Part 5

Hän oli aikonut sanoa: kahdessakymmenessä vuodessa, mutta jostakin selittämättömästä pakosta hän sanoi: kymmenessä. Ehkä hän ajatteli, että viime hetkessä kaikki livahtaisi käsistä.

-- Mitä te ajattelette?

Pankinjohtaja Törnroos iski harmajan katseensa puhujaan, ja ilta-auringon säteet tekivät hänen kaljun päälakensa kiiltäväksi kuin biljaardipallon.

-- Kymmenessä vuodessa! -- huudahtaa hän. -- Se on: vuoden kuluessa, katsokaamme nyt... se on ensi vuonna korkoja ja lyhennyksiä noin sataviisitoistatuhatta markkaa... seuraavana vuonna noin satatuhatta... No, ja miten aiotte saada kokoon summat.

-- Se jää minun asiakseni.

-- Aivan niin, teidän asiaksenne. Mutta minkälaiset takeet te esitätte pankille siitä, että todellakin täytätte sitoumukset?

-- Herra pankinjohtaja ymmärtää kyllä, etten voi esittää muita takeita kuin että Peuraniemi ei ainakaan huonone minun käsissäni siltä varalta, että joskus haluaisitte ottaa sen pois.

-- Kuulostaa hyvältä. Mutta entä käyttöpääoma, driftkapitalet, ymmärrättekö?

Erik Wegener mietti.

-- Minulla on kyllä keinoni. Kovin paljonhan ei tarvita.

-- Hyvä on, jos jäi hiukan käteistä.

Pankinjohtaja Törnroos mietti taas pitkät ajat.

-- Isänne oli sympaattinen mies, -- lausui hän, -- erinomaisen hieno ja sympaattinen. Nämä tällaiset asiat olivat meidän välillämme henkilökohtaisia luottamuksenosoituksia. Jos hän olisi elänyt, epäilemättä kaikki olisi järjestynyt. Loistavasti. Mutta valitettavasti... Kuinka, oletteko naimisissa?

-- Kyllä.

-- Jos sallitte kysyä: kenen kanssa?

-- Tilanomistaja Hannukselan tyttären kanssa.

Pankinjohtaja Törnroosin lihavat kasvot alkoivat loistaa.

-- No sitten, -- sanoi hän iloisesti, -- järjestyy kaikki helposti. Hannuksela, tunnen hänet kyllä: jäykkä mies ja ylpeä mies, mutta ennen kaikkea varakas mies. Entinen hallintoneuvostomme jäsen.

-- Pidän velvollisuutenani ilmoittaa herra pankinjohtajalle, ettei siihen kovinkaan paljon voi laskea ja luottaa.

-- Tarkoitatte...?

Erik Wegener kertoi lyhyesti mitä hän tarkoitti ja luuli, mutta pankinjohtaja Törnroos kuunteli vain toisella korvalla. Kun hän kuuli perinnöttömyydestä, nosti hän katseensa paperista ja hymähti.

-- Luuletteko te, että hän kärsii köyhiä sukulaisia silmäinsä edessä! Strunt!

-- Kyllä hän kärsii, -- vastasi Erik Wegener. -- Ellei auta tekemässä vielä köyhemmäksi.

Pankinjohtaja hymähti itsekseen, että "se nyt on vain Hannukselaa", ja jatkoi kirjoittamistaan antaen toisen miettiä mitä tahtoi. Hetkisen Erik Wegener aikoi ruveta antamaan uutta selitystä, mutta luopui sitten aikeestaan, ja huoneessa kuului vain kynän rapina ja silloin tällöin pankinjohtajan syvä, mahtava yskähdys.

Puolen tunnin kuluttua pankinjohtaja Törnroos on valmis ja lukee kirjoittamaansa lävitse.

-- Teillä ota tietysti sinetti? -- kysyy hän kuin ohimennen, mutta ei odota vastausta.

Sitten hän alkaa puhua katsoen koko ajan muualle.

-- Niin, minulla on valtuudet tehdä sopimus kanssanne, -- puhuu hän kiireesti ja hätäisesti, vilkaisten välillä kelloaan. -- Niin, ja tässä tämä nyt on. Käy liian rasittavaksi alkaa suurilla summilla. Sentähden: ensi vuodelta maksatte vain pääsumman korot. Mutta seuraavana vuonna alkavat lyhennykset ehdottamaanne tapaan. Sopiiko? Luonnollisesti, kun muu ei käy. Lyhennys ja korko on maksettava tammikuun kymmenenteen päivään mennessä. Muussa tapauksessa pankilla, jos se tarpeelliseksi katsoo, on oikeus... niin, lukekaa itse.

-- Katsokaas, -- jatkaa hän, Erik Wegenerin lukiessa paperia, -- me olemme nyt tavallamme teidän velkojanne ja me myös vastaamme päämiehillemme suorituksista. Meillä täytyy siis olla oikeus... ymmärrättehän? Mutta nuo Grönforsin paperit saatte viedä vaikka, niin, vaikka helvettiin, niistä ei kukaan huolisi, ja nämä myös... Sopiiko? Olkaa hyvä ja kirjoittakaa alle.

Erik Wegener kirjoitti ja painoi sormuksellaan sinetin alle.

-- Hyvä, jäljennös lähetetään teille ensi postissa. Ja nyt: onneksi olkoon!

Pankinjohtaja puristi hänen kättään ja katsoi häntä kiinteästi silmiin. Hän oli taas ystävällinen, melkein lämmin, kuin aamupäivälläkin.

-- Me luotamme teihin, -- sanoi hän, -- ja me tunnustamme, että tämä on teidän puoleltanne erinomaisen kaunis yritys.

Erik Wegener hoippui ulos. Vaikka hän oli koko ajan kiinteästi ollut mukana, käsitti hän vain puoleksi sen, mitä oli tapahtunut. Hän saisi siis toistaiseksi asua Peuraniemessä ja yrittää.

Vähän matkaa kuljettuaan hän vilkaisi kelloaan. Se osoitti puolta seitsemää. Mutta samalla hän huomasi, että kello oli kultaa. Hän voisi kyllä tyytyä hyvään hopeakelloon, liiankin hyvin. Hinnan erotus tulee kyllä Peuraniemessä tarvituksi. Ja sinettisormus saa myöskin olla poissa. Tavallinen messinkinen pöytäsinetti korvaa sen kyllä.

Oo-jaa. Sitä voi luopua niin paljosta. Hän kävi lähimmässä kultasepän liikkeessä, sitten hän söi illallista ja yöksi hän meni lähimpään matkailijakotiin. Hotellithan eivät enää saaneet tulla kysymykseen.

XIII

-- Se on kyllä surullista minulle itsellenikin, mutta minun täytyy, -- sanoi Erik Wegener eräänä aamupäivänä vaimolleen.

Oli juuri syöty aamiaista, kello oli kahdeksan. Esteri oli menossa väentupaan, mutta jäi keskustelemaan miehensä kanssa. Aurinko ei vielä paahtanut kuumasti. Oli niitä aamuhetkiä, jolloin ihminen on toimeliain ja iloisesti ja toivorikkaasti ajattelee alkavaa päivää, niin synkälle kuin se eilisiltana lienee kuvastunutkin.

Oli kysymys Peuraniemen kalleuksien ja ylellisyystavarain myymisestä, sillä Hannuksela oli maksettava. Piti jätettämän ainoastaan välttämättömät tai vaihdettaman halvempiin. Pois kullat ja hopeat, pois taulut ja kalliit matot, pois rotuhevoset.

-- Eiköhän sitä mitenkään voitaisi välttää? kysyi Esteri. -- Minä pelkään, että se koskee äitiisi ja sisariisi liian kipeästi.

Hänen miehensä rummutti sormillaan pöydänkantta ja katseli eteensä. Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että hän oli jo luopunut hänelle henkilökohtaisesti rakkaista kalleuksista ja voittanut kaksisataakahdeksankymmentä markkaa, jolla summalla yksinäinen mies maaseudulla, mikäli hän oli laskenut, eläisi jo enemmän kuin puoli vuotta. Tietysti leikkaus koskisi, mutta siitä ei päästy minnekään, jos haluttiin välttää suurempaa.

-- Lahjaksi saadut voidaan ja täytyykin jättää, -- vastasi hän vihdoin.

-- Älä välitä serkkusi lähettämästä kalliista rannerenkaasta, -- naurahti Esteri lievästi punastuen. -- Täällä ei ole aikaa sellaisilla...

-- En minä sitä tarkoittanutkaan, -- selitti mies yksinkertaisesti. -- Ajattelin yksinomaan äitiä. Kukaties tulee vielä lahjojenkin vuoro.

-- Niin, en minä sitten tiedä. Jos se on välttämätöntä, niin tehtävä kai se sitten on.

* * * * *

Esteri meni ulos. Ikkunasta näki hänen miehensä, että hän suuntasi kulkunsa suoraan navettaan. Alussa, pari, kolme kuukautta sitten, ei hän ollut ajatellut, millä tavalla väki tulisi heihin suhtautumaan, mutta vähitellen hän oli tullut huomaamaan, ettei se jättänyt mitään toivomisen varaa. Suhtautuminen väen puolelta oli kunnioittavaa, Esteriä kohtaan miltei arkaa. Erik Wegener ei voinut itseltään kieltää, että se oli Hannukselan varjo, joka vaikutti. Mutta huomioon liittyi enemmän nöyryytystä kuin tyytyväisyyttä.

Yläkerran asujamille vietiin aamukahvia. Kello oli jo lähellä yhdeksää. Erik Wegener odotti jonkun aikaa, sitten hän raskain, hitain askelin alkoi kiivetä yläkertaan, ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen. Kun hän tarkemmin ajatteli äidin ja sisarten kohtaloa, niin häntä suretti, melkein itketti. Olivat siellä ylhäällä kuin hänen vankeinaan, joskus kävivät puistossa, kylällä eivät milloinkaan. Jos heidän luonaan joskus joku kävi, asemapäällikön tai kihlakunnantuomarin rouva, niin melkein kuin varkain, häntä peläten, yläkertaan livahtivat. Ja nyt tuli kaiken lisäksi tämä, mutta -- ehkä heillä oli siitä jo aavistus.

Ja siitä syntyi kohtaus. Poika, joka oli valmistautunut puhumaan sydämellisesti ja maltillisesti, oli vähällä menettää malttinsa.

Äiti raivostui, sisaret rupesivat itkemään.

-- Meillä on kahdeksattasadantuhannen markan velat, -- sanoi poika. -- Ja tuskin kolmannesta omaisuutta.

Ei auttanut. Ellei Esteriä olisi tullut, olisi kaikki järjestynyt hyvin. Mutta tämä on kaikki hänen, sen talonpojan, ansiota. Hän ei ymmärrä, eikä pysty ymmärtämään kulttuuri-ihmisten vaatimuksia.

Erik Wegener kohautti olkapäitään. Hän tunsi, kuinka hän vähitellen alkoi kylmetä.

-- Minä en ole niitä velkoja tehnyt, -- sanoi hän katkerasti.

-- Anna edes pappa-raukan levätä rauhassa! -- huudahti Gunilla-sisko kyynelten lomassa.

Veli punastui.

-- Me kai olemme kaikin osaltamme niihin osallisia, -- jatkoi hän, -- ja meidän kai olisi yhteisesti torjuttava se, ettemme joudu maantielle.

Huoneen täyttivät nyyhkytykset ja itkunpurskahdukset.

-- Jääkö edes flyygeli? -- itki Sigrid.

Erik-veli sai kyyneleen silmäänsä.

-- Jää, -- sanoi hän, -- ainakin toistaiseksi. Ja hän melkein hymyili, kun lisäsi:

-- Sitä emme henno sinulta ottaa. Voisit kuolla siitä.

Sanat vaikuttivat kuin auringonsäde sadekuurojen raossa. Huoneeseen tuli rauhallisempi ja keveämpi olo.

-- Vie, lapseni, vie vaatteet päältäni! -- huokasi kunnallisneuvoksetar. Hän oli kalpea, hänen rintansa kohosi ja laski, ja lopulta hän uudelleen purskahti itkuun.

-- Mutta, mamma rakas, enhän minä voi sitä auttaa, -- huudahti poika tuskallisesti, -- kun täytyy, kun todellakin täytyy! Parempihan on, että itse vapaaehtoisesti... kuin että viedään. Pitäjänkin tähden.

Hän oli koko ajan, yrittämättäkään istuutua, seisonut ovensuussa kuin joku talonvouti. Nyt hän teki lähtöä. Piti valita ne esineet, joista enimmin piti. Hän tulisi illalla uudelleen.

Kaikki, mikä oli ollut kallista ja rakasta, vietäisiin pois, joutuisi vieraille, tuntemattomille ihmisille ja tuntemattomaan ympäristöön. Se raateli ja viilsi sydäntä ja itsetuntoa, mutta kun täytyi, niin täytyi. Hän puristi huulensa lujemmin yhteen ja koetti kääntää ajatuksensa muualle. Eikö, kaiken lopuksikin, tässä itsensäkieltämisessä ja uhrautumisessakin ollut jotakin mielenkiintoista, melkein suloista.

Alakerran sisä-eteisessä hän muisti jotakin ja kiiruhti uudelleen ylös.

-- Tapasin Constantin-serkun kaupungissa käydessäni, -- sanoi hän Gunilla-siskolleen, -- ja hän kertoi kirjoittavansa sinulle tärkeistä asioista. Onko tullut mitään?

Sisar meni lumivalkeaksi kasvoiltaan.

-- Se ei kuulu sinuun, -- vastasi hän jäykästi.

Ja kun veli jo oli ovessa menemässä, lisäsi hän:

-- Ilmoitan sinulle kyllä, kun tarvitsen sinua.

Mutta veli Erik ei ollut näkemässä, kuinka Gunilla-sisko hänen mentyään meni omaan huoneeseensa ja ratkesi hillittömään itkuun. Eikä hän ollut näkemässä, kuinka hän muutaman tunnin kuluttua tyynenä, mutta kalpeana kasvoiltaan tuli äitinsä ja nuoremman sisarensa luokse ja alkoi erotella ja nimitellä niitä tavaroita, jotka piti jätettämän, ja koetti saada ne mahdollisimman vähäisiksi. Äiti ja sisar ihmettelivät eivätkä ymmärtäneet, mikä häneen oli mennyt.

Peuraniemen avaroihin suojiin astui siis hävitys, silmin nähtävä ja käsin tunnettava hävitys ja riisto. Wegenerien maakunnassa kuuluisat hopeat, esi-isiltä ja Gyllenmarckeilta perityt, saivat mennä, matot revittiin lattioista, taulut riistettiin seiniltä, huonekasvit ja kirjasto kannettiin odottaviin kärryihin, kymmenestä huoneesta vietiin koko kalusto, vain kahdeksan jäi asuttavaan kuntoon, neljä ylä- ja neljä alakerrassa. Rotuhevoset, neljä luvultaan, vietiin kaupunkiin ja jätettiin vaihdettaviksi työhevosiin, edesmenneen kuvernööri Wegenerin vaunut myytiin maakunnan museoon, ja museon johtokunta arveli, että olisi ne voitu lahjoittaakin. Ja tämä kaikki oli Erik Wegenerin, Peuraniemen patruunan pojan, työtä.

Pitäjä seisoi korvat hörössä ja katseli ja ihmetteli, kun tavarakuorma toisensa jälkeen vyöryi asemalle. Tätä se ei voinut käsittää. Pakkohuutokaupan, avisuunin, se olisi voinut käsittää, mutta tämä meni, niinkuin kanttori sanoi, "yli horisontin". -- Meinaakohan se myydä salaa velkojiltaan? Eikö Peuraniemeen pitänyt tulla konkurssi? Vai aikooko se todellakin tulla siinä elämään! Piru sen tiesi. Jo karaisi Mäenpään herastuomari luontonsa ja kysäisi Hannukselalta. Mutta Hannuksela katseli herastuomaria alta kulmain ja vastasi:

-- Perkelettäkös sinua Peuraniemen asiat liikuttavat, kun et ole mitään saamassa. Jos olet tietoja vailla, niin kysy heiltä itseltään.

Sanoi ja käänsi selkänsä. Olisipa sanoja ollut joku toinen, niin olisi Mäenpään Sakari keksinyt vastauksen. Mene tiedä sitäkin Hannukselaa... on niinkuin hyvät tuttavat oltu ja vähän sukulaisiakin.

Kunnallisneuvoksetar kirjoitti pitkän, valittavan kirjeen veljelleen, parooni Gyllenmarckille.

Ja veli vastasi, että poika oli toiminut aivan niin kuin hänen tulikin toimia. Ei pidä tehdä esteitä muutenkin vaikeassa asiassa.

Kahden ja puolen viikon kuluttua saapuivat Peuraniemen myydyistä kalleuksista saadut rahat. Kirje vapisi Erik Wegenerin käsissä ja sydän tykytti kiivaasti. Sittenkuin kaikki kulut oli vähennetty ja nimetyt ostokset suoritettu, oli varoja jäänyt yhdeksänkymmentäkolmetuhatta kahdeksansataa markkaa, "jotka postilähetysvekseleinä myötäseuraavat".

Kahden päivän kuluttua sai isäntärenki lähteä Hannukselaan. Hänellä oli mukanaan valtava setelipinkka ja näin kuuluva kirje:

"Herra Maanv. Hermanni Hannuksela,

Täällä.

Isä vainajani lainaamat Smk. 75,000:- ynnä niille 4 kk:lta juosseen koron Smk. 1500: -- saan täten, pyytäen velkakirjan palauttamista, myötäliittää. Kunnioittaen:

Erik Wegener."

Erik Wegener oli vavissut luopuessaan rahoistaan ja kirjeen hän oli kirjoittanut moneen kertaan. Nyt ei enää ollut muuta kuin se, minkä ankaralla työllä sai irti, jos sai.

Isäntärenki palasi vasta myöhään illalla. Hannuksela ei ollut ollut kotosalla, ja hän oli istua könötellyt siinä niinkuin lehmä vieraassa pellossa.

-- No entä vastaus? -- tiuskaisi Erik Wegener kärsimättömästi.

Isäntärengin sänkisessä, vanhassa naamassa näkyi jonkunlainen ilon kajastus, ja hän väänsi saman suuren setelitukun pöydälle.

Kovin oli ollut tyly Hannuksela. Kuitenkin tupakamariin käskenyt, sinne telefoonin alle istumaan. Kilahtikin se siinä kerran, korvan juuressa. Muttei menty vastaamaan.

-- Niin, eiväthän ne tapaa vastata paikkakunnan soittoihin, -- virkahti Erik Wegener hätäisesti, -- mutta tulkaa nyt asiaan, Herran nimessä.

Siinä se sitten Hannuksela joi kahvin, pasteeraili ja funteeraili. Ja mulkoili. Räknäsi sitten rahat ja otti kolme viisisatasta. -- Onko nämä nyt niistä mööpeleistä ja koreuksista? kysyi. Mistäpä hän, isäntärenki, tiesi, mistä haltijaväki rahansa ottaa. Saattoivat hyvin ollakin. -- Pasteerailee siinä taas ja muljauttaa välillä. -- Sopii viedä loput takaisin ja sanoa, että suorittaa vain tärkeämmät ensiksi. Kyllä siinä souvia riittää, sanoo.

Erik Wegenerin sisu nousi, mutta hän hillitsi itsensä.

-- Ja sitten se käski sanoa, -- lopettaa isäntärenki, --... tiedä häntä, ilkeänkö sanoakaan... niin, että eipähän koske köyhään.

Erik Wegenerin hampaat kirskahtivat yhteen ja kopea sana pyörähti hänen huulillaan. Isäntärenki saisi mennä takaisin Hannukselaan heti, tuossa paikassa. Mutta samalla hän muisti, mikä hän on niin omissa kuin Hannukselan ja kaikkien muidenkin silmissä: vaivainen, köyhä raukka, joka yritteli muiden hyväksi. Olkoonpa, ettei omasta syystä. Ja häneen meni ennen tuntematon nöyryyden ja kiitollisuuden tunne. Hänen piti rypistää kulmansa ja puristaa huulensa yhteen, ettei toinen huomaisi, että häntä itketti.

Rahat tarvittiin Peuraniemessäkin kovin kipeästi.

XIV

Alkaa kesä kallistua syksyksi ja koivujen lehdet käyvät entistä tummemmiksi ja valmistautuvat kellastumaan. On vain kysymys päivistä. Peuraniemeen on tullut agronoomi, joka päiväkaudet isännän kanssa arvioi ja suunnittelee. Kuuluu olevan isännän, herran, entisiä vanhempia koulutovereita, Arvo Helin nimeltään. Heinä on tehty ja elonleikkuuta ajatellaan. On Peuraniemessä nyt komentoa, on totisesti.

Ja muutamana päivänä tulee metsäherra. Kulkee viikkokaudet metsissä, räknää ja rateerailee ja on tärkeän näköinen. Kaikki vain yhteen rytäkkään. On se, Peuraniemen nuori herra, liemessä, harvoin kotona näkyy ja sanoja on silloinkin vähän, ja käynti kumara ja miettiväinen. Löivät koko suvun surut Peuraniemen nuoren herran niskaan, löivät pitkän ilon perästä.

Mutta tulee niitä suruja enemmänkin. Katsokaapas, Gunilla-neidillä, ylpeällä tyttärellä, on myöskin salaisuutensa, hienot salaisuutensa, josta eivät äiti ja sisar saa osaa. Nyt hän ei enää lue runokirjoja, ei kirjoita kirjeitä, sillä niihin ei enää tule vastausta, ei maalaa tauluja, sillä värit ovat kalliita eikä hänen ylpeytensä salli rasittaa veljeä, eikä istu flyygelin ääressä, sillä sen on sisar vallannut. Vaan illanhämyssä hän menee jokirantaan ja katselee sen sameaan, syvään veteen, joka hitaasti, ikäänkuin varoen ja suuria salaisuuksia säilytellen virtaa eteenpäin. Ja kun hän aikansa on seisonut jokirannassa, kiipeää hän hameitaan kannatellen takaisin puistoon ja istuu siellä, sen kaikkein syrjäisimmässä sopessa, lehtimajassa, missä palveluksensa suorittanut myllynkivi tekee pöydän virkaa.

Näin hän tekee koko syyskesän, ja muutamana iltana hän kohtaa Esterin, Peuraniemen emännän, Hannukselan tyttären. Ensin hän aikoo kiiruhtaa syrjään ja antaa tietä, mutta muuttaakin sitten jostakin mielijohteesta päätöksensä.

-- Iltaa, -- sanoo hän, niinkuin olisivat tuttavia, jotka jo päivemmällä ovat tavanneet kerran.

Ilta alkaa jo hämärtää, eikä hän huomaa, kuinka Hannukselan tyttären hiukan esiinpistävä alahuuli värähtää ja silmäluomet rävähtävät ikäänkuin että "saapa nähdä, mitä sieltä nyt oikein tulee". Hannukselan tytär on koko sen ajan, minkä on Peuraniemessä emännöinyt, odottanut.

Mutta Gunilla-neiti puhelee hiljaisella ja lempeällä äänellä ja ikäänkuin jollakin tavoin masentuneena.

-- Te viihdytte sentään täällä? -- kysyy hän. -- Vaikka täällä on niin surullista.

Hannukselan tytär katselee kotoaan vilkkuvaa tulta ja vastaa, että tietystihän hän viihtyy. Ja kenties suruistakin päästään joskus.

-- Uskotteko te todellakin? -- kysyy Gunilla-neiti.

-- Uskon.

-- Mutta siihen kai menee kovin kauan?

-- Mahdollisesti siihen menee kauan.

Ja Hannukselan tytär katselee taas kotoaan vilkkuvia tulia. Nyt on kaksi muuta kirkkaampaa ikkunaa alakerrassa. Tupakamarin ikkunat. Isä on tullut sisälle, istuvat äidin kanssa ja puhelevat. Lempeä kiilto nousee Hannukselan tyttären silmiin, ja Gunilla-neiti, joka nyt ensi kerran tarkkaa Hannukselan tytärtä läheltä, on sitä mieltä, että nuo kasvot ovat kauniit ja rauhalliset. Joskus, ajattelee hän, ne voivat olla kuin äsken kuolleen kasvot.

-- Sitten kai te olette hyvin onnelliset, -- jatkaa hän.

Hannukselan tytär naurahtaa väkinäisesti, niinkuin näyttää.

-- Minä luulen, että me nyt jo olemme onnellisia, -- vastaa hän.

-- Kaikesta huolimatta?

-- Niin.

Se on nyt Gunilla-neidin osa. Hän saa kuulla, että "me nyt jo olemme onnellisia". Hän tulee liikutetuksi, ja kyyneleet alkavat virrata pitkin poskia. Hannukselan tytär katsoo häneen ihmetellen ja vetäytyy kuoreensa.

-- Suotta itkette, -- sanoo hän. -- Minulle ainakaan ette ole mitään tehnyt, jota en jo olisi antanut anteeksi.

Kuta enemmän Gunilla-neiti katselee veljensä vaimoa, sitä rajumpina tunkeutuvat etualalle hänen omat, salaiset mietteensä. Ja kuta selvempinä ja rajumpina ne esiin purkautuvat, sitä vuolaammiksi paisuvat kyynelvirrat. Lopuksi hän purskahtaen heittäytyy veljensä vaimon, puoleksi tuntemattoman ihmisen kaulaan.

-- Älkää nyt, -- sanoo Hannukselan tytär. -- Ei se kannata.

Mutta Gunilla-neiti nyyhkii ja purskuttaa.

-- Minä olen niin onneton, niin onneton, kuiskaa hän toisen kaulaan.

Ei Hannukselan tytär saata irtautuakaan hänestä. Silittää kättä ja koettaa keksiä sanoja.

-- Suotta, -- puhuu hän, -- teette itsenne onnettomaksi. -- Sellaista ei kannata surra, sanoo hän taas hetken kuluttua asiallisesti, Frans Erikssonia ajatellen. -- Hyvä, että menee.

Se on nyt Hannukselan tyttären, veljen vaimon, kylmä ja harkittu mielipide. Mutta toisella on omat, salaiset syynsä, usein esille tulevat ja laadultaan varsin yleiset, mutta jokaisen uuden henkilön kohdalla uudet ja häpeälliset. Ja hän nyyhkyttää yhä. Hänen sydämensä on ruvennut vuotamaan ja se vuotaa yli äyräittensä.

-- Oi, te ette tiedä kaikkea, -- nyyhkyttää Gunilla-neiti.

Hannukselan tytär arvaa ja hätkähtää. Kasvojen piirteet kovenevat, ja kovenee myöskin jotakin hänen sisässään: vai jo minä nyt kelpaisin rippi-isäksi. Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa lientyvät, povi värisee ja kyynel nousee hänenkin silmänurkkaansa. Eihän tuo toinen häneltä mitään tahtonut, itki vain omaa surkeuttaan.

-- Mitäs... -- sanoo hän jäykästi, mutta puristelee kädessään olevaa kättä. -- Ettehän te ole ensimmäinen ettekä ainoa... Kun kerran tulee, niin kannettava on. Eikä teidän kunnianne, sanoisinko, riipu siitä asiasta...

Näin puhuu Hannukselan tytär miehensä sisarelle ja kiertelee hänen kanssaan pitkän illan pimeätä puistoa. Puhelee hiljaa ja järkevästi kuten vieraalle ihmiselle ja kuitenkin samassa harvaan ja sydämellisesti kuin vanhimmalle ja rakkaimmalle ystävättärelleen.

-- Älkääkä nyt suotta päiviä itseänne kiusatko älkääkä ennen aikojaan antako muiden huomata... Kyllä minä koetan järjestää...

Kiertelevät pitkin iltaa ja puhelevat, ja kun Gunilla-neiti menee ylös, on hän tyyni ja rauhallinen ja kiitollinen. Hänhän oli monet pitkät illat katsellut eteenpäin virtaavaa, mustaa vettä.

Mutta kun Erik Wegener saa kuulla asiasta, kirkaisee hän raivosta, puristaa päätänsä ja syöksyy ovesta ulos.

-- Herra Jeesus! Tämä vielä kaiken kurjuuden kruunuksi!

Vasta puolen yön seutuvilla hän tulee takaisin. Hän on silloin rasittunut ja kalpea, ja otsa on hikinen ja hiukset takussa aivan kuin hän olisi tehnyt raskaan päivätyön, mutta muuten hän on väsyneen rauhallinen. Mikäpä Gunilla-raukkakaan oli muuta kuin ihminen ja oma sisar, myötätuntoa tarvitseva vielä lisäksi. Esteri oli ollut aivan oikeassa.

XV

Frans Eriksson on rikkaan miehen ainoa poika, ja hänellä on siis niinsanottua tulevaisuutta. Mutta hänen naimiskaupastaan Gunilla Wegenerin kanssa ei voi tulla mitään. Sehän on selvää.

Oikeastaan hänen matkansa Peuraniemeen on aivan tarpeeton, sillä siellä tiedetään jo kaikki se, mikä on välttämätöntä tietääkin, vaikk'ei hän itse ole mitään selvää ja lopullista ilmoittanut. Hän on vain vaiennut. Mutta kun hän nyt on lähtenyt liikkeelle, on se tapahtunut kahdestakin syystä. Ensinnäkin hän tuntee pientä omantunnon kolkutusta povessaan ja toiseksi hän hinnalla millä tahansa tahtoo pelastaa maineensa. Hän on neuvotellut vanhempiensa kanssa ja hän on opetellut läksynsä ulkoa, mutta siitä huolimatta hän tuntee epämääräistä pelkoa ja levottomuutta, kun hän lähestyy Peuraniemen pääportaita ja alastonta lasiverantaa. Lopuksi hän kuitenkin voi ottaa vakavan ilmeen, melkeinpä hymyilläkin itsekseen. Tyhmyyksiä ja harha-askeleitahan tapahtuu elämässä kaiken lopultakin niin paljon. Sitä paitsi... kun tällainen piinallinen tapaus... hän tulee aineellisesti avustamaan Gunillaa niin paljon kuin voi.

Erik Wegener ei ollut itsekseen kuvitellut, että hän enää koskaan näkisi Frans Erikssonia. Kun hän nyt näkee hänen rauhallisesti kävelevän Peuraniemen puistokujaa päärakennusta kohden, menee häneen jäätävä kylmyys ja hänen ensi aikomuksensa on kylmästi palauttaa hänet ovelta. Mutta kun Frans Eriksson sitten astuu sisään, on Erikillä ladattu revolveri valmiina taskussa ja hän ajattelee: kettu menee suoraan satimeen.

Kohtauksesta ei muodostu myrskyisää eikä erikoisen draamallistakaan.

Frans Eriksson kumartelee syvemmin kuin samanikäiselle tai nuoremmalleen olisi tarpeellistakaan, hymyilee hiukan hämmentyneesti ja pyytää anteeksi vaivaamistaan, melkeinpä olemassaoloaan. Sitten hän alkaa lukea ulkoläksyään, mutta kuta pitemmälle hän pääsee, sitä selvemmin hän alkaa huomata, että hän nyt on joutunut väärälle asialle.

-- Vai niin, -- sanoo Erik Wegener, kun hän on lopettanut. -- Vai niin te olette aikonut järjestää asian.

-- Niin, tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

-- Miksi ette pyytänyt tavata sisartani, vaan minua.