Part 6

Istuin mietteissäni kalliolle. Vähitellen pääni alkoi painua rinnalle, ja silmäluomeni menivät umpeen. Avasin ne uudelleen, mutta jälleen silmälaudat painuivat kiinni, ja minä nukahdin, mutta uneni oli levotonta, ja monenlaiset unikuvat väikkyivät mielessäni. Olin olevinani Susiluolassa. Siellä oli pilkkoisen pimeä, mutta kaukana vuoren sisässä hohti kirkas loiste. Menin lähemmäksi. Silloin tunkeutui korviini aaltojen pauhua ja kovakolinaista virran kulkua. Menin vieläkin lähemmäksi. Silloin näin syvässä rotkossa virran ja samalla huomasin myös, mistä kirkas loiste johtui. Virran yläpuolella oli kalliossa suuri hevosenkenkä. Se oli kuin tulessa, nousi ja laski, katosi välistä vuoreen, mutta tuli jälleen entistä kirkkaampana esiin. Nuolenpäät hohtivat kuin kulta ja välistä hulmahtivat ne voimakkaaseen liekkiin. Äkkiä siirryin luolasta kauvas. Olin taasen lapsi ja istuin riippukoivuisessa talossa kuuntelemassa Lyylin isoäidin kertomusta, mutta kertomus keskeytyi äkkiä, sisään ratsasti täyttä nelistä kasakoita. He tulivat hevosineen läpi seinän ja ahdistivat meitä peitsillään. Silloin Lyylin isoäiti muuttui pieneksi keräksi, kerä hiireksi, hiiri juoksi lattianrakoon. Samalla koko talo syttyi palamaan, kasakat ajoivat lattialuukusta alas, ja minä pakenin kiireisesti Lyylin kanssa ulos. Juoksimme käsi kädessä, mutta liekit seurasivat yhä meitä. Pakenimme silloin suuren, kumollaan olevan hongan alle. Siellä oli maassa mustaa multaa ja mullassa yhä kooltaan kasvava, moniloisteisesti hohtava hevosenkenkä.

Kuinka kauvan uinailin, en tiedä. Heräsin vasta siitä, että joku voimakkaasti tarttui olkapäähäni. Hypähdin ylös ja huomasin silloin Pentin seisovan edessäni. "Miksi olette nukkuneet?" hän kysyi tuimalla äänellä. "Katsokaa puuta!"

Katsoin Pentin osoittamaa puuta. Se oli noin kaksi kolme askelta paikasta, missä olin uinahtanut. Puuhun oli puukolla uurrettu kolo ja siihen oli oksapalasesta halkaistulla tikulla kiinnitetty paperiliuska. Liuskaan oli taitavalla kädellä piirretty pääkallon kuva ja sen alle tulisoihtu ja kirjoitettu seuraavat sanat: "Ei ole nukkuvasta vartijasta suojaa. Siis silmät auki ja valvo, sillä hetki lähenee. Päivää seuraa yö ja yötä päivä. Kuka voi välttää sitä, minkä pitää tapahtua. Siis varo itseäsikin, ettet joudu saman surman alaiseksi. Pakene, pakene, niin huutaa ääni, joka yöstä kuuluu, mutta joudu, sillä jo on puukko teroitettu ja iskuun valmis. Eikö teurastaja uhriansa tapaisi, eikö Kuoleman Koira sitä, jolle hän tahtoo kostaa? Sano se hänelle, joka Ruusun tuntee, mutta on jättänyt kukan ja antanut sen lakastua."

Kuka oli kirjoittanut oudon varoituksen? Salamana välähti totuus mielessäni. Huonosti valvoessani oli Kuoleman Musta Koira sen tehnyt, mutta miksi hän oli säästänyt henkeämme, miksi minua varoittanut?

Oliko Pentti ymmärtänyt ajatukseni? Hän viittasi paikkaan, missä oli maannut. "Heräsin siitä", hän kertoi, "että olin tuntevinani hengitystä kasvoillani. Avasin silmäni, mutta en nähnyt ketään. Sen sijaan huomasin pääni vieressä maahan painetun kepin ja siinä pienen paperipalasen. Aavistaen pahaa syöksähdin ylös ja tempasin paperin käsiini. Samalla näin teidän makaavan hetken matkan päässä. Levottomana juoksin sinne, mutta huomasin teidän hengittävän. Tyynnyin silloin, mutta tulin jälleen levottomaksi, kun havaitsin puuhun kiinnitetyn paperiliuskan. Luin sen ja sitten kädessäni olevan paperin."

— Sittenkö vasta herätitte minut?

— Niin.

— Mutta mitä seisoi toisessa paperilipussa?

— Vielä kerran tahdon kanssasi puhua.

— Eikö muuta?

— Ei.

— Eikö edes allekirjoitusta?

— Ei, mutta käsi-ala oli selvä. Tunnen sen.

— Se on Kuoleman Koiran?

— On.

— Koska olette hänet viimeksi tavanneet?

— Siitä on vuosia.

— Mistä te silloin puhuitte?

Pentti ei vastannut. Toistin silloin kysymykseni, mutta Pentti lähti kulkemaan ylöspäin vuorta. "Tulkaa", hän sanoi, "jo olemme tarpeeksi viivytelleet." En ahdistanut häntä enää, vaan lähdin minäkin ylöspäin vuoren metsäistä rinnettä. Ajo oli jälleen alkava.

III.

Turhaan samosimme Haukkavuorta koko päivän. Vihdoin päätimme jälleen yöpyä, mutta tällä kertaa mielestämme turvallisempaan paikkaan. Menimme Susiluolan "pihattoon." Siellä Pentti heitti laukun seljästään, ja ryhdyimme syömään siinä olevista eväistä. Sitten kokosimme kanervia ja hiukan sammalia. Nämät veimme Susiluolaan ja aloimme laittaa sinne makuusijaa.

Ensi kertaa olin nyt Susiluolassa, ja oudolta tuntui siellä oleva hämärä pimeys omituisena vastakohtana ulkona olevaan kirkkauteen, mutta pian tottuivat silmäni sielläkin näkemään. Luolaa en saattanut pitää muuna kuin veden muodostamana. Se oli tapahtunut silloin kun meri oli vielä näitäkin seutuja huuhdellut. Tutkimushaluisena etenin luolaa hetkisen matkaa, mutta täällä hämärä muuttui niin läpinäkymättömäksi pimeydeksi, että enää en saattanut mitään eroittaa. Penttikin huusi minua jo takaisin. "Älkää menkö sinne", hän sanoi. "Pimeässä ette kuitenkaan mitään näe ja suotta vaan väsyttäisitte itsenne."

Palasin takaisin. Sitten ryhdyimme yöteloille, jälleen varovaisuuden vuoksi vuoronperään valvoen. Pentti nukkui ensiksi. Minä helpommin pysyäkseni valveilla lähdin luolan ulkopuolelle. Kävelin täällä edestakaisin luola-aukon suulla ja suuntasin tarkkaavaisena katseeni ympäristöön. Tällä kertaa en antaisi ajo-otuksemme yllättää meitä. Niin olin lujasti päättänyt. Pysyinkin hyvin valveilla, enkä mitään epäillyttävää havainnut. Jo oli kaksituntinen vahtivuoronikin lopussa ja ryömin sentähden takaisin luolaan. Aijoin herättää Pentin, mutta kun huomasin hänen nukkuvan syvästi, päätin vielä hetkisen valvoa. Istahdin alas ja nojasin kyynäspääni luolapermantoon.

Kuinka kauvan olin istunut, en tiedä. Havahduin siitä, että olin kuulevinani hiljaista liikettä. Katsahdin Penttiin.

Hän makasi hievahtamatta ja tyynesti hengittäen paikallaan. Mistä siis oli liikettä kuulunut? Koko ajan olin luola-aukkoa pitänyt silmällä, mutta ketään ei ollut siellä näkynyt. Ehkä joku oli ulkopuolella. Aijoin mennä katsomaan ja nousin ylös. Silmäilin samalla sattumalta taakseni. Veri oli hyytyä suonissani. Näin hämärässä epämääräisen, tumman haamun. Se oli edempänä luolakäytävässä, joten en saattanut sitä ihan selvästi eroittaa. Aikaisemmin, se oli varma, en ollut sitä siellä nähnyt. Ikäänkuin näköhäiriötä peljäten nostin käteni silmilleni, mutta haamu ei poistunut. Kun otin kädet silmiltäni, oli se vielä käytävässä mutta hiukan edempänä. Nyt en epäillyt enää. Huudahtaen herätin Pentin ja syöksyin joutuisasti haamua kohden. Silloin se väistyi taaksepäin ja selvästi kuulin nyt liikettä käytävästä. Tempasin pistoolin taskustani, ja jo oli Penttikin rinnallani.

Viittasin hänelle käytävään. Jälleen kuului sieltä liikettä, mutta tällä kertaa entistä kauvempaa. Penttikin tempasi aseensa ja ennenkuin ehdin estää häntä, oli hän kadonnut synkkään pimeyteen, mutta en tahtonut jättää häntä ja minäkin kiirehdin hänen perässään suuntaan, minne haamu oli kadonnut.

Yhä kapeammaksi muuttui luola, yhä valtavammaksi ja läpinäkymättömämmäksi pimeys. Pentti kulki muutaman askeleen edelläni, mutta niin perin joutuisasti, että vaikeata oli minun seurata. Jo täytyi meidän ryömiä eteenpäin, mutta vain hetkisen matkaa. Jälleen luola muuttui avarammaksi.

Kuljimme yhä eteenpäin, vuoroin ryömien, vuoroin kontaten, milloin taasen kumaraisessa pystyasennossa, ruumis miltei kaksinkertaisena. Emme nähneet mitään, mutta hapuillen käsillämme luolaseiniä saatoimme sittenkin edetä jotenkin nopeasti.

Aina väliin kuului kauvempaa luolakäytävästä kopinaa. Välistä se taukosi miltei kokonaan, välistä se kuului entistä selvemmin. Ihan varmasti voi eroittaa, että joku pakeni edellämme. Saisimmeko hänet kiinni?

Kerran jo Pentti huudahti riemuisena. Hän luuli saavansa pakenevaa kiinni jalasta ja saikin, mutta pakeneva potkaisi taaksepäin ja riuhtaisi sitten äkkiä jalkaansa eteenpäin. Silloin saapas jäi Pentin kouraan, mutta ajettavamme oli jälleen pitkän matkan päässä.

Äkkiä luola alkoi loivasti aleta. Kauvanko silloin olimme kulkeneet, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Samalla olin myös kuulevinani veden pauhua. Pauhu oli hyvin hiljaista ja kuului etäältä, mutta kuta pitemmälle etenimme, sitä voimakkaammaksi se kasvoi, ja jo tunkeutui korviimme kovaa, putouksen kaltaista kohinaa. Se paisui paisumistaan, ja yhä jyrkemmin luolakin aleni. Jo oli virta tahi koski luultavasti lähellä, mutta mitään emme vielä nähneet. Kammottava pimeys oli ympärillämme, vettä tihkui luolan katosta, ja allamme oleva, viettävä kalliopinta oli kosteata ja liukasta ja yhä liukkaammaksi se muuttui. Siitä huolimatta koetimme joutuisasti kiirehtiä eteenpäin, ja menihän se kun ei mistään välittänyt, antoi liukua, missä liukui. Vähitellen kädet kävivät aroiksi ja polvet liukumisista kipeiksi, mutta viisikö me siitä. Ajo oli vain mielessä ja jo, jo luulimme saavamme miehen kiinni, mutta jälleen hän vilahti edemmäksi, ja taasen alkoi hurja pyydystys kosteassa, läpitunkemattomassa pimeydessä.

"Ampukaa", kehoitin jo innostuksissani Penttiä, mutta Pentti ei ampunut, ja kun syytä tiedustelin, en kuullut muuta kuin hiljaista mutinaa. Toistin kehoitukseni. Silloin kuulin hiljaisen, mutta kiivaan vastauksen. "Luuletteko todellakin, että minä pakenevaa ampuisin? Ei, silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta rinta rintaa vastaan ja aseet hänellä, aseet minulla."

En puhunut enää mitään, enkä olisi ehtinyt puhua, sillä Pentti pysähtyi äkkiä, jopa niin odottamatta, etten voinut hillitä vauhtiani, vaan syöksyin hänen päällensä. Silloin hän liukui vielä pari askelta edemmäksi ja olin juuri minäkin kulkea eteenpäin, kun hän varoittaen huudahti. Olimme tulleet äkkijyrkänteen kohdalle, ja Pentti liukuessaan oli onneksi pysähtynyt ihan sen partaalle, vielä pari kolmekymmentä senttimetriä ja hän olisi auttamattomasti syöksynyt alas. Hankalassa asennossa hän nytkin oli. Luolan pohja oli sillä kohtaa nopeasti jyrkännettä kohden aleneva, ja Pentti makasi sen johdosta jalat kovin ylhäällä ja pää alhaalla.

Tartuin hänen jalkoihinsa ja vihdoin, vaivaloisten ponnistusten jälkeen, onnistuin auttamaan hänet ylös, mutta minne oli ajamamme mies joutunut? Mitään huutoa emme olleet kuulleet, ja kuitenkaan hän ei ollut voinut muualta kuin jyrkänteestä mennä. Silloin hän varmaankin oli kuollut, vai olimmeko turhia peljänneet, ehkä jyrkänne ei ollutkaan niin syvä.

Pentti ryömi varovaisesti, jalat edellä, jyrkänteen partaalle. Sillä hän koetti ottaa tulitikulla valkeata, mutta kostea ilma oli esteeksi. Vihdoin hän kuitenkin sai tulta, ja hetkiseksi, joskin vain silmänräpäyksen ajaksi, valaistui luola. Olimme todellakin syvältä näyttävän jyrkänteen reunalla, ja vielä kammottavamman vaikutuksen se teki sentähden, kun alhaalta kuului kiivaasti juoksevan veden kohinaa.

Voiko jyrkänteestä päästä alas, sitä ei Pentti ehtinyt eroittaa, sillä tulitikku sammui. Otin silloin taskustani muistikirjan ja revin siitä muutamia lehtiä. Pentti yritti saada ne palamaan, mutta minuutti meni minuutin perästä, ja enää oli pari tulitikkua jälillä. Epäilimme josko saisimmekaan valkeata, mutta samalla hulmahtikin jo paperi liekkiin. Pentti oli sytyttänyt molemmat viimeiset tulitikut yht'aikaa.

Nyt saattoi selvemmin tarkastaa jyrkänteen sivua. Se oli arviolta suunnille viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuinen, alhaallepäin levenevä ja pinnaltaan rosoisen epätasainen. Pystysuorana jyrkänne laskeutui ainoastaan noin metrin tai puolentoista verran. Alempana pinta oli hiukan loivemmin alenevaa, ja näytti siltä kuin sen epätasaisuuksia hyväkseen käyttäen mahdollisesti voisi päästä alas. Ihan alhaalla näkyi musta, valkopärskyinen virta.

Pentin tekemät havainnot olivat muutamassa silmänräpäyksessä tehdyt, sillä jo olivat paperipalaset palaneet tuhalle, ja jälleen synkkä pimeys ympäröitsi meidät. Hämmästyksekseni silloin Pentti sanoi yrittävänsä kiivetä alas. "Ei se mitään hyödyttäisi", koetin vakuuttaa hänelle. Pimeässä olisi mahdoton saada selvää mistään. Alhaalla oli sitäpaitsi virta, johonka helpolla voisi syöksyä, joten uhkarohkeata olisi antautua yritykseen.

Pentti oli taipumaton. "Jos mies, jota ajoimme takaa", hän sanoi, "on tästä mennyt, täytyy meidänkin päästä alas."

— Oletteko varma sitten siitä, kysyin Pentiltä, — että hän on jyrkänteestä laskeutunut.

— Hän oli vain muutaman metrin edelläni, joten muuta tietä hän ei ole voinut kadota. Mahdollista, että hän on pudonnut, mutta mahdollista sekin, että hän kauniisti on laskeutunut kallioseinää alas. Jälkimäistä olen taipuvaisempi luulemaan, sillä aavistamatta pudotessaan olisi hän ehdottomasti huudahtanut.

— Olette oikeassa, mutta jos hän olisi onnellisesti tullutkin alas, olisi hänellä vielä ollut virta voitettavana.

— Virtaa en luule niin voimakkaaksi, kuin se täältä ylhäältä näyttää.

— Joten arvelette hänen kahlanneen virran ylitse?

— Kahlanneen tai uineen. Ainakin on hän jompaakumpaa yrittänyt, sillä tulen valossa tarkastellessani jyrkännettä en ketään sen juurella huomannut.

— Onko siellä siis jalansijaa?

— On, kapea, miltei virran partaalla oleva kalliopohja. Se ulkonee suoraan jyrkänteestä.

Muistui mieleeni Pekalta muutama vuosi sitten kuulemani kertomus lapualaisesta ja hänen yrityksestään. Mahdotonta siis ei olisi virralle päästä, ja ensimäisiä emme olisi, jotka sinne olimme pimeässä pyrkineet, mutta uhkarohkea, se täytyi myöntää, oli lapualainen ollut. Ruveta tuntematonta virtaa kahlaamaan. Ei minulla vaan semmoiseen olisi halua.

Pentti alkoi laskeutua alas, ja vaikealta, kun hän kerran alkuun pääsi, se ei tuntunutkaan. Kalliopinnassa olevat epätasaisuudet olivat hyvänä jalansijana, ja pian minäkin seurasin Pentin esimerkkiä. Aloin varovaisesti hinautua ensimäiseltä, noin metrin tahi puolentoista korkuiselta syvänteeltä alas.

Hiukan kammotti riippua kyynärvarassa alas, mutta jo oli luja jalkapohja allani, ja laskien käteni alemmaksi etenin joutuisasti.

Jo oli Pentti alhaalla ja huusi minun tulemaan varovaisesti. Ihan keskikohdalla olikin hiukan pahempi paikka. Sain kauvan etsiä jalansijaa ja tukea käsilleni, mutta jo meni siitäkin ja muutaman minuutin kuluttua olin alhaalla Pentin vieressä.

Ryhdyimme nyt tutkimaan virtaa. Se, niinkuin Pentti oli arvellut, ei ollutkaan niin voimakas kuin ylhäältä katsoen saattoi luulla, mutta turhaan etsimme sopivaa kaivauspaikkaa. Virta tuntui kaikkialla syvältä. Lopulta Pentti suuttui ja heittäytyi täysissä vaatteissa virtaan. Hän aikoi uida ylitse, mutta tuskin hän oli edennyt hetkisen matkaa rannasta, kun virta alkoi kuljettaa häntä mukanaan. Voimiaan äärimmäisiin ponnistaen hän pääsi jälleen lähemmäksi rantaa, mutta epätietoinen olisi sittenkin hänen pelastuksensa ollut, ellen viime hetkessä olisi saanut häntä kädestä kiinni.

Rantaan Penttiä auttaessani hänen jalkansa tapasivat pohjaan, mutta niin syvää oli sillä kohtaa, että vesi ulottui hänen rintaansa saakka. Se johti kuitenkin mieleemme uuden tuuman. Olimme tähän asti koetelleet veden syvyyttä käsivarsin tahi pistämällä sääremme yli polven veteen. Nyt Pentti alkoi, pitämällä kiinni kalliorannasta, kahlata pitkin tämän sivustaa. Ehkä hän siten tulisi matalammalle vedelle? Jo vesi ulottuikin vain vyötäisiin saakka ja Pentti lähti pyrkimään ulommaksi. Minäkin laskeuduin silloin veteen ja ojensin hänelle käteni, jotta hän turvallisemmin voisi edetä. Vesi oli kovin kylmää, mutta en ehtinyt sitä nyt ajatella. Kahlasin eteenpäin, aina rintaan saakka veteen, ja pidin yhä Penttiä kiinni kädestä. Aallot huuhtoivat jo hartioita, mutta vieläkään ei tullut matalampaa. Virta vyöryi kiivaasti ja oli tuon tuostakin viedä meidät mukanaan. Nyt se tempasikin Pentin nurin ja itse olin seurata perässä, mutta rajulla liikkeellä, voimakkaasti pusertaen toveriani kädestä, heittäydyin rantaa kohden.

Olimme pelastuneet, eikä enää tehnyt mielemme ryhtyä uuteen ylitsekulku-yritykseen. Mitä olisimme hakeneetkaan? Varmaan oli ajamamme miehen käynyt huonosti. Virta oli hänet vienyt.

Nousimme läpimärkinä ja viluisina kuivalle. Sitten alkoi vaivaloinen kiipeäminen luola jyrkännettä ylös. Marjat ja sen johdosta liukkaat jalkineet tekivät sen perin hankalaksi, mutta vihdoin olimme kuitenkin ylhäällä. Emme seisahtuneet, vaan jatkoimme matkaa, mutta kovin pitkältä tuntui nyt luolakäytävä ja miltei ijäisyydeltä sen kulkemiseen menevä aika. Olisi edes hivenen verran nähnyt, mutta ei, hapuilemalla oli edettävä ja polvet alkoivat kontatessa tulla tuskastuttavan aroiksi, kädet lyödä verille ja märjät vaatteet yhä raskaammin painaa väsynyttä ruumista. Huudahdimmekin sentähden ilosta, kun ensimäinen valonvälke heijasti silmiimme. Valo kasvoi, ja uusiutunein voimin kiirehdimme kulkuamme. Nyt jo näkyy luolan suu. Siis vielä muutama askel, viimeiset pystyasennossa ja sitten ryömimällä ulos. Täällä huomasimme hämmästykseksemme, että aurinko oli jo keskitaivaalle nousemaisillaan. Kirkkaalla valollaan se oli sokaista meidät, jotka tulimme pimeän ja yön valtakunnasta.

Luolasta oli Pentti tuonut mukanaan saaliinamme saamamme saappaan.

Se oli leveäpäinen ja korkko siinä oli raudoitettu.

IV.

Hetkisen levättyämme ja kuivattuamme vaatteitamme auringon paisteessa johtui puhe toimenpiteisiin, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Arvelimme tosin, että Kuoleman Musta Koira oli hukkunut, sillä epäilystäkään ei voinut olla siitä, että leveäpäinen saapas oli hänen. Tahdoimme kuitenkin varmuutta hänen kohtalostaan ja päätimme sentähden lähteä uudestaan luolaa tutkimaan. Pentti menisi ensin hakemaan pari lyhtyä kotoaan, kivivasaran ja nuoraa. Minä sillä välin olisin luolan suulla vartioimassa, ettei sieltä kukaan pääsisi ulos. Pentti toisi tullessaan myös hiukan syötävää, sillä eväämme olivat aivan lopussa, ja nälkä vaivasi.

— Onneksi en pudottanut virtaan revolveriani, sanoi Pentti, — mutta puhdistamista luulen sen tarvitsevan. Muuten kastumisesta aiheutunut kostuminen lyö ruostetta pinnalle.

— Samoin minunkin. Vähältä ettei se olisi kädestä hellinnyt. Kerran sen jo pudotinkin, mutta en veteen, vaan kallioulkoneman reunalle.

— Silloinko, kun veditte minut rantaan?

— Niin, mutta ettekö ottaisi minunkin asettani puhdistaaksenne?

— Se sitä kaivanneekin. Teillä on ruutipanoksellinen pistooli, joten se nykyisessä asussaan tuskin laukeaisi. Minun revolverini pystyy kyllä vielä miehen kaatamaan. Patruuniin ei kosteus pääse niin helpolla. Jätän teille aseeni kunnes palaan takaisin.

— En sitä tarvitse. En luule kenenkään enää meitä uhkaavan.

— No, voinpa viedä molemmat, mutta olkaa kuitenkin varovainen. Ei tiedä mitä saattaa tapahtua.

Pentti lähti ja jälleen olin yksin. Hänen neuvonsa oli hyvä. Paras oli ehkä olla varuillaan. En sentähden hetkeksikään kääntänyt huomiotani luolan suulta, sillä sieltä luultavasti vaara uhkaisi, jos enää vaaraa oli. Näin kului minuutti minuutin perästä, tunti, jopa puolitoista, mutta vähintäkään epäilyttävää en ollut vielä nähnyt.

Jo tuli Penttikin takaisin, mutta mistä syystä hänen silmistään hehkui jälleen kammottava tuli, niin polttava vihan liekki, että sitä nähdessäni kauhistuin. Minäkö olin vihan aiheuttajana? Ei, en voinut olla, mutta minkätähden hän kantoi oikeassa kädessään märkää saapasta? Oliko hän ehkä taasen ollut jossakin virrassa? Katselin hänen vaatteitaan. Ne olivat puhtaat ja ihan kuivat. Mitenkä se oli selitettävissä? Minun olivat vielä hyvänlaisesti märjät. Hän varmaankin oli muuttanut toiset vaatteet ylleen. Aivan oikein, ja mitä näin, hänen kummassakin jalassaan oli saapas, joten kädessään kantamansa ehkä ei ollutkaan hänen.

Lopetin joutuisan tarkastukseni, sillä Pentti oli jo ihan äärelläni. Kiivaasti hän heitti saappaan maahan ja istuutui sitten kanervikolle, käsi poskeen, kyynäspää polveen nojaten.

Otin saappaan maasta, mutta tuskin sain sen käsiini, kun huudahdin hämmästyksestä. Se oli leveäpäinen ja korkko siinä oli raudoitettu.

En ollut uskoa silmiäni ja katsahdin Susiluolan suulle. Siellä oli luolasta tuomamme saapas. Menin ja vertailin kumpaakin toisiinsa. En saattanut erehtyä, ne olivat parit, mutta mistä oli Pentti löytänyt toisen saappaista? Käännyin kysyvästi häneen.

Pentti istui kauvan ääneti. Vihdoin hän alkoi kertoa. Kotiinsa tultuansa hän oli mennyt sisälle, puhdistanut ampuma-aseemme, pukenut toiset vaatteet päälleen ja varustautunut eväillä. Lyhdyt laitettuaan kuntoon hän oli lähtenyt ulos, mutta samalla hämmästyksestä seisahtunut. Rappusilla oli saapas, jota hän ei ollut siellä ennemmin nähnyt. Paikalla hän oli huomannut sen tutun muodon, leveän kärjen ja raudoitetun korkon. Pahaa aavistaen hän katseli ympärilleen pihalle. Aitan ovi oli auki. Kiireesti hän riensi sinne. Siellä ei ollut ketään, mutta hänen sunnuntaisaappaansa olivat viedyt. Katkerana Pentti syytti minua. Minkätähden en ollut huolella vartioinut luolan suuta. Kuoleman Koira oli päässyt sieltä pujahtamaan.

— Erehdytte, sanoin hänelle — en ole hetkeksikään poistunut Susiluolaan vievän aukon äärestä, joten kukaan ei ole voinut minun näkemättäni sieltä tulla.

— Oletteko varma siitä?

— Olen.

— Hyvä. Pentti hypähti kuin vieterin ponnahtamana pystyyn — silloin täytyy luolaan viedä toisen aukon, mutta mitenkä Kuoleman Koira on päässyt virran ylitse, se on minusta käsittämätöntä.

— Olette siis vakuutettu siitä, että hän on pelastunut?

— Kenenkä sitten saapas olisi ja kuka sen olisi rappusillemme tuonut?

— Mutta miksi hän on sen tehnyt? Sitenhän hän antaa meille selvän viittauksen toisen luola-aukon olemassaolosta, josta tähän saakka emme ole mitään tietäneet. Voimmehan ruveta etsimään sitä ja löytää sen.

— Ja mitä siitä hyötyisimme?

— Samalla löytäisimme hänen piilopaikkansa.

— Mitä puhutte?

— Mieleeni johtuivat vaan sanat, jotka luin eräästä hänen kirjoittamastaan paperilapusta.

— Asun siellä, missä vesi juoksee ja virrat vuotavat?

— Aivan niin.

— Ja niitten perustuksella te lausutte arvelunne?

— Sen teen. Tosin meillä ei ole mitään varmuutta asiassa, mutta sittenkään en saata olla ajattelematta luolassa olevaa virtaa. Se sopii kuvaukseen, sillä monikolliseen muotoon, jota hän on lauseessa käyttänyt, ei mielestäni tarvitse ehdottomasti kiinnittää mitään erikoisempaa huomiota. Se voi olla samalla tapaa käytetty kuin puheessa toisinansa kuulee: Olen nähnyt Ilmajoet, Kurikat, Lapuat.

— Luulen ymmärtäväni selityksenne, mutta siten olisi Kuoleman Koira ehdoin tahdoin ilmoittanut piilopaikkansa.

— Ehkä hän on tehnyt sen tarkoituksella tahi myös pitää hän suojapaikkaansa niin turvallisena, että hän mitenkään ei luule meidän sinne löytävän. Luonnollisesti voisimme yrittää virran ylitse, mutta se on siksi hankala ja vaarallinen tie, että tuskin kukaan haluaisi ainakaan toistamiseen semmoiseen uhkarohkeaan tekoon ruveta.

— Joten siis ei olisi jälellä muu kuin etsiä luolaan vievä toinen aukko.

— Mikä hänen luulonsa mukaan on mahdotonta.

Vaivuimme kumpikin ajatuksiimme, ja mieleeni muistuivat kaikki ne kertomukset, jotka lapsuudessani olin Haukkavuoresta ja Susiluolasta kuullut. Olin ilmielävästi näkevinäni lapualaisen rohkean retken luolaan ja hänen epätoivoisen, mutta sittenkin uhmailevan taistelunsa maanalaisen virran rajuja aaltoja vastaan. Hänestä ajatukseni siirtyivät Lyylin iso-äidin kertomukseen ja ikivanhaan, merirosvoista puhuvaan aarretarinaan. Miksi oli Partio-Jaakkokin maininnut aarteen? Jos hän semmoisen oli löytänyt, mahdollisesti se silloin oli sama, minkä merirosvot olivat saarena olleelle Haukkavuorelle tuoneet. Aloin jo miltei totena pitää tarinaa aarteesta. Susiluolassa Jaakko oli tehnyt löytönsä ja aukolle hän oli pannut kiven. Muodostiko aukko Susiluolan toisen suun? Salamana välähti tämä mahdollisuus mieleeni. Silloin hevosenkengillä ja niissä olevilla pienillä nuolenpäillä ehkä lopultakin oli joku merkitys.

Menin paikalle, missä luolansuun edustalla muistin hevosenkengän olevan. Kallio oli siellä nyt ihan kauttaaltaan sammaloitunut. Aloin nyhtiä sammalia irti, mutta en heti osunut oikeaan kohtaan. Nyin sammalia siirtyen paikasta toiseen ja vihdoin huomasin ilokseni kalliopinnassa hakemani hevosenkengän muotoisen kuvion.