Part 9

Enää oli luolasaliin noin neljä viisi metriä. Mitenkä nyt Kuoleman Koiran huomaamatta — jos hän salissa oli — päästä ulos. Uskalsimme tuskin hengittää.

Jo näkyi käytävästä sisään. Likellä vastaisen seinän vasemman puolista nurkkausta oli kalliolattialla lehviä vuodesijaksi, laukku ja siihen nojaava pyssy. Vuoteen ääressä seisoi meihin selityksin oleva mies.

Pentti lipui nopeasti aukosta saliin, ja minä seurasin ihan hänen kintereillään. Sisään tultuamme nousimme hiljaa pystyyn ja aloimme varpailla hiipien lähetä vastustajaamme.

Olimme jo ottaneet pari kolme askelta, kun mies liikahti hiukan. Pysähdyimme henkeä pidättäen. Kunpa hän ei olisi kuullut askeleitamme, mutta ei, hän oli yhä selitysten ja seisoi taasen hiljaa.

Aijoimme jälleen rientää eteenpäin, mutta emme ehtineet vielä edes paikoiltamme liikahtaa, kun kuului voimakas basso-ääni. "Miksi ette lähene?" se kysyi ivallisesti. Säpsähdimme. Mistä ääni tuli, ja meitäkö kysymys tarkoitti? Mieskö vuoteen vieressä oli puhunut? Ei näyttänyt siltä. Hän oli selkä yhä meitä päin. Kuinka hän olisi siis meidät huomannut, vai oliko luolassa ehkä joku neljäskin henkilö? Katsahdimme hämmästyneinä ympärillemme, mutta ketään neljättä emme nähneet. Samalla mies käännähti meihin ja astui askeleen eteenpäin. "Miksi ette lähene?" hän kysyi purevasti. Ääni oli sama kuin äsken kuulemamme. "Luulitte", hän jatkoi pilkallisesti, "etten tuloanne huomannut. Erehdyitte siinä. Katsokaa oikeassa kädessäni olevaa peiliä. Koko ajan olen siitä tarkastanut liikkeitänne. Näin teidän ryömivän käytävästä ja hitaasti, hiljaa nousevan ensin polvivaraan ja sitten pystyyn, ha, ha, minä olen odottanut teitä."

— Odottanut? toistin syvän kummastuksen valtaamana.

— Niin, hän vastasi raivoisasti, astuen likemmäksi — olen seurannut teitä siitä saakka, kun vuorella sanoitte hyvästi naisylioppilaalle, nimeä en tiedä. Menitte puun luo, jonka takana vähää ennen olin seisonut. Siitä arvasin teidän etsivän minua, mutta yllätys oli, että tunsitte salaisen piilopaikkani. Mitkä hornan henget ovat auttaneet teitä sitä löytämään? Ensin epäilin lähteäkö luolaan, mutta sitten päätin mennä teitä vartomaan. Ratkaisun hetken piti kuitenkin kerran tulla, miksi ei siis nyt? Vaanien silmäilitte askeliani, mutta olisittepa aavistaneet minun lukevan jokaisen katseenne.

— Siitäkö tahdot meille puhua? Pentti kysyi kylmän ivallisesti ja näköään ihan rauhallisena, silmät vain loimuivat — luulin sinulla olevan tärkeämpää sanottavaa.

— Siitäkö puhua, mies raivostui äskeistä enemmän — älä laske leikkiä. Tunnet Kuoleman Koiran...?

— Niin, lausui Pentti keskeyttäen — tunnen sinut, jopa liiankin hyvin ja olisin toivonut, että jo aikoja sitten olisimme tavanneet toisemme.

— Todellakin, ja sen sanot rauhallisesti? Et siis aavista, että toisen tahi toisen meistä nyt täytyy kuolla. Sinä, luulisin, olet se toinen.

— Älä ole siitä varma, Pentti vastasi, hänkin nyt raivostuen — tiedän sinun kymmenen metrin päästä ampuvan revolverilaukauksella kynttilän sammuksiin, mutta olen minäkin asetaitoinen.

Pentti otti kukkarostaan markan rahan ja pyysi minun pitämään sitä sormieni välissä. Asetuimme toisistamme noin kymmenen askeleen päähän. Sitten Pentti otti taskustaan revolverin ja tähdäten levollisesti ampui markan sormieni välistä.

Katselin Kuoleman Koiraa nähdäkseni minkä vaikutuksen Pentin ampumataito oli häneen tehnyt, mutta en huomannut hänessä vähintäkään hämmästystä. Hän seisoi aivan rauhallisena, kasvolihakset liikkumattomina, ja molemmat käsivarret ylpeästi rinnalla.

Kuoleman Koiran ulkomuodossa oli jotakin outoa, silmiinpistävää. Ihoväri oli miltei etelämaalaisen tumma, ja iso, vahva tukka oli pikimustaa, vanukkeista. Silmät sitävastoin olivat siniset kuin suomalaisella ja poskipäät olivat ulkonevat.

Kooltaan Kuoleman Koira oli hiukan Penttiä pitempi ja vartaloltaan ehkä vähäisen tanakampi, mutta vaikea oli sittenkin sanoa kumpiko heistä oli voimakkaampi. Niin tasaväkisiltä he näyttivät.

Olin kuvitellut mielessäni Kuoleman Koiran ulkomuotoa roistomaiseksi, mutta suureksi hämmästyksekseni en havainnut hänessä vähintäkään pahantekijälle ominaisia merkkejä, matalaa, ohimoilta sisäänpainunutta otsaa tahi ohuvia yhteenpuristettuja huulia, enpä edes levotonta, sinne tänne harhailevaa katsetta. Hänen otsansa oli kauniisti kaareutuva, leuka säännöllisesti muodostunut, huulet vahvat ja katse suora, rehellinen, joskin tuimaa, säälimätöntä vihaa säihkyvä. Mikä oli Pentin, mikä hänen saattanut semmoisiksi vastustajiksi toisilleen?

Kun Pentti oli ampunut laukauksensa, astui hän jälleen lähemmäksi Kuoleman Koiraa. "Huomaan", tämä sanoi kiusoittavan tyynesti, "että olet valmis taisteluun. Hyvä! Ennen otteluun ryhtymistä tahdon kuitenkin sinulta yhden selityksen."

— Sinä minulta selityksen, sanoi Pentti katkerasti — minun on sinulta, eikä sinun minulta vaadittava selitystä. Minne olet morsiameni vienyt?

— Morsiamesi, ha, ha, Kuoleman Koira nauroi kammottavasti — silläkö nimellä uskallat häntä vielä kutsua?

— Sinulta, hänen veljeltään, en siihen lupaa pyydä. Hän, Kalifornian Ruusu, on suostunut morsiamekseni, mutta missä hän on? Sinun, hänen ryöstäjänsä, on siitä tehtävä tili, sillä ikinä en usko, ennenkuin sen hänen omilta huuliltaan kuulen, että hän olisi pettänyt sitä uskollisuusvalaa, jonka keskenämme vannoimme.

— Katala roisto, Kuoleman Koiran ääni oli muuttunut jyriseväksi — sinä puhut uskollisuudesta, ja itse olet hänet pettänyt.

— Minä pettänyt? Pentin ääni oli onnettomuutta ennustava.

— Miksi sitten menettelyäsi nimittäisit? Kirjoitat hänelle kirjeen, jossa sanot vain leikkineesi hänen kanssaan. Olit ollut hetkellisesti ajattelematon. Et ollut tuntenut rakkautta, vaan korkeintaan vähäisen mieltymystä häneen, mutta nyt olit pilaan kyllästynyt ja aijoit pian mennä naimisiin erään toisen kanssa, joten toivoit olevasi entisistä siteistäsi vapaa.

— Sinä valehtelet, Pentti huusi karjuen ja niin raivoisena, etten milloinkaan ennen ollut häntä semmoisena nähnyt — sinä valehtelet, koskaan en ole semmoista kirjettä kirjoittanut.

Kuoleman Koiran vastaus oli yhtä odottamaton kuin äkkinäinen. Hän tempasi povitaskustaan lompakon ja sieltä kirjeen, jonka hän ylenkatseellisesti heitti Pentin jalkoihin. "Ota ja lue!"

Pentti otti kirjeen, mutta tuskin hän oli nähnyt ensimäiset kirjaimet, kun koko hänen ruumiinsa alkoi voimattomana vapista, ja vaivoin hän pysyi pystyssä. Ehkä hän olisi kaatunutkin, mutta sain hänen oikeasta käsivarrestaan kiinni.

"Tunnetko käsi-alasi?" Kuoleman Koira kysyi.

Pentti ei vastannut heti, hänen kätensä pusertautuivat nyrkkiin, ja kirje putosi kalliopermannolle. Enää hän ei vavissut, mutta hänen kasvonsa olivat ihan kalpeat ja huulet värittömät. Nyt ne avautuivat, mutta oliko ääni, jonka kuulin, Pentin. Niin toivoton ja haudan kolkko se oli. "Mistä olet saanut kirjeen?"

"Mistä, tunnustat sen siis omaksesi?"

Pentti pudisti kieltävästi päätään, ja hänen silmänsä leimahtivat. "Ei ole kirje minun", hän sanoi.

— Ei ole?

— Ei. Käsiala on minun, mutta kirjettä en ole kirjoittanut.

— Mitä, rohkenetko kieltää tekosi? karjui Kuoleman Koira sanomattomaan raivoon puhjeten. Hän tempasi suuripiippuisen revolverin taskustaan ja heilutti sitä uhkaavaisesti. — Puolusta itseäsi!

— Vielä sananen, — Pentti puhui arvokkaasti ja hänen katseensa oli rauhallinen — totta on, mitä olen sanonut. Kirjettä en ole kirjoittanut, joku on käsialaani mukaillen sen kyhännyt.

— Ja millä voit sen todistaa?

— Paraiten sillä että vieläkin olen naimatta.

— Se ei ole mikään todistus.

— Mitä sitten sanot tästä? Pentti otti liivintaskustaan ison, kultaisen kellonsa ja avasi kuoren. Sen sisäpuolelle oli taitavalla kädellä maalattu nuoren, hyvin kauniin tytön muotokuva. Selvästi saattoi huomata, että maalaus oli jo muutaman vuoden vanha, mutta myös, että sitä hiljakkoin oli hiukan korjailtu. Ihmeteltävässä määrässä muotokuva oli Kuoleman Koiran näköinen. Silmät vaan olivat ruskeat. — Tahdotko väittää, Pentti jatkoi — että yhä kantaisin sisaresi kuvaa, jos hänet olisin pettänyt?

Kuoleman Koira silmäili tutkivasti Penttiä. Tämän katse oli suora ja käytös levollinen. Silloin Kuoleman Koiran otsa vähitellen kirkastui, ja hänen silmänsä saivat lempeämmän loisteen, "hyvä, minä uskon sinua", ja hän astui askeleen eteenpäin ikäänkuin ojentaakseen kätensä Pentille, mutta tämä väistyi.

— Takaisin, sanoi Pentti — nyt on minun vuoroni. Vielä on selvittämättä minne siskosi joutui ja vapaa-ehtoisestikko hän lähti.

— Vapaa-ehtoisesti. Tulin pitkältä, monta viikkoa kestäneeltä metsästysretkeltä, enkä tietänyt liitostanne mitään. Heti saavuttuani siskoni pyysi meidän muuttamaan Kaliforniasta. Syyksi sanoi ikävän syntymäseuduillemme. Minulla ei ollut muuttoa vastaan, ja niin lähdimme Argentiinaan, missä olimme viettäneet lapsuutemme päivät. Matkalla huomasin ihmeekseni, että hän oli menettänyt koko tavallisen iloisuutensa. Milloinkaan hän ei hymyillyt, ja silmät olivat hyvin usein kyyneleiset. Utelin syytä tähän, mutta hän ei vastannut. Eipä edes tulo kotiseudulle saattanut häntä hilpeämmälle mielialalle, ja jo — alkoivat posket kadottaa ruusunsa, ja ennen kirkkaat silmät saivat himmeän loisteen. Hän kärsi, mutta minkä johdosta? Vaadin nyt jyrkästi selitystä, ja tällöin hän vihdoinkin ilmoitti surunsa ja näytti kirjeen, joka hänelle oli lähetetty. Lähdin silloin paikalla takaisin Kaliforniaan, mutta kun sinne tulin, olit jo poistunut sieltä, minne sitä ei kukaan tietänyt.

— Tiedettiinkö sitten sinun matkaasi? Pentti kysyi — lähdit edes minulle, ystävällesi, siitä sanallakaan mainitsematta.

— Aikomukseni, sanoi Kuoleman Koira — oli kyllä tulla luoksesi, mutta laivan äkkinäinen lähtö esti minua siitä, joten päätin kirjoittaa sinulle Argentiinasta.

— Mutta jätit sen tekemättä?

— Ja sitä kummastelet? Kuinka olisin kirjoittanut roistolle, joka niin halpamaisesti oli kohdellut sisartani. Semmoiselle miehelle en enää ollut Harry-ystävä, vaan peljättävä, kostoa janoava Kuoleman Koira. Turhaan kuitenkin etsin sinua.

— Niinkuin minäkin teitä, lausui Pentti. Ensin luulin teidän lähteneen vain jollekin lyhyelle matkalle — olisittehan muuten, niin arvelin, matkastanne jotakin maininneet — mutta kun päivä kului päivän perästä, ettekä saapuneet takaisin, silloin aloin tulla levottomaksi. Noin viikon odotin vielä, mutta kun en edes postitse saanut mitään ilmoitusta olinpaikastanne, päätin lähteä teitä hakemaan. Kiersin tarkkaan kaikki likiseudut, mutta tuloksetta. Otaksuin silloin teidän jo palanneen takaisin, mutta vieläkään en tavannut teitä kotoanne. Sen sijaan oli sinne muuttamassa uusia asukkaita.

— Farmari Harthin perhe?

— Niin.

— Myin heille taloni vähää ennen lähtöäni.

— He kertoivat sen.

— Mutta miksi he eivät paikalla sinne muuttaneet?

— Farmissa oli ollut työtä. Kun kuulin talosi myynnistä, muuttui mieleni vielä entistä rauhattomammaksi. Ehkä matkanne olikin tarkoitettu pitempi-aikaiseksi, ja milloinkaan ette enään palaisi, mutta miksi silloin niin jäähyväisiä sanomatta olisitte lähteneet? Olisiko kenties siskosi katunut kauppojaan? En sitä uskonut. Olin varma siitä, että hän todellakin rakasti minua, mutta silloin olit sinä ryöstänyt hänet. Et ollut hyväksynyt liittoamme, mutta kuinka se olisi ollut mahdollista, sinä, ystäväni? Muuta selitystäkään en keksinyt ja nyt vihasin sinua katkerasti ja jälleen lähdin teitä molempia etsimään. Matkustin kaupungista kaupunkiin ja maasta maahan.

— Kävitkö Argentiinassakin?

— Kävin. Muistelin siskosi ja joskus sinunkin kertoneen, että olitte sieltä syntyisin.

— Mutta paikkaa et muistanut lähemmin?

— En. Sen olin unohtanut. Seurauksena olikin, että teistä en sielläkään saanut vähintäkään vihiä. Enää en nyt viihtynyt Amerikassa, vaan päätin lähteä Suomeen. Olenkin jo kotimaassani ollut noin viisi vuotta, mutta — yhä on mieleni rauhaton ja elämäni tuntuu katkeralta.

— Rakastat siis vieläkin siskoani?

— Rakastan.

— Hänkään ei ole unohtanut sinua.

— Mitä sanot? Pentin ääni vapisi.

— Hänkin lempii sinua.

— Hän siis elää, Jumalalle kiitos! Pentti vaipui polvillensa. Nyt hän jälleen nousee ylös, ja hitaasti avautuu kummankin miehen syli, ja molempien kasvot loistavat ikäänkuin kirkastettuina. Vielä hetkinen, ja molemmat, toisensa löytäneet ystävät, syleilevät itkien toisiansa, ja minäkään, syrjäinen todistaja, en voinut pidättää kyynelhelmeä silmänurkastani. Miltei kuin unennäöltä tuntuu kuitenkin samalla mielestäni, että kaksi äsken vielä mitä katkerinta vihamiestä olivat näin äkkiä ja odottamatta voineet tulla toistensa ystäviksi, mutta olivathan erehdykset selviytyneet ja silloin entinen ystävyys oli voittanut katkeran vihan. Merkitsihän sitäpaitsi sovinto Harrylle sisaren onnea ja Pentille menetetyksi luullun "morsiamen" omaksi saantia. Ehkä se olikin ystävyyteen jouduttanut.

* * * * *

Keskustelua jatkui vielä kauvan ja usein nyt minäkin sen kestäessä tein kysymyksiä. Kuoleman Koira, jonka oikea nimi oli Harry, oli Amerikan suomalaisia. Jo hänen iso-isänsä oli muuttanut sinne ja asettunut asumaan Argentiinaan. Täällä hän oli mennyt naimisiin espanjattaren kanssa, ja avioliitossa syntynyt poika oli samoin ottanut puolisokseen muukalaisen. Täten oli selitettävissä se osittain etelämaalainen ulkomuoto, joka Kuoleman Koiralla oli. Ihmeellistä kyllä lapset kolmannessa polvessakin olivat säilyttäneet iso-isänsä kielen. Se oli kuitenkin johtunut siitä, että ihan lähiseudulla oli ollut muitakin suomalaisia, joten äidin kieli ei yksin ollut vaikuttanut. Oudon nimensä Harry oli saanut Kaliforniassa, minne hän siskonsa Maryn kanssa oli heti vanhempiensa kuoltua muuttanut Argentiinasta. Tämä oli tapahtunut hänen ollessa noin kuudenkolmatta ikäinen. Mary oli silloin kahdeksantoista. Onni oli täällä Harrya potkaissut. Hän oli löytänyt hyvän kultasuonen, mutta se oli kaukana ihmisasutuksista, joten hänen usein oli täytynyt sitä ase kädessä puolustaa roistoilta, joita oli runsaasti Kalifornian monta eri kansallisuutta olevassa väestössä. Menestyksellä hän oli torjunut useimmiten öiseen aikaan tehdyt yllätysyritykset ja monen hyökkääjistä hän varmalla kädellään oli kaatanut. Hyvä ei ollut siis hänen kaivanto-aluettaan lähetä, ja vähitellen alettiin häntä kutsua peloittavalla nimellä "Kuoleman Musta Koira." Samoihin aikoihin Mary, joka asui eräässä maatalossa noin kymmenen englanninpenikulman päässä veljensä työmailta, oli saavuttanut itselleen nimen "Kalifornian Ruusu", mutta vallan toisenlaisista syistä. Hänen harvinainen kauneutensa oli herättänyt nuorten miesten huomion, ja he olivat hänelle nimen antaneet. Monta olikin hänellä ihailijaa, näitten joukossa Penttikin, joka hänkin oli Kaliforniaan saapunut, mutta kenellekään heistä hän ei osoittanut erikoisempaa suosiota, eipä edes Pentille, josta pian tuli veljen paras ystävä.

Noin kaksi vuotta Harry työskenteli kaivanto-alueellaan, mutta silloin kultasuoni alkoi jo muuttua vähemmän tuotteliaaksi. Näin ollen hän myi sen enimmän tarjoavalle ja muutti sisarineen asutumpaan seutuun, missä hän osti itselleen upean talon.

Rauhallinen elämä täällä ei kuitenkaan kauvan häntä viihdyttänyt, ja niin hän lähti pitkille, toisinaan kuukausiakin kestäville metsästysmatkoille, näillä tavallisesti kierrellen ulkopuolella Kalifornian rajojen. Hänen viimeisellä tämmöisellä matkalla ollessaan Pentti oli vihdoinkin onnistunut voittamaan Maryn rakkauden.

* * * * *

Kauvan Harry oli etsinyt Penttiä. Alun toista vuotta hän oli matkustellut paikasta paikkaan, mutta hänen tiedusteluillaan oli aina ollut yhtä huono tulos. Silloin hän oli päättänyt palata Argentiinaan ja oleskeli nyt täällä siskonsa kanssa monta vuotta. Mary oli tämän ajan kuluessa hiukan toipunut, posket olivat jälleen ruusuiset ja silmät kirkkaat, mutta milloinkaan hän ei vieläkään hymyillyt, ja katse oli poikkeuksetta surunvoittoinen.

Suomeen he olivat saapuneet viime keväänä ja asuivat nyt eräässä Keski-Pohjanmaan pitäjistä, iso-isänsä kotipitäjässä. Oikeastansa he olivat tulleet Suomeen vain nähdäksensä esi-isiensä syntymämaan, mutta maa oli miellyttänyt heitä, eivätkä he enää sieltä muuttaisikaan. Marykin viihtyi hyvin, joskaan hänen surumielisyytensä ei vieläkään ollut kadonnut.

Noin kolme neljä viikkoa sitten Harry oli sattumalta kuullut Pentistä ja hänen olinpaikastaan. Silloin hän heti oli lähtenyt matkalle, ja onni olikin tällä kertaa häntä suosinut.

X.

Tähän puhelumme keskeytyi hetkeksi. Lähdimme luolasta ja suuntasimme askeleemme Peltolaa kohden. Jo olikin päivä pitkälle kulunut. Katsahdin kellooni. Se oli yksitoista. Harry luonnollisesti seurasi mukana.

Peltolassa Lyyli oli meitä rappusilla vastassa. Hän oli levottomana valvonut koko yön ja kerran ollut meitä jo Haukkavuoreltakin hakemassa.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli miehen, jonka kanssa mitä ystävällisimmin keskustelimme, olevan saman, jota niin vihamielisinä olimme lähteneet ajamaan. Selitimme hänelle lyhyesti syyn muuttuneeseen käytökseemme. Silloin Lyyli kyynelsilmin tarttui Harryn käteen ja toivotti hänet taloon tervetulleeksi. Harry kiitti kohteliaasti ja oli hänkin liikutettu.

Pian kuitenkin hilpeä iloisuus valtasi meidät kaikki. Penttikin oli kokonansa kadottanut raskasmielisyytensä, ja hänen ennen niin synkkä katseensa loisti nyt kirkkaana. Jo parin päivän perästä — silloin oli laivavuoro — hän Harryn mukana lähtisi K:n kaupungista pohjoiseen ja sitte rautateitse lopun matkasta Kalifornian Ruusun luo. Sen hän tekikin ja noin kuukauden kuluttua hän naineena ja onnellisena miehenä palasi kotiinsa. Harrykin oli lankoaan ja rakasta siskoaan saattamassa, ja eräänä päivänä he kaikin, vanha Pekkakin mukana, tulivat Peltolaan vierailulle.

Silloin oli jo myöhäinen elokuu, ja enää viimeisiä päiviä olin Lyylin kotitalossa. Heti syyskuun alkupuolella oli minun oltava Helsingissä.

Mary teki erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän olikin hyvin nuorekas ja hiljainen, joskaan ei mielestäni aivan yhtä kaunis kuin Pentin kellossa olevassa maalauksessa, mutta ikä ja surut olivat ehkä ulkomuotoon vaikuttaneet.

Kahvia edelläpuolisten juodessamme puutarhassa kysyin Harryltä mitenkä hän oli löytänyt luolan.

— Se oli pelkkä sattumus, hän sanoi — louhikkoa astellessani näin kärpän ja ajoin sitä takaa. Se katosi raosta. Siten huomasin aukon. Luonnollisesti tutkin luolaa tarkkaan ennenkuin rupesin siellä asumaan. Kävin pimeässä virrallakin saakka, mutta en katsonut viisaaksi ilman valkeata edetä. Ostin sentähden pienen käsilyhdyn eräästä torpasta. Nyt kuljin niin pitkälle kuin pääsin ja tulin vihdoin, maanalaista vuorenseinää kiiveten korkealle, holvikatoksen rajassa olevaan käytäväänkin. Siihenkään vielä en jättänyt tutkimustani. Halusin tietää missä käytävä päättyisi. Siten saavuin Susiluolan jo ennestään tunnetulle aukolle.

— Tunsitteko tekin sen?

— En. Nyt kun turvapaikkani mielestäni oli varma, aloin Penttiin ja hänen kotitaloonsa kiinnittää huomioni. Usein näinkin hänet, mutta suunnitelmaani ei kuulunut häntä jonkun kiven tahi puun takaa salaa ampua. Rinta rintaa vastaan ottelisimme, mutta emme vielä. Siskoni oli saanut kärsiä siksi paljon, että tahdoin kostossani olla perinpohjaisempi. Silloin vasta kuolema tuntuu uhrista tuskastuttavalta, kun hän tietää sen joka päivä häntä vaanivan, mutta sittenkään ei varmuudella aavista milloinka ratkaiseva hetki on tulossa. Siihen perustui laskelmani.

— Senkötähden siis kirjoititte oudot uhkauksenne?

— Sentähden. Toivoin niitten kiihdyttävän hänen mieltään. Olin armoton, mutta niinpä olin myös sanomattomasti katkeroittunut, joten menettelytapaani arvosteltaessa se on lieventävänä asianhaarana otettava huomioon. Teitä en kuitenkaan aikonut vahingoittaa.

— Miksi siis minuakin uhkailitte?

— Saadakseni teidän luopumaan Pentin seurasta, mutta olitte rohkeampi kuin olin luullut.

— Olisinpa aavistanut, sanoi nyt Mary, joka kiihkeästi oli kuunnellut keskusteluamme — minkälaisilla matkoilla veljeni oli, milloinkaan en olisi sallinut hänen semmoisille lähteä.

— Ette siis matkojen tarkoitusta tietäneet? kysyin häneltä.

— En.

— Ei, hän ei tietänyt, sanoi Harrykin — Mary tuli aina pahoilleen, jos vähänkin virkoin Pentistä pahaa, mitä sitten jos hän olisi aavistanut minun hänen surmaansa ajattelevan.

Nyt puhelu jälleen johtui luolaan, ja Pentti kertoi ensimäisestä seikkailustamme maanalaisessa virrassa. "Ihmettelen", hän sanoi Harrylle, "mitenkä silloin pelastuit. Etkö syöksynyt jyrkänteeltä alas?"

— Enpä toki. Laskeuduin sitä kauniisti alas saakka. Vasta virrassa minun oli hullusti käydä. Astuin kiireessä harhaan, ja veden pyörre tempasi minut mukanaan. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen, mutta onneksi kaksoisholvin kohdalla pääsin matalikolle.

— Niinkuin minäkin, lausui Pentti — mutta miksi veit märjän saappaasi asuntoni rappusille?

Harry naurahti. "Mitä yhdellä saappaalla olisin tehnyt", hän sanoi, "kun sinulla oli toinen? Vaihdoin omani aitastasi parempiin."

— Sekö olisi ollut syynä?

— Se. Tahdoin tehdä sinulle pienen, mutta harmittavan kepposen.

— Et siis laisinkaan peljännyt sitä, että löytäisimme Susiluolan toiselle aukolle, jonka olemassaolosta täten annoit meille vihiä?

— En, enkä sitäkään, että olisitte sinne uskaltaneet virtaa yrittää.

— Ja kuitenkin olimme jo sen tehneet ja silloin kammottavassa pimeydessä.

— En sitä tietänyt. Huomasin teidän kyllä onnellisesti saapuneen jyrkänteen reunalle, sillä kuulin teidän puhuvan keskenänne, mitä, en eroittanut, ja veden mukana vyöryessäni olin näkevinäni valkean välähdyksen.

— Otin luultavasti silloin tulitikkuun valkean, sanoi Pentti.

— Ehkä niin, lausui Harry.

Kysyin nyt Harryltä oliko hän luolassa huomannut missään aarretta tahi luurankoa.

"Aarretta tahi luurankoa", hän toisti kummastuneena, "mitä sillä tarkoitatte?"

Selitin hänelle syyn kysymykseeni.

— En ole nähnyt, hän sanoi — mutta niinpä en myös ole tietänyt kumpaakaan etsiä. Voisimme mielestäni vielä kerran lähteä luolaa tutkimaan.

— Luulette siis Partio-Jaakon juuri Susiluolasta löytäneen aarteen, jos hän semmoista on laisinkaan löytänyt.

— Niin, mikäli olen kertomuksenne Partio-Jaakosta oikein ymmärtänyt ja mikäli saatan tehdä johtopäätöksiä tuntemuksemme perustuksella luolan hiljakkoin löytämästänne aukosta.

— Mutta mistä hakisimme luolasta aarretta? Te ette ole mitään huomanneet, ja tarkkaan olemme mekin Pentin keralla tutkineet luolaa.

— Niinpä kyllä, mutta kukaan meistä ei ole tarkastanut kaksoisholviin katoavaa virtaa. Ehkä veden voimakas pyörre on meitä turhaan peloittanut, ja virta on siellä matalampi kuin olemme luulleet.

— Se on mahdollista, nyt jo Penttikin sekaantui puheeseemme — mutta mikä estää meidän saamasta siitä varmuutta. Lähdetään vielä tänään luolalle!

— Lähdetään vaan, sanoimme Harry ja minä yhteen suuhun.

Jo noin puolen tunnin kuluttua — ehdittyämme muuttaa päällemme huonommat vaatteet ja varustaa pari lyhtyä mukaan — olimmekin Pentti, Harry ja minä matkalla luolalle. Olimme jo astuneet puistoveräjästä Haukkavuorelle vievälle polulle ja olimme katoamaisillamme vuoren metsäisen rinteen peittoon, kun äkkiä kuulimme Lyylin huutavan meitä. Hän riensi juoksujalassa perässämme ja viittasi kädellään meidän odottamaan. Seisahduimme. Samalla Marykin kiirehti puistoveräjästä. Hän ja Lyyli tahtoivat tulla meitä luola-aukolle saakka saattamaan.

Lähdimme nyt yhdessä etenemään vuorta ja pian olimmekin luolalla. Mary ja Lyyli jäivät ulkopuolelle vartomaan.

* * * * *

— Jo olimme luolasalissa ja riensimme toista käytäväaukkoa kohden, kun samalla juolahti mieleeni salista ja käytävästä löytämämme tuoreet, yksinäiset haot. Kysyin niistä Harryltä.

— Haotko, hän sanoi — ne ovat nähtävästi vaatteissani mukana kulkeneet.

— Ette siis virralle tavanneet viedä vuodesijananne olleita havuja?