Part 4

Chapter 43,014 wordsPublic domain

-- Isäntä, -- sanoo Erik Wegener. -- Mekin olemme keskenämme tehneet lupauksen ja me sen pidämme. Aikamme tulee kulumaan puutteessa ja kieltäymyksissä, mutta me tarvitsemme toinen toistamme. Me yhdessä voimme valmistaa itsellemme vielä sangen paljon, jota meille ei kukaan muu ole valmistanut.

Hannukselan isännän kasvot eivät muuta ilmettä.

-- Ajateltakoon niinkin, -- myöntää hän. -- Mutta olkaa viisas. Tehkää työtä, ja kun asiat ovat selvät, tulkaa sitten uudelleen. Missä voin, autan teitä. Emme ole enää Esterin äidin kanssa pitkä-ikäisiä. Ja jos sitä ennen selvitätte asianne, niin ajatelkaa, että Peuraniemi ja Hannuksela voivat vielä olla yhdysviljelyksessä. Mutta asiain näin ollen on myöntymykseni rikos. Se sotisi kaikkea vastaan, mihin meillä on totuttu.

-- Minä en tahdo muuta kuin Esterin, ja velkani saatte takaisin kuukauden kuluessa.

-- Mahdotonta. Velallanne ei minun puolestani ole väliä. Maksatte kun ennätätte.

-- Mutta...

-- Ei tule mitään.

Nuori mies loi avuttoman katseen naiseen. Hän ei ollut ajanut asiaansa loppuun, mutta hänet oli johdatettu umpikujaan, josta hänen oli vaikea osata pois.

-- Minä lupaan, -- jatkoi Hannuksela, etten pakota häntä kenellekään, ellei hän itse tule sille päälle.

Esteri ei suotta ollut Hermanni Hannukselan tytär. Keskustelu oli ollut proosallista ja arkipäiväistä, piinallista kuin kaupanteko. Nyt hän astui esiin.

-- Kyllä se niin on, isä, -- sanoi hän hiljaisesti, -- etteivät tässä enää puheet auta. Minä menen hänelle. Se on jo aikoja sitten luvattu.

Hannuksela pysyi edelleenkin rauhallisena.

-- Te tiedätte kyllä, nuori herra, -- sanoi hän, -- että jos hän vastoin minun tahtoani menee naimisiin alle kahdenkymmenenyhden, on minulla oikeus tehdä hänet perinnöttömäksi.

-- Tehkää se, niin se asia on selvä. Jos myöhemmin tulen, niin on teillä aihe sanoa, että havittelen teidän rahojanne.

Nyt Hannuksela kiivastui.

-- Teillä on merkillinen taito, -- huusi hän, -- kuten kaikilla herroilla, salata todellinen tarkoituksenne. Ensin kerjäätte rahat, sitten tahdotte vetää tyttäreni samaan onnettomuuteen saadaksenne lisää.

-- Riittää jo, isäntä, -- keskeytti Peuraniemen poika tulipunaisena vihasta.

-- Mutta, -- Hannuksela löi nyrkkinsä pöytään, -- omalla vastuullaan lähtee, jos lähtee kaikenlaisten haaveiden perässä juoksemaan. Eikä ole asiaa enää takaisin.

Tytär kuunteli kalpeana, huulet vavisten. Silmänurkissa välkkyivät kyynelhelmet, mutta hän esti ne tunkeutumasta esiin, ja povi nousi ja laski.

-- Voi isä, -- huudahti hän tuskallisesti, jos tietäisitte ja ymmärtäisitte, niin toisin puhuisitte.

-- Mitä minun sitten pitäisi tietää! -- karjaisi Hannuksela suunniltaan raivosta. -- Vaikka penikoisit joka vuosi, niin meidän kunniamme ei ole nuppineulan varassa.

-- Isä! -- yritti tytär, mutta isä ei ollut kuullakseen.

-- Mutta nyt sinä joudut maailman heiteltäväksi, -- jatkoi hän, -- ja sitä varten en luullut sinua kasvattaneeni. Hannukselasta mennään vertaisiin ja otetaan vertaisia.

-- Hyvä on, -- sanoi Erik Wegener rauhallisesti. -- Onko mitään muuta lisättävää?

Hannuksela ikäänkuin tyrmistyi. Hän seisoi kalpeana keskellä lattiata sen näköisenä kuin äkkiarvaamatta löytäneenä itsensä jostakin.

-- Jos menet, -- lopetti hän sammuneella äänellä, -- niin tiedät, ettei ovi sen suljettuasi enää avaudu.

-- Sinä avaat sen kerran vielä kernaasti, isä, -- vastasi tytär nöyrästi.

Hannuksela ei vastannut. Sensijaan hän meni takahuoneeseen.

-- Tule sanomaan hyvästit tyttärellesi, kuului hän huutavan emännälle, mutta emäntää ei kuulunut.

Ei palannut enää isäntäkään. Heitti puoleksi vihaisen, puoleksi tuskallisen silmäyksen huoneeseen, jossa oli äsken ollut, ja sulki välioven ilman mielenosoituksellisuutta, hiljaa ja varmasti.

Se oli Hannukselan tyttären lähtö komeaan, kukistumaisillaan olevaan Peuraniemeen halki viileän kevätillan.

Kevät oli auringonpaisteinen ja kaunis. Mutta sittenkin tuntui pitäjäläisistä, kuin kylmä ja halla uhkaisivat keskellä vihannuutta ja kauneutta, kuin kylmät viimat silloin tällöin jäätävästi hipaisisivat kasvoja keskellä heleimmän auringonpaisteen. Kaikkien silmät tähtäsivät taukoamattomalla, pelonsekaisella uteliaisuudella Peuraniemen monipäätyistä päärakennusta ja Hannukselan harmajaa, yksitotista, muista erilleen vetäytynyttä rakennusryhmää, harmajaa linnaa.

Muutamana kevätiltana kuuluu kappalainen vihkineen kunnallisneuvoksen pojan ja Hannukselan tyttären. Kirkkoherra oli laittautunut matkoille. Todistajina olivat olleet saapuvilla Peuraniemen isäntärenki ja ulkopalstan vuokraaja. Ja vihkiminen oli tapahtunut pienen pappilan vierashuoneessa. Siinä se, ei sen enempää. Viikkoa myöhemmin oli Hannukselan tytär tullut täysi-ikäiseksi.

Hannukselasta ei kuulunut mitään. Talossa elettiin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Isäntä kulki asioillaan niinkuin ennenkin ja puheli pysähdellen ja tuijotellen niinkuin ennenkin. Lieneekö hän nyt sitten joskus sattunut tuijottamaan sekuntia kauemmin. Emäntä näyttäytyi ja puheli väelle entistä vähemmän, ei aina välttämättömintäkään. Sisäpiika oli joskus nähnyt hänet itkeskelemässä, mutta piti tiedot ominaan. Hiljaista oli Hannukselassa ollut ennen, vielä hiljaisempaa taisi olla nyt. Ja yksityisten mielipiteet ja arvostelut eivät ulottuneet harmajaan linnaan.

Mutta Peuraniemestä kuului sitä enemmän. Asiat olivat suoraan sanoen mullin mallin, ja kun poika oli tuonut morsiamensa, jonka kanssa ei ollut edes julkikihloissa, kotiin, oli kunnallisneuvoksetar saanut hysteerisen kohtauksen. Se herrassisu, nähkääs, vieläkin. Poika oli puhunut puhumistaan ja koettanut tyynnytellä, Hannukselan tytär oli niellyt itkunsa ja seisonut kuin jääpatsas. Sitten olivat pojan sisaret tulleet äitinsä avuksi ja käyneet yksissä voimin Hannukselan tyttären kimppuun. Nimityksiä ei oltu säästetty sen huonompaa ihmistä kuin Hannukselan tytär ei kunnallisneuvoksettaan ja neitien mielestä ollut maan päällä. Mutta Hannukselan tytär oli vain seisonut silmät kiiltäen ja huulet vavisten ja kuunnellut. Aivan niinkuin sanoakseen, että "antaa tulla vaan, kestämään meilt' on lähdettykin ja kestetään kanssa". Silloin oli Peuraniemen poika suuttunut. Oli sanonut, että hän oli jo kuullut mielipiteet, mutta solvauksia hän ei kärsi, ja jos kotiorkesteri edelleenkin tahtoo toimia, niin olla hyvä vain, mutta hänellä on nyt muutakin puuhaa. Ja äiti ja tyttäret saavat asua yläkerroksessa, hän ottaa haltuunsa alakerran. -- Se oli tullut eversti-vainajaan, se poika, ei ollut isällä sitä kuraasia.

Saa nyt sitten nähdä, kuinka kauan Peuraniemi kestää, kun tuli tuo väkinäinen naimiskauppakin siihen lisäksi. Entä jos suuttuu Hannukselakin, entä jos hänkin käy Peuraniemen herran ja tyttärensä kimppuun. Sillä eihän, järkevästi katsoen, Peuraniemen pojan ja Hannukselan tyttären väkinäisessä naimisiinmenossa ollut vähintäkään harkintaa ja järkeä.

-- Olisivat odottaneet, -- sanoi joku, -- niin ehkä siitä ajan pitkään olisi tullut jotakin.

-- Ellei siitä nyt olisi tullut, ei siitä olisi tullut koskaan, -- arvelivat ne, jotka olivat paremmin tuntevinaan Hannukselan haltijaväen.

Kolmannet eivät malttaneet salata mielihyväänsä siitä, että Hannukselat kerrankin olivat "saaneet nokalleen", kuten he sanoivat.

Ja neljännet koettivat mielessään määritellä tulevia suhteitaan kummankin tilan haltijoihin kaikennäköisten oleellisten ja olemattomien seikkojen pohjalla.

Mutta kaiken lopuksi: kuka saattoi ymmärtää sen paremmin Peuraniemen poikaa kuin Hannukselan tytärtäkään. Itsepähän lienevät asiat mielestään oikein päin tuumineet. Edestä kaikki löytyy.

Siihen tapaan kulkivat mielipiteet lähimmässä ympäristössä, ensin kuiskailemalla, sitten jo julkisemmin.

Pankinjohtaja Törnroos oli pyytänyt olemaan ystävällinen ja tulemaan uudelleen kello viiden tienoissa. Pankki ei kylläkään ole avoinna siihen aikaan, mutta hän odottaa ulkopuolella ja he voivat sitten mennä sisään tarkemmin keskustelemaan asioista. Hänen, pankinjohtajan, täytyy ensin neuvotella johtokunnan jäsenten kanssa. -- Muuten oli pankinjohtaja Törnroos ollut erinomaisen ystävällinen, ja Erik Wegener oli hiukan valoisammalla mielellä.

Kello kävi nyt yhtä eikä hän mitenkään ehtisi kotiin iltajunassa, kuten oli aikonut. Ensiksi hän oli aikonut ottaa vaimonsa mukaan tälle matkalle, mutta Esteri oli kernaammin jäänyt kotiin. Eihän hänestä matkalla ensinnäkään olisi mitään hyötyä, toiseksi matkalla kuluisi vähintään kaksikymmentä markkaa, ja kolmanneksi häntä voitaisiin tarvita kotona.

Kaksikymmentä markkaa! Erik Wegener hymähti katkerasti ajatellessaan keskustelua. Tässä sitä nyt ollaan.

Heinäkuun aurinko paistoi kuumana kivitetyille kaduille, ja pölyttyneet esplanaadit tarjosivat vain vähän vilvakkuutta. Kotona Peuraniemessä meni kaikki vanhaa kulkua. Sen jälkeen kuin hän toukokuussa oli tuonut Esterin kotiinsa, eivät hänen äitinsä ja sisarensa olleet tavanneet Esteriä. He asuivat yläkerrassa, jonne heidän ruokansakin vietiin, ja välttivät tapaamasta poikaa ja hänen vaimoaan. Kerran oli nuorempi sisar, Sigrid, kohdannut Esterin puistossa, näyttänyt jonkun verran hämmentyneeltä ja epätietoiselta, mutta tervehtinyt sitten lyhyesti ja mennyt tiehensä. Kuinka Erik koettikaan vaivata ajatuksiaan, ei hän voinut keksiä mitään järjellistä syytä äidin ja sisarten vastenmielisyyteen Esteriä kohtaan, vaikka se häntä mitä suurimmassa määrässä piinasikin. Toiselta puolen hänestä tuntui, kuin tuo avoin sotakannalla-olo häntä paaduttaisikin ja antaisi enemmän pontta ja voimaa hänen edesottamisilleen.

Erik Wegener oli istahtanut esplanaadin penkille, mutta vainuten jokaisessa ohikulkevassa tuttavaa nousi hän pian ja jatkoi mietteissään matkaansa. Esteri oli hyvin kotiutunut Peuraniemeen.

-- Kyllä ajan pitkään kaikki tasaantuu, oli hän sanonut, -- kun vain uskollisesti teemme työtä ja olemme nöyriä. Ja kyllä äitisikin antaa anteeksi, että olet tällaisen...

-- Esteri, älä viitsi! -- oli mies keskeyttänyt.

-- Antaa varmasti, kun näkee, mihin me pyrimme, -- oli vaimo jatkanut. -- Ja toisekseen: onhan meillä kummallakin ollut niin paljon maallista hyvyyttä, että hyvin joudamme tämän kantaa.

Tätä sanoessaan oli hänellä ollut välähdys vanhaa Hannukselaa kylmänsinisissä silmissään: siinä oli uhmaa ja päättäväisyyttä, melkein rajuutta, mutta siinä oli myöskin sellaista nöyryyttä, joka ei ota näkyväisiä ilmenemismuotoja. "Alistutaan, mutta alistutaan pää pystyssä."

Erik Wegeneriä värähdytti, kun hän muisteli tätä. Siihen sisältyi onnen hurmaa, mutta kenties yhtä paljon, ellei enemmänkin, pelkoa ja levottomuutta nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Ihmisiä tuli vastaan ja sivuutti. Saattoi olla tuttavia joukossa, mutta jos oli, niin eivät, äkkiarvaamatta kohdatessaan, tunteneet tai antoivat muuten kulkea rauhassa. Etteivätkö olisi tuntevinaan? Kun tämä ajatus ensiksi meni häneen, niin se vihlaisi ilkeästi ja pistävästi, mutta myöhemmin oli tunne toinen, välinpitämätön, melkein lohdullinenkin. Parempi onkin, sittenpähän saa elää omaa elämäänsä, ulkopuolella muita.

Vähitellen joutui hän ulkopuolelle kaupunkia, ulkoravintolaan johtavalle tielle. Tienvierustat olivat varjoisat ja vilvakkaat. Hän kuljeskeli hitaasti eteenpäin ja mietti asioitansa. Ravintolaan hänellä ei ollut asiaa eikä hän koskaan ollut siellä käynyt. Ennen, koulupoikana, siihen ei ollut lupaa, nyt olisi lupa, muttei ollut tilaisuutta. Jokainen ylimääräinen rahameno oli rikos Peuranientä kohtaan. Niin, Peuraniemellä oli kieltämättä ollut loistoaikansa, sen hän nyt tunsi itsessään. Oikeastaan hän tunsi myöskin ohutta mielihyvää tietäessään, että kieltäytyy vanhan kotinsa puolesta.

Epäilemättä hänessä, Erik Wegenerissä, oli tapahtunut joku suuri ja merkillinen muutos. Tämän muutoksen lähtökohdaksi hän merkitsi muutaman syys-illan vajaa vuosi sitten, syys-illan, jolloin hän toimittamattomin asioin lähti Hannukselasta. Silloin hän oli nuorukainen, joka kenties oli raivonnutkin, mutta jo silloin oli häneen mennyt tämän nykyisen itu, joka ehkä oli itua sekin, mutta joka tapauksessa varttumassa puuksi. Hannukselan silloiset, epämääräiset sanat olivat kieltämättä panneet hänet alitajunnassaan ymmärtämään, että häneltä voitiin tulla vaatimaan paljon. Että jotakin, josta hän ei sen tarkemmin tiennyt, oli vinossa hänen kotonaan, siitä hän oli myöskin ollut hämärästi selvillä jo kotoaan viime syksynä lähtiessään.

Kun hän tässä nyt tarkemmin ajatteli Hannukselan isäntää, ei hän voinut häntä vihatakaan. Asettaessaan oman itsensä Hannukselan asemaan olisi kai hän menetellyt osapuilleen samoin. Ja kieltämättä hän ei ollut osannut, tai ei ollut kehdannut, Hannukselalle selittää tunteitaan sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat.

Erik Wegener tunsi tällä hetkellä sanomatonta sovinnollisuutta koko maailmaa kohtaan.

-- Enempäähän tästä ei voi tulla kuin pois talosta, -- oli Esteri sanonut, -- Ja työtä toiselle tekemästä ei sittenkään kukaan saata estää.

Niinhän se oli. Ja Esteri raukka, joka näki joka päivä vanhan kotinsa parin, kolmen kivenheiton päässä, mutt'ei saanut sinne mennä siksi, että oli sitonut kohtalonsa häneen. Erik Wegenerille tulivat kyyneleet silmiin, kun hän tähän asiaan syventyi, mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois ja rupesi ajattelemaan muita asioita.

Hannukselakaan ei ollut vielä saanut omaansa. Ensimmäisen lupauksen, jonka hän oli tehnyt, oli hän rikkonut. Hän oli lähettänyt selittävän kirjeen, mutta se oli palautettu avaamattomana takaisin. Sitten hän oli lähettänyt vanhan isäntärengin suusanallisesti selvittämään asiaa ja isäntärenki oli palannut ilmoittaen Hannukselan sanoneen vain "vai niin" sekä pyytäneen, ettei Peuraniemestä häntä enää vaivattaisi. Siinä kaikki.

Tahdonvoimaansa ponnistaen käänsi Erik Wegener pois ajatuksensa Hannukselastakin.

Viime vuonna näihin aikoihin hän oli ollut rakastunut nuorukainen, kaipa hän nyt sitten on mies, jolla on vastuuta jos vastuun tunnettakin. Tällä hetkellä, kukaties, hänestä keskustelevat suuret pankkiherrat. Hän on, omatta syyttään, heidän leikkipallonsa, mutta he muodostavat hänen kohtalonsa. He punnitsevat hänet joka puolelta, arvioivat hänen kykynsä ja taitonsa, joita hän ei millään tavalla ollut ehtinyt näyttää, ja jos he havaitsevat hänet liian köykäiseksi, saa hän mennä ja -- on koditon. Hän ja Esteri -- sama se! Mutta miten käy äidin ja sisarusten?

Kumma, ettei häneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta tulevalle langolleen.

Ajatukset keskeytyivät, kun ohikiitävä ajuri juuri ohi päästyään seisahdutti. Ajava oli serkku, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra.

-- Hei, sinäkö siellä? -- huusi hän nousten seisomaan rattailla.

-- Minä. Ja sinä olet myöskin kaikkialla muualla paitsi puuron silmässä.

Serkku hyppäsi alas rattailta, maksoi ajurin ja käveli kohti.

-- Minä tulen Ruotsista Härnösandin kautta, -- selitti hän hienopiirteiset kasvot loistaen iloisuutta ja korkea vartalo uhkuen terveyttä. Illalla jatkan matkaa kotiin.

-- Mitä sinä Ruotsissa?

-- Ajoin muuatta ihmistä Tukholmaan. Entä mitä sinä itse täällä?

-- Asioita vain.

-- Niin, isäni kertoi, etteivät ne ole hauskimpia asioita, mutta hän toivoi, että sinä selviät kuitenkin.

-- Hauskaa kuultavaa.

-- Ja sitten onnitteluni avioliittosi johdosta. Isäni sanoi, että valintasi oli suurenmoinen. Tosin nimi tuntui minusta hiukan oudolta, mutta sen asian sinä parhaiten taidat harkita.

-- Toivon, että sinä aikoinasi harkitsisit yhtä hyvin.

Constantin Gyllenmarck nauroi keveästi ja vapauttavasti.

-- Toivokaamme niin, -- sanoi hän. -- Vaikka kyllä kai sinulla oli pienet esteesi, mikäli tulin ymmärtämään... Enkä minä totta puhuen...

-- Pyydän, että lopetamme. Asia on minulle arka. Ja liian tuore.

-- Kuinka tahdot. Minä vain toivon, että minuakin joku rakastaisi... niin, se tahtoo sanoa: minun itseni takia -- sillä tavoin.

Erik Wegener ei keksinyt vastausta. Hetkisen seisoivat serkukset sanattomina tiellä.

-- Käydäänhän tuonne sisään, -- sanoi viimein Gyllenmarck, -- niin saamme hiukan jutella.

-- Kiitän, mutta minulla ei tahdo olla aikaa, enkä muutenkaan... Sitäpaitsi mieleni on hiukan rempallaan.

-- No, kävelemme sitten kaupunkiin takaisin.

Constantin Gyllenmarck pyörähti tyytymättömänä kantapäillään.

-- Aikomukseni oli kyllä odottaa iltajunaa tuolla, -- hän viittasi ravintolaa, -- mutta koettakaamme etsiä joku osapuilleen siedettävä kahvila. Tai oletko jo syönyt päivällisen?

Erik Wegener ei ollut ajatellut edes aamiaistakaan, mutta hän vastasi:

-- Olen. -- Ja kysyi: -- Kuinka on itsesi laita?

-- Jo laivassa, -- vastasi reippaasti parooni Gyllenmarck, joka juuri laivassa oli ajatellut, että saa kunnollisen päivällisen ulkoravintolassa.

Kun he olivat valinneet sopivan paikan parhaimmassa kahvilassa, minkä Erik Wegener tunsi, sanoi serkku:

-- Oikeastaanhan voisin poiketa luoksesi palatessani.

-- Pyydän, ettet tule tällä kertaa, -- vastasi puhuteltu alakuloisesti. -- Muussa tapauksessa pyytäisin sinua sydämestäni, mutta nyt meillä on sellaista, jota en mielisurmin kenellekään näyttäisi.

Hän empi hetken, kertoisiko, millaista kotona on, mutta kertoi kumminkin. Serkku napautti sormiaan pöytään.

-- Mutta nehän ovat suorastaan riivattuja, tokaisi hän. -- Tädille pitäisi sanoa joku järjen sana.

-- Turhaa. On toistaiseksi -- sydämetöntä sanoa -- parempikin kenties, että on näin: saan vapaammat kädet.

-- Sinähän puhut kuin valtiomies; sinusta olisi, kuuleppas, tullut hyvä juristi. Mutta sanohan, millä summalla selviytyisit kaikesta.

-- Pyörryt, jos kuulet.

-- Ann' tulla vaan. Täällä on totuttu yhteen jos toiseenkin.

-- Hiukan yli seitsemänsataatuhatta.

Constantin Gyllenmarck näytti todellakin kalpenevan ja vihelsi pitkään.

-- Luovu, veikkonen, -- sanoi hän. -- Luovu, veikkonen, ja pelasta nahkasi. Sinulla on enää vajaan vuoden luvut. Rahaa niihin saat vaikka minulta.

-- En voi.

-- Miks'et? Ethän millään tavalla ole syypää.

-- En isäni tähden. Enkä ympäristönkään tähden. Meihin on sentään aina katsottu jonkunlaisella kunnioituksella.

-- Ajatuksesi ovat ritarilliset ja korkeat, mutta luovu. Kymmenen vuoden kuluttua ajattelet toisin, ja sinua kunnioitetaan yhtä paljon. Ole kylmä niinkuin juristin sopii.

-- Sinun on turha pulma. Niin kauan kuin toivon hiventäkään on: ei. Suuremmaksi ei kurjuus voi tulla.

-- Ensinnäkään sinä et ymmärrä maanviljelystä Tuskin tiedät, mikä on aura ja mikä on karhi.

-- Työ neuvoo kyllä tekijänsä.

-- Toiseksi et saa aineellista apua mistään. Vai luotatko lankoosi? Hyi, saakeli!

Erik Wegener pudisti päätään.

-- Kolmanneksi, -- jatkoi serkku hellittämättömästi, -- voit sinä vielä tulla hyväksi juristiksi, joka ansaitsee paljon.

-- Turhaa puhua, ei auta.

-- Neljänneksi: ajattele, seitsemänsataatuhatta ja vähän päälle. Sinusta tehdään lypsylehmä.

-- Kai olen jollakin tavoin sen ansainnut

-- Ei, poikaseni. Sano, että tässä ovat paperit ja terve nyt! Vuoden kuluttua jo ajattelet niin. Pankit saavat sentään neljänneksen, ja mitä se niihin vaikuttaa.

-- Pankit, -- ne ovat yksityisten ihmisten kaiken lopuksi.

-- Olkoot, mutta millaisten yksityisten! Anna mennä ja pese kätesi.

Erik Wegener päätti, ettei hän enää vastaa.

-- Minäpä kerron sinulle erään tapauksen, puhui parooni Gyllenmarck. -- Tässä, mennessäni Ruotsiin, istahdin hetkeksi Bavoriniin, tiedäthän? No, se sinun lankosi Henriksson tai Salomonsson...

-- Eriksson.

-- Olkoon sitten Eriksson. Niin, hän istuu siellä ja oli, ei liikutettu, vaan päissään. Hänen isällään on joku tynnyritehdas ja silakanjalostustehdas ja voi olla jotakin muutakin.

-- En ole koskaan koettanut ottaa selville, vastasi Erik Wegener joka hermolla odottaen, mitä tuleman piti.

-- Joka tapauksessa he ovat, elleivät juuri rikkaita, niin ainakin kovin varakkaita. Tämä suutarityyppi nousee ja istuutuu meidän pöytäämme, -- senhän voi antaa anteeksi, tuttujahan olimme kaikin, -- ja rupeaa puhumaan asioistanne niinkuin omistaan.

Erik Wegener puraisi hampaansa yhteen.

-- Ja lopuksi hän moittii talouttanne ja selittää silakkatynnyriensä korkeudesta, ettei hänen kannata mennä köyhiin naimisiin. Mutta tiedätkö mitä minä tein? Annoin hänelle korvapuustin koko salin nähden, ja Carolus Galle auttoi hänet ovesta ulos. Ulos hän kuitenkin olisi joutunut ennen pitkää.

Erik Wegener oli kalvennut, mutta punastui heti, ja että se tapahtui mielihyvästä, sitä hän ei voinut itseltään kieltää.

-- Me oltiin, näetkös, sillä asteella, -- jatkoi Gyllenmarck itsekin innostuen muistellessaan tapahtumaa. -- Pieni skandaali siitä nousi, mutta se selvitettiin. Nyt minä neuvon, että ainakin puhut Gunillalle asiasta ja koetat järjestää historian.

-- Minulla onkin, -- vastasi Wegener, -- ollut merkillinen vastenmielisyys sitä herraa kohtaan, mutta en ole katsonut oikeudekseni puuttua asiaan. Tuskinpa se auttaa nytkään, ja sitäpaitsi minulla on niin monta muuta historiaa järjestettävänä.

-- Gunilla on sentään sisaresi ja nuorempi sinua. Mutta jos sallit, niin minä kirjoitan.

-- Tee se, niin olet ystävällinen.

-- Kernaasti. Nyt heti.

Ja parooni Gyllenmarck ryhtyi heti toimeen.

Erik Wegener katseli hetken hänen ylpeätä, kaunismuotoista päätään, kuu hän kumartuneena paperin yli nopeasti antoi sanan liittyä toiseen, mutta sitten hän vaipui omiin mietteisiinsä, jotka nyt olivat entistä alakuloisemmat. Joku Frans Eriksson, sehän nyt oli toisarvoinen asia, mutta Gunilla oli hänen oma pikku sisarensa.

Puolen tunnin kuluttua Gyllenmarck oli valmis.

-- Minä panen tämän postiin, niin sinulta säästyy antamisen vaiva, -- sanoi hän sulkiessaan kirjettä. -- Ja nyt me lähdemme. Minä ostan rouvallesi pienen muiston.

-- Kun ei siitä sinulle vain olisi turhia kuluja, -- vastasi Erik Wegener, vaikka sydän hytkähti ilosta. Hän oli lukemattomia kertoja seisonut tänään myymälöiden ikkunain takana uskaltamatta ajatellakaan minkäänlaisia ostoksia. Seisonut vain ja katsellut ja ajatellut että siellä ne nyt ovat.

XII

Ulkona vallitsi vielä kuumuus, mutta pankkihuoneistossa oli varjoisaa ja viileätä. Seinät ikäänkuin uhosivat omaa, asiallista kylmyyttään.

Erik Wegener istui johtajaa, tuomari Törnroosia vastapäätä, pöydän toisella puolella, hyllyvässä nahkatuolissa. Pankinjohtaja Törnroos oli nyt heittänyt syrjään päivemmällä osoittamansa ystävällisyyden ja selaili papereita ääneti ja tunteettoman näköisenä.

-- Te otatte kylläkin raskaan kuorman, virkahti hän kuin ohimennen.

Erik Wegener ei vastannut. Mitään pelkoa hän ei tuntenut, ei edes levottomuutta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vain vapaaehtoisesti ottanut hoitaakseen jonkun toisen asian. Muutahan tästä ei voisi seurata kuin talosta pois. Se tiedettiin.

-- Ja aivan nuorikin te olette vielä, -- sanoi johtaja Törnroos taas vähän ajan kuluttua, vilkaisten häneen pitkään ja tutkivasti kultasankaisten silmälasiensa takaa.

-- Mutta, -- jatkoi hän, -- siitä huolimattahan voimme keskustella.

Vahtimestari tuli sisään aikeissa ruveta siivoamaan, mutta poistui heti. Erik Wegener ennätti huomata, että hänellä oli vettävaluvat, surulliset silmät ja muodoton, punaiseen vivahtava nenä.

Hänen huomiokykynsä tuntui tavattomasti herkistyneen.

Pankinjohtaja Törnroos selaili taas papereita ja pudisteli päätään tuon tuostakin itsekseen hymähdellen. Väliin hän viskasi jonkun sanan kuin ohimennen.

Ne ovat nyt täällä, kaikki kunnallisneuvos Wegener-vainajan sitoumukset. Oli katsottu paremmaksi näin. Pantit aivan arvottomia. Esimerkiksi nuo Aktiebolaget Grönfors brukin osakkeet. Ne nuori herra hyvin saattaisi viedä mennessään. Ja koko joukon muita papereita lisäksi. -- Minkähän arvoinen Peuraniemi lienee nykyisessä kunnossaan. Velkojat arvelevat, että kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä, korkeintaan seitsemänkymmentä viisi. Mitä herra Wegener arvelee?

-- Minulla ei ole tarkkaa selkoa.

Pankinjohtaja Törnroos ei näy sitä odottavankaan. Hän selailee edelleenkin papereita ja puhelee kuin itsekseen. Ehkä kalkyleeraamme hiukan... niin, eivät tule saamaan kahtakymmentäviittäprosenttia, kun laskemme kulut ja kustannukset. No, ja miten herra Wegener on aikonut järjestää?

-- Suoritan kaikki kymmenessä vuodessa. Korot ja lyhennykset.