Part 7

Poliisi sai nopeasti hankituksi apujoukkoja, jotka saivat syytetyn riistetyksi lynkkaajien käsistä.

Poliisilaitoksella tutkittiin miestä eikä mitään todistuksia ollut häntä vastaan. Mies päästettiin irti ja hävisi teille tietymättömille.

»Hirttokängistä» joutui muutamia syytteeseen ja pari kolme sai sata dollaria sakkoa »järjestyksen häiritsemisestä julkisella paikalla».

Mutta läheisessä Embarrasin farmikylässä levisi huhu, että rikollinen piileskeli siellä päin. Puhelimet soivat ympäri kauntin — pitäjän — ja auto farmista, kaksi parhaasta, lähti hyrräämään maanteille. Autoissa oli rivakoita miehiä, joilla oli talitetut nuoravyyhdet kainalossa.

Yökauden tavoiteltuaan pahantekijää saivat jotkut nuorukaiset kiinni tuntemattoman miehen, joka ei voinut tyydyttävästi selittää olemassaoloaan, eikä puoluekantaansa. Hänet ripustettiin tienviereen muitta mutkitta. Hirttäjiä ei koskaan saatu selville.

Suomalainen lukija luulee minun kertovan jättiläissatuja. Me kuulimme tästä tapahtumasta usealta virginialaiselta. Ja eräs varakas farmariukko, joka kyyditsi meitä Hudson-kaarallaan Embarrasista Virginiaan, jutteli sen myöskin, vakuuttaen lopuksi:

— Yes, kyllä mes selvä otetaan täällä, kuka meirän kontriin eksyy. Avantoon täällä ykskin pantiin, eikä kukaan perään kysynyt.

Niin, Amerikasta ei voi kertoa muita kuin amerikkalaisia juttuja.

* * * * *

Amerikan suomalaiset porvarit, ainakin ne, joiden kanssa jouduimme tekemisiin, olivat valistuneita, tasaisia ja hyväntahtoisia. Kas, häijynilkisemmät ja karkeammat ainekset heistä olivat siirtyneet oikeauskoisten leiriin johtomiehiksi. Siellä sai purkaa häijyä sisuaan ja nauttia hyviä tuloja. Kyllä kannattaakin hihkua.

Nämä porvarit eivät yleensä ole suurempia työnantajia, eikä heillä niin ollen ole mahdollisuuksiakaan »sortaa» proletaareja. Hehän tekevät itse työtä joko vieraalle tai omissa pikkupisneksissään.

Mutta työmies, jonka tiedetään kotimaassa käyneen jotain koulua, joutuu täällä usein toisten piikkailtavaksi: miltäs kouluherrasta työ maistaa? Ja jos hän sivistystä saaneena ei käytä toismielisistä puhuessaan rääviä haukkumakieltä, hän joutuu ennen pitkää nosken tai porvarin kirjoihin. Ja jos hän harrastaa muutakin kuin yksinomaan puoluekirjallisuutta. Esimerkiksi Juhani Ahoa, Aleksis Kiveä — mainitakseni vain pari nimeä — ei sovi lukea. Niissä kirjoissahan ei ole puoluevihaa. Niiden lukija katsotaan porvarilliseksi, työväenluokan syöjäksi. Oikeauskoisten keskuudessa ei häntä suvaita, hänen on mentävä niiden joukkoon, jotka jo ennestään kantavat noske-porvarin kaininmerkkiä.

Niin pitkälle siellä on kansaa valistettu, suuressa maailmassa.

Porvarin kirjoihin ei kuitenkaan joudu siksi, että omistaa varoja tai harjoittaa jotain liikettä. Ei, proletaaritoverien joukossa on usein paljon varakkaampia. Liikemiehiä yhtähyvin kuin porvarienkin joukossa.

»Köyhälistön luokkataistelu» on —ainakin Amerikassa — vain pisneshomman kyltti. Se pitää yksinkertaisia laumoja omien liikemiesten ja puolueen liikelaitosten ympärillä. »Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa». Anekauppauskontoa.

Dollarihan se vain kaikessa komteeraa.

Porvarit suhtautuvat tähän »luokkataisteluun» neutraalisesti. Suomalaiset porvarit. He näkyivät antavan kunkin pitää aatteensa ja aivoituksensa rauhassa. Kunhan vain toinen ei suuhun tule.

Mutta siitä huolimatta näille porvareille syydetään solvauksia, niin että korvat ovat kuumana.

Meidän Amerikassa ollessamme oli Coloradossa katkera kaivoslakko. Suomalaisiakin oli lakkolaisina. Lakko venyi kovin pitkäksi. Vuosi vertakin.

Tuli lehtiin, että lakkolaiset kärsivät huutavaa puutetta.

No, proletaarijärjestot keräsivät avustuksia. Sehän oli aatteellinen velvollisuus.

Amerikan suomalaiset porvarit rupesivat myös keräämään avustuksia. Heidän aatteensa ei siihen velvoittanut. Sydän ja aate eivät tunteneet toisiaan.

Näitä porvareita oli iankaiken haukuttu ja sätitty työläisten syöjiksi. Eläinkunta oli läpikotaisin käytetty heidän haukkumanimikseen.

Suomalaiset _porvarit_ järjestelivät avustusiltamia puutetta kärsiville lakkolaisille. Useissa paikoin niitä pantiin toimeen _kirkoissa_ ja _rukoushuoneissa_.

(Välihuomautus lukijalle: katso Amerikan suomalaisia lehtiä v:lta 1928. Minkä puolueen vain.)

Pappien kuultiin saarnaavan laupeuden evankeliumia. Kirkoissa kaikui Jumalan käsky: Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. — Me olemme kuin Israelin kansa vieraalla maalla. Veljemme ovat luopuneet isiensä uskosta, ynnä meidän päällemme ynseiksi käyneet. Nyt ei ole aika muistaa vihaa vihalla, sillä eksyneet veljemme ovat hädässä ja ahdistuksessa. Kaivosten rikkaat omistajat ovat myöskin jumalattomia. Meillä ei ole siis syytä puolustaa heitä. Heillä on puolellaan voimakkain ja syntisin maallinen mahti: dollari. Ja he ovat meille vieraita. Lakkolaisissa on lihaa meidän lihastamme, luuta meidän luustamme. Heidän vertaankin on vuotanut. Kaivosten omistajilla ei ole nälkä. Meidän veljillämme on. Auttakaamme heitä.

Pappi niiskutteli saarnatessaan. Seurakunta kuunteli hartaasti ja liikutettuna. Toiset pyyhkäisivät salaa jotain kosteata poskeltaan. Toiset nielivät kurkussaan kuin jonkin palan. Urut pauhasivat sydämeenkäypää säveltä. Seurakunta lauloi kuin valittu kansa muinoin Baabelin virtain vierillä.

Kyllä kertyi varoja. Niitä ruvettiin lähettämään lakkolaisille.

Mitäs kommunistilehdet sanoivat tästä porvarillisesta toimenpiteestä?

Arvatkaas? — Ehei, arvatkaa uudelleen!

Mitä sinä olisit sanonut, oi Suomen proletaari?

Ajatteles, että sinä olisit lakossa. Lapsesi huutaisivat leipää eikä sinulla olisi mitä antaa. Ja sitten tulisi matalaan majaasi pappi ja nimismies kantaen suurta eväskoria. He jakaisivat lapsillesi ruokaa. Pappi siunaisi sinua ja nimismies luovuttaisi sinulle listalla keräämänsä avustuksen.

Haukkuisitko sinä papin ja nimismiehen ovesta ulos?

Amerikassa kävi niin.

Leniniuskoisten äänenkannattajat eivät kirjoittaneet, että kas, onpas porvarinkin sydämessä puhjennut ihmisyyden itu.

Ei ollenkaan. Luimme Työmiehestä, että porvarit ja nosket ovat inhoittavalla tavalla ruvenneet käyttämään hyväkseen lakossa olevien kurjuutta. Ollaan muka olevinaan avuliaita ja kerätään varoja. — Mihinkähän ne varat oikeastaan joutuvat, me kysymme vain? — Kehoitamme työläisiä suhtautumaan varovaisesti tähän porvarilliseen »hyväntekeväisyyteen». Kaikki lakkolaisille kerätyt varat on tuotava puolueen (kommunistisen) päämajaan.

Jyrkkä vaatimus kuului;

_Porvarit ja noskelaiset eivät saa perustaa lakkoseudulle avustustenjakoa varten toimistoja, He eivät saa omissa piireissään keräämiään varoja itse jakaa lakkolaisille._

Mitä varten näin _merkillinen_ vaatimus »työväenlehdissä»?

Eikö puutteenalaisten avustaminen ollut aatteen mukaan pääasia, vaikka avustukset tulisivat kenen kädestä tahansa?

Jaa, jaa, siinäpä se niksi olikin.

_Työläiset olisivat tulleet huomaamaan, että Amerikan suomalaiset porvarit ja nosket eivät olleetkaan heidän sortajiaan._

Oikeauskoisten johtomiehille oli edullista, että työläiset luottivat vain heihin. _Vain_ kommunisti auttaa työläistä. Porvari ja noske sortavat häntä sydämettömästi.

Tätä _Työmies_-lehti tarkoitti.

»Kirjuri-Marttien» nostama riita viivytti puutteellisilta paljon avustuksia. Tämä ei köyhälistön johtajia liikuttanut. Tärkeintä oli säilyttää _puolueviha_. Laumat pysyvät uskollisina, kun vihollisessa ei nähdä pienintäkään hyvää. Ja nälkä se vasta vihan kehittää.

Se on kai sitä kurjistuttamisteoriaa. Koekaniinit, työläiset, saavat kärsiä, mutta kokeilijat, johtomiehet, pitävät kyllä vatsastaan huolen. Maat on herrain, taivas talonpoikain. Se ei muutu.

Lännessä toimii I.W.W-läisten puolue. Minulla ei ole oikeutta sanoa heistä ihmisinä mitään pahaa. Heidän tarkoitusperänsä eivät ole minulle täysin selvillä. Sitäpaitsi minähän en arvostelekaan aatteita, vaan ihmisiä.

I.W.W-läisissä oli jotain liikuttavaa. He eivät saa kuulemani mukaan omistaa mitään varallisuutta. He eivät reuhanneet. He eivät politikoi, eivätkä usko pyhään Venäjään. Minä en huomannut heissä toisten sortamishalua. Kilttejä ihmisiä olivat ne, joiden kanssa yhdyimme.

Näitä haukutaan tuplajuutalaisiksi.

Minä en hauku.

JOULUNVIETTOA MINNESOTASSA

Joulua vietimme Duluthissa.

Pyhiksi satuimme suomalaisen farmarin, Hemppa Välimaan luo. Hänellä oli kaupungissakin talo, jossa piti täyshoitolaisia, »boordimiehiä».

Meidän joulujuhlassamme oli oikeata neekerijazzia ja indiaanien sotatanssia. Jazzia soitti pianolla oikea musta pakana, jonka naama oli kuin paistinpannun pohja.

Sotatanssia esitti alkuperäinen Chippoway-indiaani Superiorjärven takaa. Indiaani oli tullut kaupunkiin myymään metsäeläinten nahkoja ja saanut nätit summat. Sujuneista pisneksistään riemastuneena hän oli ostanut tulilientä ja tullut siitä tuulelle hyvälle. Isäntämme vanhana tuttavana hän saapui katsomaan valkonaamojen juhlia.

Me kun olimme poikasina lukeneet yllin kyllin indiaaniromaaneja ja eläneet niiden mukana monet veriset taistelut, olimme iloisia saadessamme oikein läheltä haastatella väärentämätöntä punanahkaa. Talon tyttärien tulkatessa selvitettiin asioita hänen kanssaan.

Poltimme rauhanpiippua — savukkeita. Nykyaika parodisoi kaiken vanhan ja kauniin romantiikan.

Indiaanin nimi oli Sininen Sulka. Se oli meistä kummallista, sillä mehän olimme luulleet, että indiaanitkin jo ovat Henryjä ja Haraldeja. Sininen Sulka tämä ainakin sanoi olevansa, liekö sitten narrannut meitä.

Kysäisin, minkä nimen punanahka antaisi minulle, jos pantaisiin ristimään noin hänen heimonsa tavan mukaan. Indiaani mietti vähän ja arveli: eikös sopisi Naurava Kettu?

Matti sanoi, että se oli parahiksi minulle.

Sitten Matti esitti steptanssia ja indiaani kysyi, onko meidän maassamme tapana hyppiä noin, kun on sodassa voitettu.

Sininen Sulka _nauroikin_. Se oli mielestäni sopimatonta. Kirjoissahan sanotaan, etteivät indiaanit naura koskaan. He ovat maailman totisin kansa. Mutta hänpä napsikin suuhunsa tulilientä ja se kai pani keuhkot pyörimään.

Sininen Sulka oli kuulemma oikea metsäläinen. Ei ollut käynyt kansakouluakaan. Nykyaikana täytyy indiaanilastenkin mennä kouluun. Heistä tulee kulttuuri-ihmisiä, niinkuin mekin olemme. He oppivat nauramaan, puhumaan puita heiniä, jopa väärentämään vekseleitäkin. Aivan niinkuin mekin olemme oppineet. Metsäläisasteella olevia indiaanejahan pidettiin rehellisyyden perikuvina, kuten vanhanaikaista suomalaistakin.

Sininen Sulka sanoi kantavansa pientä kaunaa kalpeanaamoille. Mutta suomalaisista hän kuulemma piti kovasti. Suomalaisethan eivät olleetkaan oikeita valkonaamoja. Näkihän sen kaikesta. Yhtä totisia, luotettavia, vähäpuheisia, sanassaanpysyviä kuin kunnon indiaanit konsanaan. Eivätkös suomalaiset olekin samaa alkujuurta kuin punainen kansa? Sininen Sulka kysyi sitä tosissaan.

Hänen mielikseen myönsimme, ettemme olleet oikein varmoja siitä.

Kysyimme, mitä indiaani tiesi kansansa menneisyydestä ja tulevaisuudentoiveista.

Paljonkin hän tiesi.

Ammoin aikoja rikkoivat indiaanit Suurta Henkeä vastaan. Suuri Henki rankaisi heitä. Hän lähetti punaisen kansan luo valkoisia miehiä, jotka ryöstivät heiltä omaisuuden ja tappoivat heitä joukoittain. Valkoiset miehet tulivat suuriin metsiin kuin sikalauma peltoon, kaatoivat puut ja karkoittivat riistan. Ja rupesivat väkivallalla isännöimään indiaanien maassa. Mutta kun punaisen kansan rangaistusaika on täytetty, niin Suuri Henki armahtaa heitä ja antaa heille uudelleen vallan ja voiman. Sen pitäisi tapahtua näinä päivinä. Silloin kaadetaan pilvenpiirtäjät ja hukutetaan suuret laivat. Valkonaamaiset rosvot saavat ansaitun palkkansa ja heiltä otetaan tukka pois. Suomalaiset yksin säästetään ja heidät kutsutaan ystävinä ja heimolaisina suuriin pääkallo juhliin, joita vietetään kautta Amerikan metsästysmaiden.

Me kiitimme Sinistä Sulkaa heimolaistemme puolesta.

Talossa oli parikymmentä henkeä täyshoitolaisia eri kansallisuuksista.

Talon tyttäret olivat kutsuneet tyttötuttaviaan ja joukko pani tanssiksi. Neekeri kalkutteli jazziaan niin repäisevästi, että olisi luullut pianon menevän hajalle.

Täyshoitolaisista oli yksi suomalainenkin, räätäliOskari, Hän kyllästyi neekerin rytmiä rikkovaan rumputukseen ja pyysi Matin soittamaan »Tonavan aaltoja». Se oli hänen mielikappaleensa lapsuusajoilta. Kenenkäpäs se ei ole.

Kun musta mies saatiin houkutelluksi soittokoneen äärestä, istui Matti pukille.

Räätäli-Oskari nautti Tonavan aalloista niin, että pyysi soittamaan sen kolmeen kertaan.

Tyttöväki taas mytisteli suutaan halveksivasti. Sanoivat, ettei tuo ole oikein hienoa, tuommoinen valssi. Pitivät sitä vanhamaalaisten renkutuksena. Amerikkalaisten korva on oppinut jo paremmalle.

Kun räätäli-Oskari sai tarpeekseen Tonavan aalloista, lähti hän tyytyväisenä levolle.

Talossa oli amerikkalaiseen tapaan myöskin gramofooni. Tyttäret panivat kurillaan sen soittamaan Tonavan aaltoja.

Soitto kuului Oskarin huoneeseen ja hän kuunteli sitä luultavasti mielihyvällä pariin kertaan. Mutta kun levyä kierrätettiin uudelleen ja uudelleen, hän kyllästyi lopulta ja tuli ärtyneen näköisenä ovelle sanomaan; antakaa tuon jo olla.

Tästäpä toiset yltyivät kujeellisiksi. Kun Oskari meni jälleen maata, pani aina joku levyn uudelleen pyörimään. Yhtä samaa kappaletta runkutettiin kerta toisensa perästä.

Oskari tuli ja sieppasi levyn mukaansa sekä piiloitti sen. Mutta kun hän oli juuri pääsemäisillään kuorsaamisen alkuun, löysi joku levyn. Ja kohta kaikui taas tuo iki-ihana; Tonavan aallot ne rantoja lyö.

Oskari syöksyi huoneestaan kuin kimalaisten hätyyttämä villi-ihminen. Hän sieppasi levyn teloiltaan ja mursi sen polviensa päällä kappaleiksi. Nyt lakkaavat Tonavan aallot pauhaamasta ainakin täksi iltaa, hän sanoi ja lähti uudelleen maata.

Mutta neekeri aloitti jälleen pianon ääressä sulosoinnutuksensa. Ei siinä kenenkään nukkumisesta tullut mitään ennenkuin aamupuoleen.

Aamulla herätti minut Matti ja oli luovinaan muka joululahjoja. Eivät ne suurellisia olleet. Lasillinen kaljaa ja kymmenen senttiä rahaa. Sitten hän lauloi vuoteeni vieressä kurjan huonolla englanninkielellä, mutta sitä mahtavammin elein:

»God save the king» ja steppasi päälle. Tytöt olivat päntänneet hänen päähänsä muutamia säkeitä tästä kauniista hymnistä.

Sellaista joulunviettoa se oli, Duluthin kaupungissa, Superiorjärven »höyryävien vetten» rannalla.

»KONSERTTI» KAUGEWANISSA

Ei sen kaupungin nimi ollut juuri Kaugewan, vaan jokin muu.

Täytyy välistä eksyttää lukijaa. Suomalaiset tuntevat näissä kaupungeissa toinen toisensa ja naapurikaupunginkin väen. Kun jostakin henkilöstä sattuu kertomaan, tietävät kaikki, kenestä on kysymys.

Tämä nimenväännös on siis vain hienotunteisuuden vuoksi.

Olimme pitäneet hauskoja iltoja ja tavanneet reiluja ihmisiä. Heidän vieraanvaraisuutensa oli lavea, se kannattaa sanoa vaikka joka sivulla. Mutta jos keskustelua tuli politiikasta, niin silloin meni kaikki hörönlörön. Ne oikeauskoiset olivat sietämättömän pikkumaisia. Ei juuri muut. Ei ole liikaa, jos tämäkin iulee sanotuksi useammasti. Kyllästyimme siihen mekin.

Se politikoiminen oli monellakin samanlaista akkiloimista kuin entisellä Koposen muijalla Kuopiossa. Kun ensi kertaa piti mennä äänestämään yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden mukaan, huusi Koposen muija toisille Kuopion torilla:

— Tiijättäkö työ, akat, mitä metkuja ne herrat on nyt keksinnä tään köyhän ja oppimattoman kansan rasitukseks. Nyt kun pittää kuulemma männä siihen viivan vettoon, ja jos ei mää, niin viijään, ja ensin siinon jos mitkä juoksut ja verotukset ja ulosotot ja ryöstöherrat ja sitten pitkä plakkaatti, jossa on ruutuja kun korttipakassa, ja siitä pitäs osata löytee jokkaesen se oekee, ja se pännä on punanen ja siihen pitäs karvallee osata vettee se viiva, ja ne herrat vahtii vieressä, jos ei ossoo ihan justiisa rikulleen, niin sakotettaan, kukaties viijään linnaan tae Siperijaan, sanon minä, että tekemätä se jiäp koulunkäymättömältä se viiva, kyllä ne herrat keksii, että saesivat tätä köyhee sakotella ja rangasta joka paekassa, ja sitten ne huutaa sitä tasavaltoo ja minä sanon, jotta tulukoon tasavalta, semmonen se pittää ollakkii tasavalta, että joka varastaa, niin ei muuta kun kaula poikki...

Me tulimme Kaugewanin haalille sunnuntaisena iltapäivänä.

Haalissa oli jokin päiväjuhla. Paljon oli väkeä, lapsia ja aikuisia.

Ohjelmassa alkoi juuri kuvaelma. Kuulimme sen nimen; »Porvarillista hyväntekeväisyyttä». Menimme salin läpi näyttämölle, seurataksemme esitystä kulissien välistä.

Näyttämölle oli laitettu rikkaan porvarin ruokasali.

Keskellä lattiaa seisoi ylellisesti katettu ruokapöytä.

Pöydän ääressä aterioi tatarin näköinen porvari. Vatsa oli iso kuin pussirotalla.

Porvari otti ahkerasti napsuja erilaisista pulloista ja aina ryypyn päälle sanoi: ähäh! Syödessään röyhtäytteli vähänväliä ja maiskutteli äänekkäästi kuin sika. Rasva aivan tihkui suupielistä. Se oli tarkoitettu kuvaamaan ylitsevuotavaa kylläisyyttä.

Porvari tuntui valittelevan, miksi ihmiselle ei ole annettu kahta vatsaa. Sapuskaa olisi vaikka kuinka, mutta miten siitä nautit, kun vatsaan sopii niin vähän. Köyhiltä pitäisi ottaa vatsa pois ja antaa niille, jotka osaavat hoitaa sitä kunnollisesti.

Lattialla, porvarin jalkain juuressa, ryömiskeli nelinkontin laihempi, luihun näköinen mies. Hänellä oli kaulassaan messinkiheloilla koristeltu nahkapanta, josta kulkivat ketjut pöydän jalkaan kiinni.

Miehen selässä oli pahvitaulu, jossa oli kirjoitus:

NOSKE-TEMO

— Seh, Sasu seh! kutsui porvari ja piti kohotetussa kädessään luupalasta. — Seh, Sasu, no, maksi, maksi, kemmerrä!

»Noske-Temo» kieriskeli permannolla nöyryyttä uristen.

— Niin Sasu poika tekee. Noo, sano kova sana!

— Vouv, vouv!

— Weil, Noo, mitenkä sanotaan työläisille?

— Vouv vouv! Hrrrrmrrr, mrrrrrrmrrri!!

— Just niin. Viisas poika Sasu. Ota nyss sitten.

Muita muistakin aina haukkua niitä proletaarilurjuksia.

Porvari heitti luun ilmaan ja »Noske-Temo» sieppasi sen nokkelasti ja rupesi sitä tyytyväisenä ykisten ja häntäänsä heilutellen kaluamaan.

»Noske-Temolla» oli häntäkin. Se oli tehty ketunnahkaisesta kaulapuuhkasta. Jonkin rautalankaisen ruodon avulla sitä sai heilutelluksi.

Sitten tuli ovesta saliin huonosti puettu vaimo. Lapsi (riepunukke) rääsyihin käärittynä sylissään. Hän alkoi sydäntäsärkevällä äänellä valittaa, että mies on kotona sairaana ja lapsilla nälkä. Pyysi porvarilta lupaa saada kerätä edes lattialle pudonneita muruja.

»Noske-Temo» päästi kauhistavan rähäkän ja riuhtoi ketjujaan päästäkseen vaimoparkaan hampaineen. Ketunnahkahäntä pieksi innostuneesti lattiaa.

— Vai apua tässä! ärähti porvari mulkoillen kuin metsähärkä. — No, kyllä minä annan apua.

Porvari nousi vaivoin — suuren vatsansa takia — pöydästään ja ryntäsi vaimon kurkkuun, josta puristi kaikin voimin. Niin näytti.

— Tässä oh apua, hän mylvi.

Kulissien välissä seisoi teatterinjohtaja, joka seurasi huolestuneena draaman taiteellista kehitystä.

— Hei hei, kuuleks! kuiskasi teatterinjohtaja porvarille, — Hiukan julmempi ilme... raaempi miini... huuleks!

Porvari ähki ja hikoili ja väänsi naamansa niin petomaiseen irvistykseen, että ilman muita todistuksia, sen ilmeen nojalla, hänet olisi voitu pidättää murhaajana.

Mutta teatterinjohtaja oli nähtävästi hiuksiahalkovan tarkka taiteellisissa vaatimuksissaan. Hän ei ollut vieläkään tyytyväinen, vaan kuiskaili:

— Julmempaa... riettaampaa! Hei, sinähän olet kuin laupias samarialainen! — Kuuleks, yleisökin nauraa sinulle!

Yleisöstä kuului tosiaankin tirskunaa.

Nyt porvari hermostui kokonaan ja menetti malttinsa. Hän hellitti äkkiä otteensa vaimon kurkusta ja nyrkkiään heristäen teatterinjohtajaan päin hönkäsi täydellä äänellä:

— Tuu itte tähän irvistelemään, p:leen pauterinokka!

Tämä ei tietysti kuulunut kuvaelmaan, mutta yleisö sen kuuli railakkaasti.

Teatterinjohtaja hyppäsi salamana laskemaan väliverhoa.

Yleisö ei ymmärtänyt kuvaelman loppuneen keskeneräisesti. Se piti yllä haltioitunutta suosionosoitusten jytyä.

Tämä esteettistä makua hivelevä kuvaelma oli ohjelman viimeinen numero.

Päiväjuhla loppui ja yleisö poistui haitarin soittaessa »Vapaa Venäjä»-marssia.

Teatterinjohtaja tuli veljeilemään.

— Hauska tutustua, hän sanoi. — Mitä piditte kuvaelmastamme? Ottamatta huomioon aivan lopussa sattunutta välikohtausta.

— Täytyy tunnustaa, ettemme ole ikinä nähneet sellaista Suomessa.

— Sitä minäkin, myönsi johtaja hyvillään, — Minä olen itse komplimeerannut tään kappaleen. — Tokko ne siellä Suomessa osaavat vielä mitään?

— Kyllähän ne vähän näpeksivät. Mutta ei siellä taide ole näin korkealla poliittisella tasolla kuin täällä.

Näyttämön puolelle keräytyi aika liuta kaugewanilaisia. Hauska tutustua. Miltäs Amerikka tuntuu? Mitäs vanhaan kontriin kuuluu?

Me kerroimme kaugewanilaisille ihan ihmeitä. Ennenkuulumattomia.

Sanoimme, että Suomessa porvari ja sosialisti saavat tervehtiä toisiaan, jos ovat tuttavia. Puoluekuri ei sitä kiellä. Saattavatpa pysähtyä keskusteluunkin, vieläpä sävyisästi ja julkisella paikalla. Tästä rikoksesta ei eroiteta puolueesta, eikä juuri tehdä ilmiantojakaan. Ei ainakaan valistuneissa piireissä. Härkä se on härkä Suomessakin, myönsimme huokaisten.

— Hyi saatana! Kyll mää vaan en vaihra kuvan sanaa porvarin enkä nosken kanssa, jos Suomeen menisin.

Näin sanoi ensimmäinen mietiskelijä.

— Täitä niiren päässä vaan on, eikä aatteita... Suomessa, lisäsi toinen.

Kolmas katsoi meihin tiukasti kyräillen ja tokasi:

— Kuulkaas, tingeltangelit! Tekö olette pitäneet konsertin porvareille ja noskeille siellä New Yorkissa? Teitä on kuulemma kehuttukin porvarilehrissä. Onko se totta vai kateellisten juarua? Sanoivat nähneensä lehristä.

No voi sun turkin tupekset! Jokohan koko meidän matkamme nyt meni rötöksi. Suomalainen lukija ei nyt tätä ymmärrä. Neuvosto-Venäjällä käynyt ymmärtää. Ignatius Loyola ja kirous!

Kiireesti höpisemään jotain, että asia sekoittuisi:

— Niin nähkääs... tuota noin... se on nääs... tuota sillä tavalla, että siellä Suomessa on tapana esiintyvien taiteilijoiden hoitaa ammattiaan niinkuin muutkin ihmiset. Luokkatietoinen nikkari, muurari tai muu työläinen menee työskentelemään porvarille. Miksi laulaja ei saisi laulaa porvarille ja noskelle? Ammatistaan hänkin elää, kuten työläinen. Helsingin työväenjärjestöjen kuorot ja soittokunnat käyvät antamassa esityksiä m.m. Suomen Yleisradiossa, joka on puolueeton laitos. Te nimitätte sellaista porvarilliseksi. Ja Kansallisteatterin näyttelijöitä ynnä Suomalaisen oopperan taiteilijoita menee usein työväenjärjestöjen kutsusta esiintymään Helsingin Työväentalon juhlissa.

Joku pruiskautti aatteellisen tupakkasyljen.

— Thyi hemmetti sitä kurjuutta!

— Raukkamaista, en muuta sano, surkutteli toinen.

— No tietäähän sen... sivistymättömässä korpimaassa... Eihän niillä hajuakaan ihmismäisyydestä... Syljettää mua ainakin.

Matti ja minä selostimme yhteen ääneen sekä vuoroon:

— Työväenteattereista muuttaa usein näyttelijöitä porvarilliseen, ja porvarillisesta työväenteatteriin. Ja aikansa oltuaan saattavat taas palata entiseen ja heidät otetaan vastaan pilaantumattomina tovereina. Heitä kohdellaan taiteilija-ansioiden, eikä minkään puoluekarvan mukaan.

— Kyll toi on selvä vales.

— Jesseri, jättiläissatujahan nää iikat päästelee.

— Aika sutkia, totta vieköön!

— Yes, oikein lehtensä lukeneita. Päihin tarttis antaa.

Laskettelimme yhtä kyytiä:

— Kun joku työväenteatteri lähtee kiertueelle, näyttelee se usein porvarillisissakin seurataloissa. Porvarillinen seurue samoin työväentalossa. Yleisö menee, enimmäkseen, katsomaan kappaletta sen kiintoisuuden mukaan. Näyttelijöiden puoluekarvaa ei juuri kysellä. Me emme ole kuulleet siitä pidettävän hirveän tarkkaa lukua. Joku typerys korpipaikoissa voi siitä huolehtia, mutta me emme ole sellaisia tavanneetkaan.

Nyt olimme lopullisesti saada selkäämme.

— Lopettakaa, jukuliste, tuo lohkominen, tai putoaa turpiin justiinsa. Ja saletisti!