Part 7
Ottilia, joka oli suvun vanhin ja aina tottunut hallitsemaan, otti helmineuleilla koristellusta käsilaukustaan kultasankaiset pincenez'nsä, antoi käskevän silmäyksen sisarilleen ja huusi Justiinalle:
— Antaa fröökinän vaan tulla sisälle.
Auguste ja Aurore poistuivat sanaakaan sanomatta, ja neiti Orkamo astui hiukan epävarmoin askelin saliin, jossa hänen aavistamattaan häntä odotti vapaaherratar. Hän punastui hiusrajaa myöten ja olisi mielellänsä ottanut pois ylioppilaslakkinsa, ellei hiuksiin kiinnitetty neula olisi sitä estänyt.
— Fröökinä on hyvä vaan ja ottaa sen stoolin. Mikä on fröökinän nimi...? — sanoi Ottilia Silfverbäck rauhallisen kohteliaasti ja viittasi kädellään ovensuussa olevaa mahonkituolia.
— Kiitoksia. Minä olen ylioppilas Hilma Orkamo Hämeenlinnasta. Ajattelin vain kohteliaimmin kysyä, olisiko mahdollisesti täällä vielä vuokrattavana huonetta, hiljaista huonetta, jossa lueskeleva ylioppilas voisi rauhallisesti harjoittaa opintojaan.
Ottilia Silfverbäckin kasvot kirkastuivat.
— Jaa, kyllä minä hyyrään kammareita fröökinöille, mutta asiat on nyt vallan niin hassusti, että minulla ei ole enään yksikään kammari vapaa, ne on kaikki ylösotettu, mutta kyllä minä mielelläni ottaisin hyyryvieraat, sillä minä on niin vallan köyhä.
Hän huokasi syvään.
Neiti Orkamo kuuli, että nainen, jonka kanssa hän puhui, käytti huonosti suomenkieltä, ja ollaksensa kohtelias hän vastasi ruotsiksi:
— Mutta eikö mahdollisesti...
Ottilia Silfverbäck keskeytti samassa hänen lauseensa. Hän huomasi neiti Orkamon puheesta, että hän hallitsi huonosti ruotsinkieltä, ja tahtoi ainakin näin kahden kesken olla kohtelias ja jatkoi puhettaan suomeksi:
— Minä on friihärrinna, mutta minä on vallan köyhä ja minun olis kanssa tarpeen paljon rahat, sillä maistraatti tahtoo minun vallan konkkurssiin, ja minä kyllä ottas vähä inakordentti, mutta kun se nyt on niin hassusti, että minun kaikki kammarit on jo uloshyyrätty, niin ei minä voi antaa fröökinälle ulos ei niin yks kammari.
— Mutta onhan vapaaherrattarella tämä suuri sali, minä kyllä maksaisin kunnollisesti, sillä tämä talo on niin kaunis ja hiljainen, täällä voisi lukea, tämähän on ihan kuin maalla.
— Tämä salongi ei minä voi koskaan uloshyyrätä, sillä vaikka minulla ei enään ole yhtikääns vastaanotto, niin minä tarvitsen se aina.
— Luonnollisesti, mutta voisinhan minä vallan hyvin nukkua telttasängyssä, joka päiviksi siirrettäisiin pois, ja tämä sali olisi silloin täydellisesti vapaaherrattaren käytettävissä.
— Aivan niin, fröökinä on vallan oikeassa, kyllä te on praktillinen, ja kyllä minä niin tarvitsen ne hyyryrahat, mutta katsokaas fröökinä, siinä on yksi salaisuus.
Neiti Orkamo vaikeni ja katsoi kysyvästi Ottilia Silfverbäckiin.
— Niin, katsokaas fröökinä, asia on nyt semmoinen, että kun minä kuolen, niin täytyy minun maata tässä salongissa minun _lit de parade_, kuinka minä nyt sanois, minun ruumissänky...
— Ah, ymmärrän varsin hyvin, — sanoi neiti Orkamo, kuitenkin ällistyneen näköisenä tästä kummallisesta mielijohteesta.
— Niin juuri, kun minun koko fiini familja tulee katsomaan minun ruumis, niin täytyy minun maata _au lit de parade_ tässä salongissa, sillä minä olen friihärrinna, ja kaikki meidän familja on maannut tässä oma ruumissänky...
— Mutta voisihan vapaaherratar maata ruumiina tuolla puutarhan kauniissa lehtimajassa, sehän on niin runollinen, — ehdotti neiti Orkamo Ottilia Silfverbäckin rahanhimon rohkaisemana.
— Ei koskaan, ei koskaan, yksi friihärrinna ei osaa maata blankin taivas alla, kyllä se täytyy olla yksi salongi.
— Jaa, voisinhan minä siinä tapauksessa, että vapaaherratar sattuisi kuolemaan minun teillä asuessani, jota en muuten ensinkään usko, sillä vapaaherratar näyttää niin terveeltä ja reippaalta, muuttaa heti pois.
— Kiitoksia fröökinä hyvä komplimangista, mutta en minä kuitenkaan osaa siihen luottaa, jos fröökinä ei sitten muuttas, niin minulle tapahtuisi yksi suuri skandaali. Suokaa nyt anteeksi, eihän minun passaa uskoa fröökinä falskiksi, mutta en minä voi, en voi...
— Siinä tapauksessa oli minun pyyntöni aivan turha. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että olen häirinnyt vapaaherratarta, mutta kun tämä talo oli niin vanha ja kaunis, — sanoi neiti Orkamo ja nousi teetellen lähtöä.
— Jaa, kyllä se on kovin suuri harmi, ettei minulla ole yhtään kammaria fröökinälle, sillä kyllä minä olis niin kipeesti kaivannut ne rahat, tämä aika on ihan vallan liian tyyris.
— Mutta eikö vapaaherratar voisi myydä tätä taloa, tämä tonttihan mahtaa olla kovin kallis, se kun on näin keskellä kaupunkia? — sanoi neiti Orkamo.
— Ai, ai fröökinä, ei Herran tähden, ei tätä myydä, minä tulen vallan kipeeksi, kun minä vaan sitä asiaa vähän fundeeraan. Kyllä tätä härrat on spekuleerannut ja luvannut minulle paljon rahat, mutta en minä sentään sitä voi, en voi, tämä on minulle niin rakas.
— Ymmärtäähän senkin, tällaisiin vanhoihin taloihin voi kiintyä niinkuin rakkaisiin ihmisiin.
— Vallan niin, fröökinä Orkamo, te puhutte vallan viisaasti, tämä on minulle niin rakas. Kahdeksankymmentäkolme ajastaikaa sitten minä synnyin tässä talossa; tässä pihassa ja parkissa minä olen leikkinyt ja näissä kammareissa ja tässä salongissa minä on ollut niin onnekas ja niin onneton.
Muutamille puheliaille, vanhoille ihmisille ominaisella ajattelemattomalla avomielisyydellä aikoi neiti Silfverbäck kertoa neiti Orkamolle elämänsä tarinaa, kun huomasi saaneensa tästä neitosesta kiitollisen kuulijan.
Nuorena hän oli rakastunut isänsä lapsuudenystävän poikaan, kreivi Gustaf Enzio Hamilton-Barccaaseen, mutta Tukholmassa, jossa hän sisarensa Auroren kanssa oli käynyt tervehtimässä sulhasensa vanhempia, hän oli saanut kuulla, että kreivi Hamilton-Barccaalla ja hovineiti De la Rochella oli lemmensuhde, jonka koko hovi tiesi.
Samalla matkalla oli kuningas häväissyt heidän vapaaherrallista sukuaan sillä, ettei ollut hovitanssiaisissa esityttänyt itsellensä hänen sisartaan Aurorea. Aurore oli syyttänyt häntä tästä skandaalista, ja riidassa he olivat palanneet isänsä luo Suomeen. Isä samoin kuin hänkin oli menehtyä kreivi Hamilton-Barccaan halpamaisuudesta ja siitä häpeästä, joka oli kuninkaan puolelta kohdannut heidän sukuaan...
Heinäkuun loppupäivinä, jolloin pihalla kasvavat kaksi suurta lehmusta pudottelivat kukintonsa viimeisiä, vaaleita suojuslehtiä, kuoli isä, ja hänen arkullensa murrettiin Silfverbäckien vapaaherrallinen vaakuna.
Isän kuolinvuoteella lupasivat he kaikki neljä sisarusta Minette, Auguste, Aurore ja hän pyhästi, etteivät he mene naimisiin. Ja kauan he uskollisesti pitivätkin lupauksensa, kunnes Auguste lähes neljänkymmenen vanhana häpeällisesti petti sanansa ja meni naimisiin suvuttoman papin kanssa...
Tässä Ottilia Silfverbäck hetkiseksi keskeytti kertomuksensa, sillä kylmä väristys puistatti hänen laihaa ruumistaan, kun hän ajatteli Augusten häpeällistä tekoa. Hän pyyhki silmiään ja jatkoi:
— Niin, Auguste-sisareni teko oli todella häpeällinen, mutta minä olen antanut hänelle vallan kokonaan anteeksi.
Samassa tulivat hämärtyvään huoneeseen Auguste ja Aurore, jotka olivat alkaneet epäillä, että Ottilia oli taas langennut tavanmukaiseen heikkouteensa ja ryhtynyt kertomaan heidän perheasioitaan.
— No mutta Ottilia, — sanoi Aurore närkästyneenä, — joko sinä taas olet parjannut ventovieraalle ihmiselle meidän sukuamme?
— Minä puhun mitä minä tahdon, — sanoi Ottilia kylmästi, — ja muuten kait te tiedätte, että on sopivaa ja ylhäistä puhua omista sukulaisistaan. Ainoastaan aatelittomat parjaavat ystäviään ja tuttaviaan, mutta me, jotka olemme »kirjassa», me puhumme omista, sillä meitä ei suvuttomat liikuta...
Nyt syntyi ankara kiista sisarusten kesken. Molemmat sisaret ryhtyivät yhdessä selittämään Ottilialle, että hän vanhuuden höperyydessään käyttäytyi sopimattomasti.
Neiti Orkamosta alkoi tilanne tuntua kiusalliselta. Hän pyyteli moneen kertaan anteeksi tuloaan ja poistui jättäen nuo ylhäiset, vanhat naiset kiistelemään siitä, mikä sopii, mikä ei...
* * * * *
Sen illan kiista sisarusten välillä oli ollut niin ankara, että Ottilia vihdoin oli saanut hermokohtauksen ja hänet oli täytynyt taluttaa vuoteeseensa.
Ottilia oli itkenyt katkerasti sitä, etteivät hänen sisarensa osoittaneet hänelle kylliksi kunnioitusta, vaikka hän oli suvun vanhin, ja että he olivat käyneet antamaan hänelle neuvoja asioissa, joista he hänen ymmärryksensä mukaan eivät käsittäneet mitään.
Kiista oli kehittynyt niin pitkälle, että Ottilia oli raivoissaan pilkannut Aurorea siitä, ettei tämä ollut tullut esitetyksi kuninkaalle, asia, josta he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta olivat olleet vaiti monta kymmentä vuotta. Lisäksi oli Ottilia syyttänyt Augustea hänen isälle antamansa lupauksen rikkomisesta, ja silloin oli Aurore vetänyt esille Hamilton-Barccas-jutun. Ottilia oli pyörtynyt...
Toivuttuaan pyörtymyksestään oli Ottilia itkenyt hillittömästi, ja kun sisaret olivat nähneet hänen suuren surunsa, olivat hekin vihdoin itkeneet. Kun he olivat itkeneet menehtyäkseen ja vanhat kyynelten lähteet olivat kuiviin noruneet, oli Ottilia vihdoin kysynyt heikolla äänellä:
— Aurore, onko sinulla puuderia?
Sitten he kaikki puuteroivat itsensä, pyysivät Ottilialta anteeksi, itkivät taas kotvan ja käyttivät ahkerasti puuteriviuhkaa...
Mutta sydämen pohjasta lähtenyt itku on vanhoille ihmisille epäterveellistä, ja Ottilia sai kuumetta. Yöllä hän oikein houri ja eli Tukholmassa nuoruutensa rakastetun, kreivi Gustaf Enzion seurassa.
Ottilian sairaus paheni, ja vaikka lääkärit tekivät parastansa, tuli hän päivä päivältä heikommaksi, sillä hänen vanha ruumiinsa oli jo alkanut lahota.
Eräänä aamupäivänä kuuli vuoteessaan makaava Ottilia paitsi katukivitystä suorittavien ryssien kilkutusta kadulla, joka toi hänen mieleensä kaikki köyhyyden kauhut, puhetta salista. Hän kuuli selvästi, että siellä oli eräs herra, jonka kanssa sisaret kiistelivät. Keskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi.
— Me emme suostu, tätä taloa ei myydä, ei hyvällä eikä pahalla, siihen ei kaupungilla ole oikeutta, — kuului Augusten kiihtynyt ääni.
Ottilia ei kestänyt enää, hän soitti kelloa ja käski Justiinan kutsua salissa olevat huoneeseensa. Keski-ikäinen, kohtelias herra, jolla oli suuri, nahkainen salkku kainalossaan, astui hämärään huoneeseen, jossa sairas makasi. Hän kumarteli moneen kertaan kohteliaasti ja pyyteli anteeksi tuloaan.
— Selittäkää asianne, olkaa hyvä, — sanoi Ottilia Silfverbäck käskevällä äänellä.
— Kuten suvaitsette, neiti, — sanoi herra.
— Niin, minä suvaitsen.
— Asia on niin, että yleisten rakennusten hallitus on päättänyt kohteliaimmin ehdottaa, että tämän talon omistajat hyväntahtoisesti suostuisivat myymään tämän tontin taloineen kaupungille, sillä kaupungin uuden asemakaavan mukaan tulee tähän paikkaan rakennettavaksi tori. Tämä on kaupungin vilkasliikkeisimpiä paikkoja, ja tässä on avarampi tila aivan välttämätön.
— Me emme myy tätä taloa, niin kauan kuin meistä yksikään elää, — sai Ottilia Silfverbäck vaivoin liikutukseltaan sanotuksi.
— Jaa, pyydämme arvoisilta daameilta anteeksi, mutta siinä tapauksessa on kaupunki pakotettu ostamaan tämän tontin käypään hintaan pakkoluovutuksella...
— Ei koskaan, niin kauan kuin minä elän! huudahti Ottilia Silfverbäck ja sai samassa ikäänkuin suonenvetokohtauksen. Sisaret kirkaisivat, ja herra poistui kohteliaasti kumarrellen ja anteeksi pyydellen.
Ottilia Silfverbäck ikäänkuin nukkui lievään kouristukseen...
Kaksi tuntia myöhemmin hän lepäsi _au lit de parade'isiensä_ suuressa salissa valkoisten lakanoiden peittäessä salin neljää akkunaa, joista auringonpaiste pyrki tähän kuolemanhiljaiseen salonkiin. Ulkoa kuului katukivitystä tekevien ryssäin vasarankilkutus, ja sisarukset Auguste ja Aurora istuivat vainajan arkun ääressä lukien hiljaa mumisten kultakantisista virsikirjoistaan hautausvirsiä...
* * * * *
Vähäistä myöhemmin kulki saman, vanhan puutalon ohitse ylioppilasneiti Hilja Orkamo, joka yhä etsiskeli itsellensä sopivaa huonetta. Hän huomasi hämmästyksekseen valkoiset lakanat salin akkunoissa.
— Nyt siinä hiljaisessa talossa on vielä hiljaisempaa, — sanoi hän itseksensä puoliääneen, — ja se suuri, kaunis huone tulee nyt varmasti vapaaksi...
Mutta hän ei tiennyt, että vapaaherratar
Ottilia Silfverbäckin arkulla oli vaakunan asemesta häviävän Helsingin kaikki katoavaisuuteen määräävän leimasimen jälki, ja että vinopielisen puuportin kamanassa heloitti sama säälimätön merkki...
PIILIPUU
(Epilogi)
Muutamia satoja vuosia sitten sijaitsi pienen merenrantakaupungin lähettyvillä, sen pohjoiseen päin vievän valtamaantien vasemmalla puolella, suoperäinen niitty. Niitty kasvoi korkeata korteheinää ja suovillaa, joiden yllä kesäöinä sankat sumupilvet liikkumattomina lepäsivät.
Joskus oli tätä niittyä ojitettu, ja sen ojanteilla kasvoi tiheää pajukkoa. Siellä täällä kohosi joku korkeampi piilipuu muodostuen ikäänkuin suoraksi, istutetuksi puuriviksi. Ihmiskäsi ei kuitenkaan ollut tätä kasvullisuutta luonut, vaan vapaa tuuli oli tuonut pensaiden ja puiden siemenet näille mutamultaisille ojanteille.
Korkeampana muita kohosi eräs elinvoimainen, kaitalehtinen piilipuu, jonka kaunispintainen kuori kosteutta tihkuen välkkyi auringon paisteessa. Tämä luonnon istuttama puu näkyi kätkevän itseensä suuria elämän mahdollisuuksia, lupaavampia ja kauniimpia kuin muut sen lähettyvillä...
* * * * *
Mutta pieni kaupunki niityn eteläpuolella mereen pistäytyvällä kallioniemekkeellään alkoi varttua ja vaurastua. Se valloitti vähitellen kivisine rantalaitureineen mereltä pieniä poukamia, se täytti hersyviä soita kivipeitteisiksi toreiksi, se kasvoi laajuutta ja korkeutta kuumeisella innolla ja peitti tienoon asumustensa ja tehtaittensa mustaan savuvaippaan.
Kaupungin kivetyt kadut oikoilivat itseänsä joka suuntaan niinkuin sataraajainen jättiläislonkeroeläin ulottimiaan. Ne valtasivat rämisevällä suomupeitteellään jokaisen pellon, puutarhan, niityn, metsikön ja vesilammikonkin, jotka niiden tielle osuivat.
Ulottuipa muutamia tällaisia katuja sen korteniitynkin luo, jonka ojanteella uhkea piilipuu varttansa taivasta kohti kohotti. Äkkiä kuivattiin niitty, pajupensaat kuolivat, ja ojien reunoilla kasvavat piilipuut kaadettiin armotta, sillä niitystä muodostettiin tori. Suurin piilipuu sai kuitenkin jäädä parin muun, sitä lähinnä suurimman puun kanssa kasvamaan torin reunalle.
Vaikeat ajat koituivat nyt näille vapaan luonnon herkille lapsille tästä muutoksesta. Ankara taistelu olemassaolosta alkoi niille tuolla kovaksi kivetyn torin reunalla, sillä sateiden suoma vesi ei voinutkaan läpäistä kivitystä eikä voinut tunkeutua niiden janoisille juurille.
Puut ponnistelivat voimiensa takaa taistellen henkensä puolesta. Ne koettivat tunkea juurensa yhä syvemmälle mustaan multaan, jonka uumenissa juurien herkät valkokärjet aavistelivat löytyvän pohjavettä ja suon ruosteista ruokamultaa. Niiden onnistuikin jonkun aikaa ulottaa janoiset juurensa kosteuden lähteitä kohti.
Mutta aavistaen pienet mahdollisuutensa päästä juurinensa lähitulevaisuudessa pitemmälle ryhtyivät ne tulevaisuuttaan järkevästi suunnittelevien ihmisten tapaan etsimään itsellensä muita mahdollisuuksia. Ne paisuttivat lehvistönsä mahdollisimman runsaaksi ja aukoivat silmujaan koko tarmollaan voidaksensa hengityselimillään lisätä sitä ravintoa ja kosteutta, jonka torin kuivuus niiltä kielsi.
Alussa tuntui kaikki jossain määrin onnistuvan. Puut varttuivat ja kasvoivat torin kaunistukseksi. Mutta vähitellen kävi niiden elämä kuitenkin tukalammaksi, sillä maa kuivui, ja ilma, jota puut hengittivät, kävi tomuisemmaksi ja savuisemmaksi, sillä torin ympärille kohosi korkeita kivirakennuksia, jotka lukemattomista savutorvistaan tupruttivat yöt, päivät ilmoille tukahduttavia savupilviä...
Kun sitten eräänä keväänä sille torin laidalle, jolla piilipuiden rivi seisoi, alettiin rakentaa suurta kivitaloa, alkoi puiden elämä tuntua kerrassaan mahdottomalta. Lehdille laskeutunut runsas kalkinpöly oli tukehduttaa puut. Niiden lehdet surkastuivat, ja heikommat oksat kuivuivat.
Seuraavana keväänä ei kevätaurinko voinutkaan tarpeeksi aikaiseen kohota piilipuiden lähettyvillä olevan kivimuurin takaa eikä herättää puita ajoissa talviunestaan. Silmut myöhästyivät, lehdet tulivat pieniä, ja erikoisen kuiva kesä teki taistelun elämästä ja kuolemasta kiivaammaksi. Ja syksyn tullen kuolema vihdoin voitti ja katkaisi kahden heikomman maaseudunlapsen lupaavan ja kauniin elämän. Sydämetön, karu kaupunki vaati nämä uhrit kuten niin monta muuta aikaisemmin...
Suurin, vielä elossa oleva piilipuu sairasti sinä kesänä ankaraa, kuivuudesta johtunutta tautia. Se ponnisteli kaikin voimin elääkseen, sillä se ei tahtonut vielä kuolla. Mutta sen voimia vähensi näky rakkaitten toveriensa kohtalosta, ja haikeasti valittaen se syksyn tullen riipi keltaiset lehtensä lähettäen viimeisen tervehdyksensä nuorina kuolleitten toveriensa haudoille.
Kun piilipuu taas keväällä heräsi talviunestaan ja oikoili talven kangistamia jäseniään lauhassa kevättuulessa, tunsi se erään sadeyön jälkeen puhjenneilla silmuillaan, että tovereistaan ei enää ollut jäljellä mitään, niiden kuolleet rungot oli korjattu pois.
Yksin maailmassa, yksin tässä karujen katujen kaupungissa! Ilman heimonsa ja ystäviensä seuraa täytyi sen tästä lähtien taistella maaseudunlapsen ankaraa taistelua olemassaolosta...
Keväinen kaiho valtasi sen herkän mielen koko voimallaan. Ikävä maalle, vapaaseen luontoon puistatti koko sen olemusta, mutta hentomielisyys ei auttanut tässä kohtalossa. Sen täytyi jäädä kaupunkilaiseksi siihen paikkaan, mihinkä sattuman oikku sen oli kiinnittänyt.
Se iski uudella tarmolla juurensa maan uumeniin ja oppi käyttämään hyväksensä kaikkia niitä vähäisiä etuja, joita elinehdoista kitsas kaupunki sille tarjosi. Vähitellen sen voimat varttuivat, ja se kasvoi vuosien kuluessa suureksi puuksi.
Sen runko vahvistui, ja seitsemän komeata haaraa se rungostansa työnsi ilmoille. Sen varsi kävi yhä paksummaksi, niin että kaksi miestä vaivoin sai sen sylillään mitatuksi, ja sen ennen niin sileä ja kostea kuori kävi tummaksi ja rosoiseksi. Kun latva pääsi kohoamaan yli vieressä olevan talon harjan, kävi elämä helpommaksi, sillä nyt se saattoi hengittää ikäänkuin paremmin ja iloita varhaisen aamuauringon ensi säteistä.
Sen varjoisan rungon juurella juttelivat ajurit helteisten kesäpäivien odotushetkinä, ja sateen yllättäessä pyrkivät kaikki ohikulkijat sen suojaan. Piilipuu oli saanut kaupungissa jonkinlaisen aseman, josta se itsetietoisena ylpeili, sillä vaivalla ja ponnistuksilla se sen oli hankkinut, ilman ihmisten apua. Mutta se vihasi kaupunkia ja sen itsekkäitä asujaimia.
Sydämettömiä ja ilkeitä olivat ihmiset piilipuulle. Milloin joku hurjaa vauhtia ohitseajava satutti sen kylkeä rattaillaan haavoittaen sitä pahasti. Usein sen sydännesteet olivat juosta kuiviin haavasta, jota poltti ja kirveli, mutta aina haava kuitenkin suurien kärsimysten jälkeen arpeutui. Näitä arpia syntyi vuosikymmenien kuluessa sen kupeeseen, niin että koko alaosa runkoa oli suurien, rumien känsien peittämä...
Milloin taasen ohiajavat kuorma-ajurit korkeilla rattaillaan seisten riipivät sen herkkiä lehtiä tai huviksensa taittoivat sen nuorimpia vesoja ja vuosikasvuja. Miten se koski, ja silloin se oppi vihaamaan kaupungin julmia ihmisiä. Se imi kuivasta torista itseensä sitä katkeruutta, jota hyljätyn yksinäisyys synnyttää...
Ylpeänä ja viileän ylhäisenä se seisoi siinä ja taisteli urhoollisesti olemassaolonsa puolesta. Ei kukaan tiennyt eikä huomannut sen suurta kärsimystä ja sisäistä kamppailua. Vasta sitten kun ikävän mato oli syönyt sen sydäntä, niin että puuhun ilmaantui suuri ontelo, joka uhkasi sen olemassaoloa, huomasivat ihmiset, että piilipuu oli sairas.
Ne täyttivät suuren ontelon sementinsekaisella laastilla ja vyöttivät puun kupeet kahdella paksulla rautavanteella, ettei sen runko halkeaisi, mutta muuta hoitoa ne eivät sille suoneet.
Mutta kun puu yhä varttui ja vaurastui torin kauneudeksi, alkoivat ihmiset yhä enemmän kiinnittää siihen huomiotaan. Vanha piilipuu oli käynyt ihmisille ikäänkuin välttämättömäksi. Kun puun lehdet toisinaan kuivina kesinä olivat pieniä ja aikaiseen kellastuvia, vapautti kaupungin puutarhuri sen juuren torin kovasta suomupeitteestä irroittamalla kivet ja rakennuttamalla sen ympärille matalasta katureunakivestä matalan, ympyränmuotoisen kehyksen. Se tunsi helpotusta tästä vapautuksesta ja palkitsi hyvän ihmisen vaivannäön uudella lehtiupeudellaan.
Toista sataa vuotta seisoi piilipuu siinä torin reunassa ja katseli, kuinka ihmispolvi meni ja toinen tuli. Samanlaisia ne kaikki olivat pääpiirteittäin, yhtä itsekkäitä, yhtä kevytmielisiä...
Siinä itse itsellensä taistelemallaan paikalla tämä luonnonlapsi katseli kaikkea, arvosteli kaikkea. Keväisin ensi silmujen puhjetessa se tuntien oman kaihonsa näki, kuinka kevätkaiho sydämissä ihmisetkin kulkivat. Yksinäisiä olivat ihmisetkin, mutta aina ne sentään löysivät jonkun elämänkumppanin. Sen yksinäisyys oli auttamaton.
Vaikka se vihasikin ihmisiä, saattoi toisinaan senkin sydäntä herkistää hellä myötätunto, kun jokin nuori pari pimeinä loppukesän öinä eksyi sen pimennossa sadetta pitämään ja siinä odotellessaan kuiski kuumia lemmen sanoja. Silloin sekin huminoi kauneimmat kaipauksensa laulut ja taivutteli alimpia oksiaan verhotakseen nuorilla vesoillaan lempiväisten salaisia syleilyjä...
* * * * *
Vuodet vierivät, piilipuu vanheni, ja kaupunki sen ympärillä kasvoi, niin että se vähitellen oli joutunut keskelle meluavinta kaupunkia, keskelle sen sankinta savua ja tomuisinta ilmapiiriä. Piilipuun olo kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi, ja ikävän mato jäyti yhä syvemmältä sen sydäntä, niin että korkeassa, arveluttavasti huojuvassa latvassa näkyi sen heikkous.
Piilipuu tunsi loppunsa lähenevän. Elämänsä viimeisenä keväänä se jo varhain aukoi keltaisten heteiden kaunistamia »kissojaan», synnytti silmuja ja aukoi lehtiä niinkuin konsanaan nuoruutensa keväässä. Se tahtoi kuolla kauniina ja voittajana vaikean kilvoituksensa jälkeen...
Eräänä heinäkuun helteisenä päivänä olivat uhkaavat pilvenhattarat taivaalla vähitellen kertyneet suuriksi möhkäleiksi, jotka ennustivat rajuilmaa. Vanha piilipuu seisoi oksat riipallaan väräjämättömin lehdin. Sen jokainen solu janosi vettä, ja siksi se lepäsi auringon paahteessa huumaantuneena niinkuin unen horroksissa ja näytti kuolleelta.
Tässä tajuttomuudenkin tilassaan se kuitenkin tunsi vihan myrskyn kiertävän kuumeisia suoniaan. Se vihasi ihmisiä, jotka jo ammoin olivat siltä riistäneet luonnonlapsen vapauden ja pakottaneet sen elämään sairaalloista elämäänsä tässä kuivassa kiviröykkiössä. Ja kuitenkaan he eivät suoneet sille pisaraakaan vettä lievitykseksi, sillä kaupungin lapset ovat niin itsekkäitä. Koristuksenaan, ilonaan ja hyötynään olisivat sitä kyllä pitäneet sillä oman vallan omistusoikeudella, joka imee itseensä maaseudun parhaat voimat. Mutta se tahtoi kostaa, kostaa...
Yht'äkkiä alkoi kuulua kaukaista ja sitten yhä lähenevää ukkosenjyrinää. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja ankara tuulenpuuska alkoi rajusti heilutella piilipuun velttona riippuvia oksia. Piilipuu heräsi horroksistaan. Sen oksat taipuilivat ankarasti, ja niinkuin kuumetautinen heittelee levottomana käsiään sinne tänne, heilutteli vanha piilipuukin valittaen pitkiä oksiaan. Kuivat lehdet putoilivat sankkana sateena ja lensivät pyrynä yli suuren torin.
Rankkasade lankesi yli tomuisen kaupungin. Tummat peltikatot rämisivät valtavana pauhuna sateen niitä rajusti naputellessa, ja räystäiltä johtavat vesirännit syöksivät vaahtoavaa vettä kidoistansa niinkuin satujen jättiläislohikäärmeet myrkkyvaahtoaan.