Part 2

Hätäpäissään jutunkertoja yritti pelastautua päästämällä meidän parvellemme päin pellemäisen naurunhohotuksen. Ehkä yleisö voisi yhtyä siihen ja silloin olisi kaikki hyvin.

Ei siihen kukaan yhtynyt. Hiljaista oli. Yleisö on toisinaan tietämättään julmaa.

Minuun meni jokin riivaajainen. Hermostoni oli hiukan poissa tolaltaan. Tänä päivänä olin nähnyt ja kuullut enemmän kuin sisälmykseni kestivät. Lukijan tulee ottaa huomioon, että me emme istuneet Kansallisteatterissa vaan vaudevillessä.

Minä yksinäni vastasin jutunkertojan nauruun. Raikkaasti kuin lukkari messuavalle papille. Olisi luullut meidän esittävän etukäteen harjoitettua nauruduettoa.

Koivisto yritti painautua penkkien väliin näkymättömiin, mutta ei päässyt. Matti oli jo siellä ja tilaa oli vähän.

Mutta mitäs yleisö? Siltä pääsivät vangitut nauruhermot äkkiä irralleen. Joku vain purskahti aluksi, se tarttui toisesta toiseen — niinhän se aina tarttuu — ja pian kohisi salissa puolenkymmenen tuhannen ihmisen hahatus kuin itämyrsky.

Silloin Koivisto otti minua käsikoukusta ja raastoi mukanaan ulos.

Matti tuli ongenkoukkuna perässä.

Lähellä istuneet huomasivat syntipukkien poistuvan — tai ehkä ne luulivat meitä teatterin komeljanttareiksi — ja alkoivat taputtaa käsiään. Toisilla parvekkeilla ja permannolla istujat luulivat kai jutunkertojan lavalla tehneen jotain erinomaista ja yhtyivät suosionosoituksiin.

Valtameren pauhua muistuttavan aplodeerauksen saattamina pääsimme kadulle.

— Sepä oli komea alku esiintymisillesi tässä maassa, murahti Koivisto harmistuneena. Hyvä vain, ettei meitä kukaan tuntenut.

Niin se meni ensimmäinen ilta maailman suurimmassa kaupungissa.

ME TULIMME HAARLEMIIN

Manhattanin suomalaiset asuvat enimmäkseen Haarlemissa.

Paljon sieltä on kyllä muuttanut Bronxiin ja muuanne. Suomalaisten Haarlemia lähenee »musta vaara», ja toiset lähtevät sitä karkuun. Sillä lähellä on siinä New Yorkin »Afrikka», »neekerien taivas», satoinetuhansine neekeriasukkaineen. Ne lisääntyvät ja tarvitsevat uusia asuintaloja. Mustien etujoukot jo piirittävät suomalaisten majapaikkoja. Ja neekeripenskat tuppautuvat lyömään leikkiä suomalaisten portaille. Nokisine jalkoineen.

Haarlemin läpi kulkee eräs maailman hienoimpia katuja, 5:des avenue, jonka varrella on yksityispalatsinsa monilla niistä, joiden taskuissa rahavaltakunnan avaimet kilisevät.

5:nnestä avenuesta on muutamia kulmavälejä suomalaisten valtaamaa, 125:nneltä kadulta noin 129:nnelle kadulle Viidettä avenueta pitkin kuulee puhuttavan suomea yhtä paljon kuin Helsingissä Aleksanterinkadulla.

Tällä seudulla tunnet olevasi melkein kuin kotimaassa.

Katujen kulmissa seisoskelee joutilaita miesryhmiä rennosti seiniin tai pylväisiin nojaillen ja kodikkaasti ympärilleen syljeskellen. Ellet tunne heitä naamoista suomalaisiksi, kuulet sen kyllä henkevistä kokkapuheista, joita runsaasti viljellään. Tämä näky tuo mieleen kotoisen sunnuntaitunnelman jossakin kirkonkylän raitilla.

Siinä 126:nnen ja 127:nnen kadun välisessä korttelissa sijaitsee kaksi komeata, suomalaisten omistamaa kivitaloa. Ne ovat lähellä toisiaan. Kumpaakaan niistä ei myytäisi kymmenestä miljoonasta Suomen markasta.

Ne ovat suomalaisten »Työväentalo» ja »Työn Temppeli». Molemmilla taloilla on oma tuhansiin nouseva seurakuntansa. Ne kilpailevat siitä, kumpi on oikeutetumpi pitämään itseään raatajaköyhälistön tyyssijana.

Kun jommassakummassa näistä »haaleista» pidetään juhlaa tai iltamaa, saattaa ympäristön katuvierillä nähdä sadoittain juhlavieraiden yksityisautoja — useinkin hienoja merkkejä.

Näiden talojen välillä vallitsee katkera sotatila.

Suomalaisen luonteeseen kuulunee etuoikeutetuimpana perusominaisuutena viha. Sukuviha, heimoviha, luokkaviha, puolueviha tai mikä muu viha tahansa. Kunhan vain suomalainen saa »vihhoo pittee karnuuttoo».

Ehkäpä alituiset erämaantaistelut ja kansojen kamppailut, joihin entisajan suomalainen hartaasti otti osaa, pumppasivat hänet pullolleen ikuista vihaa. Sitä puhisee vielä hänen jälkeläisistäänkin kuin höyryä vuotavasta kattilasta.

Ellei suomalainen saa väliin purkaa pahaa sisuaan, niin hän happanee omiin myrkkyihinsä.

Kyllä kai suomalainen kerrankin tunsi olevansa oikein kotonaan, silloin kun maassamme vallitsi _Isoviha_. Silloin hän oli kuin kala vedessä eli omassa elementissään, käyttääkseni näitä kirjallisuuden vainiolla harmaannutettuja vertauksia.

Työväentalo ja Työn Temppeli ovat virallisesti sodassa kapitalismia vastaan, mutta taistelutavoista kiistellessään ovatkin syöntyneet höyhentämään toisiaan. Kapitalismi istuu rauhallisena valtaistuimellaan ja nauraa »vihollistensa» keskinäiselle rähäkälle niin että kultahampaat välkkyvät. Hätäkö sillä? Ei sitten likikään.

Jos vasta maahan tullut tiedustaa työntemppeliläiseltä, mitä väkeä naapuritalossa majailee, hän saa kuulla, että siellä se vasta kelmien sakki hyysää. On tarkoin kavahdettava antautumasta niiden kanssa mihinkään tekemisiin. Ei edes puheisiin saa ruveta, jos vähänkään kunniastaan pitää.

Samantapaisen masentavan lausunnon antaa työväentalolainen työntemppeliläisistä. Surkeita veikkoja, ne siellä.

Kummankaan talon »kundit» eivät tervehdi toisiaan, vaikka olivat olleet ennen lapsuudenystäviä. Tulevatpa aivan sairaiksi, jos sattuvat joutumaan samaan huoneeseen. Työväentalolainen ei mene Työn Temppelissä pidettävään teatteritilaisuuteen, vaikka siellä näytettäisiin Juudas Iskariotia ilmi elävänä. Työntemppeliläinen puolestaan istuutuu mieluummin loppuiäkseen sähkötuoliin kuin minuutiksikaan Työväentalon penkille. Voi tarttua saastaa puhtaisiin pöksyihin.

Työntemppeliläinen on varma siitä, että juuri työväentalolaiset ovat syypäitä siihen, että maailma pyörii väärin päin. Ja työväentalolainen uskoo, että kaikki pyörisi mitä parhaiten, jos työntemppeliläiset vain eivät tuppaantuisi sotkemaan rattaita.

Ikäänkuin kehyksenä tälle suuripiirteiselle taistelukuvalle kieppuu aivan siinä ympärillä maailman pääkaupunki, pauhaava Metropol loppumattomine taloriveineen ja suunnattomine ihmismassoineen. Viuhke vain kuuluu.

Nämä ihmismassat raatavat ja kituvat tässä hullunmyllyssä eivätkä aavistakaan, kuinka läheltä olisi pelastus löydettävissä.

Eihän tarvitse muuta kuin sulkea jompikumpi näistä suomalaista »haaleista» ja viedä sen kannattajajoukko pimeään tyrmään. Silloin on kaiken pahan alkujuuri ja edistyksen estäjä poistettu. Sitten annetaan toisen talon väelle valtuudet saattaa asiat oikealle tolalle. Kyllä se tietää myrkyt, joilla paiseet parannetaan.

Niin tulisi lopultakin tästä maailmasta kaikkien mieleinen, siloinen ja makoisa kuin vastaleivottu voipulla.

Meillä oli olevinaan impressariokin, mutta hänen aikaansaannoksistaan ei meille ollut apua.

Matti ja minä läksimme Haarlemiin järjestämään omin nokkimme lauluiltoja. Tarvittiin juhlasali, missä oli tottunut käymään suomalaisia.

Osuimme ensiksi Työn Temppelille. Jossakin yläkerran salissa pidettiin kuoroharjoitusta ja sieltä kuului korviimme laulu:

»Ei keisarit meit enää peljätä, ei veriset julmuritkaan. Tovereissamme meillä on voima vapauttamme puolustamaan. — — — — — — Oi kallis, kallis _Venäjä_».

Sävel oli repäsevän sentimentaalinen marssi. Loppusanat: Oi kallis, kallis Venäjä, laulettiin todellisella sydämen lämmöllä. Se sai kuulijan vakuutetuksi laulajien pohjattomasta isänmaan kaihosta. Sitä laulettiin suomen kielellä. Taipuisaa se on ilmaisemaan vaikka mitä tunteita, meidän kielemme.

Löysimme isännöitsijän konttoristaan, jossa hän oli laskemassa hirveän suurta dollaripinkkaa. Voimakkaista piirteistään arvasin hänet — oikein — pohjalaiseksi. Esiteltyämme itsemme hän sanoi:

— Hauska tutustua! Onko tarkoitus laulaa meidän haalissamme?

— Kyllä, jos vain sali olisi jonakin lähi-iltana vuokrattavissa.

— Oletteko porvarillisia, kommunisteja, noskelaisia vai tuplajuulaisia (tuplajuutalaisia)?

Meiltäpä jäi suu selälleen. Suomessa ei koskaan oltu tiedusteltu puoluekantaamme tällaisessa tapauksessa.

— Hyvänen aika! Ei suinkaan puoluekarva tule mihinkään kuuloon konserttitaloa vuokrattaessa?

Isännöitsijä läväytti viivottimella pöytään ja jyräytti painokkaasti:

— Se tulee ja vahvasti! Sanon teille heti alussa, että tässä maassa ei puolueettomuus vetele.

— No johan nyt ihme! Suomessa ei taas vetele puolueellisuus näissä hommissa. Olisihan hassua nähdä jossakin lehdessä ilmoitus, että esimerkiksi maalaisliittolainen oopperalaulaja se ja se antaa konsertin maalaisliittolaiselle yleisölle. Joka laulaa, niin se laulaa kaikille, eikä siinä tule yleisön enempää kuin esiintyjänkään puoluekanta kysymykseen.

Isännöitsijä kuunteli tätä kuin papukaijan laverrusta. Sanoi sitten:

— Niin kai Suomessa. Mutta siinä ahdasmielisessä maassa ollaan monessa muussakin asiassa takapajulla. Täällä ollaan jo valistuneempia ja ajatellaan asioita suurpiirteisemmin. Puolueettomuus on vain porvarillis-noskelaista hapatusta. — Meillä esiintyi tuonnottain Suomesta tullut näyttelijätär Alli Puntari. Häntä pidettiin ensin rehtinä meikäläisenä ja hän sai suuren yleisön suosion ynnä kuormallisen dollareita. Mutta sitten hän menetti yks kaks kaiken kannatuksen.

— Mistä syystä hän menetti kannatuksen?

— Hän lausui puolueen järjestämässä iltamassa Eino Leinon runoja.

— Eino Leinon runoja! Ja siitä syystä joutui pannaan?

— Niin, Eino Leino kuuluu testamentanneen omaisuutensa noskelaiselle työväenyhdistykselle Suomessa. Hänen runojaan ei täällä työläisyleisö enää halua kuulla. Sitäpaitsi meillä on parempia runoilijoita omissa työläistovereissa.

Mitäs me muuta kuin pyörittele päätä ja ihmettele amerikkalaista laajakatseisuutta. Paljon, paljon me Suomessa olemme jäljellä.

Lopuksi ehdotin minä:

— Me kun nyt olemme vasta maahan tulleita, niin meillä ei ole minkäänlaista käsitystä täkäläisistä puolueoloista. Suomessakin olemme aina olleet puolueiden ulkopuolella. Ohjelmamme on yksinomaan leikillinen eikä loukkaa kenenkään puoluetunteita, koska siinä ei ole politiikkaa. En usko olevan puoluetaistelullenne haitaksikaan, jos vuokraatte meille salin lauluiltaamme varten.

Isännöitsijä näytti miettivältä, sanoi sitten lopuksi:

— Läksitte, pojat, lasikengässä kalliolle, kun ette ottaneet mukaanne parempia aatteita. Mutta minä jätän asian johtokunnan harkittavaksi. Saatte illalla myöhempään vastauksen.

* * * * *

Poikkesimme Viidennelle avenuelle ja löysimme heti toisen suomalaisen haalin. Se oli komea kuin dollarikuninkaan yksityispalatsi.

Jouduimme konttoriin, jossa oli myös kirjakauppa. Tiskin takaa riensi käsiämme puristamaan eloisa mies, joka aivan säteili hyväntuulisuutta. Hän oli oikea Mikko Mieleväinen, sujuva kuin sukkula, joka jäsen taipuisa kuin koneöljyllä voideltu. Tällaisia sittemmin emme suomalaisista juuri tavanneet. Hän oli seemiläismallinen näyte ainoa laatuaan.

Mikko — nimensä olikin sattuvasti Mikko — lasketteli liukkaasti kuin lehdestä lukien:

— Hauska tutustua, todenteolla! Vai on jo päästy meidän pikkukyläämme asti. No, miltäs Amerikka tuntuu? Miten merimatka kului? Laulettiinko laivalla? On kai meininki laulaa meilläkin? Yes, me järjestämme huoneen vaikka parin päivän perästä. Täällä on teitä jo odotettukin. Olisitte tulleet pari vuotta aikaisemmin. Yes, varmasti tulee täysi huone, siitä voin antaa vaikka pantin...

Samalla kuin Mikko jutteli meille, hän teki kauppaa asiakkaiden kanssa niin että suihke kävi. Möi gramofoonilevyjä, kirjoitti shekkejä, otti vastaan sanomalehdentilauksia, vastasi puhelimeen ja hoiti yleensä keskustelua puolenkymmenen henkilön kanssa. Ei tehnyt erehdyksiä, ei hermostunut, ei jättänyt ketään vastausta vaille. Hän liikkui kuin rullalaakereilla, kieli ei ollut luusta, eivätkä selkäsaranat ruosteiset. Siinäpä oikea yleisön palvelija.

Vastakohtana tälle Mikolle muistuvat mieleeni meikäläiset liikeapulaiset. Poikkeanpa sivulle ja kerron eräästäkin »yleisön palvelijasta» Tampereella.

Menin kerran eräästä rohdoskaupasta ostamaan teatterivärejä.

— Onko Leichnerin ihovärejä, kysäsin.

— Ei, vastasi miesapulainen melko tylysti.

Paussi. Poispäin kääntyneeltä apulaiselta koetin ongiskella:

— Onkos muita merkkejä?

— On.

Äänettömyys. Apulainen puhdisteli kynsiään.

— Mitä esimerkiksi?

— Maison Dorinin.

Apulainen näytti siltä kuin olisin udellut peiteltävää liikesalaisuutta.

— Ovatko ne hyviä? jatkoin sietämättömän uteliaana.

— Em mää vaan tierä. Kyll kai!

— Saako niitä nähdä?

— Kyll kai niit kattella saa. Mut ei nes siitä petraannu.

— Oo—hoh! Paljoko ne sitten maksavat?

— Seittemänkymmentäviis markkaa satsi.

— Mutta Helsingistähän niitä saa viidelläkymmenellä.

— Älkää valehrelko!

Kummako oli, ettei meillä tullut kauppoja. Mistähän, syystä meikäläiset kauppiaat aina valittelevat huonoja aikoja?

Mikon kanssa meillä tuli kaupat. Saimme haalin parin päivän perästä pidettävää iltaamme varten. Puolueuskontunnustusta ei tällä talolla vaadittu. Se oli sitä noske-porvarillista leväperäisyyttä.

Mikko esitti meille Hilja-misiksensä, joka oli saanut englanninkielisen korkeakoulusivistyksen. Tämä pariskunta sitten opasteli ja avusteli meitä ensi askeleillamme kultamaan kamaralla. Hepä toimittivat meidät välilöihin suurten gramofooniyhtiöiden kanssa, eivätkä vaatineet suurta kiitosta.

Naapuritalosta saimme tietää, että meille oli johtokunta tarkan harkinnan perästä myöntänyt haalin lauluiltaa varten. Olivat ottaneet meidät noin niinkuin ehdonalaisen kannalta.

Niinpähän vain päästiin asian alkuun.

JUNA LÄHTI LÄNTEEN

Meillä ei ollut aikaa syventyä tutkimaan New Yorkia tällä kertaa. Piti lähteä Ohioon mitä kiireimmiten.

Ensimmäiset lauluiltamme New Yorkissa olimme saaneet jotenkuten suoritetuiksi. Itse olimme ihastuneita tienestimme suurenmoisuudesta, ja yleisö oli harmistunutta ohjelmamme vähäpätöisyydestä.

Moitteen syytä meissä olikin. Mitäpä meillä oli tarjottavana 75 sentin pääsymaksulla! Samalla hinnallahan pääsi Roxy-teatteriin, jonka ohjelmiston rinnalla meidän tarjoamamme taidenautinto oli kuin teelusikallinen vettä Niagaraan verrattuna.

Suurimman pettymyksen sanoivat osalle yleisöstä tuottaneen sen, että ohjelmastamme puuttuivat poliittiset letkaukset. Eikä pianisti-Matti soittanut haitaria. Työn Temppelissä se olisi kuulemma auttanut paljon.

Nyt meille oli järjestetty seuraava ilta Warreniin, Ohioon.

Junalipun ostaminen kesti pari tuntia. Matti sai tulkin seurassa juosta monet virastot, ennenkuin Warren löydettiin ja liitettiin rautatieverkostoon. Kun vihdoinkin selviydyttiin junaan, oli Matti löytöretkeilystään niin väsynyt, että nukahti heti penkin nurkkaukseen. Juna lähti kiitämään meille tuntemattomia maita kohti riehakkaasti kuin irtipäästetty peto.

Yhtämittaa sivuutettiin kaupunkeja. Niiden ohi rynnistäessään parkasi veturimme niin törkeällä äänellä, että Matti hypähteli kohoksi unissaan. Tarkoitus oli tietysti säikyttää ihmisiä pois radalta. Amerikkalaisen veturin ääni ei ole vihellystä. Se mylvii kaameasti kuin elävältä suomustettava rantapiru. Tämä vertaus ei ole esteettinen, mutta tässäpä ei latelekaan viisauksiaan kirjailijanero, vaan viisunikkari, jolta ei ole lupakaan vaatia makua eikä tyyliä. — Hehhei, minähän saan nakutella näille lehdille konekynällä mitä pötyä tahansa. Tavaramerkki ei ole luvannut priimaa. Siitä sait, arvosteleva lukija. Sitäpaitsi tunnustan, että koko tämä kirjanen on vain viisunikkarin pahantuulenpurkaus. Ilman pientä suuttumusta ei tätäkään menekkiteosta olisi koskaan ruvettu sepustelemaan.

Noh — asiaanpa sitten taas.

Minua tuli puhuttelemaan suomalainen mies. Hän oli tuntenut meidät maanmiehikseen. Ainahan suomalainen toisen tuntee.

Miehellä oli oikea hautajaisnaama. Synkkämielisestä näöstä päättäen olisi luullut hänen pitävän kirjaa vuosisatojen vahingoista. Esiteltyämme itsemme ja vaihdettuamme »hauska tutustua» -kohteliaisuuden kertoi mies olevansa ammattinäyttelijä ja toimineensa maassa teatterinjohtajana.

Nyt hän oli matkalla Kanadaan, jonne aikoi jäädä metsästäjäksi.

— Mieluummin vietän viimeiset vuoteni indiaanien kuin suomalaisten keskuudessa, hän sanoi.

— No miten sitä niin on suomalaisiin kyllästytty? Minusta he vaikuttavat mukavilta ihmisiltä?

— Vai mukavilta, jamasi näyttelijä närkästyneen ivallisesti. — Ettepä niin sano, jahka olette ollut täällä kauemmin. Ei näin idioottimaisten puoluepukarien joukossa kestä kukaan, jolla on tunto ja hermot. Vaikka kyllä minun nahkani tässä ampiaispesässä on tökitetty niin turraksi, että piikkivasaralla lyöntikin tuntuu siinä vain lievältä kutittelulta. — Sanon teille, että olen poistumassa koko konkkaroikasta, enkä piittaa siitä, mitä sanoistani nuuskitte ja oletteko porvari p:le tai sosialisti s:na.

— Ei kai sillä mitä väliä, kunhan muuten on kunnon — — —

— Hoh hoh, vai ei väliä! Niin, ettei muka väliä, mitä puoluekarvaa ihminen tunnustaa, kunhan muuten on rehti. Hahhahhaahaa! — Antakaas mun vähä hohottaa, en ole kuullut moneen vuoteen mitään näin hassua. — Tällä vitsillänne saatte yleisön nauramaan paremmin kuin rasvaisimmallakaan renkutuksellanne. — Sitä sanoessanne naurakaa ivallisesti, räpytelkää silmiänne ja tehkää joku hassunkurinen liike. — Sitävarten, etteivät ne luule teidän tarkoittavan sillä totta. — Silloin siitä on naurut pois, jos ne luulevat teidän tosissanne ajattelevan noin luonnottomia. — Hahhahhaa, kun mua vieläkin naurattaa. — Vai ei väliä puoluekarvasta, kunhan muuten on kunnon ihminen. — —

Totta on, totta on, että teillä on huumorinlahjaa.

— Noin mojovia sukkeluuksia ei lähdekään joka äijän päästä, ei, totta vie!

— Mutta enhän minä aikonut sanoa sukkeluutta!

Teatterinjohtaja katsoi minua ympyriäisin silmin ja vilkasi säikähtyneenä sivuilleen. Sitten hän sanoi puoliääneen:

— Häh, jos tarkoititte sillä totta, niin varoitan teitä oman etunne nimessä kuuluttamasta näitä mielipiteitänne. Konserttimatkanne saattaa mennä yks kaks kantui.

— Tuopa on asia, josta en käsitä hiventäkään.

— Niin, se on yksi niistä monista. — Mutta tästä asiasta pääsette kuusalle jo alkupäivinä. Täällä täytyy vieraan kanssa keskusteluun jouduttuaan tarkoin utsia, mikä on hänen puoluekarvansa. Muuten satut sanomaan jotain, mistä vieras pääsee haistamaan, että mahdollisesti olet — vaikka vain pienessäkin pykälässä — harhaoppinen hänen aatteisiinsa nähden. Taikka jos hän huomaa, ettet katkerasti vihaa toisin ajattelevia suomalaisia, vaan tahdot olla sovinnollinen kaikkien kanssa, niin hän halveksii sinua pohjattomasti ja vetäytyy sinusta loitommaksi kuin ojassa rypeneestä koirasta.

— Mutta mehän juuri tahdomme olla sovinnollisia.

— Hssts! Älkää sanoko sitä noin kovaa. Minun ilmiantoani ette tarvitse pelätä. Puolueettomia ei täällä kärsitä. Ettekö ole sitä jo kuulleet?

— Kyllähän me vähän, mutta emme ottaneet sitä täydestä.

— Täällä täytyy jokaisen olla edes olevinaan puolueihminen, muuten toiset syövät hänet. Täällä puhutaan ylevistä aatteista, selvänäköisen ihmisen horjumattomasta kannasta, selkärangasta mukamas. Hyh höh, sanon minä. Dollari niille vain vakaumuksen sanelee, eikä mikään muu.

Minä pudistin päätäni ja sanoin:

— Noh, joillakin. Mutta onhan niitä vakaumuksellisen kannan ihmisiä, jotka kaikissa olosuhteissa ja itsekkäistä pyyteistä riippumatta — —

— Hahhahhaa! Taas tuli vitsi. Tehän latelette niitä kuin piironginlaatikosta. Itsekö noita keksitte?

— Enhän minä taaskaan ollut sanovinani mitään naurettavaa.

— Kyllä tuo oli sutkausten parhaita. Että on näes ihmisiä, jotka uskaltavat ja pystyvät ajattelemaan toisin kuin leipäkannikka käskee. Hahhhaa!

Niin tietysti. Pitäisi niitä olla.

— Roskaa! Tuokaapa esimerkiksi sieltä Suomesta joku yhteiskunnan pylvääksi kohonnut rahaporvari. Antakaa hänen köyhtyä niin, ettei hänellä ole leivänpalaakaan ja hänen seurapiirinsä luopuu hänestä kuin vesi tervatuista saappaista. Pankaapa hänet sitten ansaitsemaan elatuksensa jossain grottemyllyssä, jossa hän saa raataa pienellä palkalla niin, että hiki tihkuu joka huokosesta. Antakaa hänen tietää, että makeanleivän päivät ovat iäksi loppuneet, eivätkä koskaan palaa. Ettei hän millään kyvyllä eikä konstilla pääse enää nousemaan alennuksestaan, Ei edes poosuksi, pieneksi päällysmieheksikään. No, sanon minä, ellei hän ammu kuulaa otsaansa, niin varmasti hän ennen pitkää rupeaa juoksemaan työväentaloilla ja huutamaan yhteiskuntajärjestyksen kumoamista niin että suupielet ovat kuolassa.

— Noh, tuskin sentään.

— Älkää epäilkö, painakaa vain totena mekkoonne? Minä olen nähnyt... — Mutta missä ovat nyt tämän vakavamielisen ja valistuneen kansalaisen yhteiskuntaa säilyttävät ja horjumattomat mielipiteet. Häh, mihin hän ne kadotti? Minä kysyn vain. Niidenhän piti kestää tulessa. Nyt ne jo sulivat hänen otsansa hikeen. Well, dollari antoi, dollari otti.

— Tehän puhutte aivankuin lukisitte kirjasta.

— Olen näyttelijä ja vanha jo. Puhun aina kuin teatterilavalla. En enää pääse irti maneerista. Enkä edes tiedä, mitkä sanoistani ovat omiani, mitkä kirjoista tarttuneita. Vaikka kyllä minä olen täällä saanut hautoa pessimistisiä ajatuksia yhtämittaa niin, että hiuksenikin ovat hyljänneet minut, eikä päässäni ole enempää karvoja kuin vanhassa kenkä harjassa.

Teatterinjohtaja siveli surumielisenä autiuttaan kiiltävää päänahkaansa, jota Intiaani olisi tuskin pitänyt skalpeerausvaivan arvoisena.

Hän jatkoi ivallisesti virnistellen:

— Entäs nämä köyhälistön lipunkantajat? Horjumattomat luokkataistelijat mukamas! Niinkauan kuin ne tietävät täytyvänsä olla työläisen asemassa, ne ovat olevinaan jaloja köyhälistön puoltajia. Monikin on täällä säästänyt sievoisen omaisuuden — ahkeralla työllä kylläkin — ja ollut täällä niin täyttä proletaaria ja ryssän kannattajaa, että on oikein opetellut syömään joka päivä kaalikeittoa. Pelkästä ihastuksesta tavaritsheihin nääs. Näihin Amerikan rikkaisiin verrattuna hän on tuntenut itsensä köyhäksi. Entäs sitten? Tämä ryysyköyhälistöläinen on mennyt Suomeen ja vaihtanut dollarinsa markoiksi. — Hei — hän onkin huomannut olevansa rikas. Aluksi hän vierasti porvareita, joita oli täällä vuosikausia haukkunut. Nyt hänellä onkin varoja enemmän kuin monella Suomen porvarilla. Hän tottuu ennenpitkää rahaporvarien, vertaistensa, seuraan. Hän alkaa karttaa työväentaloa, koska siellä käy vain köyhiä, jotka kadehtivat ja pistelevät häntä. Ei aikaakaan, kun hän on täysi porvari, äykkäpäisintä lajia.

Ja täällä hän oli niin proletaaripoikaa, ettei tervehtinyt noskelaista työläistoveriaan, vaan haukkui tätä lahtariksi. Missäs hänenkin periaatteensa ja vakaumuksensa nyt ovat. Häh! — Juupeli kun minua kiukuttaa, että ne ovat täällä olevinaan niin pyhän tulen innoittamia aatteen miehiä, ettei puolueeton ole ihminen eikä mikään. Heillä on muka oikeus halveksia esimerkiksi minua, joka en huuda enkä jauha vihaa toisin ajattelevia kohtaan. Nämä sen korvennettavat reuhaavat ylinnä kaikissa puolueissa, vaikka itse ovat valmiit myymään kantansa muutamasta hopeapenningistä.

— So so, onhan niitä työväenkin puolueissa sellaisia, jotka elävät hyvissä varoissa ja kuitenkin pysyvät aatteissaan.

Teatterinjohtaja päästi raikuvan naurun.

— Hahhaahhaa! Te nauratatte minut kuoliaaksi noilla kokkapuheillanne! Nehän ovat koonneet varallisuutensa puolueensa luottamustoimissa taikka puolueen jäsenten kannattamina liikemiehinä. Saatanhan minäkin olla vaikka minkä puolueen mies, jos saan hyvät tulot.

— Tepä ette näy uskovan hyvää kenestäkään.

— En kerta kaikkiaan. Ainakin puoluepukarit ovat joko omanvoitonpyytäjiä, palkattuja rakkeja, taikka itserakkaita suuruudenhulluja, jotka kuvittelevat voivansa ratkaista yks kaks maailmanarvoituksia. Taikka sitten rehellisiä, mutta vähäjärkisiä ihmisiä, jotka on narrattu määkimään kuorossa palkkapaimenten sanelun mukaan. — Eihän jalo, järkevä, mietiskelevä ihminen takerru härkäpäisesti yhden aatesuunnan kaavoihin niin tiukasti, että kieltäisi toisilta pienimmänkin oikeutuksen. Kunnon ihminen voi olla ainoastaan puolueeton, se on mielipiteeni ja jyrkästi.

— Teidän pitäisi siis perustaa puolueettomien puolue ja käydä yhteen tappelun nujakkaan puolueellisten puolueitten kanssa. Teillähän on jo valmiiksi kehitetty puoluevihakin puolueellisia vastaan.