Part 3

Pitkät aikajaksot olivat nähtävästi vaikuttaneet siihen kuluttavasti. Näin ajattelin ja mielikuvituksessani siirryin hämärään muinaisuuteen. Kaikki aarretarinassa mainitut tapaukset kangastuivat ilmi-elävinä sieluni peilissä, ja olinpa näkevinäni enemmänkin. Outokieliset miehet hakkasivat kallioon hevosenkengän muotoisen kuvion monine partoineen ja arvoituksellisine nuolenpäineen ja nuolineen, jotta he — toisten haahdella saarelle laskiessansa — voisivat helpommin löytää aarteensa kätkentäsijan. Vuosisatojen kuluessa oli kallion pinta sammaloittunut, ja hevosenkenkä oli kadonnut näkymättömiin. — Sattuma oli nyt minun kauttani loihtinut sen ilmoille.

Kauvan istuin täten mietteissäni. Vasta toisten poikain kova-ääniset huudot havahduttivat minut ajatuksistani. Nämät, näet, riemukkaalla remulla tervehtivät juuri luolasta palaavia tovereitamme. Ylös hypähtäen yhdyin heidän iloonsa.

Jokainen meistä odotti jännityksellä, että he kertomuksellaan vahvistaisivat sen mielikuvan, joka yleisesti oli lapualaisen retken jälkeen luotu Susiluolasta — siitä ilomme johtui — mutta suuresti petyimme. Luola heidän sanojensa mukaan oli kapea ja vaikeakulkuinen, ja missään he siellä eivät olleet huomanneet jälkeäkään mahtavasta holvista.

Kertomus vaikutti lamauttavasti kuin kylmä sade. Kaikki toiveet eivät olleet kuitenkaan vielä menetetyt. Eräs pojista osoitti kallioon hakattua kuviota ja mainitsi aikaisemmin lausutun arvelun, että aarre löytyisi luolasta.

Miehet naurahtivat pilkallisesti.

— Hullu se on, nimesi eräs heistä, joka sieltä aarretta etsii.

— Kuinka niin? kysyin.

— Kuinka niin? toisti tämä purevasti. Kulkemassamme käytävässä sitä varmaan ei missään ole, ja kukapa olisi ollut niin järjetön, että hän sen olisi virtaan upottanut? Sitäpaitsi luuletko, että kukaan olisi ahdasta luolaa myöden, jota paikka paikoin ainoastansa ryömimällä voi edetä, ruvennut perässänsä laahaamaan isoa ja siis myös painavaa "aarrearkkua?" Enpä puolestani usko, että hän semmoista olisi onnistunut edes luolaan saamaan sisälle.

Olin hänen puheeseensa mitään lausumatta. Hän oli mielestäni oikeassa. Vastaan väittämättä olivat toisetkin, ja pian kaikki toverini — hevosenkenkään enää vilkaisemattakaan — lähtivät vuorista rinnettä astumaan alaspäin. Susiluolassa vast'ikään käyneet kulkivat etujoukossa.

En seurannut tovereitani, vaan jäin yksikseni istumaan Susiluolan edustalle. Silmäilin nyt täällä toistamiseen hevosenkengän muotoista kuviota. Aivan tarkoituksettomana en sitä saattanut vieläkään pitää ja sentähden päätin ensi työkseni tutkia huolellisesti vuorta pienten nuolten osoittamassa suunnassa.

Päivän huomisen sarastaessa lähtisin varhain liikkeelle ja ottaisin mahdollisen luolatutkimuksen varalle lyhdynkin mukaan.

Liika myöhäistä olisikin ollut enää ryhtyä toimeen, sillä aurinko oli jo katoamaisillansa läntisen taivaankulman taa, ja koko kesäinen luonto oli vienon hämärän peitossa.

Enempää vitkastelematta nousin ylös — toverini olivat tällöin luultavasti jo aikoja sitten saapuneet vuoren juurelle — ja aloin hitaasti samota kotiani kohden.

Seuraavana päivänä olin iltaan saakka tutkimusmatkallani Haukkavuorella. Ulotin tarkastukseni Susiluolan alkuosaankin, mutta mitään en löytänyt. Perinpohjin olin vain itseni uuvuttanut. Ehkä en kuitenkaan ollut kuviossa olevia merkkejä oikein ymmärtänyt?

VI.

Tässä Pekka lopetti jännittävän ja huvittavan kertomuksensa.

Sen kuluessa hänkin oli istahtanut penkille.

Hänen piippunsa oli jälleen sammunut, mutta hän ei ollut sitä huomannut.

Pitkät ajat hän oli pitänyt sammunutta piippunysää kädessänsä ja ainakin pari kertaa vetänyt siitä olemattomia sauhuja.

Niin ajatuksiinsa syventynyt hän oli ollut.

Anna oli nukahtanut äidin syliin.

Ennu taasen oli suurella tarkkaavaisuudella seurannut kertomusta.

Sen olin minäkin tehnyt.

Hartaita olivat muutkin olleet, isä, äiti ja torpan emäntä. Olipa Liisakin unohtanut sukankutomisen.

Uuninpankolta nousten hän nyt kiireisesti ryhtyi ruuanlaittoon. Sukankutimen hän sivumennen asetti ikkunalaudalle.

"Päivällinen lienee tänään kertomuksen kautta vähän viivähtänyt", sanoi emäntä. "Tavallisesti syömme noin kahdentoista aikaan."

Isä otti taskustaan ison, amerikkalaisen hopeakellonsa. Se oli kaksi.

Kiitimme isäntäväkeä ja aloimme tehdä lähtöä, mutta Pekka esteli.

"Ette mitenkään saa mennä", hän nimesi, "ruoka on pian valmis."

Jäimme siis vielä aterioimaan, ja tuossa tuokiossa olikin tuvan pöytä jo päivälliskunnossa. Valkea liinanen oli levitetty sille, ja tälle oli asetettu silakkavati, leipälautanen ja suuri haarikka kaljaa. Pöydällä oli sitäpaitsi aamullisia perunoita, jotka Liisa hopulla oli lämmittänyt, kolme neljä lautasta ja yhteisesti käytettäväksemme pari veistä ja haarukkaa.

Pekka luki ruokarukouksen, ja sitten ryhdyimme puolisille. Äiti syötti sylissään Annaa, Ennu ja minä saimme hoitaa itsemme.

Joutuisasti vähän haukattuamme olimme vihdoinkin valmiit lähtemään Haukkavuorelle.

Pekka olisi itse mielellänsä tullut oppaaksemme, mutta ei arvellut jaksavansa.

Liisa lupautui tällöin opastajaksemme.

Kiireesti hän sitoi liinaisen huivin päähänsä ja astui seurassamme ulos.

Aika olikin Haukkavuorelle rientää, jos tahdoimme illaksi ehtiä takaisin torppaan, sillä isän kello näytti olevan jo puoli kolme.

Mennessämme äiti haki rattailta vasun istuimen alta, ja Liisa otti kannulla purosta vettä.

* * * * *

Haukkavuorelle lähdimme pitkin pientä polkua saunan taitse. Kiertäen kaartaen se kulki läpi laajan hongikon ja taajan kuusimetsän ylöspäin vuorista rinnettä.

Kovin vaikea oli vaelluksemme, sillä paikka paikoin metsäinen rinne nousi miltei pääsemättömän jyrkkänä. Liisa ja isä sentähden vuoronperään kantoivat Annaa käsivarrellaan. Äiti talutti vasemmalla kädellään Ennua, oikeassa hänellä oli vesikannu. Minulla oli vasu hoteissani.

Tunnin kuluttua olimme vihdoin huipulla. Täällä vuori oli jo paljon louhikkoisempaa, paljaina törröttivät kalliot, ja ainoastansa siellä täällä oli joku yksinäinen puu.

Yli kaiken kohosi suuri, rosoinen kallionlohkare. Haukkavuoren Hatuksi sitä nimitetään, ja kivestä tehdyt rappuset vievät sen pinnaltaan tasaiselle laelle.

Kiipesimme rappusia myöden Hatulle.

Siitä noin kymmenkunta syltä vasemmalle — lännen puolella — oli aukealla paikalla leveä kalliopaasi. Tummasta, palaneesta ulkomuodostaan päättäen se oli nuorison Juhannusaikaan käyttämä kokkokivi.

Jos suuremmoiseksi olinkin näköalaa Haukkavuorelta ajatellut, en mielikuvituksessani ollut laisinkaan pettynyt.

Kertomuksissa mainittuja monia järviä en tosin sieltä nähnyt, enkä myös seitsemää kirkkoa, mutta mahtava oli sittenkin näköala, joka aukeni silmieni eteen.

Minne vaan loin katseeni, oli edessäni viljavia Pohjanmaan vainioita, jokia ja laaksoja, suuria metsiä ja kauniita kyläkuntia.

Etäällä, monien penikulmien päässä, häämöitti lännessä laajaulappainen Pohjanlahti, ja kaukaa sen rantamalta, metsien takaa, näkyi K:n kaupungin juhlallinen kirkko.

Lännessä siinsi Syvässelän pinta loistavan hohteisena, ja noin peninkulma siitä kohosi kotipitäjäni Louhijärven vaatimaton puukirkko.

Huomasinpa Kirkonkylässä kotinikin, mutta mitättömän pieneltä se näytti nyt mielestäni. En ollenkaan saattanut eroittaa sen edustalle istutettuja marjapensaita.

Oikealla Kirkonkylästä, vuolaan Louhijoen eroittamana, oli vähäisellä metsäkummulla Alanevan kylä. Uteliaisuudella katselin tummasilmäisen Leenan syntymäsijaa.

Suoraan allamme oli Pekan torppa, mutta mistä olisi Susiluola haettava?

Liisa oli seisahtunut viereeni. Kysyin häneltä.

Hän aikoi vastata, mutta samalla Anna alkoi itkeä. Koti-ikävä oli vallannut. Lohdutellen Liisa kääntyi häneen.

Suuntasin silloin katseeni toisaalle.

Seudut, jotka nyt näin, olivat minulle aivan ventovieraat, mutta isäni mainitsi niitten nimet.

Kolme kirkkoa eroitin silmänkantaman päässä. Kaikki olivat ne eri pitäjille kuuluvia. Lounaisessa oli Kaunissaaren, idässä Leppäviidan ja koillisessa Keidaskankaan pitäjät.

V.

Näistä Kaunissaari ja Keidaskangas olivat hyvin kaukana, laajojen metsämaitten takana, mutta Leppäviita rajoittui lännessä Haukkavuoreen.

Ihan lähellä vuorta oli täällä pienehkö talo. Erityisesti panin huomioni siihen, sillä se oli harvinaisen kauniitten riippukoivujen ympäröimä.

* * * * *

Toista tuntia olimme olleet Haukkavuoren Hatulla mahtavaa näköalaa ihailemassa. Nautintoni oli ollut rajaton, mutta nyt oli jo muualle mentävä. Isä alkoi, näet, kiirehtiä Susiluolalle.

Astuimme rappusia alas ja lähdimme joutuisasti luolalle.

Liisa oli oppaanamme, ja isä kantoi Annaa.

Pientä, kierteistä polkua oli meidän nytkin kuljettava.

Se vei Hatusta viistoon oikealle.

Alun kolmattakymmentä minuuttia kesti vaelluksemme.

Tällöin olimme vihdoinkin Susiluolalla.

Peloittavan juhlallisena seisoi täällä korkea kallioseinä, ja suuret, aukeaman muodostavat kivet muistuttivat mielestäni satujen jättiläisiä. Satavuotiset, kiviä varjostavat hongat puhuivat humisten outoa kieltänsä ja likeisestä louhikkometsästä kuului kaarneen vaakutusta.

Painostava, jylhän ympäristön aiheuttama tunne valtasi minut, ja epäröivin askelin lähenin isointa kivistä.

Isä taivutti sen alista syrjää reunustavat katajat sivullepäin.

Kapea, mustassa synkkyydessään kammottava railo aukeni silloin silmieni eteen.

Se oli pitkän Susiluolan suu.

Elävästi johtui tällöin mieleeni Pekan kertomus.

Hain hevosenkenkää.

Löysin sen helposti.

Vuosien kuluessa oli se osaksi uudestansa sammaloitunut.

Kaavin pois sammaleet ja tarkastin huolellisesti kuviota.

Siinä olivat todellakin Pekan mainitsemat säännölliset, poikittaiset viirut, kaksi nuolenpäätä ja näitten sisässä pieni nuoli.

Luin viirut. Niitä oli kuusikymmentä.

Ennu katseli hommaani.

— Isä, hän huudahti, Onni tutkii hevosenkenkää.

— Löydätkö aarteen? kysyi isä naurahtaen.

Nousin punastuen ylös.

"Onni", sanoi äitini, "etsippä metsästä vähäisen risuja, jotta saan kahvipannun tulelle."

Tein työtä käskettyä.

Risuja ei ollut aivan likellä.

Astuin noin kivenheittämän päähän alas vuoren rinnettä. Täällä vasta, jossa metsä alkoi tuuheana; oli muutamia hakoja.

Otin haot. Niitten äärellä näkyi olevan hyvä mustikkamaa.

Pistin kiireesti pari kolmen mustikkaa suuhuni ja riensin sitten takaisin.

Luolan edustalla äiti oli sillä välin ottanut kahvipannun vasusta, sikuria, pienen pullon kermaa, sokeria ja puisen, pyöreän kahvipapusäiliön.

Annoin äidille risut.

Laitoimme äkkipäätä kalliolle tulensijan.

Äiti nosti pannun tulelle, kaatoi siihen kannusta vettä, ja isä viritti valkean.

Iloisesti leimahti liekki, ja muutaman minuutin kuluttua porhalti vesi jo kahvipannussa.

Pian olikin kahvi valmis, mutta minua ei haluttanut sen juominen.

Pyysin äidiltä päästä marjametsään.

"Lähde vaan", sanoi hän, "mutta älä viivy kauvan."

Kiitin luvasta ja juoksin riemuisasti pois.

VII.

Metsässä oli enemmänkin mustikoita kuin mitä äsken kiireessä olin saattanut huomata. Minne vaan loin katseeni oli maassa runsaasti noita sinimustapintaisia marjoja.

Huudahdin ilosta ja mättäältä mättäälle riensin mustikoita suuhuni poimien.

Erittäin maukkaita ne olivat mielestäni, ja pian olin niitä noukkiessani unohtanut kokonansa ajan kulun.

Enpä huomannut pitää vaaria kulkemastani tiestäkään.

Sen vain vieläkin muistan, että milloin kiipesin ylös mäkistä vuoren selkää, milloin laskeuduin alas jyrkästi viettävää rinnettä.

Suuri oli tällöin hämmästykseni, kun äkkiä havaitsin seisovani vuoren juurella ja edessäni oli Hatulta näkemäni, riippukoivujen ympäröimä talo.

Mitenkä olin näin kauvas joutunut?

En saattanut sitä ymmärtää.

Ajatuksissani olin kiertänyt vuoren itäiselle rinteelle saakka, mutta sikseen jäi nyt marjojen poimiminen ja joutuisasti aloin kavuta Haukkavuorta takaisin ylöspäin. Isä ja äiti olivatkin varmaan minua jo odottaneet, ja sentähden tulisi minun kiirehtiä. Kunpa he olisivat vielä Susiluolalla?

Olin oikein tuskissani ja puoleksi kyynelsilmin kiisin eteenpäin. Vuorta kiersin oikealle käsin, mutta oudoilta näyttivät paikat.

Vihdoin kuitenkin luulin olevani likellä päämäärää. Korkea vuorenseinä, näet, häämöitti puitten lomitse. Ponnistin entistä enemmän voimiani, mutta pahoin olin erehtynyt. Susiluolalla en vieläkään ollut.

Purskahdin nyt itkuun ja päätin ensin pyrkiä Hatulle. Sieltä ehkä helpommin löytäisin luolalle. Pian olinkin Hatulla ja rohkaistuneena pidätin kyyneleitäni.

Alhaalla näin Pekan tutun asumuksen. Sielläpäin oli siis länsi.

Etsin oikealta polkua, jota myöden olimme menneet Susiluolalle. Useampia teitä pistikin silmiini, mutta mitä niistä olisi minun kuljettava?

Sitä en tietänyt.

Arviolta valitsin kuitenkin yhden poluista ja juoksujalassa etenin sitä. Siten mahdollisesti kymmenessä minuutissa ehtisin luolalle, mutta odottamatta polku loppui. Käännyin silloin takaisin ja aloin uupuneena astella toista tietä. Tämä veikin pitemmälle, mutta sanomattomaksi kauhukseni huomasin äkkiä eksyneeni siltä.

Olin joutunut synkkärotkoiseen, tiettömään louhikkoon, ja siellä täällä oli kalliossa syviä, ammottavia kuiluja.

En enää saattanut hillitä itseäni. Kyyneleet tulvehtivat uudestaan silmistäni ja itkun tukahduttamalla äänellä huusin isää ja äitiä, mutta kukaan ei vastannut huutooni.

Toivottomana katsoin silloin viisaimmaksi lähteä suoraan Pekan torpalle. Pian varmaankin isä ja äiti yhdessä Liisan, Ennun ja Annan kanssa saapuisivat sinne, kun he minua eivät missään löytäisi vuorella.

Tuumani toteuttamiseksi laskeuduin varovaisesti jyrkkänä viettävää louhikkoa alas vähän tasaisemmalle metsämaalle. Suuntasin täällä askeleeni vasemmalle, mutta vuoren rinne oli sielläkin rosoista ja kalliosekaista. Pitkät matkat sain sentähden kaartaen kulkea.

Jo pilkoitti kuitenkin puitten lomitse esille vähäisen peltomaata, ja olinpa vahvarunkoisten honkain välistä näkevinäni hiukan päreistä kattoakin. "Pekan torppa peltotilkkuineen näkyy", juolahti heti mieleeni.

Tuossa tuokiossa muuttui itkuni hiljaiseksi nyyhkytykseksi, ja suuresti tyyntyneenä koetin kiireisesti astua lopun matkasta.

Tosin olin kovasti uuvuksissa, mutta sitä en ehtinyt nyt ajatella. Olisinhan paikalla jälleen Pekan kodikkaalta tuntuvassa torpassa.

Pian olinkin vuoren juurella, mutta täällä ei ollutkaan edessäni tuttua saunarakennusta, eikä tuttua Pekan asumusta. Olin toistamiseen kulkenut riippukoivuisen talon luo, mutta mitenkä tämä oli voinut tapahtua, sitä en saattanut ymmärtää.

Aivan masentuneena heittäysin pitkälleni maahan ja kasvot kärsilläni peittäen purskahdin katkeraan itkuun. Koko hento ruumiini vapisi ankarasta mielenliikutuksesta, ja tuon tuosta tunkeutui huuliltani puoleksi pidätetty valitushuuto.

Havahduin siitä, että joku kevyesti kosketti oikeata olkapäätäni.

Kohotin katseeni ylös.

Edessäni seisoi pieni, noin kahdentoistavuotias tyttö. "Mitä itket?" tämä kysyi lempeällä, hiljaisella äänellä.

Hänen tukkansa oli ihan pellavainen ja pitkissä suortuvissa, hänet isot, kirkkaat silmänsä olivat taivaan siniset.

Pyyhin kyyneleet silmistäni ja katsoin uteliaana tyttöä.

— Mitä itket? hän kysyi toistamiseen.

— Olen eksynyt, sanoin.

— Eksynyt?

Tyttö vuorostansa silmäili uteliaana minua.

Kerroin hänelle lähemmin tapahtumasta. Olin äidin, isän, Ennun ja Annan sekä Pekan Liisan kanssa lähtenyt Haukkavuorelle. Olimme käyneet Hatulla, menneet Susiluolalle, ja täältä olin minä eksynyt. Pitkän matkaa olin harhaillut, enkä nyt enää tietänyt, mitä tekisin. Äiti polo varmaankin jo levottomana itki.

Kun olin lopettanut kertomukseni, tarttui tyttö kyynelsilmin käteeni ja pyysi minun seuraamaan mukanansa isoäitinsä luo. Riippukoivujen ympäröimä talo oli hänen kotinsa, ja siellä asui iso-äitikin.

— Olen iso-äidin kanssa yksin kotona, hän sanoi, mutta pian tulevat toisetkin, ja silloin pääset takaisin isän ja äidin ja Ennun sekä Annan luo. Täältä on pitkä eno Pekan torpalle. Et sinne jaksa käydä.

— Onko Pekka enosi? nimesin hämmästyneenä.

— Hän on äidin veli, jatkoi tyttö puheluaan, mutta mikä on nimesi? Et ole vielä sitä sanonut. Minua kutsutaan äidin mukaan Lyyliksi.

— Olen Onni, vastasin.

— Onni, se on kaunis nimi, mutta arvaappa, meillä on hevonen, jonka nimi myös on Onni. Se on niin suuri ja pulska, ja äiti ja isä ajavat sillä aina yhdessä kirkolle.

Tähän keskeytyi hetkeksi puhelumme. Olimme sen kuluessa tulleet matalan kiviaidan luo. Astuimme pienestä, viheriäiseksi maalatusta veräjästä aidan sisäpuolelle. Täällä riippukoivut kaunistivat nurmikenttäistä pihaa, ja kapea polku kulki kiertäen vasemmalta talon toiselle puolelle. Polkua käsi kädessä edeten saavuimme lasi-ikkunaisen kuistin luo. Leveä, lehtokujainen tie vei täältä edempänä olevalle veräjälle, ja oikealta pilkoitta puitten lomitse rakennuksia, ehkä aitat, talli ja navetta. Kuin unessa huomasin kaiken tämän, sillä ajatuksissani olin kaukana muualla, nimittäin Pekan torpassa. Kunpa omaiseni Liisan keralla olisivat sinne menneet, eivätkä turhaan etsisi minua Haukkavuorelta. Jo olikin aika pitkälle kulunut, sillä kesä-yön vienoon hämärään oli koko maisema peittymässä.

* * * * *

Astuimme, Lyyli ja minä, mahtavasta kaksoisovesta sisälle lasi-ikkunaiseen kuistiin. Täältä tulimme pieneen, puolipimeään eteiseen, jonka sekä oikealla että vasemmalla seinämällä oli korkea ovi. Näistä oikeanpuolinen, tupaan vievä, oli auki, ja kynnyksellä seisoi vastassamme vanha nainen.

En milloinkaan ennen ollut niin vanhaa ja ryppynaamaista eukkoa nähnyt. Hänen vartalonsa oli ihan kumarassa, hänen tukkansa aivan valkea, ja pienet, teräväkatseiset silmät olivat syvällä päässä. Hänen otsansa oli matala, leuka ulospäin pistävä ja nenä suuri, kaareva. Aaveelta vaimo näytti synkässä hämärässä, ja peloissani olin tempautua irti Lyylin kädestä ja juosta kiireisesti ulos. Outo vavistus oli vallannut ruumiini, ja mieluimmin olisin tahtonut jälleen lähteä Haukkavuorelle kuin hetkeäkään enää olla talossa.

Ystävällinen ääni kajahti tällöin korviini. Mistä ääni tuli? Katsahdin hämmästyneenä ympärilleni. Vanha vaimo puhutteli meitä ovensuusta.

"Iso-äiti", huudahti samalla Lyylikin iloisesti.

Tuoko nainen oli Lyylin iso-äiti? Ei saattanut hän silloin olla mikään aave, eikä mikään velho, mutta ehkä Lyylikin oli vain kauniiseen asuun pukeutunut noita-akka? Ei ollut. Aaveella olisi käsi kylmä, mutta Lyylillä oli lämmin, eikä noita-akalla olisi hänen kirkkaita, hyviä silmiään.

Olin tyyntynyt ja vastustamatta annoin pienen suojelijani viedä minut iso-äitinsä luo.

Perin olikin tämä ystävällinen. Päätäni kädellään taputtaen hän kuljetti meidät tupaan, ja täällä Lyyli yksityiskohtia myöden toisti kertomukseni eksymisestä. Itse oli hän ollut pihalla leikkimässä ja tänne kuullut itkuni. Silloin hän oli lähtenyt itkua kohden ja löytänyt minut. "Onni raukka", hän sanoi, "tahtoisi eno Pekan torpalle, mutta sinne on niin kovin pitkä matka."

"Kyllä Onni pääsee", lausui vanha iso-äiti lohdutellen, "Onni on vaan levollinen!" Nyt ovat he tosin yksin kotona, mutta hetken perästä tulevat toisetkin kylästä, ja silloin lähetetään renkipoika hevosella viemään. "Mutta mistä olet?"

— Louhijärveltä, Kirkonkylästä.

— Ja isäsi nimi?

— On Hakalan Taavi.

— Hakalan Taavi, hymisi vanhus, silloin tunnen isäsi hyvin. Hän on kuuluisan Partio-Jaakon pojanpoika.

VIII.

"Kuuluisa on Partio-Jaakko", jatkoi Lyylin iso-äiti hiljaisesti puheluansa, "ja harvat olivat todellakin seuduillamme ne miehet, jotka hänelle olisivat vertoja vetäneet. Hän, missä liikkuikin, oli kaikkien venäläisten sotajoukkojen kauhuna, ja syytä olikin niillä häntä peljätä, mutta ehkä olet ennenkin kuullut hänestä puhuttavan?"

Minäkö en olisi kuullut Partio-Jaakosta eli niinkuin häntä myös kutsuttiin, Sissi-Jaakosta. Hänhän oli koko sukumme ylpeys, ja monet talvipuhteiset illat oli isä minulle hänen urotöistään kertonut. "Olen, olen", vastasin sentähden vilkkaasti, ja huomioni kiintyi.

— Olet, huudahti Lyyli ja taputti iloisesti käsiään. — Iso-äiti, oi, kerro minullekin hänestä!

— Lapsi, ei ole hauskaa iltahämyssä tarinoida sodan verisistä muistelmista. Ne tekevät mielen niin synkäksi, ja levottomasti nukkuisit yösi.

— Onko sota sitten hirveätä, iso-äiti?

— On. En milloinkaan toivoisi Suomen enää joutuvan sodan jalkoihin. Semmoisen raivotessa veri vuotaa virtoina, ja useat syyttömätkin saavat kärsiä, vieläpä turvattomat vaimot ja lapsetkin, jotka ajoissa eivät ehdi paeta lähestyvän vihollisen tieltä. Eipä aina säästetä edes sairaita ja raajarikkojakaan.

— Onko iso-äitikin saanut kärsiä?

— Olen. Pienenä, sinun ikäisenä tyttönä olen kerran kokonaista kaksi vuorokautta piileskellyt Haukkavuorella vihollisia. Olin kätkeytynyt suuren hongan alle. Nälkä ja jano vaivasivat minua täällä, mutta en sittenkään uskaltanut lähteä muuanne, sillä venäläisiä kierteli pitkin vuorta. He etsivät Partio-Jaakkoa ja isääni, mutta itsekään en ollut vaaratta. Tiesin isäni ja tämän toverin lymypaikan, mutta en olisi sitä näyttänyt. Ennemmin olisin vaikka henkeni menettänyt. Niin lujasti olin päättänyt olla mitään ilmoittamatta. Sydämeni vapisi kuitenkin tuskallisesti pelosta, ja sanomattomalla kauhulla ajattelin silmänräpäystä, jolloin viholliset minut löytäisivät. Nälkä ja janokin tulivat yhä suuremmiksi, ja käsin aloin kaivaa maata, jotta edes märkää multaa olisi kuivuudesta polttavaan suuhuni. Kova kallio tuli vastaani, ja synkässä toivottomuudessani itkin, mutta kyyneleet heikonsivat entisestäänkin jo huonontuneita voimiani, ja vaivuin raskaaseen, kuoleman kaltaiseen uneen. Kun siitä heräsin, oli ulkona kirkas päivä. Valoisaa oli puun allakin, jonne olin piiloutunut, ja sileänä, harmaana oli paljastamani kallion pinta. Ainoastansa yhdessä kohtaa oli vähäisen kouruja. Siinä oli kalliossa pieni, omituinen, hevosenkengän muotoinen kuvio.

Mitä puhui vanhus? Olinko kuullut oikein? Hän oli Haukkavuorella nähnyt hevosenkengän muotoisen kuvion, mutta ison hongan alla, eikä siis samassa paikassa kuin Pekka. Mieleni oli jännityksessä, ja unohtanut olin hetkeksi Pekan torpan, unohtanut kaipaukseni vanhempieni ja Ennun sekä Anna-siskon luo. Missä oli Lyylin iso-äidin löytämä hevosenkenkä? Ehkä sekin oli jossain Susiluolan likellä? En malttanut olla sitä eukolta kysymättä.

Kuuliko hän kysymykseni? Mitään hän ei ainakaan siihen vastannut. Hitaasti hän käveli edestakaisin pitkin lattiata ja näytti olevan syvästi mietteissänsä.

Uudistin kysymykseni. Silloin eukko — ikäänkuin mietteistään havahtuen — katsahti minuun, mutta heti hän vaipui jälleen ajatuksiinsa.

En enää uskaltanut häiritä häntä. Istahdin seinämällä olevalle penkille, mutta Lyyli seisahtui uunin ääreen ja katseli oudostuneesti iso-äitiänsä.

Mikä vanhuksen todellakin oli? Toisinansa häntä ihan silminnähtävästi värisytti ja nyt hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä alkoi mumista itseksensä.

Kauvemmin ei Lyyli voinut hillitä itseänsä. Kyynelsilmin hän juoksi iso-äitinsä luo, tarttui tätä käsivarteen ja kysyi tuskallisella, itkunsekaisella äänellä: "Iso-äiti, mikä sinun on?"

Taas kohotti vanhus katseensa. Hänen silmänsä saivat lempeämmän sävyn ja hellästi irroitti hän Lyylin käden käsivarrestaan. "Mikä minua vaivaa? En itsekään tiedä."

— Puhuit itseksesi.

— Puhuinko? En sitä huomannut. Oudot muistelmat ovat vallanneet mieleni ja äsken tuntui siltä kuin jälleen eläisin uudestaan sodan kauhut. Ehkä siksi en nyt olekkaan kaltaiseni.

Isäni oli talonpoika niinkuin kummankin teidän isä, ja talonpoikia olivat hänen esivanhempansa olleet, mutta kuitenkin oli hänellä enemmän tietoja ja enemmän varallisuutta kuin monella säätyynsä kuuluvalla siihen aikaan. Hän olikin nuoruudessaan paljon maailmaa nähnyt ja olipa hän tuossa neljänkymmenen korvilla ottanut sotaankin osaa, ollut mukana Kustaa III:n retkellä Venäjää vastaan. Sitten hän oli palannut kotiinsa ja täällä hän uutterasti oli alkanut asua isältään perimäänsä taloa. Entistään suuremmaksi se olikin kasvanut ja vuosien kuluessa siitä tuli pitäjän mahtavin ja pitäjän uhkein talo, eikä missään, ei edes isossa pappilassa, sanottu niin paljon hopeita ja kultia löytyneen kuin meillä Peltolassa.