Part 2

Kaukaa Kemin puolelta hänen isänsä oli tullut ja asettunut asujaksi torppaan, missä nyt olimme. Muutosta tänne ei Pekka paljonkaan muistanut, sillä hän oli silloin ollut vielä aivan pieni, tuskin nelivuotias, mutta sen hän sitävastoin selvästi muisti, että Haukkavuori jo ensi näkemältä oli häntä suuresti viehättänyt. Sen metsäiset, jylhät rinteet olivat, näet, hänestä niin oudon juhlalliset, ja miltei itsetiedottomasti hän toisinansa oli huomaamattansa lähennyt saunan takana olevaa puroa, leikkinyt ensin hetkisen sen partaalla, mutta alkanut sitten hiljakseen, askel askeleelta, kiivetä kallioista rinnettä ylöspäin. Aina oli tällöin äidin ääni kutsunut häntä varoittaen takaisin, ja hitaasti, vastenmielisesti hän oli jälleen laskeutunut alas. Kerran hän kuitenkin eräänä sunnuntaina, oli äitinsä havaitsematta päässyt tuvasta. Äiti nukkui silloin puolipäivä-untansa, ja isäkään ei ollut kotona. Joutuisasti hän juoksi saunan luo, sieltä purolle ja purolta rinnettä ylös. Hän juoksi herkeämättä. Pienet kädet löivät verille kalliota kavutessa ja vaatteet joutuivat epäjärjestykseen, mutta siitä hän ei välittänyt. Ylös, ylös hän tahtoi. Viimein hän kuitenkin oli hengästyneenä pysähtynyt ja katsonut taaksensa. Joka taholla hänen edessänsä oli jylhää, kallioista metsää, mutta yli synkän metsän näkyi korkealta harjanteelta hänen kotinsa. Etäällä se jo oli, kaukana hänen jalkojensa alapuolella. Peloittavan jyrkkänä kohosi puu- ja sammalpeittoinen vuorenrinne hänen yläpuolellansakin. Silloin oli luvaton matka ruvennut arveluttamaan Pekkaa, ja katumuksen kyyneleet silmissä, sydän kiivaasti pamppaillen hän oli alkanut kavuta tulemaansa tietä takaisin. — Alhaalla, saunan tykönä, oli äiti häntä jo vastassa. Hän oli herännyt unestansa ja heti huomannut sanomattomaksi kauhuksensa, että poikaa ei ollut tuvassa. Hän juoksi ulos, mutta pihamaallakaan ei näkynyt ketään. Silloin hän epätoivoissaan riensi saunalle ja sieltä purolle. Ehkä Pekka oli lähtenyt sinne? Siellä lapsi, itkussa silmin, vaatteet rikkiöiminä ja kädet verissä, tulikin kalliota kiiveten. Selitykset eivät olleet pitkät. Pekalla ei ollut mitään puhua puolustukseksensa, ja äiti — sanaakaan sen enempää tuhlaamatta — nosti hänet syliinsä, vei sisälle ja otti koivurieskan ovipielustasta.

Notkealla koivunvitsalla saamansa selkäsauna oli Pekalta joksikin ajaksi poistanut kaiken halun tutkia Haukkavuoren "salaisuuksia", mutta sitten se vähitellen heräsi uudestansa ja vuosien lisääntyessä, nuorukaisijän tullen, kasvoi yhä voimakkaammaksi. Nyt ei kuitenkaan enää Haukkavuoren suuriluontoisuus ollut yksin vaikuttamassa, vaan ihmeellinen, mainitusta vuoresta liikkuva tarina aarrehistorioineen oli houkuttelemassa tuntemattomia kultia etsimään.

Lapsena Pekka ei ollut tarinaa ymmärtänyt, eikä myös ollut pannut siihen minkäänmoista merkitystä. Satuna sitä olikin hänelle kerrottu, joten hän — sen enempää asiaa punnitsematta — oli sitä myös semmoisena pitänyt, mutta nyt — nuorukaiselle — esiintyi tarina kokonansa toisessa valossa. Itsenäinen arvosteluhalu oli jo määräämässä, eikä Pekka enää voinut olla mielessään kuvittelematta, että vuorella todellakin oli salaperäisiä aarteita kätkettynä. Oudot miehet olivat tuoneet ne tänne aikana, jolloin seudut vielä olivat olleet lappalaisten asustamina. Nämät olivat vähitellen tungetut kauvemmaksi pohjoiseen, mutta perinnöksi oli samalla, paitsi rikkaita kalavesiä ja erärunsaita metsämaita, jäänyt sijaan asettuneille suomalaisille myös aarrehistoria, joka polvesta polveen — ehkä vähän muotoaan muuttaen — oli sitten ollut kulkeilla.

Tämä ajatus tarinan synnystä miellytti suuresti Pekkaa, sillä tarkimmallakaan yksityiskohtain punnitsemisella hän ei voinut keksiä toista yhtä perusteltua ja yhtä todenmukaiselta tuntuvaa selitystä. Tämä ei kuitenkaan vielä mitään varmuutta tuonut. Olihan sekin mahdollisuus, että tarina oli vain vilkkaan mielikuvituksen luoma. Silloin selitys oli myös ainoastansa näennäisesti oikea ja semmoisena soveltuva siihen käsitykseen, minkä hän lapsuudessaan oli vanhempiensa kertomuksen johdosta saanut. Tämä käsitys tunkeutui nyt uudestansa hänen mieleensä ja karkoitti sieltä kaikki jo rakkaiksi käyneet haavekuvat tarinan todellisuudesta, mutta ne palasivat vähitellen ja tällä kertaa niin vastustamattomalla voimalla, että hän miltei tahtomattaankin uskoi aarteen olemassaoloon.

Tähän vakaumukseen joutumista edisti etenkin Karjalasta kulkupuheena tullut tieto. Siellä oli maasta löydetty aarre, joka kertomuksien mukaan oli sinne kätketty Isonvihan aikana. Satuina oli näitäkin kertomuksia pidetty, mutta nyt oli sattuma tuonut aarteen ilmoille. Vasta raivattua uutispeltoa kynnettäessä oli, näet, auran terä paljastanut yli vuosisataisen kätkön. Tästä kuullessaan ei Pekka ollut saattanut olla Haukkavuorenkin tarinaa ajattelematta. Ehkä sekin oli yhtä tosiperäinen?

Kauvan Pekka ei epäröinyt, mutta mitäpä hän sitä tulisena kahdeksantoista vuotiaana olisikaan tehnyt? Silloin veri hehkuu kuumana suonissa, ja mieli palaa seikkailuihin. Enempää itseänsä raskailla ja ikävillä miettimisillä vaivaamatta hän heittikin lapion ja kuokan olkapäälleen ja lähti Haukkavuorelle.

Aamusta varhain hän viipyi täällä myöhäiseen iltaan saakka, mutta väsymys oli ainoana palkintona uutterista ponnistuksista.

Se kuitenkaan ei estänyt häntä yhä uusille matkoille taivaltamasta, ja viikot vierivät, mutta työ oli yhtä tuloksetonta, ja siksi mieli alkoi jo käydä lamaan, siksi horjua äsken vielä niin luja vakaumus aarteen olemassaolosta.

Kerran kuitenkin onni oli häntä suosinut, ja suurella jännityksellä hän oli ryhtynyt havaintojen tekoon. Tämä oli tapahtunut Susiluolan rinteellä.

IV.

Susiluolasta ruvetessansa puhumaan Pekka huomattavassa määrässä vilkastui. Piipun polttaminen unohtui ja eteemme, pöydän ääreen seisahtuen hän käsillään toisinaan liikkeitä tehden kertoi tulisen nopeasti. Oli ikäänkuin menneet tapahtumat olisivat uusiintuneet hänelle ilmi-elävinä. Niin muistelmiensa valtamana hän oli.

Susiluola, nimesi Pekka, sijaitsee Haukkavuoren läntisellä rinteellä. Tupamme rappusilta — jos ulos menisimme — saattaisin teille näyttää vuorella olevan rosoisen ja louhikkoisen paikan, jossa kasvullisuus ainoastansa vaivoin versoo. Vain siellä täällä on joku yksinäinen puu, kuusi tahi mänty, ja paljaina, sammaluurteisina kohoavat kallioseinämät. Yksi näistä on muita jylhempi ja muita korkeampi. Kohtisuorana se nousee kohden sinitaivasta, niin äkkijyrkkänä, että on mahdotonta sen sileällä pinnalla missään saada jalansijaa. Seinämä on kierrettävä, jos ylös tahdotaan päästä.

Sen juurella on kolme neljä isoa, jättimäistä kiveä, ei aivan likitysten, vaan pienen välimatkan päässä toisistaan. Vuorenseinämän kanssa ne muodostavat vähäisen, miltei kehänmuotoisen aukeaman, ja kaksi suurta, satavuotista honkaa varjostaa niitä.

Aukeama on pinnaltaan tasaista kalliomaata, mutta kokonansa jäkälien kattamaa. Tarkasti sitä silmäillessä saattaa nähdä, että se tuskin huomattavasti viettää vasemmalle käsin.

Äärimmäisinnä vasemmalla on suurin aukeamaa muodostavista kivistä. Sen ulkomuodossa ei ole mitään, joka herättäisi erikoisempaa huomiota. Tuskinpa edes sen aimoa kokoa tulee kummastuneeksi. Semmoisia "kalliolohkareita" on lukemattomia maassamme, toisinansa muuten ihan tasaisillakin peltomailla.

Jotakin on kuitenkin tässä kivessä, joka on omiansa tekemään sen merkilliseksi. Sen alta, rinteen puolelta, alkaa, näet, kuuluisa Susiluola.

Luolan suu on hyvin matala. Ainoastansa ryömimällä pääsee siitä sisälle, ja on se ulkopuolelta katajien suojaama, niin että outo ei sitä helposti löydä, vaikka hän olisi kuullut luolasta puhuttavankin.

Kun katajat taivuttaa syrjään, silloin vasta näkyy kiven alta kapea, mustapohjainen, noin metrin levyinen railo. Se ei juuri houkuttele sisälle kömpimään, mutta kun tämän on, joskin vastenmielisesti tehnyt, tällöin on myös vaiva monin kerroin palkittuna. Silmien eteen aukenee kallioisen seinän joka taholta ympäröimä luola, jota jatkuu niin pitkälle kuin maanalaisessa hämärässä saattaa eroittaa.

Kukaan ei ole tiettävästi vielä luolan toista päätä nähnyt. Niin syvälle jylhän ja korkean Haukkavuoren sisälle se tilottuu.

Moni reimana poikana pidetty mies on uhmaillen lähtenyt luolaa kulkemaan, mutta kesken on rohkeinkin palannut takaisin. Kaksi tämmöistä tapausta johtuu etenkin mieleeni.

Kerran meitä oli nuoria useampia, sekä poikia että tyttöjä, Haukkavuorella. Olikin Juhannus-aatto ja väkeä oli Kirkonkylästä saakka kokoontunut vuorelle, sen huipulla kokkoa polttaaksensa.

Ajan kuluksi kävimme Susiluolallakin.

Tyttöjoukossa oli mukana köyhän talokkaan tytär Alanevan kylästä.

Tämä oli kaunis tyttö, mutta hänen kauneudessaan oli jotakin erikoista, pitäjän muitten tyttöjen ulkomuodosta poikkeavaa. Olisipa, kun Leenan näki, luullut mustalaistytön olevan edessänsä. Niin tummanruskeat olivat hänen silmänsä, niin pikimusta oli hänen pitkä, vallattomasti kiharoilla oleva tukkansa. Ehkä olikin hänen suonissaan mustalaisverta. Ainakin huhu, jos se totta sitten puhui, tiesi siitä kertoa. Leenan isä, näet, olisi vieraalla paikkakunnalla mennyt naimisiin erään mustalaistytön kanssa, mutta tämä oli täällä, heti lapsen synnytettyänsä, kuollut. Silloin mies otti lapsen — se oli tyttö — ja muutti jälleen kotiseutuvilleen.

Oli huhun kuinka oli, ei estänyt se muita pitäjäläisiä ja näistä etenkin nuorisoa Leenan kanssa seurustelemasta. Tuskinpa aina häntä "mustalaiseksi" edes muistimmekaan. Suurimman osan ikäänsä hän oli elänytkin keskuudessamme. Sentähden olimme häneen tottuneet, ja luulenpa monen pojan tavallista syvempäänkin katsoneen hänen tummiin silmiinsä. Minäkin hiljaisuudessa pidin Leenasta — tässä Pekka vilkaisi vaimoonsa — ja ihailemista hänessä olikin. Hän oli käytökseltään tulinen, liikkeiltään reipas ja — mikä mustalaisessa on harvinaista — luonteeltaan sydämellisen suora ja vilpittömästi rehellinen. Eivätpä tytötkään olleet hänestä pitämättä, ja hyvä toveri Leena olikin. Pieninkin ystävää kohdannut vastoinkäyminen saattoi kyyneleet hänen silmiinsä. Toisinansa hän kuitenkin oli oikullinen. Silloin hänen isot, iloisat silmänsä tuikehtivat veitikkamaisesti ja vallattomana hän sai milloin minkin päähänpiston, kiusasi, näet, tovereitaan tahi — mikä oli tavallisinta — laski pilaa ihailijoistaan, heti jälleen sydämettömyyttään taas katuaksensa.

Vallattomana hän nytkin oli Susiluolalla ja lupasi sille pojista sukkaparin kutoa, joka luolan päässä kävisi.

Meitä oli paljon poikia hänen ympärillään, mutta kukaan meistä ei astunut esille. Vaatimus oli mielestämme liika mahdoton täyttää, mutta kuitenkaan emme saattaneet olla epäröiden katsomatta toisiamme, sillä tytöt virnistelivät selkämme takana, ja se harmitti.

"Eikö kukaan uskalla?" sanoi Leenakin pilkallisesti naurahtaen.

Joukostamme astui silloin päättäväisenä esille synkkäkatseinen Lapuan poika.

Hän oli vasta tullut paikkakunnalle ja useammille meistä outo.

"Tyttö", sanoi lapualainen purevalla äänenpainolla, "en sukkaparia ansaitakseni lähde, vaan jos sydämesi minulle lupaat, niin luolaan menen ja sen päässä käyn."

Leena punastui. Niin pitkälle hän ei ollut leikinlaskussaan tahtonut mennä.

— Lupaa, lupaa! huusivat tytöt — kesken lapualainen takaisin palaa.

— Olkoon sovittu, lausui Leena pilkallisesti.

Lapualainen puri huuliaan, mutta ei sanaakaan puhunut. Uhkamielisenä hän taivutti katajat syrjään ja ryömi aukosta sisään.

Tuossa tuokiossa hän oli kadonnut näkyvistämme, mutta vielä tarkastelimme levottomuudella luolan aukkoa.

Levottomuus kasvoi, kun häntä vielä parinkaan tunnin kuluttua ei takaisin kuulunut.

Aivan kalpeat olivat Leenan kasvot. Hän katui jo ajattelemattomuuttaan. Ihan ventovieraalle hän oli sydämensä luvannut. Mitäpä jos lapualainen oli pilan totena ottanut? Mitä hän tälle silloin sanoisi? Leenan tätä ajatellessa kuuma kyynelkarpalo juoksi pitkin hänen poskipäitään, ja leikinlasku ei enää huvittanut.

Allapäin olivat toisetkin tytöt. Heitä suretti se, että he kehoituksellaan, jota heidän toverinsa oli noudattanut, olivat saattaneet tämän ikävään pulaan.

Emmepä mekään, pitäjän pojat, olleet laisinkaan mielissämme. Ulkoseurakuntalainen oli tullut ja alttiilla rohkeudellaan ehkä alentanut arvoamme tyttöjemme silmissä. Kukapa sitäpaitsi meni takaamaan, ettei hän luolan päässä kävisi ja sitten esiintyisi vaatimuksineen? Tiesi sen Leenankin silloin. Tytöt ovat aina hupakoita. Ottavat vaikka minkä mokoman, joka tielle osuu. Uhmaileva oli monen pojan katse, ja voimattomassa vimmassaan he puristivat nyrkkiään housuntaskussa.

Ummelleen kolme tuntia oli vierähtänyt. Tällöin vasta — auringon ensimäisiä säteitään heittäessä itäiseltä taivaanrannalta — näkyi viimeinkin katajien lomitse käsi ja pian toinenkin. Luolasta tuli esille lapualainen, mutta minkälaisena ulkomuodoltaan?

Hänen vaatteensa olivat likomärjät ja repaleiset, hänen kasvonsa ja kätensä veriset. Lakittamin päin ja vahva, ruskea tukka vedestä takkuisena hän seisoi edessämme. Hänen harmaat silmänsä olivat entistäkin synkkäkatseisemmat, ja parrattomat huulet olivat lujasti yhteenpuserrettuina.

Näin hän seisoi silmänräpäyksen ajan, mutta sitten hän perin uupuneena vaipui maahan.

Lähenimme uteliaina häntä.

Tällöin hänen huulensa avautuivat. "Tuokaa juotavaa!" hän kuiskasi tuskin kuuluvin sanoin.

Eräällä pojista oli pullo viinaa mukana. Hän tarjosi lapualaiselle pullon.

"Ei väkeviä", puhui tämä raskaasti.

Äkkipäätä tehdyllä tuohisella haimme hänelle joutuisasti vettä.

Syvin siemauksin hän joi kaiken veden ja laski sitten tuohisen viereensä.

— En ole yrityksessäni onnistunut, hän mumisi hampaittensa välistä.

— Et ole onnistunut? sanoimme yhteen suuhun ja sydämessämme tunsimme hienoa vahingoniloa.

— En.

Odotimme jännityksellä selitystä.

— En neuvoisi ketään, hän nimesi — yritystäni uudistamaan.

— Todellakin, lausui Leena, joka hänkin oli tyttöjen seurassa likennyt — sen näköinen oletkin.

Leena ei ollut saattanut äskeistä tuskaansa unohtaa ja tahtoi sentähden kostoksi vähäsen pistellä.

Lapuan poika loi moittivasti katseensa häneen.

Leena huomasi sen ja punastuen hän vetäytyi toisten taakse.

Samalla lapualainen nousi vaivaloisesti pystyyn. Hänen lyhyt, jäntevä vartalonsa vapisi vieläkin kokemistaan ponnistuksista, mutta hänen silmänsä leimahtivat nyt tulta ja terästä oli äänessä. "En ole pelkuri", hän lausui, "mutta sittenkään en halua toistamiseen tehdä matkaani. Kaukana kallioitten syvyydessä on vuolas virta, ja kylmä kostea on viima, joka täältä tunkee vastaan. Virran ylitse olen yrittänyt kahlata, mutta vesi tempoi jalkojani. Se oli viedä henkeni, vaatteeni repeytyivät ja lakkini kadotin. Verissä ovat käteni, verissä kasvoni, mutta kohtaloani en valita. Sitä ainoastansa valitan, että naisen narriksi rupesin."

Ylpeästi niska kenossa Lapuan poika lähti astumaan mäkistä rinnettä alas, mutta tyttöjoukkoa sivuuttaessansa hän moittivin silmäyksin etsi Leenaa ja tämän nähdessänsä hänen synkkä katseensa muuttui niin kaihomielisen surulliseksi. Emme silloin mekään saattaneet enää tuntea vahingoniloa ja katkeruudetta, jopa miltei kunnioituksella, ajattelimme poistuvaa vierasta. Eipä joka mies vaan tekisi hänen rohkeata yritystään.

Pian hän oli kadonnut taajan hongikon suojaan.

Tällöin mekin lähdimme luolalta, kukin kotiinsa mennäksensä, mutta seuraavana päivänä, aamun koittaessa, valjastin isäni kolmivuotisen oriin kirkkorattaitten eteen.

Ajoin hevosella Kirkonkylään. Lapualainen oli työssä siellä — niin oli minulle sanottu — ja tahdoin nyt tiedustella häneltä yksityiskohtaisesti hänen seikkailuaan luolassa.

Miestä en enää tavannut.

Jo Juhanuspäivän illalla hän seikkailuaan lähemmin kenellekään kertomatta oli lähtenyt kohden kotipitäjäänsä taivaltamaan.

Kuulin sitten jälestäpäin, että Leena oli sinne kirjoittanut hänelle, mutta mitä kirjeessä oli, sitä en tiedä. Ehkä hän siinä pyysi lapualaisen unohtamaan lausumansa pilkkasanat. Se semmoinen olisi ollut niin Leenan tapaista.

V.

Pekka keskeytti hetkeksi kertomuksensa. Piippu oli hänen puhuessansa sammunut ja sentähden oli se uudestansa viritettävä.

Pekka käveli takalle, otti hiiloksesta tulta ja sytytti piippunsa.

Sitten hän jälleen astui pöydän luo ja jatkoi kertomustaan.

Toinen yritys — hän sanoi — joka erityisesti johtuu mieleeni, tapahtui noin viikko jälkeen äsken kertomani luolaseikkailun.

Kulovalkean tavoin oli maine Lapuan pojan uhkarohkeasta teosta levinnyt kautta pitäjän.

Jokainen kummeksui sitä, että luolassa saattoi olla voimakas virta. Mitenkä olisi tämä luonnonilmiö selitettävissä?

Luolaa oli tähän saakka pidetty jotakuinkin vähämerkityksellisenä.

Kaikenlaisia tarinoita sen suuresta pituudesta oli tosin jo ammoisista ajoista liikkunut kansan suussa, mutta tiedettiin, että "pitkiä, maanalaisia käytäviä" oli monessa muussakin pitäjässä, joten Susiluolaankaan ei enempää arvoa pantu.

Nuorison silmissä se kuitenkin aina oli ollut kunniassa. Nuorison piiristä olivat ne miehetkin olleet, jotka toisinaan olivat sen kallioiseen syvyyteen tunkeutuneet.

Juhannusaattona nuoriso tapasi joka vuosi säännöllisesti kokoontua Haukkavuoren ylimmälle harjanteelle kokkoa polttamaan. Tällöin oli myös säännöllisesti käyty Susiluolan luona. Sen ääressä oli istuttu ja tarinoitu, sen ääressä leikkiä lyöty, jopa joskus lymysilläkin juostu. Usein oli silloin luola ollut lymysijana, ja olenpa itsekin kerran, piilosilla ollessa, kulkenut sitä noin puolisen tuntia. Milloinkaan ei ollut kuitenkaan ollut luolan tutkimisesta mitään kysymystä. Ainoastaan Haukkavuoren sadunomaisen aarteen etsijät olivat välistä sen alkuosaa tarkastaneet, mutta kaikki olivat he miltei heti luopuneet tarkastuksestaan. Niin kapea on, näet, luola jo likimiten kymmenen sylen päässä, että mahdottomalta näyttää ihmisenkin siellä edetä, puhumattakaan siitä, että suurta "aarre-arkkua" ei mitenkään voisi saada sisälle.

Olosuhteet olivat nyt monessa suhteessa muuttuneet. Lapualaisen kautta oli Susiluola äkkiä tullut kuuluisaksi. Joskaan ei sieltä aarteita toivottu löydettävän, oli se kuitenkin salaperäisine virtoineen siksi ihmisellistä uteliaisuutta kutkuttava, että mielikuvituksessa — kun varmuudella ei mitään tiedetty — ajateltiin se sisäosaltaan mahtavaksi holviksi, jonka toisesta seinästä, poikki leveän, syvänteisen kivialustan, juoksisi käsittämättömistä lähteistä vahva, pyörteinen, kylmää kosteutta mukanaan tuova vesisuoni. Läpitunkevana viimana "huurumainen" kosteus levisi holvin kaikkiin soppiin ja sieltä pitkin "luolakäytävää."

Eipä mielikuvitus edes tähänkään pysähtynyt. Muutamien ajatuksessa voimakas virta muuttui mahtavaksi koskeksi ja laaja holvi suuren suureksi saliksi, jonka kattoa omituiset, luonnon muodostamat patsaat tukivat, ja jonka seinät olivat monipiirtoisten kourujen uurtamat.

Kun mielikuvituksessa oli näin pitkälle menty, ei ole kummeksumista, jos vähitellen heräsi ajatus luolan lähemmästä tutkimisesta, ja — niinkuin on tavallista tämmöisissä oloissa — seikkailuhaluinen nuoriso oli etenkin valmis ryhtymään tutkimuskokeisiin. Se mies olisi, joka ensimäisenä kävisi "virralla" saakka, ja kauvaa ei nuoriso tarvinnutkaan päätöksen tekoon. Jo noin viikko jälkeen lapualaisen yrityksen oli meitä Susiluolalla toistakymmentä poikaa.

Pidimme tarpeettomana kaikin lähteä luolaan ja heitimme sentähden arpaa. Se, jolle arpa lankeisi, olisi oikeutettu valitsemaan tovereikseen miehen tai pari.

Onnellinen oli Kirkonkylästä, talokkaan poika, ja tovereikseen hän otti erään pojan Alanevan kylästä ja tämän veljen. Lyhdyillä varustettuina ja kivivasara vyötäisillä he katosivat luolaan.

Likimäisin neljä tuntia saimme tällä kertaa odottaa. Silloin vasta miehet tulivat takaisin. Heidän matkansa oli ollut uuvuttava, mutta virran he olivat myös nähneet — joskin etäältä.

Perin varovaisesti he olivat kulkeneet, vain askel askeleelta. Siksi olivat he niin kauvan viipyneet luolassa.

Ainoastansa tämän lähimmän alku-osan, noin kymmenen sylen matkan, he olivat saattaneet käydä pystyasennossa. Mutta sitten olikin luola jo muuttunut kovin kapeaksi ja matalaksi. Paikka paikoin olivatkin he sentähden edenneet puoleksi ryömimällä.

Heidän vähän toista tuntia kuljettuansa oli luola alkanut loivasti aleta ja kaukaa he olivat kuulleet veden pauhua.

Jo aikaisemmin oli veden pauhu käsittämättömänä humuna tunkeutunut heidän korviinsa, mutta nyt he vasta saattoivat selvästi eroittaa sen.

Vielä noin puolisen tuntia he olivat edenneet, mutta silloin oli myös rohkeus heidät pettänyt. Miltei kohtisuorana oli, näet, luola laskeutunut alas, ja lyhdyn avulla he etäällä, tietämättömässä syvyydessä, olivat nähneet mustapohjaisen, kiivaasti vyöryvän veden. Se varmaankin oli lapualaisen mainitsema virta.

Kukaan ei halunnut virtaa likempää tarkastaa. Niin vaaralliselta oli heistä matka sinne tuntunut, ja sanaa sanomatta he — kuin yhteisestä sopimuksesta — olivat kääntyneet takaisin. Jatkuiko luolaa virran toisella puolella, sitä he eivät olleet saattaneet nähdä.

Takaisin palatessansa he — mikäli kiireessään olivat ehtineet — olivat tarkastaneet luolan seinämiä, mutta mitään erikoisempaa he eivät olleet huomanneet. Ainoa mikä oli pistänyt silmiin, oli se, että toisin paikoin oli kalliossa ollut syviä, nähtävästi veden uurtamia kouruja.

* * * * *

Sillä välin kun miehet olivat maanalaisella tutkimusmatkallaan, oli Pekka tovereineen istahtanut katajikon edustalle, joka tiheydellään kattoi Susiluolaan vievän aukon suuta. Alusta, jolle he olivat asettuneet, oli kallioinen ja osaksi sammalpeittoinen. Ajatuksiinsa vaipuneena Pekka nyhti irti sammaleita. Kallio paljastui vähitellen ja äkkiä tuli sammaleitten alta näkyviin omituinen, hevosenkengän muotoinen kuvio. Se oli taitavasti hakattu kallioon ja oli sen yläkannassa kaksi likitysten olevaa nuolenpäätä. Molempien kärjet olivat suunnatut kohti Susiluolan aukkoa.

Kun kuvion huomasin — niin kertoi nyt Pekka meille tekemästään havainnosta — vavahdin jännityksestä ja suurella mielenkiinnolla kumarruin sitä lähemmin silmäilläkseni.

Hevosenkenkä oli täynnä poikittain säännöllisesti vedettyjä viiruja ja kummassakin nuolenpäässä oli pienen pieni nuoli kuvattuna. Molemmat nuolet viittasivat yhdensuuntaisesti, vähän viistoon vasemmalle, alaspäin vuorta.

En voinut pidättää hiljaista ilonhuudahdusta. Kuvio oli varmaan jonkinlainen osviitta, jonka merkkejä tutkien, jos niitä vaan ymmärtäisin, saattaisin aarteen löytää.

Toverini kuulivat huudahdukseni ja loivat kummastuneina katseensa minuun.

Osoitin heille kuviota.

Uteliaina he siirtyivät likemmäksi.

Hevosenkenkä piirroksineen näkyi herättävän heidänkin huomiotaan. Sanaa puhumatta he sitä tarkastelivat.

Miltei jo kaduin, että olin sen heille näyttänyt. Entäs jos hekin rupeaisivat sen johdolla aarretta etsimään?

Pelkoni ei ollut turha.

"Olenpa vakuutettu siitä", lausui, näet, eräs heistä, äkkiä katkaisten äänettömyyden, "että tällä kuviolla on joku yhteys tarinassa mainitun aarteen kanssa."

"Niin minäkin", nimesi eräs toinen joukosta, ja samaa olivat muutkin ajatelleet itseksensä.

"Nuolenpäät, niin arvelen", jatkoi jälleen ensimäinen puhujista, "osoittavat suuntaa, jota meidän on kuljettava, jos tahdomme päästä aarteen omistajiksi. Erehtymättömän selvästi ne viittaavat Susiluolaan, joten siis aarre on sieltä etsittävä."

Kysyvästi — sanoilleen vahvistusta hakien — puhuja katseli tovereihinsa.

Nämät nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä.

Kenellekään heistä ei näyttänyt edes juolahtaneen mieleen, että pienilläkin nuolilla olisi joku merkitys tahi ehkä he eivät olleet niitä huomanneetkaan.

Se ei olisi ollutkaan ihmeteltävää, sillä niin hienot ne olivat ääriviivoiltaan, että syvälle kumartuen olin saattanut ainoastansa vaivoin ne eroittaa. Ihan selväpiirtoinen ei ollut muukaan kuvio.