Part 3

— Meillä se ei ainakaan kanneksi viljoja metsiin eikä viinoja, tokaisi Kerttu. — Markku sitä ei olisi ottanutkaan töihinsä, mutta minä pyysin koettamaan, jos miehestä tulisi vielä ihminen.

Laara nyökytteli päätään.

Saahan sitä Markkua puolustaa. Kyllä se sen on ottanut omiin tarkoituksiinsa. No, joutaa kai se heidän puolestaan. Ei vain pitäisi näytellä itseään parempana kuin on.

— Vai ihminen, jahkaili Amaliakin. — Ei niistä toki semmoisista...

— Ei sanota nyt vielä ainakaan. Mies ei ole näinä päivinä maistanut viinoja ja työssä on malttanut pysyä. Voihan se himo vietellä häntäkin, mutta sopivalla hoidolla...

— Mitenkä sitä sellaista hoidetaan? kysäisi Sohvi pisteliäästi.

— Ystävällisyydellä ja hyvyydellä, kohtelemalla ihmisenä niinkuin muitakin, sanoi. Kerttu. — Minun mielestäni pitäisi jokaisen koettaa sitä samaa sairaisiinsa.

Se näytti vähän sattuvan.

Ettäkö tämä Harmaalan uusi emäntä huomauttelemaan heille miesten paheista, kun kerran oli omassa kohdassaankin samaa, ellei pahempaa.

Niin, onhan niitä sairaita itsekullakin, ilman Riitun Villettä ja muitta semmoisitta, sanoi Laara ja kiristi huivinsa solmua.

Ja katsoi merkitsevästi Kerttuun, vaikka olisi ollut kuinka avokaulainen ja lyhythameinen tahansa.

Kerttu hymähti.

— Niin, juoppouspaheen orjanahan se on ollut Markkukin, vaan uskon hänestä tulevan vielä aivan raittiin. Miehiä on vain kohdeltava, lankeemuksistaan huolimatta, ystävällisesti, mutta ei annettava perään vaatimuksistaan.

Voi, miten mielellään olisi hän nyt, aivan tällä hetkellä, pyytänyt näitä kylän emäntiä kanssaan poistamaan kylän häpeää, juopottelua ja viinanvalmistusta, mutta ei vielä voinut käydä suorasukaisesti asiaan.

Vai voisiko?

Ei, ei vielä. Se pahentaisi vain asiaa.

Hänen täytyisi käydä jokaisen luona erikseen puhumassa. Näin joukossa se synnyttäisi vain pahaa verta.

Ja sitäpaitsi emännät nousivat jo ja kiristelivät äänettöminä pääliinojensa solmuja. Taisi heille jo tulla sanotuksi liikaakin. No, täytyihän itseään puolustaa.

Kerttu meni tupaan. Hän ei ollut muistanut kutsuakaan Markkua emäntien joukkoon.

Markku tuli ovessa vastaan.

— Nyt ne lähtevät, en muistanut ennemmin.

Minä pyydän vielä jäämään. Tuo sinä vielä lisää kahvia.

Markku sai vielä vieraat istumaan, vaikka esteltiin.

— Eihän sitä nyt enää kahvia...

— Pitäisi joutua lehmiäkin lypsämään.

— Kunhan ne tytön luntut saisivat ne ensin kotiin.

Otettiin viidennet kupit ja kun tämä uuden emännän kaakku oli niin kovin hyvää, ei malttanut olla panematta sekaan...

Vieraat katselivat Markkua. Oli käynyt heidän mielestään terveemmän näköiseksi ja liikkui reippaammin kuin ennen. Olisikohan tosiaankin malttanut olla maistamatta? No, saattoihan se olla nuoren emännän ansiotakin.

Markku kertoi olevan ensi sunnuntaina raittiusseuran kokouksen Harmaalassa ja pyyteli emäntiä tulemaan mukaan.

Ei totisesti, mitä se nyt haastoikaan.

Emäntien täytyi siirtää liinat korvien taakse.

— Ettäkö teillä raittiusseuran kokous?

— Niin. Koettakaapa saada nekin isännät sieltä mukaan, sanoi Markku. — Tehdään tässä joukolla sellainen päätös, ettei maisteta eikä suvaita keittäjiä näillä maillakaan. Niin olen tässä ajatellut.

Kustaavan piti ihan ääneen naurahtaa.

— Kyllähän ne miehet tekevät niitä päätöksiä, mutta eiväthän ne pidä, ainakaan tässä asiassa.

— Sitä minäkin, vahvisti Amalia.

Ja Aholan Laara:

— Kyllä se on Kustaakin aina luvannut, että nyt minä en enää maista tippaakaan, mutta jo muutamien päivien päästä pitää saada vaikka kiven kolosta.

— Kyllä kai päätöksensä voi pitää, jos vain oikein tahtoo, sanoi Markku, vaikka tiesi luonteensa horjuvaisuuden.

— Niin, ja naisten velvollisuus on auttaa miehiä pysymään päätöksissään, sanoi Kerttu. — Minun mielipiteeni on tämä, että viinojen valmistus ja nauttiminen loppuisi piankin, jos naiset vain todenteolla tahtoisivat.

Emännät hymyilivät.

Kovinpa tämä uusi emäntä taisi olla etevä, oli ainakin olevinaan. Kyllä se tiedetään, mitä se naisten sana siinä asiassa vaikuttaa. Alkavat vain torailla. Mokomakin hattara tässä vanhempiaan neuvomaan.

— Tuima riita siitä syntyy, jos heille siitä sanoo, vakuutti Kustaava. — Minäkin olen ihan Jumalan sanan avulla koettanut, mutta...

— Ei siinä Jumalan sana auta, kivahti Markku.

— Mikä se sitten, ellei..?

Laara nykäisi huivinsa solmua, että oli tukehtua ja seisoi pönäkkänä, seivästäen silmänsä Markkuun.

Jo tässä ihmeitä, kun rapajuoppo raittiusneuvojaksi...

— Ihminen itse, sanoi Markku varmasti. — Varsinkin jos mies on todellakin _mies_ ja oikein tahtoo, niin lopultakin voittaa, vaikka joskus ylös pyrkiessään lankeaakin. Ja kun nainen häntä auttaa pyrkimyksissään. Mutta kovinkohan moni sitä heistä tehnee.

— Jaa-a. Mikä lihasta on syntynyt se on lihaa, niinpä ihmisen omat aikeetkin niissä asioissa, tuhahti Kustaava.

Markku naurahti ja poistui. Saisipa nähdä, tulisiko Jumala Harmaalan metsiin hävittämään viinatehtaita ja vetämään miehiä käsikynkästä pois paheen tieltä. Ihan pahaa teki kuulla sellaista uskoa ja valheellisuutta.

— Kirkko ja uskonto yksinään ei saa hyväksi nykyajan ihmistä, kuului Kerttu kivahtavan vierailleen. — Mitä se hyödyttää, jos arkipäivinä ryyppää ja sunnuntaina katuu sitä kirkossa tahi muuten sanan ääressä? Ei siitä ihminen tule sen paremmaksi.

— No se on sekin asia niinkuin on, ei se puhumalla parane, muuta kuin kärsimällä, kuittasi Amalia, tehden kiireistä lähtöä.

Ylisen Sohvi kehoitteli käymään, mutta toiset eivät sitä tehneet.

Jopahan tässä nyt semmoista...

— Hyvän se sai Leena miniän, suhahti Laara toisille pihasta mentyä.

— No tietää tämän, kepsakkeen.

— Ja herrashempukan. Keikkuu lyhyvissä hameissa kuin nuoret tytöt ja näyttelee paikkojaan.

— No, että miehet tykkäävät.

— Johan tämä nähtiin Huhtalassa, mikä oli ihmisekseen.

Kertun suonissa kiehui ja kihelmöi.

Kyllä kelpasi miesten rähmiä, kun naiset olivat tuollaisia.

Mutta voisivathan vielä hekin muuttua. Olivathan nämäkin vain puutteellisia ihmisiä. Eiväthän he tietäneet mitään muista katsantokannoista kuin omistaan. Ehkä he vielä muuttuisivat ja heidän kauttaan koko kylä.

6.

Riitun Ville puski ojaa hikipäässä. Hyväpä olikin tehdä työtä, kun oli kauniita ilmoja. Aamulla kun sait silmäsi auki, niin aurinko jo metsän takaa hymyili ja metsä kimalteli kasteisena.

Metsäpolkua astuessa soitti korvaan lintujen lukematon joukko ja metsän tuoksu oli mukavata vetää keuhkoihinsa.

Täysi eväskontti, voit ja kalakukot, oli selässä eikä huolta mistään.

No, mikä oli työtä tehdessä?

Jos viinanhimo joskus poltti, niin aikansa poltettuaan jätti rauhaan ja sittenkös oli taas hyvä olla.

Jumalan kaunista luontoa katsellessa unohti hetkiseksi kokonaan, että oli huonompi kuin muut ihmiset ja aikoinaan elänyt pahasti, kuluttanut turhuuteen tätä armonaikaa.

Kun nyt vanhoilla päivillään, voisi menetetyt korvata.

Ei, ei sitä voinut enää, vaikka kuinka koettaisi. Jos olisi nuorempana sen huomannut. Ei olisi ehkä nytkään, jos ei tämä Harmaalan emäntä, hyvä ihminen olisi tehnyt alkua.

Hänpä se aukaisi silmät näkemään. Nuorempi kykeni neuvomaan vanhempaa. Puheli kauniisti ja kohteli kuin hyvääkin.

Ihan vesi kihosi silmään sitä hyvyyttä ajatellessa. Joka päivä piti huolta kuin omastaan.

Ville istahti ojan reunalle lepäämään.

Sellaiset varmaankin, kuin tämä Kerttu, ovat niitä taivaan valtakunnan asukkaita, vaikka eivät kävisi kirkossa, eivätkä muutenkaan harjoittaisi sanaa. Pelkän hyvyytensä vuoksi. Niin, no, eiväthän ne terveet tarvitsekaan parantajaa, vaan sairaat.

Oli sanottu kylässä, ettei hänestäkään enää tule oikeata' eläjää. Mikäpä hänet tiesi, mikä tulee, kun ruumis on raihnainen pitkäaikaisesta maistelemisesta, mutta työtä toki vielä osaa tehdä.

Kun pääsi ensin alkuun.

Tiukkaa teki alussa. Lapio piti lyödä jo monta kertaa ojan varteen ja eväskontti siihen viereen, että tottapahan siitä omansa löytävät, mutta oli niinkuin joku olisi kädestä vetänyt takaisin.

Nyt on jo helpompi, vaikka kiusaaja aina väliin nykii takin hihasta: Mitä sinä tässä rehkimään, raskaassa työssä, kun elät helpommallakin. Saat maistella viinoja, elää isäntien kanssa ja olla miten haluttaa.

Ei kuitenkaan ilennyt lähteä sen emännän takia, joka piti niin hyvää huolta ja kyseli voinnit joka aamu ja ilta.

Ville katseli suoraksi ja sileäksi hiomiaan ojanlaitoja. Tuntui hyvältä, että vielä sai syntymään ja osasi tehdä. Markkukin aina kiitteli ja ihmetteli.

Ville kaiveli eväskonttiaan ja veteli sieltä voit ja kalakukot. Oli väliin muutakin, herkkujakin. Milloin pisti emäntä eväskonttiin vehnäspalan, milloin piirakan. Nyt oli siellä piparikakku. Se pitääkin nyt jättää syömättä, ihan emännän muistiksi.

Markku harppoi pitkin askelin Villen luokse, tuohikimppu kainalossa.

— Täällä on mies aterialla.

— Niin, rupea sinäkin... On kontissa kukkoa ja voita ja hinkissä on piimää.

— Menenpähän kotiin. Pitäisi näistä tuohista Kertulle virsut... Ville kai se osaa tehdä.

— Vai virsut, semmoiselle hienolle pitäjälle. Johan sinä nyt...

— Se tahtoo, koreillakseen, huvitellakseen.

— No sitte... tuota noin, kyllähän ne osataan, mutta hienommat pitää olla tuohet, pitäjätä myöten.

Et ole osannut ottaa tuohta. Minä otan illalla kotiin palatessa.

— Mitenkäs työ sujuu? Mieliteot ei taida enää tehdä kiusaa?

Ville leikkasi ison palan kukostaan ja haukkasi. Pala näytti tarttuvan kurkkuun.

— Kyllähän se, varsinkin kun mieleen johtuu. Nytkin vetäisi kuin puukolla.

Ville ryysti tuohilipistä piimää ja vasta sitten näytti rauhoittuvan.

— Ei tämä ihmisraato niin pian terveeksi tule ja hyväksi kuonnu. Vieläkö se sinua piinaa, pahahenki? Tuota noin... onhan se sinulla auttaja aina kättäällä, hyvä henki lähettyvillä. Ja sehän se minuakin, hyväkästä, vetää kuin sammakkota ojasta. Älä luulekaan, en minä tässä ojaa kaivaisi sinun pyynnilläsi, vaikka oletkin hyvä isäntä, kylän paraita; emäntäsi se oli, joka sai jäämään.

— Sehän se koettaa minustakin tehdä ihmistä.

— No, meillä on sitten yhteinen auttaja, kun vain osattaisiin kylliksi arvossa pitää.

Ville hymähti. Kuin sanoakseen, että on se... kun näin sattuu yhteinen sairaanhoitaja.

— Minusta vielä väliin tuntuu, niinkuin en jaksaisi kiusausta vastustaa, sanoi Markku alakuloisesti. — Kun ei olisi viinoja näkyvillä eikä kuuluvilla, niin olisi helpompi vastustaa.

— Tuota noin... vai siltä tuntuu. Sehän se, kun niitä siinä ihan silmiesi edessä, kätesi ulottuvilla, niin sinun kuin minunkin... Kun saisit sinäkin olla kotona. Siellä naapureissa ja kokouksissa taidetaan aina tarjota.

— Niin tehdään, vaikka olen pyytänyt, että jättäisivät rauhaan.

— Vai rauhaan, kun toki ilkutaan ja pilkataan. Minä tuota saan paremmin rauhan täällä korvessa, mutta sinulla se on pahempi — No, olethan sinä mies, jolla on voimia. Tuota noin, älä vain anna sille perään, vaikka kuinka vaatisi.

— Olenhan minä voimissa väkevämpi, mutta Ville sittenkin taitaa päästä helpommalla voittajaksi.

Ville naurahti, sylkäsi kouriinsa ja tarttui lapioon.

— Älä sinä joutavia... aikuinen mies. No kyllähän minä sen tiedän, että lujalle se ottaa.

Ville alkoi vakavana piirtää ojanlaitaa ja Markkukin lähti kävelemään.

Kun tässä taas aikansa ahertaa tätä ojaa, niin lähtee tallustamaan taloon, jossa herttainen kyly odottaa. Metsäpolun varrella näkee kukan, toisen toistaan koreamman, ja puussa pään päällä soittaa rastas iltavirttään. Lämmin henkäily viillyttää väsynyttä ruumista ja mieli on niin tasava ja mukava.

Hänen elämänsä tuli vasta vanhana tasaiseksi ja rauhalliseksi. Nuorena kulki ja kompasteli, ja vielä äsken vanhanakin eli rappeutunutta elämää, mutta sitten tartuttiin takin liepeeseen: »kuulehan, tuota noin, sopiihan sitä jo elää ihmisiksikin. Tarttuja semmoinen hyvä haltija, kesäyön terhenetär, liian hyvä ihmiseksi.

Miten lieneekin hänen elämänsä tätä ennen niin rappeutunut. No, niin kai niinkuin monen muunkin, joilla ei ole muuta kuin oma itsensä huonoine haluineen ja taipumuksineen.

Päivä painuu jo iltaviistoon ja iltarastas soittaa. Salolta on jo äsken kuulunut karjan kotiin huhunta. On jo aika lähteä.

Ville lyö lapion ojan reunaan, ottaa konttinsa ja lähtee tuohimetsään päästämään valkoista, hienoa tuohinauhaa emännän virsuihin.

7.

Sunnuntaitkin olivat nyt Harmaalassa erilaisia kuin ennen. Ennen nuoren emännän tuloa istui penkkilöillä kylän ukkoja pitkin päivää jaaritellen ja syljeksien ja Markun kamarissa pelattiin ja maisteltiin.

Kylän juopot isännät kävivät nyt harvoin asiallakaan Harmaalassa, kun tiesivät Markun karttavan viinoja.

Tupa oli sunnuntaina, niinkuin muinakin viikon päivinä, puhdas ja raitis. Sunnuntaina oli vain pöydällä sanomalehtiä ja kirjoja. Miehet viihtyivätkin niiden ääressä, eivätkä lähteneet kylille kuljeksimaan.

Tämä sunnuntai oli vielä muutenkin erikoinen. Kylän raittiusseura pitäisi näet kokouksensa tänä iltana Harmaalassa.

Tuvan nurkkiin oli pistelty koivunlehtiä ja kurjenpolvia ja leiniköitä loisteli maljakoissa. Kerttu koetti arvata, tulisivatko kylän emännät mukaan.

Vanha Leenakin tuntui heitä odottavan.

— Saisi heistä vähitellen karisemaan sitä vanhaa hapatusta, sanoi Kertulle.

— Se käynee vaikeaksi. Saisi heidät auttamaan yhdenkään viinatehtaan hävittämisessä.

Iltapäivällä tulivat ensimmäiset vieraat. Niemen Auroora ja Aholan Elli ja kohta heidän jälessään Kaitereen Aino ja Liisa.

Kerttu arvioi uteliaana tyttöjä. Näyttivät olevan samaa maata kuin äiditkin. Omahyväistä, itserakasta joukkoa.

Sama täällä kuin kotikylälläkin. Sielläkin oli seuran sieluina samanlaista väkeä. Valistuneimmat saivat seista syrjässä, ehkä omaa syytäänkin.

Heidän olisi täytynyt käydä lujalla otteella seuran asioihin ja viedä sitä eteenpäin.

Kylän tyttäret eivät oikein tietäneet, mille kannalle asettua emännän suhteen. Kaarreltiin kuin kissa puuroa.

Olkoot mitä tahansa, mutta heistä minun on ainakin saatava auttajia asialleni, jota aion ajaa, mietti Kerttu. Heistä on vain ensin saatava pois nahjusmainen arkailu ja tyhjänpäiväinen sievistely.

Palvelijat olivat menneet joka-ainoa kylään ja palaisivat sieltä kylläkin iltalypsylle, mutta valmistaakseen heille tilaisuuden olla mukana kokouksessa lähti Kerttu lypsämään.

— Tulkaapa, tytöt, auttamaan minua, pyysi hän Niemen ja Kaitereen tyttäriä, sysäten heille kiulut käteen.

Tyttöjen naama venyi pitkäksi. Katselivat vuoroin musliinileninkejään ja kiuluja. Muut paitsi Liisa. Hänellä oli puuvillapuku ja hän kietasi arkailematta helmat vyötäisille niin että polvet vilkkuivat ja meni jo tarhaan, huutaen mennessään: — Tulkaahan tytöt!

Toiset olivat kahdenvaiheilla, mitä Kerttu tällä oikein tarkoitti. Tekikö pilkkaa vai.. Mutta nähtyään Kertun ystävällisen katseen edessään haihtui epäilys ja tytöt pääsivät irti kuorestaan.

Tarhassa jo hälistiin ja naurettiin. Maito porisi ja kuohui yhtaikaa viidessä kiulussa, ja vauhdilla tuli karja lypsetyksi.

— No, nyt saavat tytötkin olla aivan alusta mukana.

Karjatarhassa saatu vauhti jatkui koko illan. Alussa se oli aivan tarpeen. Ennen oli kuhnailtu ja kähnitty seuran kokouksissa, ja alkajaispuhe tahi runo oli nähnyt vaikeita synnytystuskia asianosaisen leukapielissä.

Aholan Elli lausui nyt vieraat tervetulleiksi niin että jyrisi, ja ohjelma suoritettiin samalla vauhdilla kuin äskeinen lypsykin.

Kertulla oli puheen tapainen, vaikka oli kieltäytynytkin.

Ja se olikin puhe, jota ansaitsi kuunnella. Siinä ei syytelty eikä letkauteltu niinkuin tavallisesti oli kokouksien puheissa ennen tehty. Puheessaan hän pyysi, että kaikki naiset, vanhemmatkin, tulisivat mukaan raittiustyöhön, auttamaan miesparkoja pääsemään irti paheestaan.

Ja hävittämään paheen pesiä, korpiin ja viitoihin rakennettuja viinankeittimöitä. Pelkäämättä keittäjien uhkauksia ja suosijain vihoja.

Ja tulemaan mukaan näihin kokouksiin ja illanviettoihin — ei torkkumaan ja ikävystymään, vaan ajakseen kuulemaan puheita ja muuta ja sitten hyppimään ja keikkumaan, mikä hänen mielestään ei ollut sopimatonta seurojen kokouksissa ja iltamissa, vaan melkeinpä tärkeintä kaikista, ainakin ensialussa, jotta saataisiin kaikki mukaan. Eiväthän nuoret olleet mitään vahanukkeja, että istuttiin ja torkuttiin. Kun oli voimaa ruumiissa, piti sitä purkaa sopivalla tavalla.

Kaitereen Amaliakin oli tullut mukaan, eikä hän nyt nyökytellyt eikä hymyillyt merkitsevästi. Hänen mielestään oli sittenkin Kertun puheessa oikeata. Niinhän sitä pitäisi, mutta...

Ja sitten juotiin kahvia, mustaa kuin terva. Kerttu sitä tarjoili, eikä kukaan muistanut puhua sen sopimattomuudesta mitään raittiusseuran kokouksessa. Niemen Auroora kuiskaili tytöille, mutta joi hänkin kaksi kuppia ja sitten vasta muisti, että olisi pitänyt juoda vain yksi. Punastui ja meni nurkkaan vähäksi aikaa.

Porstuassa sai polttaa tupakkaa. Tuvassa sitä tosin ei olisi sallittukaan, mutta yksikään tytöistä ei nyt muistanut ruikuttaa pojille tupakan turmiollisuudesta.

Markkukin innostui lausumaan runoa, mutta kesken kaiken rupesi häntä naurattamaan ja runo jäi kesken.

Siitä syntyi vain enemmän iloa.

Portailla ja porstuassa kurkkivat kylän pojat. Ne, jotka eivät vielä kuuluneet seuraan, uskalsivat tulla jo tupaan ja hekin saivat kahvia, ihan emännän omasta kädestä.

Ja kehoituksen liittyä mukaan.

Eipäs vastusteltu eikä naureksittu.

— Kyllähän sitä.

— Mitäpä sitä tällaisista...

— Kaikki ovat täällä yhdenarvoisia, julisti Kerttu.

Joku siitä hieman hätkähti ja Niemen nuori isäntä punastui kuin koulupoika. Ei auttanut, kun kerran Kerttu sen sanoi.

Jaatisen Lassi oli aina tehnyt kiusaa raittiusseuran kokouksissa, näytellyt viinapulloaan ja reuhannut. Nyt unohtui reuhaaminen kokonaan. Juotuaan Kertun tarjoamat kahvit, vei hän viinapullonsa piiloon rehuvajaan ja tuli penkille istumaan aivan hiljaisena.

Markku oli varannut toisesta kylästä kaksi viuluniekkaa, ja kun kokouksen ohjelma oli loppuun suoritettu, kysyi hän Kertulta:

— Joko haetaan viulut kamarista?

— Annahan nyt vielä... leikitään nyt ensin muuten.

Ihme, että leikkiin tulivat tällä kertaa kaikki, kursailematta ja arvelematta. Eellimmäisenä olikin emäntä ja piti parhainta riemua.

Vanha Leena istui Kaitereen Amalian kanssa karsinapenkillä ja hymyili. Amaliakin näytti tyytyväiseltä.

— Kun tulisivat nyt ensi kerralla mukaan toisetkin emännät kylästä, Kustaavakin, sanoi Leena. — Ehkäpä se olisi hyväksi, ja kaipa sitä joukolla jotakin keksittäisiin, ettei kotipoltto niin rehottaisi.

— Niin, niin, ehkäpä... Sitä minä vain ihmettelen, että tuo Ville on niin muuttunut, ettei entisestään tuntisi. En uskonut taannoin, että hänestä enää mitään tulisi.

Ville istui ehjissä, puhtaissa vaatteissa pöydän päässä ja näytti nauttivan toisten ilosta. Hän mietti siinä väliin entisyyttään. Kuinka kummallinen sekin oli ollut. Samaten kuin hänen nykyisyytensäkin. Jos olisi pitänyt vaihtaa, olisi hän antanut miehuusvuosia kymmenen nykyisestä yhdestä.

Mutta hyvä kuitenkin, näinkin, että ennen kuolemaansa osasi oikein arvostella elämää ja tuntea, miten se oli elettävä.

Markku toi soittajat kamarista viuluineen, kun laululeikit olivat jo menettäneet viehätyksensä. Tämä oli yllätys ja sitä tervehdittiin riemulla.

Vanha Juha, joka soitti ensiviulua, oli tottunut ryyppyihin, mutta nyt ei sitä oltu tarjottu, eikä oikeastaan kaivannutkaan. Tuli suorastaan hyvälle tuulelle nähdessään nuoret niin iloisella päällä ja emännän erittäinkin.

Aholan Ellin silmät olivat ihan pyöreät ihmetyksestä. Että kun nyt tanssittiin raittiusseuran kokouksessa! Hän _kyllä_ tanssi, mutta kun se ei näissä kokouksissa ollut tapana.

Amalialle se oli suurin yllätys. Suu suppuralla istui, kun ei kehdannut siitä mennä sanomaan.

Kun lopetettiin, kuului kyselyjä yhtäältä ja toisaalta, entisten vastustajain taholta eniten, milloin olisi uusi kokous. Täällähän oli ollut niin kovin hauskaa, ettei mitenkään voinut olla seuraavalla kerralla tulematta.

Tyttäret olivat kiintyneet jo perinpohjin Kerttuun. Kaitereen Liisa kavahti pihamaalla emännän kaulaan ja säikähti sitä niin, että juoksi nurkan taakse toisten nauraessa.

Kerttukin oli tyytyväinen. Ehkäpä joku kylällä puhuisi tanssista ja muusta, mutta sehän ei haitannut mitään. Näin sai kuitenkin kaikki ympärilleen, ja sittenhän oli hyvä yrittää.

8.

Keskikesä läheni. Harmaalassa sujui kaikki Markun mielestä erinomaisesti. Niin paljon ei oltu yhtenäkään kevännä saatu töitä aikaan kuin nyt.

Työn laatukin oli toisenlaista kuin ennen. Pellot aurattiin syvemmältä ja ojat luotiin suuremmat kuin toisissa kylän taloissa.

Ja nyt oltiin jo kesantotöissä, vaikka nekin työt oli ennen tehty vasta juhannuksen jälkeen.

Uuden emännän ansiota se oli kaikki. Kaikki Huhtalassa saamansa kokemukset käytti hän uuden kotinsa hyväksi.

Niinkuin näkymättömin käsin kävi Kerttu kiinni kaikkeen. Markku ei usein huomannutkaan, että tämä ja tuo oli nyt tehty toisin kuin ennen. Kerttu ei kuitenkaan tahtonut missään esiintyä johtajana. Jos Markku ei sattunut seutuville, sanoi hän miehille, että Markku tahtoo sen tehtäväksi niin. Ja kun Markku tuli kotiin, sanoi Kerttu hänelle: »Ethän pahastu» kun sanoin miehille sinun tahtovan viemärin kesannon alapäässä suuremmaksi kuin ennen, sinähän tietysti olisit sen tahtonut niin.

Ihmeellinen sielu, joka tahtoi parantaa ihmisiä ja maata, mutta olla siinä itse aivan huomaamaton ja ansioton.

* * * * *

Markku tunsi tästä syvää kiitollisuutta, mutta samalla tuntui hänestä, kuin olisi hän itse ollut kaikin puolin niin rappeutunut, että toisen täytyi kantaa kaikki huolet ja vetää häntä kuin suon ojasta.

Silloin heräsivät epäilykset hänen kestävyydestään taistelussa viinahimoa vastaan, joka joskus yllätti hänet kuin tuuliaispää.

Ne epäilyksen hetket olivat kaikista raskaimmat.

Kerttu oli pyytänyt, että hän silloin turvautuisi toisen apuun, mutta eihän hän sitäkään voinut. Olisi siten paljastanut hänelle suuren heikkoutensa ja mitättömyytensä.

Eihän hän tosin tahtonut näytellä Kertulle itseään paremmaksi kuin oli, mutta toisesta olisi kai tuntunut kovin masentavalta vetää häntä aina käsipuolesta.

* * * * *

Tänäänkin oli hänellä se hetkensä. Viinapaholainen ei jättänyt häntä tuokioksikaan rauhaan.

Aamulla vuoteesta noustuaan tunsi hän olevansa väsynyt, ja se oli se tavallinen enne.

Ei edes näkynyt aurinkoa tänään, että se olisi auttanut vapautumaan painajaisesta. Taivas oli pilvinen ja sade näytti tulevan.

Markku käveli kartanolla ja tarkasteli, oliko kaikki kunnossa.

Itätuuli tohahteli raskaasti ja viiri vanhan aitan päädyssä kirisi kuin ilkkuen hänelle.

Sukuperintö, monesta polvesta saatu, painoi häntä. Isien nautinnonhimoa sai hän näin suurella vaivalla ja ponnistuksilla kitkeä pois ruumiistaan.

Rengit tulivat kysymään, viedäänkö hevoset hakaan aamiaistunnin ajaksi.

Saisivat kai ne olla tallissakin, kun kesannossa olisi vielä työtä melkein rupeamaksi.

Markku seisoi allapäin. Aikoi sanoa, että kysykää emännältä, sehän se tässä on kuitenkin samalla isäntäkin, mutta jurahti synkästi:

— Viekää talliin.

Liiterin nurkalla seisten kuuli hän renkien naureksivan hänelle: »Isäntää janottaa, muttei uskalla juoda.

Sen siis näkivät muutkin hänen sairautensa. Näkikö Kerttukin? Kyllä kai.

Ja mitä hän Kertulle isännyydestä äkäilemään, ainoalle hyvälle, ehkä parhaimmalle maailmassa. Olisiko parempi, jos Harmaalassa mentäisiin nykyisinkin alaspäin, niinkuin ennen jo mentiin?

Kerttu, hyvä toveri, teki kaikki, mitä suinkin ihminen voi, eikä lukenut siitä mitään ansiota omalle osalleen.

* * * * *

Ruokakello helähti, kutsuen aamiaiselle, mutta Markku käveli rantaan. Sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan mitään määrää vailla.

Souti voimiensa takaa, saadakseen rauhan kirvelevältä janolta. Kerttu näkyi tulevan pihamaalle ja katselevan järvelle. Varmaankin ihmetteli, mihin hän soutaa.

Verkko oli venheen perässä. Se oli jäänyt siihen eilen, kun lahnankudusta palattiin Kertun kanssa.

Hänpä heittääkin verkon saaren rannalle, jotta Kerttu näkee hänen soutunsa syyn. On muka verkkoa vievinään.

Markku istui perään ja meloskeli. Kerttu näkyi kävelevän rantaan.

Pitipähän nyt siihen parhaiksi. Näkee taas kaikki ja alkaa taas hoivata kuin pientä lasta.