Part 4

Markku silmäili ilman rannoille, eikö jo näkyisi missään kirkasta taivasta. Näytti vain sakenevan ja muutamia vesipisaroita putoili jo veden pintaan.

Markku sai verkon lasketuksi ja istui soutamaan kotirantaan. Eihän auttanut melominen siinä sateisella järvellä. Kerttukin siellä odotti.

— Mitä ihmettä sinä, kun et tule aamiaiselle?

Kerttu oli sillä ainaisella hyvällä tuulellaan, hymykuopat poskillaan.

— Vein verkon, jos sattuisi vielä joku lahna tulemaan.

Mitään huomaamatta kävi Kerttu Markun kainaloon ja he lähtivät nousemaan rantatietä pihaan.

Kerttu viserteli iloisesti.

Sanoi miettineensä koko aamun, miten saataisiin vanhasta asuinrakennuksesta vähällä vaivalla kuin uusi ja huoneitakin lisää useampia.

— No mitenkä? kysäisi vain Markku, mutta ei jaksanut asiaan innostua, niinkuin muulloin, kun se oli otettu puheeksi.

— No kuulehan nyt, miten olen ajatellut. Tuon vanhan rakennuksen alle laitetaan vain uusi kivijalka ja katetaan uudestaan siten, että saadaan sopimaan vinttikertaan muutamia huoneita ja tilavat säiliöhuoneet. Toisesta tuvasta laitetaan vierastupa, oikein vanhan kansan malliin, ja tekemällä lisää akkunoita eteiseen saadaan siitä valoisa ja hauska eteistupa, josta laitetaan portaat yläkertaan. Sinne tulee meidän huoneemme. Mutta ethän sinä virka mitään.

— No, voidaanhan sitä ajatella, myönsi Markku, eikä voinut taaskaan estää ilkeätä ajatusta tulemasta: Sinullahan ne ovat ohjakset, ei muuta kuin panet työt käyntiin.

Markku tarkasteli rakennusta, seisahtuen pihamaalle. Voisihan siitä tulla niinkin... Kerttuhan oli suunnitellut sen jo paperillekin.

— Tule nyt syömään.

Kerttu veti häntä jäljessään takin hihasta.

Kun olisi kehdannut sanoa Kertulle tuossa, että paholainen taas painoi häntä. Olisi ollut niin mukavaa laskea päänsä Kertun syliin ja kuulla hänen rauhoittavia ja rohkaisevia sanojaan.

Olisi siten paljastanut miehuuttomuutensa.

Markku muisti, että tänään oli turveosuuskunnan kokous. Hänen täytyisi tällä kertaa mennä sinne vasten tahtoaankin. Sanomaan, ettei hänellä tästä lähtien ollut aikaa käydä kokouksissa. Toisin sanoen katkaisemaan viimeisetkin välinsä juopottelevan kylän kanssa.

Markku haukkasi hätäisesti ja sanoi lähtevänsä kokoukseen.

Kerttu kävi vakavaksi.

— Onko se aivan välttämätöntä... sinne menosi?

— On kyllä, tällä kertaa.

— Näin huono ilmakin.

Kerttu katseli ikkunasta sateista ilmaa. Pelotti taaskin se Markun kylään lähtö. Itse oli valittanut, että häntä kiusataan ryyppäämään, vaikka jo on monesti kieltäytynyt.

Markku näytti muutenkin olevan tällä kertaa huonolla tuulella. Silloin oli hänen varmasti vaikeampi voittaa kiusausta.

— Olisi ollut niin hauska suunnitella sitä rakennusta, sanoi Kerttu vielä, etsien Markun katsetta.

Se ei noussut lautasesta ja Markku ynähti vain:

— No, kerkiääpä sitä, eihän tässä kuitenkaan ennen syksyä.

Kerttu luopui estelystään.

— Minä menen sanomaan, että valjastavat hevosen.

Kerttu meni tupaan ja Markku seurasi häntä ovelle katseillaan. Eikö olisi sittenkin ollut parasta jäädä kotiin, kun hän niin pyysi? Tuntui ihan, kuin joku onnettomuus tulisi tänään.

Hevonen oli kuitenkin jo valjaissa ja Kerttukin näytti taas iloisemmalta. Ehkäpä se luotti häneen.

— Älä viivy kauan, mennään sitten verkonlaskuun, sanoi Kerttu ja hymyili portailla, kun hän nousi kääseihin.

Markku otettiin vastaan suurella riemulla. Ukot tupruttelivat piippu jaan ja kilvan tarjosivat hänelle massejaan. Savu kiiri laipioon ja tuvan täytti kovaääninen puheen porina.

— Tässä on kyseessä uuden turvesuon ostaminen, kannattaako Harmaalan isäntä sitä?

— Ja moottorin hankkiminen. Sitä panee Markku varmasti vastaan. Tulehan tänne minun puolelleni, että saan apurin. Minä tässä olen jo tapellutkin hikeen...

Niemen isäntä veti hänet viereensä istumaan.

Teki hyvää, kun taas pitkästä aikaa sai kuulla miesten kiistelyä ja hänen mielipiteisiinsä vetoamista.

Markku veteli muutamia pitkiä savuja, selvittääkseen ajatuksiaan. Ukot vaikenivat kuullakseen, mitä Markku sanoisi.

Kaitereen Lassi istui puheenjohtajan paikalla vahvasti viinoissaan. Ikkunasta paistoi hänen kaljuun lakeensa päivä ja se kiilteli. Vahva hikivirta valui ihroittuneelta naamalta.

— Turvesuon ostamista minä ainakin kannatan, mutta mitä moottoriin tulee, olisi kai parasta jättää se tällä kertaa, sanoi Markku.

Aikoi vielä lisätä, mutta Niemen ukko rehahti:

— No enkö sitä sanonut, että Markku on aivan minun kannallani.

Ukko löi kämmenellään saapasvarteensa niin että läjähti ja hirnui: — Enkö sitä sanonut, häh? Kun meillä on kerran entiset koneet, niin piru tässä puun säästön vuoksi uusiin...

Ukon taskussa hölähteli pullo. Se taisikin taas olla jokaisella, naamoista päättäen.

Markun suonissa hulmahti liekkiin matkalla jo hieman rauhoittunut himo.

* * * * *

Suon ostaminen päätettiin, mutta moottoripuuha sai raueta.

Noustiin kahvilomalle ja Markku sanoi laittavansa harjakaiskahvit, kun aikoi erota osuuskunnan hallituksesta.

— Erota? Mitä se nyt puhuu?

— Ei sitä niin... jää sitä vielä aikaa sen uuden emännän luona olemiseen, jos käy kokouksissa.

— Ei hittovie, kyllä Markun täytyy pysyä kiinni osuuskunnassa, muuten ei tule mitään.

Jokainen vastusti hänen eroamistaan. Se tuntui melkein hyvältä, vaikka hän oli päättänytkin erota.

Jos jäisi sen vuoksi, että saisi vaikuttaa raitistavasti ukkoihin?

Siitä ei tulisi mitään. Hänen sanansa otettaisiin leikiksi ja hän joutuisi tarjottelujen vuoksi vielä suurempaan kiusaukseen.

Nytkin kuivasi suuta, kun kuuli pullojen hölähtelemistä ukkojen taskuissa.

Markun mentyä kamariin oli siellä juopottelu käynnissä. Hänellekin työnnettiin pulloa väkisten.

— Mitä, eikö kelpaa? Raitisko? Ei hittovie kannata akkaväen takia raitistella, ainakaan näin kylämatkoilla.

— Saahan sitä siitä olla raitis, jos sen verran maistaa, että suonissaan tuntee.

— No, älä taivastele, pistä vain poskeesi.

— Hän kyllä oli kuullut tämän jo ennenkin, että saahan olla raitis, jos välistä maistoikin. Se oli niillä vetävin valtti. Sitä oli vaikea vastustaa, varsinkin kun himo kipenöi suonissa.

Niemen isäntä vei Markun nurkkaan.

— Maista nyt edes minun mielikseni, kun tässä koneasiassa voitettiin. Eihän siitä eukkosi tiedä mitään.

Ukot katselivat häntä suu vinossa.

— Ei se uskalla.

— Tuli lellipoika hyvästä miehestä.

Markun kädet vapisivat. Veri nousi päähän niin että kohisi. Otti tarjotun pullon ja ryyppäsi, kahdesti, joi pohjaan.

Kuului hyväksymisen huminaa. Suonet alkoivat takoa rauhallisemmin, mutta viina kihosi päähän. Ei yhtään selvää ajatusta saanut enää syntymään. Yksi hämärä häive vain palasi aina uudelleen: hän ei nyt voi mennä kotiin, Kertun luokse, ei voi, ei mitenkään.

* * * * *

Kokous oli loppunut ja miehet, lähteneet kukin haaralleen. Markku loikoi kamarissa sängyn päällä ja muisteli, oliko sanonut itsensä irti osuuskunnasta.

Kaitereen Lassi tuli huoneeseen.

— No, etkö sinä aio lähteäkään? Taisi yhtäkkiä mennä se aine päähäsi. Siinä kun oli seassa pirtua. Jos koettaisit tästä minun pullostani, että voimistuisit.

— Vie pois, en minä... sanoinko minä itseni irti näistä puuhista, sanohan, sanoinko? Jos en sanonut, niin sano sinä heille, etten tule kertaakaan enää.

Markku nousi istumaan sängyn laidalle turtuneena, kasvot pöhöttäen.

— Miksi et tule?

— Etkö sitä käsitä... Kun minä en tahtoisi maistaa, niin täällä ei anneta rauhaa.

— Mutta miksi et maista koetti toinen tutkia. — Vaimosiko vuoksi vai..?

— Ei kuin oman itseni... ja muutenkin... Näethän, miten rappiolla on tämäkin kylä viinojen takia.

— Onko sitten sinun talosi paremmin? kivahti Lassi.

— Harmaala nousee, kun minä vain jaksaisin voittaa tämän paheen.

Lassi naurahti pilkaten.

Markku koetti nousta, lähteäkseen ulos saamaan raitista ilmaa, mutta istui jälleen.

— Älä naura. Pois tästä on leikki, jos näin jatketaan.

Toinen näytti miettivän.

— En minä ainakaan ymmärrä koko raittiusasiaa, sanoi.

— Minä ymmärrän sitä jo hyvin, kun olen saanut olla viikkokausia rauhassa. Paljon parempi on olla raittiina. Näes, kaikki on nyt Harmaalassa toisin.

— No, se on emäntäsi, joka puuhaa...

— Ei, sinä et ymmärrä... vasta nyt, hänen aikanaan se on tuntunut kodilta.

Markku istui syyllisyyden tunnon painamana.

Se lepäsi kuin vuori hänen hartioillaan. Kerttu odotti häntä kotiin, verkon laskuun, ja hän on täällä, voimatonna ja masentuneena.

Kun pääsisi kotiin niin, että Kerttu ei tietäisi mitään.

Voisiko hän sitten valehdella vaimolleen? Ei mitenkään. Se olisi vielä pahempaa.

— No mutta lähde nyt kuitenkin kotiisi, kun kerran olet jo selvä, sanoi Lassi. — Musta kuopii siellä rauhattomana.

Markku nousi ja meni horjuen ovelle. Lassi pisti pullonsa pöydältä taskuunsa ja seurasi.

Pihamaalla kääntyi Markku ja laski kätensä Lassin olalle.

— Kuulehan, naapuri, tehdään nyt oikein miehen päätös, ettei maisteta enää milloinkaan.

Lassi naurahti, mutta näytti kuitenkin vakavalta.

— Kyllähän se, kun saisi vain jäämään...

— Miksei saa, kun hävittää kaikki pesät ensin ympäriltään. Minä olin melkein kuukauden maistamatta, enkä olisi nytkään, jollei olisi tarjottu...

— Eikö sitten ole mielesi tehnyt..

— Se on toinen asia. On se veri sitä vaatinut montakin kertaa, mutta en ole lähtenyt hakemaan, sanoi Markku, kääntäen Mustan tielle ja lähtien ajamaan.

Oli jo myöhäinen. Päivä laski tyvenien vesien taakse. Käet kukahtelivat ja sieltä täältä kylästä kuului iloisia ääniä.

— Soh, Musta, kävelehän; ei ole nyt kiirettä kotiin.

Markku kyyrötti rattailla kuin lyötynä. Ilma oli seestynyt ja luontoa siunaava päivä tehnyt kierroksensa. Sen väreilevät ruskot paloivat vielä tuoksuvissa metsissä.

Terveet ihmiset iloitsivat tällaisesta illasta, mutta hän ei nyt siitä saanut edes rauhoitusta painavalle mielelleen. Miksi ihminen oli niin heikko, kuten hänkin, ettei voinut hallita itseään?

Markku tiesi, että Kerttu antaa anteeksi hänelle ja hoitaa kuin sairasta. Puhuu rohkaisevasti ja uskoo tulevaisuuteen.

Sepä se olikin. Jos Kerttu sanoisi edes yhdenkin syyttävän sanan, niin olisi helpompi, mutta kun näki hänet hellänä ja huoltavana, niin se vasta teki kipeää.

9.

Kerttu odotteli Markkua kotiin. Työväki palasi jo töistä, eikä häntä vieläkään kuulunut.

Vanha Leenakin kävi levottomaksi.

— Nyt on käynyt Markulle huonosti, sanoi hän Kertulle. — Ei olisi pitänyt häntä laskea kylään.

— Eihän miestä niin voi pidättää, virkkoi Kerttu. — Onhan Markulla saattanut olla muitakin asioita viipyäkseen.»

Sen sanoi Kerttu rauhoittaakseen vain Leenaa, vaikka oli itsekin rauhaton.

Villekin palasi salolta tuohikantamuksineen ja toi emännälle metsässä tekemiään marja-astioita.

Kun ei nähnyt vajassa rattaita, eikä Mustaa tallissa, tuli hän alakuloiseksi.

Hänellä oli ollut taaskin niin kaunis päivä metsässä, mutta nyt ei ollut Markku kotona ja siitä tuli huolta. Ei olisi pitänyt Markun mennä kokoukseen.

Villen jokapäiväiset tuohinäpertelyt, joita hän kuljetti metsästä emännälle, houkuttelivat tälläkin kertaa hymyn häiveen tämän kasvoille. Se katosi pian.

— Markku ei ole tullut vieläkään, hän sanoi Villelle.

— Ei näy, ei. Jos minä menisin häntä kuulostelemaan. Tuota noin, minä menenkin heti.

— Parasta on kun minä menen, sanoi Kerttu.

Ville suostui tähän vastahakoisesti, eikä mennyt syömään. Ei maistunut ruoka, kun kerran Markun asiat olivat huonosti. Ne olivat varmasti siten, koskapa ei kotiin kuulunut. Talon muu väki vetäytyi aittoihin ja vajoihin levolle. Leenalle ei tullut uni ja sitä oli salailtava Villeltä, joka käpsehti kartanolla, kai hänkin odotellen Markkua. Ville peitteli levottomuuttaan Leenalta, joka tassutteli tuvan ja kamarien väliä ja pistäytyi väliin portaille. Oli laittelevinaan haravaa varteen, mutta jäikin katselemaan tielle ja kuulostamaan.

Kerttu oli lähtenyt näköjään reippaana Markkua vastaan. Hän olikin päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Markku oli tietysti toisten houkuttelemana langennut, mutta eihän syy silloin ollut kokonaan hänen. Kerttu saattoi hyvin kuvitella, miten vaikeata oli voimakasta himoa vastustaa Markun heikolla luonteella.

Raskaalle se tuntui, mutta sureksimaan siitä ei sopinut jättäytyä, eikä näyttää tuossa tassutteleville vanhuksillekaan alakuloista naamaa.

Markkuhan _tahtoi_ päästä vapaaksi kirouksesta, ja siitä yksin kannatti olla iloinen.

Nyt hän tietysti jossakin odottelee yötä, päästäkseen kenenkään huomaamatta kartanoon ja hiljaa johonkin loukkoon häpeämään heikkouttaan.

Pahinta vain kaikesta oli, jos olisi sattunut jokin tapaturma. Musta kävi vauhkoksi saatuaan kauan odottaa.

Mutta eihän sekään ollut mahdollista.

Luhtaniityn kohdalla tuli Musta rauhallisesti kävellen häntä vastaan. Markku nukkui rattailla.

Musta pysähtyi itsestään ja katsoi Kerttuun, aivan kuin tahtoen sanoa: Näin se taas kävi.

Kerttu nousi rattaille ja otti varovasti ohjat Markun kädestä. Painoi miehen väsyneen pään kainaloonsa ja antoi Mustan kävellä.

Vasta kotiportilla heräsi Markku, kun Kerttu nousi avaamaan porttia.

Tuskaisena etsi hän Kertun katsetta ja laskeutui sulkemaan portin.

Kertun silmissä säteili anteeksiantava hellyys, moitetta, ei lainkaan.

— Sinä olet ihmeellinen, Kerttu. Kuinka paljon sinä saatkaan antaa minulle anteeksi, sanoi Markku.

— Minä teen sen niin mielelläni.

— Etkä yhtään pahoittele, että näin kävi?

— En niin paljoa, kun tiedän, että toisetkin ovat olleet siihen syyllisiä ja että sinä koetat päästä siitä eroon.

— Toisten syyllisyys ei yhtään vapauta minua. Se on vain sinun hyvyytesi, joka ottaa senkin huomioon. Tämän illan tuskan ja häpeän jälkeen luulen jaksavani pysyä miehenä.

Rattaat vierivät kasteisen pihanurmen yli. Markku auttoi Kertun rattailta ja riisui Mustan karjapihalla.

Kerttu odotti portailla.

Sumu nousi lahdelta ja rannalta kuului siipan sirinä. Rastaskin äänteli hakametsässä.

Markku tuli valjasliiteristä.

— Katsohan, miten ihana yö nyt on, sanoi Kerttu. Hän oli riisunut kenkänsä ja sukkansa ja tepasteli avojaloin kasteisella nurmella.

Markun painava mieli olisi pitänyt saada edes vähänkin kevenemään.

— Tulehan syömään, sinulla on kai hirveä nälkä.

Kerttu pisti kätensä Markun kainaloon ja veti hänet mukanaan.

— Mennään sitten vielä... vaikka verkon laskuun.

Markku haukkasi muutaman palan.

— Mutta ethän sinä syö mitään.

— Ei ole nälkä. Tulehan, niin mennään rantaan. Uni ei meille tule kuitenkaan.

Miksi Kerttu ei ole niin surullinen minun takiani, niinkuin edeltäpäin luulin? mietti Markku kävellessään vaimonsa rinnalla rantatietä. Vai salaako hän kaikki? Tuntui sanomattoman hyvältä nähdä Kerttu reippaana. Markku muisti kerran Kertun sanoneen, ettei mikään asia, ei edes tämäkään, suremalla tullut paremmaksi. Täytyi koettaa unohtaa sattunut ja välttää sitä vastaisuudessa. Pyrkiä ylöspäin, taka-askelia muistamatta.

Hän olisi tahtonut vakuuttaa Kertulle tuossa, että tämä oli viimeinen kerta, mutta se olisi ollut sitä jo monta kertaa ennen kuultua, josta asia ei parantunut. Hiljaisella päätöksellä oli varmasti häneen itseensäkin parempi vaikutus.

Kerttu tepasteli vesirajassa. Markku riisuutui ja juoksi pärskytellen veteen. Hän oli sanonut tahtovansa uida, jättää veteen kaiken sen ruumiillisen pahanolon tunnun, joka häntä vaivasi.

— Tule sinäkin, luikkasi Markku syvänteen takaa Kertulle.

Tulenpahan toiste. Jätä sinä vain sinne nyt talviturkkisi.

— Niin jätänkin... kaikki entisyyteni, lisäsi Markku ja veteli pitkin ottein tyvenellä pinnalla.

10.

Markku käveli kesannolla ja tarkasti joka ojan ja saran nurkkauksen, olivatko ne kunnossa. Kuinkahan kauan siitä »olikaan, kun hän oli näin kaikki viimeistä myöten tarkastellut ja nuuskinut miesten jäljiltä. Hyvältä näytti. Maa oli syvältä muokattua ja ojat pohottivat syvinä ja suoralaitaisina.

Naapurit olivat käyneet viime aikoina joskus hänen pelloillaan ja ihmetelleet.

Varsinkin juurikasmaata, jossa naatit koettivat kilvan rehennellä toistensa ylitse.

Muutamina vuosina oli Markku viljellyt vihantarehua, mutta jättänyt sen, muka kannattamattomana. Harmaalassa käveli karja kesäisin kuivilla kanervikkolaitumilla, ja keskikesällä ajeli meijerin maitokuski talon ohi. Nyt kannettiin vihantarehua karjalle aamuin illoin, ja Markun oli pitänyt hankkia kaksi uutta kermankuljetusastiaa.

Niin, hänellä oli kerran ollut maahenkeä jäsenissään, aivan sormenpäitä myöten, mutta juopottelu oli sen hävittänyt melkein olemattomiin.

Ensin alkoi työ tuntua vaikealta, ja sitten nosti kohta ohdake jo päätään voitonriemuisena pelloilla.

Nyt oli saatu maksaa sekin aika ja tehdä työtä kaksin verroin. Raastaa hikipäisinä ohdakkeita ja pajun juuria pelloista.

Menneet vuodet tuntuivat nyt kuin unennäöltä.

Markku talutti parihevoset haasta ja juotti niitä kaivolla. Siinä silmäin alla levisi rehevä ruispelto, joka kuin vahingon kaupalla näytti lupaavan täyttä satoa. Sekin oli vielä viimesyksyiseltään huonosti muokattu.

Markku vei hevoset äkeen eteen ja neuvoi miestä äestämään. Itse tarttui hän kylvövakkaan.

Rehunviljelysinto oli niin tarttunut häneen, että piti kylvää juhannusruista, jota näillä seuduin viljeltiin ainoastaan Huhtalassa.

Keskikesän henki leyhytteli yli peltojen. Viime yönä oli satanut ja maa juonut ahneesti kosteutta. Nurmet loistelivat nyt lukemattomin kukkasin. Apila alkoi tuoksua, ilmaisten siten kypsyyttään. Mehiläisillä oli nyt jo päänvaivaa, mihin kukkaan asettua.

Markku heitteli ripeästi siementä ja kuvitteli satoa, jonka saisi pellosta. Ensin latomääriä rehua ihan ilmaiseksi ja ensi kesänä kymmenen kortta yhdestä juuresta.

Viime päivinä tunsi Markku voimiensa kasvaneen. Himo teki totutun vaelluksensa häntä kiusaamaan, mutta sai lähteä toimettomana. Ei tippaakaan enää, vaikka naapurit kiertäisivät aina kintereillä.

Sieltä naapurien kulmilta ei kuulunutkaan mitään hyvää. Kerttu oli tänään mennyt kylään puhumaan emännille, mitä olisi tehtävä.

Markku hymyili itsekseen. Siellä saatettiin kai käydä tuima taistelu. Kerttu ei hellittäisi otettaan, sen hän tiesi, ja kylän naiset tahtoivat pysyä laisinaan.

Puolisille palasi Kerttu ja Markku oli utelias kuulemaan, mitä hän oli saanut aikaan.

Ei paljon mitään. Kaikki kylän naiset olivat olleet muutaman kiertävän saarnaajan puheita kuulemassa, paitsi Ylisen Sohvi.

Kerttu puhisi pahantuulisena.

— Seuroissa juoksevat, vaan muuhun niistä ei ole... menisivät niiden pappiensa kanssa korpeen hävittämään viinatehtaita.

— Mitäpä siitä, jos ne hävittää, niin apteekeista saa ja ulkoa tuodaan laivoittain, sanoi Markku. — Lakia poljetaan joka paikassa.

— Niin kai... maaseutu kuitenkin käyttää omiaan, ja se meidän on saatava raittiiksi.

* * * * *

Niemen isäntä kääkersi aamiaisten jälkeen Harmaalaan. Oli lähtenyt katsomaan Markun viljelyksiä, kun niitä kiiteltiin pitkin kylää.

No, näyttihän tämä talo nyt todellakin entiseen verraten kuin uudelta.

Hermanni nojasi piha-aitaan ja latasi piippuaan.

— Taitaa tämä sinun eukkosi olla se vieteri, joka panee kaikki käyntiin, sanoi ja iski silmää Markulle.

— Hänen ansiotaan se on, myönsi Markku.

Kerttukin oli tullut paikalle ja virkkoi:

— Eipä kun hänen. Markku on oikein todenteolla käynyt suunnittelemaan kaikkea.

Markku naurahti. Omat ansionsa se osasi kääntää hänen hyväkseen.

— Mutta tuo ei ole paikallaan, sanoi Herkko ja viittasi piipullaan karjatarhaan, jossa näkyi rehun jätteitä. — Ei sitä kannata karjaa kesällä syöttää tuommoisilla.

— Vai ei, kun meiltäkin viedään nyt kermaa meijeriin kahdella astialla, sanoi Markku. Mitä ne saavat kuivilta kankailta?

Ukko mietti ja pöläytteli vahvoja savupilviä.

Niin sanovat, että kahdella astialla, ja isoja ovat vielä, mietti Herkko. Taitaa olla tämä Huhtalan tytär, uusi emäntä, oikein mato järjestämään.

Ja nyt tarjottiin Harmaalassa vain kahvia kaakun kanssa vieraalle, eikä viinoja näkynyt eikä kuulunut. Entiseen aikaan oli naapuri viety kamariin ja kulautettu.

Heh, hyvänpä teki tällainen kahvikin, joka oli oikeista ulkolaisista. Kotona akat keittivät ruisvettä ja siitä tuli väliin etova elämä, jota piti viinalla lääkitä.

— Tulin oikeastaan kysymään, olisiko sinulla siemenruista lainata, sanoi Herkko. — Meidän pellosta ei näy tulevan siemeneksi kelpaavaa. Heilimöi vain paikkapaikoin.

Rukiin lainuun sanoi vain asiakseen Niemen ukko, kuullakseen, oliko Markulla itsellään.

Mistäpä niitä... tuli viime syksynä tuhlatuksi viljaa viinoihin monenkin siemenen vero, sanoi Markku ja naurahti.

Siihenpä ne olivat menneet Niemeläisenkin siemenosat ja osa syötävistäkin.

Viljan haaskuu viinoihin oli melkein hirveätä. Varmaankin puolikymmentä hehtoa meni joka talosta.

Sekin vei taloutta alaspäin.

— Niinhän niitä, jurahti Herkko. — Nyt et taida enää panna viljojasi viinoihin. Tuli se nyt semmoinen heta tähän taloon.

Ukko hirnui ja läjäytti saapasvarttaan.

— En jyvääkään. Enkä muillekaan siihen tarkoitukseen, vaikka satanen kapasta luvattaisiin.

— Älä, vai niin olet muuttunut, naurahti Herkko.

— Niin, ja saman päätöksen toivoisin tekevän jokaisen. Ryyppääminen on kovin pieni nautinto raittiin elämänilon rinnalla. Jos toista harjoittaa niin toinen jää.

Herkko raapasi korvallistaan.

— Kyllä kai se on niinkin. Mutta kun siihen on jo niin tottunut, niin vaatii aina kuin velkaansa. Paljon se tosin vie vuodessa tämä kotipoltto. Saisi litrankaan edes kaupungista.

— Yhtä tarpeetonta kuin kotoinenkin. Ja tottunut siihen olin jo minäkin, mutta kyllä se nyt jää minun puolestani, sanoi Markku, melkein voitonriemuisesti.

Herkko tahtoi nähdä vielä suota, jota Riitun Ville oli ojimassa.

Hän ei usko, ennen kuin näkee omilla silmillään, että Ville kaivaa ojaa. — Kyllä se on uskottava. Villestä on apua enemmän kuin kahdesta päivän pituutta laskevasta nuoresta miehestä, sanoi Markku.

— Ka, enhän mä ollut enää tunteakaan, sanoi Niemen isäntä Villelle. — Ihan kuin nuoret miehet, kun on vielä partansakin ajanut.

— Enkä mä sinua, kun olet aina vain kasvanut alaspäin kuin lehmän häntä, sanoi Ville kyyristellen ojanpohjassa.

— Katsohan tätä pahusta, kun on taitanut käydä ihan ylpeäksi, hohottaa Herkko.

— Mitäs tässä, syntinen ihminen, ylpeilemään.

Totta puhuen, olet mielestäni vanhentunut sitten kevätlumien, arveli Ville.

Istutaan siinä ojan partaalla ja arvioidaan suon hyvyyttä. Puhutaan minkä mitäkin. Sitten sanoo Herkko Villelle:

— No sinusta on taitanut tulla ihan raitis?

Herkon suu vetäytyy ivansekaiselle suppuralle ja hän vetää taskustaan pullon ja heilauttaa sitä Villen nenän alla.

— Otahan tuosta.

Ville ottaa pullon ja tarkastelee sitä, tunteakseen kenen valmistamaa on.

Jokohan pakana ryyppää, hätäilee Markku.

Ville heittää kuitenkin pullon raunioon niin että kilahtaa.

— Siellä on... liemesi, sanoo Herkolle. — Äläkä tuo tänne toista kertaa.

— Katsohan perhanaa, mutisee Herkko, mutta ei sano muuta sen enempää. Totisesti näkee hän nyt ihmeitä. Kaksi juoppoa ihan raittiina. Olikohan heidän nyt parempi olla kuin ennen?

Sitä oli ihan kysyttävä.

— No niin hyvä, etten millään hintaa entiseen vaihtaisi, sanoo Ville. — Ja Markun elämän sinä tiedät kysymättäkin, näet ja kuulet.

Ville painui taas työhönsä, muusta välittämättä. Herkkokin lähti kotiinsa. Olipa hän nähnytkin kerrakseen ja kuullut myöskin. Harmaala oli nyt nousemassa, eikä Markun elämä näyttänyt hulluimmalta. Nuortuneena ja ripeänä liikkui... oliko sitten siitä raittiudesta saanut sen ripeytensä.

11.

Juhannusviinoja varmasti valmistettaisiin kylässä. Tulisi olemaan oikea tulva, ellei saisi sille mitään esteitä.

Poliisirahjukset valittelivat, etteivät jaksaneet juosta kaikkien trokarien jäljillä.

Kerttu mietti keinoja, puhui Markulle asiasta.

Markku veisteli ja vuoleskeli Villen kanssa viikatevarsia ja haravia vajassa. Kerttu istui kynnyksellä.

Ville muhoili ja katsoi merkitsevästi Markkuun. Oli niitä heilläkin keinoja, vaikka ei tässä, emännälle riitettykään niissä keinoissa. Oli puhuttu jo valmiiksi.

— Osakkaina tässä aiotaan olla mekin juhannusviinoista, sanoi Markku.

Kerttu arvasi miesten aikeet.

— Ottakaa minutkin mukaan.

— No jo toki emäntä mukaan... ei muuta kuin kanki olalle.