Part 4

Syttyi tällöin Suomen sota v. 1808. Se toi paljon levottomuutta mieliin, ja ennen pitkää tiesi huhu mainita, että venäläiset olivat meidänkin pitäjää lähenemässä. Kiireisesti ihmiset pakenivat asumuksistaan metsien etäisimpiin soppiin ja veivät mennessään mitä kullakin oli arvokasta, kaiken karjan, viljaa ja rehua ynnä muuta kalliimpaa omaisuutta. Likimainkaan kaikkea ei kuitenkaan voitu kuljettaa mukana, ja olletikin jäi runsaasti karjaruokaa ja vähin viljaa, mutta jotta viholliset eivät niistä hyötyisi, piiloitettiin ne kuoppiin ja peitettiin lumella. Paljon muutakin tavaraa kätkettiin tällä tavoin.

Meilläkin Peltolassa seurattiin toisten esimerkkiä ja kauvas Haukkavuoren takalistoon vetäydyimme vainolaista pakoon. Kullat ja hopeat oli isä lähtiessämme kaivanut maahan. Matkalla yhtyi meihin kymmenkunta muutakin perhettä.

Ei ole kylmänä talviaikana hupaista piileskellä etäisillä metsäkulmilla. Hätäpikaa kyhätyt metsäpirtit ovat ainoina asumuksina, ja niissä on yhdessä eläinten kanssa koetettava paraimman mukaan tulla toimeen. Ruoka ehkä omiin suihin riittäisi, etenkin kun elukka elukan perästä teurastetaan, mutta pakolaisia saapuu ehtimiseen ja näistä monella ei ole mitään hengenpitimekseen. Vähiä ravintoaineita on sentähden jaettava, ja pian alkavat nälkä ja puute uhata. Ei ole kuitenkaan hyvä kyläänkään mennä ja lisätarpeita hakea kätköistä, sillä sinne on joukko vihollisia leiriytynyt. He eivät osaa sääliä. Sota on tehnyt heidät julmiksi, ja armotta he lyövät maahan jokaisen, joka sattumalta osuu heidän tielleen.

Toista kuukautta piileskelimme korpimailla. Alkuaan oli meitä vain noin kuusikymmentä henkeä, näistä enemmän kuin kaksi kolmatta osaa vaimoja ja lapsia, loput miehiä, mutta vähitellen, viikkojen vieriessä karttui joukkomme toissataiseksi. Miehiäkin oli piilopaikassamme jo likimäisin kolmekymmentä, ja sangen monet heistä olivat tulleet kaukaa, penikulmien takana olevista vieraista pitäjistä.

Heti pakomme jälkeen olivat viholliset saapuneet paikkakunnallemme. Suurin osa heistä oli miltei heti edennyt pohjoiseen, mutta pieniä kasakkaparvia oli jäänyt sinne ja tänne taloihin seutua vallassa pitämään.

Tuli silloin tieto meikäläisten pohjoisessa saavuttamista voitoista. Se kohotti rohkeutta ja vielä toivorikkaammaksi muuttui mieliala, kun kuulimme talonpoikien lähipitäjissä ryhtyneen menestykselliseen sissisotaan. Kaunissaarellakin saakka, joka oli etäimpänä oleva lähipitäjistä, olivat vihollisjoukot tuhotut. Yöllä talonpojat olivat hyökänneet heidän päälleen ja ankaran taistelun jälkeen nutistaneet heidät kuin hiiret loukkuun.

Tämmöinen menestys houkutteli meidänkin seutulaisia seuraamaan esimerkkiä. Piilopaikasta piilopaikkaan kulki joutuisasti kokoontumiskäsky, ja eräänä kauniina päivänä kesäkuun alkupuolella — noin pari viikkoa viimeksi tiedoksi saapuneesta talonpoikaistaistelusta — olivat miehemme valmiit käymään tuimaan sissisotaan.

Kolmatta sataa talonpoikaa oli heitä yhtynyt luoksemme Haukkavuoren takalistoon neuvottelemaan. Varovaisesti ja taidolla olisi vihollisia ahdistettava, sillä he olivat tottuneita sotia käymään ja hyvin olivat aseilla varustettuja. Meikäläisistä monella ei sitävastoin ollut edes pyssyä, viikatteita vain, lyhyitä karhukeihäitä ja teräväksi laskettuja kirveitä. Yksinänsä liikkuvien vihollisjoukkojen päälle oli hyökättävä, vakoiltava teillä ja teitten varsilla ja riistettävä muona, missä käsiksi päästiin.

Miehillä oli vankka luottamus voimiinsa ja jokaisen silmät säihkyivät tulisesta taisteluhalusta. Vielä samana päivänä he lähtivät matkalle, mutta kuka oli valittava johtajaksi? Isäni, Peltolan Osmo, oli ennenkin ollut sodassa ja tunsi hyvin sen menot. Hän siis olisi omiansa päälliköksi ja kieltäytyä hän ei saisi. Ei hän kieltäytynytkään, mutta tahtoi toverikseen jonkun neuvokkaan ja vaaroja pelkäämättömän miehen. Hän puolestaan ei tietänyt Hakalan Jaakkoa uskaliaampaa miestä ja sentähden hän ehdoitti häntä, ja Hakalan Jaakko, nuori talonpoika Kirkonkylästä, tulikin toiseksi päälliköksi. Hän se sittemmin oli niin kuuluisa Partio- l. Sissi-Jaakko.

IX.

Et ole, Onni, Partio-Jaakon näköinen. Olet hento ja heikko vartaloltasi, isot silmäsi ovat siniset ja tukkasi on ruskea. Hän oli pitkä ja solakka kuin korpikuusi tahi aholla kasvava honka. Hänen hiuksensa olivat mustat ja silmänsä harmaat. Voimaa ja tahdonlujuutta oli hänen katseessaan, tarmoa ja jäntevyyttä koko hänen ruumiinsa liikkeissä.

Tämmöinen mies oli tullut toiseksi johtajista, ja pian isä luovutti hänelle omankin päällikkö-osansa, sillä itse oli hän jo liian vanha aina ja joka paikassa olemaan mukana.

Väsymätön olikin Jaakko joukkoineen. Missä vaan viholliset likitienoilla liikkuivat, siellä myös hän oli miehineen heidän kulkuaan häiritsemässä ja milloin riisti hän heiltä muonavarat, milloin teki muuta tuhoa. Herkeämättä hän oli toimessa ja — oli yö tahi päivä — valmis hän oli hyökkäykseen, missä tilaisuutta siihen tarjoutui.

Ei säästänyt hän muitten voimia, mutta ei säästänyt hän omiaankaan, ja ennen pitkää kulki mies mieheltä hänen nimenään Partio- l. Sissi-Jaakko. Meikäläisten povessa tämä nimi herätti luottamusta ja rakkautta, mutta vihollisissa pelkoa ja kuoleman kauhua, ja he lupasivat tuhannen hopeataaleria sille, joka elävänä tai kuolleena toimittaisi heille Partio-Jaakon.

Ei ollut vihollisille tämän palveluksen tekijää, ja jo ennen kesäkuun loppua olivat he joko surmatut tahi karkoitetut seudulta. Silloin korpimaille paenneet alkoivat palata entisille asumasijoilleen, ja jälleen saattoi pitäjässä — sodan edettyä — nähdä iloisesti leikkiviä lapsilaumoja ja sieltä täältä kylälaitumilta kuulla karjankellojen kilinää.

* * * * *

Meidänkin perhe oli metsäpiilostaan saapunut kotiin. Muistan vieläkin päivän, jolloin isä tuli hakemaan meitä. Viikkoon pariin emme silloin olleet tavanneet häntä. Ilosta itkien äiti heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli ja syleili häntä. Ilokyyneleet sain minäkin silmiini ja malttamattomuudella odotin hetkeä, jolloin rakas ja kauvan kaivattu Peltola pilkistäisi esiin puitten lomitse. Vihdoin se näkyikin, ja riemusta huudahtaen juoksin metsästä pihamaalle ja sieltä tupaan, mutta tyhjää, kolkkoa oli kaikki sisällä, ja sydäntäni kouristi oudosti ikäänkuin olisin aavistanut jotakin lähenevää onnettomuutta.

Onnettomuus tulikin. Emme olleet vielä viikkoakaan viettäneet rauhallisessa levossa, kun viholliset uudistunein voimin ja entistä lukuisammin joukoin hyökkäsivät seuduillemme. Monet olivat silloin ne talot, joihin koston veriset laineet poikkesivat. Vaimot ja lapsetkin saivat kärsiä sentähden, että miehet olivat uskaltaneet tarttua aseisiin. Onneksi kuitenkin vihollisten tulo viime hetkessä huomattiin, ja useimmat asujamista ehtivät paeta. Aivan näin ei käynyt meidän.

Istuimme paraillaan vienossa iltahämyssä kirkkaasti loimottavan takkavalkean ääressä. Isä kertoi muistelmiaan Kustaa III:n ajoilta, ja äiti polki rukkia. Samassa lennähti tuvan ovi auki, ja sisään syöksähti yltä päältä verissä ja vaatteet repaleissa oleva mies. "Partio-Jaakko", huudahti isäni hämmästyneenä ja kavahti ylös. Partio-Jaakko se olikin. "Paetkaa", hän huusi, "viholliset ovat hyökänneet pitäjään. Koetimme taistella heitä vastaan, mutta he löivät ylivoimaisena joukkoni. Pakenimme kaikki, ja nyt vihollinen raivoaa pedon tavoin, surmaa kenen käsiinsä saa, ei vaimoja, ei lapsia säästä. Paetkaa, hän on kintereilläni, seuraa kuin vainukoira."

Riensimme ulos ja juoksimme Haukkavuorelle ja olimme jo vuoren metsäistä rinnettä kiipeämässä, kun äiti äkkiä seisahtui ja lähti takaisin. "Asetin kiireessä haahtuvat." hän sanoi, "liika likelle valkeata."

"Älkää menkö, viholliset voivat tuossa tuokiossa olla täällä", huudahti Partio-Jaakko, ja isäkin koetti pidättää äitiä, mutta tämä mitään kuulematta juoksi edelleen, saapui aitaukselle ja aikoi veräjästä sisään. Samalla ilmestyi tuvan nurkkauksen takaa viisi kuusi kasakkaa. He huomasivat äidin, ja turhaan tämä yritti uudelleen paeta Haukkavuorelle. Se oli nyt myöhäistä. Kasakat saavuttivat hevosillaan hänet. Etumaisin heistä iski äitiä keihäällään, ja kimeästi kirkaisten hän kaatui maahan, tallautui hevosten kavioihin, parahti sydäntä särkevästi vielä kerran ja sitten makasi hiljaa.

Kaikki oli tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä ja niin aavistamattoman joutuin, että tuskin ehdimme edes hievahtaa metsän rajalta, jonne äidin perässä olimme kiirehtineet. Sanomaton kauhu kangistutti jäseniäni, koko ympäristö musteni silmissäni, korvissani suhisi ja tiedottomana vaivuin maahan.

Kun jälleen tulin tuntoihini, näin äidin yhä pitkällään nurmikolla. Isä ja Partio-Jaakko taistelivat hänen ympärillään tuimasti kasakoitten kanssa. Kaksi näistä oli jo veriinsä uupunut ja irtonaisina heidän hevosensa laukkoivat kenttää, mutta vielä oli heitä kuitenkin neljä jälellä, uhkaavasti he kannustivat ratsujansa, keihäät nousivat ja laskivat ja kiivaaseen jalkojen töminään sekaantui tahditon kavioitten kopse. Taidolla isä ja Jaakko väistelivät vihollistensa hyvin tähtäämiä iskuja, ahdistivat puolestaan raivoisasti säilällänsä ja kehoittivat ääneen toisiansa. Hammasta purren ja hurjain taistohuutoin kaikuessa kasakatkin ottelivat. Eikö heistä muka olisi kahden talonpojan voittajaa? On, on, mutta ei, jo säilä nousee, ja enää kolme miestä on satulassa ja isännättömänä juoksee kolmaskin ratsu. Jo putoaa satulasta neljäskin kasakka. Silloin toisilta — eloon vielä jääneiltä — loppuu rohkeus, he kääntävät hevosensa, ajavat täyttä karkua pakosalle ja katoavat näkyvistä samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Henkeäni pidättäen ja koko ruumiini vavisten olin katsellut taistelua. Nyt lähenin kiireisesti, mutta isä viittasi minun lähtemään. "Mene Haukkavuorelle ja piiloudu Susiluolaan", hän sanoi, "saavumme heti perässä."

— Tahdon nähdä äidin, lausuin itkun tukahduttamalla äänellä.

— Äiti on kuollut, lapsi.

"Äiti kuollut", huudahdin parahtaen ja jälleen olin juosta esiin, mutta isäni ääni ei sietänyt vastustamista. "Mene", hän käski lyhyen jyrkästi, "en halua lisää onnettomuutta."

— Mutta mitä teette äidin?

— Hänet koetan Jaakon kanssa piiloittaa johonkin pensaikkoon.

Miehet nostivat äidin ruumiin maasta ja alkoivat joutuisasti kuljettaa sitä Haukkavuorta kohden.

En saanut katsettani ruumiista ja ikäänkuin naulattuna seisahduin paikalleni, mutta isä suuttui, "tottele", hän huusi, "etkö kuule maan etäällä tömisevän. Siellä uusi ratsujoukko jälleen lähenee."

Isä oli oikeassa, maa tömisi, ja jo kuului aivan selvästi kavioitten kopsetta ja yhä likemmäksi se tuli.

Vapauduin lumouksestani ja syöksyin silmittömän pelon valtaamana metsään, kiipesin ylös Haukkavuorta ja juoksin kuin kuolema olisi ollut kintereilläni. En joutanut nyt isää ja Jaakkoa odottamaan, en ajattelemaan sitä, josko he ehtivät kätkeä äidin ruumiin. Oma pelastukseni oli vain ajatuksissani ja Susiluola päämääränäni, mutta äkkiä johtui mieleeni näkemäni äidin surma, kylmä väristys tempoi jäseniäni, jalkani eivät enää totelleet ja vaivoin sain kontittua erään lähellä olevan suuren hongan alle. Puu oli hiukan kumollansa ja sen turve- ja kivipeittoisten juurien alla oli hyvä, joskin synkkä piilopaikka. Mustaa multaa oli sen pohjalla ja ainoastansa kapeasta, miltei maan tasalla olevasta aukosta tuli sinne vähäisen valoa.

Hongan alle päästyäni vaivuin tainnoksiin ja heräsin vasta siitä, että kuulin askeleita ulkopuolella. Isä ja Jaakko siellä juoksivat ohitse. Aijoin huutaa heille, mutta samalla näin alempana hämärässä muutamia kasakoita ja enää tuskin uskalsin hengittää. Kasakatkin — heitä oli monta miestä — riensivät juoksujalkaa ohitse, mutta alempaakin, vuoren juurelta päin, kuului melua, ja äkkiä koko ulkona oleva taivas muuttui punertavaksi. En alussa oivaltanut mitä se merkitsi, mutta vähitellen tunkeutui korviini tulen räiskeen sähinää, ja arvasin Peltolan palavan. Kasakat olivat sytyttäneet sen tuleen.

Kokonaista kaksi vuorokautta viholliset kiertelivät vuorta isää ja Jaakkoa etsien. Koetin pyrkiä heidän luoksensa — Susiluolassa otaksuin heidän olevan — mutta aina, jo muutaman askeleen otettuani, osui joku vihollinen lähelle ja yhä uudestaan ja uudestaan oli minun vetäydyttävä takaisin piilopaikkaani. Sanomaton epätoivo valtasi mieleni. Olin kadottanut äitini. Pelkäsin nyt isänkin ja Partio-Jaakon joutuneen vihollisten käsiin, ja tietämättömyys heidän kohtalostaan saattoi päiväni rauhattomiksi ja öisin kauheat unikuvat häiritsivät lepoani. Kalvava nälkä ja polttava jano vielä lisäsivät tuskiani ja lopulta olin niin rasittunut, että avoimin silminkin olin näkevinäni hirmu-aaveita. Turha oli kuitenkin pelkoni ollut. Isä ja Jaakko olivat olleet Susiluolassa, ja tänne viholliset eivät olleet löytäneet. Näitten poistuttua he tulivat luolasta ja tapasivat sattumalta minut, jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Samoihin aikoihin olin minäkin lähtenyt piilopaikastani ja jälleen lähennyt Susiluolaa. Tämän lähellä he minut kohtasivat ja yhdessä taivalsimme nyt lymyilypirtteihimme Haukkavuoren takalistoon. Täällä elo oli rauhallista, mutta niin suuressa jännityksessä oli mieleni ollut, että vielä pitkät ajat näin unta hyökkäävistä vihollisista, olin kuulevinani heidän sotahuutonsa ja äidin kimeän kuolinparun. Olinpa toisinansa näkevinäni hongan alla, kallionpinnassa olleen hevosenkengänkin. Muodottomana, tavattoman isona se ilmaantui, kohosi maasta pilviin, syttyi tuleen, ja siniset, virvatulen kaltaiset liekit nousivat sen kannasta. — Vuosikymmeniin eivät uneni ole nyt uusiintuneet, mutta — mikä on kummallisinta — viime yönä olin jälleen kuulevinani taistohuutoja, näin keihäitään heiluttavia kasakoita, ja äitini haamu viittasi taivaalle. Siellä oli pilvissä hevosenkenkä, mutta tällä kertaa liekit paloivat entistä kirkkaammin, ja koko kanta oli ikäänkuin tulessa. Äitini osoitti kenkää, hymyili ja katosi. Samalla minäkin heräsin. Kylmä hiki oli noussut otsalleni.

X.

Lyylin iso-äiti lopetti kertomuksensa. Jännityksellä ja mitään muuta muistamatta olin sitä kuunnellut. Lyyli oli istahtanut viereeni penkille ja ikäänkuin turvaa etsien tarttunut käteeni. Kertomus oli hänestä ollut kauhea ja vieläkin hänen ruumiinsa vapisi liikutuksesta. Itsekin olin vähäisen peloissani, mutta vanhuksen puhe hevosenkengästä johti ajatukseni jälleen toisaalle. Haukkavuoren aarre ja sen yhteydessä mainitut tapahtumat tulivat mieleeni. Missä oli vanhuksen näkemä hevosenkenkä? En ollut vielä saanut siihen vastausta. Sen ainakin tiesin, että aivan Susiluolan likellä sitä ei olisi. Jos niin, näet, olisi ollut, silloin vanhus olisi helposti päässyt pujahtamaan Susiluolaan. Mutta jos sitä luolan edustalla ei ollut, ei se myös saattanut olla sama kuvio, jonka Pekka täältä oli löytänyt. Ehkä Lyylin iso-äiti muistaisi vieläkin paikan. Uudistin sentähden kysymykseni jo kolmannen kerran.

— Muistanko, sanoi vanhus, kuinka olisin sen unohtanut? Meiltä suoraan vuoren ylitse Susiluolaan mennen on eräässä kohtaa kallionrinteellä pieni, noin miehen mitan syvyinen notko. Heti sen ääreltä nousee vuori jälleen jyrkkänä, muuttuu railomaisen louhikkoiseksi ja miltei puuttomaksi. Ainoastaan siellä täällä kasvaa joku vähäinen mänty tahi yksinäinen koivu. Louhikkoa on suunnilleen kymmenen sylen leveydeltä. Sitten vuori on tasaisempaa, rinne kohoaa loivemmin, ja suuret, jättimäiset hongat kaunistavat kanervapeittoista maata. Täällä, noin kymmenen askelta louhikosta, on matala, osaksi maahan kaivautunut paasi, ja kun toistakymmentä vuotta sitten siellä viimeiseksi kävin, olin paaden oikealla puolella vielä honka, joka minulle, pikku tyttönä ollessani, oli suojaa antanut. Se tosin oli entistä enemmän kumollansa, mutta juuret, minkä olivat maaemästä ylenneet, olivat vieneet vahvasti multaa peitokseen, ja sentähden puun suuret, leveät oksat eivät olleet kadottaneet rehevyyttään. Ehkä vieläkään honka ei ole kokonaan kaatunut, ehkä vieläkään sen vihreys ei aivan kellastunut.

— Onko hongalle pitkä matka?

— Pitkäkö? Ei. Suunnilleen puolen tunnin taival.

— Oliko hevosenkengän muotoisessa kuviossa kaksi nuolenpäätä yläkannassa?

— Oli.

— Ja kummankin sisässä pieni nuoli kuvattuna?

— Oli, mutta mistä tiedät tehdä kysymyksesi?

— Setä Pekka on löytänyt samallaisen kuvion Susiluolan edustalta.

— Eno Pekka löytänyt? huudahti Lyyli hämmästyneenä.

— Niin on.

— Mutta mitä nuolet merkitsevät? jatkoi Lyyli puhettaan.

— Ehkä Haukkavuoren aarre löytyisi niitten avulla.

— Haukkavuoren aarre? huudahti Lyyli kummissaan, ja hänen iso-äitinsäkin katsoi kysyvästi minuun.

Kerroin heille lyhyesti mitä Pekalta olin saanut kuulla.

— Pekka siis, lausui Lyylin iso-äiti, on etsinyt aarretta nuolien osoittamassa suunnassa?

— Niin on, mutta hän ei mitään löytänyt ja arvelee sentähden erehtyneensä. Kuviolla ei olisikaan hänen alussa otaksumaansa merkitystä, tahi myös hän ei ole sitä ymmärtänyt oikein selittää.

— Hm, enpä luulisi aarteen löytyvän kuvioitten avulla. Semmoista merkitystä niillä tuskin lienee, mutta odota, ehkä sittenkin olen väärässä, Partio-Jaakon kuolinhetki johtuu mieleeni. Hän viimeisiä hengähdyksiään vetäessään puhui jostakin Haukkavuorelta löytämästään aarteesta ja mainitsi samalla sanan hevosenkenkä. En ole hänen sanoihinsa pannut mitään huomiota, sillä otaksuin hänen hourivan. En sentähden myös ole kenellekään niistä kertonut. Oivallan nyt, että siinä menettelin ajattelemattomasti.

Ainoastaan kahdeksi päivää Partio-Jaakko oli jäänyt piilopaikkaamme Haukkavuoren takalistoon. Täällä isoin neljästä pirtistä oli isän. Jaakko oli yhtynyt meihin, mutta olipa asuntoomme ehtinyt kertyä jo paljon muitakin pakolaisia, etenkin vanhoja ukkoja, eri ikäisiä naisia ja pieniä lapsia. Noin kuukautta ennen sodan syttymistä oli Jaakko mennyt naimisiin. Hänen vaimonsakin oli nyt pirtissämme, mutta siitä huolimatta Jaakko näytti levottomalta ja äkkiä hän nousi penkiltä, suuteli jäähyväisiksi nuorta vaimoansa ja tämän sylissä kapalossa makaavaa, pari viikkoa sitten syntynyttä poikalastaan. Maan sotajoukot olivat uudelleen peräytymässä pohjoista kohden. Se ei häntä, Jaakkoa, vapauttanut velvollisuudestaan taistella. Sentähden hän, toimettomana ollen, tunsi itsensä levottomaksi. Isänmaa kutsui, ja hän aikoi noudattaa kutsua. Vihollisia oli pitäjässä, niitä hän lähtisi karkoittamaan ja hän lähti, kokosi toistamiseen miehiä ympärilleen ja taisteli sitten epätoivon vimmalla syksyyn saakka. Hänen joukkonsa tosin ei ollut lukuisa, nelisenkymmentä talonpoikaa vain, mutta nämät kaikki olivat lujia, jo edellisissä taisteluissa karaistuneita miehiä. He tovereinaan hän väsymättömästi ahdisti vihollisia vanhaan totuttuun tapaansa, mutta — ei yhtä suurella menestyksellä. Viholliset olivat tällä kertaa liika ylivoimaiset ja sentähden hänen vähäinen, mutta rohkea joukkonsa hupeni päivä päivältä yhä pienemmäksi.

Tuli sitten syksy ja sen mukana sotajoukoillemme Oravaisten verinen päivä. Se päivä oli Partio-Jaakonkin viimeinen. Varhain aamulla, piilopirteissämme juuri levolta noustessamme, kuulimme ulkoa hitaita, vaivaloisesti laahaavia askeleita. Ne lähenivät ovea, joku nähtävästi hapuili kädellään salpaa, mutta — ei sitten avannutkaan sitä. Käsi kulki pitkin ovea ja maasta kuului raskas kumahdus ikäänkuin joku olisi pitkin pituuttaan kaatunut. Riensimme ulos. Siellä Partio-Jaakko makasi verissään ja tiedottomana oven takana. Isä otti hänet syliinsä, kantoi sisään ja laski varovaisesti vuoteelle.

Horjuen Partio-Jaakon vaimo läheni miehensä vuodetta, tutki ja sitoi isäni avulla haavat. Niitä oli kaksi, toinen, miekanisku, ulottui otsasta yli päälaen, toinen oli rinnassa. Se oli syvä keihäänpisto. Kun isä sen huomasi, pudisti hän synkästi päätänsä.

— Onko haava kuolettava? huudahti tällöin Jaakon vaimo epätoivoisena.

— Luulen niin, vastasi isäni kolkolla äänellä.

Samalla Jaakko kuitenkin näkyi toipuvan tainnostilastaan. Hän liikahti, näet, levottomasti, avasi äkkiä silmänsä ja nousi ryntäilleen, mutta hänen katseessaan oli outo, hehkuva loiste ja hänen poskillaan kuuma puna. Hän tuijotti meihin terävästi, näytti tuntevan, laskeutui jälleen makuulle, katsoi lempeästi Annikkiansa ja otti hellästi tätä kädestä. Hetkisen kumpikin oli ääneti, mutta sitten Jaakon huulet alkoivat värähdellä, suu avautui, ja hän ryhtyi puhumaan. Ei ollut kuitenkaan äänessä vanhaa, tuttua sointua. Se oli käheä ja särkynyt, ja sana seurasi vain vaivoin sanaa. "Varhain eilis-aamuna olin joukkoineni", hän kertoi, "vihollisia ahdistamassa. Näitä oli Louhi järveltä tulossa noin kaksikymmentä kasakkaa. Olin sentähden miehineni — meitä oli vain kymmenkunta — asettunut maantievarrelle väijyksiin. Viholliset saapuivatkin heti auringon noustessa ja mukana oli heillä neljä muonakuormaa. Odotimme siksi he tulivat likemmäksi. Sitten hyökkäsimme joutuisasti heidän kimppuunsa, surmasimme muutaman heistä ja rajun taistelun jälkeen — miehiäni oli kolme siinä kaatunut — ajoimme loput pakosalle. Muonat tietysti ryöstimme ja olimme juuri aikeissa kuljettaa ne metsään, kun viholliset ihan aavistamatta palasivat takaisin. Heitä oli nyt satakunta miestä — mistä lienevätkään niin pian saaneet lisäjoukkoja — ja äkkinäisellä hyökkäyksellä he piirittivät meidät. Jätimme muonat ja koetimme voimiemme edestä murtautua vastustajaimme rivien lävitse. Onnistuiko se tovereilleni? En luule sitä. Ainakin viisi heistä näin veriinsä uupuvan, ja käsittämättömältä tuntuu se, että itsekään pääsin saarroksesta pujahtamaan. Enpä edes haavaa ollut saanut ja kiireimmiten riensin vihollisten takaa-ajamana Haukkavuorelle. Tämä olikin aivan lähellä, ja kovin vaikeata oli kasakoitten taajassa metsikössä edetä hevosineen. Kadotinkin sentähden pian heidät näkyvistäni."

Ei ollut helppoa Jaakon katkonaista puhetta ymmärtää, mutta vielä epäselvemmäksi se muuttui. Lauseet tulivat hajanaisiksi, ja toisinansa ei yksityisiä sanoja laisinkaan kuullut. Vähän kuitenkin saimme selville. Hän oli puolipäivään saakka ollut Haukkavuorella, mutta sitten lähtenyt täältä. Ketään vihollisia ei silloin ollut näkynyt, mutta vuoren juurelle päästyänsä hän oli huomannut niitä takanansa. Turhaa olisi hänen ollut yrittää vuorelle takaisin ja kiireisesti hän pakeni piilopirttejämme kohden, mutta vihollisetkin olivat huomanneet hänet ja seurasivat ihan kintereillä. Muut näistä hän kuitenkin pian oli eksyttänyt jäljiltään, mutta neljä miestä oli väsymättömänä koko päivän ja yön jatkanut ajoaan ja ehkä pari tuntia sitten — juuri kun hän luuli jo näistäkin päässeensä — odottamatta hyökännyt esiin. Tuskin kahdenkymmenen kivenheittämän matkaa oli tällöin enää ollut piilopirteille. Kiivas taistelu oli syntynyt ja viholliset hän kyllä oli surmannut, mutta samalla itsekin pahoin haavoittunut. Miltei ryömimällä hän oli kulkenut taistelupaikalta, astunut äärimäisyyksiin tarmoaan ponnistaen muutaman askeleen ja kaatunut pirttimme ovea vastaan. Varmaankaan hän ei edes iltaan eläisi. Kovin olivat jo voimat huonot.

Jaakko oli oikeassa. Tuskinpa hän todellakaan iltaan eläisi? Hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet verettömät ja ruumis oudon veltto. Silmätkin olivat puoleksi ummessa, ja katse oli tajuton. Vähäinen elonkipinä ei kuitenkaan vielä sammunut. Silmät suurenivat äkkiä ja saivat jälleen eloisan ilmeen, mutta jotakin vierasta; kylmän kammottavaa niissä sittenkin oli. Ilme katosi, ja katse muuttui tuijottavaksi. Se suuntautui liikkumattomana ohitsemme, ja Jaakko alkoi levottomana houria, puhua sanoja, joissa ei ollut järkeä, ja nähdä näkyjä, joita ei kukaan käsittänyt.