Part 3

Nyt kun omasta mielestäni sanoin vitsin ja nauroin itse täyttä kurkkua, ei teatterinjohtaja ropauttanut sille korvaansakaan. Hän sanoi vakavasti:

— Minun horjumaton periaatteeni on, ettei ihmisellä saa olla horjumattomia periaatteita. Ne eivät kestä kaikissa olosuhteissa kumminkaan.

Istuimme kotvasen vaiti. Teatterinjohtajan paradoksit eivät tuntuneet erikoisen järkeviltä eivätkä omintakeisiltakaan. Onhan sitä maailmassa kuultu vatvottavan asioita puolin ja toisin.

Sitten teatterinjohtaja otti muistikirjan taskustaan ja näytti siitä Mussolinin kuvaa. Se oli leikattu jostakin lehdestä ja liimattu kirjan sisäkanteen.

— Tätä miestä minä jossakin suhteessa ihailen, sanoi hän. Mussolini on mies, jollaisia ei nykyaikana monta olekaan. Jos hän olisi korkeata syntyperää, en ihailisi häntä. Hänen asemansa olisi luonnollinen. Mutta että hän on muurarista kohottanut itsensä diktaattoriksi, joka pitää laumoja, ylimyksiäkin, kurissa, se on miehen työtä. Kuka tahansa fascistikenraali panisi mielellään Mussolinin tyrmään ja ottaisi häneltä ohjakset. Mutta ei pysty. Ei niilläkään fascistikenraaleilla ole aate pääasia, vaan oma nousu. Niinkuin Venäjälläkin komissaariherrat syöksevät toisiaan johtoasemista päästäkseen itse tilalle. Köyhälistöstä ne eivät piittaa rinnankaan vertaa, se on nähty. Oma hyvä se vain kaikilla on mielessä. Yksinkertainen kansa on nenästä vedettävää. Koskaan ei tule olemaan täydellistä tasa-arvoisuutta. Henkisesti etevämmät aina johtavat ja robotit tottelevat.

Minä kuuntelin välinpitämättömän kyllääntyneenä. Nämä asiat eivät olleet koskaan kuuluneet komeljanttarin ajatuspiiriin.

Merkillinen teatterinjohtaja jatkoi väsymättömänä:

— Sivistyneet, henkinen älymystö, eivät kuitenkaan vielä ole johtavassa asemassa. Hopearobotit hoitelevat nyörejä ja rautarobotit taistelevat kiihkeästi saadakseen ohjakset käsiinsä. Sivistyneistö on toistaiseksi heikko. Sen on pakko ruveta robottien palkkalaiseksi. Toiset palvelevat hopearobotteja, auttaen niitä rautarobotteja vastaan. Toiset taas ovat rautarobottien palkkalaisina ja ovat taistelevinaan hopearobottejavastaan. Molemmilla puolilla palvelevat älymystöläiset nauravat salaa robotti-isäntiensä sieluttomuudelle, mutta kumartavat niille saadakseen leivän. Heidän oma aikansa on vielä tuleva.

— Anteeksi, eikö voitaisi keskustella hauskemmista — — —

— Te olette tingeltangelirobotti. Sieluton löpertelijä. — — Katsokaas, kerran on vielä tuleva — henkisen älymystön vahvistuessa — järjen ja hengen Mussolini, joka lyö raskaan nyrkkinsä pöytään ja huutaa niin hopea- kuin rautaroboteille: Hiljaa, sikalauma! Teillä on mielessä vain ruokapurtilo, josta riitelette, ettekä muistakaan, että teistä aiottiin luoda _ihmisiä_. — Kaikkien on ensinnäkin saatava ruokapurtilosta vatsansa täyteen, sillä sianruokaa on vielä maailmassa riittävästi ja — — —

— Mutta eikös tuo ole jotain sosialistista aatetta?

— Aatetta!? teatterinjohtaja kiljasi kuin mielipuoli. — Hahhahhaa! Jaloa, ylevää, yli-inhimillistä, ihanaa aatetta!... Täytyykö minun pääni olla täynnä joitakin merkillisiä aatteita, kun sanon, että sikalauman, niin suurten kuin pientenkin röhkijöiden, on saatava ravinnokseen tätä maallista rapaa. Että kaikilla porsailla on oikeus käydä kakarapytyllä... Ei veikkonen se kysy jaloja aatteita osatakseen sanoa tuollaista... Kun iso sika imee itsensä täyteen kuin iiliäinen, niin se vetäytyy eläimelliseen lepoonsa eikä hätistele pienempiä pois kakarapytyltä. Täytyyhän niidenkin saada. — Ei tämä kuulu ihmisyyden aiheisiinkaan, koska sen osaa sikakin. — — Minä tarkoitin, että järjen ja hengen Mussolini kiskoo ihmisten ajatukset kakarapytystä, koska se on alentavaa _ihmisille_. Sen täytyy jäädä _sivuasiaksi_. Mussolini pakoittaa heidät pyrkimään uudelleen sen kuvan kaltaiseksi, kuvan, joka heissä ammoin aikoja turmeltui...

Teatterinjohtajan paasaaminen rupesi todenteolla väsyttämään. Keskeytin hänet alkamalla viheltää »Ramonaa». Kyllähän ne maailmanparantajat järkeilevät mikä milläkin tavalla. Hitto heitä kuunnelkoon.

Lopun matkaa torkuimme äänettöminä. Välillä juttelimme hiukkasen, mutta järkeviä. Ilmoista, maisemista, vuodentulotoiveista.

ENSIVIERAILU SISÄMAISSA

Buffalo, Baffalo, Boffalo.

Ne tuntuvat lausuvan tuon nimen monella tavalla. Mutta käänneltäköön sitä kielen kärjellä miten päin tahansa, ei siitä kaunista tule. Eikä se kaupunki näytä ihanalta, vaikka sitä katsoisi ruusunkarvaisen lasin läpi.

Junamme pysähtyi pariksi tunniksi Buffaloon. Meillä oli aikaa lähteä verryttelemään jäykistyneitä raajojamme. Teatterinjohtaja sanoi: »so long, boys», ja nousi toiseen Niagaralle lähtevään junaan. Sieltä kautta kulki hänen tiensä Kanadaan.

Buffalon kadut ainakin ne, joita kuljimme — olivat törkykasoja. Tuuli lennätteli niistä kalkkia ja muuta roinaa vaatteillemme. Talot olivat sen näköisiä, kuin niissä aiottaisiin filmata elämää ryöväriluolissa. Ulkoseinät olivat kivihiilen savusta ja pölystä mustuneita.

Täytyy omata kovin hyvä sydän voidakseen sanoa Buffalosta jotain kaunista.

Roskaläjältä toiselle hyppiessämme ajattelin, että ihmepä olisi, jos tästäkin kaupungista olisi lähtöisin joku runoilija, joka kehtaisi laulaa kotiseutunsa ylistystä. Runoilija, joka muualla maailmalla »outona kulkiessaan» haaveilisi Buffalosta. Ja kyynelöivissä säkeissään kaipaisi »untensa valkeata kaupunkia, jonne sielunsa siivillä hetkeksi liitää pauhuista pahan maailman». Näille törkyisille kaduille, joilla ennen lapsena leikkiä löi.

Buffalo, oi päivin, öin, helmahasi ikävöin!

Runoilijoiltahan ei puutu mielikuvitusta.

Pysähdyimme katsahtamaan erästä puoliluhistunutta taloa vilkkaalla liikepaikalla. Siinä oli paraadiovi pahasti saranoiltaan longistunut. Keskellä ovea ammottava halkeama, jonka pahinta irvistystä tukkimaan oli naulattu kurainen lankunpätkä. Ikkunat ovenpielessä olivat puolisokeita. Niissä oli vain joku ruutunen ehyt. Rikkinäisiä oli koetettu paikkailla ruostuneella rautapellillä.

Oven yläpuolella reuhottava kyltti ilnioitti, että tämän palatsin nimi oli: _Hotel Majestic_.

Ovelle ilmestyi mustapintainen, alkujaan valkoiseksi tarkoitettu mies esiliina edessään. Huomasi kai meidät muukalaisiksi, koska viittilöi meitä sisälle.

Matti ja minä emme yleensä ujostele mustapintaisia miehiä. Astuimme sisälle hänen majesteetilliseen hotelliinsa.

Olimme kompastua lattialla olevaan kivihiililäjään. Ruostuneen rautakamiinan vieressä maassa makasi nähtävästi juovuksissa rääsyinen mies. »Stoorin» kalustona oli vain tyhjä tiski ja seinähyllyke. Mitään tavaraa ei ollut näkyvissä.

Mustapintainen mies puhui paljon ja teki käsillään kaikenlaisia liikkeitä. Hänestä olisi tullut hyvä kupletinlaulaja. Puheesta ymmärsimme hatarasti, että hän arveli meidän tarvitsevan jotain lämmikettä.

Kylläpä tietenkin. Kieltolakimaan miehet toisessa kieltolakimaassa tarvitsevat jotain lämmikettä, sillä ulkona oli tosikylmä.

Juu, me halusimme juoda kunnolliset pullakahvit. Siinä kaikki, sinä farisealainen lukija. Mitä sinä luulit meidän halunneen?

Koetimme mongertaa tätä kiihkeätä mielihaluamme mustapintaiselle miehelle, mutta hän mutisteli suutaan halveksivasti. Samoin kai tekisi Hotel Kämpin tarjoilija, jos Savon ukko tulisi kysymään piimävelliä.

Mustapintainen mies otti tiskin alta pullon ja suuhunsa viitaten sanoi: fiftiin sents uon. Samalla hän napautti sormipaukulla poskeensa ja oli nielevinään jotain oikein hyvää ja makoista.

Koska epäilimme, että mies tyrkytti meille viinaa, pudistimme paheksuvasti päätämme ja painuimme ulos.

* * * * *

Ashtabulan asemalla laskeuduimme junasta, niinkuin meitä oli lähtiessä neuvottu. Siinä piti vaihtaa toiseen höyry hevoseen, joka veisi Warreniin.

Asemalla ei saatu käsiin edes lipunmyyjääkään. Eikä mitään junaa ollut lähtöhommissa. Juna, jolla tulimme, jatkoi matkaansa kaukaiseen länteen.

Asemalla oli autoilijoita. Viittilöimme heidän kanssaan, eikä asioista tullut mitään selvää. Viimein yksi automiehistä otti minua takinhihasta ja talutti lähellä olevan kadun kulmaan. Siellä seisoskeli mies, työmekko yllään.

Automies puhui työmekkoisen kanssa englantia ja minä koetin pistää väliin jonkun raihnaisena syntyvän sanan.

— Kyllä mie ossaan suomee, sanoi työmekkoinen mies. — Minne teijän pitäs oikein mennä?

— Warreniin, mutta mistä ja milloin sinne lähtee juna.

— Junaa ei mee koko tänä päivänä, ilmoitti mies. — Mutta tää autoilija sanoo vievänsä teijät kymmenellä dollarilla. Se siitä melkein menis junallakin.

Autollahan meidän piti lähteä. Vaikka junaliput oli ostettu perille asti.

Suomalaista miestä nauratti, kun tiedustelimme, voiko autonajajaan luottaa. Kyllä voi, ne ovat Unionin miehiä.

Haalin löytäminen Warrenissa oli konstikasta.

Saimme sen hikisen etsinnän perästä käsiimme ja pidimme lauluillan pois tiehensä. Salintäyteinen yleisöjoukko osoitti vilkkaasti tyytymättömyyttään. Sanoivat, että mitäs noista tyhjistä renkutuksista. mutta kun olisi poliittisia pistelyitä, niin vot, se olisi poikaa. Suomalaisten enemmistö on tässä maassa politikoimiseen nuorekkaasti innostunut. Politiikka on uskontoa ja sitä on viljeltävä joka hetki. Tiellä käydessä, työtä tehdessä ja illalla maata pannessa. Muuta henkistä harrastusta ei saa olla, sen tulimme myöhemmin huomaamaan. Mitä ei ole koraanissa, on pahasta.

— Emmehän me osaa tämän maan politiikasta veistää värssyäkään, vasta maahan tulleet iikat, sanoimme eräällekin tyytymättömälle.

— Kyllä sitä aina porvareita ja noskuja osaa haukkua, neuvoi mies. — Niille pitää antaa vasten ikeniä että läsähtää. Ei täällä muusta ole väliäkään.

Vastasimme tähän, niinkuin järkevä lukija olisi pannut sanat suuhumme:

— Me emme ole tulleet tänne ketään haukkumaan. Täällähän on joka puolueella palkatut miehet ja sanomalehdet siihen hommaan. Meidän tarkoituksemme on huvittaa Amerikan suomalaisia rallatuksillamme, jos meitä viitsitään kuunnella. Eikö olisi hullua, jos rupeaisimme räyskimään ihmisiä ja asioita, joita emme edes tunne?

— Ahaa, tairattekin olla _pimeitä_ veikkoja!

— Päinvastoin, tahtoisimme olla oikeita valkeuden lapsia, jotka eivät vihaa ketään. Antaisimme jokaisen pitää puoluekantansa rauhassa, sillä me emme pidä itseämme niin viisaina, että pystyisimme jyrkästi sanomaan, kenen piirustusten mukaan maailmasta tulee paras.

— Hörön lörön! Tuollaisella luikertelemisella ette täällä pitkälle potki. Meikäläiset ovat valistunutta väkeä, eivät ne kärsi pikkumaista hötisemistä. Menkäähän länteen...

Keskustelu tämän warrenilaisen Sokrateen kanssa koski tunteellisiin mieliimme. Mutta me olemme jo antaneet hänelle anteeksi, lieneekö hän leppynyt meille. Ei kaiketikaan. Warrenilainen on warrenilainen, vaikka hänet voissa paistettaisiin.

Iloksemme keskeytti kiistan siivon näköinen, hiljainen mies, joka pyysi meitä haastatella ammattiasioissa.

Poikkesimme syrjään, ja mies kertoi olevansa viisuntekijä, siis ammattitoveri.

— Teillä ei ole oikein kunnollisia lauluja, sanoi hän. — Täällä vaatii yleisö täysipainoista taidetta, kun se maksaa täyden rahankin. Ne ovat tottuneet hyvään.

— Niin niin, mutta me olemme kykenemättömiä —

— Sen kyllä arvaa. Vasta vanhasta maasta tulleet, eihän niiltä pitäisi täyttä vaatiakaan. Kunhan täällä valistutte, niin opitte tuntemaan, mitä meikäläiselle yleisölle pitää olla... Mutta kun näytätte noin mukavilta miehiltä, niin minä annan teille hienon laulun, jolla olen niittänyt mainetta monilla suomalaisseuduilla. Se menee yleisöön kuin häkä.

— Millainenpa tuo sitten olisi?

Mies antoi meille paperin, johon oli musteella kirjoitettu: »Lännen pojan laulu».

Panen sen tähän sellaisenaan, enkä peukaloi sitä ollenkaan. Voitaisiin muuten syyttää ammattikateudesta. Laulua veisattiin sävelellä: Ajetaan me poijat kyydillä j.n.e. Se kuului näin:

Tää poika se lännellä reisaloi ja rennosti rallattelee. Hattu on sillä kallellaan ja laulu se kajahtelee.

Suomesta kuuluu surkiaa. On nosken ja porvarin valta. Kansa sortoa kärsiipi, mut nousee kerran sen alta.

Nääs noske se porvarii lempiipi ja kansan kurjuutta nauraa. Hee piri-piripulloa suuteloi ja yhtessä juopi ja laulaa.

Tää poika ei Suomeen ikävöi, kun tietää sen vapauten hinnan. Kun se työväin aatetta kannattaa niin temokraati pistääpi linnan.

Ajan aallot ne kerta raskaina lyö ja noske-porvari kaatuu. Silloin alkaapi vapauten työ kuin Venäjä näyttääpi latuu.

— Tällaisia ne kupletit pitää olla, myhäili mies tyytyväisenä. — Oikeaa asiaa, huumorii ja sieluu. Joka iltamassa ovat vaatineet sen kahteen kertaan, eikä läpytykset meinaa loppua millään. Annan tämän teille malliksi, jotta osaatte laittaa samantapaisia.

Tällä miehellä oli »vilpitöin sytän». Hän tahtoi ruoskia terävällä ivalla ja huumorin varjossa sitä, mitä piti vääryytenä. Jos hän tulee Suomeen, saattaa hän tavata vastustajissaan yhtä vilpittömiä, jotka ruoskivat häntä samanlaisilla aseilla.

* * * * *

Paperimme ilmoittivat, että meidän oli mentävä Pennsylvaniaan, Monessenin kaupunkiin. Konserttipaikoistamme meillä ei ollut juuri mitään lähempiä tietoja. Seurasimme vain New Yorkissa olevan managerimme antamaa listaa, jossa oli päivämäärät, milloin missäkin paikassa meillä oli ilta.

Warrenilaiset olivat tavattoman avuliaita ja vieraanvaraisia, hyve, joka Amerikan suomalaisilla erikoisesti pisti silmään. Elleivät puolueriidat pitäisi heitä hirveän eripuraisina, olisivat he maailman parhaita ihmisiä.

Warrenilaiset eivät lähettäneet meitä Monesseniin junalla, koska emme tunteneet kulkuyhteyksiä. Sinne lähti meitä viemään pitkän salskea pohjalainen mies. Puhti nimeltään. Hänellä oli komea Hudsonauto, omia kotitarpeita varten, kuten hän sanoi. Hän oli peltimyllyn työmies ja jyrkkä proletaari.

Pennsylvanian ja Ohion maanteitä ajelee vaikka päivätöikseen. Ne ovat kaikki asfaltilla tai muulla aineella sileiksi laskettuja. Kyllähän Amerikan kannattaa päällystää maantiensä vaikka hopealaatoilla.

Puhti oli autoilijana nimensä mukainen.

Otettiin puhtia ja vaunu sujahti liikkeelle virkkuna kuin markkinoita varten piiskattu hevonen. Hei hei, sitä mentiin kohta niin, että hippulat vinkuivat. Talot ja puut tien varrella lappautuivat ohitsemme yhtenä sileänä köytenä.

Puhti osoitti olevansa hirmun taitava ohjaaja. Äkkikäänteitä hän pyöräytteli tyynen levollisesti kuin olisi kieputellut kapustaa padassa. Mutta Matti ja minä emme olleet oikein rauhallisia, sillä tie oli kovin mutkikas.

— Eikö näillä teillä satu joskus tapaturmia? kysäsin minä. Toivoin kyytimiehemme kiinnittävän huomiota tällaisiinkin mahdollisuuksiin vauhtia säätäessään.

— Yes, harva se päivä, myönsi Puhti ja hurautti vasemmalle kääntyvässä mutkassa niin, että oikeanpuoleiset pyörät selvästi kohosivat maasta.

Nopeusmittari osoitti 70—75 mailia tunnissa.

Siellä täällä tien vieressä oli valkoisia ristejä, paikoin useampiakin yhdessä ryhmässä. Mitähän ne mahtoivat tarkoittaa?

Puhti selitti:

— Ne ovat auto-onnettomuuksissa kuolleitten muistoja. Aina kun joku ajaa päänsä halki, pystytetään kuolinpaikalle risti. Se on nääs varoitukseksi toisille autoilijoille.

Hui hui! Minua puistatti.

Matti oli kalpea kuin kuorittu peruna.

Sitten lisättiin höyryä niin, että hivenen verran kuoppaiseksi kuluneella tiellä Hudsonimme rupesi nelistämään. Ja maantie koukeroitteli vain yhtämittaista kysymysmerkkiään.

Matti istui silmät ummessa ja piteli jostain ovenkahvasta kiinni. Hän näytti mietiskelevän enemmän entistä ja mennyttä elämäänsä kuin toivorikasta tulevaisuutta.

Vinkuvassa menossa huusin yltiöpäisen ajajamme korvaan, että ehditään tässä vähemmälläkin hurinalla. Me halusimme sitäpaitsi katsella vähän maisemia.

— Joopa joo, myönteli Puhti suopeasti, — Ei meillä olekaan täysi päällä. Mutta hiukkasen meidän sentäs tarttis parantaa, etteivät vastaantulijat pääse nauramaan.

— Ei ei, älkää herran nimessä! huusi Matti melkein menehtyneenä. — Kyllä meille riittää vähempikin. Ettekö pelkää, jos vaunu sattuisi särkymään?

— Mitäs siitä pelkää, nää karrit on vakuutettu.

— Entä jos henki menee?

— Ei sekään ilmaiseksi mene, vakuutettu sekin on.

— Hyvänen aika, teillähän on vaimo ja lapsikin.

— Yksi poika vain ja sekin täysi-ikäinen. Eikä eukkokaan ole surevaa sorttia.

Puhti käänteli huolettomasti yhdellä kädellä ohjauspyörää. Auto oli jo muuttumaisillaan lentokoneeksi.

Puhti huomautti vielä:

— Kun olis arvannut ottaa lähtiessä ryypyn, niin uskaltaisi paremmin ajaa. Sitä on vesiselvänä liian arka.

Yhtäkkiä tunsin tuiman rytkähdyksen ja auto kääntyi ylösalaisin. Retkahdin jotenkin nurin ja sitten oli kaikki vähän aikaa hiljaa.

Olin kumminkin vielä elossa. Kuulin hetken kuluttua Puhdin äänen huikkasevan:

— Tulkaa pois pojat vaan, niin käännetään kaara kohdalleen! Ei tässä mitään hätää ole!

Kun olimme kömpineet Matin kanssa auton alta ja todenneet, ettei mikään paikka autossa eikä meissä ollut rikki, väänsimme ajopelin jälleen pyörineen.

— Vähälläpä piti, ettei tullut merkityksi uusia ristinpaikkoja, lasketteli Matti, joka oli tointunut pelästyksestään.

— Joopa joo, sanoi Puhti katsellen arvostelevasti ympärilleen. — Tähän olisikin ollut helppo pystyttää ristejä, kun tuokin tienvierusta on niin pehmeätä maata.

Kuperkeikkamme syynä oli ollut vastaantuleva auto, joka oli ajanut väärää puolta. Kun Puhti ei voinut sitä muuten sivuuttaa äkkipäätään, täytyi hänen yhteentörmäystä välttääkseen ajaa ehdoin tahdoin ojaan, jossa menimme nurin.

Loppumatkalla Puhti kuitenkin ajoi tuntuvasti hiljempää.

* * * * *

Monen kaupungin läpi tulimme matkallamme ajaneeksi.

Pittsburgissa nousimme oikomaan jäykistyneitä jäseniämme ja haukkaamaan vähän lounasta.

Amerikkalainen ravintola ansaitsee seikkaperäisen kuvauksen. Lukija saa sen jostakin järkevästä matkakirjasta. Onhan niitä semmoisiakin.

Me otimme siankyljystä ja hapankaalia. Syödessä johtui Puhdin mieleen kysäistä:

— Meneekö Suomesta paljon siirtolaisia Venäjälle?

— _Siirtolaisia Venäjälle_!!?

Sellaistapa kysymystä meille ei oltu ennen tehty.

— Niin niin! Vai eikö työläisiä päästetä lähtemään maasta? Noin niinkuin hallituksen kiellolla?

— Ei sieltä ketään kielletä lähtemästä. Venäjällekin saa mennä kuka tahtoo ja kuka sinne otetaan vastaan. Mutta jos puolenkymmentä henkilöä sinne on mennytkin, muka jäädäkseen, niin kaikki ne ovat pyrkineet takaisin.

Puhti näytti kovin epäilevältä.

— Merkillistä, hän sanoi. — Hullujako ne ovat, kun eivät mene, vaikka sieltä on niin lyhyt matka? Toista se on täältä käsin lähteä.

— Mitä!? Meneekö täältä siirtolaisia Venäjälle?!! Oikeinko sinne jäädäkseen?

— Joopa joo, kyllä ne lähtevät, kuka vain saa asiansa reilaan. Jos minäkin saan taloni ja tavarani myydyiksi, niin lähden pitkänä viivana.

Saimmepa kerrankin kuulla jotain uutta. Puhti ei tiennyt kertovansa meille ihmeitä.

— Eikö tässä maassa ole sitten hyvä toimeentulo? kysäsimme,

— Yes, täällä on kaikki all right. Mutta täytyyhän ihmisen katsoa vanhanpäivänkin varaa.

— Venäjältäkö sen uskotte löytävänne?

Puhti katsoi meihin kuin ihmetellen, miten tuollaista voi kysyäkään.

— No saletisti, sehän on selvää! Siellähän työläisen vanhanpäivän vara on. Varsinkin kun voi viedä mennessään vähän pääomaa. Minäkin jos kaikki möisin, niin toistakymmentätuhatta dollaria tulisi. Ja monella muullakin meikäläisellä on senverran.

— Mutta niistähän tulisi jo Suomen rahassa puolen miljoonaa. Ja sillä eläisitte jo nätisti Suomessa koroillanne.

Puhti sylkäsi ja hymähti ivallisesti:

— Phyh ja pitkät pienat. Vai Suomeen tässä vielä. Hahhahhaa! Hyi jukuliste, eihän sinne työläinen uskalla mennä näyttämäänkään itseään... Ja vielä rahoineen, säästöineen. Saakuti vieköön, epävarmaan maahan. Siellähän kansa ja sotaväki odottaa vain hetkeä noustakseen aseisiin ja kukistaakseen nykyisen terrorihallituksen. Rytäkkä siellä nousee, joo... ja näinä päivinä, joopa joo.

(Tähän aikaan oli Suomessa Tannerin hallitus.)

Me kuuntelimme ällistyneinä Puhdin mielipiteitä ja kysyimme;

— Mistä ihmeestä olette saanut päähänne nuo asiat ja käsitykset?

— Minä luenkin Työmies-lehteni tarkkaan. Se kertoo Suomen ja Venäjän asiat prikulleen. Niin justiinsa. — Siellä Suomessa kansa saa elää aivan säkki päässä. Mitään tietoja ei kuulemma anneta muun maailman menosta. Pajuköyttä vain, jota sille noske- ja porvarilehdet syöttävät sen kuin kerkeävät. — Yes, pimeässä siellä kansaa pidetään, kuin muinoin Egyptin maassa.

Me selostimme Suomen ja Venäjän oloja omien tietojemme mukaan, mutta Puhti huitaisi kädellään torjuvasti ja sanoi: antakaa olla höpsimättä, kyllä ne asiat täällä tunnetaan. Ei täällä niin moukkia olla, kuin ne siellä Suomessa ehkä luulevat.

Siihenpä se poliittinen keskustelumme sitten töksähti.

Ravintolan seinillä oli reklaamiplakaatteja. Muuan esitti indiaanityttöä, joka operettipuvussa ja hyvin käherrettynä seisoi keskellä synkkää aarniometsää ja suositteli yleisölle jotain puuterilajia.

— Onpas siinä imelästi piirretty kuva, huomautti Matti.

— Piirretty? tokaisi Puhti katsahtaen plakaattia. — Ehei, pojat, sehän on painettu. — Yes, pojat, painamalla täällä Amerikassa semmoiset tehdään. — — Koneella oikein, ei niitä piirrellä, joopa joo. Näette vielä paljon täällä.

Puhti oli ollut parikymmentä vuotta suuressa maailmassa. Eikä hän ollut harvinaisuus aateveljiensä joukossa. Päinvastoin.

Monessenin lauluilta meni hissukseen, eikä siitä ole kummempia kertomisia.

* * * * *

Conneautissa käynti oli hauska.

Menimme sinne autolla, Puhti jälleen ajajana. Matka kesti kokonaisen päivän. Puhti otti maksua hyvin hellävaroen. Melkein vain bentsiinistä. Vaikka meillä oli kiistaa pyhistä asioista. Amerikansuomalaisten auliudesta voisi kirjoittaa pitkälti. Ne eivät senttejä venyttele, jos eivät turhia tuhlaakaan.

Pennsylvanian maisemia ehdimme hiukan tarkastella, sillä Puhti ajoi kohtuullisesti.

Koko seutu oli sikin sokin heiteltyjä vuoria ja laaksoja. Harjanteet hassunkurisen särmikkäitä, niinkuin mielipuolen taiteilijan piirustusten mukaan muovailtuja. Tehtaat olivat monin paikoin myrkyttäneet kaiken kasvullisuuden. Harvoissa puissa näki lehtiä ja niiden oksat ja rungot olivat kivihiilitomun kerrostamia. Ruohonsänki maassa nokista ja kivuliaista. Ei raikasta vihreyttä missään. Rotkojen pohjilla savusi synkkiä tehtaita, joiden jyske ja räminä kantautui korviimme kakofoonisena jazzina.

Pistettyäni lukijan kouraan tämän kymmenenpennin maisemakortin jätän enemmät luonnonkuvaamiset ammattimiehille. Sormet syyhyvät väliin halusta näpeksiä luvattomia.

Conneautissa, kuten muuallakin, oli suomalaisilla paljon omia asuntotaloja. Suomalaiset rakentavat niitä auttaen toinen toistaan. Nimittäin samaan _puolueeseen_ kuuluvat.

Ruumiillista työtä tekevästä väestä elävät suomalaiset ehdottomasti parhaiten. Muihin kansallisuuksiin kuuluvat eivät vedä heille vertoja.

Suomalaisille voidaan maksaa raskaassa työssä kaksikin kertaa niin paljon kuin »ginille», italialaiselle. Sillä suomalainen heiluttaa lapiotaan yhtä etevästi kuin italialainen kieltään.

Conneautin ilta meni näppärästi. Meille tarjottiin näyttämön takana omenaviiniä, joka oli hyvää. Eikä siinä ollut niin paljon prosentteja, että lukijan tarvitseisi moittia meitä juopottelusta.

Ohjelman loputtua tuli pukuhuoneeseen joukko nuoria tyttöjä. He olivat korkeakoululaisia ja nostattavan reippaita. He sinuttelivat meitä ja puhuivat suomea korostaen alkukonsonantteja kovin voimakkaasti. Se oli heihin tarttunut englanninkielestä.

Yhdellä kaunokaisista oli yllään valkoinen villapaita, johon mustekynällä oli piirretty useita nimiä. Se oli jonkinlainen vieraskirja. Oikeammin vieraspaita. Neitonen tarjosi minulle täytekynän ja sanoi:

— Ssinä ssaat ppiirtää ssinnun nimi mminun ppaittaan.

Näin murtavat suomalaisten lapset useinkin isiensä kieltä.

Piirsin nimeni paitaan, ja Matti sai tehdä samoin. Käynnistämme piti jäädä muisto.

Sitten tuli pukuhuoneeseen mies, joka oli pulskimpia vaaleita tyyppejä, mitä olen nähnyt. Näillä seuduin olivat melkein kaikki suomalaiset komeita. Lakeuksien kansaa Pohjanmaalta, enimmäkseen.

— Terve, veljet! huusi mies reippaasti jo ovelta.