Part 3

Pojan, Erikin, poissaolo ei erikoisesti vaikuta Peuraniemessä vallitsevaan joulutunnelmaan. Hän on kirjoittanut, kuten aina ennenkin, säännöllisesti kerran viikossa. Jos hän nyt tahtoo viettää joulunsa enonsa ja kahdeksaa vuotta vanhemman serkkunsa luona, niin se on täysin ymmärrettävää. Ehkäpä kesään mennessä jo yhtä ja toista tasaantuu.

-- Siinä on tervettä materiaa, siinä pojassa, -- sanoo kunnallisneuvos. -- Joku toinen olisi tietysti heittäytynyt onnettomaksi, mutta Erik, katsoppas, hän on eri maata. Hän on tullut isääni.

Ja herra kunnallisneuvoksen koko vöyreä olento muhoilee ja hymyilee, mutta rouva kunnallisneuvoksetar on vaiti.

Suhtautuminen Hannukselan väkeen on, niinkuin kunnallisneuvos sanoo, järjestetty. Ne kerrat, jotka hän on Hannukselan isännän tavannut, on hän ollut, niinkuin ei olisi koko asiasta tiennytkään.

Pitäköön poika omat tyhmyytensä omalla kontollaan.

Syyskäräjäin jälkeen olivat Hannuksela ja Peuraniemen patruuna sattuneet samaan junaan. Kohtaus oli kieltämättä kunnallisneuvoksesta tuntunut jonkun verran nololta. Mutta senkin asian hän oli omasta mielestään "järjestänyt" oivallisesti ja istunut sankarillisesti Hannukselaa vastapäätä mennen tullen ne kaksi tuntia, mitkä matka kesti.

"Tuon tuostakin pitää kaupungissa juosta asioiden takia", oli hän sanonut. "Kertyy vähän joka suunnalle."

"Niinhän se, niinpä vain", oli Hannuksela vastannut.

"Ostoa ja myyntiä, mutta kun on jotakin hankkinut ei tahtoisi viitsiä myydäkään", oli kunnallisneuvos selittänyt. "Joka on pannut rahansa liikkeeseen ei saa sitä taas irti, ellei myy tai lainaa."

"Aivan niin."

"Ja aika kiristyy niin perhanasti."

Sen Hannukselakin oli tullut kokemaan.

"Tässä tuonottain annoin ottaa pari kiinnitystäkin. Mitäs minä, ajattelin. Velvoittaa vähän niinkuin lapsiakin."

Niin se oli tullut sanotuksi, Luojan kiitos.

Hannuksela oli arvellut, että kunnallisneuvos olisi saanut niin pienen asian järjestymään muutenkin.

"Tietysti, sehän on selvää."

"Ja jos lainarahoille saa paremman koron kuin mitä itse joutuu maksamaan", oli Hannuksela vielä jatkanut, "niin kannattaa, minun käsittääkseni, lainata".

"Juuri niin."

Niin oli sekin kohtaus, piinallisimpia, mitä kunnallisneuvos oli kokenut, järjestynyt tyydytykseksi. Hannuksela oli saanut selityksen.

* * * * *

Niinpä kuluvat siis juhlat Peuraniemen kartanossa vanhaa, tuttua latuaan.

Mutta joulun ja uudenvuoden väliviikolla entää pitäjäläisten korviin uutinen. Kunnallisneuvoksen vanhimman tyttären ja ylioppilas Frans Erikssonin kihlaus julkaistaan. Pitäjäläiset tietävät kertoa, että kaikki on niinkuin pitääkin olla. Frans Eriksson on rikkaan tehtailijan ainoa poika, joka on tullut tuntemaan kunnallisneuvoksen Gunilla-tyttären tämän ollessa opiskelemassa maalaustaidetta.

-- Osaavat ne rikkaat yhdistellä, -- sanotaan. -- On se maailman alusta nähty.

-- Taisivat peuraniemeläiset ottaa sen vahingon moninkertaisesti takaisin, minkä Hannukselan tyttäressä menettivät.

-- Taisivat. Jos muuten lie perää koko Hannukselan jutussa.

Mutta kunnallisneuvoksen Gunilla-neiti on kasvanut muhkeaksi ja vaaleaveriseksi ja tullut äitiinsä, mitä luonteenlaatuun tulee, ja hänen sulhasensa on pitkä ja kalpea, ja jo kaukaa hänestä huomaa, että hän on herra. Hän on päiväkaudet ajelulla morsiamensa kanssa, jolle hän osaa hymyillä herttaisesti ja rakastettavasti, mutta osaa merkillisen nopeasti juontaa kasvonsa tylyiksi ja luoksepääsemättömiksi, jos joku vastaantuleva heitä liiaksi tarkastelee. Frans Eriksson on ehtinyt hankkia itselleen mielipiteitä, ja niiden mukaan on Erik, hänen morsiamensa veli, auttamattomasti pikkumainen, seikka, jonka sisar jo aikoja sitten on huomannut ja jolle hän hyvänsuovasti hymyilee. Gunilla-neiti kertoisi kernaasti sulhaselleen erään asian veljestään ja Hannukselan tyttärestä, mutta pelkää, että sekä veljen että hänen oma arvonsa sen johdosta laskeutuisi, ja vaikenee.

Ja kunnallisneuvos on hyvä mies ja mukava mies. Hän on liikutettu tyttärensä ja koko perheen onnesta ja hän suree vain sitä, ettei Erik ole sitä näkemässä. Rouva kunnallisneuvoksetar on täydelleen samaa mieltä, ja hänen mielestään on tahditonta, ettei Erikiltä kuulu minkäänlaista onnittelua.

Loppupyhät kuluvat siis Peuraniemessä korkean onnen merkeissä.

VII

Kevätpuolella alkaa Peuraniemestä kuulua jotakin. Koko pitäjän hiljainen huomio keskittyy Peuraniemeen. Kuiskutellaan, supatellaan, kerrotaan sinne ja tänne eikä kaiken lopuksikaan olla oikein varmoja siitä, mistä on kysymys ja mistä jutut ovat saaneet alkunsa. Kenties määräävimmät isännät ovat kuulleet kaupungissa, kenties on koko juttu vain hölynpölyä.

Jotkut ovat panneet merkille, että Peuraniemen patruuna on laihtunut ja käynyt miettiväiseksi, että hän ei enää pysähdy juttelemaan ihmisten kanssa ja että hän joskus unohtaa vastata tervehdyksiin. Selvä merkki siitä, että jotakin on tapahtumassa.

-- Ei edes näkevinään ollut, vaikka aina on niin tervehtinyt ja lasten vointia udellut, -- kertoo Mäkis-Kaisa, leski, jolla on veroton torppa Peuraniemen takamailla. -- Jotakin siinä on, jotakin, -- päättää hän nähtyään, että kuulijakunta on mielissään kuulumisista.

-- No on sitten.

Tänä vuonna on jo maaliskuulla pieniä sateita ja huhtikuulla alkaa maa olla paljas. Ilma on sumuinen ja kostea, taivas harmaja ja ikävännäköinen. On tämä kanssa yhtä kevättä. Maantiet ovat sohjun- ja kuransekaiset, ei tiedä oikein päästäkö eteenpäin reellä vaiko kärrypelillä.

Muutamana aamuna nähdään kunnallisneuvoksen parivaljakolla ajavan asemalle, parivaljakolla, jota ei ole käytetty sitten eversti-vainajan aikojen. Kun hän palaa sieltä, istuu hänen rinnallaan kumaraharteinen, vanha herra, jolla on harmaja pujoparta, käyrä nenä ja pistävä katse tuuheitten kulmien alla. Asemahenkilökunta tietää kertoa, että se on parooni Gyllenmarck Soiluan ruukilta, Etelä-Suomesta, patruunan lanko. Jotakin on varmasti tekeillä.

* * * * *

Parooni Gyllenmarckin ulkomuoto ei ole rakastettava, mutta hänen äänessään on pehmeä, miellyttävä sointi ja hänen ohuet, valkeat sormensa liikkuvat herkästi ja hermostuneesti.

-- Todellakin, -- sanoo hän, -- minä en saata, minä en jaksa ymmärtää, miten sinä olet voinut, oikeastaan jaksanut laittaa itsesi tällaiseen tilanteeseen.

-- En minä itsekään, -- huokaa kunnallisneuvos väsyneesti.

-- Sinun on täytynyt pyrkimällä pyrkiä perikatoon, -- jatkaa parooni. -- Muuten et olisi voinut onnistua näin loistavasti.

-- Ja-ah. Minä en tiedä, minä en jaksa...

Kunnallisneuvos ei huomaa toisen sanojen armottomuutta. Hän kävelee hetkisen omissa ajatuksissaan ja lysähtää sitten nojatuoliin.

-- Ei mikään pankki, ei mikään laitos, ei mikään yhtymä... sanoo hän sitten ajatuksissaan.

-- No senhän nyt lapsikin ymmärtää, kun tietää.

Kevätsade rapisi ulkona. Joku käveli puistokäytävän paljastuneella hiekalla.

-- Minusta ei mihinkään ole, -- puhuu lanko. -- Pojan takia olen jo saanut harmajat hiukset, ja vielä enemmän vaarantaa Soiluaa kuin mitä jo olen tehnyt, sitä en uskalla omien vanhojen päivienikään takia. Menettäköön sen sitten Constantin, menevä se kuitenkin on, ja hänen häpeäkseen se sitten tulee.

-- Surullinen on sinunkin kohtalosi

-- Surullinen. Mutta onhan sinulla edes kunnon poika.

-- Niin, Erik. Mutta hän tulee jäämään köyhäksi. Ankaralla työllä hän saa raivata itselleen tien maailmassa ja laahata vielä koko perhettä perässään. Ja kuitenkaan hän ei ole tuottanut minulle yhtään unetonta yötä.

Kunnallisneuvos Wegener tuli liikutetuksi, nousi taas ja käveli ikäänkuin liikutustaan salatakseen edestakaisin lattialla.

-- Entä tulevan vävysi isä? -- kysyi paroni Gyllenmarck tuokion kuluttua.

-- Minä voin kyllä mennä, mutta lapsillani en ryhdy keinottelemaan, -- vastasi kunnallisneuvos odottamattoman ankarasti. -- Sitäpaitsi olen tehnyt hänelle asian selväksi.

Ulkona alkoi jo pimetä, ja huoneessa vallitsi pitkät ajat painostava hiljaisuus. Parooni Gyllenmarck istui sohvan nurkassa silmät maahan luotuina ja nähtävästi ankarasti miettien. Kunnallisneuvos Wegener kulki yhä edestakaisin, hänkin miettien ja itsekseen tuon tuostakin huoahtaen. Kuinka hän koettikaan itselleen tapauksia selvitellä, mihinkään varmaan päätökseen hän ei tullut. Ne olivat alkaneet joskus, kauan, kauan aikaa sitten, itsestään kasvaneet ja kasautuneet, kunnes olivat ehtineet nykyiseen kohtaansa. Selvää, -- pitemmälle hän ei päässyt.

Lanko näkyi arvaavan hänen ajatuksensa.

-- Kun tarkoin ajattelen asiaa, -- ryhtyi hän puhumaan, -- en voi kovin paljon panna sinunkaan syyksesi. Sinun luontainen veltto hyväntahtoisuutesi ja ajattelemattomuutesi, sinun puheenparreksi tullut, henkilöitä katsomaton avuliaisuutesi -- mitä tarvitsemme enemmän? Tehdä nyt sadantuhannen velka ensinnäkin Grönforsin ruukin osakkeiden takia! Herra Jumala, moista en ole kuullut! Ja nyt niiden arvo on ehkä kaksitoistatuhatta, ehkei sitäkään...

-- Katso, minä luulin todellakin... Tirehtööri Browall...

-- Anna sinä palttua tirehtööreillesi. No entä sitten nuo siunatut Maamiespankin paperit... Ja nyt on pankki suoraan sanoen päin helvettiä. Jos minä olisin tiennyt... mutta sehän on jo liian myöhäistä. Ja kaikki muu tähän lisäksi. Uskallan lyödä vetoa, ettet edes tiedä, kuinka suuri oli viime vuoden sato, kuinka paljon maitoa teiltä meijeröidään, suvaitsevatko torpparisi suorittaa päivätöitään ja niin edespäin.

-- Pehtorini tekee minulle tarkan tilin...

-- Yhä vaan! Mutta antakaamme olla. Mitä tässä enää tuskitteleminen hyödyttää. Koettakaamme miettiä edes jonkunlainen aukko, josta päästäisiin hetkeksi ulos hengittämään raitista ilmaa.

-- Minä pelkään, että ne auttamattomasti ovat tukossa.

Palvelijatar toi kahvia ja sytytti valkean lamppuun. Molemmat toivat ikäänkuin kodikkuutta ja lämpöä huoneeseen.

-- Tuo tuolla vastapäätä? -- kysyi parooni Gyllenmarck tehden kädellä liikkeen joen toiselta puolelta häämöttävää Hannukselaa kohden.

-- Sinähän tiedät, että se on mahdotonta.

Parooni Gyllenmarck vaipui pitkiin mietteisiin.

-- Se on totta, että olet jo kärsinyt yhden nöyryytyksen siltä taholta, -- sanoi hän vihdoin. Mutta se ei estä kärsimästä toista. Asemasi on nyt sellainen, että saat valmistautua nöyryytyksiin ja sinun on mukauduttava. Mikäli minä ymmärrän, kutkuttaa hänen itserakkauttaan se, että hän voi auttaa sinua.

-- Sinä et tunne häntä. Hän on ruumiillistunut ylpeys.

-- Voi olla. Sitä suuremmalla syyllä saatat kääntyä hänen puoleensa.

-- Ja sinä neuvot sitä! Suo anteeksi, mutta oletko hullu?

-- En. Olen vain epätoivoissani sinun puolestasi ja sisareni, vaimosi, puolesta myöskin. Sinä näet hänessä -- Hannukselahan hänen nimensä oli -- talonpojan. Olkoon, mutta jos on totta, mitä Erik minulle kertoi, niin hän on vallan suurenmoinen talonpoika, vallan ihmeellinen talonpoika. Antaa rukkaset sinun pojallesi! Eihän sinullekaan, hyvä mies, aikoinaan annettu rukkasia Gyllenmarckien vanhassa Soiluassa. Ja sinä olit myöskin -- vain Peuraniemen poika.

Parooni Gyllenmarck nousi seisomaan, ja punaiset täplät hehkuivat hänen hienoilla poskillaan.

-- Mitä me luulemme olevamme? -- jatkoi hän. -- Aristokratiaa, vastaat sinä. Mutta sellaista aristokratiaa, joka hetki hetkeltä kulkee omaa hautaansa kohden. Minä tunnen sen omassa itsessäni ja näen, milloin vain haluan nähdä, elävän esimerkin omassa pojassani. Me olemme eläneet mukavuudessa ja yltäkylläisyydessä ja kasvattaneet vain omaa minäämme ja omia vaistojamme ja pyyteitämme, hyviä ja huonoja. Meistä on tullut ainakin ylpeitä, ellei muuta niin sukuylpeitä. Muuta meillä ei olekaan. Jonakin päivänä tai jossakin polvessa purkautuvat nuo perityt ja kasvatetut pahat vaistot ilmi, tarvitaan vain taloudellinen kriisi ja -- siinä me seisomme, puilla paljailla, keskellä kirpeätä elämää, johon emme ole tottuneet ottamaan osaa. Meidän lapsiamme työnnetään ala-arvoisiin pikkuvirkoihin, heistä tulee niin sanottuja köyhtyneitä aatelismiehiä, surullisia köyhyydessään ja naurettavia kopeudessaan. Kantaa köyhyys ylpeästi, lanko, -- siinä on seikka, jota monet pitkät yöt olen miettinyt ajatellessani poikani Constantinin tulevaa kohtaloa. Jumal'auta, minä olisin valmis sulkemaan syliini ensimmäisen vastaantulevan piian, joka varmasti tekisi pojastani ihmisen, ja ilomielin tunnustaisin hänet tyttärekseni.

Parooni Gyllenmarck oli kiihtynyt ja käveli nyt hänkin edestakaisin lattialla. Hetken kuluttua hän hillitymmin jatkoi:

-- Mutta sill'aikaa nämä Hannukselat ja muut ahkerasti pysyen maassa kiinni kasvattavat varoja, traditsioneja ja uusia, terveitä polvia. He idartuvat, sulkeutuvat itseensä, mutta maa kasvaa, varallisuus kasvaa ja itsetunto kasvaa. Minä tiedän, että on olemassa satojen vuosien vanhoja talonpoikaissukuja, joiden nimeä ei ainoakaan rikos tahraa, mutta tiedän, että on yhtä vanhoja talonpoikaismagnaattisukuja, jotka keinojensa häikäilemättömyydessä eivät vähimmässäkään määrässä anna perään rakkaille esi-isillemme. Mikä meidät erottaa näistä? Se, että me olemme nobiliseeratut, introduseeratut ja immatrikuleeratut, he eivät. Ja nämä, lankoni, nämä tulevat luomaan sen tulevaisuuden aristokratian, terveemmän ja pysyväisemmän, kunnes -- heidänkin aikansa tulee. Se, joka on riippumattomin, se on mahtavin. Kuka on tällä hetkellä pitäjän ja ehkä koko kihlakunnan mahtavin mies? Paperilla se mahdollisesti, toistaiseksi, on kunnallisneuvos Wegener, mutta tosiasiallisesti se on tuo, jonka kolossi häämöttää joen toisella puolella. Meidän retkemme tulee vain olemaan vanhan aristokratiapolven Canossan-matka sen uuden ja mahtavan luokse, ja se retki -- mahdollisesti pelastaa mitä pelastettavissa on. Näin pitkälle olen minä nöyrtynyt mielipiteissäni.

Kunnallisneuvos oli aluksi vain kuunnellut toisella korvalla, enemmän ajatellen omia asioitaan kuin lankonsa mielipiteitä. Lopulla hän hämmästyi ja melkein kauhistui. Mutta hän oli kuitenkin lyöty mies eikä hänellä ollut valitsemisen varaa, ei myöskään pitkää aikaa sitä tehdäkseen.

-- Sanotko, että lähdet mukaan? -- kysyi hän masentuneesti.

-- Sinun kai on vaikea asiaasi toimittaa, -- vastasi lanko. -- Minun on helpompi puolestasi, syrjäisenä, selvittää asia.

* * * * *

Puolen yön aikana heidät kyydittiin takaisin Hannukselasta Peuraniemen porraspäähän. Kunnallisneuvos oli keveällä mielellä ja hänen kielensä kävi lakkaamatta, mutta parooni Gyllenmarck oli vaitelias ja totinen. Asia oli onnistunut hyvin. Hannukselan isäntä oli auttanut Peuraniemen patruunaa kahdella kolmanneksella tarvittavasta summasta. Lyhyesti, ilman pitkiä puheita ja esitelmiä.

-- Tiedät sitten, että sanot Erikille, mitä Hannuksela käski, -- sanoi Gyllenmarck, kun he olivat onnellisesti päässeet sisään.

-- Luonnollisesti. Kirjoitan lähitulevaisuudessa. Tai ennätänhän sanoa, kun hän tulee kesälomalle.

-- Parempi olisi, että tulisi Soiluaan. Ymmärräthän, tällaisten olosuhteitten vallitessa...

-- Tietysti. Ole rauhassa sen puolesta.

* * * * *

Kunnallisneuvos Wegener ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa lupaustaan. Kaksi päivää ennen vappua, juuri silloin, kun luonto alkoi kääntyä kauneimmilleen, kohtasi hänet halvaus, vapauttaen hänet niistä maallisista murheista, joita hän ei ollut luotu järjestelemään.

VIII

Hautajaistilaisuudessa huomasivat pitäjäläiset, että Erik Wegener, Peuraniemen perillinen, oli melkoisesti kalvennut ja vanhentunut. Kunnallisneuvoksetar, jota veljensä tuki, pysyi viimeiseen saakka suljetun murheellisena; jokainen näki, että hän suri, vaikka hän ei sitä millään tavalla osoittanut. Mutta kun arkku kirkosta kannettiin hautaan, puhkesi hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin, joita hän ei millään tavalla enää yrittänytkään pidättää. Tyttäret suruharsoissaan olivat kauniita ja surullisia, kyyneleet kimaltelivat heidän silmissään purkautuakseen viimein hillittömään itkuun. He olivat kuin jalustalle asetettuja surun symboleja; syrjäinen tunsi heitä katsellessaan jonkunlaista esteettistä nautintoa. Ja entistä lujemmin painautui Gunilla-tytär sulhasensa kylkeen.

Mutta poika, tämä Erik Wegener, seisoi kyynelettömin, loisteettomin silmin ja katseli toimitusta kuin jostakin etäältä. Kun arkku laskettiin hautaan, kävi hän entistäkin kalpeammaksi; kulmat vetäytyivät yhteen, suupielet värähtivät ja rinnasta pusertihe esiin kuuluva huokaus; sitten hän taas tuijotti ikäänkuin lähtemättömästi painaakseen mieleensä koko toimituksen, painaakseen niin, ettei mikään koskaan unohtuisi.

Hautausmaa oli väkeä täynnä. Mutta linnut livertelivät ilmassa, aurinko loisti kirkkaalta taivaalta ja nurmi viheriöi.

* * * * *

-- Nyt, poikani, -- sanoi eno, parooni Gyllenmarck, -- nyt ei sinulla ole muuta kuin työ, voimia kysyvä, hellittämätön työ.

Pöytä oli tulvillaan papereita, surullista, mykkää kieltä puhuvia papereita. Tarkastus oli suoritettu ja oli tultu huomaamaan, että Peuraniemi on monikertaisesti velassa.

Erik Wegenerin raskas pää nyökähti myöntävästi. Tällä hetkellä hänen vielä oli liian vaikea puhua.

-- Mutta sinä olet vielä nuori ja sinulla on voimia yllin kyllin, -- jatkoi eno ratkaisevasti. Ja hänelle tuotti suuria vaikeuksia, ennenkuin hän sai lisätyksi: -- Sitäpaitsihan tämä ei ole sinun syytäsi. Sinä voit alkaa iloisin mielin ja hyvällä omallatunnolla.

Nuoren miehen kasvot punehtuivat hiukan, ja hän loi pitkän, puoleksi moittivan katseen enoonsa. "Ei kuolleista pahaa", näytti se katse sanovan.

-- Erik, Erik, -- kuului sisaren ääni oven suusta. -- Etkö ennätä edes hyvästille? Fransilla on jo kiire junalle.

Nuori Wegener poistui hetkeksi. Äidille ja sisarille näytti tuottavan mielipahaa, kun hän ei edes tarjoutunut saattamaan vierasta asemalle.

-- Ne tekevät sitten yhteensä lähemmä seitsemänsataatuhatta, -- virkahti eno pitkän ajan kuluttua katsellen omituisesti ohi puhuteltavansa. -- Sinun on paras heti ryhtyä neuvotteluihin, että voit välttää pahimman.

-- Eno, -- vastasi Peuraniemen perillinen nousten seisomaan ja tarttuen kiinteästi pöydänlaitaan. Hänen kasvoilleen oli noussut ohut puna, hänen silmänsä saivat loistetta, ja hänen äänensä värähteli oudosti. -- Eno, -- sanoi hän. -- Tästä hetkestä alkaen Peuraniemi muuttuu kartanosta taloksi. Tästä hetkestä alkaen ei Peuraniemestä makseta yhtään ainoata tarpeetonta menoerää eikä pidetä mitään vieraspitoja. Tästä hetkestä alkaen täällä noustaan kukon laulun aikana ja levätään vasta kun aivot ja jäsenet ovat työstä uupuneet. Ja tästä hetkestä alkaen vedetään jyrkkä raja sen välille, mitä joskus on ollut ja mikä nyt alkaa. Uskokaa minua, eno! Käykööt ennen kätemme karkeiksi, hartiamme kumaroiksi ja katseemme maahan painuneiksi, mutta tämän häpeän minä poistan. Ja jos minut karkoitetaan kotitalostani, niin työtä ei maailmasta puutu.

-- Jumala varjelkoon sinua, poikani, -- vastasi eno liikutetusti. -- Niin, suo anteeksi vanhan enosi kyyneleet: tulin ajatelleeksi poikaani, Constantin-serkkuasi. Mutta jos sinulle lähtö tulee Peuraniemestä, jota en usko, niin onhan Soiluassa ainakin tilaa yllinkyllin. Käteisiä minulla ei enää ole sinua auttaakseni, niinkuin toivoisin olevan. Kaikki menee, Jumala paratkoon, ja Constantinia väijyy autius ja köyhyys, ellei hän sitä ajoissa huomaa...

Erik Wegenerin alahuuli vetäytyi tiukemmasti kiinni ylähuuleen. Näytti kuin enon puhe suurelta osalta menisi ohi korvien.

-- Mutta tässä työssä, -- lausui hän, ikäänkuin jatkaen äskeisiä ajatuksiaan, -- minä tarvitsen tukea ja apua, jonkun, johon voin täydellisesti ja joka suhteessa luottaa, jota minä rakastan ja joka ymmärtää minun ajatukseni täydellisesti...

-- Paras Erik, -- ehätti eno, -- sinulla on äitisi ja sisaresi...

Nuori mies hymähti surunvoittoisesti.

-- Pelkään, ettei yhteisymmärtämys välillämme käy pitkälliseksi, -- sanoi hän.

-- Ja tuleva lankosi, -- lisäsi eno hätäisesti.

-- Roskaa! -- sähäytti Erik Wegener melkein raa'asti.

-- Sitten minä en ymmärrä mitä tarkoitat.

-- Minä tarkoitan yksinkertaisesti neiti Hannukselaa, -- lopetti nuori Wegener katkaisevasti ja vilpittömästi.

Vanhan paroonin kasvoille tuli tuskastunut ilme.

-- Eikö, suo anteeksi, isävainajasi kertonut sinulle mitään?

-- Ei.

-- No sitten. Jätä se aie toistaiseksi. Vuoden, kolmen, neljän vuoden päähän. Siksi kunnes seisot omilla jaloillasi.

-- Eno, minä en tahdo selitellä pitkästi asioita, joita teidän iällänne on vaikea ymmärtää; yksinkertaisesti vain: en voi. Enkä tahdo.

-- Mutta, Erik, on tunnotonta ottaa häntä hyvästä, rikkaasta kodista tähän kurjuuteen.

-- Ah, eno hyvä. Hän tietää sen niin hyvin ja tulee kernaasti.

-- Ja Hannukselan isäntä voi selittää asian aivan toisin.

-- Minä selitän sen hänelle niinkuin se on selitettävä. En tahdo hänen tavaraansa.

Parooni Gyllenmarck vaipui pitkiin, ikäviin mietteisiin.

-- En tahdo salata sinulta totuutta, -- puhui hän viimein raskaasti ja hiljaisella äänenpainolla, -- varsinkin kun minun velvollisuuteni on se ilmoittaa. Kun isäsi lainasi Hannukselalta nuo... niin, seitsemänkymmentäviisituhattahan siinä oli, lupasi hän muun muassa... kuinka sen nyt selittäisinkään..., että neiti Hannukselan ja sinun asiasi jäisi toistaiseksi. Ymmärräthän kyllä Hannukselankin...

Erik Wegener keskeytti. Hän oli käynyt kalmankalpeaksi, ja koko hänen olentonsa vapisi. Mutta hän ei raivostunut eikä myöskään tullut tunteelliseksi. Hän vain tuijotti enoansa silmiin kuin ei ymmärtäisi sanaakaan.

-- Lopettakaa jo, -- sanoi hän käheästi. Te siis teitte kauppaa ihmissieluilla!

-- Poika! -- huusi eno kiivastuen. -- Älä vääntele sanojani. Mitä me teimme, sen teimme välttämättömyyden pakosta ja niin sinun, kuin koko perheen etua silmälläpitäen. Ymmärtäähän sitäpaitsi kuka tahansa Hannukselan mielipiteen. Ja minä oletan, että olet ritarillinen ja miehekäs mies.

-- Ei auta, eno, -- vastasi sisarenpoika masentuneesti. -- Minä olisin voinut luovuttaa tämän pesän velkojille, mutta otin sen kuitenkin vastaan, että he saisivat omansa -- edes joskus. Kumpi vaihtoehto olisi minulle helpompi, sen tiedätte. Mutta mitä lupaukseen tulee, jonka isä minun tietämättäni on antanut, se ei liikuta minua. Aineellisia sitoumuksia hän saattaa tehdä, henkistä vapauttani eivät sido mitkään lupaukset. Ja sitten: myöskin minä olen antanut erään sanan ja sen sanan pidän, vaikka sortuisi Peuraniemi ja me kaikin sen mukana, sen sanan minä pidän, vaikka meidän pitäisi loppuikämme kulkea ovelta ovelle ja kerjätä leivänpalat nälkäisiin suihimme.

Viimeisen lauseen lopettaessaan hän löi nyrkkinsä pöytään. Vanha parooni vavahti ja loi hänen jälkeensä katseen, jossa oli sekä suuttumusta että pelkoa. Enimmän kuitenkin ihailua.

IX

Hannukselan isäntä oli tulipunainen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä iskivät tulta. Hengitys kulki puuskuttaen, ja hänen oli vaikea pysyä rauhallisena istuimellaan.

Erik Wegener istui kalpeana, mutta päättäväisenä tuolillaan ovensuussa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän oli kuin aikeissa sanoa jotakin, mutta lykkäsi sen syystä tai toisesta tuonnemmaksi.

Emäntä oli saanut itkukohtauksen ja poistunut huoneesta. Taivaan viha näytti nyt lepäävän hyvin lähellä Hannukselan perintötilaa.

-- Isäntä, -- sanoi viimein Erik Wegener, köyhä minä olen, mutta kunnia minulla, Jumalan kiitos, on jäljellä.

-- Entä lupaus?

-- Minä en ole mitään luvannut.

-- Olkoon, ettette. Mutta minä autoin isäänne hädänalaisessa asemassa. Hän lupasi. Minä auttaisin teitäkin, jos voisin, mutta annoin isällenne, jota jostakin syystä kunnioitin, kaikki liikenevät. Minulla ei nyt ole muuta kuin tytär. Ja häntä ette saa. Ette ainakaan vielä. Olkaa järkevä! Minä pyydän sitä.

Hiljaisuus. Esteri, Hannukselan tytär, istuu valkeana ja ääneti sohvan kulmassa. Hän tuijottaa isäänsä, ja hänen piirteissään on kuluvalla hetkellä erehdyttävästi samankaltaista.

Asia on selitetty Hannukselan isännälle alusta alkaen, rauhallisesti ja seikkaperäisesti. Nyt odotetaan ratkeamista, mutta hyvät hengettäret eivät tällä kertaa liitele Hannukselan kolkossa huonerivissä.