Part 2

Kertun povessa vuorotteli hellyys ja katkeruus. Tuo mies tuossa ymmärsi kuitenkin syyllisyytensä ja rikoksensa ja koetti siitä kaikin voimin luopua. Miksi hän ei kuitenkaan tänään voinut hillitä itseään, oman itsensäkin vuoksi, vaikkei olisi häntä muistanutkaan, silloin kun kiusaaja vietteli?

Kerttu käänsi katseensa Markkuun. Siitä loisteli anteeksianto ja hellyys, joka voitti kaiken muun katkeran hänessä.

Markku tuli hiljaisin askelin ja laski päänsä hänen syliinsä.

— Sinun avullasi tahdon tulla uudeksi ihmiseksi. Tahdothan auttaa minua?

— Kyllä.

— Ja luottaa edes hiukkasenkaan minuun?

— Niin.

Kertun äänessä värisi viiltävä suru. Se koski mieheen, joka oli luottamuksensa tyystin menettänyt.

Markku nousi, aikoen poistua huoneesta.

— Mihin sinä menet?

— En tiedä. Salin sohvalle tahi... kävelemään. Hyvää yötä.

— Et saa mennä yksin, minä tulen mukaasi. Metsässä haihtuu kaikki painava, ja huomisen päivän voimme aloittaa toivorikkaana, kaiken unohtaen.

Kerttu kääräisi huivin hartioilleen ja he painuivat kasteisen pihamaan yli metsätielle.

3.

Kevät oli tullut aikaiseen ja Harmaalassakin olivat kevättyöt vielä keskeneräisinä, kun uusi emäntä saapui.

Kasvitarhakin oli vielä kesken muokkaamatta. Ensi työkseen kävi Kerttu siihen käsiksi.

Yhdessä Markun kanssa se muokattiin.

— Näin hyväksi sitä ei ole vielä kertaakaan tehty, sanoi Markku.

Kerttu aikoi siihen sanoa, että sato oli ollut sen mukainen, mutta vaikeni. Markku olisi saattanut pahastua. Vanha Leena oli valitellut, ettei kasvimaasta saatu syksyisin muuta kuin tikkuisia puria, jotka oli syötettävä eläimille.

Muussakin taloudessa oli korjaamista ja parantelemista melkein joka haaralla. Kerttu suunnitteli parannuksia hiljaisena, itsekseen ja kuin ohimennen kyseli Markulta ja Leenalta, tehtäisiinkö niin.

Mitään vastustusta ei kuulunut, mutta parannukset olivatkin ensi alussa vain vähäisiä, eikä Kerttu tahtonut mitenkään esiintyä määrääjänä. Markku saisi kysyä hänen mielipidettään ja kysyikin miltei pienimmissäkin ja Kerttu tahtoi omatkin suunnitelmansa kääntää Markun keksimiksi.

Keväiset päivät vierivät kuin huomaamatta ohitse. Ne menivät melkein liian nopeasti. Työtä olisi ollut enemmänkin jokaista päivää kohden, kuin saatiin suoritetuksi.

Työväki Harmaalassa oli sekalaista, niinkuin muissakin taloissa. Verotyöläisiä ei ollut enää. Päiväpalkkalaisia, joista muutamat tekivät töitä vain nimeksi. Ne vetivät entisestäänkin kuihtunutta taloutta alaspäin.

Muutamana päivänä Markku valitteli laiskiaisten vähäisiä työsaavutuksia.

— Olisiko sinun välttämätöntä pitää heitä töissäsi, kun ovat sellaisia, sanoi Kerttu. — Anna heidän laputtaa.

— Sitä olen ajatellut minäkin.

— Niinpä sanot lauantaina, että hakevat työpaikan muualta.

— Onhan se niin ilkeääkin heitä passittaa maantielle, arveli Markku.

Kerttu hymähti.

Mutta ethän sinä heitä voi vahingoksesi pitää. Oppivat kyllä tekemään työtä, kunhan jonkun aikaa kävelevät..

* * * * *

Lauantaina saivat Iikan Akseli ja Pertun Eemeli lopullisen tilinsä.

Emännälle siitä vihoiteltiin.

Hakivat kylästä viinaa ja aikoivat lauantaiyöksi juopottelemaan.

Kertun saunasta palatessa oli viinapullo pöydän päässä penkillä ja hoitoa pelattiin kiroten ja meluten.

— Mitäs tämä nyt on? kysyi Kerttu silmät selällään.

Markku käveli permannolla, otsa rypyssä, mutta ei kieltänyt.

— Käske sinä heitä lopettamaan, sanoi hän Kertulle.

— Eikö sinussa ole miestä siihen?

Kerttu sanoi sen kalseasti ja huomasi, että Markku pahastui.

— Jos nyt lopetetaan. Ja viinoja ei saa meillä viljellä, sanoi Markku miehille.

Nämä eivät mikseenkään. Aloitetaan uusi peli ja lyödään lehtiä kiroten pöytään.

— Noo, ryyppäät sinä itsekin ja pelaat, tule vain mukaan. Joka lauantai-ilta tässä on istuttu...

Kerttu ei odotellut enempää. Tuli nurkkaukseen ja heitti pullon avonaisesta ikkunasta pihamaalle. Kolahtaen särkyi se pihakiveen.

— Kerätkää korttinne, tahi pistän ne hellaan. Akseli ja Eemeli saavat nyt lähteä.

Kerttu sai Markulta kiitollisen katseen. Olipa hyvä, että Kerttu oli niin suorasukainen.

Miehet lähtivät kiroillen, ja toiset naureksivat, hyväksyen Kertun teon.

Yksi miehistä uskalsi vain kysäistä:

— Pitääkö sitten emäntä kortinpeluuta syntinä?

— Enkä, jos se on leikkiä, niinkuin muukin pelaaminen, mutta kun siinä kirotaan ja vannotaan.

— No se justiin, kun ei osata kauniisti...

Näki, että emännän mielipide vaikutti paremmin kuin nuhdesaarna. Jos vasta pelattaisiin, tehtäisiin se kauniisti.

Ja olihan muutakin ajanviettoa, sanomalehdet ja muut, kirjojakin, kun vain kehtasi niitä lueksia.

* * * * *

Harmaalassa kävi nykyisin vieraita. Varsinkin naapurien isäntiä puhumassa osuuskunnista ja muista. Markkukin oli niissä puuhissa mukana ja kävi usein kokouksissa. Kerttu pelkäsi Markun suhteen naapureita ja heidän käyntejään. Viinoja keitettiin melkein julkisesti ja taskumatti oli melkein jokaisella.

Ei vielä ainakaan ollut Markku langennut kylä matkoillaan, eikä ottanut kotona, vaikka tarjottiin.

Mutta viinanhimo poltti, sen näki, ja Markku kävi rauhattomaksi kokouksiin lähtiessään ja kun joku vieras tuli taloon.

Joskus valitti Kertullekin verensä likaisuutta.

— Sinä et saa sitä pahoitella, etkä valittaa, vaan koettaa päästä voittajaksi, sanoi Kerttu.

— Niinhän koetankin, kun sinä autat minua ja olet niin kovin hyvä.

— Ja etkö muka muuten, naurahti Kerttu. — Tokihan nyt miehinen mies huomaa, mikä on turmiollista itselleen ja koko yhteiskunnalle. Luonnon ja työnteonhan pitäisi auttaa heikompiakin sellaisessa.

— Sinä otat sen myöskin yhteiskunnan kannalta, sanoi Markku.

— Otanpa niinkin. Mitä näet tässäkin kyläkunnassa, muuta kuin rappeutumista joka haaralla. Joka talossa mennään hurjaa vauhtia alaspäin aineellisesti ja henkisesti.

— Se on kyllä totta. Velka lisääntyy sellaisissa taloissa, vaikka näinä aikoina saataisiin lisätyksi varallisuutta tuotannollisella työllä.

* * * * *

Harmaalan nuorta emäntää tultiin pyytämään paikkakunnan raittiusseuran iltamiin puhujaksi.

Pyynnön esitti nuori Heinälän isäntä, joka kuului olevan esimies.

— Vai on tälläkin kylällä raittiusseura, naureksi Kerttu. — Ja minä sitten muka puhujaksi.

Vieras istui keittiön penkillä ja pyöritteli neuvottomana hattuaan.

— Onhan se... tahtoo olla harrastuksen puutetta... näissä paremmissa ihmisissä.

— Niin kuuluu. Viinoja kuulutaan keitettävän muutamien talojen karjakeittiöissäkin, sanoi Kerttu, tarjotessaan kahvia vieraalle. — Mitä se teidän seura on saanut oikein aikaan, kun tämä kylä on niin kuuluisa viinoistaan?

Vieras nolostui yhä enemmän: Tämäpä uusi emäntä oli kovin ankara. Minkäpä niille, viinankeittäjille ja keitättäjille.

Kerttu tiesi ne raittiusseurojen puuhat ja saavutukset. Kotikylällään oli hän ollut jäsenenä jonkun aikaa ja käynyt kokouksissa, mutta sitten kyllästynyt. Kokouksissa jauhettiin turhia juttuja ja kinasteltiin. Kaikki olivat jäykkiä ja virallisia ja takanapäin syyteltiin toisiaan milloin mistäkin.

— Taitaa olla teillä samanlainen seura kuin meilläkin, ettei saatu mitään aikaan, sanoi Kerttu Heinälän isännälle. — Viime lopulta jo pelkäsivät kokouksia ja iltamiakin.

— Niin ne tekevät täälläkin. Valittavat, että kaikki on liian vakavata. Kun olisi väliin tanssia ohjelmissa, niin kyllä silloin riennettäisiin iltamiin ja kokouksiin.

Markkukin tuli kahville ja kuulosti juttua.

— Onko teistä sitten tanssi niin kovin synnillistä? kysyi Kerttu vieraalta.

— Eipä suinkaan. Tanssinhan minä itsekin, mutta kun se on raittiusseurojen ohjelmissa kiellettyä, niin...

— Siinäpä se on, naureksi Markku. — Parantajat koettavat tehdä heti sairaansa terveiksi, toisin sanoen, tavalliset ihmiset hyviksi ja siitä ei tule mitään. Olin minäkin jo kerran seuran jäsen, mutta kun siellä olivat kaikki niin hyviä ja pyhiä, ei tällainen tavallinen kuolevainen siellä oikein viihtynyt.

Naapuri nousi lähteäkseen.

— Ei sitten emäntä taida tulla meitä auttamaan?

— Ei tällaisesta ole puhujaksi ainakaan. Voisimmehan ehkä muuten tulla.

Kerttu katsoi kysyvästi Markkuun.

— Pitäkää joku kokous meillä, pyysi Markku

— Silloinhan saamme olla mukana.

Markun pyyntö näytti vierasta ihmetyttävän. Vielä äskettäin oli nähty Markun kuljettavan viljoja viinankeittäjälle.

— Pitääpä sanoa. Mielellään kai tulevatkin.

— Ja koetetaan siksi saada kaikki mukaan, lupasi Kerttu.

— Se nyt lienee vähän vaikeata, arveli Heinämäen isäntä. — Mutta saahan koettaa.

Vieras poistui.

Markku hymähteli.

— Mitä sinä siinä naureksit? kysyi Kerttu.

— Sitä vain, että et taitanut tietää, että tämä nuori isäntämies on huono raittiustyön tekijä. Maistaa itse, kun sattuu, ja puuhissaan on kova puoluemies. Raittiusseuran kokouksiin saa tulla vain talollisten pojat ja tyttäret.

— Yhyy, vai siten... no eipä sitten ihme, jos viinasaksat liehaavat. Koetappa luvata minulle, mitä pyydän.

— Kernaasti.

— Että koetetaan yhdessä tehdä jotakin tämän kyläkunnan hyväksi.

Markku seisoi mietteissään ovella.

Minulla on kyllä työtä omassa itsessäni, mutta jos jotakin voin... virkkoi hän.

Kyllä sinä vielä voit paljonkin, kunhan ensin jaksat tehdä selvän tilin itsesi kanssa.

Siinäpä se onkin. Sinä et taida muistaa, että isäni ja isänisä ovat menettäneet henkensä viinoihin.

Markku näytti kovin synkältä sen sanoessaan.

Vanha Leena oli tullut keittiöön ja katsoi kysyvästi molempiin. Eihän Markku liene taaskin maistanut?

— Kyllä minä sen tiedän, mutta — onhan sinussa miehuutta.

Markku meni iloisena työhönsä. Tuntui hyvältä kuulla, että Kerttu kuitenkin luotti häneen.

4.

Harmaalassa oltiin aterialla. Joku huomasi ikkunasta Riitun Villen tulla vihlovan peltotietä taloon. Oli päissään niinkuin tavallisesti ennenkin taloon tullessaan.

Ville kolisi porstuassa ja aikoi mennä tupaan, mutta huomattuaan perheen aterialla keittiössä, tuli sinne.

— Hyvää päivää taloon.

Ville oli kuullut tästä Harmaalan uudesta emännästä ja tuli nyt katsomaan. Ka, niinhän tämä kuin muutkin ihmiset. Korea vain oli ja lihavanpuoleinen, niinkuin sitä pitääkin olla ison talon emännän.

Se oli sitä Villen viisautta ja Markku katsoi uteliaasti, mitä siitä Kerttu pitäisi.

Viite otti pullon taskustaan ja kulautti. Kävi sitten penkin nenälle istumaan ja seivästi pienet silmänsä emäntään.

Tokko tämä pakana sanoikaan hänelle viinoista mitään?

Kerttu ei osannut pitää miestä muuna kuin hieman rohkeanlaatuisena ilveilijänä.

— Tota noin, sitä nyt on rikkautta tässäkin talossa, että ilettää, turisi Ville. — Ja sitten kun tehdään tästä isännästä raitis, niin kohta ei kulkijoita kumarrella.

— Älä viitsi tuolle pahukselle sanoa mitään, sanoi Markku Kertulle.

— Minä käsken sen riiviön tukkimaan suunsa ruoalla, sanoi Kerttu ja käski Villen syömään.

Mies katseli pöllämystyneenä emäntää. Sieltäkö päin tuuli kävikin.

— No, kun kerran tarjotaan, niin kiitetään. Ei sitä ole tässä talossa ennen tarjottukaan.

Miehet naureksivat. Markun silmistä loisti sisäinen riemu. Kerttu oli toisenlainen kuin muut ihmiset. Osasi voittaa vastustajansa.

Villen piikittelyhalu ei vielä kuitenkaan loppunut.

— Sinun rukiisi näkyy hurjasti sakovan, hän sanoi Markulle, suu täynnä ruokaa. — Tulee siitä viinoiksikin.

Kerttu nauroi.

— Vai siihen Ville rukiit panisi.

Toi Villelle täyden vellivadin ja lisää voita lautaselle.

— Eiköhän Ville rupeaisi vähän minua auttamaan? kysyi sitten, istuen Villen vastapäätä penkille.

— Ka, mitä tuota... tällainen osannee.

Katsoi kysyvästi emäntään punaisilla silmäräpylöillään.

— Että mentäisiin hävittämään tämän kylän viinakeittiöitä, sanoi Kerttu.

— Hö, hö, hö, vai sitä... ei sinne uskalla... lyövät puukolla.

— Senkö takia poliisitkin jättävät ne rauhaan, kun pelkäävät?

— Eivätköhän vain. Ne Turakat ja Purakat ovat sellaista väkeä, etteivät välitä ihmisen hengestä, tiesi Ville.

— Kylläpä miehet ovat arkoja. Minä vain uskaltaisin, kun löytäisin.

Ville röyhtäisi täyteläisenä ja pyyhki tyytyväisen näköisenä partaansa.

— Kyllähän ne taas löydetään, jos niiksi tulee. En minä heitä suojusta, niinkuin talolliset. Tuota noin... enkä minä osta, kyllähän sen emäntäkin tietää, niinkuin nämä toisetkin, että kanneksin viinoja metsästä isäntien taakse ja jauhoja tehtaalle. Tuota noin... kun ei ole näistä muistakaan töistä.

Vähän salavihkaa emännältä pisti Ville viinapullonsa takin ulkotaskusta povitaskuun. Ei sitä enää näytellyt.

Miehet lähtivät töihin. Kerttu kutsui Markun kamariin.

— Eikö sinulla olisi mitään työtä tuolle miehelle? Minua niin haluttaisi kokeilla, eikö hänestäkin vielä tulisi ihminen.

Markku näytti hämmästyvän Kertun ehdotuksesta.

— Tuskinpa hänestä tulee mitään. Kuljettelee vielä viinoja miehille.

— Mutta jos koettaisi kuitenkin.

Markku mietti.

— Ja ihmisetkin sanoisivat, että otti Riitun Villen viinoja haalaamaan.

Markku katsahti voitonvarmana vaimoonsa.

—Höh, ihmisten puheista vähät. Jos kerran ei tee mitään sellaista, jota tarvitsee hävetä, niin antaa kuulua. Panisit miehen vaikka ojan kaivuun.

— Saman tekevä. Saadaanpa nähdä, montako päivää mies tekee työtä, kun lähtee livistämään.

Markku esitti Villelle työmaan. Isolla suolla olisi ojansiivousta ja saisi tehdä vaikka koko kesän. Talosta saisi ruoan ja työkalut. Palkasta kyllä sovittaisiin.

— Hö, hö, hö, vai ojalle... sitäpä ei oltu tarjottu, tuota noin, työtä hänelle pitkiin aikoihin. Tätä tyhjää puijaamista vain. Lähdehän neuvomaan.

Emäntä tuli keittiöön.

— Ville kai antaa sen putelinsa tänne minun talteen! Mitäpä siellä työmaalla sillä tekee.

Ukkeli kaivoi putelin taskustaan.

— Tuota noin, passaa tästä ottaa, jos sattuu mahaa kouristamaan.

Aikoi maistaa, mutta silmättyään emäntään, painoi korkin lujempaan ja antoi pullon emännälle...

— Ei siitä, tuota noin, puhuta, jos emäntä niinkuin sattuu mahatautiinsa...

— Jopahan siitä nyt... puhumaan.

Kertun iloinen nauru kajahti keittiössä.

Vanha Leena joutui hätäisenä selittämään Kertulle, kun jo miehet olivat menneet:

— Kun nyt otti sen Ville-räähkän muka työhön, ojankaivuun pätö elukan. Tokko se siitä puhui sinulle mitään?

— Voi, täti kulta, kun minä sitä tahdoinkin. Tuli vain sellainen piuka, että jos siitäkin poloisesta tulisi vielä ihminen.

Leena katsoi ällistyneenä Kerttuun.

— Vai sinä se... no, piuka se kyllä oli. Enpä usko siitä mitään tulevan.

Näytti kuitenkin miettivän.

— Kyllä siitä kylällä syntyy korea juttu, syntyy vainenkin.

Leena nyökytteli harmaata päätään.

Kerttu meni jo pihamaalla ja nauroi mennessään. Eikö liene hänelle nauranut.

Leena jo naurahti itsekin.

Soma tämä nuorikko, kun kerää taloon semmoisia ihmisiä ja passituttaa tielle Iikan Akselit ja Pertun Eemelit. No, heistä nyt ei ollutkaan muuta kuin vaivaista vastusta. Kiroilivatkin aina niinkuin mielettömät.

Kerttu penkoi pihamaan laidassa lavojaan. Vanhan Leenan piti mennä vielä puhumaan siitä Riitun Villestä.

— ... että kyllä ne nyt siitä sanovat kylällä vaikka mitä.

— Mitäpä me täti siitä... tietäväthän ne sen piankin, mitä vasten se on otettu. En ole tottunut pelkäämään kyläläisten puheita.

— Noo, mitäs nyt sinä, kun olet sellainen hyvä ihminen.

Leena lähti hissuttelemaan kartanolle.

Päivä paistoi ja eteläinen huojutteli täyteläistä ruispeltoa, jossa näkyi jo muutamia tähkiä pihamaan laidassa. Leena kutsui Kertun niitä katsomaan.

— Minusta ne ovat niin kauniita, ensimmäiset tähkäpäät. Niissä on kuin salainen siunaus työlle ja ihmiselle.

— Niin, ja koko tämä luonto. Katso täti, miten väkevän sinisenä väreilee järven selkä.

Pienet keltakukat ja sinikellot koettivat nyökkäillä rehevällä nurmella, eikö heitäkin huomattaisi.

Leenan silmiä huikaisi päivä ja niillä piti siristellen katsella. Niillä näki kuitenkin vielä tarkkaan. Harmaalan kartanolla oli nyt siistiä ja kaikki hyvässä järjestyksessä. Työmiehet eivät saaneet jättää työaseitaan kartanolle huiskinhaiskin. Niillä oli määrätty paikkansa vajassa ja Leena ei saattanut olla ihmettelemättä tätä muutosta, joka Harmaalassa oli tapahtunut.

Tietysti se oli uuden emännän ansiota. Hänen sanoistaan ei enää välitetty, ei Markkukaan, mutta tulipas toki hyvä hengetär taloon, joka valvoi kaikkea.

Pellotkin näyttivät paremmin kynnetyiltä kuin muina keväinä. Markku oli teettänyt uusia sahroja ja korjauttanut auroja.

Ja käskenyt miestensä painamaan niitä syvemmälle maahan.

Suvitouon oras ja juurikasvien taimet sitä kiittelivät kilvan. Oikein hyvää teki katsella reheviä lantun ja turnipsin taimi rivejä.

Leena siristeli silmiään ja käpsehti pihatoilla.

Niin, niin. Luoja antoi sadetta ja aurinkoa. Ihmisen oli vain muistettava täyttää velvollisuutensa.

Leena oli hissutellut aittamäelle, johon näkyi osa kylän taloista, kapeahkon salmen takaa.

Niin, se kylä siellä oli huonossa maineessa. Tähän asti oli Harmaala ollut jakamassa sitä mainetta, mutta nyt näytti muutos tapahtuvan.

Miten tuolla kylässä? Ei kuulunut vielä ainakaan hyvää. Kirous painoi siellä maata ja ihmisiä, oikeastaan ihmisten kautta maata. Rappiolla oli jokainen talo, yksi enemmän, toinen vähemmän. Viina-savut tissusivat salolla ja juotiin ja mäiskettiin. Emännät ja tyttäret valittelivat ja kävivät kirkossa ja olivat pönäköitä, varsinkin vanhemmat, vanhurskaudessaan. No, tyttäret niissä raittiusseuroissa, mutta emännät toimettomina. Jos heille uskalsi huomauttaa paheesta, niin pää pystyyn ja: »mitäpä se kannattaa syytellä, onko sinun poikasi parempi.»

Hyvä isä siunatkoon sitä ylpeyttä!

Se ylpeys ja sitten sen lisänä tekohurskaus eivät kantaneet hyvää hedelmää, ei totisesti.

Eikähän tässä oltu kehuttu omaakaan kohtaa, valiteltu vain ja odoteltu apua jostakin tulevaksi.

Harmaalaan se oli tullut, sen näki nyt kaikesta. Nuoren, hyvän naisen mukana tuli siunaus ja sitä riitti joka paikkaan.

Kun saisi sen ulottumaan koko kylään asti. Kun Kertun kädet ulottuisivat ja riittäisi voimia. Niin, niin, saisi naapurien emännät mukaan.

Sillä naisilla siinä kuitenkin oli suurin tehtävä, jos vain osaisivat tarttua siihen oikealla otteella, lempeästi, hyvin sydämin, niinkuin tämäkin Kerttu.

Niin, niin.

Leena vain tassutteli mietteissään. Eteläinen huojutteli rehevää laihoa ja sinikelloja, jotka nyökkäilivät ystävällisinä hänelle.

5.

Harmaalaan tuli vieraita.

Naapurien emännät olivat lähteneet oikein joukolla katsomaan, miten nyt Harmaalassa, kun oli uusi emäntäkin.

Hauskaapa oli, että muistettiin.

Emännät, Niemen Rustaava, Aholan Laara, Ylisen Sohvi ja Kaitereen Amalia, katselivat Harmaalan pihamaalla ympärilleen.

Kovin olikin siloista joka paikassa. Ei näkynyt rekiä eikä rattaita, eikä muitakaan romuja, joita aina nähtiin talojen pihavierillä.

Lavoja ja kukkapenkereitä joka puolella. Kovinpa se tämä uusi emäntä täisikin olla herrasverinen, kun noin laitteli.

Harmaalassa oli jo iltalypsy suoritettu ja maito laskettu. Karja makaili tyytyväisenä tarhassa.

Sitä ihmeteltiin, kun tulivat näin aikaseen. Siellä toisten talojen karjatytöt huhuilivat salolla karjojaan kokoon. Olivat semmoisia kupeloita, etteivät saaneet karjaa kotiin ennen kuin siinä puolen yön tienoilla.

— Tietäähän ne nämä nykyiset palvelijat.

Aholan lihava Laara nyökytteli päätään.

— No, kun poikien jälissä juostaan, suhahti Niemen Rustaava. — Yöt aitoissa ja päivät metsissä.

— Niin, niin.

Kaitereen Amaliakin huokasi raskaasti sitä synnin viettelystä.

Kerttu pyyteli vieraitaan sisään.

Vanha Leena meni jo laittamaan pannua kuumaksi.

— Eihän tässä nyt toki sisään, kun näin kaunis ilmakin. Näitä uuden emännän laitoksia tässä pitää katsoa.

Ylisen Sohvi, vieraista nuorin, koetti tavoitella ystävällistä sävyä ääneensä. Kiepsahti jo Kertun käsikynkkäänkin.

Kerttu hymyili.

Tämäkö se nyt oli sitä tämän kylän jumaliseksi tekeytyvää, synnistä ja kurjuudesta huutavaa joukkoa, joka ei kyennyt kuitenkaan hillitsemään viinojen lakkaamatonta virtaa kylässään. Eikä sallinut siitä puhuttavankaan, niinkuin hän oli kuullut.

— Eihän näissä mitään katseltavaa...

Kerttu seisoi lavojensa ja kukkapenkkiensä vieressä avokaulaisessa kotikutoisessa puvussaan, joka sai varsinkin ankaran Niemen Rustaavan paheksuvia katseita.

Hihatkin oli siinä uuden emännän puserossa liian lyhyet. Kun käsivarret olivat paljaina ihan lähelle olkapäitä!

Mitä se nyt semmoinen näytteleminen.

Jo takertui niihin Ylisen Laarakin.

— On laittanut noin lyhyet hihat.

— Niin, ne ovat mukavat kasvimaalla ja astioita pestessä, sanoi Kerttu.

Kaitereen Amalia katsoi Kertun hametta tutkivasta Se oli liian lyhyt. Kun ei ulottunut kuin puolipohkeeseen ja sitten niin kovin leveä. Tuuli sitä siinä parhaillaan pelmuutteli ja nosteli.

Amalia supisti suutaan. Mikähän itämä Kerttu oikein olikaan, heilakka. Olisi pitänyt Markun naida omalta kylältä, niin olisi saanut pitempihameisia, varmasti säädyllisiä.

Mentiinhän sitä toki sisään, koskapa sieltä tuntui nenään kahvin ihana lemu ja oli tietysti katsottava tämän tulokkaan laitoksia siellä sisälläkin.

Kerttu kattoi kahvipöydän ruokailukamariin, joka oli kyökin viereinen huone. Kantoi kaakut ja leivokset.

Leena toi pannun ja istui joukkoon.

Silmistä loisti voitonriemua: Tällainen miniä se nyt on Harmaalassa. Mitäs sanotte?

Kerttu tarjoili ystävällisenä ja odotti tilaisuutta, miten saisi käännetyksi keskustelun kylän yhteiseen paheeseen, viinoihin.

— Joko emäntä on käynyt täältäkäsin kirkossa, kysyi Niemen Kustaava Kertulta. — Siellä oli viime pyhänä niin mainio pappi. Puhui tästä nykyisen ajan turmeluksesta ja sen parannuspuuhista. Pahemmaksi sanoi vain niistä kaiken tulevan.

Kerttu pakoitti hymyn huulilleen.

Parasta oli, kun hillitsi itseään ja kuunteli. Vastaan väittämällä voisi heistä menettää kokonaan auttajat asiassaan, jota aikoi ajaa.

— Jää vähän aikaa kirkossa käyntiin, selitti Kerttu.

— Niin, ja jos ei kerran ole halua, virkkoi kuivasti Kustaava. — Monetkopa sitä enää nykyään kirkossa käyvätkään.

— Niin, niin. Kyllähän sitä oikeastaan saa palvella jumalaansa täällä kotonaankin, sanoi Leena.

Hänen oli toki puolustettava Kerttua, kun aikoivat noin häikäilemättömästi käydä syyttelemään. Ja sitäpaitsi hän tyytyi kotoiseen jumalanpalvelukseen.

— Jaa, jaa, ei se sitä ole, tokaisi Kustaava, ja häntä säesti Laara:

— Ja eikä ole täällä pappia.

— Niin, ja kirkonpenkissä istuminen on niin mukavaa, jatkoi Sohvi.

Kertun piti rientää tupaan hieman nauramaan.

Markkukin tuli työmaalta ja näki Kertun nauravat kasvot ja iloisuutta säteilevät silmät.

— Mitäs nyt?

— No kun täällä on vieraita, kaikki naapurien emännät ja... arvaathan sinä, mitä ne puhuvat.

-— Jos minäkin tulisin kuuntelemaan?

— Et saa vielä ainakaan, että kuulen lisää, viittailuja sinusta ja muusta — tulen sitten hakemaan.

Kerttu riensi sisään.

Leena oli jo kaatamassa toisia kuppeja.

Kerttu tarjoili leipää.

— Ei toki enää, esteli Amalia, mutta latoi kuitenkin teevatinsa täyteen leipää. — Mitä ne nämä ovat nimeltään, joissa on reikä keskellä?

Ylisen Sohvi purskahti nauramaan ja sai kahvin henkeensä. Sitä meni pöytäliinalle ja pönäkän Rustaavan silmille.

Laara ja Sohvi latelivat omiaan. Kustaava ja Amalia nauraa hekottivat mukana.

Kerttu näytti harmistuneelta.

Pianpa unohtui kirkko ja pappien saarnat. Eipä ollut ihmekään, jos näissä naisissa ei ollut seutukuntansa kohottajaa.

Rustaavalla oli mielessä tärkeä asia. Riitun Villen ottaminen taloon. Siitä ei mitenkään voinut olla kysymättä tältä uudelta koreilevalta emännältä.

— Kun kertoivat, että Riitun Ville on teillä muka työmiehinä, aloitti. — Kai se on valepuhetta?

— Eikä ole. Pyysin Markun ottamaan hänet työhön, että lopettaisi huonon ammattinsa, viinojen haalaamisen ja viljojen kantamisen viinatehtaille, sanoi Kerttu ja katsoi, mitä se vaikutti pöytäkuntaan.

Rustaava keikautti hieman päätään ja Laara suipisti suunsa suppuralle. Amalia veti suunsa salaperäiseen hymyyn ja Sohvi ei mitenkään malttanut olla iskemättä silmää Amalialle.

Vai mukamas työmiehiksi tämä Ville. No, kyllä ne Villen työt tiedettiin. Kaipa se Markku tarvitsi niitä Villen töitä niinkuin muutkin. Viinoja kantamaan ja...

— Tulleeko siitä Villen työnteosta mitään? Tekeehän se sitä, mitä on tottunut tekemään, sanoi Rustaava.