Part 1
language: Finnish
"HAUSKA TUTUSTUA!"
Viisunikkarin elämyksiä Lännen kultamaassa
Kirj.
TATU PEKKARINEN
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.
SISÄLLYS:
Se laiva lähti Amerikkaan. »Vanhassa pikku New Yorkissamme» Me tulimme Haarlemiin Juna lähti länteen Ensivierailulla sisämaissa Sitä ja tätä Chicagosta Sitten taas jatkettiin matkaa Minnesotassa ja muuallakin Joulunviettoa Minnesotassa »Konsertti» Kaugewanissa Me peräydymme itään Uuden Englannin valtioissa Alaskan Lauri ja Kotkan Riku So long, setä Samuli!
SE LAIVA LÄHTI AMERIKKAAN
Poijat ne lähti Amerikkaan eikä ne menny juomaan. Vaan ne meni mammallensa hopioita tuomaan.
Kansanlaulusta.
Eihän se Tukholma mikään miellyttävä kylä ollut. Turhia vain kehuvat. Toista on Helsinki.
Kun läksimme matkalle, oli Helsinki valoisa ja kaunis. Syysaurinko paistoi iloisesti, taivas oli sininen ja ihmiset hilpeitä.
Kuinka Tukholmassa? Viivyimme siellä vain pari tuntia. Koko ajan puhalteli ilkeä viima, kaduilla oli rumia rapakoita, taivas oli pilvessä ja ihmiset alakuloisen näköisiä. Niinpä olivat ilmeet kuin perinnöttä jääneellä sukulaisella hautajaisissa.
Arvostelumme naapurimaan kuningaskaupungista oli inhimillisen älykäs ja omintakeinen.
Ikävystyttävä, pyykkipäivätunnelmainen kylä. Ei kannata kehua.
Sellaisia arvostelijoita me ihmiset olemme. Yhtä etevästi teemme päätelmiä toisistammekin. Jos näemme hra Puupposen yhden ainoan kerran eläissämme, ja hän on silloin käkenä päissään, niin me uskomme, että siinä on rappio, joka ei tee koskaan muuta kuin juoda tissuttelee. Eikä käsityksemme helposti muutu, vaikka toiset vakuuttaisivat, että hra Puupponen on tavallisesti raitis kuni uusi oras. Ja että hän puskee töittensä kimpussa kuin juurimato turnipsissa, eikä ryyppää kuin kerran kesässä. Mehän olemme omin silmin nähneet, millainen hra Puupponen on.
Niinpä mekin näimme, millainen Tukholma on.
Kunnollisten matkakirjojen opastuksella voisin kyllä höpistä Pohjolan Venetsiasta ja sensemmoisesta. Mutta minä olen kuulakkana päivänä seisonut Piazza Marcolla ja syötellyt kyyhkysiä pullanmuruilla, enkä halua väkivaltaisesti siirtää sitä tunnelmaa Mälarjärven rannalle.
Muutenkin oli meininkini kertoa vain, mitä olen itse nähnyt ja kuullut. Mutta hitostako sen tietää, mitä kaikkea tässä maailmassa on jo ennen kirjoitettu. Kaikki kiinteä on kuvattu. Poikkeuksellisia tilanteita sattuu harvoin. Ajatusten maailma on löytöretkeilty melko pitkälle. Sunnuntaipurjehtija joutuu vain tallatuimmille jäljille. Luulee löytäneensä koskemattoman saaren, iloitsee siitä, mutta pian huomaakin — tai toiset huomauttavat — siellä käyneen monien muiden.
Eikä tämä viisunikkari edes yritäkään kovin pitkälle, sitä et tarvitse pelätä, sinä kevytmielinen lukija. Kyllä minä koetan myydä sinulle lasihelmiä timantteina, koska itse niin tahdot. Kääntelehän vain lehtiä, täällä tulee hupaisiakin sattumuksia. Mikäli sinua saa huvitetuksi muulla kuin hassunkurisilla tempuilla. »Eihän ne sanat mitään, mutta se silmänräpytys». Mikä mitäkin huvittaa. Paras huumorintaju oli mielestäni sillä pohjalaisella, jota kerran lyötiin rautapuntarilla päähän. Mies huomautti aivan rauhallisesti:
— Älkää viittikö mua kutiitella, taikka mä rupian kohta nauramahan.
Jaahah, Tukholmastahan minun pitikin nyt kertoa.
Pianisti-Matti ja minä olimme siellä vain läpikulkumatkalla.
Me katselimme tukholmalaisia alentuvan myötätuntoisesti. Niiden täytyy asua siinä ikävässä kaupungissa eivätkä pääse pois. Eivät ainakaan kaikki. Siksi ne kai laulavatkin ruotsinkieltään suruvoittoisella nuotilla. Minusta kuulosti tukholmalaisten puhe melankoolisen kissan naukumiselta.
Tukholmalaiset olivat muuten rehdin ja vaatimattoman näköisiä, hiukan yksinkertaisia älyltään, eivätkä varsin kauniita. Pitkänaamaisia tyyppejä näki paljon, eikä ihmekään. Minunkin naamani venähtäisi pitkäksi, jos määrättäisiin asumaan loppuikäni Tukholmassa.
Kyllä meillä Suomessa on paljon pulskempia ruotsalaisia. Mutta mepä olemmekin hoitaneet ruotsalaisemme kunnollisesti ja saaneet siitä kiitokset. Ei heiltä itseltään, mutta sivullisilta arvostelijoilta. Olemme kantaneet heidän pöytiinsä mitä parasta, ja pukeneet heidät kalliisiin turkikseihin ja verkaan. Olemme kouluuttaneet ja hioneet heidät niin, että heitä kehtaa lähettää ulkomaillekin näytteiksi suomalaisesta sivistyksestä.
Ruotsin ruotsalaisilla ei sensijaan ole juuri ollut huoltajinaan hyvänahkaisia suomalaisia. Itse he ovat saaneet kuokkia peltonsa, tiskata astiansa ja paikata rukkasensa. Niinpä he sitten ovatkin vähemmän hienostuneen näköisiä kuin »finländarit».
Me osaamme tehdä herran vaikka mustalaispojasta, me suomalaiset.
Tukholmalaisia ei kuitenkaan pidä halveksia. Jos he osaisivat vain puhua erästä maailman hienointa kieltä — jota lukijakin osaa — niin heitä voisi pitää hyvinkin sivistyskelpoisena väkenä. Huomautin tästä seikasta ravintola »Kronprinssenin» vahtimestarille ja hän näytti tulevan siitä hieman pahoilleen. Ikäänkuin olisin muistuttanut tahrasta hänen takissaan. Nolosteli kai sitä, ettei osannut suomea. Lohduttaakseni häntä myönsin, ettei sen niin tosissa ole väliä, vaikka ihmisen kieli onkin ruotsi, kunhan vain sydän on suomalainen.
Pistäysimme Nordiska Museumissa. Lukijan mieliksi en muista sieltä muuta kuin Kaarlo XII:n saappaat ja Kustaa Vaasan patsaan. Kustaa Vaasa istui eteisaukeaman yläpäässä ja hänen hahmonsa oli ankara kuin omantunnon laki. Lienee ollut tyytymätön ruotsalaistensa politiikkaan Länsipohjan suomalais-asutuksilla. Jalustaan oli piirretty hänen kehoituksensa Ruotsin kansalle: Varen Svenske! Muhkeasti sanottu, mutta muhkea se oli kuningaskin. Ne sanat kai käyvät jokaisen ruotsalaisen sydämeen. — Meillä ei ole kuninkaita. Mutta eikö esimerkiksi Kuopion museon rappukäytävään laitettaisi joskus Ernst Lampénin patsasta? Jaloissa tuohivirsut, käsissä kalakukko ja piimähaarikka. Jalustassa: Eernesti Iso-Keisari. Tunnuslauseena: Olokeetenpas savolaesia!
Vakuutan lukijalle, etten koko matkalla kerro enää museoista. Tapauksia vain, tilanteita, sattumuksia. Jos sitä aina malttaa. Ajatusvarsa saattaa hyppyjensä lomassa pysähtyä tuijottamaan vaikka tähtiin. Siitäkin huolimatta, ettei se niistä mitään ymmärrä.
* * * * *
Mitähän merkitystä göteborgilaistenkaan olemassaololla on tässä maailmassa. Menisikö maailma nurin, jos heitä ei olisi.
Göteborgilaisia katselimme moottorilaiva Gripsholmin kannelta.
He seisoskelivat tuhatlukuisena joukkona rannalla, kun laivamme irtautui maankamarasta. Oli vaikea ymmärtää heillä olevan muuta tarkoitusta elämässä kuin olla vilkuttamassa meille nenäliinoja. Sekin tuntui haalean yhtäkaikkiselta.
Hyvä kuitenkin, etteivät göteborgilaiset tienneet vähäksyviä ajatuksiamme heistä. He rupeaisivat ehkä itsekin epäilemään olemassaolonsa tärkeyttä. Heistä tulisi maailmanlopun ihmisiä, jotka jättävät työnsä tekemättä. — Älkäämme riistäkö ihmisiltä heidän itserakkauttaan. Sehän on viimeisin ja luotettavin tuki, kun maailma sysii. Uskotelkaamme heille, että he ovat hirveän tarpeellisia maailmassa. Silloin he panevat toimeksi ja heistä on hyötyä muillekin.
Meillä oli sentään suuria mielessä. Olimme menossa oikein Amerikkaan. Eikös se ollut toista kuin göteborgilaisten hommat. Niin se on, että kustakin on omat puuhansa tärkeimpiä. Naarmu omassa sormessamme saa meidät pahemmin virnistämään kuin sadantuhannen kiinalaisen teloitus.
Moottorilaiva Gripsholmin rakentamisessa ovat ruotsalaiset ylittäneet toiveet. He ansaitsisivat siitä aploodit. He ovat laittaneet siihen suomalai sen saunankin. Heidän älyllisestä kehityksestään voi toivoa vielä paljon.
Kun ensikertalainen lähtee suurille merille, valmistelee hän itseään kuin viimeiseen matkaan. Kuvitelmillaan peloittelee hän itsensä etukäteen merisairaaksi.
Nautintoahan se on nykyaikaisessa laivassa Atlannin ylikulku. Kun on saapumassa vastapäiselle rannalle, niin monikin toivoisi retkeä kestävän vielä puoli vuotta. Ellei nyt satu pahempia myrskyjä.
Tunteepa merelle päästyään kerrankin olevansa rauhassa pahalta maailmalta. Ei kilahda ovikello, ei pirise puhelin, ei esitetä laskuja. On leipää ja lämmintä, on huvituksiakin, jos niitä kaipaat. Laivan orkesteri soittaa humputtaa niin, että matkanteko käy keveästi kuin operetin tanssi.
Gripsholmassa matkusti kolmisen ruotsinmaalaista insinööriä. Ne pojat tiesivät, miten ilo lähtee irti merimatkasta, punssipullosta ja rämeääänisestä banjosta. Heidän iloittelunsa oli kuin sireenien soittoa, jonka houkutusta emme voineet välttää. Ajauduimme vahingossa heidän seuraansa, ja hetket kuluivat riemullisesti kuin karusellissä. Ne pyörähtelivät tiehensä koreograafisin askelin, sanoakseni kerran sivistyneen vitsikkäästi.
Insinöörit utelivat meiltä, miten Suomen ruotsalaiset jaksoivat. Onko heitä ruvettu sortamaan suomalaisten taholta?
Me kerroimme asian niinkuin se on. Suomen ruotsalaiset jaksavat oikein hyvin, kiitos kysymästä! Varsinaiset virkapaikat ovat kyllä enimmäkseen suomalaisten hoidossa. Mutta ruotsalaisilla ei ole hätiä mitiä. On aloja, joilla he ovat suorastaan korvaamattomia, aina tarpeellisia Suomessa. Niinkuin hotellien- ja ravintolainpitäjinä, sekä niiden palveluskuntana. Ovenvartijoina ja tarjoilijoina. Yleensä toimissa, mitkä vaativat nöyrää selkää ja palvelevaisuuteen tottunutta mielenlaatua. Suomalaisten jäykkä karoliiniluonne ei tahdo alentua harjaamaan toisen takkia juomarahapalkalla, eikä tekemään lakeijakumarruksia kellekään. Suomalainen nääs tykkää, ettei kukaan ole häntä »paree». Se on kyllä tyhmää ylpeyttä, mutta minkäs luonnolleen voi.
Insinöörit kakistelivat kurkkujaan ja kysyivät vaisulla äänellä, millainen asema on ruotsinkielellä itsenäisessä Suomessa.
Me tunnustimme, että sen asema on loistava, ja maanoloihin nähden arvonsa mukainen. Vaikka virastot ovatkin enimmäkseen suomenkielisiä, niin ruotsin kieli säilyy vielä »kauankin kansan suussa». Maalta tulleet kotiapulaistytöt sitä mielellään opettelevat ja pitävät suuressa arvossa. Ainakin toistaiseksi. Keittiöissämme tunnustetaan ruotsinkielelle jopa maailmankielen asema.
Insinöörit sanoivat toisilleen: ha du hört sådant förut?
Tällä tavoin hauskoja jutellen ja väliin laulaa luikaten useammilla sivistyskielillä ajaa korotettiin kaukaista lännenmaata kohti. Atlantti pysyttelihe koko matkan melko siivolla.
Yhdeksään päivään emme nähneet maata muualla kuin laivan kukkaruukuissa. Joku töhrysormi sitä kenties näki kynsiensä aluksissa.
Kymmenennen päivän iltana kuului huuto: New York näkyy!
Rynnättiin joukolla kannelle ja tuijotettiin halki pimeyden.
Läntisellä taivaanrannalla kiilteli makaavassa asennossa tulitikun pituinen ja paksuinen kultainen neula. Sen piti olla pilvenpiirtäjien kaupunki. Sanottiin, että joudumme sinne vasta huomisiltana.
Seuraavana yönä nukuin levottomasti. Tietäähän sen. Näin unia sähkötuolista, johon minua kohteliaasti kehoitettiin istumaan. Minä kursailin, niinkuin tapa on ja sanoin: kiitos kiitos, istukaahan itse, jaksaapa tässä seisoakin. Uneksin myös indiaaneista, jotka silittelivät kutrejani ja valittelivat: mukava mies, mutta ei se anna päänahkaa kellekään.
Aamulla jytkytimme eteenpäin sumussa, emmekä nähneet juuri erikoisia. Mutta tähän saakka kuolonhiljaisena pysytellyt meri rupesi elämään. Vesilintuja lenteli rääkyen laivan ympärillä, siellä täällä loisteli himmeitä valopoijuja. Välistä jättiläisen lyhdyt, valonheittäjät, väläyttelivät säteitään kuin näytteitä taivaan kirkkaudesta. Silloin tällöin hoihkasivat sumusireenit äänellä, jolla olisi leikannut rautapeltiä.
Vasta illalla päästiin Hudsonjoen suuhun. Siihen meidän piti jäädä vielä yöksi. Vartioalus, kuin pieni sotalaivan poikanen, kierteli koko yön epäluuloisena laivaamme.
Aamulla läksimme solumaan Hudsonjokea »kaupunkiin» päin.
Vapaudenpatsaasta muistuu mieleeni keskustelu, joka lienee joskus pidetty:
— Minkähän vuoksi tuo Vapaudenpatsas on sijoitettu tänne merelle eikä maalle?
— Sille ei ole Amerikan mantereella tilaa.
— Kas, kun eivät vieneet sitä yksintein Moskovaan.
— Siellä ne panis sen heti palasiksi.
»VANHASSA PIKKU NEW YORKISSAMME»
Manhattanin valtakylä on amerikkalaisille kuin kesy ja kotoinen jättiläispeto, jonka he ovat pienestä pitäen kasvattaneet. He saattavat sitä lähestyä tuttavallisesti ja käyttää siitä lempinimeä: Vanha pikku New Yorkimme.
Meille oli New York terra incognita, tuntematon maa. Jättiläispeto, joka saattoi vieraalle häristellä ja kenties nielaista hänet kokonaan.
Seisottiin siinä laivan kannella odotellen maihinpääsyä. Tuntui kuin olisimme olleet kartanoherran ovensuussa hattujaan pyöritteleviä torppareita.
Iso isäntähän se Samuli-setä onkin.
Silmäimme edessä kohosivat ylväät mammonanpalatsit peloittaviin korkeuksiin. Niin ne olivat kuin suunnattomia pilareita, jotka kannattivat taivaan lakea. Ohut usvaverho hiukan pehmensi niiden juhlallisen tylyjä piirteitä. Enpä olisi hämmästynyt, jos olisin kuullut pasuunan soivan ja huikean äänen huutavan; »Tässä on Mammonan Valtakunnan portti! Käykää nöyrästi sisälle, te vanhanmaan köyhät pikkuihmiset, ja kumartakaa kullalle, horjukaa hopealle, sillä muita jumalia täällä ei suvaita!»
Kuinkahan moni yksinkertainen sydän onkaan kouristunut tuskaisena tämän näyn edessä. Siinä oli nyt maa, jossa katukivetkin huutavat: auta itseäsi! Maa, jossa toisia odottaa säkillinen hopeaa — ei muuta kuin köytä selkääsi. Toisia varten on varattu terva ja höyhenet, toisia sähkötuoli ja hirttolava.
Laivaan tuli virkamies tutkimaan, uskaltaako meidät päästää maihin. Meiltä kysyttiin, osaammeko lukea. Onko aikomuksemme tulla kukistamaan Yhdysvaltain hallitusmuoto ja voimassaoleva yhteiskuntajärjestys? Näytimme lukutaitomme ja lupasimme säilyttää kultamaan sisäiset olot ennallaan. Mitäs meillä niiden kanssa. Meille viitattiin kohteliaasti: all right, käykää maihin!
Tullihuoneen rauta-aidan takaa löysimme treenari Koiviston, joka kysyi heti: miltäs Amerikka tuntuu?
Mistäpäs tuota vielä tiesi. Kunhan nyt tunnustellaan,
Koivisto lähti meitä opastamaan Brooklyniin.
Lähimmälle maanalaiselle asemalle kävellessämme osasin jo sanoa, miltä Amerikka näin aluksi tuntui. Se tuntui huojuvalta.
Maaperä allani ilmetysti keinui. Siitä oli vaikea saada tukevaa jalansijaa. Talot kumartelivat oikealle ja vasemmalle kuin selkärangaton puoluemies.
Tunsin pelästyväni huomattavasti. Joko tämä oli mielipuolen harha-aistimusta? Juuri kun pääset kultamaahan — järki pois. Enkä minä ollut päissäni, sen saat uskoa, lukija.
Koivisto naurahti koko asialle. Hän sanoi, että pitkän merimatkan jälkeen useimmista tuntuvat kaikki paikat huojuvilta. Ei siitä tarvitse olla moksiskaan, kyllä se muutaman päivän perästä lakkaa.
No niin, nyt me olimme siis uudessa maailmassa, eikä se ollut unta.
Pienoiskirjallinen näpertelijä tekee pikkumaisia havaintoja. Katukäytäville oli heitelty tuhlaavasti sikarinpätkiä. Toiset pitkiä, melkein polttamattomia. Euroopassa — ainakin Italiassa — näki ammattimaisia tupakanpätkien kerääjiä. Täällä niistä ei kukaan huolinut. Tämä maa oli siis rikas.
Maanalla nousimme junaan, joka saapui asemalle mustana kummituksena. Vaununovet räsähtivät perässämme automaattisesti kiinni ja silmänräpäyksessä me painalsimme maanuumenissa oikein amerikkalaisella vauhdilla.
Sus siunatkoon sitä menoa!
Kirskuna ja pauhina oli peloittava. Matti sanoi, että täällä pitäisi olla kuulokalvot galvanoidusta pellistä. Se poika on aina niiden vitsiensä kanssa. Vaunu ryskähteli äkkikäänteissä niin, että oli ihme, ettei se hajonnut kappaleiksi.
Vaunussa oli sananmukaisesti kirjavaa väkeä. Istui valkoinen mies, ohuet huulet tiukasti kiinni puristettuina ja katse valppaana. Hän oli kuivan ja asiallisen näköinen kuin lihaksi tullut vekseli. Tietenkin »bisnessmies», sen arvaa lukijakin. Hän silmäilikin lehdestä pörssitietoja. Liikemiehen vieressä istui neekeriorjan jälkeläinen, jonka kasvoilla oli lähtemätön nuohoojan väri. Sellaisella naamalla ujostuttaisi esiintyä sunnuntaisin meillä. Istui »missejä» ja »misiksiä», joiden pohjaväriä oli vaikea arvata. Mutta kauniisti ne heloittivat maalin avulla. Ne olivat nyt niitä amerikattaria, joista sanotaan: hänen ylhäisyytensä nainen.
Ja kuitenkin, kaikitenkin. Kun vaunu täyttyi liiaksi, istuivat miehet tyynesti paikoillaan, vaikka vanhempiakin naisia jäi seisomaan. Eivät olleet toppanaankaan. Siinä hurjassa menossa oli seisominen hyvin tuskallista. Paikan tarjoaminen olisi ollut tosikohteliaisuus.
Mitä ne höpsivät, että amerikkalaiset miehet ovat muka ritarillisempia kuin me eurooppalaiset. Että ne muka seisovat aina asennossa naisten edessä. Tässä sitä ei kuitenkaan huomannut. Emme huomanneet sitä silmäänpistävämmin muuallakaan. Yksiä näkyivät olevan pulliaisia kuin mekin.
Amerikassakin ovat erikseen ne piirit, joissa käyttäydytään. Ja niistä piireistä ne sitten kirjoittelevat. Kun muukalainen näkee jääkarhun meidän Korkeasaarellamme, saattaa hän kirjoittaa kotimaassaan, että Suomessa kävelee jääkarhuja kaduilla.
Eiväthän ne dollarin perässä juostessaan joudakaan huolestamaan käytöstään. Kuka vaatii Nurmen Paavoa kilpailun aikana nostamaan maasta kaunottaren nenäliinan? Mutta sunnuntaisin, juhlapäivinä, on puoli maailmankin miehillä aikaa pitää ritarinsa esillä. Silloin ne nostelevat nenäliinoja maasta. Voivat tarjota istuimensakin naisille, vieläpä »subwaylla» ajaessaan, jos sattuvat oikein hyvälle tuulelle.
* * * * *
Finntownissa näimme palasen Suomea. Siellä oli »Kahvi-Tupa», »Suomalainen Kirjakauppa», »Ruokala», »Suomalainen Parturi» ja monta muuta meikäläistä liikehuonetta.
Ei ollut aikaa tarkastella niitä tällä kertaa lähemmin. Koivisto hoputti ikäänkuin meillä olisi ollut jonnekin kiire.
Jouduimme kortteeraamaan suomalaisen kirvesmiehen luo. Hänellä oli pienen perheensä asuntona viitisen huonetta ja keittiö, ynnä mukavuudet. Paremminhan ne elävät kuin meillä pienemmät virkamiehet. Setä Samuli elää itse leveästi ja antaa runsaat muruset palvelusväelleenkin.
Kun meitä oli syötetty, juotettu, kylvetetty ja vähän lepuutettu, sanoi Koivisto, että mars matkaan, nyt lähdetään katselemaan kaupunkia.
New Yorkin Uutisten toimituksessa piti poiketa. Ystävällisiä olivat. Pakinoitsija Sepeteus oli hauska tuttavuus ja lupasi runoilla meidät tervetulleiksi lehtensä palstoilla. Hänkin kysyi: miltä Amerikka tuntuu? Noh, tuntuihan se jo vähän joltakin. Mahtava maa. Kunhan lakkaisi keinumasta.
Broadwayta ne kutsuvat maailman valtatieksi. Matti sanoi, että tämähän on Helvetin hälläpyörä, ja se sopi mainiosti.
— Täällä saa kadun yli pyrkiessään aina pelätä henkeään, arveli Matti.
— Eikös autoja? lipsautti Koivisto. Siitähän tuli pikku kompa.
Äkkinäisen pää sillä raitilla meneekin pian pyörälle. Ellei pyörien alle siinä ajoneuvojen tungoksessa.
Mutta eipäs sentään. Liikennejärjestys on kuin satua. Poliisi vain viittaa kapulallaan, lukemattomat autot pysähtyvät silmämäpäyksessä, ja kadun yli pääset vaarattomasti. Muutenkin näyttivät autot pelkäävän ihmistä kuin dynamiittikuormaa. Herrajjee, jos auto sattuu raapasemaan jalankulkijan pukuakaan. Ajaja voi joutua maksamaan suuria korvauksia. Laki on ankara.
Meillä Helsingissä saa autoja pelätä kuin kostoa vannonutta vihamiestä. Meillähän ajetaan niin varomattoman kuolemaahalveksivasti — jalankulkijain kuolemaa — että luulisi yliajoista olevan palkintoja luvassa. Ellei jalankulkija vilkuilisi aina ympärilleen kuin velkojiaan pelkäävä vippari, niin hänestä piankin olisi jäljellä vain vaivainen raato ja kaunis muisto. Kenestä jää sitäkään, viimemainittua. Hohhoijaa!
Lukija ei salli minun pysähtyä maalailemaan katukuvia Broadwayltä. Niin merkillinen paikka, eikä saisi mitään kertoa. Lukija, joka on nähnyt filmejä ja muita kuvia sekä tutkinut kirjoja, luulee tuntevansa Broadwayn kuin kuparirahan. Samapa se, minä koetan pysyä lestissäni.
Käynnistämme Roxy-teatterissa saanen toki kertoa.
Koivisto lupasi näyttää siellä meille ihmeitä ja naurattaa meiltä hermot solmulle. Hyvä, me halusimme nauraa. Nauru lisää ikää, huomautti Matti.
Ostimme Roxy-teatteriin 75 sentin tiketit.
Kuulimme, että se oli maailman suurin elokuvateatteri. Sinne mahtui kuutisen tuhatta istujaa. Nytkin se oli kutakuinkin täynnä.
Nousimme ylimmälle parvelle. Sieltä permannolle katsoessa huimasi päätä. Olimme sisällä Baabelin tornissa.
Amerikkalaisten röyhkeys rakentaessaan näitä laitoksia on syntisen yltiöpäistä. Luultavasti he paikkaavat vielä itselleen oman jumalan. Semmoisen, jota ei tarvitse rukoilla, vaan joka tekee niinkuin käsketään.
Muiden elokuvien ohella esitettiin Roxy-teatterissa palanen puhuvaa ja laulavaa filmiä. Äänet kuuluivat siinä omituisen kuivilta, ikäänkuin verhon takaa.
Sitten alkoi vaudeville-ohjelma.
Siinäpä sitä olikin ihmettelemistä vasta maahan tulleilla.
Satakunta valiotanssijatarta liihoitteli lavalla. Jättiläisorkesterin säestäessä ne esittivät sulavia tansseja ja kävivät vaihtamassa pukuja miltei joka minuutti. Mikä kadehdittava asema monenkin yleisönä istuvan naisen mielestä. Nimittäin sellaisen, jonka elämä kuluu leninkikilpailussa ystävätärten kanssa.
Esiintyi ilveilijöitä, musiikkihumoristeja, akrobaatti tanssijoita. Ne akrobaatit retkuttelivat painolakia pilkaten seinästä seinään ja tekivät yliluonnollisia hyppyjä. Saimme nähdä monenlaisia sirkustelijoita, kuulla mahtavaeleisiä laulajia, joista lähti ääntä kuin vetopasuunasta. Ja vaikka mitä loppumattomiin. Taiteilijoita oli satoja.
Merkillepantavaa oli, että kaikki esiintyjät koettivat pikkutempuilla ja nikseillä naurattaa yleisöä. Nekin, joiden esityksen piti kuulua vakavaan taiteeseen.
Mutta yleisö nauroi peräti vähän, tuskin ollenkaan.
Taiteilijat saivat hyytävän vähän suosionosoituksia.
Hytkäyttävimmätkään ilmahypyt, jotka meillä olisivat saaneet yleisön huutamaan: huih! ja heikompihermoisia pyörtymäänkin, eivät näyttäneet ketään hämmästyttävän. Yleisö päinvastoin haukotteli, ikäänkuin arvellen: kuivaapa on tää ohjelma, on nuo metkut jo ennen nähty, eivätkö ne jo keksi uutta ja parempaa.
— Nukkavieru ohjelma, huomautti Koivistokin. — Ei niillä nyt ole mitään erikoista, mutta kunhan tulette toisen ja paremman kerran, niin teiltä, pojat, repiää hermot.
Ohoh! Minusta ja Matista oli mahdotonta saada enää suurenmoisempaa huviohjelmaa kokoon.
Sitten tuli lavalle kaskunkertoja. Jutuista en ymmärtänyt rahtuakaan, mutta esittäjä elehti niin taitavan hassunkurisesti, että minun täytyi tuon tuostakin purskahtaa nauruun.
— Älä hemmetissä naura noin ääneen, varoitti Koivisto.
— Miten niin? Eivätkö nämä esitykset ole tarkoitetut naurettaviksi?
— Ovat kyllä, mutta täällä saa kuulla ja nähdä toinen toistaan parempia, eikä tämä taiteilija ole oikein metka. Katso, hän ei saa muita nauramaan.
Aivan oikein. Yleisö ei juuri hymyillytkään. Humoristin sutkaukset kimposivat siitä tehottomina kuin seinään viskattu palikka.
Meihin päin vilkuiltiin kummastellen, että mitäs nuo nauravat, ovatkohan ne maalta vai teatterin palkkaamia naurajia.
Mutta kun pääsee nauramisen alkuun, niin se yltyy, vaikka koettaisi pidättää. Senhän on kokenut lukijakin.
Jutunkertoja teki taas vitsikkään liikkeen, ja silloin pääsi minulta aivan vahingossa sataprosenttinen naurunhohotus. Se kajahti suunnattoman laajassa salissa fenomenaalisesti, kimpoili valtavissa kattoholveissa ja palasi omiin korviini kuularuiskun papatuksena.
Säikähdin sitä itsekin, mutta minkäs teit enää.
Tämän naurunpuuskaukseni jälkeen vallitsi salissa neljänneksen minuuttia kestävä hiljaisuus. Sanoisin, että olisi kuullut neulan putoavan lattialle, mutta se on niin vanhaa. Tuhannet ihmiset kurkottelivat päätään nähdäkseen, kuka nauroi. Ketä huvitti humoristinen esitys.
Koivisto heloitti punakkana kuin kukonheltta ja koetti kätkeä kasvonsa ohjelmalehtisen taakse. Matti tökitteli minua kylkeen.
Mutta entäs se toivottomissa yleisön huvittamispuuhissa hikoileva humoristi?
Hän seisoi häkeltyneenä näyttämöllä. Ei tikahtanut, ei pukahtanut.
Hän oli unhoittanut yleisölle singottavaksi aiotun sukkeluutensa. Äkillinen yleinen hiljaisuus ja yksinäinen nauruni kai sekoittivat häneltä konseptit.