Part 1

Chapter 12,950 wordsPublic domain

HARMAJA LINNA

Romaani

Kirj.

JUHO KOSKIMAA

Otava, Helsinki, 1921.

Poika saattaa olla kahdeksantoista, tyttö vuotta nuorempi. Pojalla on vallattomat, ruskeat kiharat ja suu, joka aina näyttää olevan valmis hymyilemään, tytön tukka on vaalea ja suora, hänen huulensa pysyvät visusti yhdessä, ja kun hän hymyilee, tekee hän sen kuin puolittain pakosta. Pojan huulilla pyörähtelee lakkaamatta sanoja, joita hän ei kuitenkaan uskalla tuoda julki, tyttö jatkaa, ikäänkuin poikaa ei olisikaan, tasaista, määräperäistä kulkuaan; hänen olennossaan on jotakin pidättynyttä, jonka syrjäinen yhtä hyvällä syyllä voi selittää tylyydeksi kuin arkuudeksi. Pojan silmät loistavat, hän on nuori ja hän tuntee asioita, jotka tahtoisi pukea sanoiksi; tytön sininen, verhottu katse ei kiellä eikä käske. Ja kun poika tarttuu hänen käteensä arasti ja ujosti, niinkuin hänenlaiseltaan vähimmin odottaisi, näyttää siltä, kuin tyttö koko asiaa tuskin huomaisikaan. "Jos sinua huvittaa pidellä minua sormenpäistä, niin pitele nyt sitten."

Mutta pojalle se näkyy tuottavan suurta nautintoa ja mielenrauhaa. Hän kulkee ääneti tytön rinnalla ja mukautuu tämän hiljaiseen, säännölliseen tahtiin.

Sillä tavoin kulkevat Erik, Peuraniemen kunnallisneuvoksen, Wegenerin, vanhin poika, ja Esteri, Hermanni Hannukselan ainoa tytär, elokuun viimeisenä lauantai-iltana kuutamoisella maantiellä. Nuoria he ovat molemmat ja lapsellisia ja aavistelevia, ja heidän vanhempansa ovat pitäjän varakkaimpia. Jos heitä huvittaa kulkea yksinäisellä maantiellä, niin sen asian kanssa ei syrjäisellä ole mitään tekemistä.

Nyt on, kuten sanottu, elokuinen lauantai-ilta, ja Palonkylän nuoret ovat kokoontuneet tanssimaan Hietaniemen riiheen. Oikeastaan riihitanssien aika on jo kauan sitten ohi, mutta joskus saattaa tapahtua, että nuoret eivät saata hillitä itseään, vaikka varmasti tietävät, että huomenna on nuorisoseuran talolla iltamat. Loppuviikosta käy kuiske mies mieheltä: Hietaniemessä tanssitaan lauantaina, ja niin he kokoontuvat, kenenkään kutsumatta ja kenenkään käskemättä, aivan kuin yhteisestä päätöksestä kuluttamaan sen liikavoiman, mikä viikon varrella on jäänyt käyttämättä. Niin he siis hiessä päin pyörivät Hietaniemen riihessä, ja tanssin jytke ja hanurin intohimoinen ulvonta, johon sekoittautuu lyhyitä naurahduksia ja huudahduksia, kantautuu maantielle asti, kun Peuraniemen patruunan poika ja Hannukselan tytär kulkevat siitä ohi. Siinä on sentään elämää ja tunnelmaa, ja Peuraniemen patruunan poika tuntee itsensä rohkeammaksi ja miehekkäämmäksi. Hän hellittää nyt Hannukselan tyttären sormenpäistä ja ottaa käden rehellisesti omaansa. Eikä tyttö, tapansa mukaan, ole tästä tietääkseenkään.

Elokuinen ilta on hartautta ja tunnelmaa täynnä. Kaksi aavistelevasti ja kaukaisesti toisiinsa rakastunutta ihmistä kulkee ääneti eteenpäin huomaamatta, kuinka kylä jää taakse ja kuinka matka ja aika kuluvat. Vanha juttu, joka sadat ja tuhannet kerrat uudistuu joka elokuu. Mutta Peuraniemen pojalle ja Hannukselan tyttärelle se on aivan uutta ja ennen kokematonta. Maailma näytäksen heidän silmillään toisenlaiselta kuin tavallisissa arkioloissa.

Takana tuikkivat tulet mustasta kylästä, ja edessä avautuvat alajoen silmänkantamattomat vainiot. Sadat ja yhä sadat ladot kuvastuvat katsojan silmään, milloin piirtyen terävärajaisina, mustina ja uhkaavina kirkasta kuudanta vasten, milloin antaen kattonsa välkkyä kuunvalossa hillittynä tai loistavana, riippuen paikasta ja valaistussuhteista. Siinä ne seisovat rannattomalla lakeudella joskus hyvässä järjestyksessä, peräkkäisin kuin sotamiehet, joskus ikäänkuin jättiläiskäden sinne tänne viskeleminä, pienenemistään pieneten rannoille päin, missä lakeus näyttää yhtyvän taivaankanteen. Iltakaste on laskeutunut, ja maa uhoo kosteutta, ohutta mullanhajua ja tuoksuja.

-- Eiköhän olisi aika palata jo, -- sanoo Hannukselan tytär.

-- Arveletko sinä niin? -- kysyy poika ja pysähtyy keskelle tietä, hellittäen käden, jota kiinteästi on pitänyt omassaan.

Jo aikaa sitten on sekä Peuraniemessä että Hannukselassa ollut maatamenon aika, ja luvalla puhuen tyttö hiukan hätkähtää huomenna mahdollisesti tapahtuvaa tilintekoa, vaikk'eivät vanhemmat sanottavasti hänen tuloaan ja menoaan enää perääkään. Peuraniemen patruunan poika on jo sen asteen kokonaan sivuuttanut; ensi keväänä hänen on määrä tulla ylioppilaaksi, ja hän saa tulla ja mennä kuinka itse parhaaksi näkee. Komento onkin joka suhteessa erilainen Peuraniemessä kuin Hannukselassa, niin naapuruksia kuin muuten ollaankin.

Kotimatka tuntuu Peuraniemen pojasta hiukan raskaammalta ja vaivalloisemmalta. Hän tuntee tarvetta tarttua siihen äskeiseen käteen, mutta kuinka onkaan, kun hän sen nyt on hellittänyt, tuntuu siihen uudelleen tarttuminen hänestä jollakin tavoin nololta, kenties julkean tuttavalliselta. Mielessään koettaa hän sorvata jonkunlaista lausetta, jolla pääsisi puheen alkuun, mutta hänen kekseliäisyytensä on hänet tyyten jättänyt. Hänen täytyy tyytyä kulkemaan vaiti, ja salavihkaa hän tuon tuestakin tarkastelee seuralaistaan, jolla on kulmat huomattavasti hiuksia tummemmat, kauniisti piirtynyt nenä, hiukan ulkoneva, pyöreä alahuuli ja esiinpistävä leuka.

Hänestä tuntuu, kuin hän nyt ensi kerran huomaisi nämä piirteet Hannukselan tyttäressä, jota hän tällä hetkellä on taipuvainen pitämään naisellisen kauneuden juurikuvana, vaikka on hänet tuntenut lapsesta asti, naapureita kun olivat jo isät ja isoisät. Tämä vakaumus on hänessä kuluneen kesän aikana päivä päivältä kehittynyt, saavuttaen nyt huippunsa, jos niin voi sanoa.

Noloa äänettömyyttä jatkuu yhä heidän tullessaan pimeään kylään. Peuraniemen patruunan pojasta alkaa vähitellen tuntua siltä, kuin ei Hannukselan tytär hänen läsnäoloaan huomaisikaan, vaan kulkisi ilman aikojaan, omia asioitaan ajatellen. Ja tämä huomio tai olettamus häntä yhä enemmän nolostuttaa.

-- Mitähän isäsi sanoisi, jos tietäisi meidän näin myöhään kuljeskelevan? -- kysyy hän viimein.

-- Toruisi luonnollisesti, -- vastaa Hannukselan tytär yksinkertaisesti.

Peuraniemen kellertävästä monipäätyisestä päärakennuksesta puistokujan päässä vilkkuvat vielä tulet ja ääniä kantautuu kartanolta maantielle.

-- Teillä valvotaan vielä, -- sanoo Hannukselan tytär.

-- Siellä kai on vieraita. Asemapäällikkö, tuomari ja keitä lienee.

-- Jaa.

Peuraniemen kartano on asettunut keskelle kylää, laaja puistikko ympäröi sitä, ja valtatieltä sinne johtaa pitkä, varjoisa puistokuja. Kauempaa katsottuna se vaikuttaa monine ulkorakennuksineen melkein kyläryhmältä; lähimpiin taloihin on siitä satoja metrejä joka suunnalle.

Hannukselan valtava rakennusryhmä piirtyy hämärästi Peuraniemen takaa joen toiselta puolen, ja kansan kesken sitä sanotaan harmajaksi linnaksi. Siihen kuuluu pitkä, kaksikerroksinen, vaaleanharmajaksi maalattu päärakennus ja muhkea graniittinavetta, jota mainitaan seutukunnan suurimmaksi. Elokuun kuutamossa vaikuttaa Hannukselan rakennusryhmä hiukan yksinäiseltä ja kolkolta. Kenties myöskin jossakin määrin ylpeältä. Yksinään, muusta kyläkunnasta erilleen vetäytyneenä seisoo se tasangollaan, ja lähimpään naapuritaloon samalla puolen jokea on kilometrin matka. Ne kuuluvat, edesmenneet Hannukselat, olleen jossakin määrin yksinäiseen ja eristettyyn elämään taipuvaisia.

Voidakseen saattaa Hannukselan tyttären kotiportille täytyi Peuraniemen patruunan pojan tehdä toista kilometrin kierros kirkon vierestä vievän riippusillan kautta, vaikka Hannukselan ja Peuraniemen erottaa vain kapeahko, syvä joki.

-- Saisit sinä jo tästä mennä kotiisi, -- sanoo Hannukselan tytär Peuraniemen puistokujan suulla.

-- Minä tulen kernaasti niin pitkälle kuin saan, -- vastaa Peuraniemen poika.

-- Mutta paluumatka on pitkä.

-- Pitkä! -- huudahtaa poika vilkkaasti. -- Sen minä vaikka uin.

Nyt Hannukselan tytär naurahtaa lyhyesti ja pidätetysti.

-- Sehän on hauskaa kuultavaa, -- sanoo hän.

-- Uin varmasti! -- vakuuttaa Peuraniemen poika.

Ja ikäänkuin sanojensa vahvistukseksi hän tarttuu taas tytön käteen, johon ei koko paluumatkalla ole uskaltanut kajota.

-- Pääsetköhän sinä huomenna? -- kysyy hän hetken kuluttua arkaillen ja ujosti. -- Minun on jo maanantaina lähdettävä pois.

-- Enköpähän mahtane. Jollakin tavoin...

Peuraniemen patruunan poika on ainoastaan kahdeksantoistavuotias, hän ei ole ennen ollut mukana tällaisilla retkillä eikä hän siis käsitä, että tuohon ajatuksettomaan ja melkein itsetiedottomasti lausuttuun "jollakin tavoin" sisältyy koko paljon.

-- Koeta nyt joka tapauksessa tulla, -- pyytää hän vielä kerran.

Hannukselan puolella jokea on todellakin koko joukon kolkompaa kuin Peuraniemen ja kirkon puolella, jossa istutetut puut reunustavat lakeuden halki johtavaa valtatietä ja pienet puutarhat ympäröivät taloja. Laajat viljelykset näyttävät autioilta, ja niiden keskellä töröttää Hannukselan valtava rakennusryhmä alttiina tuulille ja tuiskuille. Siellä ja täällä vilkahtelee tuli jostakin mökistä, joka ikäänkuin häveten omaa pienuuttaan on vetäytynyt mahdollisimman kauas suuresta Hannukselasta, mutta kauempana silmänkantaman päässä olevan metsikön reunassa on kokonainen mökkiläiskylä.

-- On teillä täällä koko yksinäistä, -- toteaa Peuraniemen patruunan poika, vaikka joka päivä näkee toteamansa yksinäisyyden kamarinsa ikkunasta.

-- Kyllä täällä sentään hyvin elää ja viihtyy.

Siihen ei Peuraniemen patruunan pojalla ole mitään vastaamista eikä tarvitse ollakaan, sillä nyt ollaan jo Hannukselan pihan portilla.

Mutta eron hetki tuntuu hänestä nololta ja avuttomalta. Hän vaivaa aivojaan keksiäkseen jotakin ratkaisevaa sanottavaa, mutta ei keksi mitään ja pitelee tarkoituksettomasti tytön kättä omassaan. Tyttö ei tästä näy suurin välittävän, mutta ei ota poiskaan, ja niin he seisovat kotvan vastakkain puhumatta mitään.

-- Kyllä minun nyt ainakin täytyy mennä, virkahtaa tyttö viimein. -- Mene sinä myöskin uimalla tai miten parhaiten pääset.

Silloin Peuraniemen patruunan poika tekee ratkaisevan päätöksen. Hän kumartuu ja suutelee tuota kylmää, itsepintaista kättä. Tyttö vetäisee vaistomaisesti kättään, mahdollisesti hän hiukan punastuukin, huudahtaa hiljaisesti ja kiiruhtaa melkein juoksujalkaa kuistiin.

Mutta poika tuntee menetelleensä kuin jokin sankari, hänen rintansa täyttää nuorekas, ylitsevuotava riemu, päättäväisesti hän kulkee suoraan jokirantaan ja ui kuin uikin vaatteet selkään sidottuina Peuraniemen puoleiselle rannalle.

Hannukselan Esterille sattuu kuitenkin pieni välikohtaus, ennenkuin hän pääsee kamariinsa. Sisäporstuassa on isä, lamppu kädessä, häntä vastassa ja sanoo, että hän tekisi hyvin ja valitsisi vast'edes sopivammat ajat juoksuilleen.

Tuvan seinäkello kuuluukin lyövän yhtätoista.

Hannukselan Esteri on seitsemäntoistavuotias, ja kylän pojat sanovat, että hän on ikävä puhutella. Seuraavana aamuna, yhdeksän vaiheilla, jatkuu hänen ja hänen vanhempiensa välillä se pieni välikohtaus, joka on saanut alkunsa edellisenä iltana.

Väen puheensorina kuuluu selvästi tuvasta tupakamariin, jossa Hannukselan isäntä ja emäntä juovat kahvia ennen kirkkoonmenoa. Hannukselan isännällä on nenän päällä yhteen kasvaneet kulmakarvat, harmahtava tukka ja luja leuka. Kun hän nousee seisomaan, täyttää hänen jykevä olentonsa koko oviaukon. Puhuminen näyttää olevan hänelle jollakin tavoin vastenmielistä, se käy häneltä hiljaisesti ja tavantakaa pysähdellen. Toisinaan, vaikka harvoin, hän pysähtyy keskellä lausetta eikä enää jatka. Silloin sanotaan hänen aikoneen puhua jotakin, joka ei ollutkaan välttämättömän tarpeellista. Sellainen on ulkonaisesti katsoen Hermanni Juhanpoika Hannuksela, Hannukselan seitsemäs isäntä suoraan alenevassa polvessa.

Mitä Hannukselan Maria-emäntään tulee, kerrotaan, että hän nuoruutensa päivinä on ollut kaunis ja että oli ollut jonkinlaisia vaikeuksia, ennenkuin hän oli sopeutunut Hannukselan tapoihin. Nyttemmin hänen mahdollisesta entisestä kauneudestaan on vaikea päätellä: hän on suhdattoman lihava ja liikkuu raskaasti ja jonkunlaista alakuloisuuden tuntua yllään. Joka suhteessa hän kuitenkin on isännän ilmeinen täydennys; häneltäkin puhe käy hiljaisesti ja harkiten, vienolla, tasaisella äänenpainolla, mutta joskus saattaa tapahtua, että hän vilkastuu ja ilostuu ja juttelee oikein vertaisesti tunnin tai puolitoista.

Ahkerat kirkossa-käynnit kuuluvat Hannukselan vakiintuneisiin tapoihin, ja nyt on elokuun viimeinen sunnuntai.

-- Kyllä se on paras, että pysyy omillaan, -- sanoo isäntä raskaasti ja laskee kupin kädestään, -- eikä anna itsestään puheenaihetta.

Esteri-tyttö juo kahviansa pöydän päässä, ja isännän sanat kieltämättä rikkovat hänen rauhallista sunnuntaitunnelmaansa, jolla on juurensa taampana ja joka vielä lähitulevaisuudesta odottaa jotakin. Hän ei vastaa mitään, mutta hänen korvalehtensä punoittavat.

-- En minä ainakaan ole heidän juoksuistansa tiennyt, -- virkahtaa emäntä sillä äänenpainolla, että jospa hän olisikin tiennyt!

--... välitä muuten, mutta yösydännä, jatkaa isäntä, luoden syrjäkatseen tyttäreensä.

Tytön pää nytkähtää itsetiedottomasti, mutta huomattavasti, ja isännän suupielet värähtävät.

-- Niin että antaa sen loppua vain, -- lopettaa hän. -- Myöhemminkin vielä on aikaa.

-- Pianhan siitä pääsette, -- sanoo nyt tytär, ja hänen äänessään, joka huomattavasti muistuttaa isännän ääntä, voi huomata kaukaisen metallinsoinnin. -- Alusta viikon jo lähtee.

Ei isäntä eikä emäntä vastaa mitään. Aurinko paistaa suoraan huoneeseen, ja kärpäset surisevat.

-- Eikähän tuo mitään, -- jatkaa tytär kotvan kuluttua. -- Kävelee kävelläkseen.

Eiköpä kirkastakin nyt isännän kasvoja ohut hymy.

-- Enhän minä mitään pahaa meinaakaan, -- selittää hän. -- Kylläs itsekin rajan tiedät. Mutta sekin, ettet sinä pojassa mitään turhia luuloja ja olettamuksia herätä...

Ja jättäen tyttärensä oman ällistyksen ja punastumisen varaan menee isäntä ottamaan takin ylleen. Se on Hannukselan haltijaväen kohta sellainen, että he ovat arkoja tyttärestään ja -- myöskin siitä, joka tulee aikoinaan ottamaan komennon Hannukselassa käsiinsä. Sillä vierashan nykyisen haltijaväen jälkeen tulisi Hannukselassa komentoa pitämään, hän, jonka tytär aikoinaan valitsisi. On niin ollen ymmärrettävää, että Hannukselat ovat tyttärestään arkoja, ja ymmärrettävää sekin, että Hannukselan talon puheenparreksi tullut kolkko tunnelma nykyisen isäntäväen aikana on käynyt entistään voittavammaksi.

Mutta nyt on jo kirkkoon-lähdön hetki tullut, Hannukselan haltijat nousevat kieseihin, ja renki sijoittuu heidän taaksensa. Pitäjäläiset tervehtivät heitä tutunomaisesti, mutta eräänlaisella, seudulla tuntemattomalla kohteliaisuudella, ja kun muutamia asiallisia sanoja on vaihdettu, menevät Hannukselan väet aikaisin kuolleitten poikiensa haudoille odottamaan jumalanpalveluksen alkamista. Sekin ikäänkuin kuuluu vakiintuneeseen tapaan, ja pitäjäläiset ihmettelisivät, jos tuo tavanmukainen käynti jäisi tekemättä. Ja hautoja koristavat pienet marmori-enkelit, ylellisyys, jollaista pitäjä ei ennen ole nähnyt.

Hannuksela on talo, mutta Peuraniemi on kartano. Peuraniemen ensimmäinen omistaja oli kuvernööri Wegener, häneltä se siirtyi pojalle, eversti Wegenerille, ja everstin jälkeen sen peri nykyinen omistaja, Gustaf Wegener, josta eräänä pääsiäisenä, kymmenkunta vuotta sitten, tehtiin kunnallisneuvos. On kohtalon oikku, että Peuraniemi ja Hannuksela, jotka molemmat kiistelevät arvovallasta pitäjässä, ovat joutuneet töröttämään toisiansa melkein vastapäätä, kumpikin omalle puolelleen jokea.

Nyt, kirkkaana, mutta hiukan syksylle tuntuvana elokuisena sunnuntaiaamuna, tapahtuu myöskin Peuraniemen ruokasalissa pieni välikohtaus.

Peuraniemen kunnallisneuvos on mukava mies ja kansanomainen mies, jolla on suunnaton ruumiinpaino ja hyväntahtoiset mulkosilmät. Hän takaa mielellään ja vastaansanomatta kaikkia pitäjän opinteille pyrkiviä eikä pidä erikoisesti väliä, vaikka korot ja lyhennykset hiukan viivästyisivätkin. Siinä hän eroaa jyrkästi Hannukselan isännästä, joka ei takaa ketään, vaan antaa omistaan ja pitää huolen siitä, että lyhennykset suoritetaan aikanaan. Mutta kunnallisneuvos Wegener onkin hieno mies, kun taas Hannuksela on vain jyry talonpoika.

Eilis-ilta on Peuraniemessä kulunut hauskasti ja hienosti, ja kun kunnallisneuvos aamulla herää, huomaa hän tarvitsevansa muutaman napauksen. Siitä on seurauksena, että hän on keveällä ja joustavalla mielellä astuessaan aamiaispöytään, ja vasta nyt hän huomaa vanhimman poikansa eilis-iltaisen poissaolon.

-- Ojaa, -- huoahtaa hän istuutuessaan ja luo moittivan katseen poikaansa. -- Missäs sinä eilen olit?

Tyttäret, Gunilla ja Sigrid, tirskahtavat, ja kunnallisneuvoksetar on tyytymättömän näköinen.

-- Ulkona kävelemässä, -- vastaa poika vilpittömästi.

-- Varsin hauskaa kuulla, -- sanoo kunnallisneuvos. -- Taloon kutsutaan vieraita, ja vanhin lapsista, ainoa poika, menee ulos kävelemään. Erittäin mukavaa ja hienoa ja mielenkiintoista.

-- Minä en luullut, että läsnäoloni olisi välttämättömän tarpeellinen, -- puolustelee poika.

-- Soo, jassoo, -- sekin aivan uutta ja omintakeista. -- Så är det och så går det.

Kunnallisneuvos huoahtaa ja kallistaa itselleen asianmukaisen ryypyn.

Aterioidaan hetkinen äänettömästi. Kukaan ei tiedä, minkä käänteen keskustelu tulisi saamaan.

-- Ja yksinkö sinä kävelit ja suunnittelit tulevaisuuttasi, jos saan kysyä? -- kysyi kunnallisneuvos vihdoin.

-- Neiti Hannukselan kanssa.

-- Ohoh! Jassoo!

Kunnallisneuvos huudahtaa ja laskee haarukan kädestään. Ei voi sanoa, liittyykö huudahdukseen ihmettelyä vaiko pientä pilkkaa.

Mutta kunnallisneuvoksetar on ylhäisen ja happamen näköinen. Hän onkin parooni Gyllenmarckin tytär, Soiluan ruukilta, aikoinaan naitu, kuten kronikoissa sanotaan, tilanomistaja, eversti Wegenerin pojalle, Gustaf Wegenerille. Hänellä on oikeus odottaa lapsistaan ja vallankin pojastaan jotakin.

-- Minusta nähden, -- sanoo hän viileästi, -- voisi Erik jo tällä iällä valita seuransa iltakävelyilleen.

Nyt huomataan, että kunnallisneuvos kaiken lopultakin on hieno mies ja kansanomainen mies.

-- Minusta nähden, -- katkaisee hän, -- ei tässä pitäjässä saata valikoimallakaan saada sen parempaa seuraa kuin mitä Erik eilen illalla on saanut.

-- Så! Tycker du verkligen... -- aloittaa kunnallisneuvoksetar, mutta lopettaa keskellä lausetta.

-- Jo, jag tycker, -- vastaa kunnallisneuvos hetken kuluttua kuulemattakaan kysymyksen loppuosaa. -- Jos sinä vast'edeskin aiot viettää iltakävelysi neiti Hannukselan seurassa, niin sinulla on minun kaikenpuolinen siunaukseni mukanasi.

Mahdollisesti kunnallisneuvos Wegener oli sanonut hiukan liikaa, kenties hiukan tahdittomastikin. Kunnallisneuvoksetar punastui, ja tyttäret, toinen kolme-, toinen viisitoistavuotias, tirskahtivat äänekkäästi, ja poika oli jonkun verran nolon näköinen. Ateria kului äänettömyyden vallitessa.

Jumalanpalvelus-aika, joka Peuraniemessä oli aamiais-aika, kului siis sillä taholla pienen ällistyksen merkeissä. Mutta heti, kun toisten huomaamatta sen saattoi tehdä, meni kunnallisneuvoksetar miehensä työhuoneeseen pyytämään eräitä selityksiä. Mitä hänelle siellä sanottiin, ei tiedetä, mutta kun hän palasi, oli hän vakavan ja totisen näköinen.

Iltapäivällä meni koko kunnallisneuvoksen perhe Hannukselaan vieraisille, eikä Hannukselan tyttären ja Peuraniemen pojan aiotusta kävelymatkasta siis tullut sillä kerralla mitään.

III

Kolmen vuoden kuluttua ovat Peuraniemen poika ja Hannukselan tytär taas kävelyretkellä. Se sattuu pihlajien kukkimisaikaan, ja ilma on tuoksuja täynnä. Aurinko loistaa, ja Hannukselan ikkunarivit välkähtelevät sen valossa joen toisella puolen.

Peuraniemen pojalla on valkoinen lakki ja totinen ilme kasvoissa. Nuorempana hänellä oli veitikkamainen silmänluonti ja suu, joka puhui ja hymyili taukoamatta. Kyläläiset odottivat hänestä iloista miestä, huitaripoikaa, mutta he pettyivät odotuksissaan. Hän on kaksi vuotta totisesti lukenut lakia, ja kylällä tiedetään kertoa, että kahden vuoden kuluttua hän suorittaa tutkinnon. Kun vanheni, niin vakiintui. Saattoi tulla isoisäänsä, herra everstiin, jolla joskus pikastuessaan oli tapana omin käsin kurittaa ainoata poikaansa, nykyistä kunnallisneuvosta.

Ja mitä sanoisimme Hannukselan tyttärestä? Hän on ehkä jollakin tavoin pyöristynyt, mutta koukistuneen alahuulen synnyttämä varjo on entistä syvempi, ja hän astuu kuten ennenkin keinuvat, määrämittaiset askeleensa. Silmien katse on, kuten ennenkin, kaukainen ja poissaoleva tai yhteen pisteeseen tähtäävä, lauseet ovat harvat ja hiljaisella, hillityllä äänenpainolla lausutut. Sanalla sanoen: syrjäisestä näyttää siltä, kuin hän liiaksikin tietäisi olevansa Hermanni Hannukselan tytär.

Toissa vuonna on Hannukselan harmajassa jokapäiväisyydessä tapahtunut muutaman päivän kestänyt kiusallinen katkein. Esterillä oli käynyt kosijoita. Isojoen herastuomari ja ruukinomistaja itse vanhimmalle pojalleen. Oli siinä keskusteltu seikkaperäisesti ja asiallisen tarkasti puoleen ja toiseen, ja lienee Esteriäkin hiukan puhuteltu, mikäli pitäjällä kerrottiin. Mutta viimein kerrotaan Hannukselan Hermannin sanoneen, että antaahan asian nyt tällä kertaa olla. Liian lapsikin se on vielä tämmöisiä seikkoja tuumailemaan. Siihen se oli päättynyt, ja asiantuntevat kielet kertoivat, etteivät vanhemmat olleet olleet erikoisen tyytyväisiä Esteri-tyttäreensä.

Mutta tästä on, kuten sanottu, jo kulunut hiukan toista vuotta, tapaus ei ole millään tavoin häirinnyt Esteri-tytön tasaisen tyyntä mielentilaa, ja hän on nyt kävelemässä Peuraniemen pojan kanssa.

-- Sinun ei olisi tarvinnut kirjoittaa niin usein, -- sanoo hän Peuraniemen pojalle. -- Isä katseli niitä kovin pitkään, kun posti niitä jätteli tuvan pöydälle, ja lopuksi hän kysyi, että mistä niitä nyt niin sataa.

-- Niinkö? -- kysyy Peuraniemen poika. -- Entä mitä sinä vastasit?

-- Totuuden luonnollisesti.

-- Ja mitä isäsi siihen sanoi?

-- Mitäpä hän. Sanoi, että itsepähän parhaiten tiedän. Mutta kerran hän sanoi, että olisi parempi, jos sinä lukisit sen ajan, minkä kirjoittelet minulle.

Peuraniemen poika punastui hiusmartoaan myöten, ja terävä vastaus pyörähti hänen huulillaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi kulkuaan miettiväisenä ja ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:

-- Se sinun isäsi on hiukan kopea mies.

-- Minkä lienee, -- vastaa Hannukselan tytär yksikantaan.

Nyt jatkuu matka pitkän tovin äänettömyyden vallitessa. Ihmisiä tulee heitä vastaan, tekevät lyhyen tervehdyksen ja ajattelevat, että on noilla aikaa, keskellä kirkasta arkipäivää. Mutta heti jälkeenpäin he katuvat ajatuksiaan tai korjaavat niitä. Sehän on Hannukselan ainoa tytär ja Peuraniemen kartanon poika. On väkeä yllin kyllin kummassakin tekemässä.

Ollaan jo saavuttu kauas kylän ulkopuolelle, ja rannattomat vainiot ja loputtomat latorivit alkavat. Auringon paahde käy polttavammaksi, alkavan keskikesän lemu voittavammaksi. Kylä, punainen ja valkoinen ja puistikoilla koristettu, ikäänkuin uinuu siellä jossakin kaukana kesän helteessä, mutta Hannukselan sinkkikatto välkkyilee tänne asti auringon hohteessa. Kävellään vielä lyhyt matka ja istahdetaan sitten kuin yhteisestä sopimuksesta ojan reunalle.

-- Ja totta puhuen, -- jatkaa Hannukselan tytär äskeistä ajatustaan, -- totta puhuen: perin vähänhän niissä asiallista olikin, niissä sinun kirjeissäsi.

-- Sentähden kai sinä vastasitkin vain yhden ainoan kerran.

-- Mitä minä olisin vastannut? Sitäkö, että tällaista täällä nyt on ja sitä ja sitä minä puuhaan. Mitä se olisi pyhittänyt! Tiesit muutenkin vallan hyvin, mitä ja millaista täällä on.

-- Olisihan kuitenkin ollut sinun käsialaasi, sanoo Peuraniemen poika, ja sydän alkaa lyödä nopeammin.

-- Niin... niin kai.

Nyt Hannukselan tytärkin punastuu ja tuijottaa pitkän aikaa suoraan apilaspeltoon. Peuraniemen pojan äskeisissä sanoissa on jotakin odotettua, mutta sittenkin liian äkisti tullutta.

-- Olen ihmetellyt, ettemme kouluaikana tulleet kaupungissa enemmän kosketuksiin, -- sanoo viimein Peuraniemen poika kuin ajatuksistaan heräten. -- Mutta mehän olimme lapsia silloin vielä ja sinä heitit sitäpaitsi kesken niin aikaisin.

Eikö se ollut viidenneltä?