Part 35

"Te olette voittanut, Haukansilmä", huudahti majoitusmestari, "ja kapteeni Sanglier on itse tullut keskustelemaan ehdoista. Te ette suinkaan tahtone kieltää urhoolliselta viholliseltanne kunniallista peräytymistä, sillä hän on taistellut vain kuninkaansa ja maansa puolesta. Te olette itse liian uskollinen alamainen voidaksenne pitää toisen maan alamaisen uskollisuutta vikana. Vihollinen on valtuuttanut minut sopimaan, että se jättää saaren rauhaan, vangit vaihdetaan ja se antaa pois ryöstämänsä päänahat."

Välimatkan vuoksi keskustelut piti suorittaa melkein huutamalla, joten kaikki, mitä sanottiin, kuului sekä hirsilinnaan että kutterille.

"Mitä sinä sanot, Jasper?" huudahti Haukansilmä. "Sinä kuulet ehdotuksen. Annammeko vintiöitten mennä ilman muuta, vai merkitsemmekö heidät, kuten kylissä merkitään lampaat, että tunnemme heidät toisella kertaa?"

"Mitä on tapahtunut Mabel Dunhamille?" kysyi nuorukainen vetäen otsansa kurttuun, että sen saattoi huomata aina hirsilinnalle asti. "Jos he ovat taittaneet hiuskarvankaan hänen päästään, niin koko intiaaniheimo saa tuntea, mitä se merkitsee."

"Ei, ei; hän on turvassa alakerrassa ja hoitelee kuolevaa isäänsä, kuten hänen sukupuolelleen soveltuu. Kersantin kuolemasta emme voi vaatia heitä tilille, sillä sellaista aina sattuu sodassa; mitä taas Mabeliin --"

"Hän on täällä", huudahti tyttö, joka oli kiivennyt katolle heti, kun huomasi minkä suunnan asiat olivat saaneet. "Hän on täällä, ja pyhän uskontomme ja Jumalan nimessä, jota voitostamme saamme kiittää, älköön enää lisää verta vuodatettako! Sitä on jo tapahtunut ihan kylliksi. Jos nuo miehet tahtovat mennä, Haukansilmä, jos he tahtovat rauhassa poistua, Jasper -- älkää pidättäkö yhtään heistä. Minun isäni vetää pian viimeisen henkäyksensä, ja parempi olisi, jos hän saisi sen tehdä rauhassa koko maailman kanssa. -- Menkää, menkää ranskalaiset ja intiaanit! Me emme enää ole teidän vihollisianne emmekä tahdo teille mitään pahaa."

"Lörpötystä, lörpötystä, Magneetti!" pisti Cap. "Tuo kuulostaa uskonnolliselta ja ehkäpä runolliseltakin, mutta se ei sovi yhteen todellisuuden kanssa. Vihollinen on kyllä vieläkin valmis iskemään, mutta Jasper ja Haukansilmä pitävät kyllä heitä aisoissa. Me voimme saada henkirahat, päärahat ja kunniaa päälle päätteeksi, jos sinä nyt puolisen tuntia pysyt vaiti etkä pyri välittämään."

"Hyvä", sanoi Haukansilmä. "Minä olen taipuvainen ajattelemaan Mabelin tavalla. Tässä on liiaksikin vuodatettu verta, kun on täytynyt suojata henkeänsä ja kuninkaan oikeuksia, ja kunnian vuoksi sellaista saattaisivat tehdä rekryytit ja nuoret luutnantit, mutta eivät kokeneet kristityt miehet. Oikeudenmukainen toiminta tuottaa miehelle aina kunniaa ja vääryys halventaa häntä. Minusta on väärin tuhota edes mingon elämä ilman pakottavaa syytä ja oikein kuunnella joka hetki järjen ääntä. Niin, luutnantti Muir, antakaapa nyt kuulua, mitä teidän ystävillänne ranskalaisilla ja intiaaneilla on puolestaan sanottavaa."

"Minun ystävilläni!" huudahti Muir hätkähtäen. "Ette suinkaan kutsune kuninkaan vihollisia minun ystävikseni, Haukansilmä, sen vuoksi, että onneton kohtalo on heittänyt minut heidän käsiinsä? Muutamat suurimmista sotureista sekä vanhalla että uudella ajalla ovat olleet sotavankeina. Samoin on ollut myöskin herra Cap, joka voi todistaa, emmekö tehneet kaikkea voitavaamme päästäksemme pakoon onnettomuutta."

"Niin, niin", vastasi Cap kuivasti, "pako on oikea nimitys. Me juoksimme koloomme ja piilouduimme niin täydellisesti, että olisimme voineet jäädä sinne tähän hetkeen asti, ellei ponnisteleva vihollinen vatsassamme olisi ajanut meitä leivän hakuun. Te hautauduitte niin sukkelaan kuin kettu, ja mistä hitosta te sen kolon keksittekään niin äkkiä, sitä minä suuresti ihmettelen. Oikea laiskajaakko ei mene laivalla piiloon pikemmin, kun purjenuora on korjattava, kuin te kipasitte koloonne."

"Ja ettekö te seurannut mukana? On tilanteita ihmiselämässä, jolloin vaisto toimii terävämmin kuin järki --"

"Ja ihmiset sukeltavat maakoloihin", keskeytti Cap nauraen äänekkäällä tavallansa ja hänen iloisuutensa tarttui Haukansilmäänkin. Yksinpä Jasperkin, vaikka vieläkin huolissaan Mabelin tähden, hymyili. "Sanotaan, ettei paholainen ota merimiestä, joka pyrkii ylös ja sama taitaa koskea soturia sillä ehdolla vain, että hän pyrkii alas!"

Tämä hyväntuulen puuska, vaikkakin se oli Muirista kaikkea muuta kuin miellyttävä, vei aika askelen rauhaa kohti. Cap kuvitteli sanoneensa asian tavallista paremmin ja se sai hänet myöntymään muiden tahtoon pääkohdissa. Lyhyen keskustelun jälkeen kaikki saarella olevat villit kokoontuivat ilman asetta noin sadan kyynärän päähän hirsilinnasta, ja kun Lokin tykki piti niitä varalta, Haukansilmä astui ovelle ja määräsi ehdot, joita vihollisen saaren takaisin luovuttamisessa oli noudatettava. Asianhaaroihin katsoen ne eivät olleet kummallekaan riitapuolelle vaikeat hyväksyä. Intiaanien tuli antaa kaikki aseensa, vieläpä varovaisuuden vuoksi veitsensä ja sotakirveensäkin, sillä luvultaan heitä vieläkin oli paljon enemmän kuin heidän vihollisiansa. Ranskalainen upseeri monsieur Sanglier, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin ja hän itse halusi itseänsä nimitettävän, vastusti kaikin voimin tätä pykälää, se kun halvensi hänen päällikkökunniaansa enemmän kuin mikään muu, mutta Haukansilmä tiesi, ettei asestettuun intiaaniin ollut luottamista ja sai tahtonsa kuuluville. Toinen pykälä määräsi, että kapteeni Sanglierin täytyi vapauttaa kaikki vangit, joita he olivat tarkasti vartioineet juuri Muirin ja Capin piilopaikassa. Kun nämä miehet ilmestyivät esille, huomattiin, että neljä ei ollut ollenkaan loukkaantunut: he olivat kaatuneet vain varovaisuudesta, kuten tällaisessa sodassa usein tehtiin, ja kaksi vain oli saanut lieviä haavoja, mutta eivät hekään olleet joutuneet palvelukseen kelvottomiksi. Kun he toivat muskettinsa mukanaan, heidän tulonsa antoi Haukansilmälle ylivoiman, sillä otettuaan kaikki vihollisen aseet hirsilinnaan, hän miehitti sen nyt ja pani vahdin ovelle. Muut soturit olivat kuolleet, sillä vaikeammin haavoittuneet oli heti tapettu, että saataisiin ryöstetyksi himoittu päänahka.

Heti kun Jasperille oli ilmoitettu ehdot ja hän katsoi ne voivansa hyväksyä ja huomattuaan aseman turvalliseksi, hän irroitti Lokin ja laski sinne, mihin veneet olivat pysähtyneet ja tehden muutamia risteilypolvia, toi ne tuulen suojassa olevalle rannalle. Siellä villit astuivat heti niihin ja Jasper tarttui köyteen kolmannen kerran ja laskien myötätuuleen vei niitä noin penikulman päähän saaresta. Intiaaneilla oli vain yksi ainoa airo kussakin veneessä ja pitäen sillä perää he saattoivat tuulen kuljettamina joutua Canadaan aikaisintaan seuraavana aamuna.

Kapteeni Sanglier, Nuolenpää ja Kevät yksin jäivät saarelle, kun toiset lähtivät. Ensinmainittu sanoi laativansa luutnantti Muirin kanssa kirjallisen sopimuksen, koska herra Muir hänen mielestään nyt oli retkikunnan laillinen johtaja. Nuolenpää vaimoineen -- kaikille muille tuntemattomasta syystä -- ei tahtonut lähteä ystäviensä irokeesien mukaan. Näille kolmelle jätettiin kanotteja paluumatkaa varten, kun he katsoisivat sopivaksi lähteä.

Sill'aikaa, kun Lokki vei veneitä, Cap ja Haukansilmä valmistivat aamiaista, sillä melkein koko joukko oli saanut olla ilman ruokaa kaksikymmentäneljä tuntia. Sinä lyhyenä aikana, jonka Lokki viipyi matkallansa, Haukansilmä pistäytyi myöskin kersantin luona lausumassa Mabelille muutaman ystävällisen sanan ja antamassa ohjeita, joiden hän luuli helpottavan kuolevan viimeisiä hetkiä. Mabelia itseänsä hän koetti saada nauttimaan joitakin virvokkeita ja kun nyt ei enää ollut mitään syytä turvautua hirsilinnaan, hän antoi kantaa sairaan tämän omaan asuntoon, jossa tyttärellä oli mukavampi hoidellessaan isäänsä. Kun nämä järjestelyt oli suoritettu, palasi Haukansilmä tulen ääreen, johon jo koko seura, Jasper mukaan luettuna, oli kokoontunut.

XXVI LUKU.

"Sen kuohuissa vain suru sua vartoo ja aaltoin loiske myrskyistä näin kertoo. Pian tyyntyy meri, laine lepoon käy eik' enää vaahtojuovat pinnallansa näy."

_Dryder_.

Miehet, jotka ovat tottuneet tällaisiin taisteluihin, eivät kentällä ollessaan salli hellempien tunteitten suurestikaan tekoihinsa vaikuttaa. Siitä huolimatta jokaisen sydän oli Mabelin luona, eikä karkeinkaan soturi syönyt tätä riemun ja rauhan ateriaa nauraen ja leikkiä laskien, kuten olisi ollut asian laita, ellei kersantti olisi ollut niin huonossa tilassa.

Saapuessaan toisten luo Haukansilmä tapasi Muirin, joka vei hänet sivulle keskustellakseen kahdenkesken hänen kanssaan. Majoitusmestarin koko olennossa esiintyi niin ylenmääräinen kohteliaisuus, että siinä melkein saattoi huomata piilevän jonkun sotajuonen, sillä vaikkakaan tiede ei voi tarkalleen päättää pään muodosta ja ruumiin rakenteesta, millainen ihminen luonteeltaan oikein on, sattuu kuitenkin tilaisuuksia, jolloin kasvot ilmaisevat luonteen selvemmin kuin mikään muu. Sen huomaa erittäinkin silloin, kun niillä leikkii mairitteleva hymy, vaikk'ei ole mitään hymyn syytä ja kieleltä vuotaa tarkoituksettomien sanojen tulva. Sellainen oli tavallisesti Muirin esiintyminen ja siihen liittyi skotlantilainen kohteliaisuus ja skotlantilainen äänenpaino, joka saattoi aluksi suuresti miellyttää. Hänen menestyksensä riippui kuitenkin siitä, että hän oli tuttu Lundien perheessä. Sen lisäksi majuri -- kuten niin monet ihmiset -- huolimatta omasta etevämmyydestään, täsmällisyydestään ja rehellisyydestään, oli taipuvainen silloin tällöin kuuntelemaan tällaisen ihmisen laverruksia, vaikkakin epäili niiden todellisuutta ja motiiveja. Tässä tapauksessa neuvottelijat olivat niin erilaiset kuin kaksi ihmistä ikinä voi olla. Haukansilmä oli yhtä vaatimaton kuin majoitusmestari oli konstikas, yhtä rehellinen kuin toinen väärä ja yhtä suora kuin toinen kiero. Molemmat harkitsivat asioita kylmästi ollen kumpikin urhoollisen rohkeita, vaikka eri tavalla ja eri määrässä. -- Muir ei koskaan yrittänytkään olla rohkea muuten kuin huomiota herättääkseen puhumattakaan siitä, että hän olisi uskaltanut antautua johonkin vaaraan, kun opas taas käsitti pelkoa jonakin aivan järjettömänä, joka ei kuulunut hänen luonteeseensa eikä siitä hänen luulonsa mukaan voinut mitään hyvää seurata.

"Rakkahin ystäväni", alkoi Muir, "nyt näiden päivien esiintymisenne vuoksi te olette seitsemänkymmentäseitsemän kertaa rakkaampi meille kuin ennen -- sillä teidän ansionne on, että asiamme nyt ovat tällä kannalla. On totta, ettei aiota teistä tehdä upseeria, sillä se kai ei olisi teidän lahjojenne eikä toiveittenne mukaista, luulisin, mutta oppaana, neuvonantajana, uskollisena alamaisena ja pyssymiehenä te olette näyttänyt olevanne täydellinen. Epäilen, voiko Amerikan joukkojen ylipäällikkö niittää niin suurta kunniaa, kuin te olette tällä retkellä niittänyt, ja te voisitte nyt jo jäädä lepäämään laakereillanne ja iloita saavutuksistanne lopun ikänne. Menkää naimisiin, mies, viivyttelemättä ja nauttikaa ihanasta onnestanne, sillä teidän ei enää tarvitse pyrkiä saavuttaaksenne suurempaa kunniaa kuin teillä jo on. Ottakaa taivaan tähden Mabel Dunham omaksenne ja silloin teillä on kotoista onnea ja kuuluisuutta."

"Kuinka, majoitusmestari, tämä neuvo tuntuu minusta uudelta kuulla teidän suustanne. Minulle on sanottu, että te olisitte minun kilpakosijani."

"Niin onkin, mies, niin onkin ja lisäksi vielä huomattava kilpakosija, voin sanoa teille -- mies, joka ei ole koskaan turhaan kosinut, vaikka onkin kosinut jo viisi kertaa. Lundie syyttää minua neljästä, mutta minä kiellän sen luvun, sillä hänenkin laskutaitonsa saattaa joskus pettää. Niin, niin, teillä on kilpakosijoita, mutta minua teidän ei enää tarvitse sellaisena ajatella. Sydämestäni toivon, että onnistutte aikomuksessanne Mabelin suhteen, ja jos meidän rehellinen kersanttimme paranisi, puhuisin hänelle muutaman sanan puolestanne ja uskonpa, että se auttaisi."

"Tunnen ystävyytenne, majoitusmestari, tunnen ystävyytenne, vaikka minä en suuresti tarvitse kenenkään suosituksia, sillä me olemme kersantin kanssa olleet kauan ystäviä. Te saatte pitää asiaa yhtä varmana kuin mitä muuta tahansa näin sota-aikana, sillä Mabel ja hänen isänsä ovat täydelleen määränneet kantansa tässä asiassa. Surullista on kuitenkin, ettei kersanttiparka voi saada nähdä niin kauan toivomansa asian toteutuvan."

"Mutta kuollessaan häntä voi lohduttaa tieto, että se kerran tapahtuu. Jaa, jaa, Haukansilmä, eronhetkeä helpottaa suuresti tietoisuus, että rakastetut jälkeläiset löytävät lohtua suruunsa. Kaikki rouva Muirit ovat sitä vakuuttaneet kuolinvuoteellansa."

"Teidän vaimonne, majoitusmestari, ovat saaneet tuntea sen lohdutuksen."

"Osh, Haukansilmä! En olisi luullut, että te olette sellainen koiranleuka! Niin, niin; suloiset sanat eivät pahenna ystävysten välejä. Jos minä en voi kihlata itselleni Mabelia, te ette kuitenkaan voi saada minua puhumaan muuta kuin hyvää hänestä -- samoin kuin teistäkin -- missä tilaisuudessa ja seurassa tahansa. Mutta voitte kai, Haukansilmä, helposti ymmärtää, että kurja raukka, joka menettää niin ihanan morsiamen, toivoo saavansa jostakin lohtua?"

"Luonnollisesti, se ei ole vaikeata, majoitusmestari", vastasi yksinkertainen opas. "Minä tiedän, että Mabelin menettäminen saattaisi olla minusta itsestäni äärettömän raskasta kantaa. Teidän on varmaan hirveän vaikeata nähdä meidät naimisissa, mutta kersantin kuolema johtaa ajatuksenne muuhun ja te saatte aikaa miehekkäästi vapautua koko asiasta."

"Minä koetan, minä koetan kestää sen, vaikka kirveleekin sydäntäni, ja te voitte auttaa minua, mies, antamalla minulle jotakin tehtävää. Te ymmärrätte, että tämä retki on ollut sangen omituinen, sillä tässä minä nyt olen vapaaehtoisena, minä, jolla on kuninkaan määräys, kun taas joku minua paljon alempi komentaa retkikuntaa. Minua on pidetty toimettomana, vaikka vereni kiehui, kun te taistelitte maanne kunnian ja kuninkaanne oikeuksien --"

"Majoitusmestari", keskeytti opas, "te jouduitte niin pian vihollisen käsiin, ettei teille sen paremmin voinut tehtäviä järjestää; seuratkaa siis neuvoani ja puhukaa siitä niin vähän kuin suinkin."

"Se juuri on minunkin ajatukseni, Haukansilmä, emme puhu mitään siitä. Kersantti Dunham, _minun edeltäjäni_ --"

"Mikä?" kysyi opas.

"Niin, kersantti ei voi hoitaa päällikkyyttä enää ja tuskinpa voidaan näin tärkeän retken johtoa jättää jollekin korpraalille, ja minä olen sen vuoksi ajatellut, että päällikkyys luonnollisesti kuuluu nyt minulle, jolla on luutnantin valtakirja. Yksikään miehistä ei uskalla sanoa sanaakaan vastaan ja mitä taas teihin tulee, teillä on nyt paljon kunniaa, Mabel ja hyvä omatunto, että olette hyvin täyttänyt velvollisuutenne. Kun tämä lienee teille kylliksi, niin en luule kenenkään asettuvan tätä suunnitelmaa vastaan."

"55:nnen sotilaitten komennus kuuluu luonnostaan teille, luutnantti, se on teidän oikeutenne -- otaksun -- enkä luule, että ainoakaan täällä tahtoo väittää sitä vastaan, vaikkakin te olette ollut vankina ja voi olla joitakin, jotka eivät voi tuntea täydellistä kunnioitusta entistä vankia kohtaan. Mutta kuitenkin luulen, ettei kukaan täällä asetu toiveitanne vastaan."

"Sitähän minäkin, Haukansilmä. Ettekä te suinkaan tahdo omia ansioitanne ja vaatimuksianne suurennellen kertoa, että minä tämän onnettomuuden aikana ehdotin hirsilinnan luovuttamista ja arvostelin yleistä asemaa."

"Turhaa, minun vaatimukseni ja ansioni, majoitusmestari! Lundie tietää, mihin minä pystyn metsässä ja varustuksissa ja kenraali tietää sen vieläkin paremmin. Minusta ei pelkoa. Kertokaa itse osanottonne ottaen huomioon, ettei tehdä vääryyttä Mabelin isälle, joka on komentava upseeri vielä tällä hetkellä."

Muir lausui ilonsa tästä järjestelystä ja lupasi tehdä oikeutta kaikille, ja niin he lähtivät tulelle, johon toiset olivat kokoontuneet. Täällä majoitusmestari ensi kertaa Oswegosta lähdön jälkeen alkoi vaatia sitä kunnioitusta, johon hänen asemansa häntä oikeutti. Hän kutsui viimeisen elossa-olevan korpraalin luoksensa ja sanoi, että hän toistaiseksi tahtoo esiintyä virassa-olevana upseerina käskien tätä samalla ilmoittamaan tämän muutoksen myöskin miehistölle. Tämä hallituksen vaihdos pantiin toimeen ilman vastaväitteitä, sillä kun kaikki tunsivat luutnantin lailliset oikeudet, ei kukaan totellessaan mutissut vastaan. Lundien ja hänen suunnitelmansa kyllä olivat olleet erilaiset ja nyt hän sanoi huomaavansa, että hänen kuitenkin nyt tulee seurata omaa päätänsä. Tämä riitti sotilaille, sillä kersantti Dunhamin haavoittuminen antoi kyllin selvän selityksen, jos selitystä olisi kaivattu.

Koko ajan oli kapteeni Sanglier syönyt aamiaistansa kuin ahmatti, ottaen kohtalonsa filosofin ja kylmäverisen veteraanin tyyneydellä vastaan, esiintyen kuitenkin joka hetki vilkkaana ranskalaisena. Tämä mies oli nyt ollut siirtomaissa kolmisenkymmentä vuotta ja Ranskan armeijassa hänellä oli jokseenkin sama asema kuin Muirilla 55:nnessä. Hänellä oli rautainen terveys ja kovettuneet hermot ja sentähden hän mainiosti soveltui toimimaan villien retkien johtajana. Näin hän oli myöskin kohonnut kapteenin arvoon ja toimiessaan villien kanssa pitkiä aikoja hän oli omaksunut toveriensa tavat ja katsantokannat niin täydellisesti, että vain ranskalaiselle sellainen on mahdollista. Villien retkiä johtaessaan hän oli käyttäytynyt niin epäinhimillisesti, että häntä pidettiin sivistyksen pahimpana vihollisena. Joskus hän kuitenkin hillitsi villien pahuutta ja kiihkoa, ikäänkuin inhimillinen ääni hänen sielussaan olisi hämärästi kaikunut. Lyhyesti: hän oli mies, jonka kohtalo oli heittänyt sellaiseen asemaan, jossa luonne lakkaamatta tuli esille, olipa kysymyksessä hyvä tai paha. Hänen nimensä liittyi läheisesti kaikkiin kauhun töihin, mitä näissä siirtomaissa tapahtui. Hän oli peto, joka nautti verenvuodatuksesta ja tunsi suurinta onnea saada kiduttaa turvattomia ja avuttomia uudisasukkaita, lapsia ja naisia, ja siksi hän oli saanut liikanimen Piisydän.

Kun Haukansilmä ja Sanglier tapasivat toisensa nuotion ääressä, katselivat he ainakin minuutin ajan toisiansa puhumatta sanaakaan. Kumpikin tunsi, että hänellä oli huomattava vihollinen edessään ja että he molemmat olivat tavallaan sotilaita, mutta luonteiltaan ja harrastuksiltaan ihan erilaiset. Toinen palveli rahasta, mutta toinen siksi, että kohtalo oli asettanut hänet elämään erämaissa ja hänen metsästysmaansa tarvitsivat hänen kättänsä ja kokemuksiansa. Halu kohota nykyistä asemaansa ylemmä ei milloinkaan ollut häirinnyt Haukansilmän rauhaa; hän ei ollut tuntenut edes kunnianhimoa siinä merkityksessä kuin sitä tavallisesti ajatellaan, ennenkuin hän oli tutustunut Mabeliin. Sen jälkeen hän oli joskus epäillyt itseänsä, asettanut Mabelin ajatuksissaan niin korkealle, että toivo voida tarjota Mabelille hänen arvoansa vastaava asema oli joskus tuottanut hänelle levottomia hetkiä, mutta hänen luonteensa suoruus ja vaatimattomuus oli sangen pian karkoittanut nämä ajatukset hänen mielestään, ja hänelle selvisi, että nainen, joka ei arvelisi ottaa häntä mieheksensä, suostuisi myöskin jakamaan hänen onnensa, vaikkakin se tarjosi vaatimattoman ulkonaisen aseman. Hän kunnioitti Sanglieria urhoollisena soturina ja tiesi, että häntä syytettiin paljosta, johon hän ei ollut tehnyt itseänsä vikapääksi, sillä huhu usein liioittelee ja sotkee syyllisimmät ja vähemmän syylliset sekaisin, mutta samalla hän ei voinut unohtaa hänen itsekkäisyyttänsä, harkitsevaa toimintaa omaksi hyväksi ja kaikista vähimmän sitä, että hän unohti "valkoiset lahjansa" ja vaihtoi ne "punaisiin". Toiselta puolen Haukansilmä oli arvoitus kapteeni Sanglierille. Jälkimmäinen ei voinut ymmärtää edellisen toiminnan syitä. Hän oli usein kuullut oppaan suoruudesta ja rehellisyydestä, jotka olivat usein johtaneet hänet täydellisesti harhaan, sillä suoruudella ja avomielisyydellä valtiomies säilyttää salaisuutensa paremmin kuin vaikenemisella ja kiertelyillä.

Kun molemmat sankarit olivat täten tuijotelleet toisiinsa, monsieur Sanglier kohotti hattuansa, sillä raaka ja villi elämä ei ollut voinut kokonaan hävittää hänestä sitä käytöksen hienoutta, johon hän nuoruudessaan oli tottunut ja joka on ranskalaiselle ominaista.

"Monsieur Haukansilmä", hän virkkoi murtaen hullunkurisesti, vaikka ystävällisesti hymyillen, "yks soturi kunnioittaa rohkeus ja la loyauté. Te puhuu irokeesit?"

"Kyllä, minä ymmärrän niiden riiviöiden kieltä ja voin tulla toimeen tilaisuuden sattuessa", vastasi totuutta-rakastava opas, "mutta se ei kuulu niihin kieliin, joista minä pidän. Kenessä ikinä tapaatte mingoverta, Piisydän, hänessä tapaatte samalla hirveän roiston. Olen nähnyt teitä usein, mutta se on tapahtunut taistelussa ja minun täytyy sanoa, että olen huomannut teidät etunenässä. Te olette kuullut varmaankin usein meidän kuuliemme vinkuvan?"

"Ei mikään, herra, teidän kuula. Une balle teidän pyssy lähettämästä on varma kuoli. Te tappo minun paras sotilaat tämän saaren päällä."

"Voi olla, voi olla, vaikka minä uskallan väittää, jos toden saa puhua, että ne olivat mitä suurimpia lurjuksia. En tahdo moittia teitä, herra Piisydän, mutta te kuljette hirvittävän huonossa seurassa."

"Te on, herra", vastasi ranskalainen, joka huonosti ymmärtäessään kieltä luuli toisen lausuneen hänelle kohteliaisuuden, "liika hyvä. Mutta mitä se merkitsee? Mitä se jeune homme tekee?"

Kapteeni Sanglierin käsi ja silmät saivat Haukansilmän kääntämään katseensa toiselle puolen nuotion, jossa kaksi sotamiestä juuri oli tarttunut raa'asti Jasperiin pannakseen Muirin käskystä hänen kätensä rautoihin.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti opas syöksyen miesten luo ja antaen heille sellaiset iskut, että he kepertyivät maahan. "Kellä on sydäntä kohdella Jasper Vesikoiraa tällä tavalla? ja kenellä on rohkeutta yrittää tällaista minun läsnä-ollessani?"

"Se tapahtuu minun määräyksestäni", vastasi majoitusmestari, "ja teen sen omalla vastuullani. Te ette suinkaan uskalla asettua vastustamaan kuninkaan virkamiehen määräyksiä?"

"Tällaista määräystä minä vastustan, vaikka kuulisin sen kuninkaan suusta. Miten Jasper on tämän ansainnut? Eikö hän juuri ole pelastanut meidän päänahkaamme, puolustanut meitä ja antanut meille voittoa? Ei, ei, luutnantti. Jos tämä on ensimmäinen yritys näyttää arvovaltaanne, niin minä olen myös ensimmäinen vastustamaan sitä."

"Tuopa kuuluu tottelemattomuudelta", vastasi Muir, "mutta Haukansilmältä minä voin sietää paljon. On totta, että Jasper näyttää auttaneen meitä tässä asiassa, mutta emme saa unohtaa, mitä aikaisemmin on tapahtunut. Eikö majuri Duncan itse varoittanut kersanttia hänestä, ennenkuin me lähdimme Oswegosta? Emmekö ole omin silmin nähneet todistuksia, että meitä on petetty? ja eikö ole luonnollista ja melkein välttämätöntä luulla, että tuo nuorukainen on kavaltaja? Ah, Haukansilmä, teistä ei tule suurta valtiomiestä eikä suurta kapteenia, jos te uskotte liian paljon ulkonaisiin asianhaaroihin. Varjelkoon! Varjelkoon, ellen usko, kuten te itse, Haukansilmä, usein sanotte, että tekopyhyys on vielä yleisempää kuin kateus ja kuuluu myöskin inhimilliseen luonteeseen."

Kapteeni Sanglier kohautti olkapäitänsä; sitten hän käänsi katseensa vakavasti Jasperista majoitusmestariin ja majoitusmestarista Jasperiin.

"Minä en välitä teidän kateudestanne tai tekopyhyydestänne enempää kuin inhimillisestä luonteestannekaan", vastasi Haukansilmä. "Jasper Vesikoira on minun ystäväni. Jasper Vesikoira on urhoollinen poika, kunniallinen poika ja uskollinen poika, eikä ainoakaan 55:nnen soturi saa edes Lundien omasta määräyksestä sormellaankaan kajota häneen, jos minä voin sen estää. Teillä voi olla määräysvalta sotureihinne nähden, mutta Jasper ja minä emme ole vähimmässäkään määrässä teidän mielivallastanne riippuvaisia, herra Muir."

"Bon!" äännähti Sanglier kiihkeästi seurattuaan keskustelua.