Part 5
Houraamista — pienillä väliajoilla — jatkui puolelle päivää. Silloin vasta Jaakko vaipui hiljaiseen uneen, mutta lepoa ei kestänyt kauvan. Jo muutaman minuutin kuluttua hän jälleen valveutui, mutta sangen raukea oli nyt hänen katseensa, ja huulet olivat entistäkin värittömämmät. Selvästi saattoi huomata, että lähenevän kuoleman leima oli hänen kasvoillansa. Rauhallisesti maaten hän silmäili ympärilleen, mutta turhaan Annikki tarttui häntä hyväillen kädestä, turhaan kutsui häntä nimeltä. Jaakko ei näyttänyt ketään tuntevan, ja hänen katseensa harhaili kysyväisenä henkilöstä henkilöön. Vihdoin se pysähtyi minuun, mutta ei vieläkään osoittanut mitään tuntemusta. Olin kuitenkin hänen silmistänsä lukevinani nöyrän pyynnön ja varpaille kohoten nojauduin häntä kohden. Silloin hänen huulensa liikkuivat, ja niin perin matalalla äänellä hän puhui korvaani, että kukaan muu ei saattanut hänen puhettaan kuulla, enkä itsekään eroittaa kaikkia hänen sanojaan. "Eilen", hän lausui, "löy...sin aarteen. Aar...re suuri. Pal...jon kul...taa ja ho...pea...ta ja iso luu...ranko. Luu...ran...ko kauhea. Se on Hauk' Haukka...vuo...rella. Pa...nin kiven aukolle. Aarre Susi...luo... luo...lassa, he...vo, hevo...sen — kenkä." — Houriko Jaakko? Luulin niin, ja äkkiä hän muuttui raivoisaksi, nousi kiivaasti istualleen, katsoi tuijottavasti eteensä ja huusi särkyneellä, sydämestä lähtevällä äänellä: "Annikki!" Samalla vahva verivirta tunkeutui hänen suustaan, ja rinta raskaasti korahtaen hän lysähti hervottomana vaimonsa syliin. Vielä muutama hengenveto, ja Partio-Jaakko oli kuollut. Hänen ei ollut tarvinnut odottaa iltaan. — — Seuraavana päivänä isä löysi metsästä, muutaman sadan askeleen päässä piilopirtistämme, neljän kasakan ja kahden hevosen ruumiit. Jokaisessa oli syvät haavat, ja erään kasakan pää oli ihan murskaantunut saamastaan iskusta.
Mitä Jaakko oli aarteesta ja hevosenkengästä hourinut, jos hän sittenkään houri, unohdin pian. Rauhakin tuli, ja isä rakensi uudestaan poltetun talomme. Annikki pienen poikansa keralla muutti tällöin Louhijärvelle. Louhijärvi olikin hänen kotipitäjänsä ja sieltä Jaakkokin oli hänet nainut. Vasta äsken Jaakon sanat uudestansa johtuivat mieleeni, ja — ehkä todellakin niillä on joku erikoisempi merkitys.
* * * * *
Lyylin iso-äidin puhe keskeytyi siihen, että ulkoa kuului rattaiden jyrinää. En minäkään enää ollut halukas tekemään lisää kysymyksiä. Olin sangen väsynyt — yö olikin nähtävästi jo pitkälle kulunut — ja silmäluomeni pysyivät ainoastansa vaivoin auki. Lyylikin oli nukahtanut penkille. Pyysin kuitenkin yön selkäänkin päästä Pekan torpalle, ja vanhus lupasikin toimittaa hevosen.
Astuimme ulos. Täällä jo rappusilla tuli vastaamme pitkä, vaaleaviiksinen mies. Hän sanoi olevansa Lyylin isä ja oli heti valmis hakemaan hevosen. Pian olikin tämä rappusten edessä, ja vinhaa vauhtia lähdimme ajamaan lehtokujaista käytävää veräjälle.
Oikealla olevia rakennuksia sivuuttaessamme näin näitten edustalla paljon hevosia ja rattaita. Miehiä ja naisia hääräsi niitten ympärillä.
— Kävimme Kirkonkylään viemässä viimevuotisia kauroja, kertoi Lyylin isä. — Sentähden viivyimme niin myöhäiseen.
— Onko tuolla aitat, talli ja navetta? sanoin rakennuksia osoittaen.
— On. Aitat ovat vasemmalla. Talli on tuo pitkä huoneus oikealla. Navettaa ei tänne näy. Se on muitten takana, kulmaksuttain talliin.
Kiidätimme veräjästä ulos. Täältä vielä noin pari kilometriä ajettuamme saavuimme isolle valtatielle. Kauvemmin en jaksanut pysyä valveilla. Silmäni ummistuivat raskaaseen uneen, ja heräsin vasta siitä, kun hevonen pysähtyi Pekan torpalle. Kirkkaana päivä tällöin jo nousi itäiseltä taivaanrannalta.
* * * * *
Pekan torpassa tervehdittiin minua suurella riemulla. Ilosta itkien äiti sulki minut syliinsä, ja näinpä — mitä en koskaan ennen ollut tehnyt — isänkin silmänurkassa kyyneleen. Koko yösen hän Liisan kanssa oli ollut Haukkavuorella poikaansa etsimässä ja vasta hetkinen sitten hän perin uupuneena oli palannut takaisin.
Kerroin heille muutamin sanoin eksymisestäni. Liisa sillä välin valmisti hopulla ruokaa. Söimme vähäisen ja kiiteltyämme ystävällistä isäntäväkeämme lausuimme hyvästit. Jo olikin aika kiirehtiä kotiin. Ennukin alkoi käydä levottomaksi.
Rattaille noustuani muistin, että isä ei vielä ollut näyttänyt minulle paikkaa, mihin tarinassa mainitun laivan kerrottiin laskeneen. Kysyin häneltä sitä, mutta vastasiko hän kysymykseeni, en tiedä, sillä samalla vaivuin jälleen syvään uneen.
Kun tällä kertaa valveuduin, olimme jo kotimme pihalla. Äiti, Anna sylissä, seisoi rattaitten vieressä, ja isä nosti Ennua alas. Minäkin astuin rattailta, ja isä ryhtyi vanhaa Hiirakkoa riisumaan aseista. Lähdimme sisälle, mutta vielä oli kauvan mielessäni Haukkavuorelle tekemäni matka. Oliko todellakin vuorella aarre olemassa, ja oliko Jaakko sen sieltä löytänyt? Susiluolassa hän oli sanonut sen olevan. Ihmeellistä! Luolassako siis myös oli aukko, jonka hän oli kivellä tukkinut, mutta missä siellä, luolassako luuranko, ja mitä oli hän tarkoittanut sanalla hevosenkenkä? Oliko sekin jokin kallioon hakattu kuvio, ja oliko siinäkin nuolia ja nuolenpäitä? Silloin Jaakon löytämä aarre, jos hän mitään aarretta oli löytänyt, ehkä myös oli sama, josta tarinassa mainittiin? Päätäni huimasi tätä mahdollisuutta ajatellessani. Kunpa tilaisuus myöntäisi, niin — vaikkapa vasta muutaman vuoden perästä — lähtisin uudestaan Haukkavuorelle ja koettaisin kaikesta ottaa selvän. Tutkisin silloin luolan ja hakisin Haukkavuoren tarunomaisen aarteen sen salaperäisestä kätköstä.
Toinen osa.
I.
Kahdeksan vuotta on kulunut edellä kertomistani tapahtumista. En ole sitten sen ajan käynyt Haukkavuorella, mutta nyt olen nuorena ylioppilaana jälleen sinne matkalla. Kandidaatti-arvon saamiseksi on minun valmistettava tieteellinen kirjoitelma ja sitä varten olen päättänyt tutkia Haukkavuorta maantieteellisesti. Tulisin toistaiseksi tekemään ainoastansa korkeusmittauksia ja yleisempää laatua olevia havaintoja, tutkisin ylimalkaisesti vuorella esiintyvää kasvillisuutta ja eri kivilajeja sekä, jos aika riittäisi, joka ei ollut luultavaa, kesä kun oli jo heinäkuun puoliväliin ehtinyt, alottaisin vuoren kartoittamistyön ja lopettaisin sen sitten seuraavana kesänä. Olisin tutkimus-alueekseni voinut valita jonkun muunkin seudun, mutta muistelmat lapsuuteni päiviltä viehättivät minua lähemmin tutustumaan Haukkavuoreen. Erityisesti en saattanut olla aarrehistoriaa ajattelematta. Kaikki mitä Haukkavuoren salaperäisestä aarteesta olin kuullut, oli siksi kummallista, etten pelkästään mielikuvituksen tuotteina voinut kertomuksia pitää. Jokin syy, joskaan ei todellista aarretta olisikaan, täytyi olla niitten syntyyn. Ehkä siitäkin selviytyisin. Näitä miettien ajoin kyytihevosella yhä likemmäksi Haukkavuorta. Syvässelkäkin oli jo kaukana takanani ja neljää viittä kilometriä enempää oli tuskin enää Pekan torpalle. Olisiko siellä kaikki ennallaan? En ollut hänestä ja hänen perheestään kahdeksaan vuoteen mitään kuullut. Uteliaisuudella odotin jälleen näkeväni pienen, matalan, ehkä entistäkin enemmän rappiotilassa olevan asumuksen, mutta suuri oli hämmästykseni, kun vaivaisen torpan asemasta mahtava talo pistihe esiin puitten lomitse. Oliko se Pekan vai oliko talossa toisia asujamia ja Pekka muualle muuttanut?
Ei ollut, Pekan oli, niin kertoi kyytimieheni, tahi oikeammiten Pekan pojan. Kummastukseni kasvoi, mutta kyytimieheni selitti asian. Noin viisi vuotta sitten oli Pekan kuolleeksi luultu Pentti arvaamatta palannut takaisin. Hän tuli viimeksi Kaliforniasta, jossa hän kultaa kaivamalla oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden. Heti oli hän purkauttanut vanhat torpparakennukset, lunastanut omakseen maan ja rakennuttanut talon. Mutta miksi ei hän olostaan Amerikassa ollut vanhemmilleen mitään kirjoittanut? Hän oli sen parina ensi vuonna tehnyt, mutta kirjeet olivat syystä tai toisesta joutuneet hukkaan. Sitä hän ei ollut tiennyt, vaan oli hartaasti odottanut kotoaan vastausta, mutta kun täältä uudistetuista kirjeistä huolimatta ei ollut tullut mitään tietoa, oli hän otaksunut vanhempiensa kuolleen, eikä enää itsekään kirjoittanut kotimaahan. Hän oli ainaisiksi ajoiksi aikonut jäädä Amerikkaan, mutta vihdoin oli koti-ikävä vallannut ja hän oli päättänyt edes pistäytymällä käydä jälleen Suomessa. Matkasta olikin tullut pitempi, eikä hän enää sanonut Amerikkaan lähtevänsä.
— Semmoiset vaiheet oli siis Pentillä ollut?
— Semmoiset. Kovin oli muuten mies kummallinen luonteeltaan, oli aina synkkä ulkomuodoltaan, eikä paljon puhunut. Jokin synkkä suru nähtävästi miestä painosti, ja välistä, ikäänkuin ihmisiä paeten, hän päiväkausia saattoi harhailla Haukkavuorella.
— Hakiko hän täältä aarretta?
— En tiedä.
Tähän puheluni kyytimiehen kanssa keskeytyi, sillä olimme jo perillä ja ajoimme kapean ojasillan yli talon portista sisään. Sen vain ehdin kuulla, että Pekka vieläkin eli, joskin kovin vanhentuneena. Hänen vaimonsa sitävastoin oli kuollut, ja Liisa oli naimisissa erään ulkopitäjäläisen kanssa ja sen johdosta muuttanut kotoaan. Pentti johti itse taloutta, joka olikin käynyt suureksi. Hänellä oli kolmekymmentä lehmää, viisi hevosta ja monta palvelijaa.
Rappusilla oli vastassamme vanha köyryselkäinen ukko. En ollut uskoa silmiäni. Pekkako oli edessämme? En voinut erehtyä, ja sittenkin kuinka muuttunut hän oli? Vaikea oli hänessä tuntea entistä ryhdikästä Pekkaa. Niin voimattoman kumaraiseksi hän oli käynyt ja ainoastansa vaivoin, raskaasti sauvan nojassa kompuroiden, hän jaksoi kulkea edellämme sisään.
Tuvassa tapasimme Pentin. Hän ei ollut täyttä kolmea kyynärää, mutta joka liikkeessä oli sulavuutta ja voimaa. Hänen vahva, hiukan silmille valuva tukkansa oli tumma, hänen silmänsä kauniin ruskeat, mutta terävässä katseessa oli jotain synkkää, käsittämätöntä. Synkkä sointu oli hänen äänessäänkin, mutta käden tervehdys oli luja ja lämmin.
Kerroin aikomuksestani tehdä Haukkavuorella maantieteellisiä tutkimuksia.
— Sitäkö varten olette siis nyt matkalla? kysyi Pentti.
— Sitä varten. Tulen Haukkavuoren seuduilla viipymään syksyyn saakka.
— Ja yksin aijotte vuorella kulkea?
— Yksin, kyytimieheni palaa takaisin Kirkonkylään. Vasta kartoittamistyöhön ruvetessani tarvitsen apulaisia.
Nyt Pekkakin puuttui puheeseen. — Ei ole teidän hyvä nyt yksin mennä Haukkavuorelle.
— Miksi niin? kysyin hämmästyneenä.
— Ette siis ole Kirkonkylään mitään kuulleet?
— En.
— Sepä kumma, ja kuitenkin Haukkavuori on jo toista viikkoa ollut kauhun tyyssijana. Ei tiedetä keitä siellä liikkuu, mutta se vain varma, että kunnon ihmisiä eivät ole, jos heitä sitten useampia onkaan. Rosvouksiakin on tapahtunut Leppäviidan puoleisissa taloissa. Peltolassakin oli yritetty toissa yönä sisään, mutta väki oli herännyt.
— Eikö voroja sitten saatu kiinni?
— Ei. Ehdittiin liika myöhään ulos. Nähtiin vain kuinka yksinäinen mies katosi metsään Haukkavuorelle käsin.
— Mutta miksi ei oikein joukolla mennä Haukkavuorelle voroja ajamaan?
— On sitäkin yritetty, mutta ketään ei ole taitavasta saarrosta huolimatta tavattu. Omituista on muuten, että vorot vievät vain ruoka-aineita ja se vielä kummempaa, että joka kerta jättävät rahassa runsaan maksun.
— Ehkä he eivät tavallisia voroja olekkaan, vaan muusta syystä tahtovat pysyä salassa.
— Kukapa sen tietää ja olivat keitä tahansa, oikeata ei ole heidän tunkeutua toisten ihmisten asuntoihin. Ompa jo pari kertaa huomattu roistonnäköinen mies liikkuvan meidänkin talomme ulkopuolella. Ei kunnon ihminen sillä tavalla hiivi ja kurkistele ja heti pakene, kun luulee tulleensa huomatuksi. Kiinni semmoiset pitää ottaa.
— Niin pitää, sanoi Pentti — ja jos eivät muut sitä tee, teen minä sen.
Pentin sanoilla oli kumea, kolkosti raudalta kalskahtava sointu. Katselin miestä. Hänen katseessaan oli käsittämätön ilme. Oliko se vihaa, vai oliko se kauhunsekaista tuskaa? Se olisi saattanut olla kumpaakin ja ehkä se olikin molempia, mutta samalla oli hänen katseessaan jotakin niin päättäväistä, jotakin niin uhkaavaa, että hyvää se ei rosvoille ennustanut. Tunsiko hän heidät, vai aavistiko hän keitä he olivat ja oliko hänellä joku erityinen, toisille tuntematon syy peljätä tahi vainota heitä. Nämät olivat ajatuksia, jotka salaman nopeudella kiertelivät aivoissani, mutta vastausta en saanut. Pentin kasvot eivät mitään puhuneet ja suoraan en tahtonut kysyä. Johdin sen johdosta uudelleen keskustelun aikomaani maantieteelliseen tutkimukseen. Jos ainakin toistaiseksi saisin asua heillä, lähtisin jo huomispäivänä Haukkavuorelle.
— Asukaa vaikka syksyyn, sanoi Pekka. — Onhan meillä huoneita. Sitä vain pelkään, että yksin kulkeissanne voitte joutua vaaraan vuorella.
— En takaisinkaan viitsi kääntyä. Ikävä olisi keskeyttää tehtyä työ-ohjelmaa.
— Olkaa huoleti, sanoi Pentti tähän, — minä tulen mukaan.
— Te mukaan?
— Niin. Minullakin on vuorella tutkimuksia tehtävänä.
— Aijotte etsiä aarretta?
— Ehkä, ehkä en. Ensi toimekseni tahdon tutustua vuorella piileskelevään mieheen, sillä useampaa kuin yhtä en heitä luule siellä olevan.
— Mitenkä niin luulette?
— Minulla on siihen omat syyni, mutta ehkä erehdyn, ehkä mies ei ole se, joksi häntä arvelen. Sitä parempi hänelle.
— Mies olisi siis teille vanha tuttu?
Pentti vastasi kysymykseen vältellen. Hän ei ollut varma siitä, mutta kerran hän oli nähnyt vilahdukselta miehen, ja tämä oli näyttänyt tutulta.
— Oliko hän näiltä seuduin?
— Ei.
Enempää en saanut tietää, mutta huomasin Pentin ilmeisesti salaavan jotakin. Miksi hän teki niin ja mitä yhteyttä hänellä oli Haukkavuoren salaperäisen vieraan kanssa?
Häiriinnyin ajatuksissani odottamattomalla tavalla. Kuului kova kilahdus, ja lattialle, Pentin jalkojen juureen, vieri ikkunasta iso, nyrkin kokoinen kivi. Kuka oli heittänyt kiven? Salaman nopeudella näin Pentin kumartuvan ja irroittavan kivestä pienen, siihen kiinnitetyn paperilipun. Paperilipussa seisoi jotakin, mutta mitä, en ehtinyt saamaan selville. Pentti luettuaan paperin repi sen pieniksi palasiksi ja heitti palaset loimuavaan takkavalkeaan. Kaikki oli ollut silmänräpäyksen työ, ja nyt hän päättäväisenä, kasvot hiukan kalpeina, syöksyi ovelle.
— "Minne menette?" huusin hänelle.
En saanut vastausta. Hän riensi kiireisesti ulos, ja kun ikkunasta katsoin, näin hänen tempaavan vajasta kirveen ja sitten juoksujalassa katoavan Haukkavuorelle.
Aijoin juosta hänen perässään, mutta Pekka pidätti minua. "Älkää menkö", hän sanoi, "ette enää häntä saavuttaisi. Sitäpaitsi ehkä hän piankin palaa takaisin."
Pekka oli oikeassa. Pentti viipyi matkallaan tuskin puoltakaan tuntia. Aivan hikisenä hän palasi takaisin. "Kadotin jäljet", hän sanoi hampaittensa välistä, "mutta toista kertaa en tule sitä tekemään."
Taasen lensi kivi ikkunasta, mutta tällä kertaa särkien toisen ruudun. Otin kiven ylös. Siihenkin oli paperiliuska kiinnitetty ja korkeilla, selvillä kirjaimilla seisoi siinä seuraavat salaperäiset sanat: "Kalifornian ruusulla on tuoksunsa, mutta kukka lakastuu ja sen kauneus häviää. Sen sanoo hän, joka asuu siellä, missä vesi juoksee ja virrat vuotavat, mutta älä lähene! Ei 'Kuoleman Musta Koira' turhaan nimeänsä kanna. Sentähden varo ulvontaa, joka yössä kuuluu."
Ihmeekseni ei Pentti tällä kertaa rientänyt ulos. Tyynesti hän odotti siksi ojensin hänelle paperin. Vielä tyynemmin hän näytti lukevan sen sisällystä, mutta sitten vähitellen hänen poskensa alkoivat peittyä tummaan punaan, ja silmät saivat omituisen, kammottavan kiillon. Nyt huomasin niissä selvästi peloittavan, tulisen vihan leimahtavan, vihan niin tuiman, että se saattoi ruumiini tahdottomasti värisemään.
"Te kysyitte minulta", hän sanoi kolkolla äänellä, "tunnenko miehen? Minä tunnen hänet."
— Ensimäisessä kirjelipussa oli siis hänen nimensä.
— Ei oikeata nimeä, mutta sama, jonka tästä olette lukeneet.
— Kuoleman Musta Koira?
— Niin, se on hänen liikanimensä.
— Mutta mitä hän tarkoittaa Kalifornian ruusulla?
— Älkää sitä minulta kysykö. Se on salaisuus, jota ainakaan vielä en voi teille kertoa. Ehkä teen sen toisten, mutta nyt en voi. Sanotte huomenna lähtevänne Haukkavuorelle. Ettekö jo tulisi?
— Aijotte mennä salaista vihollistanne etsimään?
— Niin aijon.
— Ja jos hänet tapaatte?
— Silloin on meillä lasku keskenämme suoritettavana. Älkää peljätkö, en surmaa häntä.
— Hyvä, minä tulen mukaan. Sisäänmurroista ja ikkunansärkemisistä on saatava loppu.
— Siis lähdemme hetken perästä, mutta ensin syömme päivällisen.
II.
Haukkasimme joutuisasti hiukan ruokaa. Sitten Pentti otti piirongin laatikosta kuusipiippuisen, Kaliforniassa käyttämänsä revolverin. Minulla, paitsi hyvää kauhavalaista, hevospäistä puukkoa, ei ollut muuta asetta. Pekalla oli vanha, aliupseeri-ajoiltaan peruisin oleva pistooli. Hän tarjosi sen minulle.
— Jäätte itse ilman, sanoin.
— En jää, vastasi Pekka — minulla on hyvä luodikko, vanha tosin sekin, mutta tarkkaan vie. Menkää huoleti. Ei Pekka ketään päästä luvatta sisään.
Hyvältä näyttikin Pekan luodikko. Vanhus otti sen alas seinältä ja laski eteensä pöydälle.
Jo oli Pentti valmis ja odotti malttamattomana minua, joka Pekan kanssa puhellessani hiukan viivästelin.
Sanoin vanhukselle hyvästit, ja riensimme ulos. Emme luulleet illaksi ehtivämme takaisin.
Pian olimme Haukkavuorella. Pentti kulki edellä, minä hiukan jälessä. Toisinansa hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaan, minäkin pysähdyin, mutta en kuullut mitään. Toisinansa hän juoksujalassa kiisi eteenpäin ja oli maasta huomaavinaan merkkejä, joista minä näköäni äärimmäisiin terästämällä en sittenkään nähnyt mitään. Missä oli kanervikko tallaantunut ihmisjalan painosta, missä joku lehti rusentunut tahi oksa vääntynyt. Oliko miehellä vaistot, joista minulla ei ollut aavistustakaan, vai oliko hän Amerikassa seikkaillessaan tottunut vainukoiran tavoin seuraamaan ihmisten jälkiä.
Varmana tekemiensä päätelmien erehtymättömyydestä Pentti yhä joudutti askeliansa. Jo olimme kulkeneet pitkän aikaa, kun hän jälleen seisahtui äkkiä. Hetkisen mietittyään hän alkoi tutkia maata joka suunnalle, mutta nähtävästi tuloksetta. Pudistaen päätään hän ryhtyi uuteen yritykseen, heittäytyi pitkälleen maahan ja tarkasti jokaista mätästä, jokaista kasvien peittämää paikkaa. Äkkiä hän hypähti kärsimättömänä pystyyn. "En ymmärrä", hän sanoi, "tähän saakka olen selvästi saattanut häntä seurata, mutta nyt kaikki jäljet katoavat kerrassaan."
Hullutteliko mies, vai laskiko leikkiä?
Pentti huomasi kummastukseni. "Katsokaa tähän", hän sanoi. "Kanervikko on hiukan taipunut sivullepäin ja tässä on varpu vääntynyt. Jonkun ajan kuluttua kanervikko jälleen kohoaa, mutta jos nyt tarkastaisitte sen alla olevaa maata, näkisitte mullassa epäselvät, mutta sittenkin erehtymättömät merkit jalan ääriviivoista. Jalkine on kaikesta päättäen ollut saapas ja päästä leveä."
Tutkin Pentin osoittamaa paikkaa. Nyt minäkin havaitsin selvät askeleen jäljet. Käsittämättömältä tuntui kuitenkin vielä mielestäni, mistä Pentti saattoi jälkeä sanoa saappaan tekemäksi. Kysyin häneltä.
"Jalan ääriviivat ovat tasaiset ja korkko on ollut raudoitettu. Tässä on merkki siitä. Kannan sivustat ovat syvemmällä kuin sen keskusta. Kevyempiä jalkineita raudoitetaan harvoin. Pohjat niissä ovat ohuemmat ja sentähden taipuisammat. Jalan astunta on näin ollen myös kevyempi, enemmän varpailla kuin koko jalkapohjalla kulkemista. Ääripiirteet tämän johdosta tulevat epätasaisemmiksi. Ainoastansa varvasosa jalasta näkyy selvästi ja syvään maahan painuneena, jotavastoin korkko näyttää ikäänkuin kevyesti hipaisseet maata. Tottunut silmä huomaa helposti eroituksen. Juostessa askeleet ovat pitempiä, ja kiivaassa juoksussa, jos ei väsymys estä, yleensä varvasastuntaisia. Mies, jota seuraamme, on milloin kävellyt, milloin juossut. Sen olen huomannut hänen ottamistaan askeleista. Luultavasti hän on ollut ainoastansa vähän matkaa edellämme."
— Minkä johdosta niin arvelette?
— Jälkien tuoreudesta. Ainoastansa vetisellä maalla jäljet pysyvät kauvemmin. Kanervikossa on vaikeata jo tunnin parin kuluttua huomata mitään. Nyt sitäpaitsi olin toisinansa kuulevinani edellämme rientäviä askeleita.
— Miksi ette silloin kiirehtineet?
— Kiirehdinhän, mutta pelkäsin eksyväni poluilta ja hiljensin sentähden jälleen kulkuani. Harhaan olemme johdetut lopultakin, enää en löydä askeleita, mutta odottakaa, täällä hän näkyy ainakin hetkiseksi seisahtuneen.
Pentti kumartui katsomaan erään puun juurelle. Minäkin lähenin. Maassa oli kaksi vieretysten olevaa jälkeä, mutta useampaa emme löytäneetkään.
Seisoimme ymmällä, mutta äkkiä Pentti huudahti iloisesti ja löi otsaansa. "Ahaa", hän huudahti, "jopa tiedän. Kumma etten sitä heti tullut ajatelleeksi." Pentti rupesi tarkastamaan puuta. "Tästä hän on kiivennyt ylös. Kuori on kiivaasta kädenotteesta irtaantunut."
Niin oli todellakin. Pitkässä, puusta ulkonevassa oksassa oli pieni, valkoinen kohta ja sen ala-osasta riippui revennyt kuorensiru.
Mutta mitä oli pakolainen tehnyt puussa? Pentti antoi selityksen. "Katsokaa", hän sanoi, "heti tämän puun vieressä kasvaa suuri mänty ja sen takana, siinä miltei kiinni, taajaa kuusikkoa. Mies on kiivennyt puuhun ja — jos en erehdy — laskeutunut alas tuolla, missä näette kovapintaista, kasvutonta kalliota. Lähtekäämme sinne! Ehkä löydämme jonkun jäljen."
Menimme Pentin osoittamaan suuntaan, mutta kauvan oli työmme turhaa. Vihdoin kuitenkin, noin tunnin kestäneen tarkan etsinnän perästä, löysimme yhden jäljen. Se oli kymmenkunta sylenmitan päässä metsiköstä. Paikalla kasvoi hiukan jäkäliä, ja siihen oli jälki painautunut, mutta se olikin ainoa, ja jo rupesi aurinko laskeutumaan läntisen taivaankulman taa.
Mitä olisimme tehneet, mihin suuntaan menneet? Palatakko takaisin, vai vieläkö jatkaa etsintää. Väsymys raukaisi pahasti jäseniä. Monta tuntia olimmekin levähtämättä kierrelleet vuorta, mutta jännitys oli pitänyt mieltä vireissä. Siksi ei väsymystäkään ollut tuntunut. Nyt ei haluttanut ottaa askeltakaan, mutta jättää kesken työ, ei sekään ollut oikein mieleen.
— Jäädään vuorelle, ehdoitin Pentille, — kylläpä täälläkin luulisi yöpuun löytyvän.
— Jäädään vaan, vastasi Pentti, — mutta silloin onkin yösija taidolla valittava.
— Miksi niin?
— Ei ole vihollisemme kanssa leikkiminen.
— Pelkäätte siis hänen yllättävän meidät?
— En sitäkään suorastaan. Hänkin on luultavasti uuvuksissa, joten tällä kertaa saanemme olla rauhassa, jos saamme. Tunnen sen miehen.
— Voimmehan valvoa vuorotellen.
— Olkoon menneeksi! Te nukutte ensiksi. Minä olen tottuneempi valvomaan.
Asetuimme erään kuusen juurelle, Pentti sytyttäen piipun ja huolettomasti nojaten puun runkoa vastaan, minä heittäytyen pitkälleni kanervikolle. Nukuin miltei tuossa tuokiossa, enkä herännyt ennenkuin Pentti pudisti minua olkapäästä.
— Joko olen nukkunut kaksi tuntia?
— Jo kolmekin.
— Kolme? Miksi ette ennemmin minua herättäneet? Sovimmehan kaksituntisista valvontaeristä.
— Kyllä vielä ehditte valvoa. Olette tulleet Kirkonkylästä saakka ja sentähden tarvitsette lepoa.
— Ette mitään erikoisempaa ole huomanneet?
— En, mutta pitäkää silmänne auki. Vaara voi milloin tahansa uhata.
Pentti heittäytyi maahan ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuorsasi syvään.
Olin vielä uninen, mutta koetin voittaa väsymykseni. Kävelin edestakaisin kuusen edustalla ja ajattelin kokemaamme seikkailua. Hetkisen kuluttua ajatukseni vierivät lapsuuteeni, jolloin ensi kerran olin käynyt Haukkavuorella. Etenkin johtui eksymiseni selvästi mieleeni. Missähän päin oli Peltola, jossa silloin olin viettänyt yöni? Hain sitä katseellani, mutta en löytänyt. Turha hakeakin, varmaankin olin ihan toisella taholla. Korkealla yläpuolellani näkyi "Hattu", mutta missä oli Susiluola?