Part 8
Leikki siitä oli poissa. Pessimistinen teatterinjohtaja junassa, Ohioon tullessamme, oli puhunut totta. Taisi hyvinkin olla viisas mies.
Suomessa asuva lukija, joka on seurannut tällaisia taideasioita, voi todistaa, ettemme kaugewanilaisille liioitelleet.
* * * * *
Sali oli keräytynyt täyteen yleisöä.
Vaatisiko vaatimattomuus, ettei minun tulisi kertoa saaneemme väkeä. Mitä varten ei sanoa totuutta. Se oli tupaten täynnä kuin nuijalla lyötynä. Näin oli monessa muussakin paikassa. Meidän edellämme kulki ihmeellinen huhu, joka houkutteli kansan tulemaan ja — pettymään.
Niin — ja rahat Suomeen. Nolotti meitä.
Näyttämölle keräytyneet filosoofit menivät katsomon puolelle. Matti ja minä vetelimme valmistavia ramppihenkäyksiä.
Joku myöhästymäisillään ollut mies pisti päänsä pukuhuoneen ovesta ja kysyi hengästyneenä:
— Onko liikkeitä?
— Jaa, mitä lajia?
— Niin että lauletaanko tässä konsertissa liikkeiden kanssa?
— Juu juu, varmasti.
— Saisko nähdä pari malliksi?
— Mitä varten niin?
— Että näkis, ränttääkö ostaa tikettiä.
Kehuimme miehelle, että liikkeitä on ja oikein hienoja. Maailman parhaita ja patentin saaneita. Mutta nyt ei ollut aikaa antaa pruuvinäytöstä, koska yleisö jo jytisteli salissa lattiaa ja vihellyksiä kuului.
— Well, minäpä menen ostamaan tiketin, myöntyi mies ja meni.
Vahtimestari kävi sanomassa: saatte hyvän kassan, mut laulakaa hyvin kans, jukoliste!
Yhdistys oli omasta puolestaan järjestänyt tilaisuuteen haitariorkesterin. Sekä taidenautinnon kohottamiseksi että vetonumeroksi — varmuuden vuoksi. Yhdistys peri prosenttivuokran meiltä. — Työmiehessä oli yksi ja toinen kansan ääni tehnyt ilmiantoja poliittisesta epämääräisyydestämme. Ja Työmiehen arvostelu oli pitkin aikaa tuominnut ohjelmamme poliittistaiteellisesti ala-arvoiseksi. Yleisö kuitenkin aina kaikkialla tahtoi omin silmin ja korvin todeta ala-arvoisuutemme, ja siksi he tulivat joukolla.
Haitariorkesteri rämäytti alkusoitoksi »Vapaan Venäjän» — tietysti.
Tämä hemaseva kappale tenhosi yleisön kuin korkeimman potenssin autuus.
Kaikki kuuntelivat marssia liikuttavalla hartaudella. Jotkut älysivät nousta seisomaankin. Muuan äiti tukisti pikkupoikaansa, joka jalkojensa heiluttamisella häiritsi juhlamieltä. Heleitä naisääniä yhtyi soiton mukana loppukertoon:
»Oi kallis, kallis Venäjä!»
Miesten graniittikasvoista uhosi joulua.
Kappale hunnien kansaa kuuli siinä marssissa uuden Attilan sotatorvien soiton. Tosin oli nykyaika parodisoinut sen sentimentaaliseksi makeavelliksi, mutta se tehosi kumminkin. Tähän joukkoon.
Tämän isänmaallisen numeron jälkeen puhkesi salissa kättentaputusten pauhu, jollaista harvoin kuulee missään. Yleisö paukutteli kämmenensä kipeiksi ja itsensä kuitiksi. Soittajat eivät kuitenkaan uudistaneet menestysnumeroaan. Sitä ei kannattanut arkipäiväistyttää.
Olikohan Väinämöisen soitolla aikoinaan yhtä valtava vaikutus?
Minä tulin lavalle itserakkaana kuten tavallisesti.
Matti kilautti pianosta tutun alkusoiton, ja tavanomainen musiikkia profanoiva renkuttelumme alkoi.
Piankin tunsin, että koko homma maistui hapanneelle. Minä toin juhlamieliin arkista ankeutta. Joulusta tuli pyykkipäivä.
Yleisö istui kiusaantuneen näköisenä kuin olisi karkoitellut hyttysiä. Patenttisukkeluuteni eivät ketään huvittaneet. Väki näytti meinaavaan: mitäs tuo nyt vätystelee? Jonninjoutavaa himphamppua. Ei letkauksia porvarista eikä noskesta. Kovin on matalaa.
Hikoilin siinä näyttämöllä, kunnes olin märkä kuin hukkunut hylje.
Vähällä piti, etten heittänyt koko puuhaa pelkurimaisesti kesken. Tätä indiaanikasvoista väkeä ei saanut millään innostumaan. Helpommin olisin sytyttänyt märkiä puita lämpimillä sanoilla.
Tämä väki piti lujasti kiinni suomalaisesta sisustaan. Puoluetaistelussa tarvittiin joka nokare saatua sisua. Suomalainen nauraa yleensäkin vain heikoilla hetkillään. Silloin häneltä karkaa paha sisu. Eihän naurava ihminen voi olla häijy. Hyvä sydän ja naurava mieli on pahin este ihmisen maalliselle nousulle. Se on hänen edistymisensä jarru. Pyri eteenpäin pahalla sisulla — menestys varma. Swett Marden unohti tärkeimmän osan lauseestaan. Hyvä sydän saattaa omistajansa sorretuksi, halveksituksi, vieläpä aivan häväistyksikin. Hyväsydämiset ihmiset ovat sitävarten, että häijyt ja itsekkäät saisivat heistä porrasaskelia kiivetessään asemiin. Ne, jotka maailmalle näyttelevät muka hyvää sydäntään, mutta eivät tottele sitä koskaan, ne ihmiset ovat kaikkein arvossapidetyimpiä.
Tietääkö lukija, että Amerikassa, kun Paavo Nurmi tuli kilparadalle, häntä usein koetettiin naurattaa kaikilla ilveillä. Sitävarten, että häneltä saataisiin paha sisu pois. Amerikkalaiset tiesivät voiman salaisuuden.
Niin no. Siinä lavalla rimpuillessani suli itserakkauteni kuin lumiukko kevätauringossa. Ja minä olin turvaton. Mitä me ihmisparat olemme ilman itserakkautta? Kykenemättömiä mihinkään.
Onneksi johtui mieleeni sen Roxy-teatterin kaskumestarin huono onni New Yorkissa. Ei hänkään saanut menestystä, vaikka oli etevä. Hänen epäonnensa kevensi neljänneksellä omaani ja minä imin siitä moraalista tukea.
Sitten muistin erästä simpanssia, joka esiintyi Helsingin sirkuksessa.
Tämä apina oli — kuten tavallista — yleisön suosikki.
Se osasi pukeutua ja riisuutua, polttaa paperossia, nostaa hattua ja käyttäytyä yleensä kuin hieno mies. Oppiihan apina semmoiset temput.
Olin itsekin sitä katsomassa — täytyyhän nähdä ammattitovereita.
Simpanssi suoritti elämäntehtäväänsä, pukeutui, söi, joi, riisuutui ja ennen maatapanoaan istui yöastialle. Ei sitä paljo ihmisestä eroittanut.
Helsinkiläinen yleisö katsoi huvitettuna hymähdellen että on se aika veitikka. Nauraa tirskuivatkin hillityllä helsinkiläisellä tavallaan.
Yht'äkkiä simpanssi hyppäsi yöastialtaan ja huusi jotain omalla kielellään. Se hakkasi käsiään vastatusten ja jytisti jaloillaan permantoon. Sitten se hyppäsi nelinjaloin lavaltaan ja luikki karkuun. Ja rääkyi sen vietävästi. Saatiin kiinni ja hoitaja vei sen rauhoittumaan.
Arvaako lukija, mistä syystä simpanssi hermostui?
Jaa, sille ei osoitettu — ainakaan tällä kertaa — yhtä repäisevästi suosiota, johon se oli tottunut.
Sitä oli kuljetettu ympäri maailmaa. Muualla yleisö on vilkkaampaa ja lapsellisempaa kuin Suomessa. Sirkuskansa kaikkialla yöastiakohtauksen aikana huusi: bravoo! bravoo! ja käsillään sekä jaloillaan piti yllä myrskyistä aplodeerausta. Suomalainen yleisö oli hillitympää, ja apina luuli, että hänen yöastiataidettaan halveksittiin. Sitä se oli.
Minä olin nyt lavalla simpanssina. Eikä ollut menestystä. Halusin lähteä karkuun, mutta kiinnihän ne olisivat saaneet. Ja ei muuta kuin tee työsi pakolla.
Erään »numeron» aikana osoitti yleisö riemastumisen oireita. Yksi ja toinen vähin tirskahteli, ja äkkiä koko sali räjähti raikkaaseen iloon.
Tulin tästä hiukan voimiini. Tajuttomaksi kolhittu itserakkauteni aukoi silmiään. Joko ne nyt viimeinkin? Eivätpä pettäneet entiset kujeet.
Naurunpärske yltyi ja se räiskähteli mielestäni sopimattomissakin paikoissa, sopimattomalla hetkellä. Mitäs ne nyt noin, eihän tässä värssyssä pitänyt olla mitään vitsiä?
Yleisön silmäterät tuntuivat omituisesti ohitseni katsovilta.
Tai lävitseni. Minä olin lasia ja takanani oli muuta kiinnostuttavaa.
Epävarmuuden tunne sai minut vilkaisemaan taakseni.
Jesseri! Näyttämölle oli päässyt kaksi »haalikissan» poikasta. Ne leikittelivät selkäni takana vanhalla sukalla. Vetivät siitä »kissanhäntää».
Sillehän se väki nauroi silmät vesissä.
— Oikeanpuolimainen voittaa! kuului katsomosta pikkupojan kirkas ääni.
— Ei kun vasen, katto vaan! kiisti toinen.
Vanhemmatkin seurasivat jännittyneenä silmänä oikeiston ja vasemmiston kamppailua kissamaailmassa.
Yleisö jakautui kahteen puolueeseen, oikeistoon ja vasemmistoon. Luulen, että lyötiin vetojakin. Toiset pistelivät toisia taipuvaisuudesta noskeporvarillisuuteen. Toiset sanoivat, että kissoistahan tässä on kysymys, eikä politiikasta, — järki-ihmisiähän tässä ollaan.
— Minä hiivin näyttämöltä nolona kuin unohdettu varjo.
Ei sitä huomattukaan, vaikka »numeroni» jäi kesken.
Kissanpoikasten puoluekiista ratkesi yleisön mielihyväksi vasemmanpuoleisen mirrin voitolla. Salissa nousi aplodeerausmyrsky, joka taukosi vasta minun astuessani suorittamaan keskeytynyttä ohjelmaa loppuun.
Ohjelman saimme päätepisteeseen, vaikka nahkeaa se oli kuin luteen käveleminen karvalankamatolla.
En tietenkään vaivautunut ylimääräiseen, ja yleisö oli siitä minulle hiukan kiitollinenkin. Joku yritti lyödä käsiään, mutta toiset hyssyttivät; shsttssh!
Orkesteri viritti koneitaan päättääkseen voitokkaan taidetilaisuutemme »Vapaalla Venäjällä».
Marssi langetti ikävystyneen yleisön uudelleen loveen, hurmiolliseen haltiotilaan. Jälkeen puhkesi taas suosionosoitusten rajumyrsky.
— Mitätön ohjelma, julisti vahtimestari, joka saapui kukkuraisen kassalaatikon kanssa. Häntä seurasi joukko syvämietteisen näköistä väkeä.
— Tulipa hyvät rahat ja tyhjästä, huomautti yksi.
— No sieltä Suomesta ei vain ilmesty tänne ketään taiteilijoita.
Tajusimme kyllä, että meitä pistettiin, mutta ei se tuntunut enää. Turta mikä turta.
— Noo, onhan täällä käynyt ainakin musiikin alalta, sanoimme.
— Phyh, oopperettirunkuttajia ja pianonkalkuttajia. Eipä ole tullut kunnon hanurinsoittajaa. Ei ne siellä taira musiikista ymmärtää mitään.
Sanoimme, että so so sentään, ja kehasimme Suomesta olevan kotoisin itse Sibeliuksenkin.
Tähän huomautti joku:
— Olispa fonia saara se Sipeljus tänne, että näkis ja kuulis, pystyykö se panemaan kampoihin Viola Turpeiselle.
Viola Turpeinen on »tyttöhanuristi». »Amerikan Hanuri-Prinsessa» ja haka alallaan. Hänen soitostaan ei vasemmistolehtienkään taiteellisissa vaatimuksissaan tinkimätön musiikkiarvostelu ole löytänyt heikkoa kohtaa.
Eipä siinä jaksanut niiden kanssa kiistellä. Taiteellisista ponnistuksistani olin läpiväsynyt ja loppuunajettu kuin »rasvattu salama» huumorikirjailijain kynänkärjessä.
ME PERÄYDYIMME ITÄÄN
Pois minä lähden reisuUe kun täällä mä olen liika.. Tään kylän poikain joukosta kuuluu akkamainen riita.
Kansanlaulusta.
Emme lähteneetkään sinne kauniiseen Kaliforniaan, kussa aurinko paistaa yötä päivää ja puissa kasvaa vaikka yskänpastilleja.
Kaliforniaan voi kyllä suomenkielellä esiintyvä taiteilija tehdä kannattavan huvimatkan. (Sanaan _taiteilija_ saa lukija kuvitella ivalliset sitaattimerkit, mikäli tarkoitan sillä itseäni.)
Meille sanottiin, että jos parannamme ohjelmamme »valistuneen työläisen» taidemakua tyydyttäväksi, niin rahaa tulee, että rutisee. Pystymme sitten Suomessa vaikkapa avustamaan köyhiä taiteilijoita.
Kyllähän, meidät viisailla todisteluilla saisi puoltamaan vaikka mormooniuskoa. Meikäläisten käsitykset ovat ikuisesti käymistilassa. Emme koskaan saa kompassiviisariamme asettumaan. Onko oikein, että pakoitamme sen väkivaltaisesti osoittamaan jotain suuntaa? Ei, me emme halua tuijottaa yhteen kynttilään ja kuvitella, että se on ainoa maailman valo. Sytyttävät ne kynttilöitä toisetkin. Jotkut väittävät tuijuaan auringoksi. Pitäisikö meidän olla yhtä yksinkertaisia ja ruveta mylvimään toisille »tulenkantajille» kuin perillistä kaipaava härkä.
Me emme pystyneet parantamaan ohjelmaamme »aatteellisemmaksi». Mitä se parantamisvaatimus tarkoitti. Katsokaapa tätä:
»Nosken häntä se haiskahtaa se heiluu kun kirnun mäntä. Porvarin nokan alla kumartaa ja yhteiskunta-aatetta vänkää.
Noskelta häntä se katkaistaan ja vetetään hirsipuuhun. Järjestelmä nykyinen siivotaan ja porvarille kuolaimet suuhun.»
Johan tämä on kuin Koposen akan valtio-opillisia lauluja. »Hienostuneen älyn säkenöivää leikittelyä». Eikös olekin?
Nämä lyyrilliset värssyt olivat kymmenen sentin vihkosessa, joka sisälsi »Kolme iloista laulua».
Kuulunee sopimattomalta, että rupean tässä arvostelemaan toisia laulunsepittäjiä. Mutta kateekseni käy tietysti, että näidenkin värssyjen runoilijaa kehuttiin Keski-Lännen suomalaisten vaitalehdessä, _Työmiehessä_. Tämä poeta laureatus haltioitti yleisön esittäessään näitä kuolemattomia säkeitään eräässä iltamassa.
Luulen, että ne värssyt vielä hakkautetaan marmoritauluun ja pannaan haalin seinälle Leninin kuvan viereen.
Se ammattikateus, se sanottaa ihmisellä vaikka mitä toisen mestariteoksista.
Kotimaan lukijapa ei ymmärrä, minkäarvoisia tuollaiset värssyt olisivat rahassa mitaten. Sitä et aavistakaan.
Sitä yleisöä, joka ihastuu tällaisista värssyistä, on niin paljon, että se maksaa huutonsa. Suosion saavuttaneen taiteilijan, jolla niitä on, ei tarvitse pitää »kunniakonsertteja». Niitä surullisia, helsinkiläisiä Yliopistokonsertteja, joissa laulaja saa itse maksaa kulungit siitä ilosta, että on päässyt näyttämään taitoaan kouralliselle harrastajia.
Ei ei. Kannatuksen saanut laulaja, — erittäinkin kuplettilaulaja — jolla on mojovia letkauksia noskesta ja porvarista, saattaa palata konserttikiertueeltaan hyvinkin kahden-, kolmensadantuhannen Suomen markan omistajana. Jos vain vähänkin nuukana on. Ja edellyttäen, että matka järjestetään asiantuntemuksella.
Sanokaas vielä, ettei taide elätä. Kyllä siitä leivän saa, kun osaa hoitaa pisnestä.
Näiden piirien suosituimmalla haitarinsoittajalla on pankissa parikymmentä tuhatta dollaria (huom! dollaria). Näin itse hänen luonaan pankkikirjoja. Kaikki taiteella hankittua, eikä millään puliveivaamisella.
Se haitarinsoittaja ei välittäisi pyrkiä Suomalaisen Oopperan orkesteriin.
En ole oikeutettu väittämään, että me itsekään siellä näppiä nuollen liikuimme. Olenhan kertonut, mistä syystä meille tuli väkeä. Peräämme sitten syydettiin haukkumisia kuin hattuvarkaalle. Rähvättiin niin, ettei muutamaan päivään ilennyt peiliin katsoa. Ei niinkään usein »taiteellisista» syistä, sillä silloin olisimme tuimustaneet haukkumisen oikeutetuksi. Mutta se oli muka »poliittista» nälvimistä.
Olen velvollinen tässä paikassa huomauttamaan, että noske-porvari-puolueettomat ja I.W.W.-läiset lehdet suhtautuivat meihin hienotunteisesti ja ystävällisesti. Jos moittivatkin, niin pysyivät asiassa. Ne ottivat meidät kokonaan toiselta kuin puoluekannalta. Ne muuten yleensäkin koettavat puhaltaa sovinnollisuuden hiilokseen, johon toiset heittelevät likavettä.
Kyllähän asiallinen moite on aina paikallaan. Mutta katsokaapa tätäkin kirjeenvaihtajan lykkäystä _Työmiehessä_:
»Oh kuinka sileää.
Ei ole luokkarajoja työväestön ja porvariston taideharrastuksilla Suomessa. — Näin lavertelevat ja valehtelevat Suomesta tulleet ja täällä esiintyvät huumorimestarit. Porvari muka ostaa taidetta työläisiltä ja työläiset porvarilta. Että muka valkoisen hallituksen Kansallisteatterin näyttelijöitä menee esiintymään Helsingin Työväentalon juhlissa. Ja työläiset muka kutsuvat!!! Ja että Helsingin työväen soittokunta on käynyt antamassa esityksiä porvarillisessa radiossa!!! Olisipa hauska käydä katsomassa sitä anarkiaa. Oi armas synnyinmaa, miten oletkaan 'sivistyksessä' edellä muita!!! Hyh hyh, täytyy sanoa, että haisu tuntuu tänne asti. — — —
Huomautan vain näillekin 'taiteilijoille', että jos olisin kupletti tai vaikkapa vain soinnuton humoreski, niin koettaisin olla edes hiukan inhimillinen, etten _raastaisi kaiken maailman byrokraatillisen imperialismin rautakoron alla kärsivän köyhälistön palmikoista_ [kursivointi tekijän] ja vielä niin ruokottoman siivottomalla tavalla, vaan repisin, purisin ja raastaisin ainoastaan niitä noske-porvarillisia, jotka niissä jo ennestään roikkuvat» — —
— Mitä hemmetin järjettömyyttä tämä on?! Eihän meidän ohjelmamme raasta tukasta sen enempää köyhälistöä kuin porvareitakaan. Ei siivolla eikä siivottomalla tavalla!
Näin minun täytyi ällistellä, kun Matti oli lukenut tämän »arvostelun».
Mattikin heilutteli päätään. Sitten hän naurahti:
— Hahhahhaa! Sinullahan on päivän-uutis-veisussasi vaarallinen värssy, jota tämä on tarkoittavinaan. Kuules:
Kiinasta kuuluu kauhiaa yhtämittaista pyssyjen pauhinaa, taivaan pojat siellä tappelee muu maailma suu auki katselee. Moni äijä Kiinassa lettinsä hukkaa Sieltäpä halvalla sais tekotukkaa.
— No miten tämä sitten koskee köyhälistön niskavilloihin? Häh?
— Kukas sen voi selittää. Mutta siinä kumminkin puhutaan tukasta, palmikoista. Muutakaan »poliittista» kohtaa ei koko ohjelmassa ole.
— Mutta tarkoittaako se nyt nimenomaan työläisten tukkaa?
— Eihän sen väliä, mitä se tarkoittaa. Kunhan siinä vain puhutaan tukasta. Kirjoittaja on käsittänyt tämän värssyn hirveäksi työväenaatteen häpäisyksi ja repimiseksi. Yes sir. Ja tällä sepityksellään hän julistaa meidät kiihkoisiksi porvareiksi. Ja se ei ole pisneksillemme eduksi täällä. Jep... Taitaa tulla pian lähtö. Vek vek, sanoi saksmanni.
Varmaankin tuon kirjoittajan päätä vannehti mietiskelyn korkeajännitys. Hän oli uusi Anatole France.
Lukija kai ymmärtää, että näin valistuneen seurakunnan keskellä oli toiminta meidän voimillemme mahdotonta.
Mitäs meillä muuten olisi tekemistä kenenkään puoluekarvojen kanssa. Meidän asiamme ei ole niitä parturoida. Mutta kun meitä piiskataan, niin me naukaisemme surullisesti kuin tunteellinen kissa.
* * * * *
Halusimme jälleen ihmisten ilmoille. Keskiajasta nykyaikaan. Junallahan sen ihmeen toimittaa.
Piti vaihtaa leiriä. Ei jaksa, ei jaksa olla aina vihan keskellä.
Olisihan Keski-Lännessä ollut muutakin väkeä. Mutta vähän. Kun olisi alunperin arvannut tulla niiden vieraiksi. Mutta mistä me maanoloja tuntemattomat etukäteen kaikki tiedämme. Vieras managerihan meille matkan järjesti. Menkää sinne vain, tuossa on lista.
Itävaltioissa sanottiin suomalaisten enemmistön olevan likempänä Eurooppaa kuin Moskovaa. Oi Iivana, minkä vastuksen sinusta lykkäsi. Kun siitä Suomessa pääsi, niin se rikeeraa Amerikan suomalaisten kiusana.
Ajaa hyryyttelimme junalla vuorokausimääriä. Matkamme piti Atlantin itärannikolle.
Nousimme välillä — siinä iki-ihanassa Buffalossa — »maihin» ja poikkesimme Niagaralle. Huvimatkan vain teimme.
Ken näkee Niagaran, tulee loppuiäkseen onnelliseksi. Niin sanotaan.
Me olemme nähneet Niagaran ja onnetar seuraa meitä kuin kesytetty kyyhkynen. Sen siipien suhinaa kuulemme usein korvissamme. Ja silloin emme tunne olevamme köyhiä emmekä kipeitä.
Niagaran asemalla oli autoja, joiden kyljissä tiedoitettiin, että tämmöisellä pelillä pääsee putouksille 25 sentin maksusta. No, — me istuimme rattaille ja sanoimme: anna huhkia!
Autonajaja oli livakka mies. Hän sanoi, että se kvarttidollaria merkitsee kuljetusta lähimmälle merkkipaikalle. Mutta Niagara on hirveän laaja, emmekä me osaisi yksin kaikkialle. Jos maksaisimme kolme dollaria, niin hän kiikuttaisi meitä ympäri ja näyttäisi koko höskän.
Me suostuimme. Kuka helsinkiläinen ei maksaisi kolmea dollaria alkuperäisen Niagaran näkemisestä? Jos vielä luvattaisiin viedä paikalle ja tuoda takaisin. Kaikki muutamassa hetkessä.
Älä pelkää, lukija, että rupean latelemaan tähän kuluneita valokuvakliseitä mahtavasta Niagarasta. Älyä minullakin on, vaikkei kovin tiivistä.
— Siitä menee vain useampi teelusikallinen vettä tunnissa, tunnusti Matti.
Hänen piti kirjoittaa lausuntonsa savukelaatikon kanteen ja näyttää minulle. Pauhussa ei ääni kuulunut.
Kyllä siitä menikin. Vesijoukkojen lankeemus oli suuri.
Säälittää meidän Imatramme, joka työhevosen tavoin valjastettiin riehkasemaan ihmisen palveluksessa. Mutta onpahan sillä ollut pitkälti varsavuosiakin.
* * * * *
Junassa tapasimme yhtämittaa suomalaisia. Erikoisemmin jäi mieleen entinen Jussi Hyvärinen, nykyinen Jean Huvers. Hän oli juuri tullut Yhdysvaltoihin Kanadasta.
Tämä mies oli saanut ranskalaisen kasvatuksen.
Hän ei osannut lukea. Hän tiesi kyllä, että Suomi on pieni. Ranska iso ja Yhdysvallat mahtava, mutta muu tieto oli hämärää.
Suomea puhui Jean Huvers vaivalloisesti. Sanat lähtivät häneltä synnyntäväärinä. Englantia ei osannut ollenkaan, mutta ranskaa aivan lipevästi. Hän ihmetteli, miksi Yhdysvalloissa ei puhuttu »maan kieltä». Nimittäin ranskaa, joka hänen mielestään oli Amerikan laillinen kieli.
Jean Huvers oli kauan aikaa sitten tullut isänsä kanssa Suomesta Kanadaan. Isäukko oli sitten kuollut ja hän jäi pienenä poikana ranskalaisten hoitoon. Hänestä tuli maatyömies ranskalaisille farmeille.
Kanadassahan asuu paljon ranskalaisia. Muutamin paikoin ne ovat vajonneet melkein indiaanien luonnonkansa-asteelle. Näiden joukossa oli Jean Huvers saanut gallialaisen sivistyksensä.
Jean Huvers, alias Jussi Hyvärinen, kertoi joutuneensa silloin tällöin suomalaisten metsänkaatajien kanssa tekemisiin. Näin oli hänellä säilynyt jonkinlainen suomenkielen taito.
Jean Huvers kertoi juttujakin.
Eräässä kyläpaikassa oli suomalaisia tukkimiehiä käynyt iltaansa viettämässä vanhan italialaisen pariskunnan luona. Siellä sai viiniä ja birraa. Vanhuksille lähetti joku sukulainen Roomasta italialaisia sanomalehtiä. He eivät kuitenkaan osanneet lukea. Kerran joku suomalaisista tukkimiehistä rupesi tavailemaan lehteä ääneen. Vanhukset häm-, mästyivät kovasti. He ymmärsivät melkoisesti, mitä suomalainen luki. Mutta lukija itse ei ymmärtänyt sanaakaan. »Gini-ukko» (italialaisia kutsutaan nimellä: gini) oikoili tukkipojan lausumista, eikä siinä paljon petraamista ollutkaan. Eihän nyky-latinankaan ortografia poikkea kovin suuresti meikäläisestä. Siitä lähtien kävivät suonalaiset vuoroon lukemassa vanhaksille roomankielisiä lehtiä ja saivat palkakseen viiniä ja birraa.
Eräältä suomalaiselta oli joku etelämaalainen kysynyt, miksi monella suomalaisella oli valkoinen tukka. Suomalainen oli vastannut:
— Me ollaan niin siisteyttä harrastavia.
UUDEN ENGLANNIN VALTIOISSA
Fitchburg vaikuttaa Viipurin kokoiselta.
Muuten ei kylläkään Viipurin kaltaiselta, mutta sitäpä ei voi vaatia monelta muultakaan kaupungilta. Viipurihan on »herraskylä», hauskin suomalainen kaupunki mitä maantieteestä löydetään. Se on näytepalanen eloisaa maailmankaupunkia meidän tylyssä maassamme. »Sellainen on Viipuri, karjalaisten kaupunki».
Mutta ei Fitchburgkaan ollut ikävä.
Pääkadun, Main Streetin, varrella on siellä »Kuusamon tipo» (asema).
Tällä kulmalla eletään kuin Suomessa konsanaan. Eikä niillä tienoin kuule paljon puhuttavankaan muuta kuin meikäläistä. Fitchburgissa ei »ummikkosuomalaisella» ole mitään hätää. Kyllähän toiset auttavat, jos »ulkomaalaisen» kanssa juttua tulee.
Kuusamon asemalla on kaksikin suomalaista apteekkia. Toisen niistä omistaa Andersson, ja hänen luonaan asuimme monta kuukautta. Kodikasta oli.
Andersson myy apteekissaan lääkeaineiden ohella kaikenlaista. Autorenkaita, lapsenvaunuja, kirjallisuutta ja taidetta, maanviljelyskaluja y.m. Siellä tarjotaan kahvia ja virvokkeita. Andersson sekoittelee rohtoja, kehittää valokuvia, välittää talonkauppoja ja avioeroja, ja tekee yleensä mitä vain. Se on Amerikan »staili».
Apteekin ovensuussa on pöytä sanomalehtien myyntiä varten. Ostaja saa panna rahan ottamastaan lehdestä peltipurkkiin, joka on siinä pöydällä. Jos sattuu isompi raha, saa ottaa purkista takaisin. Kukaan ei pidä silmällä, ottaako joku liikaa tai ei pane rahaa ollenkaan. Sekin on Amerikan staili.
Kaduillakin näki tällaisia lehdenmyyntipöytiä. Myyjää ei useinkaan ollut mailla halmeilla. Lehtien painona oli punnuksia tai kiviä, ettei tuuli vie.
Pöydällä vain laatikko, johon ostaja pani rahan. Väärinkäytöksiä ei kuulemma ole huomattu.
Ja kuitenkin sanotaan, että »rehellisyys maan perii, mutta ei ainakaan Amerikan maata».
Fitchburgissa ilmestyy kaksikin suomalaista lehteä. »Noskelainen» Raivaaja ynnä »porvarillinen» Amerikan Suomalainen.
Minun tehtäviini ei kuulu selostaa Amerikan suomalaisten sivistysrientoja. Onhan siellä matkustanut monia asiallisuudessa pysyviä kynämiehiä, jotka ovat niistä paljonkin kirjoittaneet. Minä olenkin koettanut tällä matkalla keräillä kokoon vain pikkuseikkojen murusia, joiden olen luullut toisilta unohtuneen.
Siispä sivuutan sivistysriennot. Ja monet muutkin asiat.
* * * * *
Fitchburgista teimme partioretkiä ympäristöön, kuten Duluthistakin.