Part 4

— Toivon teille onnea ja menestystä tässä maassa.

Sepä oli rehdinmakuinen mies. Hän piti meitä kai oikeina puoluesankareina, muuten hän ei olisi sanonut noin. Hänellä oli avoin ja suora katse, niinkuin ihmisellä, joka uskoo olevansa oikealla asialla. Me emme hennoneet sanoa hänelle, että hän oli meistä erehtynyt. Me emme olleet puoluepukareita. Meille ei ollut selvillä, minkä puolueaatteen vuoksi olisimme voineet lyödä lähimmäistämme korvalle. Älä narraa, lukija, että sinullekaan sen sanelee muu kuin ruokapurtilo, käyttääkseni pessimistisen teatterinjohtajan sanoja. Asema ja leipä, siinä kaikki. Talonpoika ja linnanherra ratkaisevat yhteiskunnallisia pulmia hikoilematta — aivanpa päätään vaivaamatta. Kumpikin omalla tavallaan. Mitäs, selvähän se on. He tietävät, missäpäin on vihollinen, joka aikoo pienentää heidän leipäkannikkaansa. Mutta entäs narri, joka soittelee yhtähyvin talonpojalle kuin linnanherralle. Kummalle hänen pitäisi irvistää, kummalle kumartaa? Sano sinä, lukija, joka olet olevinasi niin viisas.

* * * * *

Clevelandissa on niin huikea pilvenpiirtäjä, että kannattaa matkustaa Amerikkaan yksistään sitä nähdäkseen. Se kohoaa nääs yksinäisenä ylimyksenä viisi-kuusikerroksisten talojen joukosta. Sen mahtavuus pääsee siinä oikeuksiinsa, koska se ei häivy vertaisten seurassa.

Tässä miljoonakaupungissa emme tienneet, minne meidän pitäisi mennä. Matkaohjelmasta oli unohtunut haalin osoite.

Etsippäs se nyt sitten umpimähkään, kun et osaa edes kieltä.

Matti oli hämärästi muistavinaan puhutun, että se oli jossakin 14:nnellä kadulla. Mitäs muuta kuin ota auto ja lähde sivuamaan 14:ttä katua, kai se eteen toksahtaa.

Kysäsimme ensin varmuudeksi ajajalta, tiesikö hän, missä on Finnish Hall. Finnish socialist association? Ei tiennyt. No sitten: draiv foortiinth striit, vii mast siik! Tavailimme nahkeasti amerikankieltä ja ajaja ymmärsi. Amerikkalaiset ymmärtävät, kunhan mutisee vähän sinne päin. He ovat tottuneet solkkaamaan kaiken maailman iikkojen kanssa.

Käytiin neljästoista katu läpeensä, eikä suomalaista haalia löytynyt. Huristettiin sitten umpimähkään siellä ja täällä, mutta turhaa se oli.

Taksamittari hakkasi kuin mieletön. Kun neljä dollaria oli hassattu, nousimme pois ajopeleistä ja menimme ravintolaan.

Puhelinluettelo.

Miksi emme sitä aikaisemmin hoksanneet, typerykset!?

Finnish Hallia ei kuitenkaan luettelosta löytynyt. Sinne ei ollut puhelinta. Mitäs nyt? Ahaa, soitamme jollekin henkilölle, jolla on puhelin ja suomalainen nimi luettelossa. Hih, kyllä tästä selvitään!

Valitsimme luettelosta nimen: Heikkilä.

— Nain ou säven ou ou, sokelsin puhetorveen.

— Heikkilä, vastattiin.

— Anteeksi, onko siellä ketään suomenkieltä taitavaa?

— Yes, minä puhun.

— Pyydän anteeksi, meitä on kaksi eksynyttä ja kielitaidotonta vierasta. Voitteko sanoa suomalaisen haalin osoitteen.

— Kyllä, se on kahdeskymmenesviides katu 1900.

— Kiitoksia paljon.

Selväpä oli. Otimme taas auton ja pääsimme suoraan haalille.

Clevelandin suomalaiset — puolueisiin katsomatta — olivat sivistyneenmakuisia ja kaikin puolin mukavia. Heistä en keksi mitään piikkailemisen aihetta ja siksipä minun on tyydyttävä sovittamaan heihin erään mietiskelijän lause:

»Naiset ja miehet ovat maailman parhaita ihmisiä».

SITÄ JA TÄTÄ CHICAGOSTA

Meidän piti matkustaa Marquetteen, mutta Chicagon asemalla — niitä on siellä montakin — sekaannuimme junasta pois.

Marquettelaiset jäivät sinä iltana ilman taidetta, eikä se ollut heille suuri vahinko. Meillehän se teki rahallista vahinkoa. Sen saimme jälkeenpäin tietää Työmes-lehdestä, jossa annettiin myös erinäisiä välihuomautuksia.

Samapa se, sille ei voinut mitään. Amerikka on suuri maa. Kyllä siellä äkkinäinen pian eksyy.

Seuraava paikkamme oli joku Herman-niminen kaupunki. Siellä meidän piti ollakin vasta kolmantena iltana, mutta arvelimme olevan viisainta jouduttautua sinne ajoissa. Mikäs siinä, helpostihan sinne pääsee, tuumimme. Menemme vain lippuluukulle ja sanomme reilusti: two tickets to Herman, saamme liput ja nousemme junaan. Sillä tavallahan se käy, kun maassa on rautatiet ja meillä hintoja taskussa. Eihän siinä muuta.

Mutta äläpäs. Oli siinä muutakin ja mutkallista.

— Two tickets to Herman, paukautin minä lipunmyyjälle ja olin hyvin jenkin näköinen.

— What? German?

— Ei Kermaani, vaan selvä Herman. Harman, Herkko, Hemppa, miten te nyt sen lausutte täällä Chicagossa?

Lipunmyyjä katsoi kysyvästi ja mutisi jotain käsittämätöntä.

Näytin hänelle paperin, johon oli kirjoitettu: Herman, Michigan. Baraga count.

Tikettimies pudisti päätään ja kielsi Hermannin kuin Pietari herransa. Hän ei ollut tuntevinaan ketään Herman-nimistä. Meidät osoitettiin neuvontatoimistoon, joka oli keskellä asemahallia. Siellä piti meille etsittämän Hermanni ja sitten saisimme tiketit.

Neuvontatoimiston virkamies otti Hermannin vakavalta kannalta. Hän tutki karttoja ja taulukoita ja selaili maantieteellisiä teoksia. Hänkin pyörittel: päätään. Hermanni oli ja pysyi kadoksissa.

Me vaadimme jyrkästi, että Hermanni on löydettävä, ennenkuin Michiganin juna lähtee.

Virkamies juoksi toisiin konttoreihin hakemaan apua. Kolmekin Sherlock Holmesta saapui, ja he selasivat läpi kaiken kirjallisuuden, mitä toimistossa oli. Hakivatpa vielä sanomalehtimyymälästä lisää. He tutkivat kartat, taulukot, vieläpä seinäkalenterinkin. Mutta Hermanni piileskeli kuin ruumenvasuun pudonnut neula.

Virkamiehet pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja tunnustivat lopulta, että Hermannin löytäminen oli heille mahdottomuus. Jospa sitä ei ollut olemassakaan koko Hermannia? Virkamiehet katsoivat meihin epäilevästi. Ehkä olimme tulleet kujeilemaan heidän kanssaan?

Ei ei. Kyllä Hermanni oli olemassa ja toimi vilkkaasti puolueriennoissa. Olimme nähneet lehdissä uutisiakin Hermannista.

Jätettävä se nyt kumminkin oli, Hermanni. Paras lähteä katselemaan suurta Chicagoa. Sielläpähän löydämme suomalaisen, joka neuvoo meille Hermannin piilopaikan.

Aina lystikäs Matti rallatteli veisua: »Amanda käveli kryytimaassa». Pari säettä siitä sopi tilanteeseemme:

»Oi Hermanni, Hermannii, miks jätit miinunt kuin nskolliinen oolin siinullen».

* * * * *

Kävelimme uudenaikaisen rosvoromantiikan valtaisessa kaupungissa.

Aamuhetki oli varhainen, eikä näkynyt paljoa väkeä liikkeellä.

Eilen olimme ajaneet Ohiossa autolla — avonaisella vaunulla — ilman päällystakkia, ja kesäinen tuuli oli lempeä. Chicagossa paukahteli pakkanen ja kaduilla oli lunta polviin saakka. Ilmanvaihtelut tässä maassa ovat merkillisiä.

Meillä ei ollut päämäärää. Kuljeskelimme sama se minne. Eihän sillä mitä väliä, ainahan tarvittaessa löytyy suomalainen, joka opastaa.

Meistä tuntui kuin olisimme olleet henkiolentoja. Kukaan maailmassa ei tiennyt tällä kertaa olinpaikkaamme. Saatoimme kadota täällä jäljettömiin tuhansien muiden lailla. Jos tahdoimme, voimme vetää viivan entisyytemme yli ja alkaa uutta elämää muina miehinä ja uusilla nimillä. Menneisyys oli irroittanut meistä otteensa, ja meidän oli helppo eksyttää se kintereiltämme. Tästä pesästä meitä ei kukaan koskaan löytäisi.

Tuntui oikein kammoittavan keveältä olla.

Harhaillessamme jouduimme jonnekin syrjäiselle kadulle.

Erään talon edessä seisoskeli joukko miehiä. Oikeastaan heitä ei voinut sanoa miehiksi. Kenties he olivat olleet sellaisia joskus. Nyt he näyttivät haalistuneilta miehen jäljennöksiltä.

Siinä oli riutuneita, kumaraisia vanhuksia. Laihoja ja nälkiintyneen näköisiä. Oli rampojakin. Harvoilla oli päällystakki, jos oli, sekin resuinen. Toisilla oli pikkutakin kaulus nostettu hakaneulan kiinnipitämänä kurkun suojaksi. Oli pureva pakkanen. Miehet värisivät vilusta ja yskivät, että teki pahaa kuulla. Joku sylki verta. Useat hyppelivät ja löivät käsiään yhteen, mutta tuskin ilosta. Kenenkään ilme ei puhunut tulevaisuudesta. Miesten nääntyneistä katseista tuikki laimistunut kirous.

Me seisahduimme joukkoon. Me etsimme vaikutelmaa. Niin oikein, sinä ivallinen lukija. Ihan sitä vanhaikaista vaikutelmaa, josta puhuminen kuuluu banaalilta.

Halusimme myöskin löytää miehen, jonka kanssa voimme keskustella. Oli siinä joukossa näytteitä useimmista kansallisuuksista. Oli värillisiäkin, joiden tummuus vaihteli patamustasta kahvipannun ruskeuteen.

Saimme käsiimme ryssän. Hänen kieltään osasimme vähän, sitähän luettiin ennen koulussa. Ja venäläisen kanssa selviää paljon asioita viittiloimallakin.

Saimme tietää, että talossa oli työnvälitystoimisto, ja nämä miehet odottivat jotain »jopia».

— Onko nyt Chicagossa kova työttömyys? kysyimme.

— Njet, työtä on, ei työttömyys, vastasi ryssä.

— No, mitä varten tässä on paljon näitä joutilaita?

— Ah, ei kelpaa enää työhön. Raakkiväkeä ovat, liian vanhoja, heikkoja kovin. Kun kiire on ja miehiä paljon tarvitaan, vot, silloin näitä otetaan. Vot, gospodinj, minä vanha jo, selkä kumara, käsi heikko, harvoin saa ropottia.

Ukkoparka olikin laiha ja ruttuinen. Käsivarret ja alaraajat olivat luonnottoman ohuet. Hän muistutti hämähäkkiä. Hänellä oli yskä jä rinta röhisi.

Vanhus risti rintansa, painoi katseensa alas ja itki.

En henno häntä enää nimittää tässä ryssäksi.

Venäläinen levitteli käsiään ja kertoi nyyhkyttäen:

— A keisaria palvelin kakskymmentäviis vuotta. Aliupseeri olin, vot, hyvän liebushkan sain. A, boljsheviki tuli, keisari pois. Minä vanha mies keisarin aikaa muistelin, vot, bolsheviki suuttui, linnaan pani. Hirteen meinasi, mut karkuun pääsin. Tänne tulin, mut vanha jo olen, ei saa työtä; Nälkä on, djengi njet.

Annoimme ukolle muutamia pennosia ja hän suuteli käsiämme.

Äijä oli palvellut keisaria, jota emme suinkaan rakastaneet. Hän oli itsekin jo haudan partaalla. Eloa kosto tarkoittaa, mut hauta vihan sovittaa.

Äkkiä syntyi ryysyläisten joukossa hälinää.

Toimiston ovelle ilmestyi karkean näköinen mies. Totisesti hän muistutti orjavoutia filmissä »Setä Tuomon tupa».

Päällysmies se olikin. Hän katseli miehiä arvostelevasti ja viittasi yhden sieltä toisen täältä luokseen ja tunnusteli heitä jäsenistä kuin hevosen ostaja. Liian kehnoiksi havaitut sysättiin töykeästi pois ja hyväksytyt ohjattiin sivulle onnellisten valittujen laumaan.

Päällysmiehen katse osui Mattiin ja minuun. Hän mittaili meitä silmillään hyväksyvästi kuin talonpoika vankkaa työruunaa. Niinkään ihailevasti minua ei kukaan ollut ennen katsonut. Vaikutimme kai tässä rujojen rinnalla oikeilta Simsoneilta.

Mies tuli eteemme ja teki ymmärrettäväksi, halusimmeko työhön. Jotain säkkien kantoa oli. Ehei, ei, me emme halunneet. Meillä oli omat hommamme. Eikö hän huomannut sitä päältämme. Eikö olemuksemme vaikuttanut paremminvoivalta kuin noiden? Mitä varten sitten seisoimme tässä? Sitä hän luultavasti tiedusteli englanninkielellään. Ravistelimme päätämme, ei ymmärrä.

Filantrooppi kääntyi meistä harmistuneena. Hän valitsi hylkyjoukosta nipullisen vähimmän kunnottomia ja huitoi loput kiroillen ympäriltään. Aivan kuin juutalainen, joka ostaa vanhoja vaatteita ja valittuaan parhaat sysää loput tiskiltään huutaen: viekke pois, mine ei huoli ne rättit ilmankka!

Hyljeksityt jäivät surullisina odottamaan uutta ihmisystävää, joka toisi heillekin työtä ja leipää. Heidän silmänsä itkivät kyyneleettömästi.

Meidän piti lähteä tästä paikasta pois. Meille tuli siinä paha olla.

Hyvä ei ollut niidenkään, jotka jäivät siihen värjöttämään. Mutta olisiko heitä helpottanut, jos mekin olisimme jääneet ja ruvenneet kärsimään yhteistä kurjuutta. Kuka on niin jalomielinen, että kieltäytyy taivaasta ja ehdoin tahdoin työntäytyy kadotukseen. Siitä syystä vain, ettei halua riemuita taivaassa, tietäessään toisten olevan itkussa ja hammasten kiristyksessä.

Jaa jaa. Ehkä niin tekevät hurskaat. Ne, jotka ovat kelvollisia taivaaseen pääsemään. Ennenkaikkia Mestarin palvelijat maanpäällä. Viimeisen tuomion jälkeen he istuvat valkoisissaan taivaan kuoreissa ja kajahuttelevat ylistysvirsiä. Mutta riemunsa hyminässä he ovat kuulevinaan kadotettujen valitusta. Heidän hurskaat sydämensä valtaa sanomaton sääli, joka on jumalasta. He menevät Pyhän Pietarin luo ja sanovat:

— Oi Pyhä Pietari, meillä on paha olla.

Pietari tuijottaa heihin pöllämystyneenä ja tokasee:

— Häh, eikös talon portsuunat kelpaa, vai? Mitä herrasväelle pitäisi täällä olla, häh?

— Ymmärrä meitä, oi Pyhä Pietari. Me emme voi iloita täällä samalla aikaa, kun lähimmäisemme kärsivät toivottomassa iankaikkisuudessa.

Tämä on Pietarin homehtuneelle käsityskyvylle liikaa. Hän helistelee avainnippuaan hermostuneena ja raapii älyttömänä päätään. — Mitähän niillä on oikein mielessä, juuttailla?

— Ahaa, tämähän on kapinaa, selviää hänelle äkkiä. — No voi sun suutari! Juu-u. Kapinallisia puheitahan nuo ovat. Jytäkän ne vielä nostavat, mokomat. Holl reit, sano hollantilainen, kyllä minä ymmärrän. Mestarille menen sanomaan, tehköön Hän sitten niinkuin tahtoo.

Mestari saapuu ja hänen katseensa lempeys antaa hurskaille uskoa asiansa oikeuteen.

— Oi mestari, sanovat hurskaat. — Päästä meidät kärsimään kadotettujen kanssa. Anna osa heidän rangaistuksestaan meidän päällemme, että he hivenenkään lievitystä saisivat. Syntisiähän mekin olimme.

Mestarin kasvot säteilevät kuin kultainen päivä ja hän sanoo:

— Te hyvät ja uskolliset palvelijani. _Tätä_ Minä teiltä odotinkin. Te olette seuranneet _Minun_ jälkiäni teoissa, ettekä vain sanoissa. Teidän palkkanne on oleva suuri, vaikka uskonne ei ollut luja.

— Mutta Mestari Suuri, mehän olemme uskoneet Sinuun.

— Heikosti, ystäväni. Enkö Minä sanonut teille: Minä olen ottanut pois _kaikki_ maailman synnit? Enkö Minä maksanut kaikkien edestä? Enkö Minä ole hyvä? Enkö Minä ole laupias? Ihmisjärki ei voi mitata Minun laupeuteni syvyyttä. Tietäkää siis: Kaikille on anteeksi annettu. _Kadotuksessa ei ole ketään_.

— Mutta ne, jotka eivät ollenkaan uskoneet Sinuun? oi Mestari.

— Minä en antanut heille uskoa. _Minustahan_ se riippui. Se oli heidän koettelemuksensa. Eikö syntinen ihminenkin ole monesti antanut anteeksi lähimmäiselleen, joka epäili hänen sanojaan.

Olenko Minä huonompi? Minähän olen _Herra ja Hyvyys_.

Mestarin ääni soi lempeänä kuin siunaus, ja hänen katseensa hohde on kirkkaampi kuin kaikkien päivien yhteenkopttu valkeus hamasta aikojen alusta.

Ja taivaan salit vaikenevat myriaadien kynttilöiden syttyessä entisten lisäksi, enkelien kuoro virittää mahtavan riemulaulun, ja autuas ihmiskunta käy karkeloiden viettämään ikuista päivää. — — —

* * * * *

Saarisen pilvenpiirtäjä oli muhkea.

Chicagon rahamiehet olivat kyllä parannelleet Saarisen piirustuksia. Talon yläosaan oli laitettu joitakin pyöreitä muotoja. Vähän sipulia. Arvelivat kai, että se näyttää siten hienommalta.

Meistä ne sipulit pilasivat talon yläosan.

Chicagon suomalaisten kanssa jouduimme vilkkaaseen veljeilyyn.

Tohtori Jarvin (Järvinen), toimittaja Ahde, luutnantti Artturi R. ja Snellin Jussi, jota sanoivat rikkaaksi mieheksi, ottivat meidät suojelukseensa ja kiikuttivat katsomassa Chicagon kiinnostavaisuuksia.

He eivät välittäneet tiedustaa puoluekarvaamme, vaan pitivät meitä ihmisinä. He olivatkin yli keskitason lukeneita ja myös valistuneita miehiä. Puoluevihan usvakerros ei koskaan nouse puolivillaishengen ilmapiiriä ylemmäksi — ei ainakaan tukahduttavana. Maassa se mataa. Henkisiä rantajätkiä on kaikissa kansankerroksissa.

Amerikasta kertoessa joutuu aina puhumaan puoluevihasta. Suomalaisten.

Monenmoista meille näytettiin tässä merkillisessä kaupungissa.

Näimmepä oikean rosvopäällikönkin. Jouduimmepa samaan pöytäänkin nykyaikaisen Rinaldo Rinaldinin kanssa. Mitäs sanotte, seikkailukirjoja lukeneet pikkupojat?

Istuimme ravintolassa, jossa tarjottiin vaikka mitä. Se oli miellyttävän hämärä ja sillä esiintyi pitkin päivää sukkela irlantilainen, joka lauloi:

I have no bananas, I have no bananas to day.

Tämän laulun taiteellista arvoa en pysty mittailemaan. Mutta sen sepittäjien, kahden pikkumuusikkerin, kerrottiin tulleen sillä upporikkaiksi. Tehtyään laulun he olivat tarjonneet sitä musiikkikustantajille. Kukaan ei huolinut.

Viisuntekijät olivat aito amerikkalaisia. He vuokrasivat kuorma-auton, johon sijoittivat pianon. He ajoivat suuressa New Yorkissa kadunkulmasta toiseen ja lauloivat katuyleisölle:

I have no bananas. I have no bananas to day.

He rallattivat veisunsa vängällä ihmisten korviin.

Ja tarttuihan se yleisöön kuin terva, se laulu. Kun newyorkilaiset menivät nukkumaan, kehräsi alitajunta banaanisäkeitä. No bananas, kuinka se nyt taas olikaan? Sepä metka laulu. Ei ole banaaneja tänään, eikä tuskin huomennakaan. Hahhahhaa! Kun oppisi tuon hienon kupletin. Pitääpä kysyä huomenna musiikkikaupasta.

Newyorkilaiset näkivät unta banaaneista, joita ei ollut tänään eikä huomennakaan. Autotorvien törähtely, väkijoukkojen sorina, kaikki tuntui ratkuttavan no-bananasta. Toisia hermostutti kulkea hedelmäkauppojen ohitse. Silmä näki niissä banaaneja, mutta korva vaikutti, ettei niitä ole. Musiikkikaupoista käytiin ehtimiseen kysymässä no-bananasta. Kauppiaat harmittelivat, ei ollut.

Vaikea no-bananas epidemia kiusasi asukkaita maailman pääkaupungissa.

Ilmestyivätpä no-bananaksen tekijät uudelleen kustantajan luo. Nyt heillä oli valtit. He tekivät edullisen sopimuksen, jota allekirjoittaessaan kustantaja itki. Osaksi ilosta, kun tiesi saavansa laulusta suuria voittoja, osaksi harmista, kun tekijöille piti maksaa satumaisia.

No niin. Istuessamme ja kuunnellessamme tätä kallisarvoista no-bananasta aukeni ravintolan ovi ja sisään astui kuin humahdus tumma mies. Hän katseli ympärilleen ja sanoi tohtori Jarvinille: haloo, sekä istuutui pöytäämme. Hänellä oli luihakka katse ja sypäkät liikkeet. Silmät näyttivät yhtaikaa vilkuvan joka suunnalle. Hän kutsui tarjoilijaa, joka tuli nuljakkana kuin kastemato. Naama yhtenä nöyränä hymynä, imelänä kuin sokeri-ydelmä.

Tumma mies tilasi pöydän koreaksi. Palvelushenki liehkasi edestakaisin sujakkuudella, joka lähenteli akrobatiaa. Hän tiesi nähtävästi palvelevansa oikeata herraa.

Vieraamme perässä oli tullut ravintolaan kaksi rotevaa miestä. He istuivat aivan oven pieliin ja näyttivät pitävän silmällä valppaasti kaikkea.

Tumma miehemme istui vain minuutin, maksoi laskun ja jätti meidät käyttämään tilattua hyväksemme. Sanoen: ai äm in horri, painui hän jälleen ulos kuin tuulenpuuska. Rotevat miehet lähtivät seuraamaan häntä kohtuullisen matkan päässä.

Ei siinä sen kummempaa sattunut. Mutta mikä mies tuo tummainen oli?

— Se on yksi rosvojoukkojen kuninkaista, selitti tohtori Jarvin.

— Ja nuo toiset tietysti etsiviä, vaanimassa häntä?

— Ei ei. Ne olivat henkivartijoita. Yksikään poliisi ei uskalla kohottaa kättään päällikköä vastaan. Henkivartijat tulisivat heti väliin ja se on tiukka paikka. Niillä on usein omien palkkaamiensa tiedemiesten sommittelemia tuhoaseita, joita muu maailma ei saata tunteakaan.

— Kuinka sinä olet joutunut tuollaisiin tuttavuuksiin?

— Hänellä oli tikarinhaava ja hän kävi luonani hoidattamassa sitä. Heidän kanssaan ei kukaan uskalla olla huonoissa väleissä. Rikollisten vaikutus tämän kaupungin asioihin on suurempi kuin muualla uskotaankaan.

Ihmeellinen kaupunki, Chicago.

Meitä käytettiin katsomassa myös vaudevillenäytäntöjä.

Muuan esittäjä oli lystikäs. Toverimme suomentelivat meille, ja me saimme nauraa hänen jutuilleen.

Esittäjä tuli lavalle sotilaspuvussa. Hän oli pitävinään esitelmää sotilaille. Ehdotti, että kautta maailman olisi sotilaitten muodostettava ammattijärjestöjä. Ensi vaatimuksena olisi kahdeksantunnin työpäivä. Sota-aikana sattuvista ylitöistä olisi suoritettava korotettu tuntipalkka. Taistelujen pituuden määrää ammattijärjestön kokous. Ammattitarkastajan on käytävä tutkimassa, onko taistelukenttä terveydelle vaaraton, ennenkuin sotatoimet aloitetaan. Ammattijärjestöihin kuulumattomien vihollisten kanssa ei taistella. Kun kaksi toisilleen vihamielistä sotilasta joutuu taistelussa vastatusten, on molempain näytettävä jäsenkorttinsa, ennenkuin ovat oikeutetut tappamaan toisensa. Sotilaitten varustuksista on pidettävä parempaa huolta kuin tähän asti. Esitelmöitsijä valitti, että hänen viimekin sodassa täytyi tappaa seitsemäntoista saksalaista, ennenkuin löysi sopivat saappaat.

* * * * *

Matti ja minä ajoimme myöhään illalla taxiautolla »kotiin».

Kuljettaja huomasi meidät kai pitkätukkaisiksi, koska yritti ajattaa meillä lystiä. Taksamittarin nakutellessa ahkerasti kymppisenttisiä. Niinhän ne ajattavat Helsingissäkin, jos huomaavat, ettei kyydittävä tunne kaupunkia.

Meille oli sanottu, että asunnollemme piti olla viiden- kuudenkymmenen sentin matka.

Kun mittari oli napauttanut dollarin ja kolmekymmentäviisi senttiä, löimme safööriä olalle ja komensimme: stop ja heti!

Autoilija pysäytti vastenmielisesti. Kukaties minne hän olisi tahtonut viedä meidät. Huomasimme olevamme hyvin pimeällä kadulla, eikä näkynyt muita kulkijoita.

Kaivellessamme maksua solkatti ajaja, että se olisi sitten 13 dollaria 50 senttiä. Mittarin taulussa oli numero 1:35, ja hän piti meitä yhtä moukkina kuin muukin maailma. Mutta me sanoimme suomeksi, että: häpiä vähän, puolitoista saat korkeintaan.

Safööri puri kinnastaan ja vänkäsi: more, more. Hän oli äreä kuin hammassärkyinen suutari. Ehkä hänen hampaitaan kolottikin, ilmahan oli viimainen.

Me olimme riisuvinamme päällystakkeja yltämme ja pyysimme saada aloittaa tappelun noin vain lämpimiksi. Sanoimme sen suomeksi, mutta mies ymmärsi paremmin liikkeet. Hän kopeloi takataskuaan ja metelöi kuin hengen saanut huutomerkki.

Rähäkkä houkutteli siihen poliisin. Poliisit piileskelevät usein porttikäytävissä, joista on hyvä pitää katua silmällä. Ja rettelöiden sattuessa pääsee niistä arvaamattoman sievästi syntipukkien niskaan.

Poliisin tultua parani safööri hammassärystään ja rauhoittui kuin olisi saanut valerianatippoja. Hän käytteli livakasti chicagolaista kieltään ja tuntui puolustavan 13 dollarin vakaumustaan.

Hän oli viekkaasti kääntänyt taksataulusta numerot pois ja luultavasti selitti ajattaneensa meitä tuntimaksulla.

— What You say? kysyi poliisi meiltä.

— This män valehtelee kuin kettu, ljuger niin että korvat heiluu, vii häv draivn lyhyt matka korta vägen, this män vaatii veri matsh liikaa, för mycky, vii kän nat pei niin paljon. This män on selvä rosvo, teik him putkaan, jes söör, poliskonstaapel.

Tällaista melskaamista se meidän englanninkielemme oli.

— Talar ni svenska? kysyi poliisi äkillisesti.

Ei lukijan tarvitse epäillä, että olen »juonen vuoksi» etsinyt tähän juttuun ruotsinkielisen poliisin, Chicagossa asuu ruotsalaisia paljon enemmän kuin Helsingissä. Kyllä heitä siellä tapaa yhtämittaa. Meiltäkin silloin tällöin kysyttiin, olemmeko ruotsalaisia. Lieneekö se kunniaksi ruotsalaisille, en tiedä, mutta me emme siitä oikein tykänneet.

Nyt me kumminkin pystyimme puhumaan puolestamme. Ja poliisi uskoi meitä — siellä uskotaan vasta maahan tullutta aina enemmän — ja käski vilpillisen autoilijan painua sen tuuttiin. Ilman maksuakin. Annoimme hänelle kuitenkin yhden dollarin.

Poistuessaan päästeli safööri mielenosoituksellista pärinää ja kaasuhöyryjä masiinan peräpuolesta.

Poliisi neuvoi meitä ulkona liikkuessamme pitämään enimmät rahat sukanvarressa. Rosvot tutkivat kiireessä hätäisesti uhriaan, eivätkä huomaa keplotella heitä sääristä. Eivät ainakaan mieshenkilöitä, koska heillä on niin paljon taskuja. Siten usein säilyttää rahansa, vaikka hengen veisivätkin.

Sitten saimme tietää, että olimme joutuneet pimeälle puolen kaupunkia. Hotelliimme oli pitkä matka ja autoilijalla tuodessaan meitä tänne saattoi hyvinkin olla mielessä joku idea.

— Ne junkkarit ovat täällä aika idealisteja, sanoi poliisi leikillä, ja me nauroimme. Lukijakin voi sillä nauraa, ei se vitsi ole minun keksimäni.

Poliisi lupasi itse lähteä opastamaan meitä oikealle tielle. Hänen vahtivuoronsa päättyi juuri Meidän oli vaarallista lähteä toikkaroimaan omin nokkimme.