liikkuvia vesipisaroita. Niin ne siinä pikkuhiljaa ikäänkuin laskettelivat mäkeä toinen toistansa takaa-ajaen ja yhdyttyänsä suureksi vesipisaraksi tippuivat somasti nolpahdellen alas lauteille ja hänen päällensä.

Seinällä paloi kituvaloinen öljylamppu, jonka liekki aina löylyä lisättäessä pieneni arveluttavasta mutta toipui kuitenkin taas kotvan kuluttua. Ammeeseen juokseva vesi pauhasi kuin pieni koski, ja kiuas, jonka päällä vihta oli räytymässä levittäen suloista juhannustuoksuaan, kähähti aina löylyä lyötäessä kuin villikissa.

»Tohtorista» tuntui olo oikein mukavalta; suloinen raukeus souti hänen suonissaan, eikä hän malttanut olla hiukan laulamatta siellä kelliessään.

— Eikös herra tiedä, ettei saunassa passaa hoilata, — sanoi Mimmi nuhdellen.

— Jaa mikä ettei?

— No, kun haltia siitä säikkyy...

— Eikö muuta, sen vanhan jutun minä kyllä tiedän.

— No miksikäs herra sitten hoilaa?

— Minä olen löylynlyömä.

Molemmat purskahtivat nauramaan, ja siitä hetkestä he tulivat hyviksi ystäviksi. Kun löylyt oli otettu ja tarpeeksi vihdottu, alkoi peseminen alhaalla olevalla lavitsalla, joka vapisi kuin lankavyyhti tuulessa. Siinä pestessä kävi juttuaminen. »Tohtori» kyseli, ja Mimmi selitti minkä kerkesi.

Kolmekymmentä vuotta hän oli tätä ammattia harjoittanut, ja vaikka se väliin »otti luille», niin että lihat olivat lohjeta, tuntui se kumminkin koko joukon mukavammalta ja »metkemmalta» kuin pyykinpesu.

Kahdeksantoistavuotiaana maalaistyttönä hän oli työnhaussa tullut kaupunkiin ja joutunut heti tälle alalle. Siitä pitäen hän oli sitten kylvettänyt ihmisiä vuodesta vuoteen yhteen menoon. Täällä saunassa sitä sitten näki yhtä ja toista, näki ihmiset oikein täydessä alastomuudessaan sanan joka merkityksessä.

Monet kylpyvieraat, jotka astuivat kadulta pukuhuoneeseen koreina ja hepeneissään, vasta täällä näyttivät oman hienoutensa valheen. Auta armias varsinkin niitä naisenpuolisia! Niin nainen kuin hän olikin, täytyi hänen rehellisenä ihmisenä silti myöntää, että ne ne sitten vasta saattoivat olla oikeita pintapuolisuuden »mönstereitä». Niin kauheita alusvaatteita ei olisi luullut niin »fiinillä» ihmisellä olevankaan, ellei omin silmin olisi niitä saanut katsella, ja sillä »ootekolonkilla» ne monet koettivat asioitansa »petrata», mutta auttoikos se...