Part 6

-- Tarkoitin... otaksuin helpommaksi näin. Ajattelin, että sitten, kun me ensin olemme keskustelleet, sitten kolmisin...

-- Vai niin. Mutta silloin kun te solmitte välinne sisareni kanssa, ei minua tarvittu. Eikä myöskään silloin kun te hänet viettelitte.

Frans Eriksson kalpeni.

-- Teillä on kyllä oikeus puhua minulle noin, -- myönsi hän.

-- Te myönnätte sen, ja se on hauskaa kuulla. Mutta koska te nyt tahdotte kuulla minun mielipiteeni asiassa, niin minulla on vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen on: vihille! Toinen on tämä.

Erik Wegener veti esiin revolverin ja laski sen eteensä pöydälle.

-- Kun näin teidät ikkunasta, -- jatkoi hän, -- ajattelin ensin yksinkertaisesti käskeä teidät ovesta ulos, niinkuin lurjuksille on tapana tehdä. Mutta se olisi ollut turhaa ylpeyttä ja sitäpaitsi vääryys sisartani kohtaan. Teidät kyllä potkitaan nytkin ovesta pihalle, mutta sitä ennen lausuu pappi muutaman sanan, tahdoittepa te tai ette ja tahtoipa sisareni tai ei.

Sulhasmiehen kädet vapisivat huomattavasti, mutta hän koetti koota rohkeutensa.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän vaisulla äänellä, -- mutta minä luulen teidän tietävän, mikä seuraus murhasta on.

-- Tiedän. Lainsäädäntömme ei ole niin pitkälle kehittynyt, että se katsoisi tällaista tapausta lieventäväksi asianhaaraksi, niinkuin muistelen Ranskan rikoslain tekevän, mutta minä kärsin seuraukset kernaasti. Suokaa anteeksi tekin, mutta minä en luonnostani ole varsin puhelias. Te siis valitsette jälkimmäisen?

Erik Wegener veti hanan vireeseen.

Nyt ei Frans Eriksson tiennyt, oliko hän tekemisissä viisaan vaiko hullun kanssa. Hän oli aikaisemmin tuntenut erään Erik Wegenerin, lakitieteen ylioppilaan, hiljaisen ja rauhallisen miehen, jolla kyllä oli iloiset, odottavat silmät, mutta joka päästi ilonsa valloilleen vain kaikkein lähimmässä toveripiirissä. Tämä Erik Wegener, joka kylmästi punniten veti revolverin hanan vireeseen, oli kokonaan toinen mies. Frans Erikssonia peloitti ja kammotti.

-- En ota tätä askelta omasta tahdostani, -- sanoi hän.

-- Kenen sitten?

-- Sukuni.

-- Teidän ei kannata puhua suvusta.

-- Niin, -- teidän käsittääksenne. Isäni...

-- Suokaa anteeksi, herra Eriksson, -- nyt on vain kysymys kahdesta vaihtoehdosta.

Erik Wegener otti revolverin pöydältä, ja Frans Eriksson teki valintansa.

-- Tietysti minä valitsen edellisen, -- sanoi hän ja koetti hymyillä. -- Omasta tahdostani minä tietysti en...

-- Älkää jatkako. Olkaa sensijaan hyvä ja kirjoittakaa kirje kirkkoherranvirastoon.

Asia oli saatu alkuun, ja loppu sujui itsestään.

Frans Eriksson kirjoitti.

-- Joko minä nyt saan mennä? -- kysyi hän sitten.

-- Ette kai. Te jäätte Peuraniemeen kolmeksi viikoksi.

Ja Frans Eriksson jäi. Peuraniemen yläkerrassa oli hylätty ja puoleksi unohdettu nurkkakamari, jota neljäkymmentä vuotta sitten oli käytetty kunnallisneuvos-vainajan mielipuolta luutnantti-veljeä varten, joka sinne oli kuollutkin. Se oli kaikin puolin lämmin ja mukava huone, paitsi että ovi oli kaksinkertainen, nurkat pyöristetyt ja ikkuna tiheällä, mutta kodikkaaksi nikkelöidyllä ristikolla varustettu. Sinne saatettiin Frans Eriksson, ja sen vastalauseen vapauden riistämisestä, jonka hän oli aikonut esittää, tukahdutti hän alkuunsa. Ajankohta ei nyt ollut sellaiselle otollinen.

* * * * *

Erik Wegener puhui, ja hänen vaimonsa puhui, mutta Gunilla-neiti vain itki.

-- Mutta ymmärrä nyt, lapsi rakas, -- sanoi Esteri, -- että tällainen järjestely on kaikkein paras.

Gunilla-neiti tahtoi kuitenkin toisin. Antaa Fransin mennä. Hän ei tahtonut häntä enää nähdä.

-- Rakastatko sinä häntä vielä? -- kysyi veli synkästi, ja vaimon kasvot punastuivat.

-- Voi, en, en.

Pitkiä, hiljaisia minuutteja. Sisar itki, ja vähältä ettei itkenyt Esterikin, Hannukselan tytär.

-- Tässä ei ole kysymys muista eduista kuin siitä, että lapsesi saa laillisen isän.

Sanat olivat Erik Wegenerin, mutta ääni tuntui vieraalta. Silloin sisar antautui.

-- Tehkää mitä tahdotte, -- sanoi hän.

Ja neljännellä viikolla oli kaikki valmista. Kirkkoherra oli utelias ja tuli itse toimittamaan vihkimisen. Hän oli samalla aikonut puhua muutamia lohduttavia ja rohkaisevia sanoja nuorelle isännälle ja hänen vaimolleen, mutta ne jäivät sanomatta. Molemmissa oli jotakin niin ynseää, että vanha kirkkoherra tunsi itsensä noloksi ja neuvottomaksi. Morsian itki koko ajan ja vastasi epäselvästi kysymyksiin, sulhanen oli valkea kuin ruumis ja vapisi. Ja todistajina olivat sisäkkö ja isäntärenki. Moista vihkimistä ei kirkkoherra kuunaan ollut toimittanut. Ihme ei ollut, että hän, missä vain sopiva tilaisuus oli, siitä kertoi.

Tuskin oli kirkkoherra saanut kunnollisesti onnitelluksi ja hyvästellyksi, kun jo Erik Wegener osoittaa vastatehdylle aviomiehelle ovea.

-- Olkaa hyvä! -- sanoo hän.

Frans Eriksson seisoo kivettyneenä paikallaan, huulet vavisten, nuori rouva nyyhkii edelleenkin ja menee yläkertaan.

-- Se on valmis nyt, -- jatkaa Erik Wegener ja avaa oven salvasta. -- Olkaa hyvä.

Peuraniemen vävy ei esittele vastalauseita, tahdottomasti hän antaa palvelijattaren auttaa päällystakkia ylleen.

-- Näinkö minun pitää mennä? -- kysyy hän.

-- Niin. Mutta teillä on tilaisuus kirjoittaa. Hyvästi nyt!

Ovi avautuu ja sulkeutuu, ja ulkona puhaltelevat syystuulet.

-- Ehkä sinä teit hänelle väärin, -- sanoo Esteri.

-- Tein niinkuin olin luvannut.

* * * * *

Syystuulet heittäytyvät tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi. Oikeastaan ne ovat alkaneet jo viime viikolla ja niitä jatkuu yhtämittaisesti. Nyt on keskiviikko ja huomenna, torstaina, otetaan Peuraniemeen se suuri, kahdeksattasadantuhannen markan kiinnitys.

On nyt puheenaihetta pitäjällä ja lienee Hannukselallakin yksinäisyydessään miettimistä.

XVI

Kerran Erik Wegener pysähtyi ja alkoi tarkastella itseään. Joskus, keskellä kiireisiä töitä ja suunnitteluja, hän oli tullut pysähtyneeksi saman kysymyksen eteen, mutta antanut sen mennä menojaan, vieläpä sitä menoa auttanutkin. Hänellä nyt ei kerta kaikkiaan ollut aikaa sellaiseen. Hän oli kuin kello, joka on vedetty käyntiin ja joka käy, kunnes veto loppuu. Hän niinkuin kaikki muutkin ihmiset.

Minkä tähden, miksi?

Ei pidä filosofeerata asioita, joita ei kykene tajuamaan. Moni on siitä tullut hulluksi. Hän, Erik Wegener, on kai astunut valjaisiin isänsä kunnian vuoksi ja oman kunniansa vuoksi. Ja vaimonsa ja omaistensa vuoksi myöskin. Se on hänen velvollisuutensa, eikä siitä sen enempää. Maailmassa tapahtuu kaikki sittenkin auttamattoman johdonmukaisesti.

Näin hän oli sivuuttanut kysymykset, joita moni olisi pitänyt varsin tärkeinä ja suuriarvoisina.

* * * * *

Kun hänen ajatuksensa nyt, tällä kertaa, alkoivat askarrella niissä neljässä vuodessa, jotka olivat kuluneet, vaikuttivat ne enemmän tunteisiin kuin järkeen. Hän tunsi jonkunlaista salaista, ylitsepursuvaa riemua, joka vain odotti tilaisuutta saadakseen tulla ilmi. Mielikuvitus toimi ja maalaili, ajatukset hypähtelivät asiasta toiseen kuin juopuneen. Että kaikki tulisi menemään näinkin hyvin, sitä hän ei ollut osannut kuvitella, vielä vähemmin järjellisesti ajatella. Neljä vuotta yhtämittaista työtä, kaikki mennyt kuin edeltäkäsin määrätyn kaavan mukaan, tarvitsematta kertaakaan suunnitelmasta poiketa ja tarvitsematta kertaakaan kärsiä ylimääräisiä nöyryytyksiä.

Mikä hän sitten oli? Sitä hän ei osannut täsmällisin sanoin määritellä. Viidettä vuotta sitten oli hän ollut nuorukainen, joka juuri oli tullut mieheksi. Hän rakasti rytmiä ja musiikkia, tunnelmia ja kukkien tuoksua. Hän ei ajatellut, vaan hän haaveili, kuvitteli mielessään kaiken sen, minkä toivoi tapahtuneeksi tai paremminkin: tapahtuvan. Niin hän oli haaveillut omasta tulevaisuudestaan, niin itsestään ja Hannukselan tyttärestä. Sitten oli muuttumisprosessi alkanut. Sen lähtökohta oli ensimmäinen kohtaus Hannukselan isännän ja hänen välillä, se hänelle nyt selveni. Hän oli silloin vaipunut haaveelliseen suruun, mutta joka tapauksessa se oli saanut hänet ajattelemaan elävää elämää. Isän kuolema ja toinen kohtaus oli ikäänkuin ravistanut hänet hereille ja antanut hänelle määrätyt tehtävät käteen. Kuoleman olisi ensi kädessä pitänyt herättää surua, ja kai hän oli surrutkin, niinkuin hyvän isän kuolemaa surraan, mutta joku voima hänen sisässään toimi ja suunnitteli oman mielensä mukaan, eliminoiden murheen ja poistaen ulkonaisen tylsyyden, jonka suru tavallisesti joksikin aikaa surijaan tuo. Tämä sisällinen voima, jolle hän ei keksinyt nimeä, oli pakottanut hänet tekemään toisen ratkaisevan käyntinsä Hannukselaan, harmajaan linnaan, tämä sama voima oli kannustanut häntä, kun hän viileässä pankkihuoneistossa tyynesti ja asiallisesti päätteli Peuraniemen huimaavista veloista, ja tämä sama voima ajoi häntä nytkin. Missä sen alkujuuri oli, sitä hän ei, kuten sanottu, saattanut itselleen eritellä. Ehkäpä se kaikki vain oli haaveilua, joka, sen sijaan että olisi askarruttanut mielikuvitusta ja istuttanut häntä joutilaana, pani hänet liikkeelle. Niin, ehkäpä se todellakin oli ainoastaan sitä.

Ulkona oli räiskyvä pakkanen. Ihmiset olivat jo aikoja sitten menneet levolle, mutta hän istui tässä yksin ja mietti ajallisia asioita ja siinä välissä myöskin ajattomia. Tässä oli hänen edessään kirje. Se oli Frans Erikssonilta, ties kuinka mones jo järjestyksessä. Äänensävy sama kuin ennenkin: puolittain uhitteleva, puolittain nöyrä. Hän, Frans Eriksson, oli menetellyt väärin, häntä oli yllytettykin. Hän rakasti sentään kaunista vaimoaan, jolle hän aiheettomasti oli tuottanut kärsimyksiä, ja lastaan, jota ei ollut nähnyt. Oli aina rakastanut. Eikö hän saisi tulla katsomaan. Olihan hänellä sitäpaitsi laillinen oikeus. Ellei tähän tulisi vastausta, rupeaisi hän hakemaan avioeroa.

-- Ruvetkoon, Herran nimessä! -- ajattelee Erik Wegener.

Mutta jos sovinto on mahdollinen, auttaa hän Erik Wegeneriä, missä voi. Hänhän ei ollut toiminut omasta aloitteestaan.

-- Näyttäköön teossa, älköönkä kulutelko aikaansa kirjoittelemalla, -- miettii Erik Wegener edelleen ja pistää kirjeen laatikkoon, mutta jatkaa heti: -- Eihän hänellä sentään ole muuta tekemistäkään kuin miettiä sitä yhtä asiaa.

Erik Wegener päätti vieläkin olla vastaamatta. Oikeastaanhan ei asia häntä enää liikuttanutkaan, sillä vihkimisen jälkeen hän oli antanut lopun sisarensa hoidettavaksi. Ja Gunilla-siskosta hän ei saanut selvää. Hän oli Esterin apuna taloudellisissa askareissa ja vaali lastaan, jonka nimeksi oli pantu Erik. Asia ei tullut koskaan puheenalaiseksi, ja milloin keskustelu sitä kaukaakin sivuutti, poistui Gunilla-sisko. Hän ikäänkuin suri ja häpesi, mutta kumpaa hän teki enemmän, siitä ei veli ottanut selvää. Toisinaan sisar nimellisen miehensä kirjeisiin vastasi, toisinaan ei. Saattoi olla jotakin uudelleen syntymässä, saattoi myöskin olla lopullisen lopun alkua.

Toisin Sigrid, nuorempi sisar. Eloisa, iloinen luonne, jonka suurin suru oli flyygelin mahdollinen menettäminen, ei ollut viihtynyt yläkerrassa jouluunkaan asti, jonne hän oli seurannutkin vain jonkunlaisesta yhteistunnosta. Hän oli ruvennut pian kaipaamaan alas, "ihmisten joukkoon", ja että vanhempi sisar oli ehtinyt aikaisemmin, siihen, kuten jo tiedämme, oli omat omituiset syynsä. Mutta Sigrid oli kuin itsestään seurannut heti jäljessä ja muuttunut Esterin sokeaksi ihailijaksi.

"Oikeastaan minä jo ihailin sinua ennen kuin Erik", oli hän selittänyt, "mutta eihän sellaista sovi näyttää".

Ja kuin selitykseksi äkilliselle tunteenpurkaukselleen ja ällistyttävälle totuudenrakkaudelleen hän liitti:

"Se johtuu siitä, näetkös, että sinä aina osaat olla juhlallisen ja totisen näköinen niinkuin nunna. Ja pitää suusi kiinni."

Se nyt oli selvää ja väärentämätöntä Sigridiä.

Veljeä hymyilytti, kun hänen mieleensä yksinäisyydessä tulivat nämä asiat, hymyilytti elämän meno kokonaisuudessaan ja sisaren touhu. Mutta sitten tuli hänen mieleensä seikkoja, jotka tappoivat hymynhäiveen.

Äiti. Äiti ei ollut lausunut Esterille yhtään sanaa ensi tapaamisen jälkeen ja tuli harvoin näkyviin yläkerrastaan. Mutta äiti on auttamattomasti väärässä, sanoivat pojan kaikki vaistot. Eikä hän millään tavalla ruvennut rakentamaan yhdyssiltaa eikä syventynyt äidin katsantotapaan ja -kantaan. Hän tunsi, että se on mahdotonta, ja toiseksi hän tunsi, ettei neljännellä käskyllä ole tässä vähintäkään sanansijaa. Mutta joskus hän oli kauhukseen huomannut, ettei hän ollut äidin olemassaoloa muistanutkaan eikä ottanut häntä lukuun suunnitelmissaan.

-- Aluksi oli äiti aiheettoman ylpeä, -- päätti hän. -- Ja sitten äiti yksinäisyyteensä tottui tai ei tahtonut, väärästä ylpeydestä, luopua siitä. Mutta hän tulee kyllä, hän tulee kyllä, kun näkee, mihin koko meidän työmme tähtää.

Ja lopuksi hänen ajatuksensa liitelivät harmajaan linnaan ja kaikkeen, mikä sen kanssa oli yhteydessä. Oliko olemassa jonkunlainen sotatila Hannukselan ja Peuraniemen välillä? Olikohan hän kenties eräissä suhteissa tehnyt väärin Hannukselan asujamia kohtaan? Viime kysymykseen hän nyttemmin rauhallisesti saattoi vastata kieltävästi. Jo silloin, viidettä vuotta sitten, oli hän ollut tietoinen siitä, että ulkonaisesti hänen tekonsa kylläkin näyttäisi harkitsemattomalta, mutta että vääryyttä siinä ei saattanut löytää. Ne harvat kerrat, jotka hän oli Hannukselan isännän jälkeenpäin kohdannut, olivat tuottaneet ilmeistä vastenmielisyyttä Hannukselalle. Hän oli muistanut, missä suhteissa hän on Hannukselaan, hänen sydämensä oli ruvennut tykkimään kiivaammin ja veri oli ajautunut päähän, ja siinä ohessa hän oli huomannut, että Hannuksela, jos oli tilaisuutta, mieluummin oli niinkuin ei huomaisi häntä kuin vastasi hänen kunnioittavaan, miltei nöyrään tervehdykseensä. Joskus se oli käynyt hänen sisulleen ja hänen ylpeytensä oli herännyt, mutta sitten hän oli vaistonnut Hannukselan ajatuskannan: hän oli vienyt hänen ainoan tyttärensä köyhyyteen ja surkeuteen ja hän sai sen, minkä ansaitsikin. Ei mitään muuta. Sotatila oli siis Peuraniemen ja Hannukselan välillä olemassa, ja ennenkuin hän, Erik Wegener, siitä kunniallisesti selviytyisi, vaadittiin vielä paljon pitkiä päiviä ja unettomia öitä. Mutta niitä hän uhraisi niin kernaasti.

Näin miettii Erik Wegener elämänsä juoksua, ja yhä pitemmälle ehtii yö. Öljy kuluu vähitellen lampusta loppuun, mutta sitä hän ei huomaa. Hän antaa ajatustensa kerrankin vapaasti liidellä, saahan niitä, Jumala paratkoon, keskittää ja vaivatakin. Jo aamusella se on edessä.

Eikä hän huomaa, kuinka sivuovi aukeaa ja hänen vaimonsa astuu sisään. Istuu vain ja miettii ja antaa savukkeen hiljakseen palaa loppuun.

-- Mutta miks'et sinä jo mene nukkumaan? -- kysyy Esteri. -- Vai onko taas joitakin... ikävyyksiä?

Mies säpsähtää ensin, mutta sitten valtaa hänet lämmin, viihdyttävä tunne.

-- Ei toki. Istun tässä vain muuten, -- vastaa hän ja asettaa vainionsa istumaan sohvaan.

Hiljaisuutta. Molemmat tarkastelevat toisiaan, ja vaimon poskipäille nousee ohut puna.

-- Tarkastelin sinua lampunvalossa, -- virkkaa hän. -- Sinä olet vanhentunut ja tullut melkein kovan näköiseksi.

-- Hm...

Miehen on vaikea keksiä vastausta, vaikka hänen ajatuskoneistonsa onkin taukoamattomassa käynnissä. Tuo tuossa, tuo rakas, Esteri, mitä hän mahtaneekaan ajatella ja sulkea itseensä? Nyt on yö, ja ajatukset ovat herkimmät ja hempeimmät.

Vaimo oivaltaa miehensä ajatukset, ja vastaus soinnahtaa kuin itsestään.

-- Missä sinä olet, siellä on minunkin hyvä olla, -- sanoo hän katsoen miestään suoraan silmiin. Vanhempani antavat kyllä joskus anteeksi sen, mitä on anteeksiannettavaa. Mutta se yksi asia minua vaivaa...

Mies arvaa, mistä on kysymys. On kuin sähkövirta kävisi läpi hänen ruumiinsa, joka hetkeksi tuntuu menettävän tajuntansa, veri nousee päähän, poven alla palaa, ja kädet vapisevat. Molempien hengitys salpautuu ja käy sitten hitaasti ja raskaasti, melkein läähättäen.

-- Ei, -- vastaa hän raskaasti ja kuin ponnistaen viimeiset voimansa. -- Peuraniemi on vielä velassa, ja ajattele, jos juuri silloin...

Erik Wegeneriä ajatus kammottaa ja hurmaa. Pakkanen paukkuu nurkissa, ja hän menee ulos tähtikirkkaaseen yöhön. Kun hän nyt katselee välkkyilevää taivaankantta, tuntuu kaikki mainen pyrkimyksilleen kovin pieneltä ja vähäpätöiseltä, pieneltä Peuraniemi suunnattomine velkoineen, pieneltä joen takana kirkasta taivasta kohden kohoutuva harmaja linna, pieniltä ihmiset arkisine touhuineen ja kaikkein pienimmältä hän itse vähäpätöisyydessään. Taivas kaareutuu mustanpuhuvana ja välkkyilevänä ja korkeana, mutta eivätkö sittenkin tähdet ole täällä lähempänä kuin muualla, olkoonpa, etteivät meidän pyrkimyksemme noita tuolla ylhäällä liikuttaisikaan.

XVII

Ja niin tapahtui, että kunnallisneuvoksetar Wegener eräänä aamuna tuli alas. Se tapahtui kevätaamuna, heti aamiaisen jälkeen.

Erik Wegener tuli omituisella tavalla liikutetuksi puhutellessaan äitiään. Hän ei ollut varhemmin pannut merkille niitä muutoksia, joita äidissä viiden vuoden kuluessa oli tapahtunut. Nyt, kirkkaassa auringonvalossa, pienen pienten tomuhiukkasten leijaillessa valkeassa valojuovassa, nuo muutokset näkyivät entistä selvemmin ja räikeämmin. Kuukausi sitten, viikko sitten, eilen ei Erik Wegener vielä ollut niitä ulkonaisia muutoksia huomannut, nyt ne yht'äkkiä, aivan kuin yöllä tulleina, murheellisina ja räikeän alastomina astuivat silmien eteen. Illalla puhuttelet parhaissa voimissaan olevaa jäykkää, ylpeätä ihmistä, aamulla näet saman ihmisen, mutta hän on silloin vanhus, avuton, nöyrtynyt, vanhanaikaiset vaatteet huonosti sopien jollakin tavoin lyhistyneelle vartalolle. Ja kuitenkin olivat muutokset tapahtuneet päivä päivältä, vähitellen, asteittain.

Kunnallisneuvoksettaren tuloa ei ollut kukaan ilmoittanut, hän ilmestyi hiljaa ovelle, painoi sen kiinni jäljessään ja astui sisään. Hän näytti olevan outo ympäristössään ja loi kysyvän -- pojasta näytti: pelästyneen -- katseen ympärilleen. Kädessä oli hänellä surukirje.

-- Häiritsenkö minä sinua? -- kysyi hän hiljaisella äänellä, valmiina, niinkuin näytti, vetäytymään takaisin ja tulemaan sopivampaan aikaan.

Pojan olo tuli entistä tukalammaksi ja tuskallisemmaksi. Seisoa tässä ja ottaa vastaan kuin vieras ihminen -- oma äitinsä.

-- Ei suinkaan, -- huudahti hän melkein hätäytyneesti ja talutti äitinsä istumaan. Kuinka mamma nyt tuollaista...

Seisoa tässä ja ottaa vastaan oma äitinsä keksimättä edes yhtään ystävällistä sanaa. Asuttu samojen seinien sisäpuolella, ollaan äiti ja poika, eikä tiedetä toinen toisestaan. Viisi vuotta! Jos joku tulisi häneltä kysymään, kuinka äiti on ne viettänyt, niin hän ei voisi antaa selvää ja tyhjentävää vastausta. Hän on tehnyt muodolliset velvollisuutensa, mutta onko hän koskaan edes kysynyt, tarvitseeko äiti mitään!

Kunnallisneuvoksetar istuu ja hypistelee kirjettä käsissään. Hänen on jostakin syystä vaikea puhua, ja tarkkaavaisempi näkijä voisi huomata, että hän taistelee liikutusta vastaan.

-- Veljeni... enosi, piti minun sanoa, -- aloittaa hän, -- on kuollut ja minä menisin kernaasti...

Hän ei voinut sanoa sanottavaansa loppuun, vaan purskahti itkuun. Ja itku valtasi pojankin. Hän ymmärsi niin täydellisesti äidin kyyneleet, jotka pitkän aikaa patoutuneina nyt pääsivät valloilleen, ymmärsi aseman nöyryyttävyyden ja ymmärsi senkin, ettei äiti saanut pyyntöä huuliltaan: Minä menisin kernaasti hautaamaan veljeni, mutta minä tulin kysymään, sallivatko sinun asiasi. Ja poika heittäytyi polvilleen äitinsä eteen niinkuin lapsena, jolloin hän hänelle uskoi pienet ja suuret murheensa, kätki päänsä hänen syliinsä ja hoki:

-- Anna anteeksi...

Mutta äiti silitteli hiljaa ja lempeästi hänen hiuksiansa, niinkuin ennenkin, ja vastasi:

-- Ei niin, Erik, sillä sinä ja vaimosi olette molemmat oikein tehneet, vaan minun on saatava anteeksi...

Hannukselan tytär ei ratkea rajuun itkuun. Hänen povensa vain nousee ja laskee, kyyneleet valuvat kirkkaana virtana pitkin poskia alas kaulalle ja puserolle, ja hän painaa päänsä anoppinsa rintaa vasten.

-- Älkää minun takiani itkekö, -- sanoo hän, -- minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, vaan päinvastoin pyydettävää. Olisihan minun pitänyt lähestyä, mutta en ole oikein tiennyt, kuinka...

Mutta kunnallisneuvoksetar itkee yhä. Hellyys, kauan aikaa pidätetty, on päässyt valloilleen.

Kuinka paljon on Esteri saanut kärsiä hänen takiansa? Ja tämä kärsimys vielä muiden lisäksi!

-- Ettehän te ole minulle mitään pahaa tehnyt, -- vastaa Esteri ja vetäytyy hiljaa ja huomaamatta omaan kammioonsa.

Tämä päivä valaa suurta sopusointua ja rauhaa yli koko Peuraniemen. Aurinko paistaa ulkona, ja sisällä on lämmintä ja aran tunnelmallista. Sanoja puhutaan, mutta niitä puhutaan enemmän muodon vuoksi, harkiten ja soveliaasti valiten. Ja kunnallisneuvoksetar huomaa, että salissa ovat vanhat Wegenerit ja molemmat Gyllenmarckit puolisoineen vielä paikoillaan, mutta häneltä pääsee huokaus, kun hän näkee, miten paljon kaikki on muuttunut. Siinä huokauksessa on kuitenkin yhtä paljon iloa siitä, että hän taas on tässä huoneessa, että hän taas on kotonaan, ja toivoa siitä, että ehkä kaikki tulee ennalleen, kuin auttamattomasti menneen suremista.

* * * * *

Mutta Soiluan ruukilla on vanha parooni Gyllenmarck, kunnallisneuvoksettaren veli, kallistanut päänsä ikuiseen lepoon. Ja niin näkevät pitäjäläiset senkin, että vanha kunnallisneuvoksetar ja Peuraniemen nuori emäntä yhdessä lähtevät pitkälle matkalle Soiluaan tehdäkseen vainajalle viimeisen palveluksen. Joku näkee vielä senkin, että Hannukselan isäntä tullessaan asemalle menijöitä vastaan nopeasti kääntää hevosensa syrjätielle, aivan kuin olisi aikonutkin sinne mennä, välttääkseen kohtaamasta tulijoita.

Kymmenen vuorokauden kuluttua he palaavat. Kunnallisneuvoksetar on masentunut ja vakavan näköinen. Mitään hauskoja uutisia hänellä ei ole kerrottavana. Soilua tulee auttamattomasti joutumaan vieraille, Constantinissa ei ole miestä sitä pitämään. Jo hautajaispäivän iltana oli hän antanut valtuudet toiselle ja matkustanut jonnekin, minne, sitä hän ei ollut kenellekään kertonut.

-- Se siis oli viiden sukupolven kokoaman omaisuuden loppu? -- pääsi pojalta tahtomatta katkerasti.

* * * * *

Se, mitä hänelle, kunnallisneuvoksettarelle, laillisesti kuului, se tulee huomenna kahdessa suljetussa rautatievaunussa. Soiluan velkojat olivat joka tapauksessa tulleet tyydytetyiksi.

-- Minusta näytti niiden kasvoista, että liiaksikin, -- pisti Esteri väliin.

-- Ei kai serkkuni muuten olisi hallintoa luovuttanutkaan, -- vastasi hänen miehensä. Mutta ne mamman tavarat pitää huomenna muistaa haetuttaa asemalta. Ehkä onkin paras, että menen sinne itse valvomaan.

-- Ne ovat melkein kaikki tarpeettomia, väitti kunnallisneuvoksetar, -- niin että epäilen, tokko meille niistä on mitään hyötyä. Vaikka hyvin arvokkaitahan ne kyllä ovat.

-- Ah, mamma saa olla huoletta, -- naurahti poika rohkaisevasti. -- Me saamme nyt Peuraniemestä irti, mitä välttämätöntä on. Meidän ei ole pakko mistään luopua.

Kunnallisneuvoksettaren silmissä kiilsi kyynel.

-- Ja on minulla sitten muutakin, mutta siitä kerron huomenna, -- lopetti kunnallisneuvoksetar.

Illalla, kun muut jo olivat levolla, kertoi Esteri miehelleen:

-- En eläissäni ole nähnyt niin komeata paikkaa kuin se Soilua.

-- Komeahan se on, -- myönsi mies.

-- Ja ajattele: kaikki pantiin puhtaaksi! Mutta vaikka niin meni kaikki, tuli äidillesi, paitsi tavaroita, vielä kymmeniätuhansia, ellei satatuhatta markkaa rahaa.

-- Kuinka se on mahdollista! -- huudahti Erik Wegener kalveten. -- Ne olisi pitänyt luovuttaa serkulleni.

-- Isäsi oli aikoinaan, naimisiin mennessään, jättänyt ne sinne jotakin kuittia tai velkakirjaa tai sellaista vastaan. Se velkojain asiamies ne rahat äidillesi antoikin.

-- Vai niin, -- sanoi mies kuivasti ja hiukan vaivaantuneesti.

-- Ei äitisikään sitä muuten olisi tiennyt, jatkoi Esteri. -- Isävainajasi kai ei ollut koko asiasta koskaan maininnut, ja muutenkin kai oli unohtunut koko juttu.

-- Hm..., -- hymähti mies syviin mietteisiin vaipuneena.