Part 5

Kävellessämme »striitkaara»-pysäkille kysäsin poliisilta, saisiko hänelle tarjota jotain ystävällisyydestään. Jotain lämmikettä kenties? Behövs ingenting, epäsi saattajamme, mutta lisäsi samalla, että tässä lähellä on paikka, josta saa.

No, jos vain passaa, niin — — —? Matti lipasi huuliaan.

Poikkesimme pimeään pihaan ja nousimme kapeita portaita. Poliisi koputti sähköttävästi jollekin ovelle. Kiltin näköinen vanha rouva avasi ja me astuimme sisään.

— Tämä on minun paikkojani, sanoi poliisi hymyillen. — Saan tästä 75 dollaria kuussa.

— Mitä niin?

— Suojelusveroa tietenkin.

Poliisi näytti ihmettelevän, että kas, ettekö tuota tiedä. Julkisia salaisuuksiahan nämä tällaiset ovat, Chicagossa. Ja muuallakin lännen maassa. Korkeammat viranomaiset saavat huikeita tuloja kielletyistä paikoista. Eihän näissä mitä salaamista.

Tulimme leppoisan kodikkaaseen saliin. Matti ja minä ällistyimme.

Lattialla oli upottavan pehmeä, lämminvärinen matto. Huonekalut nahkapäällyksisiä. Seinillä riippui raamatunlausetaulukoita. Englanninkielisiä tietenkin. Yhdellä seinämyksellä oli urkuharmooni, ja sen päällä virsi- ja koraalikirjoja. Katselin niitä varmuudeksi pikimmittäin. Niitä ne olivat.

Kirjahyllyltä huomasimme suuren, nahkakantisen Biblian ja muita kirjoja. Ehkä nekin olivat yhdenmukaisuuden vuoksi postilloja. Hyllyn päällystä koristi marmorinen vapahtajan kuva.

Tunnelma tässä huoneessa oli harras ja rauhallinen kuin sunnuntaiaamu.

Keskellä huonetta istui keinutuolissa harmaahapsinen mies tohvelit jaloissa. Kasvonsa olivat lempeät. Hän olisi voinut olla kiltti pyhäkoulun opettaja. Toivottaessaan meille: Good evening! soinnahti hänen äänensä pehmeältä kuin kotikissan hyrinä. Vierellään pienellä pöydällä oli kirja, jonka kannessa näkyi kullanvärinen risti.

Huoneen perällä melkein verhojen peittämänä oli ovi.

Seinällä ovenpielessä riippui nätti taulukko, joka julisti raamatunlausetta: If You seek, You must find. Etsikää, niin te löydätte.

Olikohan se tahallinen hirtehishuumorinilmaus?

Poliisi avasi yrkäilemättä oven ja me astuimme huoneeseen, jonka interiööri oli päinvastainen kuin edellinen.

Keskellä huonetta seisoi iso pöytä. Ympärillä joukko äänekkäitä miehiä pelasi korttia ryyppylasit edessä. Meihin eivät kiinnittäneet huomiota.

— Mitä ilveilyä tämä kaikki on? kysyin poliisilta kuiskaten. — Mitä varten tuo etuhuone ja isäntä ovat hartautta täynnä ja tämä nyt näin?

Poliisi naurahti. Kylläpä me olimme muukalaisia Chicagossa, sen huomasi.

— Katsokaas, selitti hän puoliääneen, — järjestyspoliisin ulkopuolella toimivat siveystarkastajat panevat usein toimeen razzioita. Niiden vuoksi ollaan näissä paikoissa varoillaan. Tämä isäntä on entinen rosvo, mutta jo kyllästynyt rikollisiin hommiin. Hän on vanha, eikä jaksa olla mukana. Hänellä on kyllä varoja. Mutta ei silti tahdo olla aivan laiskana, vaan on ottanut tällaisen bisneksen.

— Mutta tuo kauhea jumalanpilkkaaminen?

— On hyödyksi. Siveystarkastajat tulevat, huomaavat jo etuhuoneessa joutuneensa kunnialliseen paikkaan. He pyytävät anteeksi ja poistuvat. Näpsä mies keksimään, tää isäntä. Aika veitikka.

Poliisi ei katsonut tätä »veitikkamaisuutta» kovinkaan moraalittomaksi. Hänestä se oli kuin olla pitikin. Poliisi oli meitä kohtaan suora ja reilu.

On paljon ihmisiä, jotka eivät vastaa täydellisesti vanhanaikaisen näytelmän paatunutta konnaa, eivätkä myöskään hyveellistä sankaria. Jotka ovat siltä väliltä. Vuoroin sitä, vuoroin tätä. Ehkä sellaisia olemme kaikki. Paatuneimmat ovat vain taitavimpia pitämään ulkokultauksensa näkyvästi kunnossa. Niinkuin tämäkin isäntä. Etuhuoneessa olisimme hänet uskoneet kirkkoneuvoston jäseneksi, jos poliisi olisi niin sanonut.

Kiltinnäköinen vanha rouva tuli kysymään, mitä saisi olla.

Poliisi otti whiskyä, koska oli »vilustunut».

Mekin istuimme pöydän ääreen ja otimme jotain.

Huoneen peräseinässä oli kolme pientä ovea. Niiden yläpuolella värikkäät taulukot, joissa toivotettiin: Wellcome! Tervetuloa!

Ovista ilmestyi huoneeseen vaillinaisesti puettuja neitosia. Posket ja suu makeanpunaisessa maalissa. Suloisesti hymyillen lähenteli pari neitseellistä olentoa Mattia ja minua. He keikistelivät hedelmällisen näköisiä vartaloitaan niin, että viikunanlehdet huiskahtelivat paikoiltaan. Heistä lähti väkevän viinan löyhkä ja heillä oli veneerinen katse.

Sulottaret yrittivät istahtaa polvillemme ja suikata suuta. Koetimme hienotunteisesti kääntyä selin, mutta he kiersivät taas eteen kuiskaillen: My sweetheart boy.

Matti ja minä sanoimme suoraan, ettemme olleet mitään semmoisia »poikia». Halusimme pysyä munkkikammiossamme.

Poliisi huomasi meidät kiusaantuneiksi ja viittasi tytöille, että heidän oli mentävä pesiinsä. Tytöt tottelivat ja heittelivät vielä ovenraoista lentosuukkoja, jotka torjuimme.

— Tästä paikastapa ei puhtoisen Amorin pitäisi olla kaukana, näpsäytti Matti.

— Ei, olenpa kuulevinani hänen siipiensä suhinaa aivan lähistöllä.

— Leikittä sanoen, eikö meidän velvollisuutemme olisi ilmoittaa tämä paikka poliisille.

Matti oli ottavinaan koulumestarin äänen ja ilmeen.

— Ilmoita vain, siinähän se on vierelläsi, poliisi.

Niin kylläkin. Lain ja siveyden ankara vartija istui pöydässä ja härnäsi kieltolakia kuin hoidettavakseen uskottua koiraa.

Myöhemmällä opasti poliisi meidät reilusti ja tunnollisesti hotelliimme.

* * * * *

Joka kirjoittaa Chicagossa käynnistään, hän ei unohda kertoa teurastamoista. En minäkään.

Eikä niitä kerran nähtyään saa helposti mielestään. Ne kummittelevat yöllisissä mielikuvissa. Punaisissa unissa.

Vakuutusvirkailija Suhosen Jussi johti meidät katsomaan maailman sikamaisinta nähtävyyttä. Ilmaradalla sinne mentiin.

Kilometreittäin teurastuslaitoksen ympärillä näkyi aitauksia, joissa kuolemaantuomitut eläimet päättelivät tilejään. Ilmassa tuntui veren haju. Aitaus aitaukselta teuraita ajetaan lähemmäksi turmionpaikkaa, kunnes joutuvat viimeiseen, kuolinkoppiin. Siitä on vain yksi tie — teloittajan kynsiin.

Seisoimme sikaosaston sillakkeella, josta hyvin saattoi seurata eläimellisten ravintoaineiden jalostuksen alkuvaiheita.

Sika kerrallaan päästettiin kuolinkopin luukusta Se huomasi heti tulleensa väärään paikkaan ja yritteli epätoivoisesti takaisin. Mutta julma neekeri sieppasi sitä takajalasta, johon tyrkkäsi armottomasti pureutuvan rautarenkaan. Suuri rautapyörä kiskasi silmänräpäyksessä yhdestä jalastaan riippuvan ja surkeasti valittavan eläimen katonrajassa soluvaan teräslankaan. Sitä pitkin se hiljalleen kulki teloittajan lavaa kohti.

Menettely tuskin oli kivuton — possuhan parkui hirveästi. Kuvitelkaamme, että meidän toiseen koipeemme puristetaan terävät hohtimet ja meidät riuhtaistaan kattoon ja riiputetaan siinä, vaikka vähänkin aikaa. Vai eikö tällaisia saa kuvitella. Eipä tietenkään. Sehän on niin raakaa. Kas, tekoja vain tällaisissa asioissa — ei kuvitelmia. Kuvitelmia vain kauniimmissa asioissa — ei tekoja. Sillähän se inhimillisyys täytetään.

Tappomies oli kehittynyt alallaan taiteilijaksi. Hän otti luokseen hissautuvan sian vastaan kuin odotetun lahjan, käänteli sitä arvostelevasti korvasta ja sijoitti sen sopivaan asentoon. Terävä väkipuukko sujahti possun kurkkuun, veri ruiskahti sievänä kaarena jo ennestään punaisena merenä lainehtivalle permannolle. Osaksi pyövelin vaatteille, jotka olivat ylt’yleensä tahmaiset kuin punamaalipytyssä liotetut. Vielä sätkivä ja koriseva raato loittoni edelleen, joutuen kiirastuleen, joka kärvensi siltä karvat ja ruskeutti nahan ruokahalua kiihoittavan näköiseksi. Ja siitä taas eteenpäin eri spesialistien käsiteltäväksi.

Tappomies käytteli puukkoaan lumoavan plastillisesti. Suomalainen huligaani olisi katsellut kadehtien hänen suloliikkeitään.

»Salaisuutena» kerrottiin, että teloittajan takana on seinässä salaluukku. Siitä »vatsii» häntä revolverilla aseistettu mies. Odotetaan, milloin puukottaja menettää järkensä. Se kuuluu sattuvan usein. Jos häntä ei saada vaarattomasti kiinni, on vartijalla lupa ampua hänet siihen paikkaan.

Tähän varokeinoon oli ryhdytty senjälkeen kun joku päällysmiehistä oli menettänyt henkensä. Tappomies oli tullut hulluksi kesken herttaista näpertelyään. Oli päästänyt indiaanikiljunnan, hypännyt lavaltaan ja ruvennut tarjoamaan puukkoa vastaantulijoiden kurkkuun. Tottumuksesta nääs. Siinä oli päällysmieskin saanut sikamaisen kohtalon.

Näin meille kerrottiin ja kertojia oli montakin.

Ei sitä ole pakko uskoa. Ihmiset saattavat kertoa rumia juttuja vaikka taivaasta ja enkeleistä.

Lihanjalostuslaitoksesta lähdettyämme sanoi Matti, ettei hänelle tule siankyljys maistumaan pitkiin aikoihin.

Turhan nirsu se Matti. Mikäs ruokahalu siellä suomalaiselta menee? Kodikas paikka.

Kylläpä tästä luvusta taisi tulla ruma.

Mutta — tämä kirjanenpa ei pyrikään olemaan mikään Ihmiskunnan Historia.

SITTEN TAAS JATKETTIIN MATKAA

Unelta tuntuu Ishpemingissäkin käynti nyt jäljestäpäin.

Tulimme sinne illan hämyssä, lumihiutaleitten hiljalleen putoillessa.

Asemalta ei saanut autoa, täytyi lähteä kävelemään kantaa retkuttaen taakkoja.

Vastaamme tuli pikkuinen poika, jolta kysyimme tietä. Kysyimme kurillamme suomeksi, mitä tuo siitä ymmärtäisi.

Ymmärsi kyllä. Poika nosti reippaasti lakkia ja neuvoi:

— Yes, sse hhaalli on ttuolla yks bloki enssin eteemppäin jas sit kollme bloki vassemalle.

Tämmöisistä pojista tulee Mortoneja.

Kummalliselta tuntui. Olemme äärettömän kaukana kotimaasta, keskivaiheilla Pohjois-Amerikan mannerta. Entisillä indiaanein metsästysmailla. Tulemme outoon kaupunkiin, josta emme tiedä kerrassa mitään. Emme ole siitä eläissämme kuulleetkaan. Listassamme meillä on vain nimi: Ishpeming, Mich. Finnish Hall. Siinä kaikki. Ja ensimmäinen ihminen, jota puhuttelemme, osaa vastata suomeksi.

Ishpemingin kaupungin on pannut alulle suomalainen. Oliko se Pehkonen tai muu, en muista. Hänestä on joku katukin saanut nimensä. Niin kerrottiin.

Ishpemingissäkin oli sievä haali. Hyvät talot niillä on kaikkialla, suomalaisilla. Kaikissa pianot ja hyvät näyttämölaitteet. Suomalaiset harrastavat Amerikassakin näyttelemistä enemmän kuin muut.

Kaikki laitteet suomalaisten haaleilla ovat kuin saman kaavan mukaan valetut. Meillä suomalaisilla on yleensäkin taipumusta kaavamaiseen yhdenmukaisuuteen. Eihän sitä sovi tehdä muuta kuin mitä on ennen tehty. Ja samanlaista kuin on niillä ja niillä.

Kuinka monessa kodissa Suomessakin koristaa salin seinää »metso» taulun jäljennös. Jaa, se pitää saada meille, koska on muillakin. Turhaan taiteilijat maalaavat uusia aiheita. Harva niitä uskaltaa panna seinilleen, ennenkuin on nähnyt samanlaisen kuvan »hienommilla» tuttavillaan. Sitten vasta.

Mutta se punainen mökki, tyyni järvi ja rantakoivu. Siinä aihe, joka ei säikytä ketään. Mutta jos järvi lainehtii, pelkää sitä moni ostaja.

Ishpemingin haalilla oli väliverhoon maalattu kuva yleisintä tyyppiä.

Taideteos esitti hurjistunutta merta. Hyökyaallot koettivat vimmaisesti murtaa synkkiä rantakallioita. Kalliolla seisoi läpinäkyvään shifonkileninkiin pukeutunut neito. Hentoinen ja siro kuin puuterihuisku. Jaloissa silkkisukat ja kullanväriset puolikengät. Sankarillisesti hän uhmaili vinkuvaa rajumyrskyä. Käsissä hänellä oli mandoliini, jota manikureeratun hienot sormet näyttivät näppäilevän. Luultavasti laulua: »Kun ärjyvät raa-annan hyrskyt». Neidon polkkatukka oli muodikkaasti onduleerattu, josta voi päättää hänen saapuneen rannalle suoraan kampaajalta. Tiesi kai joutuvansa taiteilijan malliksi. Neitoparka koetti olla iloisen ja urhean näköinen, vaikka kolea viima riuhtoi hänen vähäisiä verhojaan. Taiteilijan olisi pitänyt säälistä heittää hänen hartioilleen edes villainen saali.

Mutta ehkä taiteilijalla ei itselläänkään ollut riittäviä vaatetuksia. Hänestä olisi tuntunut katkeralta pyntätä luomuksiaan ylellisen lämpimästi. Hän tarvitsi kohtalotoveria. Tai jospa hän oli naisvihaaja.

Näyttämölle keräytyi tavanmukaisesti haastattelijoita.

Hauska tutustua! Miltäs Amerikka tuntuu? Mitäs vanhaan kontriin kuuluu?

Nämä olivat kysymysklisheitä, joihin meille oli hioutunut ylimalkaiset vastausklisheet. Vastaaminen kävi automaattisen vaivattomasti.

Kotimaan takapajulla oloa yleensä surkuteltiin.

— Onko siellä Suomessa edes sähkövaloja?

— Onpa toki, ja ollut jo aikoja.

— No autoja ei siellä kumminkaan vielä ole?

— On niitäkin ja paljon.

— Kappas vain, jopas sielläkin aletaan päästä vähän eteenpäin. Mutta radiota ei siellä kumminkaan vielä ole kuultu?

— On radiotkin ja gramofoonit ja jos vaikka mitkä.

Haastattelijat näyttivät epäileviltä.

Meikäläisistä tuntuu tämä tietämättömyys käsittämättömältä. Eivätkö ne nyt ole lukeneet lehdistä? Käyhän niistä selville, mitä Suomeen kuuluu.

Kyllä ne lukevat — Työmiehestä. Se kertoo Suomesta kuin jostakin Egyptin korvesta, joka on sivistymättömin maa tällä pallolla. Suomesta ei kuulu muuta kuin, että huomenna siellä alkaa rytäkkä. Kuohuntatilassa koko maa, aivan kuin täällä päin Meksikko. Mitään muuta ei kuulu.

No — mutta ilmestyyhän siellä suomenkielisiä lehtiä, jotka kertovat muutakin. Näkeväthän ne niistä.

Juu, mutta nehän ovat noske-porvari-puolueettomia — siis vääräuskoisia lehtiä, jotka yrittävät syöttää työläisille pajuköyttä. Mutta valistunut työläinenpä ei lue niitä. Ei ota käteensäkään. Ja Amerikan suomenkielisestä väestä on suurempi puolisko näitä »valistuneita».

Näihin olimme tutustumassa alkumatkallamme. Näistä nyt kerronkin.

Amerikan sisämaista lähtee pistäytymään Suomeen — piruuttaan — tällaisia valistettuja proletaareja. Moni heistä ottaa mukaansa esim. gramofoonin hämmästyttääkseen entisen kotikylän väkeä ihmekoneella, joka puhuu ja laulaa kuin ihminen. Kah, eihän niitä Suomessa ole. Muistaahan sen niin hyvin, kun lähdettiin kolme-, neljäkinkymmentä vuotta takaperin. Niinkuin Konginkankaaltakin. Eipä ollut gramofooneja, ei telefooneja, pärettä poltettiin lähtiäis-iltaakin valvottaessa. Ei ollut Suomessa kaupunkejakaan, minkä Jyväskylä ja Hankoniemi, viheliäisiä kyläräpisköjä. Ei niihinkään ehtinyt tutustua. Menossa oltiin parempiin... Toista täällä Amerikassa. Talotkin kivestä, on autot ja pelit, puhelimilla kilkutellaan, sähköllä valaistaan, nappia vain väännetään, niin huone on kirkas kuin taivaan sali. Kraanasta vesikin lasketaan, koneilla kynnetään, kylvetään, niitetään. Ihmemaa tää on... Pitäis käydä siellä Suomessa ja kertoa, lyödä hämmästyksellä kaikki väki... Ajais omalla kaaralla siellä kirkonkylällä — kunhan eivät lentäis selälleen, kun kärrit menee, eikä ole hevosta... Säikäyttäisi ne älyttömiksi, kun panis levyn laulamaan. Sitten kysyis, onko täällä telefoonia, tarttis vähä koolata paanarille, ja ne kysyis mikä masiina se semmoinen on. Sitten kidit (lapset) tookais enkelskaa keskenään ja kaikki sanois, että ka, kun oikein ruotiks haastavat, on ne herrastuneet ja sivistyneet siellä suuressa maailmassa, tietääpä sen... Näkis ne Konginkankaankin pontsarit, että paremmissa on oltu ja enemmän on tietoja maailman asioista kuin vallesmannilla ja tohtorilla yhteensä... Sanois niille pontsareillekin, että pientähän täällä kaikki on, eikä tänne viitti jäädä, tää on niin hattumainen maa.

Lukija kai haluaa tietää, kaipaako moni isänmaata.

Kyllä, kuulimme useankin kaipaavan. — Kun pääsis täältä irti vieraasta maasta... Mut ei pääse, lapset käy koulua, ei halua eukko (tai ukko). Olisi kyllä jo vähin varojakin... Ostais sinisen järven rannalta viljelyksen, ja unhottais olleensa koskaan poissa. Istuis iltasin kuistilla ja kuuntelis karjankellojen kalkatusta ja hyttysten survontaa. Ja tuntis kotoisen nurmen tuoksun. Sen saman, jota lapsena tunsi, kun heinärukojen päällä leikkiä lyötiin... Ei tuoksu nämä nurmet niinkuin siellä. Eikä ole valoisia kesäöitä. Ei ne unehu mielestä millään ne valoyöt. Aina niitä kesällä ikävöi. Ei ensi alussa tahtonut uni silmään tulla. Valoa kaipasi... eikö kumma. — Kunpa pääsis vielä. Mutta pääkin jo harmaata kasvaa, tokko päässee enää milloinkaan. Tänne vain vieraaseen multaan pää on kallistettava... Hohhoijaa, sentään. Mitäs hulluja minä nyt toosaankaan, ei täällä sovi tunteita näytellä.

Näin puhuvat toiset. Pieni piiri vain uskaltaa julkilausua tällaista. He ovat orpoja suuressa joukossa. Ainakin lännen puolella maata, jossa »valistuneilla» on ylivoimainen enemmistö.

Enemmistöläisten keskuudessa saattaa joku ajatella näin, mutta kukaan ei puhu. Eihän sellaista pilaa sovi lasketella. Se on uskonnonvastaista. Sirpin ja vasaran häväisemistä. Uskonveljet vievät Ignatius Loyolan eteen vastaamaan harhaoppisuudesta. — Mistä sait noita ajatuksia? Että kaipaat Suomeen! Häh!? Leninin sanoistako, joita Työmiehessä julaistaan sunnuntailukemiseksi? Niistäkö? Häpeä toki! Puhuiko Pyhä Mies tuommoisia? Ettäkö ei kieltänytkään? Niin niin, mutta käskikös Hän? Siinäpä se, ei _käskenyt_! Noo, ja sinä kumminkin ajattelit ja puhuit mitä ei _käsketty_! Vai kadut! — — Noh — tällä kertaa pääset ankaralla varoituksella. Mutta haalin vahtimestarin viran saat jättää. Painu takaisin kaivokseen. Ja pidä hyvänäsi, jos paanarisi eivät pieksä sinua.

Chicagossa on Ignatius Loyolan istuin. Se on n.s. Puron toimisto. Sieltä — Yhdysvaltain keskeisestä kaupungista—johdetaan kaikkien suomeapuhuvien uskovien toimintaa. Onneton, joka joutuu Ignatius Loyolan kiroihin. Hänestä tulee henkipatto. Pakoileva Kain.

Olemme puhutelleet nykyajan Ignatius Loyolaa. Hän oli pitkä ja jäntevä. Hyvin vaitelias. Hän suhtautui meihin kuin Dalai Lama tiukuja kilistelevään pajatsoon. Kuvaannollisesti sanoen, sillä Dalai Lamalla kai ei sellaisia pajatsoja olekaan.

Ignatius Loyola julisti uskoville _Työmiehessä_, että meihin sai kukin yhdistys suhtautua oman harkintansa mukaan. Vuokrata taloa tai ei. Meistä ei arkistossa ollut tietoja — vielä. Ignatius Loyola ei voinut puoltaa eikä kieltää.

Isänmaan ystävä lajiaan oli sekin mies, joka piti kerran meille jyrisevän puheen. Älä säiky, lukija, jos jäljennän sen ulkomuistista tähän.

Mies oli nuorenpuoleinen ja tumman kaunis kuin hornan enkeli. Silmänsä valoivat fosforia. Niihin katsoi kuin palavaan miiluun. Hänellä oli intomielisen verestävät huulet. Puhuessaan hän narskutteli raivokkaasti valkoisia hampaitaan. Näin se kuului:

— Minä en ikinä tule jalallanikaan astumaan siihen maahan, jota kutsutaan Suomeksi. Tulisin, jos pääsisin repivänä, raastavana, hävittävänä vihollisena. Minä vihaan sitä maata ja valtakuntaa. Minä häpeän, että olen siinä maassa syntynyt. Häpeän, että osaan sen maan inhoittavaa kieltä. Minun lapseni eivät tule oppimaan sitä kieltä. Minä olen kironnut ja kiroan tuhatkertaisesti sen verellä saastutetun maan. Minä vihaan teitäkin, jotka tulette vielä kehumaan sitä maata.

Mies oli ilmetty Kullervon kirous. Silmät loimusivat hornaa ja ääni kohosi välillä tuomio torven huudoksi. Jotkut sanat lähtivät raskaasti kuin myllynkivien välistä kiskoen.

Vaikenimme hetkeksi. Sitten me hiljaisesti:

— Siellä Suomessa on koetettu molemmin puolin unohtaa suurinta vihaa.

Mies kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja vannoi.

— Unohtakoot ne siellä Suomessa. Me täällä emme ikinä unohda. Koskaan eivät meidän joukossamme tule syylliset ihmisinä kulkemaan. Kenen vain saamme ilmi. Me vainoamme ja kiroamme heitä heidän joka askeleellaan.

Tämä pöyristyttävän ytimekäs puhe ei ollut ainoa, jonka kuulimme sitä lajia. Kaikki vain eivät osanneet käyttää tällaista kieltä. Tämä mies olikin agitaattori. Hän katsoi meihin epäillen ja halveksivasti. Hyvä, ettei lyönyt.

— — —

Ohjelmamme suoritimme kuin ennen tehneet ainakin.

Yleisökin koetti olla vilpittömän hilpeä, mikäli ymmärsi _sanoja_. Nuoriväki tajuaa vaikeasti suomenkielistä tekstiä. Vanhemmatkin ovat usein paljon unhottaneet isäinsä kielestä. Näin kaukana sisämaassa on suomenkieli sanaköyhää. Se on kuin puutarhasta kiskottu syreeni, joka viedään kuivalle kankaalle. Suomenkieli on kuivettumassa kokonaan. Uutta väkeä ei vanhasta maasta pääse paljonkaan sitä virkistämään. Suomesta tuotua kirjallisuutta ei lueta. Tämän väen keskuudessa.

Onhan siellä muunlaisiakin, mutta mitä vitsiä on kertoa heistä.

Ohjelman loputtua työntäytyi pukuhuoneeseen iloinen lallus. Hän oli päissään kuin kimalainen, miten lie päässytkään haalille. Suomalaisten seurataloilla ei ryypänneitä suvaita. Mies sanoi nimensä olevan Pister tai sinne päin. Mikä niitä kaikkia muistaa.

Pister rallatteli: abdulillallaa, ja nakkasi taskussaan piileskelevästä pullosta vähä väliä tuikkusia suihinsa.

— Abdullillallaa, poijat, hei! lallatteli hän. — Tämmöinen se on Pisterin akan poika... hik... ja pysyy... uskotteko? — Häh?!

— Kyllähän tuon uskoo.

— Yes sir! Minä tässä kylässä olen henkellinen keskus... hik... moukkia nää kaikki on, joka sorkka... Ei ne ymmärrä mistään mitään... hei jee... korvesta ne on tänne tullu... eivätkä ne ole oppineet yhtään mitään. Abdullillallaa, — hik — ranttamutimuria rallaalei... Hei, otas kopsu, tää on hyvää viinaa... Vetä liiviis vaan... en minäkään ole rottia syöny... hik... noh, hei sun mu... hik... omilles... pohjanmaan kautta, tää loppukin jo... mää lähten soittaan lisää... mää soitan telefuunilla... tietäthän telefuunin... yes, se on torvi, jolla kuulee, kun koolataan... simmottii vehkeitä tässä maassa on... onks jo vanhassa kontrissa — — Mää tässä kylässä taitetta pitän yllä, mää näyttelen Ekmunt Kiiniä ja Taniel Hörttiä... — Työmiehessä sanovat, että mull on... hik... imperatsuunia... eppäs tietäkkää mitä se on, eppäs! — Yes, se on... no, sanoppas jos tietät...

— No kyllähän me vähän...

— Yes, vähän, juu juu, eihän sitä paljo tietä, kun on vasta... hik... Suomesta tullu... yes, se on intoa, joo, intoa se on, jota pitää olla lavalla, kun... hik... taiteilee... Mutta imperatsuunia se on täällä Ameriikassa... abdulillallaa... Tääll on kaikki etevämpää kuin siellä vanhas... has... hassu mies, ku et tommosta tietä... abdullillallaa...

»Abdullillaata» olisi kai riittänyt koko illaksi, mutta Pister sattui rötkähtämään penkille, josta vierähti lattialle kuin riepunukke. Siihen tupertui sitten nukuksiin, kunnes järjestysmies tuli ja herätti hänet lähtemään tiehensä.

* * * * *

Hanckockista olemme lukeneet niin paljon kuvauksia, ettei minulla ole syytä käyttää siellä lukijaa. Mehän viivyimme siellä vain yhden yönseudun, jona aikana ei ihmeitä nähty eikä kuultu.

Hanckockista meidän piti lähteä Minnesotaan. Tunnettuun Duluthin kaupunkiin.

Matti kokeili asemalla englanninkielentaidollaan, joka minun mielestäni oli nollassa. Häntä neuvottiin sanomaan: two tickets to Duluth (tuu tikkets tu Duluth).

Matti meni luukulle ja sanoi reippaasti:

— Tuttuluut!

Lipunmyyjä katsahti veitikkana hymyilevään Mattiin ja paiskaten luukkunsa kiinni vastasi iloisen rallattavasti:

— Tittiliit!

Tikettimies luuli Matin vain siinä kujeillaan rallattelevan.

Harmittaa, etten tullut panneeksi muistiin enemmän tällaisia hauskoja kaskuja. Niillähän minun piti täyttääkin nämä lehdet. Silloinpa tästä kirjasesta ei olisi tullutkaan merkityksetön liirumi, vaan »teos, joka huumoriköyhään kirjallisuuteemme tuo tervetulleen lisän».

MINNESOTASSA JA MUUALLAKIN

Hilpeäluontoinen lukija saa hypätä muunmuassa tämän luvun yli. Tässä ainakaan ei tule mitään vitsikästä, jos kohta ei syvällistäkään.

Selostelenpahan vain yhdeltä osalta suomalaisten keskinäistä kanssakäymistä.

— — —

Amerikkaan lähti Suomesta enimmäkseen tervettä maalaiskansaa.

Voimakkaita ja pulskia renkejä ja piikoja, torpantyttöjä ja -poikia. Lähti »parempiakin», mutta vähemmän.

Kultamaassa nämä työntekoon tottuneet ja kunnon ihmiset vaurastuivat ja oppivat uusia tapoja, uusia aatteita. Unehtui kotimaan asioiden seuraaminen. Ei tullut otetuksi selvää, mentiinkö siellä eteen- vai taaksepäin.

Muistiin jäi vain kotikylä, siellä kaukana Suomessa, sellaisena kuin se oli lähtiessä. Moni näki kaupunginkin ensi kerran vasta Hankoniemessä, mutta ei ollut aikaa sitä erikoisesti tarkastella. Laiva lähti.

Sivistyneistä heillä oli vieraskielisen virkamiehistön kasvattama kiero käsitys.