Part 2

-- Oli. Mitäpä minulle olisi ollut hyötyä enemmästä?

Peuraniemen poika on kyllä äskeisellä lauseellaan tahtonut saada keskustelun määrättyyn suuntaan, mutta nyt hän tyytyy vastaamaan vain:

-- Niin. Mitäpä sinulla enemmästä olisikaan ollut...

Peuraniemen Erik Wegener, lainopin ylioppilas, on seurassa iloinen, puhelias ja suosittu, mutta Hannukselan tyttären rinnalla hän on saamaton ja ujo, melkeinpä kömpelö. Hän on nyt neljänä joululoman aikana ja neljänä kesänä säännöllisesti vienyt hänet pitkille kävelymatkoille, joita hän jo kauan ennen niiden toteutumista on haaveillut ja suunnitellut. Ennen joka retken alkua on hän ajatellut ja suunnitellut sanottavansa ja puhuttavansa, vieläpä kuvitellut niille vastauksenkin, mutta sanottavat ovat poikkeuksetta jääneet sanomatta ja vastaukset myöskin saamatta. Ne riemuisat, onnentäydet hetket, joita hän oli kuvitellut, eivät ottaneet tullakseen, ja hän eli pienessä kuumeessa. Se nyt oli hänen osansa niinkuin lukemattomien muiden ennen häntä. Aina kun hän mielessään oli muovaillut rohkean ja selittävän lauseen ja juuri oli sen sanomaisillaan, tuntui niinkuin olisi tullut jokin este tai pelko. Hannukselan tyttären olento ei kieltänyt eikä käskenyt. Hän lähti vastaansanomatta Peuraniemen pojan mukaan pitkille kävelyretkille. Ei mitään muuta.

Äänettömyyttä jatkuu. Aurinko paistaa vielä korkealta, ja Peuraniemen poika käy pieniä käräjiä itsensä kanssa. Välittömyyden tuntu, jota hän alkutaipaleella oli ollut tuntevinaan, on nyt tyyten kadonnut. Hän odottaa joka hetki, että Hannukselan tytär nousee ja sanoo: "Eiköhän jo ole aika palata kotiin". Hän osaa jo ennakolta kuvitella tämän liikkeen ja äänenpainon. Sitten on taas kaikki saavutettu särkynyt pitkäksi aikaa. Mutta kun hän uudelleen ja yhä uudelleen palauttaa mieleensä kaiken sen, mitä vuosien varrella on heidän välillään tapahtunut, löytää hän suuren joukon vähäpätöisiä tapauksia ja pikku piirteitä, jotka nostattavat hänelle veren päähän.

-- Kyllä kai sinä käsität, etten suotta sinulle kirjoitellut, -- sanoo hän.

Hannukselan tytär ikäänkuin säpsähtää ja punastuu uudelleen. Sanat tulevat nyt entistä hiljemmin ja vaikeammin hänen huuliltaan.

-- Olenhan minä sinua ajatellut hyvin paljon..., sanoo hän.

Peuraniemen poika on pelkkää odotusta. Veret kuohuvat hänen suonissaan, ja hän tarttuu Hannukselan tytärtä käteen.

-- Mutta mitäpä siitä, -- jatkaa Hannukselan tytär tuokion kuluttua. -- Kai sinä olet tiennyt sen muutenkin.

Nyt hän katsoo poikaa suoraan silmiin, ja tästä näyttää, kuin olisi tytön katseesta tuo ainainen vaivaava, viileä verho hetkeksi poistunut. Katse oli sininen ja kirkas. Poika siirtyy vaistomaisesti tyttöä lähemmäksi ja kietoo käsivartensa hänen vyötäisilleen, eikä tyttö millään tavalla yritä loitota hänestä.

-- Eihän siitä kuitenkaan kannata puhua, -- puhuu tyttö taas pitkän ajan kuluttua. -- Me ehdimme kyllä palata siihen asiaan, kun se aika tulee. Jos tulee.

Hannukselan väessä on jotakin vaiteliasta ja jäähdyttävää, ja se on mennyt perinnöksi Esterillekin. Mutta niinkuin tajuamme, ei Peuraniemen pojalla tässä tilanteessa ole aikaa sitä huomata. Hänestä on kaikki onnea ja auringonpaistetta, ja hänestä tuntuu, kuin koko kesäinen luonto laulaisi hänen onnensa ylistystä.

IV

Hannukselan taloa sanotaan pitäjäläisten keskuudessa yleisesti harmajaksi linnaksi. Mistä nimi on saanut alkunsa, sitä ei kukaan enää muista eikä osaa kertoa. Se on vain kansannimitys eikä mitään muuta. Mahdollisesti se johtuu kookkaasta päärakennuksesta, joka Juha Hannukselan aikana laudoitettiin ja maalattiin vaaleanharmajaksi, mahdollisesti myöskin talon eristetystä asemasta.

Mutta yhtä mahdollista on, että sillä on syvemmät syynsä. Sillä Hannukselasta käsin on pitäjän ja lähiseudun kohtaloita ohjattu viimeisten vuosikymmenien kuluessa. Hannuksela on pitäjän varakkain, Hannukselan maine on seutukunnan suurin, Hannukselassa ajatellaan asiat oikein päin. Pitäjän taloja on jaettu ja yhdistetty, ne ovat milloin rikastuneet, milloin köyhtyneet, mutta Hannuksela on aina pysynyt yhtenä ja kokonaisena, siirtyen vanhimmalle pojalle, milloin lapsia on ollut useampia. Muut on kuitattu rahalla ja tavaralla. Ja nyt on vain Hermanni Hannuksela ja tämä Esteri, ainokainen.

Peuraniemen kartano ei millään tavalla himmennä harmajan linnan arvovaltaa. Peuraniemeläiset ovat herroja, heillä on maata, rahaa ja rikkautta, mutta pitäjän asioihin he eivät millään tavalla vaikuta. Maksavat veronsa, jotka vakiintuneen tavan mukaan ovat muutamia äyrejä Hannukselan veroja suuremmat, siinä kaikki. Peuraniemeläiset ovat ystävällistä ja kansanomaista väkeä, pitäjäläiset tönäisevät lakkiaan, kun tulevat heitä vastaan maantiellä, ja kunnallisneuvos juttelee suulaasti ja mukavasti heidän kanssaan hetken tai pari. Peuraniemen kartanossa ei koskaan ole asunut pirullisia herroja, jotka tavalla tai toisella olisivat koettaneet sekaantua asioihin, joita oli totuttu hoitamaan Hannukselasta käsin. Kuinka yhteentörmäyksen sattuessa olisi käynyt, sitä on asioita tuntemattoman vaikea sanoa.

Pitäjällä tiedetään yleisesti, että Peuraniemen poika rakastaa Hannukselan tytärtä. Siitä puhutaan yleisesti taloissa ja tönöissä, mutta kuinka Hannukselan isäntä asiaan suhtautuu, sitä ei kukaan osaa arvata. Kukaan ei uskalla asiaan viitata, ja Hannukselasta eivät viestit kulje kylille Siellä elävät omaa, eristettyä elämäänsä, vaiteliaina ja kulmat hiukan rypyssä, siellä käydään vain välttämättömillä asioilla, ja palvelusväki ei tiedä haltijaväen asioista. Kunnallisneuvos on mukava mies, ja hänestä sanotaan, ettei hän poikaansa kiellä eikä käske, mutta kunnallisneuvoksettaren, joka on paronin tytär, kerrotaan olevan pahoillaan poikansa puolesta, ja tyttäret tervehtivät Hannukselan Esteriä hiukan kankeasti, mutta niiaavat isännälle.

* * * * *

Mutta Peuraniemen pojan ja Hannukselan tyttären asiat ovat kesän kuluessa kehittyneet ja saavuttaneet sen kohdan, jolloin aletaan suunnitella.

Nyt, syksyisenä aamuna, on Peuraniemen poika ottanut asian puheeksi kotonansa. Hän on jo yhdenkolmattavuotias ja voipa mies puolestansa. Koivunlehdet ovat kellastuneet ja irtaantuneet, ja tuuli ajelee niitä pitkin kujia ja teitä. Pellot ovat leikatut, ja puimakoneiden käynti ja varstojen jynkytys riihistä kuuluu sieltä ja täältä. Syksyn tuntu on voittava, ilma on kostea ja raaka.

Pojan ilmoitus ei singahda kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta eräänlaista draamallisuutta ei jälkeenpäin seuranneelta kohtaukselta puutu. Kunnallisneuvoksen muhoileva, hyväntahtoinen olento muuttuu totiseksi, mutta kunnallisneuvoksetar vaipuu lähimpään nojatuoliin.

-- Ja minä olen jo tänään päättänyt mennä pyytämään hänen isältään lupaa kihlautumiseen, -- lopettaa poika.

-- Hm..., sanoo kunnallisneuvos hypistellen kellonperiään ja katsellen ikkunasta ulos.

-- Hm..., jatkaa hän. -- Sinä vain näin ilmoitat. Tässä on raportti, herra kapteeni. Näin minä olen tehnyt ja näin tulen tekemään eteenpäin. Että tiedätte, -- olkaa hyvä!

Pitkä, nolo hiljaisuus.

-- Minä luulen, ettei Hannukselan isännällä tule olemaan mitään minua vastaan, -- sanoo poika hetken kuluttua nöyrästi.

-- Ei tietystikään, -- kirkaisee nyt kunnallisneuvoksetar, -- sen minä hyvin uskon. Avosylin ottavat sinut vastaan, sillä tätä he juuri ovat odottaneetkin. Enkö minä ole aina sanonut sinulle, pappa: tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää. Ja nyt...

Kunnallisneuvos laskee sikarinsa tuhkakuppiin ja rykäisee.

-- Tietääkseni minä en pysty jakamaan Hannukselan väelle oikeutta enemmän kuin tekemään heille hyvääkään, -- keskeyttää hän. -- Mutta jos minä olisin tämän tiennyt...

-- Tiennyt! -- huudahtaa kunnallisneuvoksetar puoleksi itkien. -- Enkö _minä_ ole tiennyt, mutta mitä _sinä_ olet tehnyt, -- nauranut!

-- Kai sinä leikin ymmärrät, -- tokaisee kunnallisneuvos. -- Minä sanon, että jos minä olisin tiennyt, niin olisin nauranut vähemmän.

-- Mutta tämä on niin Hannukselain tapaista, -- jatkaa kunnallisneuvoksetar, ja nyt hän todellakin itkee. -- Ollaan ylpeitä, ollaan kopeita, vaikutetaan sillä, ja sitten yhtäkkiä: tässä me olemme, olkaa hyvä.

-- Ei suinkaan mamma väittäne, että Hannukselat millään tavalla olisivat minua rohkaisseet? -- kysyy poika.

-- Tietystikään eivät. Siihen he ovat liian viisaita. Mutta vaikuttaa kopeudellaan, sitä he osaavat. Ollaan, mukamas, koottu jonkunlainen varallisuus ja sitten kelvataan mihin tahansa. Olemme tehneet heille useampia vierailuja, mutta kuinka monta he ovat tehneet? Juu, yhden. Ja kun Hannukselan isäntä käy täällä, niin viitsiikö hän edes kunnollisesti kumartaakaan!

Kunnallisneuvoksen huulilla karehtii ohut hymynhäive.

-- Se on kuitenkin paras kumarrus, mitä häneltä koskaan olen nähnyt, -- sanoo hän. -- Eikä hänen tarvitse sitä harjoitella.

-- Niinkuin ei meidänkään, -- huomauttaa kunnallisneuvoksetar. -- Tietysti meille on suuri kunnia, että saamme hänen tyttärensä miniäksemme!

-- Mutta mamma ei nyt viitsi hermostua, pyytää poika. -- Ei suinkaan se ole häpeäkään.

-- Ei! -- Kunnallisneuvoksetar pillahtaa uudelleen itkuun. -- Mitä sanoo veljeni, mitä sanovat sukulaisemme, mitä koko maailma! Voi Erik, poikani, kun vähääkään viitsisit ajatella.

-- Kyllä minä olen ajatellut, mamma. Mutta en minä voinut edellyttää, että mamma noin...

Pojan sanat hukkuivat nyyhkytykseen, joka tuon tuostakin kiihtyi, kunnes kunnallisneuvoksetar nousi ja masentuneena lähti huoneesta. Jäljellejääneet katselivat kysyvästi toisiinsa.

-- Onko se nyt sinun lopullinen päätöksesi? kysyy viimein isä.

-- Kyllähän se on.

-- Hm. Minulla puolestani ei ole mitään neiti Hannukselaa vastaan ellei myötäkään...

-- Minä olen kiitollinen siitä, isä.

-- Sopimaton sellainen avioliitto meidän kannaltamme katsottuna kuitenkin kieltämättä on, ja kun mammakin noin...

Kunnallisneuvos keskeytti lauseensa ja vetäisi miettiväisenä muutaman savun sikaristaan. Pojan kasvot kävivät alakuloisiksi.

-- Ja kun mammakin noin otti itseensä, jatkaa hän, laskien taas sikarinsa tuhkakupin reunalle, -- niin voisithan sinä lykätä päätöstäsi hiukan, ainakin siksi, että mammakin ehtii siihen asiaan tottua. Sinähän saatat kyllä ymmärtää hänen mielipiteensä.

-- Minä ymmärrän ne kyllä täydellisesti ja annan niille sen arvon, mikä niille tulee. Mutta lykätä päätökseni toimeenpanoa tuonnemmaksi, sitä en voi. Eikä se siitä paranisi.

Pojan äänessä on kunnioitusta, mutta siinä soi myöskin itsepintaisuus ja uhma. Kunnallisneuvos suhtautuu siihen odottamattoman tyynesti.

-- Itsehän asiasi parhaiten tiedät, -- sanoo hän lyhyesti. -- Olen vain antanut sinulle neuvoni ja sillä hyvä. Tee hyvin tai pahoin -- edestäsi sen löydät.

Sitten kunnallisneuvos Wegener nousi ja poistui huoneesta jättäen hänkin poikansa oman harkintakykynsä varaan. Hetkisen Erik käyskenteli huoneessa edestakaisin, miettien asioita puolin ja toisin, mutta muutaman minuutin kuluttua hän teki päätöksensä, haki päällysvaatteensa ja käveli Hannukselaa kohden.

* * * * *

Erik Wegenerin, Peuraniemen kunnallisneuvoksen pojan, tulo Hannukselaan herättää talossa painostuksen tunnelman. Hän kohtaa isännän jo pihalla, ja isännälle näyttää tervehdykseen vastaaminen tuottavan pientä vaivaa.

-- Mitäs sinne joen toiselle puolelle...?

-- Kiitos. Ei kummempia minun ymmärtääkseni.

Käyvät kuitenkin yhdessä sisään, isäntä porstuaan asti edellä. Porstuassa hän avaa oven sisähuoneisiin, mutta menee itse tuvan puolelle.

Hannukselan huonerivit vaikuttavat autioilta ja kolkoilta. Hiiskahdustakaan ei kuulu valtavassa rakennuksessa. Päivällisen aika on tunnin verran ohi.

Tästä talosta on siis Esteri. Peuraniemen poika lämpenee, mutta samassa hän myöskin jäähtyy. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänet ypöyksin jätetty istumaan jonnekin kauas. Jos hän nyt alkaisi liikuskella huoneissa, niin tuskin kukaan vaivautuisi katsomaan. Niin, tämä on sitten Hannuksela ja hän on tänne tullut elämänsä ehkä tärkeimmälle asialle. Mutta ajatus ei tee häntä levottomaksi, ellei innostutakaan. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänen kohtalonsa tämän talon suhteen jo aikoja sitten jossakin paikassa ratkaistu.

Pihamaalla liikutaan. Se hiukan virkistyttää ajatuksia ja antaa niille suuntaviivoja.

Esteriä ei näy. Kenties hän on jossakin lähihuoneessa, mutta yhtä mahdollista on, että hän on kotoa poissa. Hän kuitenkin tietää tästä käynnistä, se on eilen sovittu.

-- Ehkä on parasta, että käyt, -- oli hän sanonut, -- niin asia on sitten heille selvillä. Minä en kylläkään aavista, mitä he sanovat, mutta sanokootpa nyt mitä tahansa, kyllä minun tiedät.

Peuraniemen poika muistelee näitä sanoja, ja muutamaksi minuutiksi hänet valtaa iloinen varmuus. Ajatukset leikkivät, karkeloivat ja rakentelevat ilmalinnoja. Mutta vain hetkiseksi. Sitten häntä taas alkaa hyydyttää ja hän toivoo mahdollisimman pian olevansa täältä kaukana.

Etuhuoneessa käydään. Odottaja hätkähtää ja valmistaiksen seisomaan. Emäntä ilmestyy ovelle.

-- Vieraitapa täällä... isäntä sanoikin. Kaikki väkikin niin ulkosalla, että piti odotuttaa. Kuinka vanhemmat jaksavat?

-- Kiitoksia. Hyvinhän ne voivat.

Hän ei voinut sanoa terveisiä, mutt'ei havainnut, paniko emäntä tämän merkille.

Emäntä istuutuu. Hänen verkkainen, hillitty puhelunsa ja hiljainen äänensä sopeutuu mainiosti Hannukselan huonerivin hiljaiseen kolkkouteen.

Palvelustyttö tuo kahvia. Jonkun ajan kuluttua tulee isäntä ja emäntä poistuu. Hannukselan kolkkous vaikuttaa nyt entistä voittavammalta.

Isäntä ei katsele vierasta silmiin, mutta luo tuon tuostakin häneen pikaisen, ohimenevän katseen. Kahvinjuonti sujuu äänettömyyden vallitessa. On jo todettu, että elonkorjuu-ilmat tänä syksynä ovat olleet melko suopeat ja että sato näyttää tyydyttävältä.

Nyt.

Peuraniemen poika alkaa selittää asiaansa. Punastuu ja tapailee sanoja. Rakastetaan, on jo pitemmän aikaa kävelty joskus ja puhuttu. Päätettiin, että hän tänään kävisi. Niin se on eikä siitä minnekään pääse.

Hannukselan isäntä ei vastaa mitään. Hänen katseensa lepää pitkän aikaa Peuraniemen pojassa, ja tämä huomaa, että se on odottamattoman terävä ja kirkas. Väri punakoilla kasvoilla hiukan muuttuu, ohimosuonet pullistuvat hiukan ja huulet rypistyvät, aivan kuin jotakin asiaa ankarasti aprikoitaessa. Sitten katse hiljaa ja huomaamatta siirtyy muualle.

-- Esteri ei ole siitä mitään puhunut, -- sanoo hän viimein.

Äänettömyys. Syksyinen päivä alkaa jo hämärtää.

-- Eikä hän tällä haavaa näy olevan kotosallakaan.

-- Kyllä se asia siinä suhteessa on selvä, -- vastaa Peuraniemen poika.

Isäntä ei katso tarpeelliseksi vastata. Hetkisen kuluttua tuo palvelija toisen kupin kahvia.

-- En minä välitä, -- sanoo isäntä ja antaa viedä kuppinsa takaisin.

-- Esterillä on niin vähän ikääkin, -- jatkaa hän, kun vieras on juonut kahvinsa.

Peuraniemen poika selittää asiaansa. Nuorempinakin on menty kihloihin. Kahden vuoden kuluttua hän on tuomari.

Isännän katse lepää taas kosiomiehessä, mutta selitys ei näytä vaikuttavan sinne eikä tänne.

--... vähän vaikea vastata, -- sanoo isäntä taas. -- Eiköhän olisi teillekin parempi, että paremmin vertaisia hakisitte.

-- Mikähän meidät sitten niin erottaa? kysäisee Peuraniemen poika.

Tällä kertaa Hannukselan isännän on vaikea vastata, vaikkapa halua olisikin. Hän liikahtaa tuolillaan ja käy vilkaisemassa ikkunasta ulos.

-- Minusta tuntuu, kuin kihlaus antaisi jonkunlaisen varmuuden ja tekisi suuntaviivat selvemmiksi, -- virkkoo Peuraniemen poika kauan harkittuaan.

-- Siltähän se kyllä voi tuntua, -- myöntää Hannukselan isäntä.

-- Mutta, -- lopettaa hän, -- kyllä se sittenkin on parasta, kun annetaan ajan kulua. Suoritatte nyt ensiksi tutkintonnekin.

Tähän keskustelu päättyy. Isäntä poistuu ja tulee hetken kuluttua takaisin emännän seuraamana. Kätellään ja emäntä katsoo poikaan tämän mielestä niinkuin jollakin tavoin epäluuloisesti ja melkein vihamielisesti. "Ei sitä meiltä vaan niin viedä."

-- Sopii viedä terveisiä kotiin, -- sanoo hän hiljaisesti.

Peuraniemen pojasta tuntuu lause pistävältä pilkalta, vaikka se yhtä hyvin saattoi merkitä muutakin. Isäntä seuraa portaille saakka.

-- Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö, -- sanoo hän luoden katseensa taivaalle.

Sanoo aivan jokapäiväisellä, välinpitämättömällä äänellä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin aivan tavalliselle menijälle, joka on käynyt talossa toimittamassa välttämättömiä asioitaan. Vai sitä se olikin! Peuraniemen pojan käynti ei siis merkinnyt Hannukselan väelle yhtään mitään.

"Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö."

* * * * *

Illallisen jälkeen hän tapaa vanhempansa. Hän on koko illan kierrellyt kylää pää täynnä mietteitä. Ei vienyt, ellei tuonutkaan. Mutta antaapa ajan kulua.

-- Saatte olla aivan huoletta, -- sanoo hän vanhemmilleen. -- Minä sain auttamattomat rukkaset.

-- Saisit hävetä! -- sanovat sisaret. Kunnallisneuvoksetar purskahtaa hysteeriseen itkuun: tämä vielä puuttui! Hän, raukka, ei tiennyt, mitä ajatella ja mitä olla ajattelematta.

Mutta kunnallisneuvos oli sen näköinen kuin jotakin odottamattoman vakavaa olisi tapahtunut. Hän melkein kalpeni.

Sinä yönä, joka todellakin oli tavattoman kylmä, ei Peuraniemen herrasväestä moni nukkunut kunnollisesti.

V

Muutamana päivänä lokakuulla, lakimääräisten syyskäräjäin viimeisinä päivinä, napsahtaa Peuraniemen kartanoon pari kiinnitystä.

Käräjäväki hiukan hämmentyy. Kiinnitykset tulevat kuin leimahdus kirkkaalta taivaalta.

"Mitä tämä nyt on?"

Hannukselan Hermanni on kunnan säästöpankin esimies ja sen toimensa takia käräjäpaikalla saapuvilla. Väri hänen punakoilla, terveillä kasvoillaan vaihtuu hetkeksi, ja hetkeksi pusertautuvat huulet yhteen. Näyttää siltä, kuin hän olisi muistavinaan jotakin. Mutta pian hän on taas tyyni ja rauhallinen.

Ravintolahuoneessa, joka samalla on odotushuoneena, alkavat kielet käydä.

-- Jos eversti-vainaja tietäisi, niin haudassaan kääntyisi, -- sanovat juurevat, punakat isäntämiehet.

-- Saattaa olla asiansa Peuraniemen patruunalla niinkuin kaikilla muillakin, -- vastaavat ne, joilla itsellään on samantapaisia asioita.

-- Eipä noista ole kuulunut. Hannukselan Hermanni tulee oikeuden istuntohuoneesta.

-- Mitäs Hannuksela arvelee?

-- Jaa mistä?

-- Meinaamme noita Peuraniemen kiinnityksiä.

-- Mitäs tuon kokoisista kiinnityksistä, -- vastaa Hannuksela verkalleen.

Isännät menevät kysyväisen näköisiksi, ja jotkut tulevat Hannukselaa lähemmäksi.

-- Se on niin, -- jatkaa Hannuksela silminnähtävällä vastenmielisyydellä, -- että Peuraniemen patruuna voi olla suurissa asioissa. On pankkiosakkeita, on tehdasosakkeita, saattaa olla muitakin. On voinut panna kaiken irtaimen rahansa likoon.

-- Aivan niin, -- vastaa kiinnityksenottajan asiamies, kaupunkilainen varatuomari, tyytyväisesti.

Hannuksela luo häneen syrjäsilmäyksen ja alkaa pukea ylleen. Renkipoika vartoo ovensuupenkillä.

-- Tuollainen kiinnitys, -- puhuu Hannuksela edelleen, -- ei Peuraniemessä merkitse sinne eikä tänne. Tietysti olisi saanut vekselillä tai millä tahansa, mutta ellei tahdo ruveta lyhytaikaisiin sitoumuksiin, niin se on hänen asiansa. Meistä kai ei kukaan ole Peuraniemestä saamassa.

Viimeinen lause vaikuttaa jonkunlaiselta iskulta ja ällistyttää hiukan. Hannukselan Hermanni painuu jykevät hartiat hiukan kumarassa ovesta pihalle renkipojan seuratessa perässä eikä hänellä ole aikaa huomata velkojan asiamiehen ihmettelevää, mutta kiitollista katsetta. Sitäpaitsi ei jonkun varatuomarin kiitollisuus tai kiittämättömyys hänelle mitään merkinnyt. Se nyt oli niin, että Hannukselalla aina oli ollut "omat mutinansa", niinkuin sanottiin.

Hetkisen vallitsi huoneessa Hannukselan mentyä hiljaisuus. Hannukselan puheliaisuus oli ihmetyttänyt kaikkia.

-- Puhui melkein kuin omaan pussiinsa, sanoi viimein Ketolan isäntä.

-- Kertovat, että Peuraniemen poika tässä syksyllä oli käynyt kyselemässä Hannukselan tytärtä, -- tiesi joku. -- Lieneekö sitten perää?

-- Tiesi kaikkia puheita. Mutta jos perää on, niin huonosti olivat pojan asiat onnistuneet.

-- Huonosti. Entä jos tiesi Hannukselan Hermanni jo silloin tämän. Kiinnityksen meinaan.

-- Tiesi tai ei tiennyt. Peuraniemi ei nyt ole paljoakaan Hannukselaa suurempi, -- jos lienee niinkään suuri, -- ja perillisiä on kolme.

-- Mutta kun tyttäret naitetaan rikkaasti. Ja poika sitäpaitsi voi nousta korkeihin ja tuottaviin virkoihin. On siinä olemista.

-- Tiedä häntä. Sisua, kopeutta ja omaa meininkiä sitä on Hannukselassa ollut niin kauan kuin muistetaan.

-- Mutta ei herrahtavaisuutta.

-- Ei. Se vielä olisi puuttunutkin.

Juotiin kahvia, kuunneltiin sisäänhuutoja, kielet kävivät.

-- Ei ole Peuraniemestäkään talonpojan silmille hypelty, -- todistaa Sillankorvan isäntä.

-- Ei. Mutta ei ole passannutkaan täälläpäin. Eversti-vainaja minkä alussa koetti sotaisen meininkinsä kanssa.

-- Mutta kesken heitti. Sattui lyömään kirveensä kiveen.

Puhetta jatkuu kuppien helistessä. Sieltä ja täältä tuntuu ohutta viinan tuoksua. Nuori varatuomari istuu syrjässä ja kuuntelee ihmetellen. Häneen menee tunne, että hän on suorittanut tehtävänsä hyvin. Aamulla hän oli käynyt Peuraniemessä ilmoittamassa, että kiinnitys täytyy ottaa. Kunnallisneuvos oli tullut alakuloiseksi, käskenyt kuitenkin aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen hän oli tullut, hm, jonkun verran tunteelliseksi. Sanonut, että kyllä hänen arvovaltansa tässä ylpeässä pitäjässä nyt on mennyt. Pankki voisi hyvin ottaa kiinnitykset keväällä, jos varmuus todellakin sen vaatii. -- Mutta hänen, varatuomarin, oli ollut pakko sanoa, ettei voi. Valitettavasti. Nyt hän saa sanoa, ettei arvovalta suinkaan ole vähentynyt. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin se olisi jonkun verran noussut. Niin, hänestä tuntui todellakin, kuin hän olisi suorittanut tehtävänsä enemmän kuin hyvin.

Mutta puheensorina jatkuu. Ollaan jo muissa asioissa. Ja nuori varatuomari, joka huomaa, ettei hänellä ole täällä mitään tekemistä, kokoaa paperinsa, pukee ylleen ja lähtee ajamaan Peuraniemeen.

* * * * *

Vastoin tavallisuutta osoittaa Hannukselan isäntä kotiinsa tultuaan kärsimättömyyden merkkejä. Emäntä ja tytär katselevat häntä odottaen ja jonkun verran kummeksuen. Hän juo kahvinsa tupakamarissa, ja näyttää kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa, vaikka se ei vielä purkaudu esiin.

-- Mitäs sinne käräjille? -- kysyy emäntä.

Isäntä ei kotvaan vastaa.

-- Mitäs sinne, -- vastaa hän sitten.

-- Peuraniemeen otettiin kiinnitys, -- sanoo hän pidettyään taas pitkän väliajan ja luo syrjäsilmäyksen tyttäreensä, joka lentää tulipunaiseksi.

Emäntään vaikuttaa uutinen hiukan vaivaavasti.

-- Mitäs kiinnityksiä ne sitten...? -- kysyy hän.

-- Pankkeja. Kaksikin.

Pitkä hiljaisuus. Emäntä menee tuvan puolelle, mutta palaa pian. Tytär puuhaa jotakin, selin isäänsä, kaapin ääressä. Isäntä katsoo ikkunasta ulos noin vain katsoakseen, mitään erikoisempaa miettimättä. Hänestä tuntuivat asiat tällä kertaa merkillisen suoraviivaisilta ja selkeiltä.

-- Joo, että sitä se taisi merkitä, se Peuraniemen pojan käynti, -- sanoo hän vihdoin, ottaen lakkinsa ja tehden lähtöä ulos, mutta pysähtyy keskelle lattiaa ja miettii jotakin.

-- Ei meistä kuitenkaan ole kenenkään asioiden paikkaajiksi, -- päättää hän viimein terävästi. -- Eikä siitä muutenkaan...

Lopun sai arvata.

-- Ei se sitä ollut, -- sanoo Esteri punehtuen, mutta isäntä on jo menossa ulos eikä kuule taikka ei katso asiakseen vastata.

Äiti luo tyttäreensä vihaisen katseen.

-- Et vastustele, kun isäsi puhuu, -- sanoo hän.

Nyt ei tytär vastaa mitään. Hän toimittaa pikku tehtäviään äänettömänä, hiukan nyrpeänä niinkuin aina, eikä syrjäinen saata arvata, mitä hän mielessään aprikoi.

Tästä hetkestä alkaen tuntuu ilma Hannukselassa entistä painostavammalta. Odotetaan joululomaa ja mitä se tullessaan tuopi, ollaan ynseitä, kartetaan hiukan toisiaan ja varotaan entistä enemmän liikoja sanoja.

Mutta sataa lumen, tulee pian joulukin, mutta Erik Wegener, kunnallisneuvoksen poika, ei tule lomalle. Sanotaan, että hän viettää joulunsa enonsa maatilalla, Soiluan ruukilla. Silloin Hannukselan emäntä itsekseen akkiloi, että jos hän hyvinkään ei saattanut tulla.

VI