Part 8

Nyt huomasimme mistä valo tuli. Oikealla puolella, miltei seinän kohdalla, oli katossa leveä, noin viidenkymmenen senttimetrin korkuinen aukko. Siitä näkyi kirkkaan sinistä taivasta, ja tunki luolaan vahva valojuomu. Se miltei häikäisi silmiä, sillä olimme niin kauvan saaneet kulkea puolipimeässä käytävässä.

Kiipesin Pentin avulla aukolle ja katsahdin ulos. Ihan halkeaman tasalla vuori ulkoni hiukan, mutta laskeutui sitten äkkijyrkkänä monen sylen syvyyteen. Yhtä kohtisuorasti ja monen metrin korkeuteen se kohosi aukon yläpuolella, joten mahdotonta — niin luulin — oli sitä ulkoapäin nähdä. Ilmoitin havaintoni Pentille.

— Eikö ulkoilemaa myöden, hän kysyi — voi päästä luolalle tahi luolalta pois?

— Ei, vastasin hänelle — se on hyvin kapea ja ulottuu tuskin aukkoa kauvemmaksi. Vuorenseinämää sitävastoin jatkuu pitkälle molemmin puolin.

— Eikö vastapäätä ole mitään korkeampaa kalliota?

— Ei. Metsikköä vain.

— Honkia?

— Niin, mutta niitten latvat eivät ulotu aivan tasallemme.

— Ne ovat siis puolikasvuisia?

— Eivät ole. Metsä on hyvin suurta.

— Kylläpä olemme silloin nousseet.

— Niin olemme.

Laskeuduin Pentin olkavarassa alas, ja nyt aloimme jälleen tutkia salia sen sisältä. Jo käytävästä ryömiessämme oli huomiomme kiintynyt vastaiseen seinään. Siinä näytti lattian tasalla olevan matala aukko, joten luola luultavasti sieltä jatkui. Menimme lähemmäksi. Samalla Pentti kumartui joutuisasti eteenpäin ja kohottaen vasenta kättään kehoitti hiljaisuuteen. Hän oli lattialta, likeltä aukon suuta, löytänyt pienen männynhaon. Hako oli vielä aivan tuore, joten se oli hiljan katkaistu. Oliko siis joku sittenkin luolassa, mutta hiukan edempänä?

Koetimme varovaisesti silmäillä aukosta sisään. Se oli kapean käytävän suuna, mutta kuinka pitkän, sitä emme saattaneet eroittaa. Mitään epäiltävää emme myös huomanneet. Nelinkontin silloin Pentti katosi aukosta ja minä seurasin perässä.

Käytävä, johon nyt olimme tulleet, tuntui loivasti ylenevän ja oli se äskeistä hiukan kapeampi ja ehkä myös vähäisen matalampi, mutta puolivaloista oli täälläkin, joten hyvin näimme edetä.

Jännityksemme oli vielä entisestään lisääntynyt. Varmaan luulimme pian saavamme luolan salaisuudet selville. Täälläkö Partio-Jaakko oli tehnyt löytönsä? Missä silloin oli luuranko, jonka hän oli nähnyt, missä olivat aarteet? Ehkä emme olleet oikeaan paikkaan osuneet? Tämä mahdollisuus oli lannistaa mieltäni, mutta ajatellessani ulkoaukolla ollutta kiveä ja etäältä kuuluvaa kohinaa, joka askel askeleelta tunkeutui yhä voimakkaampana korviimme, en voinut olla ilosta huudahtamatta.

— Mitä nyt, sanoi Pentti, — olkaa hiljaa.

Olin hetkiseksi unohtanut Kuoleman Koiran. Se oli totta, hänkin oli ehkä luolassa? Kukapa muu olisi tuonut luolaan haon, mutta silloin hän — niinkuin jo kerran aikaisemmin olin peljännyt — kenties myös oli löytänyt kullat ja hopeat, joista Partio-Jaakko oli puhunut. Olkoon niin, ainakin saisimme varmuuden ja vanha tarina selviytyisi. En enää epäillytkään sitä, että olimme tulossa Susiluolassa olevalle virralle. Veden pauhu kuuluikin jo siksi läheltä, ja ilma käytävässä alkoi myös yhä enemmän ja enemmän käydä kosteaksi.

Enää ei ollut ympärillämme valoista. Puolihämärä oli vähitellen muuttunut miltei läpinäkymättömäksi pimeydeksi, ja kolkolta tuntui edetä, mutta takaisinkaan emme tahtoneet kääntyä. Miksi olisimme sen tehneetkään? Pitkän ajan ja paljon vaivaa olimme uhranneet luola-aukon löytämiseen. Nytkö olisimme siis jättäneet työmme kesken? Ei, eteenpäin oli meidän kuljettava, eteenpäin niin pitkälle kuin suinkin vaan pääsisimme, ja tuli virta vastaan, tarkkaan oli se uudelleen tutkittava.

VII.

Käytävä oli kovin pitkä. Vähintäinkin tunnin ajan olimme sitä jo kulkeneet ja tiesi kuinka kauan saisimme vielä pimeässä hapuilla eteenpäin. Olisimme edes voineet sytyttää lyhdyn, mutta silloin Kuoleman Koira, jos hän luolassa oli, olisi helposti saattanut huomata meidät. Se oli siis ainakin toistaiseksi jätettävä tekemättä.

Äkkiä Pentti pysähtyi. "Odottakaa hiukan", hän sanoi.

— Miksi niin?

— Olen jälleen löytänyt haon. Tarkastan olisiko niitä enemmän.

— Käytävässäkö se oli?

— Niin.

— Onko sekin tuore?

— En voi sitä nähdä, mutta siltä tuntuu. Neulaset ovat pehmeitä ja taipuvaisia.

— Silloin se on hiljan tuotu tänne, ehkä hetkinen sitten?

— Niin on. Meidän täytyy sentähden entistä varovaisemmin edetä. Muuten voimme äkkiarvaamatta tulla yllätetyiksi.

— Onko hakoja useampia?

— Ei.

Jatkoimme jälleen matkaamme, eikä olomme enää tuntunut niin tuskastuttavalta. Tiesimme nyt varmasti jonkun toisenkin aivan äskettäin kulkeneen samaa käytävää. Jos se oli Kuoleman Koira, ehkä silloin saisimme ketun hänen omasta loukustaan kiinni.

Ihmeeksemme huomasimme äkkiä veden jyminää kuuluvan sekä oikealta puoleltamme, ikäänkuin seinän takaa, että edestäpäin. Samalla käytävän pohja alkoi nousta hiukan jyrkempänä, ja muutaman askeleen vielä edettyämme pauhu sivulta lakkasi, mutta sen sijaan tunkeutui nyt korviimme kohinaa jalkojemme alta. Kulkiko siis käytävä virran ylitse?

Miltei heti saimme siitä selvän. Jo noin viiden kuuden metrin päässä käytävä päättyi virtaan, joka synkkänä ja aallot korkeina vyöryi sen alle. Vesi oli uurtanut kallioon holvimaisen aukon. Ojentaen kätemme alaspäin ulotuimme holvin keskikatokseen. Siitä oli veden pintaan tuskin kokonaista metriäkään.

Käytävä oli loppuosassaan levenemistään levennyt, joten holvin kohdalla oli seinästä seinään ainakin pari syltä. Vasemmalla käytävän pohja, aleten loivasti veteen saakka, ulkoni kielekkeen tavoin pitkin kallion sivustaa. Laskeuduin sitä ihan virran partaalle asti.

Edemmäksi emme voineet päästä. Vesi oli esteenä. Kuoleman Koirakaan ei siis luolassa olisi, joten huoleti saattaisimme sytyttää lyhdyn. Lausuin sen mielipiteenäni Pentille. Hän sanaakaan virkkamatta vastaukseksi otti lyhdyn seljästään ja pisti siihen tulta. Se valaisi himmeästi, mutta sittenkin voimme nyt jotensakin selvästi nähdä ympärillemme. Luultavasti oli vesi joskus virrannut käytävästä, missä nyt olimme, mutta sitten se oli raivannut itselleen uuden tien ja entinen kulkuväylä oli silloin jäänyt kuiville. Syynä oli ollut kalliopohjan erilainen kestävyys. Voimakkaasta virrastaan päättäen vesi tuli korkealta. Ehkä jossakin vuoren syvyydessä oli koskikin. Tämmöisessä paikassa oli vesi vähitellen syventänyt reittiänsä. Sen johdosta se oli edempänä ollut pakoitettu tekemään samoin, mutta jos kallion vastustusvoima oli ollut suuri, silloin sen oli täytynyt uurtaa itselleen uusi ura. Näin selitin kaksinkertaisen holvin synnyn ja tukea mielipiteelleni sain siitä, että alempi holvi näytti olevan pienempi. Ulommaista holvia jatkui niin pitkälle kuin saatoimme eroittaa, ja virta vyöryi sen pohjaa myöden.

Käytävän seinissä emme nähneet minkäänlaista aukkoa, emmepä edes vähäisintäkään railoa, pieniä kouruja vain. Olisiko siis meidän ulotettava virtaan tutkimuksemme? Silloin olisi jälleen astuttava veteen, sillä muuten emme voisi saada sen syvyyttä selville, mutta varovaisesti se olisi tehtävä. Syvässä vedessä olisi vaikea pysyä pystyssä, joten virta helposti veisi mukanaan. Ehkä emme sitäpaitsi pohjaisikaan tahi vettä olisi yli rinnan. Uhkarohkeata olisi silloin antautua vaaraan. Sen tiesimme kokemuksesta ja toistamiseen emme halunneet taistella maanalaisen virran aaltoja vastaan. Tällä kertaa se kenties ei yhtä onnellisesti päättyisikään.

Riisuin kengät ja sukat jaloistani ja käärin housut ylös. Pentti teki samoin. Pistin sitten jalkani kalliokielekkeeltä veteen, mutta se ulottui polviin saakka, ja vieläkään en tavannut pohjaa. Koetin uudestansa. Nyt pohja tuntui jalkojeni alla, mutta vesi nousikin jo yli polvien ja housuni olivat kastuneet. Kuljin nyt pitkin kallion sivustaa eteenpäin ja Pentti seurasi esimerkkiäni. Ensin syveni hiukan, mutta sitten jälleen mataloitui. Vettä ei ollut edes polviin. Ulompana oli syvempi.

Olimme kulkeneet virrassa arviolta alun toistakymmentä metriä, kun vesi äkkiä syveni lantioihin saakka. Emme kuitenkaan enää kääntyneet takaisin, vaan pyrimme yhä eteenpäin.

Vielä muutaman askeleen otettuamme holvi laajeni suuresti. Etenkin oikealla virta teki ison mutkan. Vasemmalla sitävastoin sen suunta vain hiukan kaarehti. Katsoimme suoraan eteemme. Siellä oli kallioseinässä leveä aukko, josta virta kohisten tuli. Hiukan edempänä oli varmaankin koski. Kovaa pauhua kuului vuoresta.

Pysytellen kallion vasemmalla seinällä etenimme kolme neljä metriä. Täällä oli kalliossa kapea, miltei virran partaalla oleva ulkonema. Nousimme sille.

Tuskin olimme kävelleet ulkonemaa pari syltä, kun Pentti pysähtyi, tutki kallioseinää ja sitten naurahti. "Tiedättekö", hän sanoi, "missä nyt olemme?"

— Missä? toistin hämmästyneenä. Mitä tarkoitatte kysymyksellänne?

— Olemme olleet täällä ennenkin ja tässä on seinä, jota olemme kiivenneet. Silloin tosin oli pimeä, mutta tunnen sen sittenkin. Juuri tähän kohtaan asetin jalkani ja tänne, hiukan ylemmäksi, tartuin kädelläni. Siinä on syvä kouru. Muistan selvästi kuinka siihen sovitin sormeni.

Tarkastin kourua. Minäkin olin siitä kiivennyt. En saattanut erehtyä.

"Naurahdin äsken sille", lausui Pentti, että viime kerralla yritimme pyrkiä virran ylitse. Olisimme sen sijaan voineet kulkea sen sivua vähän pitemmälle.

— Luulin käytävän jatkuvan virran toisella puolella.

— Samoin minä, ja mikään muu mahdollisuus ei juolahtanut mieleenikään. Semmoista se on pilkkopimeässä mennä ajometsästykselle.

— Niin on, mutta emmekö kapua ylös?

— Turhaa se olisi. Ihmettelen, ettemme jo kapeasta kalliorannasta tunteneet paikkaa?

Olimme siis tulleet Susiluolassa olevalle virralle, joten löytämämme aukko oli vienyt oikeaan. Onni oli todellakin meitä suosinut pimeässä kiivetessämme vuorta. Niin jyrkältä ja perin vaikeakulkuiselta se näytti, joskaan ei viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuiselta, miksi olimme sen palavien muistikirjalehtieni valossa arvioineet. Lyhdyn valo oli tasaisempaa, joten korkeussuhteet saatoimme suunnilleen määrätä tarkemmin. Kallio-ulkonemasta jyrkänteen reunalle näytti olevan noin kymmenen tai kaksitoista metriä, ja luolan katto oli ehkä sylen verran ylempänä.

Koetimme jälleen kulkea eteenpäin, mutta jo muutaman askeleen perästä rantakaistale loppui. Veteen oli siis astuttava uudelleen. Pentti riisui silloin kaikki vaatteet päältään ja laskeutui alastomana virtaan. Vesi ulottui hänelle vyötäreisiin saakka ja edempänä oli vielä syvempää. Siitä huolimatta ei Pentti vielä luopunut yrityksestään. Varoitin häntä ja kehoitin hänen kääntymään takaisin, mutta hän ei totellut minua. Oliko hän unohtanut aikaisemman päätöksemme, vai eikö hän nyt siitä välittänyt? Kuoleman Koiraa hän varmaankin etsi ja sentähden niin itsepintaisesti tahtoi päästä eteenpäin.

Jo oli Pentti rintaan saakka vedessä. Silloin näin hänen äkkiä horjahtavan. Silmänräpäyksen hän vielä oli pystyssä, mutta sitten virta tempasi hänet nurin, ja hetkiseksi hän katosi vedenpinnan alle. Jo näkyy kuitenkin käsi, jo pää, ja uiden myötävirtaan hän pyrkii rantaan. Ojennan käteni ja jo luulen saavani hänestä kiinni, kun pyörteinen vesi vie hänet ulommaksi ja nyt hurjaa vauhtia kuljettaa häntä alempana olevaa holviaukkoa kohden. Turhaan hän ponnistelee rantaan. Voimakkaat aallot raastavat hänet väkisin mukanaan, ja hän solahtaa aukosta holviin, jota olimme kahlaten tulleet, enkä enää häntä paikaltani näe. Onnistuisiko hän pelastumaan? Holvissa oli vähemmän vettä, joten vielä voi sitä toivoa, mutta ehkä hän ei pääsisikään matalalle — sekin oli mahdollista — vaan virta veisi hänet toisesta aukosta alas.

Kiirehdin tulemaamme tietä takaisin, mutta en ehtinyt vielä pitkälle kahlata holvia, kun Pentti ilmestyi pimeässä vastaani. Hän oli viime hetkessä onnistunut uimaan matalammalle vedelle ja virran häntä tempoessa saanut kalliokielekkeestä kiinni.

Pentti meni nyt hakemaan vaatteitansa ja minä annoin hänelle jälleen lyhdyn. Olin hänen riisuessaan ottanut sen haltuuni.

Odotin Penttiä virrassa ja pian hän olikin takaisin, kantaen vaatteitaan vasemmalla olkapäällään.

Jatkoimme nyt matkaamme ja muutaman minuutin kuluttua olimme kalliokielekkeen kohdalla, mikä Pentin oli pelastanut. Nousimme sille ja siitä holvin katolle, millä ennenkin olimme olleet. Jälleen olimme siis kuivalla maalla. Käytävään olimme jättäneet sukkamme ja jalkineemme. Puimme nyt kaikki vaatteet päällemme. Koko sen ajan kestäessä kumpanenkaan meistä ei sanallakaan puhunut keskeytyneestä retkestämme. Emme sitä enää ajatelleetkaan. Halusimme päivänvaloon.

Kun olimme edenneet käytävää noin puolen tunnin ajan, niin sammutimme lyhdyn. Luolasali alkoi lähetä ja silloin oli varovaisinta olla valkealla herättämättä huomiota. Se voisi käytävästä näkyä kauvas. Henkilö, joka oli tuonut haot luolaan, oli saattanut palata takaisin ja silloin hän helposti havaitsisi meidät. Siitä olimme nyt varmat, että hän ei ollut virralla, joskaan emme osanneet selittää syytä, miksi toinen löytämistämme haoista oli kuljetettu käytävään. Itsestään se ei ollut voinut sinne joutua. Olisiko se ehkä luolan salaperäisen asujamen vaatteissa laahautunut niin pitkälle, ja hän itse oli mennyt Susiluolan toiselle suulle, tahi oli korkealta, liki katonrajaa olevasta aukosta vakoillut toimiamme virralla. Emme pitäneet sitä luultavana.

Luolasaliin tullessamme emme siellä nähneet ketään, mutta eräässä nurkassa oli tuoreita lehtiä makuusijaksi ja ruoka-aineita sisältävä laukku. Laukun vieressä oli seinänojassa pitkä, hyvältä näyttävä luodikko. Olisiko hän ehkä vielä käytävässä? Kuljimme sitä varovaisesti eteenpäin, mutta ketään emme huomanneet. Tiesimme kuitenkin nyt vihollisemme olinsijan. Ulos ehdittyämme asetimme huolellisesti paaden paikoilleen ja lähdimme sitten Peltolaa kohden.

VIII.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja raittiusseuralla sovittu huviretkensä Haukkavuorelle. Kokoonnuimme kaikki Kirkonkylässä. Olimme päättäneet ensin käydä kirkossa jumalanpalvelusta kuulemassa ja vasta sen päätyttyä lähteä retkelle. Osanottajia siihen kertyi odottamattoman runsaasti. Niitä oli tullut kaukaisista syrjäkylistä saakka, joten meitä oli hyvän joukon toista sataa henkeä. Useimmat näistä olivat seuran omia jäseniä.

Raittiusseuralla oli oma sinivalkoinen lippunsa ja oma torvisoittokuntansa. Lipun juhlallisesti liehuessa ja soittokunnan kaiutellessa reipasta lähtömarssia aloimme kulkumme.

Matkan varrella tuon tuostakin pistimme yksi-ääniseksi lauluksi, ja iloinen, juhlatunnelmainen mieliala kohosi yhä. Kaunis ilma olikin suosinut retkeämme. Taivas oli sinikirkkaana ja koko luonto tuntui hymyilevän. Linnut visertelivät puissa ja hiljainen, lämmin etelätuuli hyväili poskiamme.

Haukkavuoren juurelle ehdittyämme pysähdyimme hetkiseksi ja nautimme mukanamme runsaasti tuotuja virvokkeita. Etenkin kirnupiimä ja katajamarjoista valmistettu raittiusjuoma menivät mainiosti kaupan.

Hatulla oli varsinainen ohjelma alkava. Siellä oli torvisoittoa, Lyylin tervehdyspuhe, runonlausuntoa, pidettävänä oleva esitelmä, kanteleensoittoa, raittiuskertomus ja laulua sekä kuorossa että yksiäänisesti miltei joka ohjelmanumeron välissä.

Harvoin olen kenenkään kuullut sillä tavoin puhuvan kuin Lyylin. Jokaisessa hänen sanassaan oli lentoa ja lämmintä sydämellisyyttä. "Kuka", hän lausui, "ei rakastaisi sitä kuusta, jonka juurella on kasvanut, kuka ei luontoa, jota lapsuudessaan on tottunut näkemään? Kuusi humisee kotoisia tarinoitaan, ja ympärillä oleva luonto on sekin osana siitä kodista, missä olemme syntyneet ja missä ensimäiset askeleemme ottaneet. Jokainen polku on siellä tuttu, jokainen kivi ja kanto". — Nyt Lyyli siirtyi puhumaan siitä kuinka lapsuusaikainen koti vähitellen vaihtuu omaan, jokaisen itse perustamaan kotiin, ja niistä yhteiskunnallisista velvollisuuksista, jotka tästä ovat seurauksena. Suomi on silloin muuttunut suureksi, yhteiseksi kodiksemme, jota jokainen meistä rakastaa ja jota jokaisen tulee rakastaa. Sentähden sitä myös tulee vaalia ja suojella ja sen kansaa estää joutumasta turmiollisten paheitten orjaksi. Yhtenä tämmöisenä paheena on väkijuomien käytäntö ja paljon tuskaa ja turmiota se jo oli levittänyt. Olisiko enää sallittava semmoista? Kautta koko maan tulisi raittiusseurain entistäkin voimakkaammin nousta taisteluun, ja kuka vielä ei ollut liittynyt riveihin, hän nyt liittyköön. Moni äiti, jonka kodin onnen väkijuomat olivat vieneet, varmaankin silloin itkien kiittäisi Jumalaa. Moni isäkin lankeaisi kiitollisena polvilleen ja lapset, jotka vanhempiensa tähden nyt kärsivät, saisivat takaisin sen kodin, minkä väkijuomien kirous oli heiltä riistänyt.

Kun Lyyli lopetti puheensa, oli tuskin yhtään kyyneletöntä silmää, ja kenenkään kehoittamatta nousimme kaikki ylös yhtyen yhteisäänin voimakkaaseen Maamme-lauluun.

Jo aikaisemmin mainitsemani ohjelma oli loppuun suoritettu — minäkin olin pitänyt esitelmäni, sen aihe oli maantieteellinen — mutta vieläkään emme lähteneet Haukkavuorelta. Päätimme jäädä auringonlaskua ihailemaan. Kauniina se laskikin. Koko läntinen taivaanranta oli punertavan hohteinen.

Vähitellen aurinko katosi taivaanrannan taa. Silloin rusohohde tummui tummumistaan ja vieno hämärä alkoi levitä yli maan.

Nyt kanteleensoittajamme, harmaapartainen vanhus, otti kanteleen polvillensa. Hetkisen hän istui ääneti mietteissänsä, sitten kankeat sormet koskettelivat kieliä, ja kannel helähteli. Soitto oli hiljaista, värähtelevää. Jo se taukosi, mutta alkoi jälleen, ja henkeä pidättäen kuuntelimme. Nyt soittaja, yhä kanneltaan nappaillen, avasi suunsa laululle ruveten. Laulut olivat vanhoja ja Karjalasta kotoisin. Sieltä oli soittajammekin. Nuoruudessaan hän oli muuttanut Leppäviidan pitäjään.

— Vanha Onermi, sanoi eräs joukostamme kuiskaten — on lämmennyt. En koskaan ennen ole kuullut hänen laulavan.

— En minäkään, sanoi eräs toinen. — Ihmettelen sitä, että hän on lähtenyt näin pitkälle huviretkelle.

— Ei siinä ihmettelemistä. Hän on hyvin harras raittiusystävä ja on aina mukana, kun vaan tilaisuus sen myöntää.

Onermi lopetti laulunsa, mutta laulun herättämää juhlatunnelmaa jatkui, ja kukaan ei näyttänyt vieläkään halukkaalta lähtemään kotiin. Ehdotin silloin, että koottaisiin risuja Hatun likellä olevalle kokkokivelle ja poltettaisiin kokko.

"Tehdään se", kuului miltei yhteen suuhun vastaukseksi, ja pian oli kokkokivellä suuri kasa risuja.

Sytytimme kokon palamaan. Ensin nousi taivaalle vahva, sakea savu ja vain sieltä täältä näkyi savun seasta pieniä liekkejä, mutta liekit kasvoivat, ja jo alkoi kipenöiviä säkeniä lentää korkealle ilmaan. Äkkiä liekit sulautuivat yhtenäiseksi tulimereksi, ja taivas sai omituisen, punertavan loimun.

Näytelmä oli suuremmoinen, ja istuin Lyylin rinnalla sitä ihaillen. Emme paljon puhuneet. Katsoimme vain. Toisinansa silmäyksemme kohtasivat toisensa. Silloin omituinen värähdys tunkeutui läpi koko ruumiini. Mistä se johtui? En ymmärtänyt sitä. En ollut koskaan ennen semmoista tuntenut. Olisivatko hänen silmänsä sen vaikuttaneet? Ne olivatkin nyt harvinaisen palavat, ja sielukas ilme oli niissä tavallista voimakkaampi. Tahtomattani katseeni yhä uudelleen ja uudelleen kääntyi häneen. Ehdottomasti hän oli kaunis tyttö. Kumma kyllä en aikaisemmin ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, tahi ehkä olin huomannut, mutta olin ollut muissa ajatuksissa. Vähitellen vaivuin nytkin ajatuksiini, mutta tällä kertaa niitten esineenä oli Lyyli. Muistelin sitä kuinka pienenä poikasena olin häneen tutustunut.

— Mitä mietitte? kysyi Lyyli.

— Ensimäistä kohtaustamme.

— Nyt kesällä?

— Ei, vaan lapsina Haukkavuoren juurella.

— Minäkin olen sitä muistellut.

— Nytkö?

— Niin, mutta katsokaa kuinka tuli jälleen leimuaa korkeana.

Aijoin noudattaa hänen kehoitustaan, kun samalla tunsin jonkun kädellään koskettavan oikeaa olkapäätäni. Käännähdin katsomaan. Siellä Pentti seisoi takanani ja viittasi minun seuraamaan itseään. Koko huviretkemme kestäessä en ollut häntä nähnyt. Missä hän oli ollut? Nousin ylös ja lähdin hänen perässään.

Hetken matkan päässä muista Pentti pysähtyi. "Olen tänään käynyt luolassa", hän kuiskasi minulle.

— Luolassa, toistin hämmästyneenä. — Kuoleman Koiraako hakemassa?

— Niin, mutta en tavannut häntä siellä. Ruokia oli kuitenkin sitten eilisen maisteltu, ja pyssy oli muutettu toiseen paikkaan. Olen koko päivän häntä vainunut, luolassakin odotin kauvan aikaa, mutta hän ei tullut.

— Miksi menitte luolaan yksin?

— Tehän olitte tänä päivänä estetty.

— Ja ette malttaneet odottaa huomiseen? Niinkö leppymättömästi siis vihaatte Kuoleman Koiraa. Ettekö jo voi kertoa minulle syytä molemminpuoliseen vainoonne?

— Miksi minä häntä vihaan, sen tiedän, mutta miksi hän minua, sitä en tiedä.

— Mitä hän on siis teille tehnyt?

— Mitä tehnyt? Pirstonut elämäni onnen, sanoi Pentti tavattomalla katkeruudella. — Eikö siinä ole kylliksi, mutta älkää enempää kysykö. Ehkä pian saatte kuulla kaikki.

En tiedustellut häneltä asiasta enempää.

Pentti oli jo ollut matkalla Peltolaan, kun hän alhaalta huomasi kokkomme. Silloin hän oli kääntynyt vuorelle takaisin. Ensin hän oli aikonut lähteä luolalle uudestansa, mutta sitten hän olikin päättänyt tulla meitä tapaamaan. Kokkoa lähetessään hän oli ollut näkevinään Kuoleman Koiran. Tämä oli hiipinyt vähän edempänä hämärässä.

— Ettekö lähteneet häntä seuraamaan?

— En heti. Odotin hänen menevän likemmäksi kokkovalkean piiriä, mutta samalla hän katosi. Turhaan olen häntä nyt hakenut, mutta tulkaa mukaan, ehkä vielä hänet yllätämme.

— Luulette siis hänen vielä kiertelevän täällä ympärillä?

— Niin luulen, mutta odottakaa, tuolla minä näen hänet jälleen. Hän seisoo varjossa suuren puun takana.

— Jo minäkin hänet huomaan. Emmekö paikalla lähde häntä ajamaan takaa?

— Tehdään niin!

Emme ehtineet vielä monta askelta ottaa kun kuulimme Lyylin kutsuvan meitä. Hän oli havainnut lähtömme ja juoksi nyt perässämme. "Ettehän vielä kotiin mene", hän huusi.. "Poltetaan ensin kokko loppuun. Enää on vain vähäisen risuja palamatta."

— Emme enää voi jäädä, sanoin.

— Minne teillä sitten on kiire? Lyyli kysyi. — Tuskinpa näin yöllä ryhdytte työtäkään tekemään.

— Emme toki, lausuin naurahtaen.

— Emme, sanoi Penttikin, — meillä on muita tärkeitä asioita.

Äkkiä Lyyli näytti aavistavan jotakin. Hän tarttui vapisten käsivarteeni. "Rosvonko olette taasen nähneet? Onko hän ollut täällä?"

Nyökäytin päätäni myöntävästi.

— Ja nyt lähdette häntä ajamaan? Olenko arvannut oikein?

— Oikein olet, vastasi Pentti lyhyesti.

Lyyli irroitti kätensä käsivarrestani. "Älkää menkö", hän pyysi meitä.

Emme tahtoneet luopua tekemästämme päätöksestä. Silloin Lyyli ojensi kätensä hyvästiksi. Tunsin kuinka se vapisi. Sitten hän läksi jo sammumaisillaan olevalle kokolle päin. Enää yksityisiä liekkejä näkyi, nekin epätasaisesti hulmuavina, ja taivaskin oli kadottanut punertavan loisteensa.

Kuoleman Koira ei ollut enää puun luona, ja turhaan etsimme häntä muualtakin lähimmästä ympäristöstä.

Lähdimme silloin luolalle, mutta emme heti menneet sisään, vaan piilouduimme suuren kalliolohkareen suojaan, mistä hyvin saattoi nähdä luola-aukolle. Ehkä Kuoleman Koira ei vielä ollut tullut? Ainakin voisimme häntä hetkisen odottaa, vaikkapa tunnin tahi parikin. Mikäpä kiire meillä sitäpaitsi olisi luolaan ollut? Jos hän siellä jo oli, ehdimme kyllä hiukan myöhemminkin saada siitä varmuuden.

Näytti siltä kuin olisimme tehneet viisaasti jäädessämme odottamaan. Oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun yksinäinen mies läheni luolan aukkoa. Aijoin syöksyä esiin, mutta Pentti pidätti minua. Mies käveli hitain ja levollisin askelin. Nyt hän kumartui paadelle, nosti sen ylös ja katosi luolaan. Jälleen paasi laskeutui paikoillensa. Varroimme vielä noin kymmenen minuuttia. Sitten mekin nousimme kiven takaa ja laskeuduimme aukosta luolaan.

IX.

Nyt hiivimme hitaasti ja varovaisesti eteenpäin, Pentti ryömi etumaisena ja minä heti hänen jälissään. Välistä pysähdyimme kuunnellaksemme, mutta kun mitään epäilyttävää ääntä ei tunkeutunut korviimme, jatkoimme jälleen matkaamme.