Part 36

"Ettekö halua harkita järkeviä syitä, Haukansilmä? Te ette suinkaan unohtane epäilyksiämme ja päätelmiämme ja on muitakin syitä ja asianhaaroja, jotka todistavat olettamuksemme oikeiksi. Tässä on pieni kangaskaistale, jonka Mabel löysi muutaman puun oksasta vähän ennen kuin vihollisten hyökkäys alkoi ja jos otatte vaivaksenne tarkastaa, niin huomaatte, että se on leikattu Lokin purjeesta. Todistuskappaleet eivät voi koskaan olla sitovammat."

"Ma foi, c'est un peu fort, ceci", murisi Sanglier hampaittensa välistä.

"Turha on puhua minulle lipuista ja merkeistä, kun minä tunnen sydämen", väitti Haukansilmä. "Jasperilla on rehellisyyden lahja ja se on liian ihana lahja, että sitä voitaisiin venytellä sinne ja tänne, kuten mingon omaatuntoa. Ei, ei; pitäkää kätenne erillään tai me saamme nähdä, kuka taistelee paremmin, -- tekö ja nämä muutamat 55:nnen miehet, vai Käärme, hirvenkaataja ja Jasper laivamiehineen. Te liioittelette voimaanne, luutnantti Muir yhtä paljon kuin koetatte vähentää Vesikoiran luotettavaisuutta."

"Tres bon!"

"Hyvä, Haukansilmä, te pakotatte minua puhumaan selvemmin. Kapteeni Sanglier tässä ja tämä uljas tuskaroora ovat sanoneet minulle, että tuo onneton poika on kavaltaja. Kuultuanne tällaisen todistuksen te ette voi estää minua ryhtymästä tarpeen vaatimiin toimenpiteihin."

"Scélérat", mutisi ranskalainen.

"Kapteeni Sanglier on urhoollinen soturi eikä voi mitenkään todistaa väärin rehellistä merimiestä vastaan", virkahti Jasper. -- "Onko täällä joku petturi, kapteeni Piisydän?"

"Niin", lisäsi Muir, "antaa hänen sitten puhua, koska te, onneton nuorukainen, niin haluatte, että saadaan kuulla totuus! Toivon vain, että voisitte välttää viimeistä rangaistusta, kun sotaoikeus kokoontuu. -- Miten on asia, kapteeni? Onko, vai eikö ole petturia meidän joukossamme?"

"Oui -- on, herra, -- bien sur."

"Liian paljo vale!" karjaisi Nuolenpää syvimmällä äänellänsä ja armotta iski nyrkillänsä majoitusmestaria rintaan. "Missä minun sotilaani? Missä yenkeesit päänahka? Liian paljo vale!"

Majoitusmestarilta ei puuttunut kokonaan rohkeutta eikä kunniantuntoa. Hän ymmärsi väärin tuskarooran todellisen tarkoituksen, mutta puolustaakseen kunniaansa hän peräytyi pari askelta ottaakseen kiväärinsä. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat vihasta ja hänen katseensa ilmaisi kyllin selvään hänen aikomuksensa. Mutta Nuolenpää oli häntä nopeampi: vilkaisten kiiluvin silmin ympärilleen hän pisti kätensä vyönsä alle, josta veti esille piilottamansa puukon ja hyökäten majoitusmestarin luo iski sen päätä myöten hänen rintaansa. Kun majoitusmestari lysähti polvillensa ja sitten kaatui, kasvoillaan odottamattoman kuoleman kauhu, otti Sanglier tyynesti nuuskaa ja sanoi kylmästi:

"Voilà l'affaire finie; mais", olkiaan kohauttaen, "ce n'est qu'un scélérat de moins."

Kaikki kävi niin nopeasti, ettei sitä voitu estää, ja kun Nuolenpää kiljahtaen hyökkäsi metsään, ei ainoakaan valkoihoinen tointunut häntä jäljestä ajamaan. Chingackgook kuitenkin oli valmiimpi, ja tuskin oli pensas sulkeutunut Nuolenpään jälkeen, kun se taas avautui takaa-ajavalle delawarelaiselle.

Jasper Western puhui sujuvasti ranskaa ja Sanglierin sanat ja käytös suuresti ihmetytti häntä. "Puhukaa, monsieur", hän sanoi englanniksi, "_olenko_ minä kavaltaja?"

"Le voilá", vastasi kylmäverinen ranskalainen, "tuo on meidän tiedustaja -- asiamies -- ystävä -- ma foi -- c'était un grand scélérat -- voici."

Puhuessaan Sanglier kumartui ruumiin yli ja kaivoi majoitusmestarin taskusta esille rahakukkaron. Hän tyhjensi sen kentälle ja sieltä tuli runsaasti ranskalaisia kultarahoja, joita soturit kilvan kokosivat. Heittäen halveksien kukkaron luotaan hän kävi syömään keskeytettyä aamiaistaan niin kylmäverisen tyynesti, että parhainkin intiaanipäällikkö olisi kadehtinut sitä mielenmalttia.

XXVII LUKU.

"Ainoa ikuisesti kukoistava kukka on hyve; aina arvonsa säilyttävä kalleus -- totuus."

_Cowper_.

Kun soturit kantoivat Muirin ruumiin syrjään ja käärivät suureen takkiin, palasi Chingackgook ääneti tulen luo paikoilleen ja molemmat, sekä Sanglier että Haukansilmä, huomasivat, että tuore verinen päänahka riippui hänen vyössään. Kumpikaan ei kysynyt mitään, vaikkakin edellinen näytti tyydytyksellä ottavan vastaan varmuuden Nuolenpään kuolemasta. Hän söi kylmästi soppaansa, niinkuin ei olisi koko aamiaisen aikana mitään merkillistä tapahtunut. Hänen käytöksessään oli jonkinlaista ylpeyttä, joka erosi intiaanin kohtaloonsa alistuvasta tyyneydestä, mutta ilmaisi samalla täydellistä itsehillintää, luonteen lujuutta ja synnynnäistä kylmäverisyyttä. Haukansilmän tunteet olivat vallan toisenlaiset, vaikkakin ulkonainen esiintyminen oli samanlaista. Hän ei ollut pitänyt Muirista, jonka viekkaus ja liukaskielisyys kokonaan erosi hänen tavoistansa, mutta häntä oli kuitenkin järkyttänyt toisen äkillinen kuolema ja tämän petollisuuden paljastuminen. Saadakseen täydellisen selvyyden viimeksimainitusta, hän kääntyi heti, kun ruumis oli korjattu, kapteeniin, ja alkoi lähemmin udella, kuinka tämä asia oikein oli. Sanglierilla ei nyt, kun petturi oli kuollut, ollut mitään järkevää syytä salata asian todellista laitaa, ja niin hän jutteli seuraavaa, joka selittää lähemmin kuvaamiamme tapauksia.

Heti kun 55:s oli tullut näille main, oli Muir vapaaehtoisesti tarjoutunut vihollisen palvelukseen. Tarjousta tehdessään hän oli kehunut läheisestä suhteestaan majuri Duncaniin, joten hänellä olisi mahdollisuus antaa kaikkia tarvittavia tietoja. Hänen tarjouksensa hyväksyttiin ja monsieur Sanglier oli usein keskustellut hänen kanssaan Oswegon läheisyydessä, olipa kerran viettänyt valepuvussa kokonaisen yönkin itse linnassa. Nuolenpää kuitenkin välitti tavallisesti sanomia, ja se nimetön kirje, jonka majuri Duncan oli saanut, oli Muirin kirjoittama. Hän oli lähettänyt sen Frontenaciin, jossa se jäljennettiin ja lähetettiin takaisin Oswegoon. Sitä tuomassa oli Nuolenpää ollut silloin, kun hän joutui Lokille kiinni. Tarvitsee tuskin lisätä, että oli välttämätöntä uhrata Jasper, että majoitusmestari olisi pelastunut ja että viimeksimainittu juuri oli ilmaissut saaren aseman viholliselle. Se käteentuntuva syy, joka oli kätkettynä hänen kukkaroonsa, oli vaatinut häntä lähtemään tälle retkelle, ja hän oli antanut merkin, milloin päällekarkaus voisi parhaiten tapahtua. Muirin taipumus toiseen sukupuoleen oli hänen heikkoutensa ja hän olisi voinut naida Mabelin yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin, joka vain olisi suostunut ottamaan hänet. Mutta hänen ihastuksensa Mabeliin perustui siihen, että hän siten sai sopivan tilaisuuden lähteä epäilyksiä herättämättä kersantti Dunhamin retkikunnan mukaan. Tämän kaiken kapteeni Sanglier peittelemättä tunnusti ja erittäinkin sen, joka koski Mabelia, sanoi tietävänsä varmaan, koska oli kuullut sen Muirilta itseltään, eikä hän voinut olla pilkallisesti nauramatta kuvaillessaan onnettoman majoitusmestarin toimia.

"Kas niin", sanoi kylmäverinen soturi tarjoten Haukansilmälle jäntevän kätensä lopettaessaan kertomuksensa. "Te on honnête ja se on beaucoup. Te ottaa vakooja kuin ottaa paha rohto, vaikka te halveksii sen. Touchez-là."

"Minä puristan teidän kättänne, kapteeni, sillä te olette laillinen ja luonnollinen vihollinen", sanoi Haukansilmä, "ja miehekäs vihollinen sen lisäksi. Mutta majoitusmestarin ruumiin ei tule koskaan häväistä englantilaista maata. Minä olin ajatellut viedä sen Lundielle, että hän saisi tämän siellä siunata, mutta nyt hän saa levätä paikalla, jossa hän viheliäistä ammattiansa harjoitti ja tuo petoksensa olkoon hänen ainoa hautapatsaansa. Kapteeni Piisydän, minä luulen, että tällainen seurustelu kavaltajien kanssa luonnostaan kuuluu sodan menoon, vaikka minä en sitä ikinä ole voinut hyväksyä ja olen iloinen, että tämä asia on teidän omallatunnollanne eikä minun. Mikä kauhea synninmyyrä! Hoippua puolelle ja toiselle, pettää isänmaansa, ystävänsä ja Jumalansa! -- Jasper, poikaseni, lausuisin sinulle muutaman sanan täällä vähän syrjässä."

Haukansilmä vei nyt nuorukaisen vähän sivulle ja puristaen kyynelsilmin hänen kättänsä virkkoi:

"Sinä tunnet minut, Vesikoira, ja minä tunnen sinut, eivätkä nämä seikat vähimmässäkään määrässä ole muuttaneet minun mieltäni. En koskaan uskonut heidän puheitaan, vaikkakin ne joskus näyttivät hyvin vakavilta, sen myönnän; niin, ne olivat vakavia ja panivat joskus minutkin ajattelemaan. En kuitenkaan hetkeäkään sinua epäillyt, sillä minä tunnen sinut, eivätkä sinun taipumuksesi sovellu sellaiseen; mutta se minun täytyy tunnustaa, etten minä epäillyt majoitusmestariakaan."

"Ja hänellä oli hänen majesteettinsa valtakirja, Haukansilmä!"

"Se ei ole niin kovin suuri asia, Jasper Western -- se on varsin vähäarvoinen. Mutta hänellä oli Jumalan valtakirja tehdä oikein ja kohdella rehellisyydellä kanssaihmisiään. Kuinka kauheasti hän onkaan pettänyt meitä?"

"Ja sanoi rakastavansa sellaista olentoa kuin Mabel, vaikka ei rakastanut!"

"Se oli hyvin paha. Pojalla täytyi olla inhoittavaa mingoverta suonissaan. Mies, joka voi naista sillä tavoin kohdella, on epäilemättä sekarotuinen, sillä Jumala on luonut heikomman sukupuolen sitä varten, että palkitsisimme heidän rakkautensa hellyydellä ja uskollisella palveluksella. Tuolla on kersanttiparka kuolinvuoteellaan. Hän on antanut tyttärensä minulle vaimoksi, ja Mabel, suloinen tyttö, on suostunut siihen. Nyt minun tulee huolehtia kahden hyvinvoinnista; on aina otettava lukuun kahden luonteen vaatimukset, mutta onpa sitten kaksi sydäntäkin iloitsemassa. Sinä et usko, Jasper! Joskus minusta tuntuu, etten minä ole kyllin hyvä sille suloiselle lapselle."

Vesikoira saattoi tuskin hengittää kuullessaan nyt ensi kerran tämän uutisen ja vaikka hän salasi kaikki mielenliikutuksen ilmeet, valahtivat hänen kasvonsa kuitenkin kuolemankalpeiksi. Kuitenkin hänen onnistui vastata, ei vain lämmöllä, vaan myöskin tarmolla:

"Älä sano niin, Haukansilmä, sinä olet kylliksi hyvä kuningattarelle."

"Kyllä kai, poika -- jos sinun luulosi minun hyvyydestäni pitäisivät paikkansa. Voinhan minä kaataa hirven, tai tarvittaessa mingonkin yhtä hyvin kuin joku toinenkin, ja voin erehtymättä kulkea tuskin huomattavia metsäpolkuja ja lukea tähtiä, kun muut eivät mitään ymmärrä. Epäilemättä Mabelilla aina on kylliksi hirveä, kalaa ja kyyhkysiä, mutta saako hän kylliksi tietoja maailman menosta, uusia ajatuksia ja miellyttävää keskustelua, kun tulee tosi eteen ja me molemmat näytämme oikean olemuksemme."

"Jos sinä näytät oikean olemuksesi, niin maailman arvokkain nainen on onnellinen sinun kanssasi. Siinä suhteessa sinulla ei ole syytä mitään pelätä."

"No, Jasper, luulenpa, että sinä ajattelet niin -- ei, minä tiedän, että sinä ajattelet, sillä luonnollisesti ystävykset ajattelevat toisistansa niin, koska he aina liioittelevat niiden hyviä ominaisuuksia, joita he rakastavat. Jos minä voisin mennä sinun kanssasi naimisiin, minä epäilyksittä antautuisin sinulle kokonaan, sillä sinä olet katsellut aina kaikkea, mitä minä teen tai suunnittelen, ystävällisin silmin. Mutta nuori impi varmaan tahtoo ottaa miehekseen sellaisen, joka on saman ikäinen eikä mies, joka kelpaisi melkein hänen isäksensä ja joka ehkä voi peloittaa häntä. Minä ihmettelen, Jasper, ettei Mabel ole mieltynyt sinuun mieluummin kuin minuun."

"Mieltynyt minuun, Haukansilmä!" vastasi nuori mies koettaen selvittää äänensä kavaltamatta itseänsä. "Mitä minussa on, joka voisi miellyttää Mabelin-laista tyttöä? Minussa on kaikki, mitä sinä pidät itsessäsi vikana, mutta ei mitään niistä jaloista ominaisuuksista, jotka saavat kenraalit rakastamaan ja kunnioittamaan sinua."

"Kaikki tapahtuu itsestään, me saamme sanoa, mitä haluamme. Minä olen opastanut monen monta naista metsien läpi ja keskustellut linnoissa heidän kanssansa, mutta minussa ei milloinkaan ole syttynyt sellaista tunnetta, kuin nähdessäni ensi kerran Mabel Dunhamin. On kyllä totta, että kersanttirukka sai minut ensiksi ajattelemaan tytärtänsä, mutta tutustuessani häneen ymmärsin, ettei olisi tarvinnut puhua hänestä edeltäpäin sanaakaan ja minä kuitenkin olisin ajatellut häntä yötä päivää. Minä olen kestävä, Jasper -- niin, minä olen hyvin sitkeä ja minä olen luja, kuten te kaikki tiedätte, mutta nyt luulen, että sydämeni murtuisi, jos minä menettäisin Mabelin."

"Me emme puhu enää siitä, Haukansilmä", sanoi Jasper vastaten ystävänsä kädenpuristukseen ja lähtien hiljakseen tulelle päin, niinkuin mies, jolle on yhdentekevää, minne kääntyä -- "me emme puhu siitä enää. Sinä olet Mabelin arvoinen ja Mabel ansaitsee sinut; hänen isänsä on valinnut sinut hänen mieheksensä eikä kenelläkään ole oikeutta asettua vastustamaan sitä. Mitä taas majoitusmestariin tulee, on hänen valheellinen rakkautensa Mabeliin suurempi rikos kuin hänen petoksensa kuningasta kohtaan."

Nyt he olivat niin lähellä tulta, että oli välttämätöntä vaihtaa keskustelunaihetta. Onneksi saapui nyt joukkoon myöskin Cap, joka oli koko ajan ollut lankonsa kuolinvuoteen ääressä eikä tiennyt mitään viimeisistä tapauksista. Suurin osa hänen tavallisesta reippaudestaan oli hävinnyt ja koko hänen esiintymisensä oli nyt hiljaista ja miettivää, melkeinpä nöyrää.

"Kuolema", hän virkkoi, kun oli päässyt kyllin lähelle, "on surullinen asia; se korjaa parhaimmankin meistä. Kersantti Dunham, joka epäilemättä on kelpo soturi, on niin kiintynyt elämään, että tahtoisi kaikin mokomin saada elämänsä lankaa jatketuksi, ja erittäinkin hän näyttää rakastavan elämää tyttärensä vuoksi. Minä puolestani toivoisin, että hän valmistuisi mieluumminkin sille pitkälle matkalle, jolle hänen välttämättä on lähdettävä."

"Ette suinkaan tahdo kuolettaa kersanttia, ennenkuin hänen aikansa on tullut?" vastasi Haukansilmä nuhdellen. "Elämä on vanhallekin rakas ja olen nähnyt muutamia, jotka vasta erotessaan osaavat antaa sille oikean arvon."

Todellisuudessa ei kuitenkaan mikään ollut kauempana Capin ajatuksista kuin toivo jouduttaa lankonsa loppua. Hän oli tuntenut rakkaaksi velvollisuudekseen koettaa lievittää kersantin tuskia ja tehdä hänen loppunsa niin onnelliseksi kuin suinkin. Hämmästyen vähän, että hänen sanoilleen oli voitu antaa sellainen merkitys, hän hieman nolona kävi selittämään lähemmin ajatustensa juoksua: "Te olette liian vanha ja kokenut, Haukansilmä, kurittaaksenne miestä, joka hajamielisyydessään lausuu ajatuksensa hieman epäselvästi. Kersantti Dunham on minun lankoni ja ystäväni -- niin läheinen ystävä, kuin soturi voi ikinä olla jollekin merimiehelle ja minä rakastan ja kunnioitan häntä suuresti. En ollenkaan epäile, ettei hän olisi elänyt, kuten kelpo miehen tulee eikä suinkaan ole mitään pahaa toivoa jonkun pääsevän kotiin taivaaseen. Niin, me olemme kuolevaisia, paraskin meistä -- sitä te ette voi kieltää ja meidän pitäisi oppia olemaan ylpeilemättä nuoruudestamme ja kauneudestamme. Missä on, Haukansilmä, majoitusmestari? Pitäisin soveliaana, että hän menisi lausumaan jäähyväiset kersantille, joka poistuu vain vähän ennen meitä."

"Te olette puhunut enemmän totta, herra Cap, kuin pitkiin aikoihin ennen. Vielä suuremman totuuden olisitte lausunut, jos olisitte sanonut, että pahinkin meistä on kuolevainen, sillä se on totta ja sillä on terveellisempi vaikutus kuin lauseella, että parhainkin meistä on kuolevainen. Mitä taas majoitusmestariin tulee, ei hänen jäähyväisensä kersantille saata tulla kysymykseen, sillä hän on lähtenyt edeltä sanomatta jäähyväisiä itselleen taikka muille."

"Ette lausu ajatuksianne ihan yhtä selvästi kuin tavallisesti, Haukansilmä. Tiedän, että meidän ajatuksemme tällaisena hetkenä ovat vakavat, mutta ei meidän silti tarvitse puhua merkkien eikä tunnustähtien kautta."

"Elleivät sanani ole kyllin selvät, ajatukseni ovat. Lyhyesti, kun kersantti on valmistellut itseänsä pitkälle matkalle, kuten hänenlaisensa tunnollisen ja rehellisen miehen sopii, majoitusmestari on eronnut äkkiä ja kiireesti ja matkustanut ennen häntä, ja vaikka minun asiani ei olekaan tuomita, ajattelen kuitenkin, että he matkustavat niin eri teitä, etteivät koskaan toisiansa kohtaa."

"Selittäkää tarkemmin, ystäväni", sanoi hämmästynyt merimies katsellen levottomasti ympärilleen etsien Muiria, jonka poissaolo häntä suuresti ihmetytti. "Minä en näe majoitusmestarista vilahdustakaan, mutta pidän häntä kuitenkin niin miehenä, ettei hän juokse pakoon ilman muuta nyt, kun voitto on saatu. Jos taistelu vielä jatkuisi, asiahan olisi silloin aivan toinen."

"Tuolla takin sisässä on kaikki, mitä hänestä on jäljellä", vastasi opas kertoen lyhyesti, miten luutnantin kuolema oli niin äkkiä tullut. "Tuskarooran ase näyttää olleen myrkytetty", jatkoi Haukansilmä. "Minä olen nähnyt monia taisteluja ja useita villien äkillisiä hyökkäyksiä, mutta milloinkaan en ole nähnyt sielun eroavan ruumiista odottamattomammin, tai miehen olleen vähemmän valmistuneen kuolemaan. Hän kuoli valhe huulillaan ja näyttää kuin henki olisi eronnut kokonaan pahan vallassa."

Cap kuunteli tätä suu auki ja yskähteli muutamia kertoja, niinkuin mies, joka epäilee omia ajatuksiansa.

"Teidän elämänne on epävarmaa ja epämukavaa täällä suolattomien vesien partailla ja villien parissa", hän virkkoi, "ja mitä pikemmin minä voin nämä seudut jättää, sitä onnellisempana itseni pidän. Nyt kun te kerrotte tätä, minäkään en voi olla ihmettelemättä, että mies vihollisten hyökätessä juoksi koloonsa sellaisella kiireellä ja vaistolla, ettei hän minuun tehnyt ollenkaan upseerin vaikutusta, mutta silloin en sitä ehtinyt sen tarkemmin selvitellä, koska minulla oli hirveän kiire häntä seuratessani. Jumala varjelkoon! Jumala meitä varjelkoon -- petturi, valmis myymään maansa -- ja vielä ranskalaisille lurjuksille!"

"Valmis myymään kaikki: maan, sielun, ruumiin, Mabelin ja meidän päänahkamme, ja hän on kaikin puolin menetellyt samalla inhoittavalla tavalla kuin ostajatkin. Kapteeni Piisydämen maamiehet usein harjoittavat sellaista kauppaa."

"Juuri heidän tapaistaan -- valmiita antamaan, kun eivät voi voittaa ja juoksemaan pakoon, kun ei ole tilaisuutta kumpaankaan."

Monsieur Sanglier kohotti hattuansa ja hymyili pilkallisesti tälle huomautukselle. Mutta Haukansilmä oli liian rehellinen ja oikeudenmukainen jättääkseen vastaamatta tähän syytökseen.

"Jaa, jaa", hän virkkoi, "minun mielestäni ei ole kovin suurta eroa englantilaisen ja ranskalaisen välillä, sanottakoonpa mitä tahansa. He puhuvat eri kieliä ja palvelevat eri kuningasta, se myönnettäköön, mutta molemmat ovat inhimillisiä ja käyttäytyvät tilaisuuden sattuessa kuin ihmiset."

Kapteeni Piisydän, kuten Haukansilmä häntä nimitti, kohotti uudestaan hattuansa ja hymyili, mutta hymy oli nyt ystävällinen eikä ivallinen, kuten äsken, sillä hän tunsi, että toisen tarkoitus oli hyvä, vaikk'ei hän täydellisesti ymmärtänytkään toisen puhetta. Viisaan tyyneydellä hän lopetti aamiaisensa välittämättä, mitä Cap suvaitsi ajatella tai sanoa.

"Minun asiani täällä oli keskustella majoitusmestarin kanssa", Cap virkkoi vastattuaan hymyillen vangin mykkään puheluun. "Kersantin loppu on lähellä ja ajattelin, että hän tahtoisi antaa ennen eroansa joitakin tietoja lähimmälle päällikölleen. Se on nyt kuitenkin liian myöhäistä, ja kuten sanotte, Haukansilmä, luutnantti on todellakin lähtenyt ennen."

"Niin on, vaikkakin toista polkua. Komennus kuuluu nyt luonnollisesti korpraalille, vaikkakin hänen joukkonsa on pieni ja surkeassa kunnossa. Jos jotakin tärkeätä ilmestyy, me kaikki yhdessä päätämme siitä. Ajattelen kuitenkin, ettei meillä ole muuta tehtävää kuin haudata kuolleemme ja polttaa hirsilinna ja asumukset, sillä ne ovat vihollisen alueella, joskaan ei laillisesti, niin kuitenkin vihollinen pitää tätä nyt omanaan, eikä näitä varustuksia voi jättää heidän käytettäväkseen. Ei tule myöskään kysymykseen, että me edelleenkin käyttäisimme niitä tukikohtana, kun ranskalaiset tietävät, missä tämä saari on. Se olisi samaa kuin asettua suden luolaan. Tämän työn me Käärmeen kanssa otamme tehdäksemme, sillä me olemme yhtä tottuneet peräytymään kuin hyökkäämäänkin."

"Kaikki tuo on, niinkuin olla pitääkin, hyvä ystäväni; ja nyt minun lankoni luokse. Vaikka hän onkin sotilas, me emme, minun mielestäni, voi antaa hänen erota ilman lohdutuksen sanaa jäähyväisiksi. Tämä on ollut onneton retki joka suhteessa, vaikka sellaista kai voi odottaa, kun ajattelee tätä aikaa ja näitä riidanalaisia erämaita. Meidän täytyy kuitenkin menetellä parhaamme mukaan ja koettaa auttaa sitä kelpo miestä kohottamaan ankkurinsa turmelematta ruoriansa. Kuolema on kuitenkin kaikesta huolimatta vakava asianhaara, herra Haukansilmä, voimmepa sanoa, että se on tärkeimpiä kysymyksiämme, joka tulee kerran meidän kaikkien eteen."

"Puhutte totta, puhutte aivan totta, ja juuri siitä syystä minä pidän kaikista viisaimpana olla joka hetki valmiina. Olen usein ajatellut, Suolavesi, että onnellisin on se, jolla on kaikista vähimmän selvitettävää silloin, kun kutsu tulee. Sellainen luulen minä olevani: olen metsästäjä, tiedustelija ja opas; ja vaikka en omista kämmenen leveyttä maata, minä iloitsen kuitenkin, niinkuin minä olisin rikkaampi kuin Albanian suurimmankin tilan omistaja. Siintävä taivas pääni päällä saa minut ajattelemaan viimeistä metsästysretkeäni, ja minä astun kuivilla lehdillä yhtä vapaasti, kuin minä olisin koko metsän herra ja omistaja. Mitä muuta sydän voisi toivoa? En sano, etten rakastaisi mitään, mikä on maasta, sillä kyllä minä rakastan, vaikk'en kovin suuressa määrässä. Minulla on muutamia hyvärotuisia koiranpenikoita, vaikka meidän täytyy nyt olla erossa, koska ne ovat liian äänekkäitä tovereita näin sotaretkillä, ja sitten minä luulen, että minun on sangen vaikeata erota hirvenkaatajastani; mutta minä en näe mitään järkevää syytä, miksi meitä ei voitaisi panna samaan hautaan, sillä me olemme molemmat hiuskarvalleen kuusi jalkaa pitkät. Näiden lisäksi minulla on vielä muutamia matkustajilta saamiani pieniä esineitä ja Käärmeen lahjoittama piippu, jotka minä pyydän panemaan pussiin ja pääni alle, kun käsky tulee, ja niin minä olen valmis lähtemään millä hetkellä tahansa."

"Samoin minäkin", vastasi merimies heidän astellessaan sille asunnolle, jossa sairas oli, mutta innostuksissaan kokonaan unohtaen sen ikävän tehtävän, jota suorittamaan he olivat matkalla. "Juuri niin minäkin ajattelen. Kuinka usein olenkaan tuntenut ollessamme joutumaisillamme haaksirikkoon mielihyvää siitä, ettei alus ole minun! 'Jos se hukkuu', minä olen sanonut itselleni, 'minäkin voin kyllä hukkua, mutta minun henkeni elää eikä minulle tule aineellista vahinkoa', ja se tuottaa lohtua. Eikö olekin kumma, että mies lukitessaan muutamia dollareita kirstuunsa tavallisesti lukitsee sinne myöskin sydämensä? Haukansilmä, mies ilman sydäntä on saman arvoinen kuin kala, jonka ilmarakko on mennyt rikki."

"Sitä minä en varmasti tiedä, mutta mies ilman omaatuntoa on onneton luontokappale, siitä annan sanani pantiksi ja sen voi myöskin jokainen huomata tutustuessaan mingoihin. Minä en paljoa välitä dollareista, mutta voin kyllä uskoa, että mies, jolla on niitä arkullinen, voi kyllä lukita sydämensä niille seuraksi samaan arkkuun. Viime rauhan aikana minä metsästin kaksi kesää peräkkäin ja kokosin turkiksia niin paljon, että melkein alituiseen ajattelin niitä. Ne ovat sittemmin mielestäni unohtuneet, mutta nyt minusta on mieluista, että silloin tuli kerätyksi, voinhan niiden avulla tehdä Mabelin elämän miellyttäväksi."

"Te olette filosofi, Haukansilmä, ja siitä huolimatta voitte olla kristitty ihminen."