Part 34

Koko keskustelun ajan Haukansilmä oli pysytellyt syrjässä aukosta, ettei kavalan vainolaisen kuula olisi voinut tehdä hänelle pahaa ja nyt hän kehoitti Capia nousemaan katolle ottamaan vastaan ensimmäistä hyökkäystä. Vaikka merimies totteli viivyttelemättä, hän huomasi kokonaista kymmenen palavaa nuolta katon kaarnassa, ja koko ilma oli täynnä villien huutoa ja kirkunaa. Sitä seurasi hillitön pyssyjen pauke ja kuulat naksahtelivat seiniin osoitukseksi siitä, että valloitusyritys todellakin oli alkanut.

Nämä synnyttivät kuitenkin vaaratonta melua, joka ei peloittanut Capia eikä Haukansilmää, ja Mabelilla oli liian paljon puuhaa haavoittuneen hoitamisessa, että hän olisi joutanut sitä kuuntelemaan. Sitäpaitsi hän oli jo tottunut tällaiseen meluun ja ymmärsi antaa sille vain sen arvon, minkä se ansaitsi. Mutta -- isää nämä tutut äänet innostivat ja lapselle tuotti tuskaa, kun hän tällaisena hetkenä näki jo melkein lasimaisen silmän välähtävän ja punan kohoavan harmaankalpeille kasvoille hänen kuunnellessaan taistelun melua. Ensi kertaa Mabel nyt huomasi, että sairas alkaa hourata.

"Eteenpäin, toverit, mars!" mutisi sairas. "Krenatöörit, ampukaa! Uskaltavatko ne rynnätä meidän linnaamme? Miksi ei tykistö puhu mitään?"

Juuri sillä hetkellä kuului tykin jyrinä, puut ruskivat ja yläkerrasta kuului räjähdys, joka pani koko rakennuksen heilumaan. Haukansilmä pelastui töin tuskin tuholta, ja Mabel parahti kauhusta, sillä hän luuli, että kaikki elävät olennot hänen yläpuolellaan olivat kuoleman omia. Hänen kauhunsa yhä lisääntyi, kun isä huusi: "Ampukaa!"

"Mabel", kuului Haukansilmän ääni ylös johtavasta aukosta -- "tämä on oikeata intiaanien touhua -- kuta enemmän ääntä, sen parempi. Vintiöt ovat ottaneet sen haupitsin, jonka me valtasimme ranskalaisilta ja nyt ne ovat laukaisseet sen hirsilinnaa kohti, mutta onneksi siinä oli vain tämä yksi panos, niin etteivät ne enää tällä kertaa voi sillä säikytellä meitä. Tosin laukaus on tehnyt vahinkoa, mutta kukaan ei ole haavoittunut. Enonne on vieläkin katolla, ja minä olen ollut liian usein tulessa voidakseni saada surmani mingo-lurjusten ainoasta tykinkuulasta."

Mabel kuiskasi kiitoksensa ja kohdisti nyt kaiken huomionsa isäänsä, jota vain hänen ääretön heikkoutensa esti ryntäämästä ylös. Tytär oli niin kiintynyt sairaan isänsä vaalintaan, että tuskin huomasi villien hirvittävää melua, joka olisi voinut järkyttää vahvempiakin hermoja kuin hänen. Se elämä oli kuitenkin niin kauheaa, ettei hän olisi voinut sitä kestää, elleivät hänen ajatuksensa kokonaan olisi olleet kiintyneenä muuhun.

Cap säilytti ihailtavasti kylmäverisyytensä. Huoneen katolla hän oli aivan kuin laivan kannella ja kun hänen ei tarvinnut pelätä laskevansa harhaan, hän liikkui villien kuulasateesta huolimatta melkein uhkarohkeasti, ja Haukansilmä varmaan olisi varoittanut häntä, jos olisi tullut hänen käytöstänsä tarkanneeksi. Sen sijaan, että olisi koettanut suojata ruumistansa, kuten intiaanisodassa on välttämätöntä, hän liikkui katolla vapaasti joka puolella ja kaateli huolettomasti vettä oikealle ja vasemmalle, missä vain huomasi nuolien kytevän. Hän todellakin näytti haavoittumattomalta, sillä vaikka kuulat lakkaamatta vinkuivat joka puolella ja vaatteet olivat täynnä reikiä, ei hänen nahassaan ollut naarmuakaan. Kun räjähdys alemmassa kerrassa tapahtui, hän heilutti hattuaan ja päästi kolme riemuhuudahdusta. Tämä rohkeuden näyte varmasti pelasti hänen henkensä, sillä intiaanit lakkasivat heti ampumasta katolle, tähdäten nyt palavat nuolensakin hirsilinnan seiniin, sillä heidän mieleensä oli vaistomaisesti hiipinyt kauhea pelko, että Suolavesi on noita, ja kuten aina, he varoivat nostamasta kättänsä sitä vastaan, joka oli liitossa manan henkien kanssa.

Haukansilmän esiintyminen oli vallan toisenlaista. Kaikkia hänen liikkeitään ohjasi pitkäaikaisen kokemuksen opettama järkevä harkinta. Hän pysyi tarkasti syrjässä ampumalinjasta tähystellessään aukoista, ja se paikka, jonka hän otti puolustusasemakseen, oli aivan turvallinen. Tämä kuuluisa opas oli usein joutunut mitä kriitillisimpiin tilanteisiin. Kerran hän oli joutunut intiaanien polttoroviolle ja kärsinyt vapisematta villien julmuutta ja pilkkaa, ja monia tarinoita kerrottiin hänen kylmäverisyydestään ja neuvokkuudestaan vaaran hetkenä. Mutta joku, joka ei olisi häntä tuntenut, olisi pitänyt hänen varovaisuuttaan pelkuruutena. Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan hän ajatteli koko ajan Mabelia ja sitä kohtaloa, johon tyttörukka joutuisi, jos hän menettäisi puolustuskykynsä. Tällainen väärä luulo olisi vain terästänyt hänen valppauttaan ja tehnyt hänen viisaan varovaisuutensa vieläkin suuremmaksi. Hän oli tottunut niin vaaroihin, ettei olisi voinut ymmärtää niitä, jotka hänen käytöstänsä olisivat pelkurimaiseksi arvostelleet.

Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa Haukansilmä ei kohottanut pyssynsä perää lattiasta muuten, kuin siirtyessään toiseen paikkaan, sillä hän tiesi hyvin, ettei summamutikassa kannattaisi ampua. Mutta kun hän kuuli mokkasiinin astuntaa ja lehtien kahinaa, arvasi hän, että nyt ne aikovat sytyttää seinähirret tuleen. Hän käski sen vuoksi Capin astua katolta alas, sillä siellä nyt ei ollut mitään vaaraa ja asettua vesisankoineen ampuma-aukolle, joka oli juuri sytytettävän kohdan yläpuolella.

Joku vähemmän kokenut olisi hätääntynyt tällaisena hetkenä pois suunniltaan, mutta meidän sankarimme ei. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain saada sammutetuksi tuli, jonka tuhoa hän ei kovin suuresti pelännyt, vaan hän tahtoi antaa viholliselle opetuksen, jonka tämä muistaisi lopun ikänsä. Siksi hän päätti kärsivällisesti odottaa, kunnes liekit kasvaisivat niin suuriksi, että hän niiden valossa voi saada intiaanit taas muistamaan, millä kunnioituksella Haukansilmää on lähestyttävä. Niinpä saivat irokeesit häiritsemättä koota kuivia risujansa seinää vasten, sytyttää ne ja palata pensaihinsa. Cap odotti tyynesti vesitynnyreineen aukolla valmiina tarvittaessa kaatamaan sen liekkeihin. Hän ei kuitenkaan saanut määräystä, ennenkuin liekit valaisivat lähimpiä pensaita ja Haukansilmä oli huomannut kolme tai neljä hiipivää villiä ihailemassa työnsä onnistumista läheisessä pensaassa. Silloin virkkoi Haukansilmä:

"Ystäväni Cap, oletteko valmis? Kuumuus alkaa tulla sietämättömäksi, ja vaikka nuo vihreät hirret eivät välitä pahanilkisten villien nuolista, ne kuitenkin voivat suuttua, jos liekit niitä liian kauan härnäävät. Onko teidän vesisankonne valmiina? Katsokaa, että vesi menee oikeaan paikkaan eikä pisaraakaan joudu hukkaan."

"Valmis olen!" vastasi Cap, kuten vain merimies voi vastata tällaiseen kysymykseen.

"Odottakaa sitten määräystäni. Älkää olko liian kärsimätön tärkeällä hetkellä, enempää kuin taistelussakaan hullunrohkea. Odottakaa komennusta."

Antaessaan näitä määräyksiään Haukansilmä teki omia valmistuksiansa, sillä nyt oli tullut aika toimia. Hirvenkaataja tarkastettiin, ojennettiin ja laukaistiin. Tähän kaikkeen oli mennyt puolisen minuuttia, ja nyt oli pyssy maassa ja ampuja tarkasti tulosta.

"On kuitenkin yhtä lurjusta vähemmän", mutisi Haukansilmä itsekseen. "Olen nähnyt tuon villityn ennen ja tiedän, että hän oli oikea paholaisen esikuva. Hyvä, hyvä; mies toimi lahjojensa mukaan ja on saanut lahjojensa mukaisen palkan. Vielä yksi ja me pääsemme niistä täksi yöksi rauhaan. Päivän tullen me voimme saada kuumempaa työtä."

Tällä aikaa Haukansilmä latasi uudestaan hätäilemättä, ja ennenkuin hän oli puheensa lopettanut, kaatui toinen villi. Se riitti karkoittamaan koko joukon pakosalle, sillä yksikään ei enää halunnut jäädä hirvenkaatajan maalitauluksi, vaan kukin etsi mahdollisimman etäisen piilopaikan niin pian kuin suinkin.

"Kaatakaa nyt, herra Cap", sanoi Haukansilmä, "minä olen huomauttanut noille hurjimuksille, mitä heidän rauhaansa sopii, eikä meillä enää tänä yönä ole tulipalon pelkoa."

"Helei!" huudahti Cap kaataen astiansa tyhjäksi niin taitavasti, että liekit heti paikalla tukehtuivat.

Tähän loppui taistelu tällä kertaa ja loppuyö kului rauhallisesti. Haukansilmä ja Cap vartioivat vuoron perään, vaikk'ei voida sanoa, että kumpikaan olisi silmäänsä ummistanut. Eipä näyttänyt uni olevan heille välttämätönkään, sillä he molemmat olivat tottuneet valvomaan ja vartioimaan, ja oli aikoja, jolloin Haukansilmä näytti kokonaan unohtaneen nälän ja janon sekä suurimmatkin vaivat.

Mabel valvoi isänsä vuoteen ääressä ja alkoi ajatella, miten paljon meidän onnemme tässä maailmassa riippuu kuvitelluista seikoista. Tähän asti hän oli elänyt ilman isää, sillä se hänen vanhemmistaan, joka oli vielä elossa, oli ihannekuva eikä todellinen ihminen; mutta nyt, kun hän oli menettävä hänet, hän tunsi, että maailma isän kuoleman jälkeen olisi tyhjä, eikä hän luullut enää elämässään tämän jälkeen yhtään ainoaa ilonpäivää näkevänsä.

XXV LUKU.

"Yön tuuli nurkissa huminoi ja sade virtana juoksi, mut kirkkaana kajasti huomenkoi ja saapuivat ystävät luoksi."

_Wordsworth_.

Aamun sarastaessa kiipesivät Haukansilmä ja Cap katolle tutkimaan, millaisessa tilassa heidän saarensa nyt olisi. Rakennuksen seinät olivat paljon korkeammalla kuin katto, joten muodostui jonkunlainen suojamuuri, jos pysytteli katon keskikohdalla, sillä tämäkin oli rakennettu puolustusta silmällä pitäen. Ottaen tämän seikan huomioon molemmat katselijat olivat jokseenkin varmassa turvassa lähiseudun luodeilta, mutta heillä oli kuitenkin laaja näköala yli salmien ja saarien.

Kävi navakka etelätuuli ja toisin paikoin vesi näytti vihreältä ja vihaiselta, kun se taas aavemmilla seuduilla iloisesti hypellen kohosi vaahtopäiksi laineiksi. Saari oli melkein soikio ja sen suurin pituus oli lännestä itään. Tällä tuulella olisi sitä ympäröivissä salmissa erinomaisesti saattanut purjehtia ja käyttää kaikkialla tuulta hyväkseen. Sen Cap ensi silmäyksellä huomasi ja selitti toverillensa, sillä molempien pelastuksen toivo oli siinä, että Oswegosta tulisi heille apua. Yhä katsellessaan ja tutkiessaan kaikkia salmia Cap äkkiä huudahti hauskalla, sydämellisellä tavallaan:

"Purje, hei!"

Haukansilmä käänsi heti katseensa samalle suunnalle kuin hänen toverinsakin, ja siellä, toden totta, hän huomasi sen esineen, jonka vanha merimies oli maininnut. Tältä korkealta paikaltansa he näkivät yli läheisten saarien ja purjeet vilkkuivat puiden välitse, jotka suojasivat lounaisrantoja. Laiva laski puolissa purjeissa, kuten Cap selitti, mutta tuuli puhalsi niin voimakkaasti, että siitä huolimatta kiisi kuin ilmojen lintu.

"Tulija ei voi olla Jasper", sanoi Haukansilmä pettyneenä, sillä hän ei voinut tuntea ystävänsä kutteria valkoisesta purjeesta. "Ei, ei, poika on kaukana täältä, ja tuo on joku alus, jonka ranskalaiset ovat lähettäneet ystäviänsä auttamaan."

"Tällä kertaa te ystäväni olette huomannut väärin, jos ette milloinkaan ennen", vastasi Cap, joka ei ollut menettänyt mahtipontisuuttaan tässäkään vaaranalaisessa tilassa. "Olkoonpa vesi suolatonta tai suolaista, tuo on kuitenkin Lokin pääpurje, sillä se on suipompi kuin tavallisesti, ja huomaattehan, että siinä on uusi, siisti haarapurje ja masto on nuoralla sidottu."

"Sitä minä en huomaa Lokin erikoiseksi tuntomerkiksi, sen tunnustan", vastasi Haukansilmä, jolle kaikki purjeet olivat samanlaisia haarapurjeita.

"Ettekö! Se hämmästyttää minua, sillä minä olen luullut, että teidän silmänne voivat tunkeutua kaiken läpi! Minä puolestani näen tarkasti mainitsemani tuntomerkit. Minun täytyy sanoa, arvoisa ystäväni, että teidän sijassanne olisin sangen huolissani silmistäni, sillä niiden näkö alkaa arveluttavasti himmentyä."

"Jos se nyt todellakin on Jasper, silloin minä en pelkää mitään. Silloin me voimme Lokista ja hirsilinnasta pitää puoliamme kokonaista mingo-heimoa vastaan. Jumala suokoon, ettei poika vain varomattomasti laskisi maihin ja joutuisi niiden väijytyksen uhriksi, kuten kersantille kävi!"

"Niin, siinäpä se vaara juuri onkin! Olisi pitänyt jo ennemmin laittaa ankkurointipaikka vähän ulomma, sairashuone ja paljon muita varustuksia, jos noille minkko-lurjuksille olisi antanut samanlaista arvoa kuin oikeille vastustajille. Jos poika laskee maihin mihin paikkaan tahansa tällä saarella, niin saamme varmasti pitää kutteria menetettynä. Ja eikö meidän pitäisi kohdella Jasperia suorastaan ranskalaisten sanansaattajana mieluummin kuin ystävänä? Minä tiedän, että kersantti näkee asiat siinä valossa ja minusta näyttää, että koko tässä jutussa on petos näytellyt suurta osaa."

"Saamme pian nähdä, saamme pian nähdä, herra Cap, sillä tuolla tulee kutteri esille saarten välistä ja muutamassa minuutissa saamme varmuuden. Välttämätöntä olisi voida varoittaa häntä jotenkin. Ei olisi oikein, että hän joutuisi väijytyksen uhriksi ilman edelläkäypää varoitusta."

Huoli ja epäilys estivät kuitenkin kumpaakin antamasta mitään varoitusta. Ei ollut helppoa keksiä, miten se olisi ollut tehtävä, sillä Lokki kulki tuulen yläpuolella sellaisella vauhdilla, ettei heille jäänyt aikaa merkkien näyttämiseen. Sen kannella ei sitäpaitsi näkynyt ainoatakaan elävää sielua, yksinpä sen ruorikin näytti olevan tyhjä, vaikka sen liikkeet olivatkin yhtä varmat kuin joutuisatkin.

Cap seisoi ääneti ihaillen tätä harvinaista näytelmää. Mutta kun Lokki tuli lähemmä hän huomasi, että peräsintä johdettiin ruoriköydellä, vaikkakin peränpitäjä oli piilossa. Kutterin kantta ympäröivät melkoisen korkeat reunat ja pian huomattiin, että miehistö oli piilottunut sen taa suojaan vihollisen kuulilta. Tästä saattoi päättää, että miehistö oli sangen harvalukuinen ja Cap kuuli tämän toverinsa selityksen pudistaen pahaaennustavasti päätänsä.

"Se todistaa, että Suuri Käärme ei ole päässytkään Oswegoon eikä meillä siis ole odotettavissa mitään apua linnasta", virkkoi Haukansilmä. "Toivon, ettei Lundien olisi pälkähtänyt päähän pidättää Jasperia toimestaan, sillä tällaisessa tehtävässä poika on kerrassaan verraton. Me kolme muodostamme melkoisen sotajoukon -- te merimiehenä ymmärrätte kutterin liikkeitä ja välitätte tietoja linnan ja laivaston välillä, Jasper kykenee suorittamaan kaiken, mikä vesillä on mahdollista, ja minä, jonka lahjat nyt tällaisessa tapauksessa ovat ainakin yhtä hyvät kuin jonkun parhaimmankin mingon, voin myöskin jotakin tehdä. Minä sanon, että meidän tulee miehekkäästi taistella Mabelin puolesta."

"Niin tulee ja niin me tahdomme", vastasi Cap sydämellisesti, sillä hän alkoi tuntea, että hänen päänahkansa oli lujemmassa nyt, kun aurinko nousi. "Minä pidän Lokin saapumista erikoisena asianhaarana ja alan todellakin toivoa, että tuo Jasper Vesikoira sittenkin olisi yhtä rehellinen kuin muutkin. Tämä Jasper on viisas nuorukainen, kuten te väitätte, ja varmaankin olette oikeassa, sillä hän menettelee sangen taitavasti tutkiessaan saaren joka puolelta, ennenkuin laskee maihin."

"Johan minä sanoin! Sanoinhan sen!" huudahti Haukansilmä ihastuksissaan. "Tuolla on Käärmeen kanotti kutterin kannella. Päällikkö on päässyt laivaan ja antanut oikeita tietoja asemastamme, sillä aivan toisin kuin mingo, delawarelainen kertoo asiat oikein tai pitää suunsa kiinni."

"Eiköhän tuo liene kutterin kanotti", virkkoi aina epäuskoinen merimies. "Vesikoiralla on aina kanotti mukanansa."

"On kyllä, Cap ystäväni, mutta jos te tunnette laivanne haarapurjeista ja käärityistä mastoista, minäkin tunnen kanottini ja urani rajaseutulaisen vainulla. Jos te voitte nähdä uuden kankaan purjeessa, minä voin nähdä uuden kaarnan kanotissa. Tuo on Käärmeen kanotti. Se kelpo poika on lähtenyt linnalle heti, kun on huomannut hirsilinnan olevan piirityksessä, on tavannut Lokin ja tuonut sen tänne nähdäkseen, eikö voisi jotakin tehdä. Luoja suokoon, että Jasper Western olisi laivassa mukana!"

"Niin, niin; se saattaisi olla hyvä, sillä, olkoon petollinen tai luotettava, poika osaa mainiosti kuljettaa alustansa myrskyssä, se täytyy tunnustaa."

"Ja osaa myöskin koskia laskea!" sanoi Haukansilmä nykien kyynärpäällänsä toverinsa kylkeä ja nauraen hiljaisella, sydämellisellä tavallansa. "Meidän täytyy tehdä oikeutta pojalle, vaikka hän omin käsin riistäisi meiltä päänahkamme."

Lokki oli päässyt niin lähelle, ettei Cap ehtinyt vastata. Näytelmä oli nyt niin omituinen, että se ansaitsee oman kuvauksensa ja ehkä se voi auttaa lukijaa saamaan selvemmän käsityksen siitä, mitä tahdomme esittää.

Yhä kävi rivakka tuuli, joka oli kehittynyt melkein myrskyksi. Monet hoikimmat puut taivuttivat latvansa melkein maahan tai hyökkäsi tuuli niihin pyörittäen latvoja sellaisella voimalla kuin olisi tahtonut vääntää ne solmulle.

Ilma oli täynnä lehtiä, sillä tänä myöhäisenä vuodenaikana niiden kannat pääsivät helposti irti ja ne lensivät saarelta saarelle kuin lukemattomat lintuparvet. Paitsi tätä elämää ympäristö lepäsi hiljaa kuin hauta. Että villit vieläkin oleskelivat saarella, näki heidän kanoteistaan, jotka 55:nnen veneitten vieressä olivat muutamassa satamana käytetyn lahden poukamassa. Muuten ei heistä merkkiäkään näkynyt. Lokin tulo oli niitä kauheasti hämmästyttänyt, mutta niin täydellisesti he seurasivat tässäkin tilaisuudessa tapojansa, että silmänräpäyksessä katosivat koloihinsa, joita saarella oli ylen runsaasti, aivan kuin kettu luolaansa. Sama hiljaisuus vallitsi hirsilinnassakin, sillä vaikka Haukansilmä ja Cap pitivät salmia silmällä, he kuitenkin varovaisuuden vuoksi pysyttelivät muille näkymättömissä. Ihmeellistä oli intiaaneista, ettei tuossa laivassa ollut ainoatakaan elävää olentoa. Kuinka kummassa se saattoi liikkua noin täsmällisesti? Vaistomaisesti he alkoivat pelätä, että jollakin noitakonstilla oli tuo laiva hankittu tuhoamaan heitä ja tekemään heidän yrityksensä turhaksi. Yksinpä Nuolenpääkin, vaikka olikin tottunut valkoisten vehkeisiin järven tällä ja tuolla puolen, kuvitteli, että tässä piili jotakin kauheaa ja kaikista mieluimmin hän nyt olisi tahtonut olla mantereella.

Sill'aikaa risteili kutteri edestakaisin kevyesti kuin liitävä lokki. Milloin se oli keskellä salmea, milloin taas melkein hipaisi rantaa keinuen aallokossa ja kiitäen niin, että vaahto kokasta loitolle pärskyi. Vaikka purjeet oli kääritty puoliksi kokoon, oli sen vauhti kuitenkin ihan tavaton ja pian se laski myöskin salmesta hirsilinnan ohi. Cap ja Haukansilmä astuivat Lokin lähetessä esille selvemmin nähdäkseen, mikä oikein oli tarkoitus, kun molempien suureksi iloksi Jasper hypähti pystyyn ja hurrasi iloisesti kolmesti tervehdykseksi. Huolimatta vaanivasta vaarasta Cap nousi reunahirsille vastaten tervehdykseen samalla tavalla. Onneksi vihollisen huomio oli kiintynyt muuhun ja siksi kaikki oli hiljaa, eikä ainoakaan pyssy lauennut.

Haukansilmä muisti kuitenkin samalla, mikä tehtävä heillä oli ja huomattuaan ystävänsä huusi hänelle niin paljon kuin jaksoi:

"Auta meitä, poikaseni ja voitto on meidän! Tervehdipä niitä tuonne niemen pensaikkoon ja ne lentävät parkuen toiseen piiloon kuin kaakottavat kanat."

Osan siitä Jasper kuuli, mutta toisen puolen vei tuuli ihan päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus. Pian kiisi kutteri ohi ja katosi hirsilinnaa suojaavien tuuheitten puitten taa.

Kului pari minuuttia levottomassa odotuksessa, kun purjeet taas ilmestyivät näkyviin tällä kertaa tuulen alapuolella. Sielläkin vihuri kuitenkin oli kyllin luja tukemaan sen liikkeitä ja niin kutteri näytti vaivatta puikkivan vastatuuleenkin ja ehkäpä aikovan kiertää taas tuulen päälle. Kaikki tämä tapahtui kuin itsestään, purjeita ei liikuteltu ja peräsintäkin näytti hoitavan salaperäinen, itsenäinen kone. Tarkoitus lienee ollut tutkia seutua. Kun alus joutui samaan salmeen, josta se oli tullut, käännettiin peräsintä äkkiä, niin että purjeet löyhinä lepattivat ja alus pysähtyi. Kuullessaan kankaan vihurin kiskoessa paukkuvan Cap ihastuksesta väristen virkkoi:

"Hänen majesteettinsa purjeet ovat erinomaiset, se täytyy tunnustaa; samalla olkoon sanottu sekin, että poika hoitaa alusta aivan kuin hän olisi saanut täydellisen merimieskasvatuksen. Hitto minut vieköön, herra Haukansilmä, jos ollenkaan uskon, että tuo herra Vesikoira on kaiken tuon oppinut näillä suolattomilla vesillä."

"Onpa niinkin, siinä ei epäilemistä. Hän ei ole koskaan nähnyt valtamerta, vaan on valmistunut kutsumukseensa yksistään Ontariolla. Minä olen aina uskonut, että hänellä on ihan synnynnäiset taipumukset hoidella aluksia ja purjeveneitä ja suuresti olen häntä sen vuoksi kunnioittanut. Petoksesta, vääryydestä ja kaksimielisyydestä, ystävä Cap, Jasper Western on yhtä vapaa kuin mikä delawarelainen soturi tahansa. Muuten jos tahdotte oppia tuntemaan oikein todella rehellisiä ihmisiä, niin menkää asumaan delawarelaisten luo."

"Tuolta se nyt tulee niemen ympäri!" huudahti ihastunut Cap, kun Lokki taas kiisi entistä vauhtiansa, "ja nyt me saamme nähdä, mitä se poika oikein tahtoo. Hän ei suinkaan aikone koko ikäänsä kierrellä noissa salmissa kuin ilakoiva tyttö joissakin tanssiaisissa."

Lokki laski nyt suoraan satamaa kohden ihan kuin ankkuroidakseen, kuten katselijat hirsilinnan katolla luulivat. Villit taas tähystelivät sen liikkeitä, niinkuin nälkäinen tiikeri, joka näkee pahaa-aavistamattoman uhrinsa lähestyvän sen lymypaikkaa. Mutta Jasperin tarkoitus ei suinkaan ollut laskea maihin: tuntien veden syvyyden ja rannan joka paikasta hän saattoi laskea ihan rantaan kiinni ja päästä taas vapaasti väljille vesille. Hän laski siis pienen valkamalahden pohjaan ja tarttuen köysiin, joilla soturien veneet oli kiinnitetty, hän veti ne mukanaan salmeen ja sitoi kutterin jälkeen. Kun intiaanit olivat sitoneet kaikki kanottinsa Dunhamin veneisiin, ei heillä ollut nyt enää muuta keinoa kuin uiminen päästäkseen saarelta ja he näyttivätkin silmänräpäyksessä oivaltavan tämän tosiasian. Hyökäten koloistansa esille he täyttivät ilman toivottomalla kirkunallaan ja paukuttivat turhaan pyssynsä tyhjiksi. Kun he näin päättöminä peuhasivat, pamahti kaksi pyssyä melkein yht'aikaa. Toinen kuului hirsilinnalta päin ja yksi irokeesi tuiskahti aivot lävistettyinä maahan. Toinen luoti tuli Lokista. Se lähti delawarelaisen pyssystä, mutta kun se ei ollut ihan yhtä varma, kuin hänen ystävänsä hirvenkaataja, se ei surmannut, vaan teki maalin sotatielle kelvottomaksi koko eliniäksi. Lokin väki hurrasi, ja villit pakenivat taas koloihinsa.

"Tuo oli Käärmeen ääni", virkkoi Haukansilmä niin pian kuin toinen pyssy laukesi, "minä tunnen hänen pyssynsä pamahduksen yhtä hyvin kuin oman hirvenkaatajani. Se oli hyvä yritys, vaikk'ei se varmasti tappanut. Niin, niin; Jasper ja Käärme vesillä ja te ja minä linnoituksessa, onpa ihme, ellemme opeta noille mingo-riiviöille oikeata taistelutaitoa."

Koko ajan Lokki kuitenkin liikkui. Jasper vei saaliinsa laajimpaan salmeen, jossa hän päästi ne mennä lekottelemaan myötävirtaan, ja kun tuuli niitä auttoi, niin ne ajautuivat maalle vasta puolisen penikulman päässä. Sieltä Lokki kääntyi ja ilmestyi taas toiseen salmeen. Hirsilinnan varusväki huomasi nyt, että jotain erikoista oli tekeillä Lokin kannella, ja juuri kun kutteri pääsi lähelle sitä paikkaa, johon suurin osa vihollisista oli piiloutunut, lähetti Lokin ainoa haupitsi oikean kuulasateen pensaikkoon. Viiriäisparvi ei olisi lähtenyt sukkelammin lentoon kuin irokeesit, kun he odottamatta saivat tällaisen rautaraesateen niskaansa; samalla kaatui taas yksi villi hirvenkaatajan luodista ja toinen linkutti pakoon Chingackgookin pyssyn tervehtimällä. Uudet piilot löytyivät kuitenkin pian ja kumpikin puoli näytti valmistautuvan uuteen koetukseen. Mutta nytpä ilmestyi Kevät kantaen kädessään valkoista lippua ranskalaisen upseerin ja Muirin seurassa ja silloin aseet laskeutuivat itsestään, ja rauhanneuvottelut alkoivat.

Keskustelut alkoivat aivan hirsilinnan lähellä, niin että Haukansilmä saattoi pitää silmällä, ettei vilppiä vihollisten puolelta harjoitettu. Jasper myöskin ankkuroi aluksensa, mutta piti kuitenkin haupitsin valmiina vihollisryhmää kohti kaiken varalta, niin että omat ja viholliset tunsivat olevansa vartioituina. Chingackgook puolestaan pysyi yhä piilossa enemmänkin intiaanitottumuksesta kuin epäluulosta.