Part 7

Pentti oli oudostellen katsellut puuhaani. Osoitin kuviota ja kerroin hänelle lyhyesti, mitä siitä tiesin. Lausuin hänelle myös arveluni, että pienten nuolenpäitten avulla ehkä löytäisimme toiselle luola-aukolle.

Pentti kumartui silloin uteliaana hevosenkenkää tutkimaan. Tarkkaan hän mittasi sen joka suunnalle ja laski siinä olevat viirut. "Kuusikymmentä", hän sanoi puoleksi itsekseen, "siis kuusikymmentä askelta."

Johtopäätös oli mielestäni oikea. Kumma ettei sitä kukaan ollut ennen tehnyt. Sanoin sen Pentille.

Tämä nousi ylös. "Viirujen säännöllisyys", hän lausui, "saattoi minut tekemään päätelmäni, mutta — olen voinut erehtyä. Pian olemme sen tutkineet. Molemmat pienet nuolenpäät viittaavat alaspäin vuorta, kumpikin yhdensuuntaisesti hiukan viistoon vasemmalle."

Aloimme tasaisin askelin mitata vuorta nuolenpäitten osoittamaan suuntaan. Koetimme kulkea niin suoraan kuin mahdollista, mutta tuon tuosta tuli joku puu tahi kanto eteen, ja silloin ei auttanut muu kuin paraan mukaan arvioida jäämättä otetun askelmitan pituus ja esteen toiselta puolen jälleen jatkaa. Vihdoin olimme kulkeneet kuusikymmentä askelta, ja molemmat luulimme käyneemme ihan suoraa linjaa. Toisen meistä oli kuitenkin täytynyt erehtyä tahi ehkä olimme kumpikin erehtyneet. Viimeinen askeleeni oli vienyt minut suuren, noin metrin korkuisen kiven luo. Pentti oli joutunut pari askelta sivummalle ja samalla hiukan kauvemmaksi. Mikä muu siis neuvona kuin lähteä uudestansa matkaa mittelemään, mutta toisella kertaa molemminpuolinen välimatka oli vieläkin suurempi. Vasta kolmannella kerralla osuimme yhteen. Seisahduimme molemmat saman kiven eteen, jonka luo ensimäiselläkin yrityksellä olin pysähtynyt.

Se saattoi meidät arvelemaan ja päätimme ryhtyä kiveä tutkimaan. Kuka osaa kuvata hämmästystämme ja riemuamme, kun sen pinnalta — poistettuamme hienon sammalpeitteen — huomasimme hevosenkengän muotoisen kuvion. Siinäkin isot nuolenpäät viittasivat Susiluolaa kohden, mutta pienten nuolenpäitten suunta ei ollut enää sama. Ne tosin osoittivat vasemmalle, mutta ylöspäin vuorta ja aikaisemman suuntansa kanssa muodostaen miltei suoran kulman. Viirut olivat kovin kuluneet, mutta vihdoin saimme niistäkin selvän. Niitä oli vain viisikymmentä kolme, ja pian olimme jälleen löytäneet hevosenkengän. Sekin oli isolla kivellä.

Mieleni oli tavattomassa jännityksessä. Hevosenkengällä siis oli merkityksensä? En laisinkaan enää epäillyt, ettemme niitten avulla löytäisi Susiluolan toiselle aukolle. Täällä Partio-Jaakko oli hopeat ja kultansa nähnyt? Jos niin oli, milloinka oli aarre sinne joutunut? En voinut olla ajattelematta vanhaa, merirosvoista olevaa tarinaa ja Pekan arvelua Susiluolan edustalla olevan merkin synnystä. Jos kuviot olivat heidän hakkaamiaan, silloin he olivat myös aikaisemmin — vaikka lappalaistyttö, eikä kukaan muukaan ollut sattunut sitä näkemään — käyneet saarella. Kuvioitten monilukuisuus ja suuri huolellisuus, millä ne olivat laaditut määrättyjen välimatkojen päähän, edellyttivät pitempiaikaista työtä ja tarkkaa saaren tuntemusta. Ehkä he jo pitemmällä ajalla olivat käyttäneet saarta salaisena lepo- ja kätköpaikkanaan? En saanut tätä ajatusta mielestäni, ja yhä kiihkeämmäksi kasvoi haluni tulla aukolle, mistä pääsisimme luolaan ja salaista aarretta etsimään, jos ei — niinkuin oli luultavaa — Kuoleman Musta Koira jo ollut sitä vienyt.

Yhä useammalle hevosenkengälle saavuimme, ja milloin oli askelmittana kuusikymmentä, milloin viisikymmentä tahi hiukan enemmän, jopa kerran vain kolmekymmentäkuusi. Joka askeleella tulimme yhä likemmäksi Hattua, mutta ei suoraan sitä kohden. Suunta näytti vievän hiukan vasemmalle käsin. Vihdoin sivuutimmekin Hatun sen pohjoispuolelta. Tuskin olimme silloin edes kymmenen metrin päässä siitä.

Nyt alkoi kulkumme käydä alaspäin vuorta, ja vaikeuksitta löysimme jälleen uuden hevosenkengän. Siinä oli viisikymmentäneljä viirua, ja pienet nuolet osoittivat hiukan oikealle.

Otimme viisikymmentäneljä askelta, ja pysähdyimme molemmat sammaleisen mättään kohdalla. Varmuuden vuoksi mittasimme matkan vielä toistamiseen, jopa kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta aina jouduimme samaan paikkaan. Ryhdyimme silloin mätästä kiskomaan maasta. Se oli työtä, hiki juoksi helminä pitkin otsaa, mutta vihdoin saimme mättään irti. Sen alla oli vielä vahvasti multaa, pieniä kiviä ja hienoa soraa. Poistimme käsin kaikki. Lopulta, noin puolentuntisen työn jälkeen, tuli näkyville kova kallionpinta, mutta turhaan etsimme siitä hevosenkengän muotoista kuviota. Paljastimme kalliota kolmen neljän metrin laajuudelta, mutta yhtä huonolla tuloksella.

Olimmeko laskeneet viirut väärin hevosenkengässä? Menimme tarkastelemaan, mutta ei, oikein oli. Piirrot olivat erehtymättömän selvät.

Siis olimme ottaneet askelmitat väärin, tahi emme olleet osanneet pysyä suunnassamme. Lähdimme uudestansa mittelemään askelin vuoren rinnettä ja nyt jouduimmekin hiukan kauvemmaksi ja vähän enemmän oikealle. Täälläkin oli mättäitä ja mättäitten alla multaa ja kivisekaista soraa, mutta vaikka kaivoimme maata toista metriä syvälle, ei kiinteätä kalliota tahi suurempaa kiveä tullut vastaamme. Sora oli vain jonkun verran tiivistyneempää ja muodostukseltaan karkearakeisempaa. Palasimme silloin äskeiseen paikkaan. Siitä oikealla, noin metrin päässä, kohosi maasta suuri lahonnut puunrunko. Kiinnitin nyt huomioni siihen. Puunrunko oli hyvin vahva, noin kolme metristä syltä ympärimitaten, ja näytti satoja vuosia vanhalta. Rungon keskusta oli kokonansa lahoa, mutta pinta oli vielä paikoin kovaa, ja — en voinut pidättää ilonhuudahdustani — erääseen kohtaan oli jollakin terävällä aseella kaiverrettu hevosenkengän muotoinen kuvio.

Iloni oli ennenaikuista. Kuvio oli niin kulunut, että pienten nuolten osoittamaa suuntaa emme saaneet selville ja että viiruista eroitimme vain muutaman.

V.

Seisoimme nyt neuvottomina. Mahdotonta oli enää ajatellakaan eteenpäin kulkua, sillä mistä hakea hevosenkenkiä. Pelkästään arviokaupalla ei niitä voinut ruveta etsimään. Askelluku oli siksi erilainen ja suunta muutteleva, mutta jos koettaisi löytää hevosenkengän, mistä Lyylin isoäiti oli puhunut. Tämä ajatus juolahti salamana mieleeni.

Lähdin kiireisesti astumaan Peltolaa kohden.

— Minne menette? huusi Pentti.

— Tiedän vielä yhden hevosenkengän.

— Missä sitten? Pentti juoksi rinnalleni.

— Peltolasta suoraan mennen Haukkavuoren ylitse Susiluolaa kohden.

— Oletteko käyneet Peltolassakin?

— Olen, samalla matkaa kuin teilläkin. Eksyin vuorella ja jouduin lopuksi Peltolaan.

— Ja eksyksissä harhaillessanne löysitte hevosenkengän?

— En, en ole sitä edes nähnyt. Peltolassa tapasin vanhan mummon.

— Tiedän ketä tarkoitatte.

— Hän kertoi Lyylille, pienelle poikansa tyttärelle ja minulle viime Suomen sodan kauhuista, joita hän itsekin oli saanut kokea, ja kuinka hän vihollisia paetakseen oli kerrankin piiloutunut suuren puunrungon alle. Täällä hän oli nähnyt kalliopinnassa hevosenkengän.

— Ja sitä te nyt aijotte etsiä?

— Niin.

Jatkoimme ääneti matkaa, huomio tarkkaavaisesti kiinnitettynä ympäristöön. En tuntenut paikkoja samoiksi, joita pienenä poikana olin kulkenut. Olin silloin varmaankin kiertänyt vallan toisia teitä.

Vihdoin pilkisti Peltola esiin puitten lomitse, ja pian tulimme pienelle polulle. Se vei alaspäin vuorta ja näytti johtavan Hatulle päin. Astelimme polkua eteenpäin. Alempana se kulki hiukan kaartaen, mutta laskeutui sitten jyrkästi alas. Jo näkyi Peltolan aitakin. Menimme sen luokse saakka ja koetimme sitten suunnata kulkumme suoraan vuoren ylitse Susiluolaa kohden.

Muistin selvästi Lyylin iso-äidin kertomuksen. Tulisimme ensin miehenmitan syvyiseen notkoon. Sitten olisi hetkinen matka louhikkoa, ja tästä — hiukan tasaisemmalla maalla — noin kymmenen askeleen päässä, olisi maahan kaivautunut paasi, ja sen oikealla puolella vanha honka, minkä alta meidän tulisi hevosenkenkää etsiä.

Osuimme todellakin vähäiseen notkoon ja sieltä muutaman metrin levyiseen louhikkoon. Se oli täynnä suuria kiviä, ja monessa kohden oli kalliossa isoja halkeamia. Hyppäsimme kiveltä kivelle louhikon ylitse ja jo näimme suuren, hiukan kumollaan olevan hongan. Juoksimme puun luo. Sen vasemmalla puolen pisti maasta esiin paaden sivu. Olimme siis kulkeneet oikeaan. Puu oli ihan kuivettunut ja osaksi laho. Tutkimme sen alustaa. Siellä oli kalliopinnassa hevosenkenkä ja siinä viiruja kuusikymmentäkaksi. Pienet nuolet osoittivat pitkin vuoren sivustaa suoraan etelään.

Emme lähteneet kuitenkaan enää niitten suuntaa seuraamaan. Tahdoimme ehtiä yöksi Peltolaan ja käännyimme sentähden takaisin. Pian olimmekin jälleen Peltolan aitauksen edustalla. Se oli kivestä niinkuin lapsuuteni aikana, mutta nurmikentän asemasta oli sen sisäpuolella nyt komea, hiekkakäytäväinen puutarha.

Astuimme puutarhaan. Se oli muusta pihasta eroitettu kummallekin puolen taloa kulkevan puisen säleaidan kautta.

Pienestä puistoveräjästä pääsimme talon päätypuolelle. Sieltä upea lehtokuja vei vieläkin puuveräjälle. Entistä lasi-ikkunaista etehistä ei enää ollut, vaan sen sijaan iso, avonainen kuisti.

Rappusilla oli vastamme nuori, ylioppilaslakissa oleva neito. "Joku kesävieras", ajattelin.

Suuri oli hämmästykseni, kun Pentti esitti hänet Lyyliksi. Hän oli siis, niinkuin minäkin, lukenut ylioppilaaksi, mutta kylläpä hän oli muuttunut. Pellavainen tukka oli käynyt ihan pikimustaksi. Silmät olivat vielä yhtä sinisen kirkkaat kuin ennenkin, mutta syvällisemmät ja toisinansa hänen puhuessansa ne saivat miltei tumman kiillon. Silloin katse oli niin sielukkaan voimakas, että näytti siltä kuin koko hänen olemuksensa harrastuksineen ja aatteineen olisi kuvastunut siinä.

Hän muisti vielä aivan selvästi käyntini Peltolassa, mutta olin minäkin hänen mielestänsä suuresti muuttunut. En ollut enää vartaloltani heikon näköinen, vaan pitkä, solakka ja voimakas.

Tuvassa hetkisen aikaa oltuamme siirryimme vieraspuolelle. Siellä oli komea, herrasmaisesti sisustettu sali ja pari huonetta. Jäimme saliin.

Sinne Lyylin isäkin tuli. Hän oli kasvattanut itselleen upean, rinnalle saakka ulottuvan täysiparran ja oli hiukan, mutta tuskin huomattavasti vanhentunut.

Lyylin iso-äiti ei enää ollut elävien joukossa. Hän oli kuollut jo seitsemättä vuotta sitten.

Pian tuotiin meille teetä. Lyyli itse oli tarjoilijana. Hän oli käynyt Vaasan suomalaisen tyttökoulun ja sitten yksityisoppilaana lukenut ylioppilaaksi. Viime keväänä hän oli valmistunut, mutta ei enää aikonut jatkaa. Korkeintaan hän tulisi vain syksyksi Helsinkiin jonnekin talous- ja keittokouluun. Taloustoimet häntä erityisesti miellyttivätkin. Aina hän aamuin pistäytyi navettaan lehmiä katsomaan ja pitkin kesää hän oli ollut isänsä työväkeä niityllä auttamassa.

Rattoisasti puhellessa aika kului joutuisasti, ja ystävällinen isäntäväkemme sanoi hyvää yötä. Minulle oli laitettu vuode toiseen vierashuoneista, Pentille toiseen.

Sovin hänen kanssaan siitä, että aamulla lähtisimme jälleen yhdessä Haukkavuorelle.

En moneen yöhön ollut nukkunut sängyssä. Sentähden uni maistui erinomaisesti, ja kun heräsin, oli aurinko jo korkealla taivaalla.

Nousin kiireesti ylös ja menin tervehtimään talonväkeä. Tuossa tuokiossa tuotiin kahvia, ja hetken kuluttua tuli nuori palvelustyttö kutsumaan meitä tupaan aamiaiselle. Aijoin mennä Penttiä huoneesta hakemaan, mutta isäntä kertoi hänen jo varhain aamulla lähteneen kotiinsa. Iltapuolipäiväksi hän oli kuitenkin luvannut saapua takaisin ja oli pyytänyt minua odottamaan siksi.

Penttiä ei kuulunut vielä illallakaan. Sen sijaan tuli häneltä sana erään pienen pojan mukana. Hänen isänsä oli sairastunut, joten hän luultavasti ainakaan muutamaan päivään ei voisi lähteä kotoaan. Hän näin ollen kehoitti minun toistaiseksi jäämään Peltolaan. Isänsä parannuttua hänkin tulisi heti sinne. Silloin saattaisimme uudelleen lähteä aloittamallemme "matkalle".

Muu ei siis minulla ollut neuvona kuin jäädä Peltolaan, ja hyväntahtoisesti luovutettiin minulle vieläkin jo käyttämäni huone. Odotin sitten Penttiä toimettomana pari päivää, mutta aika alkoi tuntua pitkältä. Kaikki talonväki oli tavallisissa askareissaan, joten Lyyliäkin näin vain perin harvoin. Sitäpaitsi hän oli käynyt kotipitäjänsä Kirkonkylässä. Raittiusseura siellä aikoi seuraavaksi sunnuntaiksi hommata huviretkeä Haukkavuorelle. Lyyli oli seuran puheenjohtaja ja kuului sitäpaitsi retkeä valmistavaan huvitoimikuntaan, joten hänellä sen johdosta oli paljon puuhaa. Tarjosin hänelle apuani, ja hän otti sen kiitollisuudella vastaan. Saipa hän minun lupaamaan pienen esitelmänkin.

Paljon kuljimme nyt yhdessä. Jopa kävimme kerran Hatullakin. Matkallamme silloin ei ollut mitään varsinaista päämäärää. Kävelimme huviksemme ja keskustelimme maantieteestä. Hän oli hyvin huvitettu aineesta, ja kerroin hänelle sentähden tekemistäni monista maantieteellisistä retkistä. Olin ollut Ruotsissakin ja Norjan Lapissa ja matkustanut läpi miltei koko Suomen Lapin. Lukemattomia koskia olin silloin laskenut.

Miellytti minua Haukkavuorikin. Sillä oli aivan erikoisluontonsa. Ympäristö oli tasaista Pohjanmaan alankoa. Vuori itse oli luultavasti harjun katkelma tahi korkeimpana kohottumana jostakin harjusta.

"Siinä olette oikeassa", sanoi Lyyli, "se on osana Pohjankankaasta, mutta kangas sen kummallakin puolella on niin matalaa, että sitä Hatulta outo tuskin huomaa. Vasta parin kolmen peninkulman päässä alkaa se pohjoisessa nousta hiukan jyrkempänä, etelässä vähän lähempänä. Kerrotaan, että Haukkavuori noin pari vuotta sitten olisi mitattu, ja että sen korkeus olisi noin no m. merenpinnasta lukien."

— Kuka on korkeusmittauksen tehnyt?

— Sanotaan hänen olleen erään maisterin Vaasasta.

— Onko hän myös tutkinut luolaa?

— Ei, mutta miksi sitä kysytte?

— Olisin huvitettu tietämään mikä mielipide hänellä on luolan synnystä.

— Mitä te itse siitä arvelette?

— Pidän luolaa varmasti veden muodostamana. Sitä todistaa kallion syvyydessä vieläkin juokseva virta. Kuinka korkealla vesi on Suomea peittäneen "jäämeren" aikoina ollut näillä seuduin, en tiedä, sillä toistaiseksi en ole ehtinyt sitä tutkimaan. Luulen kuitenkin sen ulottuneen paljon yläpuolelle Haukkavuoren. Vähällä Lauhalla, joka myös on Pohjankankaalla, on entinen merenraja yli 200 m. nykyisestä merenpinnasta. Pitkät, harjanteen sivustaa kulkevat kivi jadat ovat siellä merkkeinä vanhasta vedenrajasta.

— Ettekö semmoisia ole täällä huomanneet?

— En samallaisia, mutta kyllä muita, yhtä erehtymättömiä todistuksia. Niinpä Pentin kanssa kulkeissamme tulimme eräälle louhikolle. Sen lähin ympäristö on tavallisen kerrossoran peittämä, joten sekään ei aina ole nähtävästi ollut paljaana. Meri on nähtävästi huuhdellut soran pois, mutta jättänyt kerrostumat paikoilleen samalla korkeudella sekä louhikon vasemmalla että oikealla puolella, missä alustana oleva pinta on luultavasti tasaisempaa. Sen sijaan on sora siellä aaltomaisesti kohottunut, ja jos meri olisi vielä jonkun aikaa saanut jatkaa toimintaansa, olisi kivikko tahi kallio täälläkin tullut näkyviin.

— Puhuitte äsken maanalaisesta virrastakin?

— Sen tein.

— En muista siitä ennen kuulleeni. Onko virta Susiluolassa?

— On. Aivan hiljakkoin olen siellä itse käynyt.

— Tekö, kertokaapa minulle.

Kerroin hänelle, mutta en maininnut syytä, miksi elimme luolaa niin pitkälle edenneet.

— Mistä luulette virran tulevan?

— Sen lähdettä on vaikea tarkastamatta tietää, ja pimeässä emme voineet mitään eroittaa.

— Aijotteko lähteä sitä uudestaan tutkimaan?

— Aijomme, mutta silloin toista tietä.

Lyyli hämmästyi. "Mitä, viekö Susiluolaan toinenkin aukko?"

Olin juuri kertomaisillani hänelle kaikki, kun samalla olin kuulevinani hiipiviä askeleita. Mistä ne tulivat? Jo oli kaikki hiljaista, mutta en ollut saattanut erehtyä. Syöksähdin salaman nopeudella kivirappusia alas Hatulta. Silloin näin miehen, joka kiireisesti pakeni, mutta hän oli jo niin kaukana, ettei ollut ajatteleminenkaan häntä seurata.

Kuka oli mies? Varmaankin Kuoleman Koira? Kukaan muu ei olisi niin hiipien lähestynyt, kukaan muu ei niin joutuisasti paennut.

Oliko hän ehkä kuunnellut keskusteluamme?

Se oli hyvinkin suuri mahdollisuus.

Onni etten hevosenkengistä ollut ehtinyt mitään puhua.

Nousin jälleen Hatulle. Siellä Lyyli odotti levottomana minua. Hän ei käsittänyt miksi niin äkkiä olin rientänyt alas, jopa kolme neljä rappusta joka askeleella.

— Ette siis ketään huomanneet? kysyin häneltä.

— En. Oliko alhaalla joku?

— Oli, mies, joka hiipi kuuntelemaan keskusteluamme.

— Huu, mikä se semmoinen mies on?

— En tiedä hänen oikeasta nimestänsä, mutta luulen osuvani oikeaan, jos sanon hänen olevan saman, joka teillekin yritti eräänä yönä murtautua.

— Siis rosvo, mutta mistä hänet tunnette?

— En tunne häntä lähemmin, mutta siitä huolimatta on minulla omat syyni lausumaani otaksumaan.

— Mitkä sitten?

— Tiedän erään epäiltävän henkilön, joka on enonnekin talon ulkopuolella kierrellyt, piileskelevän jossakin täällä. En ole tosin nähnyt häntä, kerran vain haamun pimeässä luolassa, mutta Pentin kanssa olemme seuranneet hänen jälkiänsä ja ajaneet häntä takaa.

— Senkötähden Susiluolaakin kuljitte virralle saakka?

— Sentähden, mutta paras on meidän lähteä täältä, milloin tahansa hän voi palata takaisin.

— Olisiko hän niin rohkea?

En ehtinyt vastaamaan. Taitavalla kädellä heitetty kivi vieri jalkoihini. Kumarruin sitä katsomaan, mutta siinä ei ollut mitään. Samalla kajahti metsästä kolkko nauru ja uhmaileva ääni huusi: "Virta on syvä ja pääsy sieltä on vaikea. Toistako tietä etsit? Turhaa on työsi."

"Turhaa", huusin vastaukseksi raivostuneena. "On ennenkin kettuja ajettu luolista."

Nauru muuttui purevan pilkalliseksi, eteni hiukan ja lakkasi vähitellen.

Lyyli oli vapisten tarttunut käsivarteeni. "Hänkö siellä on?"

— Hän.

— Miksi hän niin kammottavasti nauraa? Minua peloittaa. Lähdetään pois!

— Olkaa huoleti, ei hän teille pahaa tee. Suojelen teitä.

Astuimme alas Hatulta ja aloimme kulkea alaspäin vuorta. Lyyli käveli koko ajan rinnallani. Hän näytti pelkäävän. Tarjosin hänelle käsivarteni. Punastuen hän kiitti, mutta ei tarttunut siihen.

VI.

Kun Lyyli ja minä saavuimme takaisin Peltolaan, oli Pentti täällä. Hänen isänsä oli jo parantunut, ja silloin hän heti oli lähtenyt vuoren ylitse minua tapaamaan. Hän oli sivuuttanut Hatun hyvin kaukaa, joten oli selitettävissä se, ettei hän ollut meitä huomannut. Kerroin hänelle aavistamattomasta seikkailustamme.

Kun Pentti kuuli kertomukseni, tahtoi hän, että paikalla olisimme lähteneet Haukkavuorelle. Minulla ei ollutkaan mitään sitä vastaan, mutta Lyyli ei laskenut meitä menemään ennenkuin olimme syöneet päivällisen. Jälkeenpuoliskahvia emme kuitenkaan Lyylin pyynnöistä huolimatta enää jääneet odottamaan, vaan kiirehdimme Haukkavuorelle.

Matkamme lähimpänä päämääränä oli honka, jonka alta olimme viimeisen hevosenkengän löytäneet.

Pian olimme hongalla ja jälleen aloimme vaivaloisen etsintämme. Onni näytti tälläkin kertaa meitä suosivan. Tuskin oli tuntiakaan kulunut, kun olimme löytäneet taas pari uutta hevosenkenkää.

Näistä viimeisessä oli viisikymmentäneljä viirua, ja pienet nuolet osoittivat hetken matkan päässä näkyvää louhikkoa kohden.

Vielä tulimme kolmannelle hevosenkengälle. Siinä oli ainoastaan kaksikymmentäkolme viirua ja pienten nuolenpäitten suunta sama kuin edellisessä kuviossa.

Olimme silloin miltei ihan louhikon äärellä. Se oli hiukan ylempänä kuin kivikko, mille olimme tulleet Peltolasta lähtiessämme, mutta kallio oli täällä paljon rosoisempaa ja kivilohkareet monta vertaa suuremmat. Siellä täällä oli myös syviä, jopa melkein pohjattomilta näyttäviä railoja.

Seisoimme silmänräpäyksen ajan neuvottomina. Perin vaikeata olisi semmoisessa paikassa osua oikeaan askelmitan otossa. Lähdimme kuitenkin yrittämään.

Ensimäisenä sivuutimme louhikossa ison kalliolohkareen. Se jäi vasemmalle, mutta edemmäksi emme näyttäneet pääsevämmekään. Suoraan edessämme oli jyrkkä, yli miehenkorkuinen kalliokohottuma. Siitäkö meidän tulisi kiivetä? Monien ponnistusten jälkeen olimme vihdoin ylhäällä, mutta tuloksetonta oli työmme ollut. Jo parin kolmen askeleen päästä tulimme syvän, noin kuusi metriä leveän railon partaalle. Sen ylitse ei ollut yrittäminenkään. Palasimme silloin takaisin ja laskeuduimme nousemaltamme kalliolta alas.

Mitä nyt olisi tehtävä? Nuolten osoittamaa suuntaa oli mahdoton suoraan edetä. Tarkastimme ympäristöä. Kivien lomitse kulki kierrellen pieni ojanteen tapainen syvänne. Se alkoi kivilohkareen kohdalta, minne ensiksi olimme tulleet, ja näytti siltä kuin sitä olisi käytetty polkuna. Sitäkö meidän oli mentävä? Ainakaan ei muita kulkuteitä ollut. Kaikkialla oli ympärillämme korkeita kiviä ja suuria kalliolohkareita, joten pääsyä eteenpäin etsiessämme täytyi väkistenkin joutua ojanteelle, jonka nyt olimme huomanneet.

Lähdimme sitä kulkemaan. Kalliolohkareelle oli ollut viisi askelta. Vielä kahdeksantoista askelta otettuamme loppui tie. Oliko sillä merkityksensä? Olimme tulleet pienen, kumollansa olevan paaden luo. Se oli jyrkkänä, monen metrin korkuisena kohoavan kallion sisäänpäin kääntyvässä polvekkeessa. Sen yläsyrjä kosketti kallion kumpaakin sivustaa, sen reunoista muu osa oli kivikkoisella alustalla. Ainoastansa yhdessä kohden oli pieni rako kallion oikeanpuolisen seinämän kohdalla. Siitä ehkä käsi mahtuisi saamaan paaden sivusta kiinni, mutta tarkemmin katseltuamme huomasimme vihdoin ihan raon vieressä pienen, mutta jotensakin selväpiirteisen kuvion. Sielläkin oli hevosenkengän muoto, mutta kannassa ei ollut viiruja, eikä nuolenpäitä, joita tähän saakka olimme tottuneet näkemään.

Jännityksemme kasvoi. Olisimmeko siis lopultakin tulleet Susiluolan toiselle aukolle?

Koetin, pistämällä oikean käteni rakoon, nostaa paatta. Se nousikin paikoiltaan odottamattoman helposti, ja eteemme aukeni kapea luolan suu.

Olin puhjeta äänekkääseen riemuhuudahdukseen, mutta Pentti tarttui varoittaen käsivarteeni. "Olkaa hiljempaa", hän sanoi, "Kuoleman Musta Koira voi olla siellä".

Tukahdutin jo puoleksi huuliltani päässeen huudahduksen ja laskeuduin jalat edellä aukosta sisään. Pentti teki samoin. Sitten hän nosti paaden jälleen aukolle, jotta kukaan ei ulkoapäin huomaisi luolaa.

Peltolasta olimme ottaneet mukaamme vähäisen lyhdyn. Pentti aikoi nyt sytyttää sen, mutta hämmästykseksemme — vaikka olimme luulomme mukaan tukkineet ainoan valoreijän — ei luolassa ollut niin pimeä, että olisimme valkeata tarvinneet. Annoimme siis lyhdyn olla virittämättä. Pentti sen sijaan kiinnitti sen uudelleen selkäänsä. Vielä saattoi se matkallamme olla hyödyksi. Valoa, joskin hämärästi näkyi nyt tulevan jostakin edempää.

Ryhdyimme luolaa tarkastamaan. Olimme pitkässä ja kapeassa käytävässä. Leveys oli noin pari metriä, paikoin ei sitäkään, korkeus oli enemmän vaihteleva, metristä pariin, jopa puoleenkolmatta saakka. Seinämät olivat samanlaiset kuin Susiluolassa näkemäni.

Etenimme käytävää, mutta hyvin hitaasti, sillä tahdoimme kaikkien mahdollisuuksien varalle tehdä tutkimuksemme tarkkaan.

Kuta pitemmälle ehdimme käytävässä, sitä valoisammaksi muuttui. Käsittämättömältä tuntui, mistä valo saattoi tulla. Veisikö käytävä ehkä jälleen ulko-ilmaan? Se oli kyllä mahdollisuus. Sen pinta yleni loivasti, joskin tuskin huomattavasti.

Oudon tunteen herätti rinnassamme pauhu, jonka kuulimme etäältä. Emme voineet erehtyä, se oli veden kohinaa. Olimmeko siis tulossa jollekin virralle?

Olimme kulkeneet arviolta noin kolmekymmentä metriä, kun käytävä äkkiä kapeni noin metrin levyiseksi, ja korkeus oli enää tuskin sitäkään. Nelinkontin ryömien etenimme vielä noin neljä viisi metriä. Tällöin käytävä loppui, mutta sen sijaan aukeni eteemme suuri, miltei holvimainen luolasali. Siellä ei näkynyt ketään. Konttasimme silloin sinne ja hypähdimme pystyyn. Suloiselta tuntui ojennella jäseniään.

Luolasali oli noin kymmenen kaksitoista metriä pitkä ja noin seitsemän kahdeksan metriä leveä. Sen katto oli keskeltä hiukan kaareutuva, eikä sanottavasti korkea, ehkä kolme tahi neljä metriä. Kummallekin sivulle se aleni, etenkin oikeanpuoliselle. Täällä korkeus oli kaksi metriä tahi vähäisen yli.