Part 9

Henry Puranen järjesti meidät taipaleelle. Hänen taidollisuutensa managerina oli yhtä ihmeteltävä kuin järkkymätön sielunrauhansa ja työtarmonsa. Hän oli savolainen, mutta leveän rehti ja miehekäs kuin Vaasan Jaakon tyypit. Häneen sai luottaa kuin kallioperustaan.

Toisetpa meillä oli kokemukset »Uudessa Englannissa» kuin Keski-Lännessä. Täällä liikuimme porvarien ja noskelaisten piirissä.

Täällä näytti olevan noske-porvarien ylivalta. Taaskin tarkoitan suomalaisten keskinäistä kanssakäymistä. Suhde oli siis päinvastainen kuin lännempänä.

Nyt olimme siis »kansan vapauden kahlehtijain» keskuudessa. Merkillistä. Täällä tuntui saavan hengittää vapaasti. Ei vaadittu uskontunnustuksia. Ei ketään kohtaan käytetty terrorisoivaa pakkovaltaa.

Ihmiset tuntuivat kerta kaikkiaan valistuneilta, hyväntahtoisilta — enimmäkseen. Olisipa luullut, että kommunisteja olisi nyt vuorostaan pidetty tiukalla. He olivat monessa paikassa mitättömänä vähemmistönä. Mutta ei, heidän annettiin olla uskontunnustuksineen omissa oloissaan. Kukaan ei räkyttänyt heille.

Eivätkä nämä noske-porvarit tiukanneet meiltäkään mitään puoluekarvaa esille. Eivätkä edes pyytäneet sepittämään haukkumalauluja kommunisteista. Eikä kukaan kieltänyt toistaan lukemasta mitä lehtiä halusi. Tai kirjallisuutta. Eivät he olleet ensinkään rikkaampia kuin kommunistit. Työtä hekin tekivät, eivätkä pyrkineetkään sortamaan »työläisiä».

Onhan nyt järkeen menevä asia, että meillä oli hauskempi liikkua tämän porvarien ja noskelaisten hirmuvallan alaisina, kuin »vapaudenaatteen» sankarien joukossa.

Minä en saa nyt mitään irvikkäitä juttuja matkoiltani näiden ihmisten keskuudessa. Jos he olisivat olleet yhtä pikkumaisia ja jesuiittamaisia puolueihmisiä kuin oikeauskoiset, niin juttuja heistä tulisi kyllä. Mutta mistäs niitä nyt ottaa. Kuka maksaa palkan, jos rupean valehtelemaan?

Hohhoi! Kyllä se vie »humöörin pois» se »politiikan» jauhaminen. Viisunikkarikin suuttua tupsahtaa, kun joutuu siitä myötäänsä puhumaan. Ja tulee lopullisesti niin pessimistiseksi kaikkiin asioihin nähden, että pilaa koko tarinansa. Minunhan piti muka sepittää kolmen markan vitsikirja. Omiksi kaulavilloikseen näitäkin kirjoittelee, kyllä sen tietää.

Samapa se, eipähän sitä ihminen jaksa aina olla kuin kutiteltu hilpeys.

— — —

Jauhakaa te vain sitä vihaanne joka puolella. Lyökää toisianne pykälillä päähän. Siinäpähän näkee, kenen pykälät kestävät. Mitäs fatalistinen mahomettiläinen välittää hihhulien, metodistien ja muiden lahkojen kiistoista. Ei niin riunaakaan. Nauraa vain.

Tehkää makkara mieleiseksenne. Kuluttakaa lyhyt päivänne tappelun huiskeessa. Ehtoo tulee, aurinko laskee ja pimeässä me kumminkin olemme yhtäläisiä, niin hyvät kuin huonot. Haamuja vain ja varjoja. Eikä aurinko nouse enää meille...

* * * * *

Sattuihan meille pikku hupaisiakin seikkailuja.

Mutta minä arvaan ikävystyttäneeni lukijan, ja aion ruveta häntä raahaamaan vähitellen paluumatkalle Eurooppaan.

Massassa on »Uuden Englannin Kuopiokin». Se on Gardner. Siellä asuu niin paljon savolaisia, että kaupunki on saanut tuon liikanimen.

Ne savolaiset eivät kovinkaan ihastuneet allekirjoittaneen »savolaisista» viisuista. »Renki-Jussin» kohtaloissa ja ajatuskannassa ei ollut monellakaan mitään uutta. Jotkut lienevät ottaneet pilkaksikin.

No mitäpä siitä. Yks tykkää tyttärestä j.n.e. Eräskin naisihminen sanoi, että »Bajadeeri» on paljon hienompi ja arvokkaampi kappale kuin »Seitsemän veljestä». Kas, »Bajadeerissa» hän sai tutustua uuteen maailmaan, mutta »Seitsemän veljeksen» elämässä hän oli ollut jo lapsesta mukana. Uutuus viehättää.

Tämän tarkoituksena ei kylläkään ole tupata »Renki-Jussia» »Seitsemän veljeksen» joukkoon.

Otto Hanninen siellä Cardnerissa pitää autokaraasia ja hän oli oikein mukava mies. Hänen kaksi soreaa tytärtään ja miellyttävän misiksensä esitän tässä ohimennen lukijalle. Senvuoksi vain, että lukijakin pääsisi reiluihin tuttavuuksiin.

Sitten minä esitän Worcesterin Vihtorin.

Vihtori oli sileä, pehmoinen, Chaplinin näköinen hippiäinen. Hän kävellä tassutteli kuulumattomasti kuin kissanpoikanen, hieman surumielisen näköisenä aina. Hän ei häirinnyt ketään äkillisillä sanoilla eikä liikehtimisillä.

Vieraillessamme Worcesterissa opasteli Vihtori meitä. Hän vei meidät paikkoihin, joihin meillä oli halu ja huulet, niinkuin katukielellä sanotaan. Vihtorilla ei itsellään juuri ollut rahaa, mutta me »riittasimme» hänelle suuhun.

Yhtenä päivänä kävelimme kadulla, Vihtori, Matti ja minä.

Edellämme käveli mies. Hän sattui nenäliinaa taskustaan vetäessään pudottamaan maahan pienen paperin. Ei huomannut, vaan jatkoi matkaansa.

Kun me tulimme kohdalle, nosti Matti miehen pudottaman paperin käytävältä. Se avattiin ja siinä oli yksi sadan ja kaksi yhden dollarin seteliä. Matti laski ne nopeasti päässään yhteen ja sanoi: tässähän on satakaksi dollaria selvissä seteleissä.

Mies oli siis pudottanut rahaa; sitä päätelläkseen ei tarvinnut olla suuri salapoliisi.

Jos kohta Matti ja minä emme ole selviä rosvoja, niin kylläpä Vihtori oli kuin suoraan luonnosta valokuvattu rehellisyys.

— Mies raukka, hän surkutteli. — Ne saattavat olla sen ainoat rahat. Kyllä kai me, pojat, annetaan sille äiskälle killinkinsä takaisin?

No tietysti. Meillä oli rahoja omiksi tarpeiksi, joten saatoimme ilman sisäisiä kolkutuksia olla rehellisiä. Varoja sekin vaatii, olla rehellinen tällaisessa tapauksessa. Miten kannattaa.

Vihtori huusi miehelle: Hoi äijä, sulta putosi rahaa!

Mies kääntyi ympäri ja kopasi huolettomasti päällisin puolin laskujaan.

— Ei minulta ole mitään pudonnut, hän väitti ja aikoi edelleen.

— Kyllä varmasti putosi, virkkoi Vihtori pidätellen.

Mies tutki taskunsa perusteellisemmin. Muuttui sitten huolestuneen näköiseksi ja tunnusti:

— On peijakas pudonnutkin. Toistasataa taalaa.

Noh, meiltähän sen sai takaisin. Matti antoi miehelle paperit.

Mies tahtoi kaikin mokomin palkita rehellisiä löytäjiä. Hän kaiveli kiitollisen näköisenä taskujaan.

— Hitto vie, hän sanoi. — Minä antaisin teille viisikymmentä dollaria, mutta kun ei satu sopivaa rahaa. Käys vaihtamassa tuo!

Mies antoi Vihtorille satataalasen, ja Vihtori livahtti läheiseen puotiin sitä vaihtamaan. Tuli takaisin, ei saanut rikotuksi.

Lähellä ei ollut muitakaan liikehuoneita.

Me sanoimme: antaa olla, ei sen väliä ole. Eihän meillä mitä vaivaa siinä ollut.

Keskustelu, jota meidän puoleltamme hoiti Vihtori, kävi tietysti englanniksi.

Mutta mies väitti jäävänsä iäkseen pahoille mielin, ellei saa antaa meille viittäkymmentä dollaria. Rahathan olisivat yhtähyvin voineet mennä sen tien, elleivät ne sattuneet meidän harvinaisen rehellisiin käsiimme.

— Ei se köyhään koske, sanoi mies auliin näköisenä.

— Ottakaa pois vaan, kun rahaa tarjotaan, neuvoi Vihtorikin. — Kun se nyt niin tuppaa.

No, mitäs sitä tyhjiä vänkää. Dollareita vastaan vielä. Eihän ne muutkaan...

Meillä olikin itsellämme vaihtaa se satanen, vaikka emme ensin viitsineet näyttää olevamme ahneita. Annoimme miehelle viisikymmentä dollaria satasesta takaisin. Meille jäi siis puolisataa voittoa. Kun se mies kerran tyrkytti niin...

Mies jatkoi matkaansa sanoen: bai bai, boys!

Helpolla saadusta rahasta annoimme Vihtorille »maasua». Meillä oli taskuissamme pieniä, ettei tämän vuoksi tarvittu rikkoa satasta. Niitä isoja seteleitä kun vaihtaa pieniksi, niin rahat kuluvat huvemmin.

Emme vaihtaneetkaan sitä satasta ennenkuin New Yorkissa.

Vaikka vaihtamatta se sielläkin jäi. Vähällä piti, ettei meitä viety poliisilaitokselle. Saimme jotenkuten asian selvitetyksi, mutta satataalanen otettiin meiltä pois. Se oli väärä.

Tämä oli kylläkin ainoa tapaus, jolloin meiltä nenää venytettiin.

ALASKAN LAURI JA KOTKAN RIKU

Esitän lukijalle pari suomalaista seikkailijaa New Yorkista.

Alaskan Lauri keittää yhtä hyvää viinaa kuin ennen vanhaan Kuopion Raninen.

Joku kertoi, että hänellä on nykyään uusi, ajanmukainen viinatehdas Long Islandin puolella. Vapriikki, joka tiputtaa neljätuhatta litraa päivässä sitä hyvän maineen saavuttanutta »muunsainia».

Johan se Lauri laittaa pian konttorinsa Wall Streetille. Pisnekset vaativat.

Alaskan Lauriin tutustuin Raittiusseura Tähden haalilla. Lauluiltamme siellä oli päättynyt ja Matti jo lähtenyt omille teilleen. Minä siellä pukuhuoneessa laittelin siviilinöpsyjä ylleni.

Ovelle ilmestyi pitkä, riuskannäköinen mies, vaaleanverevä.

— Haloo! hän sanoi reippaasti. — Eiks vanhanmaan laulumies lähde huomenna katteleen, miten tässä maassa viinaa keitetään?

Eihän siinä mutkallisempia esittelyitä.

Kyllä minä halusin nähdä. Mitäs minulla vastaan. Johan nyt joutavia tekopyhyyksiä. Vilkaista kulissien taakse maailmankaupungissa. All right, sopii!

— No niin, minä tulen huomenna hakemaan asunnostasi. Nyt mulla on kiiru, mutta tahtoisin riitata sinulle illalliset. Ethän pahaa tykkää, jos...

Alaskan Lauri tunki jotain taskuuni ja lähti.

En, minä en voinut pahastua... Taskuuni oli pistetty tukku seteleitä, jotka matemaattinen neroni todisti viideksikymmeneksi dollariksi. Illallisenhan sillä sai just ja just.

Seuraavana päivänä tuli Alaskan Lauri komealla autolla.

— Nyt lähdetään!

Ajoimme 128:nnelle kadulle. Se on vilkas katu sekin, eikä ollenkaan laitakaupunkia. Astuimme erääseen taloon paraatiovesta ja kiipesimme kolmanteen kerrokseen.

Tehdas käsitti 5—6 huonetta. Etumaisin oli tyhjä. Siinä oli ikkuna auki. Sen piti välittää »verstaan» puolelta tuleva lämmin ja viinalta tuoksuva ilma ulos. Ettei sitä ovia avatessa päässyt paraatirappuun.

Huoneitten seinävierillä oli tynnyreitä, joissa jumalanvilja happani ja poreili. Selvää leipäainetta oli. Tynnyreitä oli monia kymmeniä.

»Pannuhuoneessa» tuli hikinen olo. Piti ihan virkistäytyä. Siinä kukoisti sylen levyinen ja korkuinen kuparikattila. Se seisoi rautajalustalla ja alla paloi kaasuliekki, alituisesti kuin Vestan tuli.

— Se palaa siinä omia aikojaan, ei tartte olla »vatsimassa», selitti Lauri.

Pannusta lähti torvi, josta lirisi alla olevaan astiaan kirkas neste.

Oli laitteita, joiden läpi kulkiessaan aine puhdistui. Se valutettiin kivihiilikerroksenkin läpi.

— Kaikki ilo, mikä ei lähde viinasta, on keinotekoista, mietelmöi Lauri.

— Sinäpä et taida olla juuri kieltolain ystävä, huomautin minä leikillä.

Alaskan Lauri räjähti nauramaan.

— Ohoh, minähän sitä vasta olenkin, hän väitti. — Tulen aina äänestämään kieltolain puolesta. Hyvä laki, hyvä laki. Siitähän mulle dollarit siunautuu.

Jaa jaa, niinpäinhän se olikin.

Alaskan Lauri on dollarimies. Melko raitis ja tupakoimaton. Arvossa pidetty seurapiirinsä rahamaailmassa. Hänellä on tehtaita montakin ja taloja. Vapriikia varten täytyykin talo ostaa »pohjiaan myöten». Vuokralaisiksi luotettavia.

Alaskan Lauri on ollut hurja seikkailija. Jack Londonin mallia oikein. Hän on ollut villissä lännessä lehmäpoikana ja kuuluna korttipelurina, joka useimmiten voitti. Nyt hän on »vakiintunut» ja hoitaa pisneksiään liikeneron tavalla.

Alaskan Laurilla on harrastuksia muitakin kuin dollarien kokoaminen. Hän on avustellut suomalaisia urheilijoita monella eri tavalla, varsinkin rahalla. Jos joku suomalainen taiteilija arvaisi mennä pyytämään stipendiä hänen »viinavoittovaroistaan», niin luulenpa, että saisi. Jos nimittäin Lauri tunnustaa pyytäjän taiteilijaksi. Laurilla on taas oma makunsa.

Se poika saattaa vaikka maksaa uuden tekijäpalkkion kirjasta, joka häntä huvittaa. No, mikäs on dollareilla pelatessa.

* * * * *

Kotkan-Riku saapui puolentoistakymmentä vuotta takaperin Englannista New Yorkiin.

Hän tuli Atlannin yli 150 vuotta vanhalla _kaleerilaivalla_.

Mitäs sanotte siitä? Häh, eikö nykyaikanakin löydä seikkailuromantiikkaa, kun katselee ja kuuntelee ihmisiä muuallakin, eikä vain »Ylä-Brondalla».

Kotkan-Rikun seilaaminen Atlannin yli tällä joka liitoksessaan natisevalla ja lahonneella orjalaivalla kesti neljänneksen vuotta. Yhtämittaista purjehtimista. Retki oli kai yhtä merkillinen kuin Kolumbuksen aikoinaan. Eikä Kotkan-Riku sillä edes kehuskele.

Kaleerilaiva oli maannut käyttämättömänä jossain satamassa Englannissa. Sitä ei tarvittu enää. Aikoja takaperin sillä oli kuljetettu vankeja siirtomaihin.

Sattui tulemaan varakas ja nokkela amerikkalainen. Hän katseli maatumassa olevaa paattia mietteliäänä. Se oli sataman rumennuksena. Se kai jouti siitä pois.

Amerikkalaisen päähän lennähti amerikkalainen aate.

Siinähän makasi käyttämättömänä selvä pisnes. Oikea dollarikaivos. No, ei ne älyä mitään, vanhanmaan iikat.

Amerikkalainen osti laivan polkuhinnalla. Se olisi ehkä annettu ilmaiseksikin. Hyvä, että joku korjasi sen satamasta. Se oli vain turhana täytteenä siinä.

Liikenero päätti viedä kaleerilaivan kaukaiseen länteen. Sitähän saattoi näytellä maksusta historiallisena muistona. Tämäntapaista historiaa kansa tajusi. Kaleerilaiva, 150 vuotta vanha, rangaistusvankien kopit senaikaisessa kunnossaan. Seinissä merkkirikollisten nimikirjoituksia, muistovärssyjä ja piirroksia. Johan sitä nyt halusi nähdä kuka tahansa.

Amerikkalainen etsi merimiehiä, jotka kuljettaisivat laivan Atlantin yli.

Mutta miehet, jotka näkivät laivan, pudistelivat päätään. Eivät tahtoneet ottaa pestiä. Purkkihan saattoi hajota jo alkumatkasta.

Ilmestyi kuitenkin suomalaisia, niiden mukana Kotkan-Riku, jotka uskalsivat astua arkkiin. Sellaisia hurjapäitä me suomalaiset olemme.

Esimerkistä rohkaistuneina tuli mukaan joitakin ruotsalaisia ja virolaisia, kunnes miehistö oli täysilukuinen.

Purjeet laitettiin kuntoon ja lähdettiin. Miehet kirjoittelivat läheisilleen preivejä, joissa karulla tavallaan myönsivät, että onhan sitä tullut elettyä tuhmasti, mutta siellähän ne punnitaan kunkin teot, siellä, minne jokainen kerran joutuu... niinhän täällä eletään kuin lintunen oksalla, ei tiedä milloin putoaa...

Laivanostaja ei kylläkään itse uskonut henkeään tähän epävarmaan kulkuneuvoon.

Merimiesten sopimus edellytti, että heidän tehtävänään oli vain kuljettaa laiva Amerikan rantaan.

Mutta kun purjeiden hoitamisessa ei ollut paljon vaivaa tasaisella säällä, vaati kapteeni, että miesten oli tehtävä jotain muuta. Eihän niitä viitsinyt katsella joutilaina, palkattuja miehiä. Niinpä kapteeni määräsi miehet puhdistamaan vankikoppien seiniä. Raaputtamaan niistä homeen ja piirrokset pois ja sitten maalaamaan kopit siisteiksi.

Kapteeni ei ymmärtänyt mitään historiallisista arvoista. Hän arveli omistajan olevan mielissään, kun perille saavuttaessa huomaa homehtuneen laivaröttelön olevan edes hiukan hienommassa kunnossa kuin ostettaessa.

Mutta kun matka venyi pitkäksi, kävivät laivan muona- ja vesivaratkin vähiksi. Miehistön annoksia täytyi pienentää.

Suomalaiset kieltäytyivät kaikesta muusta työstä paitsi purjeiden hoitamisesta. Ja kun niissä ei ollut paljon puuhaa, istuskelivat he laivan kannella pelaten korttia ja kertoillen merimiesjuttuja.

— No, täälläkö te juuttaat vain istutte?! karjui heille kapteeni.

— Ka missäs? Täällä kannella on vilpoisempi kuin kajuutassa, vastasivat suomalaiset rauhallisina.

— Hori op, hori op, töihin töihini Koppeja puhdistamaan! Ja sukkelaan!

Suomalaiset nauroivat kapteenille vasten naamaa.

Kapteeni metelöi ja uhkasi asettaa miehet maihin päästyä syytteeseen kapinasta. Mutta pelkäävätkös ne suomalaiset semmoista. Saattavathan ne tehdä kapinan vaikka joka lauantai.

Kapteeni koetti säikytellä suomalaisia revolverillaankin.

Miehet heristivät hänelle etusormillaan kuin lapselle ja neuvoivat:

— Panehan tuo rautasi tyynyn alle piiloon, satutat vielä sormesi ja siihen tulee pipi... Bai hai, mee mammimaan nyt siitä...

Kapteeni meni hyttiinsä puhisten kuin »vekslaava» veturi.

Suomalaiset loikoilivat vain ja voivat leveästi. Kapteeni kävi noitumassa heille kaikilla osaamillaan kielillä, mutta miehet eivät lopulta vaivautuneet edes vastaamaan. Lämmin sää raukaisi. Ei viitsinyt aukoa suotta suutaan.... Tuli siihen korviin rällättämään, hyvät unet sotki...

Ruotsalaiset ja virolaiset nöyräselkäisempinä olivat raaputtelevinaan kapteenin mieliksi vankikoppien seiniä. Vähän tuli jälkeä, sillä kuuma oli ja muona-annokset niukkoja.

Pahempia myrskyjä ei sattunut.

Kun yli kolme kuukautta oli seilattu, päästiin vihdoinkin Amerikan rantaan. Laivan ostanut liikemies tuli jo ulompaa vastaan pienellä höyrypurrellaan.

Ensi töikseen kapteeni ilmoitti suomalaisten kapinoineen ja vaati heidät pantaviksi syytteeseen.

Omistaja tutki asiaa ja huomasi suomalaisten »kapinoimisellaan» tehneen hänelle palveluksen. Jos kaleerilaivaa olisi ehditty enemmän siistiä ja maalailla, niin se olisi todellakin jäänyt arvottomaksi hylyksi. Mutta ruotsalaisten ja virolaisten aikaansaannokset olivat onneksi vähäisiä.

Kapteeni sai pahat torumiset typeryydestään.

Suomalaisia kiitettiin erikoisesti ja heille annettiin ylimääräinen palkkio. Jokainen sai laivan valokuvan, seinätaulukokoa, ja selostuskirjan laivan historiasta.

Liikemies kuljetuttaa nyt kaleerilaivaa rannikkoja jokivarsikaupungeissa. Sitä näytellään yleisölle 50 sentin maksusta hengeltä. Omistaja on ehtinyt ansaita monin kerroin kylvämänsä pääoman.

Kotkan-Riku jäi New Yorkiin, jossa pitää kalustettuja huoneita vuokrattavana. Hänellä on nelikerroksinen pikkutalo Haarlemissa. Vuokralla tosin — ei vielä oma. Signe-misis hoitaa huoneistoa, ja Riku seurustelee vieräitten kanssa. Vieraitä käy paljon. Siellä säisi joku kirjailijamies kuulla hurjia seikkailujuttuja, joista hänellä riittäisi aiheita iäkseen.

Kaleerilaivan kuva koristaa Rikun vierashuoneen seinää.

SO LONG, SETÄ SAMULI!

Amerikka alkoi tuntua hyvin mukavalta, juuri kun meidän piti lähteä pois. Niinhän se aina on ja kaikessa.

Lähtö tuli kauniina kesäpäivänä.

Kuumakin oli oikein. New Yorkissahan paistaa sama aurinko kuin Espanjassa. Mieluummin olisi istunut varjoisassa paikassa märkä riepu päässä ja jääpalanen suussa kuin hikoillut matkavalmistuksissa. Mutta päätetty mikä päätetty, olipa otettu pestikin.

Me antauduimme _Cunard_-linjan palvelukseen matkalle New York — Helsinki.

Bruno Forsberg pestasi meidät Suomeen lähtevän huvilaivan — _Lancastrian_ — orkesteriin. Matin pianistiksi ja allekirjoittaneen rummunlyöjäksi. Tulin siis Atlantin yli rumpalina.

No — siinähän oli pientä seikkailun tuntua. Vapaa boheemi, joka ei ollut moniin herran vuosiin ollut sidottuna mihinkään velvollisuuksiin, sai arkipäiväisyyteensä vaihtelua. Kas, alituinen vapauskin tuntuu lopulta yhtä yksitoikkoiselta kuin häkissä olo. Kun sitä vapautta on aina. Meille tämä pestautuminen oli uutta ja hupaista.

Kävimme sanomassa hyvästit lukuisille tuttaville ja joimme viimeiset lasit kaljaa Laineen Jukan ja Aura-matamin putiikeissa. Mestarikiekkuri Armas Taipale toi silkkisen Amerikantyynyn ja terveisiä Suomeen, ja Alaskan Lauri kävi ilahduttamassa mieltämme lahjakääröllä.

Lähtiessä pauhasivat pasuunat, ja amerikkalaiset vilkuttivat puna-valko juovikkaisia ja tähdikkäitä nenäliinojaan. Matti löi tam-tamia. Kosolan Antti, orkesterin johtaja, raiutteli pianohanurilla. Minä hakkasin suurta rumpua kerralla koko matkan edestä. Eihän se käynyt kuin ennentehneeltä. Sittenpä ei muuta kuin: bai bai, juu es ei (U.S.A.)! Hitto vie: lähtö tuntui ikävältä. Sinne nyt jäi niin monta kunnon ihmistä, joista kaikista en ole ehtinyt tässä kertoakaan.

Laivan edetessä »suuresta kullankaivajaleiristä» rupesivat, pilvenpiirtäjien ääriviivat vähän kerrassaan haalenemaan. Sinne painuivat lopulta mereen mammonan palatsit kuin satujen linnat. Meidän lukumme kultamaan sadussa oli päättynyt. Ainakin toistaiseksi. Tiesi hänet, jatkuuko joskus...

Ai ai, olihan siinä Amerikanmaassa jotain reilumpaa, teeskentelemättömämpää kuin homehtuneessa Euroopassa. Siellä puhaltaa preerian virkeä tuuli. Työteliäisyyttä, reippautta ja — rehtiyttä. Juu, enemmän siellä suoruutta löytää sentään kuin Euroopassa. Eivät ole edes tekopyhiä. Avonaisesti vain kaivetaan kultaa, jokainen omaan säkkiinsä. Ei nimitetä sitä kaunistellen »terveiden liikeperiaatteiden mukaan yhteishyvän eteen uurastamiseksi». Tässä unohdan meikäläiset puoluepukarifariseukset. Olisi pitänyt unohtaa alunperin.

Kuinka miellyttikään joutua juttusille vierasveristenkin ja tuntemattomien kanssa. Se toverillinen: haloo, se ikäänkuin veljestää. Se tuntui merkitsevän; Mitä kuuluu, veikko? Oletko löytänyt suonia? Minulla on kohta säkki täynnä keltaista hietaa. Koetahan yrittää sinäkin, veikko. Hori op, pane toimeksi vaan. Et sinä huonompi ole kuin minäkään. Yksiähän tässä ollaan kullankaivajia.

Nyt minä ymmärrän niin hyvin, kyllin hyvin, miksi monet suomalaiset kiintyivät Amerikan multaan. Eldorado se sittenkin on, jos kultaa kaivannet.

* * * * *

Lancastriassa matkusti kotimaahan puolenkahdeksattasataa suomalaista.

Muitapa kansallisuuksia ei matkustajien joukossa monta ollutkaan. Laiva oli kuin veden päällä liikkuva suomalainen pikkukaupunki.

Matti rupesi asianharrastajien kehoituksesta puuhaamaan laulukuoroa. Olisihan se niin komeaa, kun Helsingin satamaan laskiessa hajautettaisiin raikas laulu. Useampiakin. Näkisivät ja kuulisivat kotiväet, että Väinämön perintö on pidetty tallessa veräjillä vierahilla.

Kuoron perustava kokous pidettiin ruokasalissa. Kaikki olivat innostuneita.

Mitä lauluja otetaan harjoitettaviksi ja Suomen rannassa laulettaviksi? Matti toimi puheenjohtajana.

— »Vapaa Venäjä» tiätysti, ränkäsi ensimmäiseksi topakan näköinen muija.

— No, mutta eihän sellainen sovi _Suomen_ rantaan saavuttaessa.

— Kyll se sopii, kun pannaan sopimaan, jukuliste, kuului miesääni, josta olisi saatu kuoroon kadehdittava basso.

Sitten saivat suunvuoron uskovaiset, jotka ehdottivat; »Virsi kotimaan puolesta» ja muita hengellisiä lauluja.

Toiset vaativat Työväenmarssia. Ja Internationalea.

Usea noske-porvari-puolueettomista olisi suostunut jonkinlaisiin sovitteluihin. Mutta Lenininuskoiset sanoivat jyrkästi: Maammelaulua ja virsirenkutuksia ei lauleta yhtään, se on varmaa. Koettakaapas, niin vihellyksillä sotketaan muittenkin laulamiset.

Käsirysyhän siitä oli tulla.

Kokouksessa oli läsnä pappi, joka ei ollut riitelemisestä moinaankaan, eikä hyvänpäivän tuttava ahdasmielisyyden kanssa. Hän muhoili kuin sulalla sivelty hyväntuulisuus ja ehdotti:

— Ka, pannaan ohjelmaan joka lajia. Lauletaan virret, Maammelaulut ja Työväenmarssit. Itsekukin antaa äänensä kuulua siinä laulussa, mistä tykkää. Ei suinkaan kellään sitä vastaan?

— On sitä vastaan, on! Maammelaulua ei ainakaan lauleta!

Lenininuskoinen muija hyppäsi papin eteen ja tanssiliikkeitä ketkutellen rallatti:

— Enkeli taivaan lausui näin, suli rallallei, suli rallallei... Halleluja ja hengellisiä junttalauluja. Näitäkö meidän pitäisi opetella? Häpiä?!

Matti, siivo mies, häkeltyi tappelijoiden keskellä. Eikä tiennyt mitä sanoa. Kokoushuone muistutti koululuokkaa, jossa pahankuriset lapset räiskivät opettajan poissa ollessa.

— Menkää sen hemmettiin joka sorkka täältä, huusi Matti aivan pyöröpäisenä. — Ulos ja sassiin! Mitään laulukuoroa ei perusteta, koska laivassa ei ole aikuisia ihmisiä!

Kokousväki hajaantui vaihtaen keskenään pillastuneita ajatuksia...

Sitä kuullessa oli vaikea uskoa, että Suomenkieli on kaunista.

Täsiä syystä me emme laulaneet, kun tulimme Helsingin satamaan.

* * * * *

Vähitellen kumminkin taukosi puoluetaisto.

Mitä lähemmäksi tultiin Eurooppaa, sitä hiljaisemmiksi kävivät puoluepukarit. Lopulta elettiin kuin suloisessa sovussa ainakin. Niinkuin saman talon kissat ja koirat tottuvat toistensa tuoksuihin. — Ei herran nimessä pidä niin pienestä kuin Suomen kansasta päästää minkään aatesuunnan kannattajia eristäytymään. Saman talon kissat ja koirat — niin riitaisia kuin keskenään ovatkin — hyödyttävät kumminkin samaa taloa. Ja mihinkäs sitä toisistaan pääsee ahtaassa pirtissä. Yhdessä siinä on kituutettava kumminkin.

Kielin kanavan suulla seisahduttiin. Me seisoskelimme kannella ja katselimme saksalaisia.

Heittelimme hopearahoja laiturikivityksille. Jotkut lapset niitä poimivat, mutta poliisi ajoi ne pois. Ottipa muutamilta hopeat ja heitti ne hyvin halveksivasti mereen. Niin tarkoittaen, että me näkisimme lahjojemme kohtalon.