Part 7

Koko maailma oli täynnä odottamattomuuksia ja yllätyksiä. Iloisia, jos surullisiakin. Hän sai ruveta uudelleen penkomaan mahdolliset ja mahdottomat säilytyspaikkansa.

Kolmantena päivänä hän kyseenalaisen paperin löysi. Se oli muutamassa hylätyssä korissa, joka oli sullottu täyteen kannettomia lastenkirjoja, pääty-ullakon perimmäisessä sopessa; vanhuuttaan kellertävä paperi varustettuna parooni Gyllenmarck-vainajan isän kankealla nimikirjoituksella ja sinetillä.

Ah, kuinka pilkusta pilkkuun isä vainajan tapaista, niin herttaisen ylimielisen välinpitämätöntä!

Peuraniemen velka oli siis taasen vähentynyt.

XVIII

Pitäjä oli kuin henkeä pidätellen pysähtynyt seuraamaan Peuraniemen vaiheita ja sitä näkymätöntä taistelua, jota Peuraniemen nykyinen omistaja kävi, eikä mielipiteitä eikä ennustajia puuttunut.

-- Sillä tavoin vaimonkin otti, -- sanottiin. Mutta kyllä Hannuksela sen keikauttaa.

-- Mitäs se, Hannuksela, vävyään keikauttaisi.

-- Eipä kylläkään muuten, mutta se Hannukselan sisu. Ei se ikinä anna anteeksi.

Jämähti sitten Peuraniemeen se huikea, kahdeksattasataatuhatta käyvä kiinnitys, ja pitäjä hölmistyi. Kaksi edellistä kuoletettiin kyllä, mutta ne olivat kuin pisara meressä.

-- Kyllä nyt tuli Peuraniemen lähtö, ennustettiin.

Ja niin varmoja oltiin siitä "lähdöstä", että tiedettiin jo edeltäkäsin sanoa, kuka huutajakin tulevassa huutokaupassa tulisi olemaan. Hyvä on, että Peuranientäkin opetetaan. Onkin oltu niin kekkavia ja herroja, ettei päälle ole tahtonut uskaltaa katsoa. Kuljettu niin, ettei ole nähty muuta kuin tapuli ja taivas.

-- Mutta eiväthän peuraniemeläiset ole kuunaan kenellekään mitään pahaa tehneet, -- väittää joku vastaan. -- Mukavia ja kansanomaisia ihmisiä ovat olleet, vaikka ovatkin kuuluneet isoisiin.

-- Isoisia ja kansanomaisia! Joo, saa sitä nyt sanoa. Mutta kyllä sen oli heti niiden miinistä ja naaman ilmeestä nähnyt, että me sitä tässä jotakin olemme.

-- Kussa haaska on, sinne korpit kokoontuvat, -- sanoi miettiväisesti Mäenpään herastuomari, jolla oli ollut lyhyt ja tyhjentävä keskustelunsa Hannukselan isännän kanssa.

-- Kyllä Peuraniemessä nyt ollaan huonoja, jatkoi hän ja sytytti silmät muljollaan piippunsa mutta eipä pidä mennä sorkkimaan liian aikaisin. Ei tiedä kuinka päin ne asiat kaiken lopuksi kääntyvät.

Ja ikäänkuin huutomerkiksi tukeville mielipiteilleen herastuomari kaiken lopuksi toisti Hannukselan sanat:

-- Perkelettäkös teitä muuten Peuraniemen asiat liikuttavat! Ei kai teistä kukaan ole saamassa, ellei antamassakaan. Kyllä ne sen varan ovat pitäneet. Taidetaan paremmin olla annon puolella, ellen väärin luule.

Saattoihan Mäenpään herastuomari sen puolesta olla vähin oikeassa. Mutta siinä nyt menivät vuosisadan vanhat mööpelit ja taulut ja kalleudet. Niin että kyllä sitä, niinkuin sanotaan, lopuksikin on itku pitkästä ilosta. Ja mitä vielä tulleekaan menemään, sitä ei kukaan voinut edeltäkäsin sanoa.

Ennustajat ja profeetat joutuvat häpeään. Peuraniemestä ei enää mene mitään. Huutokauppaa eli avisuunia ei tule. Mutta sensijaan kuulutetaan muutamana sunnuntaina Peuraniemen vanhin tytär ja se tehtailijan poika, josta jo oli kerrottu, ettei hän enää aio Peuraniemen tyttärestä huoliakaan. Pappilan keittiön kautta pääsee kylälle livahtamaan huhu siitä, kuinka kuulutus oli otettu ja kuinka vihkiminen toimitettu ja kuinka sulhanen heti sen jälkeen oli saanut lähteä tiehensä, vaikka juna lähti vasta seuraavana aamuna. Kievarissa oli maannut yön.

-- Ei tainnut siitäkään sulhasen rikkaudesta Peuraniemelle, hyötyä lähteä.

-- Ei, mutta mahtinsa on Peuraniemen pojalla köyhänäkin. Mars vain vihille ja sillä hyvä.

-- Joo. Ja kertovat, että se sulhanen perältäkin olisi jäänyt, mutta Peuraniemen poika oli sanonut, ettei sinua tässä enää tarvita, ja melkein niinkuin ajanut ovelle. Viia kertoi, itse oli auttanut palttoota päälle. Ei edes rouvaansa ollut saanut hyvästellä.

-- Sillä tavalla.

Jos Erik Wegenerin ja Peuraniemen osakkeet pitäjäläisten silmissä jollakin tavoin olivat laskeneet, niin ne vähitellen alkoivat nousta. Syytä ei voinut tarkemmin määritellä. Hänet nähtiin harvoin ja silloinkin vain ohimennen, vielä harvemmin hän kenenkään kanssa ryhtyi puheisiin. Jotakin synkkää, alakuloista ja ennen aikojaan vanhentunutta hänessä vain oli.

Hannukselan tyttärestä, Peuraniemen emännästä, ei tiedetä senkään vertaa, sillä hänet nähdään vielä harvemmin. Muuttunut hän ei ainakaan ole. Samanlainen on kuin ennenkin. Jos sisällä jotakin liikkuneekin, niin syrjäinen sitä ei ainakaan pysty huomaamaan. Mutta sehän onkin aina ollut Hannukselan haltijain luonteen peruspiirteitä.

Sortuva Peuraniemi alkaa pitäjäläisten silmissä kuin uudelleen syntyä. Ennen oli Peuranientä asuttu ylhäisen välinpitämättömästi, oli tehty sen verran kuin oli suvaittu, ja voudit olivat levänneet kilpaa väen kanssa. Nyt siellä kävi kaikki kuumeisella kiireellä ja aivan kuin näkymättömän käden ohjaamana. Peuraniemen tilukset eivät suotta olleet laadultaan pitäjän parhaita, ne oli vain laiminlyöty, kun oli hyvin eletty muutenkin. Mutta Peuraniemen poika pani väkeä kydöille ja saroille. Mistä hän otti rahat niiden maksamiseen, sitä ei kukaan osannut arvata eikä kukaan tiennyt, että hän vietti unettomia öitä, kiristi hampaansa yhteen ja ummisti silmänsä omille ja lähimpiensä kieltäymyksille.

-- Nousee se, Peuraniemi, nousee.

Ja nousihan se. Kahden vuoden kuluttua oli meijeriin tuotu maitomäärä noussut kaksinkertaiseksi, ja sitä mitä kaupunkiin vietiin, ei kukaan ruvennut laskemaankaan. Ihmetellen kerrottiin pitäjällä, että jo taas lisättiin Peuraniemessä karjaa ja taas otettiin pari piikaa ja yksi renki lisää. Yleensä väki meni Peuraniemeen kernaasti. Palkka oli kyllä hiukan vähäisempi kuin muualla, mutta munteeringit olivat paremmat, ruoka oli parempi ja kohtelu täsmällinen ja hyvä. Ei huomannut olevansa velkaisessa talossa. Tee omana aikanasi vaikka mitä, mutta talon aikana työtä niin että paikat natisee.

Kaikenlaista uuttakin ne siihen Peuraniemeen keksivät, niinkuin sen sian- ja kananhoidonkin. Olihan tuota nyt ennenkin, mutta ei paremmissa taloissa ollut ennen kuin omiksi tarpeiksi. Nämä nyt möivätkin. Rahaa sitä vain kaikella tavalla piti kääriä kokoon. Mutta tarvittiinkinhan sitä Peuraniemessä, ei sen puolesta.

Entä kuinka on Peuraniemen kunnallisverojen laita? Maksetaan, mutta maksetaan kun ehditään. Peuraniemestä ei koskaan, niinkuin Hannukselasta, tuoda koko määrää yhdellä kertaa, vaan maksetaan joka kannossa määrätty osa eikä sitäkään ennen kuin viime tingassa. Kai hänellä rahoja, tietenkin, on sen verran aina takanaan, mutta piimittää muuten vain ehtiäkseen niitä vuoden varrella käyttää omiin hommiinsa. Korkojahan vain kasvavat. Ei se Peuraniemen poika suotta ole kirjojansa lukenut.

Niin seuraa pitäjä taukoamattomalla harrastuksella Peuraniemen edesottamisia, mutta mitään ehdottoman varmaa he eivät saa tietää. Täytyy tyytyä vain siihen, mitä syrjästäpäin kuulee. Ja vähitellen, mutta varmasti, alkaa Erik Wegener, johon he ovat suhtautuneet kuin kysymysmerkkiin, saavuttaa heidän hiljaisen kunnioituksensa.

Niinpä he sitten kolmantena keväänä näkevät, kuinka Haapakosken rannalle aletaan vedättää hirsiä ja kuinka kaupungista tullut rakennusmestari siinä kulkee, mittailee, viittilöi ja suunnittelee. Haapakoski kuuluu Peuraniemen nautintoihin ja on viisi kilometriä kirkolta rannikolle päin. Siinä se on kohissut jo iankaikkisesti metsäisten kumpujensa välissä, jotka minuutiksi katkaisevat laakean yksitoikkoisuuden. Siinä se on kohissut muutamine satoine hevosvoimilleen, eikä sillä ole ollut muuta merkitystä kuin että pitäjän nuoret ovat korkean veden aikana tehneet huviretkiä sen rannoille ja tanssineet kalliolla.

-- No mitäs siihen nyt sitten?

Rakennusmestarin aika on täpärällä ja hän luo pikaisen syrjäsilmäyksen uteliaihin. Sitten hän taas mittailee ja viittailee miehilleen.

-- Mylly ja kotitarvesaha, -- vastaa hän.

-- Jaa.

Uteliaat kohentelevat piippujaan ja kokoontuvat yhteen ryhmään.

-- Ja pirun kiirekin sillä kuuluu olevan, virkahtaa rakennusmestari ohimennen.

-- Vai kiirekin vielä. Peuraniemen isänt... tuota... herrako se...?

-- Sepä juuri.

-- Ja rahat sillä vain riittää?

-- En ole heitä kysellyt. Käski rakentaa ja minä rakennan. Kylläpähän maksun saa.

-- Niinpä vain. Urakallako se?

-- Urakalla.

Hiljaisuutta uteliaiden joukossa. Aurinko on jo melkoisen korkealla ja hanget kimaltelevat. Piipuista ja sikareista tupruaa savu entistä sakeammin.

-- Taitaa tulla kalliskin?

-- Kun ei ole lupa puhua.

Rakennusmestari hymähtää ja loittonee. Hänellä on paksu, punainen niska, ainainen pieni hymynhäive suupielessä ja raskasta riuskuutta meiningeissä. Ensin oli Erik Wegener tullut hänen luokseen ja esittänyt asian. Pitkiä miettimisiä ja laskemisia. Kannattaako vai eikö kannata? Tietysti sen täytyi kannattaa. Pitäjällä oli vain kaksi vesimyllyä, ja laudat täytyi kiskoa kahden pitäjän takaa, ellei joku katsonut paremmaksi maksaa junarahtia ja tuottaa kaupungista. Haapakoski oli sovelias paikka, vaikka olikin hiukan syrjässä kirkolta. Kaikilta pitäjän kulmilta melkein yhtä pitkä matka ja helppo pääsy ulkopitäjistäkin. Työtä tulee olemaan enemmän kuin tarpeeksi, sillä pitäjät ovat suuret ja viljelykset laajat.

"Kas vain, että herra on tämän kaiken huomannut", oli hän, rakennusmestari, tullut maininneeksi.

"Tuli äkkiä mieleeni. Kerran, poikasena, kuulin isä vainajan puhuvan asiasta, mutta siihen kai se sitten jäi."

Nyt teki vain enää rahoittamiskysymys kiusaa. Peuraniemen herra oli ollut niin asiaan innostunut, ettei ollut koko kysymystä tullut tarkemmin ajatelleeksikaan, kysymystä, joka sittenkin oli kaikkein tärkein. Rakennusmestari oli huomannut, että Erik Wegener oli tuon kysymyksen edessä, säpsähtänyt. No, eihän tuota kalveta tarvitse, on tuollaisia asioita ennenkin saatu järjestymään. Ja taas mietitään ja harkitaan ja tuumaillaan, ja Peuraniemen herran raskas leuka lepää nyrkkiä vasten, mutta silmät loistavat. Rakennusmestarikin, syrjäinen, näkee, että ajatus toimii ja mielikuvitus rakentaa.

"Se on rahan arvoinen, se koskikin", oli Erik Wegener sanonut.

"On. Syntihän se on, että se tyhjään ilmaan kohisee."

Mutta viimein oli Peuraniemen herran katse ikäänkuin kirkastunut loisteessaan. Aloittaa työt vain vaikka kolminkertaisella voimalla. Rahakysymyksen täytyy, on pakko järjestyä. -- No, mikä siinä sitten on. Ikkunastaan oli rakennusmestari nähnyt, kuinka Erik Wegener suoraan kadun yli oli mennyt pankinjohtaja Törnroosin taloon eikä päivänvalon aikana tullut sieltä pois. Vasta seuraavana päivänä tuli hän tekemään kirjallista sopimusta ja heti sen allekirjoitettuaan löi määrätyn summan pöytään. Oli sillä sisua, oli kerrakseen, ja tässä hän, rakennusmestari nyt kulki ja toteutti sen aivoissa syntynyttä suunnitelmaa.

Katseleva ryhmä ei ollut vielä hajaantunut.

-- Hyötyä se Peuraniemen herra meinaa, sanoo joku.

-- Ei kai se vahingokseen tätä rakennuta, virkahtaa rakennusmestari.

-- Eipä tietenkään. Pian se rupesi kyntensä näyttämään.

-- Sanos... Ja rahat vain saa heltiämään irti. Mistä sitten saanee?

-- Herrat ovat yhtä luuta kuin suden selkä.

-- Ei ole uusi viisaus. Mutta me tämän rustingin saamme lopuksi maksaa.

Rakennusmestarin silmät kiiluvat, ja hän sytyttää pitkän, mustan sikarin.

-- No ette vahingoksenne ainakaan maksa, minkä maksanette, -- sanoo hän hiukan terävästi. -- Ettekä ole tainneet vahinkoon muutenkaan tulla ainakaan Peuraniemen takia.

Taas se sama juttu.

-- No ei, ei sen puolesta, -- sanoo äskeinen puhuja, Ala-Mikkolan isäntä, kuin anteeksi pyytäen. -- Muuten vain tulin sanoneeksi. Meinasin, että kaikkea se keksiikin. Ei ole tullut vahinkoa, elleipä suuresti hyötyäkään.

-- No nyt ainakin hyödytte.

-- Taitaa niin olla.

-- Varmasti.

Rakennusmestari menee taas valvomaan alkavia töitä, ja uteliaat alkavat hitaasti kävellä maantielle. Mutta puheensorina ja väittely yltyvät ja kiivas keskustelu kantautuu maantieltä työmaalle asti.

* * * * *

Kerros kerrokselta kohoaa uusi rakennus, ja jo aletaan paikalle vedättää koneita ja muita vehkeitä. Silloin, muutamana kesäiltana, kävelee Mäenpään herastuomari Peuraniemeen. Pitkin kevättä on isäntien kesken käyty keskusteluja, ja niiden keskustelujen perusteella kääntyy nyt Mäenpään herastuomari harkiten ja arvokkaasti valtatieltä Peuraniemen puistokujalle.

Hän ei ole koskaan aikaisemmin Peuraniemessä käynyt ja hän tuntee kasvavaa uteliaisuutta lähestyessään suurta, monipäätyistä päärakennusta.

Erik Wegener on kotosalla ja juo kahvia vaimonsa kanssa. Parhaimmalla tahdollaankaan ei Mäenpään herastuomari saata keksiä Esterissä mitään masentunutta ja alakuloista, niin häärää kuin emäntä ainakin omassa talossaan, tekee lyhyen tervehdyksen kättä antamatta ja poistuu.

Eipä ettei hiukan häkelly Mäenpään herastuomari. Hän on aikonut esittää asian vertaisesti, noin ikäänkuin hiukan auttaakseen Peuraniemen nuoria haltijoita, antaisi kautta rantain ymmärtää, -- hiukan sukujakin ollaan Esterin kanssa, ollaan pikkuserkku äidin kanssa, -- mutta kun Esteri poistuu, menevät Mäenpään herastuomarin tuumat vähän sekaisin. Hän ei tunne oloaan vertaiseksi ja kodikkaaksi eikä saata heittäytyä sohvan nurkkaan, jonka olemassaolon hän jo edeltäkäsin oli aavistanut, haastelemaan harvakseen ja vertaisesti ja tuttavallisesti. Liekö tuo sitten Esterin mukana tunkeutunut harmajan linnan henki tännekin, -- mukava mies oli kunnallisneuvos-vainaja ainakin puhutella, -- vai liekö tämä sitten sitä Peuraniemen henkeä.

Erik Wegener on ystävällinen ja tarjoaa tupakkaa. Kahviakin tuo palvelustyttö. Mikäs herastuomarin on liikkeelle pannut?

Herastuomari juo kahviansa ja selittää asiaansa. Oli tullut tänne puhumaan vähän siitä myllylaitoksesta.

-- Ja mitä siitä sitten?

Katseleepa poika, saakutti, kuin eversti-vainaja ikään. Sitä se olikin, nyt herastuomari sen huomaa. Toimita asiasi ja lähde kävelemään.

Niin, siitä myllylaitoksesta. On tässä pitkin aikaa ollut puhetta kylänmiesten välillä, että jos herra hyvinkin luovuttaisi sen osakeyhtiölle. Tulisi halvemmaksi ja paremmin niinkuin yhteiseksi hyväksi.

Juuri jotakin tämäntapaista Erik Wegener oli odottanutkin. Hänen sydämensä hytkähtää ilosta.

-- Mutta eihän koko laitos edes ole valmiskaan, sanoo hän tyyntyen.

-- Eipä kylläkään, mutta...

-- Ja kun se joskus valmistuu, niin ei sillä ketään aiota nylkeä.

Esteri on tullut huoneeseen ja istuutunut pöydän toiseen päähän. Seuraa tarkasti, mistä on kysymys.

-- Tietäähän Mäenpää, -- puuttuu hän keskusteluun, -- ettemme voi myydä mitään kiinteätä, Peuraniemi kun on kiinnitetty.

Se tässä nyt tuli. Mäenpäällä meni jauhot suuhun, mutta Erik Wegener pelasti tilanteen.

-- Katsoppas, -- sanoo hän vaimoonsa kääntyen, -- sitten se olisi mahdollista, jos me vuokraisimme palstan kosken rannalta mylly-yhtiölle. Sitä ei mikään kiellä tekemästä.

-- Aivan sitä minä tarkoitin, -- innostuu Mäenpää uudelleen, -- vaikk'en älynnyt sitä heti sanoa. Ja toisekseen: mahtaneeko teillä enää pitkää aikaa olla rasitusta kiinnityksistä.

-- Kyllä niistä on, -- naurahtaa Esteri, mutt'ei lainkaan alakuloisesti, mikäli herastuomari pani merkille.

Asia on nyt toimitettu, mutta vastaus on saamatta. Erik Wegener miettii hetken, mutt'ei pääse mihinkään päätökseen.

-- Me nyt mietimme asiaa vaimoni kanssa, lopettaa hän, -- ja annamme siitä kyllä sitten tiedon.

Mäenpää poistuu hiukan ristiriitaisin tuntein. "Mietimme vaimoni kanssa!" Sellaista kuin on komento Hannukselassa, sellaiseksi muuttuu Peuraniemessäkin. Olisi saanut Hannuksela olla kärpäsenä katselemassa, niin vähemmän mulkoilisi korkeudestaan. Se nyt on se, ellei noiden ainakin joskus käy hyvin.

Kun laitos on ollut toiminnassa vuoden, syntyy sopimus. Erik Wegener on vain tahtonut nähdä ja ottaa selvän siitä, tuottaako se, minkä verran ja minkälaiset ovat mahdollisuudet. Hän matkustaa kaupunkiin ja neuvottelee pankinjohtaja Törnroosin kanssa, ja pankinjohtaja on pelkkää rakastettavuutta ja taputtaa häntä isällisesti olalle. Pankki on luottanut Erik Wegeneriin eikä ole tehnyt siinä lainkaan väärin. Ei tarvitse ollenkaan kantaa huonoa omaatuntoa, vaikka ottaakin kolmesataa prosenttia ja siitä huolimatta jää pääosakkaaksi. Yritys oli kerta kaikkiaan helkkarin hyvästi suunniteltu ja kannattavaisuus tarkasti laskettu.

-- Sanoin tässä eräänä päivänä johtaja Gallelle, että olisipa kunnallisneuvos-vainaja keksinyt sen esimerkiksi kymmentä vuotta aikaisemmin, -- lopettaa hän.

XIX

Lunkreeni, Björklöfin iloinen ja kielevä metsänostaja, oli saapunut paikkakunnalle ja majaili kievarissa. Lunkreenilla oli taskut täynnä rahaa ja valtuuksia ja kapsäkki täynnä pulloja ja asiapapereita ja pullot täynnä konjakkia, ja selvää siis on, ettei Lunkreenilta seuraa puuttunut. Eikä Lunkreenin seurassa tarvinnut ikävissään olla, istui vain ja kuunteli ja otti ryypyn silloin tällöin, kun tarjolla oli, kyllä juttua tuli. Eloisa, pullea mies oli Lunkreeni ja hyvässä maineessa siitä, ettei ollut ketään pettänyt eikä juksauttanut. Ei se ryyppyjään millään vääryyden meiningillä tarjonnut eikä ruvennut edes kauppakirjoja päihtyneen kanssa tekemään. Björklöfin firma tahtoi olla tekemisissä vain selvien miesten kanssa.

Nyt olivat ajat sellaiset, selitti Lunkreeni, että jos tahtoo metsäkauppoja tehdä, niin ne on sitten tehtävä heti. Aleneva kurssi pitkin linjaa, pitkin linjaa. Ellei nyt tee, niin on paras jättää tekemättä muutamaksi vuodeksi.

-- Saattaahan se niin olla, -- vakuuttivat isäntämiehet, joilla ei ollut metsää myytäväksi asti.

Joo, niin se on. Ja kun hän, Lunkreeni, oikein puhui asiansa puhki, niin hän oli tullut Peuraniemen sydänmaan palstan takia. Olivat konttorissa sanoneet, että "menepäs nyt, Lunkreeni, ja osta se pois. Ja Suonperän palsta kaupanpäällisiksi, jos saat."

-- Onhan sitä Peuraniemessä metsää, vakuuttavat ne, jotka ovat tuntevinaan asian. Taitaa olla enemmän kuin Hannukselassa.

-- Saattaa olla saman verran, ellei enemmänkin, -- myöntää Lunkreeni. No, mitäpäs hän, tekee työtä käskettyä, kun sillä viralla kerran on. Olivat rateerauttaneet silmämitalla metsän, ja olihan hän, Lunkreeni, sen itsekin nähnyt. Mitäs minä siitä maksan? kysyy. Ja herrat miettimään, räknäämään ja funteerailemaan. Ann' mennä kaksisataatuhatta ja jos lujalle ottaa, niin hiukan päälle. Mutta ei yli kahden ja viidenkolmatta.

Kuulijat katsahtavat toisiinsa. Vai on Peuraniemessä todellakin sellainen metsä?

-- No ettekö tuota tiedä? Onko koskaan otettu muuta kuin mitä halkoja omiksi tarpeiksi? Hä!

-- Eipä tottakaan.

Hänpä, Lunkreeni, lähtee sitten matkalle. On hyvissä toiveissa, saattaa Peuraniemen herra hyvinkin olla myyntipäällä, ymmärrättehän? Metsän hinta on viidessä vuodessa noussut kaksinkertaiseksi; ei olisi viisi vuotta sitten kannattanut myydä, mutta nyt tulee apu taloon kuin taivaasta. Niin hän ajatteli ja ajeli Peuraniemeen niinkuin ainakin jeppe, joka tuo hyvän vuoden tullessaan. Tiesi, että rahaa kyllä tarvitaan.

-- Kyllä se tiedetään. Mutta lieneekö niillä enää kovinkaan paljon velkaa?

Kyllä sitä vielä vaivaksi asti oli. Eipä noilla ole ollut varaa lapsiakaan tehdä.

-- Jos lie muualla vika? -- nauraa joku.

-- Haist'! Kolmensadantuhannen vaiheilla sitä oli. No, Lunkreeni ajaa taloon. Ei ole isäntä kotosalla, aamulla lähti kaupunkiin. No entäs emäntä tai rouva, miksi häntä nyt sanoisi. Tuleepa siihen sitten rouvakin, Esteri, joka Lunkreenista on lapsuudestaan asti ollut kuin tammikuinen kuu: rötköttää siellä korkealla taivaalla sinisenä ja valkoisena, että älä tule. -- "Mitä asiaa?" kysyy. Tekee vähän kipeää vanhalle sydämelle, kun ei edes istumaan käsketä.

-- Se on se Esteri aina ollut vähän sitä sorttia.

Käsketään toki Hannukselassa istumaan ja vähän poristaankin. Se tekee pahaa sydämelle, kun sitä on aina mukamas kunniallisten ihmisten kirjoissa kulkenut eikä kenellekään vääryyttä tehnyt, ettei edes istumaan käsketä.

Ja ohimennen Lunkreeni pyyhkäisee kyyneleen silmästään.

-- Eihän se Lunkreeni kellekään..., -- myönnetään, -- mutta se on nyt se Esteri sellainen, ja kova on ollut hänenkin koulunsa.

Saattaa olla, mutta sittenkin. Hän, Lunkreeni, koettaa kuitenkin selittää asiaansa, ja toinen seisoo kuin kilometripatsas. Ei edes istu. Kyllähän hänelläkin, Lunkreenilla, on sen verran hunööriä ja käytöstä, ettei istu, kun ei toinenkaan. -- "Ei meiltä myydä", vastaa viimein, "kyllä me sitten kauppaamme, kun tahdomme myydä". -- Puhuukin jäykästi kuin joku fortepianon ylä-ääni. Saa sitä nähdä vaikka millaista. Mutta hän on sentään kanssa oppinut asioimaan elämän varrella yhtä ja toista ja joutunut tekemisiin ihmisen jos ihmiskuvankin kanssa. Heittäytyy leikkisäksi ja puhuu järkeä ja sanoo, että jospa sentään vielä tulisi herran kanssa puhumaan. Mitäs pirkuletta? -- "Ei se siitä muutu", vastaa, "kyllä minä tiedän". -- Lunkreeni tietää kuitenkin olevansa oikealla asialla, ja jopa hän viimein heläyttää päävaltinkin: Kyllä isännekin, sanoo, nyt möisi. Eipä, ettei muutu kuunväri Peuraniemen rouvan kasvoissa, mutta piti, pitipä vain suoristaa itsensä. -- "Saattaisi kylläkin", kilahduttaa takaisin, "mutt'emme me nyt ainakaan tällä tiedolla". -- Niin että sillä tavalla sen reisun kävi. Eivätpä olleet monasti Lunkreenin asiat sillä tavalla käyneet.

-- Se on se Hannukselan tyttären kohta myöskin sellainen, -- selittää kuulijoista joku, -- ettei sitä minnekään riitingeistään pääse, olipa asia kulloinkin mikä tahansa.

-- Mutta väärin teki, pirun väärin, -- kiivastui Lunkreeni. -- Yhdellä vedolla olisi paikannut kaikki asiansa, mutta melkein ulos ajoi. Mutta tiedättekö, mitä minä teen?

-- Mistäpä me tietäisimme.

-- Menenpä Hannukselan ukon puheille ja sanon, että puhu nyt hiidessä järkeä tyttärellesi ja vävyllesi. Menen kuin menenkin.

-- Taitaa olla turhaa. Ei Hannuksela heidän asioihinsa puutu eikä sekaannu. Ja muutenkin on heihin vähän sydämistynyt, se naiminen kuin oli hänelle vähän vastenmielistä. Kyllä on parasta, että Lunkreeni jättää sen reisun tekemättä, saattaa käydä kuten Peuraniemessäkin.

-- Ei käy, ollaan sitä siksi usein Hannukselan kanssa juttusilla oltu. Ja vaikkapa ei tykkäisikään, niin eihän tuo purematta nielaise.

-- Mutta kyllä minä luulen, -- lopettaa Lunkreeni, -- että se lopultakin on vain mielissään, kun sukukunta hoitaa asiansa.

-- Niin, emme me tiedä, Lunkreeni tekee kuinka tahtoo. Ei osaa kieltää, ei käskeä. Pikemmin kieltää.

Mutta Lunkreeni on sen sortin miehiä, joka on tottunut toimimaan ripeästi, ja hän lyö siis kämmenpohjallaan pullon korkin kiinni ja laittautuu matkaan. Onhan hän kuullut niistä Hannukselan ja Peuraniemen välisistä asioista, mutta eihän sitä nyt niiden takia koko ikäänsä kuin sakaalit ja orankutankit ja rokotiilit... Paljaan vekselimiehen se hänenkin tyttärensä otti, ja hän, Lunkreeni, pani vastaan niin vietävästi, mutta huomasi lopulta, että oikea mies oli sekin. Oikealla asialla, perin oikealla asialla tuntee olevansa vanha, hyllyvä Lunkreeni, eikä hän siinä vaivalloisesti kämpiessään Hannukselaa kohti saata käsittää, kuinka taivasta tavoitteleva ero on hänen maailmankatsomuksensa ja Hannukselan maailmankatsomuksen välillä.

Kovin on Hannukselan isäntä vanhentunut Lunkreenin mielestä sitten viime näkemän, vanhentunut ja käynyt rasittuneen näköiseksi. Kumarammiksi ovat käyneet jykevät hartiat ja entistä valkeammaksi teräksenharmaa tukka, mutta kulmakarvat ovat säilyttäneet entisen mustan värinsä ja leveä alahuuli on entistä enemmän lerpallaan peittäen kokonaan allensa ohuen ylähuulen. Ja hiljaa ja asiallisesti juttelee Hannuksela niinkuin ennenkin, lausuen sanan silloin, toisen tällöin syvältä tulevalla äänellään, jossa on metallin sointu. Juttelee ja luo välissä huomaamattoman, pitkän syrjäkatseen puhuteltavaan.

-- Aivan kuin ennenkin, -- ajattelee Lunkreeni, ja hänen intonsa, asiallisuutensa ja uskonsa oikeaan asiaansa laimenee jonkun verran.

Muuttunut on emäntäkin. Hiuksiin on tullut runsaasti harmajaa, ja hidas käynti on tullut entistäkin vaivalloisemmaksi. Lunkreenin tulee melkein sääli katsellessaan emäntää, jonka piirteissä alakuloisuuden ilme on käynyt entistä voittavammaksi.