Part 5

— Eiköhän olisi kuitenkin parempi, jos muuten... ennen kuin ehtivät laittaa kojeitaan, arveli Kerttu. Ja sitten olen ajatellut, että jos uhraisimme rauhallisen juhannusaattoinamme kyläläisten hyväksi, puuhaamalla kokot ja illanvieton. Mitä sanot siihen, Markku?

— Kernaasti minun puolestani. Nyt ehkä tulisivat kaikki nuoret mukaan ja osa vanhoistakin.

— Tuota noin... etteikö sitten mentäisikään metsiin pesiä hävittämään? kysäisi Ville pettyneenä:

— Vaikkapa tuolla käväisisikin, mutta ensin aion kuitenkin puhua kauniisti kyläläisille, sanoi Kerttu. — Jos saisi kaikki emännät puolelleen.

— Voithan koettaa. Tänäänhän on pyydetty meitä Aholaan, Kustaan päiville. Siellähän sopii ottaa puheeksi, sanoi Markku.

— Lupaatko auttaa minua?

— Tässäpä nyt sitten auttaja sinulla, naureksi Markku. — Alkavat pian niskojaan nostella.

— Välipä tällä vaikka nostavatkin.

Kiemuroivaa karjapolkua, oikotietä, mentiin illalla Aholaan. Kerttu hypähteli kiveltä kivelle kuin nuori tyttö. Kivien ja mättäitten välissä loistelivat metsätähdet ja vanamot, ja Kerttu pysähtyi välillä niitä poimimaan. Satakieli lauloi.

— Nauttiikohan todellakin ihminen enemmän himojensa täyttämisestä kuin luonnosta, tästä kaikesta kauniista? arveli Kerttu.

— Tuskin sellaiset luontoa muistavatkaan. Se on heille kuin suljettu kirja.

Kerttu löysi keltasirkun pesän ja he pysähtyivät katsomaan poikasia.

Markku pisti kuolleen kärpäsen yhteen avonaiseen nokkaan.

— Voi miten pieniä ja avuttomia ne ovat, virkkoi Kerttu, - Nykäys vain, ja koko perhe olisi hajalla. Tuollaisten pikkuraukkojen ei kuitenkaan tarvitse kärsiä vanhempiensa huonoista töistä.

Markku kävi vakavaksi. Sukuperintö, josta hän sai kärsiä, voisi käydä ehkä hyvinkin kohtalokkaaksi hänen lapsilleen, joita he tulisivat saamaan. Sitä hän ei tullut ennen koskaan ajatelleeksi, vaikka oli nähnyt paljonkin henkisesti ja ruumiillisesti vajavaisia lapsia ja sellaisia, joilla oli samat taipumukset kuin isällä, mutta paljon voimakkaammat.

Kyllä kai Kerttukin oli sitä ajatellut, vaikka heitä yhteisesti säästääkseen ei siitä puhunut.

Markku tuli puhuneeksi tästä Kertulle.

— Sinä vaivaat päätäsi turhilla murheilla. Eihän kaikkea mahdollista sovi peläten odottaa, sanoi Kerttu. — Kaipa meidän yhteiset ponnistuksemme tulla paremmiksi ihmisiksi jotakin merkitsevät tulevaankin polveen.

Aholassa olivat jo vieraat koolla. Emäntien teko-uskovainen seura, ja isäntiäkin oli joukossa. Markku huomasi heti, ettei vielä ainakaan oltu viinoja viljelty. Ehkäpä Kertun takia ovat jättäneet, kaipa muutenkin. Voihan olla, ettei miehillä sattunut olemaan valmista.

Heidät otettiin ystävällisesti vastaan, eikä Kertun vaatetustakaan tällä kertaa tarkasteltu.

Kustaava valitteli, etteivät harmaalaiset sattuneet olemaan toissapäivänä selityksissä koululla. Siellä oli ollut niin hyvä puhuja.

— Meiltä vie talous niin kovin paljon aikaa, sanoi Kerttu. — Ja sitten ei ole halua kuulemaan saarnoja, joita saarnaajat eivät usko itsekään. Kun kotonaan koettaa tehdä kaikessa oikein ja pyrkiä ylöspäin, niin eiköhän se riitä.

Kustaava kiristi uhkaavasti huivinsa solmua.

— Kyllähän sitä... kun pääsee niin hyväksi kuin teilläkin, sanoo.

Kertulla on jo siihen säyseä vastaus valmiina, mutta Laara joutuu hätään kahvineen ja vehnäsineen, jotka eivät oikein onnistuneet hänelle, kun tytöt, heittiöt, eivät muka joutaneet niitä paistamaan.

Mutta kun vehnästä kehuttiin kilvan, hytkähti Laara hyvilleen. Siitä puuskasta sai Kerttukin:

— Siellä Harmaalassa oli silloin raittiusseuran kokouksessa kovin hauskaa — Laara silmäsi Kustaavan suppua suuta — mukavaa, hänen piti sanoman. Nuoret olivat siellä niinkuin kotonaan.

— Niin, eiköhän sopisi laittaa illanviettoa juhanusaatoksikin, virkkoi Kerttu. — Miehet kai tekisivät kokon ja me naiset leipoisimme. Ehkäpä siten jäisivät nurkkatanssit ja tavanmukaiset juhannusryypiskelyt, joita meistä ei kukaan kannata.

Kerttu sanoi sen hyvin varmasti ja katsoi, mitä siitä isännät ajattelivat.

Nämä katselivat sillanrakoja ja murahtelivat myöntävästi.

Kukapa sitä niin erikoisemmin kannatti, vaikka tulikin maisteltua.

Niin, ja juhannuksena varsinkin, kun se on tullut tavaksi.

Ja kun tässä ei ole totuttu muutakaan lystiä pitämään.

— Ja kun se hutikoissa oleminen on ollut olevinaan lystiä, hohotti Niemen Herkko ja iski piipullaan saapasvarteensa. Ja Kertulle:

Sinun pitää keksiä meille muuta hauskaa, kun kerran uhkaat viinat lopettaa.

— Niin keksitäänkin, mutta yhdessä, ja varmasti saadaan syntymään paljon hauskempaa, kun viinat ovat tiessään.

— Kerttu istui isäntämiesten viereen vuorotellen kunkin ja supatteli: »Niin me teemme, eikö niin? Sitten muulloin, mutta ei nyt juhannuksena, eihän. Otti turpean kouran käteensä ja puristi. »Ja jos näyttää, että joukolla saamme syntymään muuta lystimpää, niin ei milloinkaan, eikö niin, niinhän?

Koko mato oli tämä Harmaalan emäntä taivuttelemaan kaarnasia ja kovettuneita mieliä.

Niin, niin, saihan tuota koettaa.

Pitihän tuota... Kertun mieliksi. Ja kun tässä rukiitkin olivat käyneet vähiin.

No ainahan niitä, viljoja... on pantu väliin siemenetkin likoon, mutta kun tämä tässä nyt niin pyytää, niin...

— Ja sitten me laitamme teille juhannukseksi suussa sulavat piirakat ja muut hyvä ja oikein mojovan oluen, eikö niin emännät?

— Jo toki laitetaankin.

Isännät katselivat hieman kysyvinä toisiinsa ja murahtelivat. Saattaisi se olla juhannussaunan päälle muutama tuikku hyvinkin mukava, mutta miten lienee? Jos tuo jäänee tällä kertaa, kun viljatkin käyvät vähiin.

Ja kun Markkukin sitä esitteli, että jättää nyt kokeeksi, vaimoväen mieliksi.

Laara tarjosi jo kolmansia kuppeja, ja kovin hyvillään miesten lupauksesta sysäsi pannunsa kumoon, niin että Ellin piti mennä kiireesti keittämään uutta.

Ne makeat piirakat luvattiin leipoa joukolla Harmaalassa ja rakentaa nuottakalliolle kokko semmoinen, että näkyisi naapuripitäjiin.

Miehet vilvoittelivat pihamaalla ja täyttelivät mietteissään piippujaan. Tarkasteltiin syrjästä Markkua, joka näytti nykyään niin terveeltä ja reippaalta... senkin vuoksi, että oli jättänyt ne väkevät kokonaan.

Hittoko sen oikein ymmärsi, mikä tässä olisi parasta, ryyppääminen vai raitistuminen.

Tosin tätä kylää jo sanomalehdessäkin haukuttiin, ja useita kertoja oli jo saatu maksaa sakkojakin keittäjien puolesta.

Sekin kävi ajan pitkään kalliiksi.

Eihän näistä rukiista enää... ja sekin pirtu on niin kallista.

— Ja jos tosiaankin laittaisi oikein kurkkua repivän kaljan, niin siitä saisi vain voimaa koipiinsa.

— Toista se olisi kuin sintu.

— Joo.

— Ennen kun erottiin, oli Kerttu saanut emännät kokonaan puolelleen.

Kyllä se taisi todellakin olla niin, että naisista riippui hyvin paljon, maistelivatko miehet vai ei.

Kustaavakin jo alistui ja sanoi koettavansa vaikuttaa Herkkoonsa hyvillä puheilla. Samoin Laara, ja Ylisen Sohvi kivahti ja löi reiteensä:

— Kyllä se vielä lähtee paha tästä kylästä. Minä ainakin käpsin ukon kintereillä, ettei saa niitä puuhiaan pitää.

— Ei ole tässä osattu... nyt osataan.

— Kertun pitää ruveta meille johtajaksi, kun kerran omasta miehestäänkin on saanut raittiin.

— Niin pitää.

— Sinulta kysytään, silloin kun ei osata.

Innostus hyvitti Kerttua. Oikeastaan hän ei ollut luullut näin vähällä vaivalla saavansa heitä puolelleen.

— Mitäpä johtajaa siinä... kun vain jokainen koettaa hyvyydellä. Ukon turilaat eivät siedä komentelua, sanoi Kerttu.

Harmaalan haltijat palasivat toiveikkaina Kustaan päiviltä.

12.

Miehet kaatoivat kaskea ja naiset taittoivat lehviä kylpyvastoiksi.

Aurinko lahjoitteli kultiaan. Oli oikea helle. Mäkirinteillä tuntui kuin maa olisi huohottanut kuumuudesta.

Markku ja Ville olivat jääneet erilleen omaan nurkkaukseensa kaskessa, toisten kiertäessä valoisampaan alalaitaan.

Kaataneet siinä aikansa lehteviä puita ja istuneet lepäämään.

Villeltä oli aina ne omat mietteensä, niin työtä tehdessä kuin levätessäkin. Niistä puhui Markulle, kuullakseen, mitä toinen sanoi tähän, mitä tuohon.

— Minusta muutamat ihmiset, ja niitä taitaa olla paljonkin, eivät käsitä tätä luonnon kauneutta, eivätkä siitä välitä.. Varsinkaan ne, jotka elävät himojensa kanssa kahdenkeskisestä eivät näytä näkevänkään, mitä luonnolla on näyttämistä. Niin sitä minäkin, ennenkuin silmät avattiin...

Ville silmäsi, mitä tähän Markku sanoisi, ja kun näytti kuuntelevan, jatkoi:

— Sitä on nyt minullakin, tällaisellakin, niin paljon näkemistä luonnossa, ettei siitä loppua kuulukaan. Jokaisessa kivessä ja kannossa, puun vesassa ja muussa semmoisessa on aina jotakin uutta ja ihmeellistä — sinä taidat tälle nauraa, mutta — niin, mitä minun pitikään...?

Ville kaatoi hulikosta piimää tuohilippiin, ja sen ryystettyään kehitteli ajatuksiaan.

— Niin, sitähän minun piti, että eivätköhän semmoiset ihmiset liene kaikkein onnellisimpia, jotka näin luonnon kanssa...?

Ville pyyhki hikeä naamastaan hurstisella hihallaan ja katsoi sirrittävillä silmillään, mitä tuo tästä...

Miesten jalkain juuressa, puun varjossa, nosti vanamo ja metsätähti päätään, kurjenpolvi vähän tuonnempana ja kämmekkä haavan juurella, joka ilman hengessä liikutteli lehtiään.

— Varmasti ovat, virkkoi Markku. — Ja kun ihminen pääseekin oikein lähelle luontoa, niin ei häneen paha enää pystykään.

— No niin minustakin. Ja kun pääsee, niin ei henno enää erotakaan. Siinä jää kaikki turhat ajatukset ja mieliteot. Mutta harvatpa siihen, tähän luontoonkaan... Hävitetään ja raiskataan. Tätä nyt en sano. — Ville viittasi kaskea kädellään, — vaikka tuntuukin niinkuin jokainen puu kaatuessaan valittaisi. Nouseehan tästä uusi metsä, entistä ehompi.

Markun kasvoilla väikehti hymy.

Siinä on entinen Riitun Ville, viinojen viljelijä ja haalaaja, nyt luonnon ihailija ja hiljainen tutkiskelija. Ei olisi uskonut, että ihminen niin muuttuu.

Ja Ville itsekin hymähtää.

— On se somaa, että minustakin, himojen syömästä lahokannosta, tulee kuin uusi ja niin vähällä ja väleen. En olisi itsekään uskonut.

— Eipä sitä Villeä enää entiseksi tuntisikaan, jos ei tietäisi, sanoo Markku. — Niin, luonto parantaa, joka antautuu sen avuille.

— Niin, ja sitäkin minun piti tässä, että mitenkähän monetkin ihmiset saattavat elää niin kokonaan vasten luontoa, huonoissa mieliteoissaan, vaikka elävät ja käyskelevät joka päivä sen keskellä.

Ville ottaa kovasimen, hioo kirveensä ja laskee sen sitten viereensä valmiiksi. Nuoren haavan lipatusta kuunnellen ja seuraten silmillään muurahaisten retkeilyä maassa, sanoo Ville vielä, kuin itsekseen:

— Minä kokoankin näitä luonnosta kuulemiani ja näkemiäni kuin saituri aarteita ja säilyttelen pilvisien päivien varalle. Ne nuo ovatkin ainoita aarteita minulla, ja sitten emäntäsi hyvyys, joka lämmittää lahoa olentoani kuin tuo päivä tätä maata.

Hänen kauttaanpa ja avullaan tähän luontoonkin...

Ville ottaa kirveensä ja kaataa muutamia puita ympäriltään. Haavan juurelle seisahtaa ja sipaisee sen runkoa känsäisellä kourallaan.

— Eiköhän anneta tämän tässä lipattaa, pitää hiljaisia puheitaan, sanoo hän Markulle. — Orvoksi se siihen jää, mutta näkeepä se jo parin vuoden perästä ympärillään uutta elämää.

— En minäkään hennoisi haapoja kaataa, vaikka metsäin jalostajat niitä niin vihaavat, sanoo Markku. — Jääköön siihen linnunlaulupuuksi.

Päivällisajaksi tulee Kerttukin kaskeen. Tuo mukanaan nuoret kalakukot ja vasta kirnutut voit. Löytyy varjoisa paikka, lehdesrykelmä, johon kannetaan eväät ja aterioidaan.

Toiset asettuvat ruokalevolle, mutta Ville käpsii metsään, tekemään huomioitaan ja kiskomaan tuohinauhaa uuteen koppaan, jonka on sanonut emännälle tekevänsä.

Kerttu ja Markku lepäilevät hekin siinä lehdeskasalla, vähän erillään muista, hiljaa haastellen.

— Tokkohan vieläkään uskovat, että sellaisestakin kuin tuosta Villestä voi tulla ihminen, vieläpä aivan erikoinen, pelkästään hyvällä kohtelulla, sanoo Markku. — Villestä on tullut luonnon ihailija ja palvoja... sieltä löytää huvinsa ja nautintonsa.

— Kyllä kaikki Villenlaisct seuraisivat hänen esimerkkiään, kun vain olisi käännyttäjiä. Naisille se kuuluisi, mutta... no, en sanokaan.

Kerttu naurahti, tuli jälleen totiseksi ja näytti miettivän.

— Sanonpahan minä, että oikeita naisia on niin kovin vähän. Muotilehdistä leikattuja, jotka vetävät miehiä vain alaspäin.

— Olet oikeassa, myönsi Kerttu.

* * * * *

Kiemuroivia karjapolkuja palataan kaskesta kotiin. Laskeva päivä kultaa puiden latvoja, tiputtelee tynnyrilintu ja visertelee rastas. Maa odottaa vilvoittavaa yötä, saadakseen juoda kasteesta. Notkanteeseen ilmestyvät jo ensimmäiset kirkkaat pisarat ja kämmekkä ja metsätähti nostavat päätään.

Markku kävelee siinä Kertun rinnalla mietteissään. Hänen onnentunteeseensa ei voisi enää mitään lisätä, vaikka kaikki onkin mennyt toisin kuin hän on suunnitellut.

13.

Juhannusaatto. Aamuaurinko nousi ja kurkisteli Harmaalan kylän korpeen, näkyisikö siellä mitään erikoista. Ei muuta kuin lukematon joukko kämmeköitä, jotka olivat viime yönä koettaneet jouduttautua kukkaan ja leyhyttelivät nyt ennen keskipäivän hellettä voimakkaasti tuoksuaan.

Korvessa oli melkein hiljaista. Rastaat olivat lentäneet rantamaille ja tynnyrilintu sai yksinään tiputella säveleitään.

Ihme oli tapahtunut. Korvessa ei näkynyt yhtään kyyneltehdasta käynnissä.

Synkimmän näreikön keskellä tuntui kirpeä haju, joka voitti kämmeköiden tuoksunkin. Näkyi levälleen lyötyjä astioita ja maahan laskettua rankkia. Riitun Villen kanki ja kirves oli siellä heilunut eilispäivänä. Omistaja tuli astioineen, näki hävityksen ja kirosi haikeasti. Koko kylän väkeen oli nähtävästi mennyt piru. Kun hän haastoi isännille tavanmukaisista juhannusviinoista ja jo riemuitsi juhannusyön melskeestä talojen kamareissa, niin nämä pahukset vain murahtelevat, kynivät korvallisiaan eivätkä sano sitä eivätkä tätä. Niemen isäntä valittaa viljan puutetta ja pälyy emäntänsä liikkeitä. Akka pitää ukkoaan silmällä, ei laske lähettyviltään. Hän aikansa odottaa ja lähtee kiroten.

Ylisessä jurottaa isäntä huonotuulisena. Sielläkin pitää emäntä varalta, ettei isäntä pääse hänen kanssaan aittaan. Hän näkee, kuinka ottaa avaimen pirtin naulasta ja solauttaa sen esiliinansa taskuun. Samalla kutsuu isäntää imelällä äänellä kahville, mutta vieraalle ei virka mitään.

Isäntä tulee kohta kamarista ja sanoo hiljaa:

— Ei siitä nyt tule mitään, kun tuo akka ei anna avainta. Ovat tehneet liiton. Ei taida saada Kaiterestakaan jauhoja.

— No kun ei, niin ei. Piruakos tänne kutsuit. Maksat kai käymäpalkan?

Hän saa kympin isännän liivintaskusta ja heittää sen sille vasten naamaa.

— ... tässä olla sinun lappujesi vaivaisia.

Lähtee siitä Aholaan.

Ei näy isäntää, ja Laara muljauttaa kuin härkä silmiään. Kysyy, mitäs on asiaa. Ja kun hän sanoo, ettei ole akoille asiaa, niin akka siihen:

— Ei ole ukoillekaan... tästä lähtien.

Kustaa tulee siihen melkein samassa ja laskee kolahuttaen kirveensä sängyn alle. Sama paha tuuli näyttää häntä vaivaavan kuin toisiakin isäntiä. Tulee penkille ja alkaa haastaa ilmoista.

Piruakos hän niistä. Näkeehän sen, että aurinko paistaa ja rankit kyllä vuorokaudessa happaneisivat liikaakin...

— Ne pitäisi nyt ne jauhot...

Kustaa muljauttaa altakulmainsa emäntäänsä ja yrisee:

— ... taida tulla mitään, kun ei mylly eilen eikä toissapäivänäkään pyörinyt. Jauhoja kun rieskaan tahtoi... tuo akka...

Akka ja akka vain joka paikassa.

— Pitää ottaa salaa akalta. Tuo metsään, minä menen vahtaamaan.

— Se tuo Laara siinä... kintuilla... pitää silmällä... tehneet liiton nämä kylän akat, ettei juhannusviinoja ollenkaan...

-— Piru sitten sitä liittoa siunatkoon, sanoo vieras ja lähtee.

Kaitereessa sama peli kuin toisissakin taloissa. Kun hän astuu tupaan, niin akan lihavassa naamassa alkavat silmät pyöriä ja kiiltää kuin kissalla. Isäntä loikoo sängyssä ja vetää sikaaristaan tuimia savuja.

Vääntyy istumaan ja aloittaa sekin ilmoista. Hän sen viereen ja hiljaa korvaan:

— Nyt se syntyy, kun tuot vain vankasti jäätä.

— Sitäpä sitä tässä... muttei taida siitä syntyä. Amalian taskussa on jauhoaitan avain.

— Tule viemään vasikanjuomista, sanoo emäntä uunin kupeelta Lassille, käsi korvon korvassa.

Lassi, lähtee haukotellen.

Vieras saa siinä istua ja aikailla, eikä kuulu koko miestä takaisin..

Kun tulee, niin syljeksii, tämäkin Lassi, kuivia sylkiä.

— No, mitenkä se jauhoasia?

— Tuota... ei taida pyöriä tuo mylly tänäänkään... jauhoja ei ole kuin juhannusrieskaan... tuokin Amalia siinä häärää...

— Ovat taitaneetkin akat muuttua isänniksi tässä kylässä, sanoo hän ja nauraa semmoisille isännille.

— Eihän se ihme, kun akoilla on oppimestari, tämä Harmaalan uusi emäntä, sanoo Lassi ja naurahtaa väkinäisesti.

— Vai se... no, hauskapa juhannus tästä sitten miehille koituikin.

— Ja on se muutenkin viljat käyvät vähiin, kun sitä tässä on yhtämittaa tuhrattu... Ne sakotkin tulevat niin kalliiksi, kun niitä pitää joskus maksaa kuitenkin.

— No hauskaa juhannusta sitten, sanoo vieras purevasti ja lähtee.

Laittaa rankin omistaan, mutta joku löytää sen ja lyö astiatkin hajalle. Voi sarvipää sentään! Se on kaikki tämä sen Harmaalan punaposkisen ja leveälanteisen akan työtä.

* * * * *

Aurinko ylenee ja eteläinen vetää juovia tyveniin vesiin, huojuttaa hedelmöiviä ruispeltoja ja rientää edelleen.

Harmaalassa noustaan virkeinä ja lapetaan nuotta veneeseen. Juhannuskalat on saatava kylän yhteiseen illanviettoon, joka on Nuottakalliolla.

Puolisilta lopetetaan työt ja miehet tuovat kantamuksittain koivuja metsästä. Markku pystyttelee niitä Villen kanssa pihamaalle, luhdin eteen ja kuistien porraspäihin.

Kylän emännät olivat tulleet auttamaan leipomisessa Kerttua, niinkuin oli puhuttu. Valtavia kakkuja piirasvuoria kasaantui ruokakamariin.

Aholan Laara ei malttanut olla ylpeilemättä siitä, mitä oli saatu aikaan täksi juhannukseksi:

— Jäipäs pontikat valmistamatta. Kyllä ukot väänsivät niskaa kuin vihaiset sonnit, mutta eipä auttanut.

— No, ei kehuta... saattavat vielä joskus toiste käydä hankkimaan, mutta kun houkuttelee ja laittaa heille muuta ajanvietettä, sanoi Kerttu.

* * * * *

Tällävälin oli Markku katselemassa ruispeltoaan. Hän kiersi jokaisen ojan varren ja hyväili kädellään korsia. Tähkät alkoivat jo kasvattaa jyvää. Oli ihme, että laiho niin paisui, vaikka muokkaus oli viime syksynä puutteellinen.

Kerttu kuului pihassa laulahtelevan. Markku meni häntä pyytämään mukaansa pelloille.

— Ei oikein joutaisi, mutta kun sinä tahdot, niin...

— Katsohan, miten tähkät ovat pitkiä ja olki vahvaa. Me saamme tästä paljon yli oman tarpeen. Minä melkein uskon, että sinä olet siunannut ruispellonkin, sanoi Markku innoissaan.

— Älä höpsi. Enhän minä siihen ole ajanut kakarettakaan lantaa.

— Ja nyt sen antama sato käytetään vain leiväksi. Mitä luulet, Kerttu, päästäänkö siihen kylän muissa taloissa?

Minä ainakin luulen niin. Tämä juhannus on jo varmaankin aivan raitis tässä kylässä, sanoi Kerttu taitellen ruiskukkia korsien seasta.

— Kunpa siihen päästäisiin kaikkialla. Muuten sinun vankka uskosi siitä on tarttunut minuunkin, enkä enää sano sitä kokonaan mahdottomaksi.

Odoteltiin isäntäväkeä. Ei vielä saunan jälkeenkään näkynyt ainoatakaan Harmaalassa.

Se ei ennustanut hyvää. Emännät olivat jättäneetkin ne pahukset yksin, tulemaan. Saattaisi mennä koko puuha myttyyn.

Siitä puhuttiin ja arveltiin Harmaalan keittiössä.

Kaitereen Amalia kiristi huivinsa solmua ja pisti kätensä ronkilleen:

— Silloinpa, hiisvie, minä väännän ukolta niskat nurin. Kun tämä akka kerran suuttuu, niin on leikki kaukana.

Rustaava valitteli, että oli jäänyt evankeliumijuhlat tämän puuhan takia.

— Ja se oli vahinko.

— Tämä Kertun maallisuus tarttuu, nauroi Laara. — Onhan tuota kuljettu seuroissakin, jos koettaa vaihteeksi muutakin. Eivätpä ne ukot niistä saarnoista talttuneet.

— No, olihan sillekin Tittulierille, joka viime kesänä kulki saarnaamassa, kelvannut korpiviina. Oli vain sanonut miehille, että saahan sitä joskus maistaa, kun ei aina...

— Siltä olisi pitänyt kysyä, että missä se on miehillä raja, kun alkuun pääsevät.

— Niin, ja että ihminen saa kyllä katumalla anteeksi, jos välistä syntiin, näihinpä viinoihinkin, retkahtaa.

— Vankilaan pitäisi teljetä sellaiset saarnamiehet. Tekevät enemmän pahaa kuin hyvää, sanoi Kerttu.

* * * * *

Kylän nuoret rakensivat kokon, ja yksikään ei jäänyt syrjästä katsomaan. Iso kahvipannu ja valtavat piirakkakasat vetivät.

Ja sitten Harmaalan emännässä oli se selittämätön vetovoimansa. Kylän emännät olivat sitä tuominneet, mutta nyt he jo ymmärsivät. Juuri sellainen piti olla, jos aikoi tätä miesväkeä käännyttää.

Tulivathan sieltä isännätkin vähitellen, pahantuulisen näköisinä, murjotellen.

Naiset heille kahvia ja mikä mitäkin.

Ja jos he sitten laittaisivat tämän kalakeiton, kun se kuitenkin...' rantakeitto, syntyisi heiltä paremmin kuin naisväeltä.

— Lepyttelevät, hymähti Aholan Kustaa.

— Taitavat meitä nämä pahukset vain mielistellä, naurahti Kaitereen ukko kovasti hikoillen, auringon laskiessakin kun oli ilma vielä hiestävää.

Niemen ukko otti kulauksen väkevää kaljaa ja alkoi asetella pataa kivien väliin.

— Tehkööt nyt mitä tahansa, mutta tämä ei synny akoilta. Ka, ovatpahan saaneet lahnoja, ja suuria kuin hirrenpäitä. Pätiipä näistä keittää. Pojat, tuokaapa kuivia puita.

Siitä vähitellen jo sulivat toisetkin. Oikeastaan tämä oli mukavaakin vaihteeksi näin. Varsinkin, kun sattui näin kaunis ilma. Tästä juhannusyöstä ei ole ennen tiettykään, kun on ryypitty ja reuhattu.

Nuorilla oli kylliksi puuhaa tahollaan, vaikkei oltu varattu mitään ohjelmaakaan. Kirkkaan sinisessä vedessä ja punertavissa pilvissä taivaalla oli kylliksi katselemista, vihannoivissa metsissä ja sitten — pojilla tyttöjen silmissä ja punaisissa huulissa — ja tytöillä, kuka pojista näyttäisi reiluimmalta ja minkä mikin aikoi ottaa täksi illaksi itselleen.

Siinä oli sekaisin talollisen ja pikkuviljelijän ja mäkitupalaisen tytärtä, palvelijoita. Kerrankin näyttivät kaikki taipuvan samanarvoisiksi ja leikki kävi hilpeästi.

Tanssi ei käynyt kalliolla, jo kokon riutuessa hiillokseksi saivat nuoret lähteä Harmaalan isoon tupaan tanssimaan.

Ja ukot istuivat kalapatansa ympärillä, ja heillä oli yhtä hauskaa kuin muinakin juhannusöinä ja taisi, hittovie, olla hauskempaakin... Tarinoitiin vanhoja kaskuja ja niistä lähti ehtymätön naurun aihe.

Kustaava ristii kätensä ja huokaa tyytyväisenä; Jumalan kiitos, että se kävi näin hyvin. Ja kun ukot kuitenkin olivat olleet niin hirveän vihaisia.

Harmaalan haltijat eivät huokaa mitään, vaan ovat tyytyväisiä, että pienikin voitto on saatu. Sitä varmasti seuraa toinen ja kolmas, kun ei hellitetä.

14.

Harmaalassa on jo heinänkorjuu lopetettu. Sänki tuoksui syksykesää. Tänään on viimeiset korjattu latoon ja työväki on jo käynyt levolle.

Markku kävelee vielä pellon ja pihamaan vaiheilla ja antaa kuluneen ajan, äsken menneitten päivien vaeltaa ohitseen. Silmä seuraa yhtä ja toista, tyventä järveä peltojen alla ja auerta ilman rannoilla. Pihassa kävelee vielä joku, istuu luhdin kynnykselle ja jää hänkin järvelle katselemaan.

Se on Ville siellä. Ei henno hänkään mennä maata, kun kaunis ilta pitää niin lumoissaan.

Markku käy siitä rantaankin ja palaa takaisin. Kertulla on vielä jotakin tehtävää maitohuoneessa, ja hän tässä odotellessaan antaa ajatusten viivähtää kuluneessa.

Ei vielä vuotta väliä ja kaikki on muuttunut, hänessä itsessään ja talossa. Se toisaalta tuntuu ihmeeltä, mutta kun katselee toiselta puolen, niin aivan luonnolliselta. Hän ja talo ovat joutuneet hyvien henkien hoivattavaksi, oikeastaan yhden, joka nytkin siellä puuhaa, lepoa muistamatta.

Ja koko kylä alkaa vähitellen muuttua.

Päivällä oli hän osuuskunnan kokouksessa ja näki ihmeekseen miehet raittiina, toimekkaina parannuksia ja uusia yrityksiä suunnittelemassa.

Joku kertoi virne viikkojen kokemuksistaan: