v. Assariin, joka ikäänkuin lattiaan juurtuneena oli jäänyt häntä

katselemaan, hän hiljaa ja tyynesti kysyi:

— Joko nyt käsitätte, kuinka suuresti minä rakastan häntä?

Jos v. Assar olisi käsittänyt asian vain omalta kannaltaan, niin hän kentiesi olisi jättänyt sen siksensä, mutta vapaaherra oli kehoittanut häntä koettamaan parastansa houkutellaksensa Irenen omaksensa... vapaaherra ei näet tietänyt, että tämä jo oli toisen oma... ja hänen sisarensa taas oli yllyttänyt häntä, ettei hän saisi Ireneä armahtaa, eikä, jos hänen asiansa menestyisi huonosti, säästää vapaaherraakaan. Tämä kaikki muistui nyt kamarijunkkarin mieleen ja väärä ylpeys, joka niin usein on pahan kiihottaja, yllytti häntä yhä enemmän.

— Tiedän, että te rakastatte maisteri Thalbergia ja huomaan, ettette millään muotoa aijo suostua minun naimatarjoukseeni. No niin. Mutta muistatteko, mitä silloin viime kerralla sanoin isästänne, että hänen kunniansa ja ehkäpä henkensäkin riippuivat minusta. Käännyn nyt hänen puoleensa, kentiesi hän minua paremmin voi muuttaa mielenne. Ellei hän voi, niin uhraan hänet kostolleni. Kenen on täytynyt luopua kalliista helmestä, mikä jo on hänelle luvattu, hän varmaankin vihastuu ja hakee korvausta muualta. Kosto on oleva minulle korvauksena.

— Sanoittehan rakastavanne minua, sanoi Irene tyynesti ja vakavasti.

— Niin sanoin ja sanon sen vieläkin.

— Oikein täyttä tottako te sitä tarkoititte?

— Täyttä totta.

— Suokaa anteeksi, vaikka en usko rakkautenne minuun olevan mitään todellista rakkautta. Antakaa anteeksi vaikka väitänkin, että teillä tuon rakkautenne ohessa on kaikellaisia tuumia ja tarkoituksia, jotka eivät ole minkäänlaisessa yhteydessä rakkauden kanssa. En viitsi niitä luetella, mutta Jumala, joka tutkii sydämet, tietää, mitä teillä nytkin on mielessänne. Tarjoatte minulle kätenne ja luulette menettelevänne hyvin jalosti, vaikka se ei olekaan muuta kuin välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä. Luulette rakkautenne todelliseksi ja kuitenkaan ette armahda minua ettekä itseänne, kun tahdotte kytkeä itseenne naisen, jonka rakkaudesta teillä ei ole pienintäkään toivoa, käsittämättä että sellainen ei millään muotoa voi tehdä teitä onnelliseksi, hänen surunsa kun alati loukkaisi teidän tunteitanne. Mutta jättäkää tämä, koska jo näytte luopuneen toiveistanne saada minut unohtamaan rakkauteni. Otan nyt puheeksi erään toisen asian, johon puheenne koston suloisuudesta antaa minulle aihetta. Vai tekö muka rakastaisitte minua todellisesti... te, joka käytätte niin julmia ja hurjia sanoja! Tiedättekö, kuinka kunnon mies teidän asemassanne tekisi? Omaa etuansa katsomatta hän käyttäytyisi jalosti ja ylevästi. Tyttärestä hän luopuisi, mutta... isän hän silti säästäisi. Vertaatte minua kalliiseen helmeen, josta kiitän teitä... mutta tiedättekö, että on olemassa helmi, joka on mitätöntä, pikku Ireneä monta vertaa kallisarvoisempi, ja se on tunto siitä, että tietää tehneensä hyvän työn ja saaneensa voiton omasta itsestään. Irenen sijasta saatte tunnonrauhan kalliin ja ihanan helmen. Eikö siinä ole korvausta tarpeeksi, eikö se ole suuri voitto? Ei, Emil v. Assar, olkaa hyvä, olkaa jalomielinen ja armahtakaa! Luopukaa Irenestä ja säästäkää hänen isänsä!

Olemme sanoneet, että kamarijunkkarilla oikeastaan oli hyvä sydän ja nyt hänessä syntyi ankara sisäinen taistelu. Hän riensi ulos vastaamatta sanaakaan Irenen anomukseen. Kevytmielisyydestään huolimatta hän oli hyvin hidasluontoinen, eikä siis näin äkkiä voinut päästä mihinkään päätökseen. Hän siis jätti Irenen yksin ja läksi ulko-ilmaan, voidakseen pitää ajatuksensa koossa. Se on kuitenkin luettava hänelle ansioksi, että hän päätti hetken kuluttua palata ja sisaren pahaa neuvoa kuuntelematta antaa vastauksensa. Itsessään hän tunsi, kuinka suuri valta tuolla sisarella oli häneen ja tiesi myös, että hän nyt kuten ainakin kehottaisi häntä siihen, mikä ei ollut hyvää. Siis hän tahtoi välttää kiusausta, toivoen voivansa omin neuvoin tehdä päätöksensä.

Hän oli kävellyt noin neljännestunnin lehdettömässä puistossa, tulematta vielä mihinkään päätökseen. Sillä välin oli päivä jo ruvennut valkenemaan.

— Aika kuluu, sanoi hän itsekseen, pian Emiliakin nousee ja Irenen ja hänen isänsä taitaa käydä huonosti. Olenko todellakin sellainen vetelys, etten omin päin voi mitään päättää?... Irenehän sanoi, että rakkauteni ei olekaan todellinen, ja siinä hän ehkä oli oikeassa, mutta kun hän sitten pyysi minua olemaan hyvä, jalo ja armahtavainen, niin tuntuipa niinkuin uusia tunteita olisi syntynyt povessani... ja luulenpa melkein, että voisin ruveta rakastamaan häntä puhtaasti ja täyttä totta... Niin, mitäpä hyötyä minulla on kostosta; rahaa kentiesi saisin muutamia satoja riksiä, mutta en mitään muuta; sillä kehnoja neuvoja Emilia on minulle antanut, parempi sittenkin on, että noudatan Irenen pyyntöä. Palaan sisään häntä lohduttamaan. Hän on minua kauniisti kiittävä ja onhan siinäkin jotain viehätystä...

Huomaamme siis, että kamarijunkkarissa oli tapahtunut jonkinmoinen muutos, josta tämä hyvä päätös oli syntynyt. Nopein askelin hän meni eteiseen ja oli juuri tarttumaisillaan salin avaimeen, kun vapaaherra, salista tullessaan, avasi hänelle oven.

— Sinullapa vasta näkyy kiire olevan, hymyili vapaaherra teeskennellen, etsitkö ketään?

— Etsin tytärtänne, Irene-neitiä.

— Suo anteeksi, mutta olethan jo tänään tavannut hänet. No, no, älä silti luule, että olen sinua vakoillut! Kysyin vain ilman aikojani Liisalta, missä sinä olet, ja hän sanoi nähneensä sinun tulevan eteiseen ja sieltä menevän saliin, jossa tiesi Irenen soittavan. Olette siis jo näin varhain nähneet toisenne. No, mitenkä asia päättyi?

Yleensä vapaaherra osasi aivan erinomaisella tavalla hillitä itsensä ja ollessaan eniten kiihoittunut, hän aina lasketteli joutavia. Vaikka kamarijunkkari ei viekkaudessa vetänytkään vertoja vapaaherralle, niin hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka utelias tämä oli. Ja vaikka olikin, niinkuin edellisestä tiedämme, tehnyt hyvän päätöksen, häntä kuitenkin huvitti pelottaa vapaaherraa. Hän muistutti tässä suhteessa poikaviikaria, joka puristaessaan toverinsa kättä, juuri ennenkuin lakkaa häntä kiduttamasta, puristaa entistä kovemmin.

— Se päättyi niinkuin jo edeltäkäsin olen teille ennustanut. _Tout perdu_.

Samassa Amalia sattui kulkemaan eteisen kautta ja huomasi, niinkuin jokainen toinenkin olisi tehnyt, kuinka vapaaherran kasvojen ilme muuttui, kuinka väri hänen poskillaan yhtenään vaihteli ja kuinka hän herkeämättä pureskeli huuliaan. Amalia oli jättänyt Irenen yksin, koska neiti v. Assar pukeutuessaan tarvitsi hänen apuaan, mutta nyt hän oli pistäytynyt katsomaan, eikö hänen oma neitinsäkin jo kaipaisi häntä.

Kuultuaan kamarijunkkarin vastauksen, jonka johdosta luuli itsellään olevan vain tuhoa ja turmiota odotettavana, vapaaherra ei enää virkkanut mitään, vaan läksi sitä tietä ulos, antaen v. Assarille tilaisuuden astua saliin. Niin kummalta kun se kuuluukin, oli kamarijunkkari melkein hyvillään kun ei siellä tavannut Ireneä, sillä hän tunsi itsessään, että varmaankin olisi jättänyt hänelle voiton. Tosin hän halusta olisi saavuttanut omalletunnolleen rauhan ja tahtonut näyttää, että hänkin saattoi rakastaa vilpittömästi ja puhtaasti, mutta kun ei tullut sopivaa tilaisuutta ennenkuin nuo hyvät päätökset ennättivät haihtua ja kun hän ei tavannut Ireneä, niin hän, paha kyllä, oli melkein mielissään. Hän raotti kyllä ovea viereiseen huoneeseen, jota käytettiin naisten vierashuoneena, mutta kun tyttöä ei sielläkään näkynyt eikä hän katsonut sopivaksi tunkeutua sitä kauemmaksi, niin oli hän mielestänsä tehnyt kaiken, mitä häneltä voitiin vaatia.

Kauankohan noita hyviä tunteita hänessä kestänee? Sisar on jo pian pukeutunut ja kaipaa rakasta veljeänsä.

XXI.

ISÄ JA TYTÄR.

Sillä välin vapaaherra riensi ullakolle tapaamaan ystäväänsä v. Nitiä, Muuten hänellä ei juuri ollut tapana käydä siellä muulloin kuin silloin, kun oli jotain hänelle toimitettavana tai kysyäksensä häneltä neuvoa, sillä v. Nit ei ollut niinkään kehno neuvonantajana, hänellä kun oli terävä pää ja hyvä ymmärrys. Tällä kertaa vapaaherra ei kuitenkaan mennyt hänen huoneeseensa neuvoja pyytämään, vaan pikemmin saadakseen purkaa tälle ainoalle uskotullensa kaiken sen pelon ja vihan, joka vaivasi hänen ilkeää sydäntään. Avainjutun hän oli jo kokonaan unohtanut, joten hän ei siitä syystä kolkuttanut v. Nitin ovelle.

Irene seisoi ullakolla katsellen muutamia hameita ja hienoja alusvaatteita, jotka Amalia oli levitellyt nuoralle kuivamaan. Illaksi Ristilän herrasväki oli kutsuttu samassa pitäjässä pidettäviin tanssiaisiin, ja kun Irene poloinen toivoi Haraldin saapuvan niin aikaisin, että hänkin ehtisi mukaan, niin hän pukunsa suhteen ei ollut niin välinpitämätön kuin edelliseen nähden olisi ollut syytä luulla. Hänellä oli kaksi eri malliin tehtyä valkoista hametta ehdolla ja hän oli kahdenvaiheilla, kumpaisen valitsisi, mutta päätti vihdoin ottaa toisen. Varovasti hän käänsi sitä, ikäänkuin kädellään hyväillen, muistellessaan odotettua onneansa. Hame oli jo hänen mielestään ehtinyt liiaksi kuivua, jonka tähden hän vispilällä roiski siihen vadista vettä, jotta se kuumalla raudalla silitettynä tulisi oikein sileäksi ja sieväksi.

Alushameen suhteen hän aikoi menetellä samaten» mutta se jäikin kesken, kun hän samassa kuuli nopeita askeleita ja näki isänsä melkein juoksujalkaa rientävän ullakon poikki, ennätettyään kuitenkin paiskata pienen oven jälkeensä lukkoon.

Ireneä hämmästytti vapaaherran tulinen kiire, hänen läähättävä hengityksensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän oli paiskannut oven lukkoon.

Sille lukijoistani, jolla ei ole aivan hyvä muisti ja joka ehkä jo on unohtanut vapaaherran selityksen koti-opettajalleen tuosta pienestä ullakonovesta, lienee paras vieläkin kertoa, että se oli niin tehty, että avain ja salpa olivat portaitten ja koti-opettajan huoneen puolella ja lukko sitävastoin sisäpuolella, johon päin se myös aukeni.

Tavallisesti pidettiin avainta suulla, paitsi silloin kun vapaaherra piti jotakin salaista neuvottelua v. Nitin kanssa, jolloin hän tavallisesti pisti sen taskuunsa. Sitä hän ei nytkään laiminlyönyt, mikä Irenessä herätti suurta hämmästystä.

Joko se nyt tapahtui siksi, että ullakko oli jotensakin pimeä, varsinkin kun ei vielä ollut täysi päiväkään, taikka lieneekö hän ollut niin kiihoittunut, ettei ensinkään vilkaissut ympärilleen, mutta ainakaan ei vapaaherra huomannut Ireneä, joka oli hameitten takana puoliksi piilossa.

Jos Irene olisi luullut pääsevänsä huomaamatta pujahtamaan alas ullakolta, niin hän varmaankin olisi sen tehnyt, mutta nyt hän jäi liikkumattomana kuuntelemaan vapaaherran koputusta v. Nitin ovelle, kuulipa vielä muutakin, jota ei ennen ollut kuullut hänen suustaan — kuuli hänen törkeästi kiroavan ja sadattelevan. Vihdoin kun kolkutus taukosi ja Irene odotti isän samaa tietä palaavan takaisin hänen ohitsensa, niin hän silmittömästi säikähti ja... syöksyi esiin piilostaan.

Hän ei sanonut mitään... sillä mitäpä hänellä juuri olisi ollut sanottavaa?... Isäkin oli hetken ääneti, koska todellakin puolestansa hämmästyi, nähdessään edessänsä sen, jonka ehkä v. Nitiä kernaammin olisi tahtonut tavata.

— Oletko nähnyt herra v. Nitin menevän huoneestaan? kysyi hän.

— En, vastasi Irene. Kuitenkaan en luule hänen olevan huoneessansa, koska en ole kuullut sieltä mitään liikettä. Muuten hänellä on tapana aamuisin laulaa ja viheltää sekä astuskella edestakaisin, joten melkein uskallan lyödä vetoa, ettei hän nyt ole siellä.

Irene koetti laskea leikkiä, mutta se oli samaa kuin jos hän olisi yrittänyt lyödä kirveellä kiveen, sillä vastaukseksi vapaaherra äyhkäisi:

— Etpä ilmoittanut olevasi täällä?

Tähän Irenellä ei ollut mitään vastattavaa. Isä jatkoi:

— Seisoit täällä kuin varas kuunnellen ja urkkien. Saan ilmoittaa sinulle, että sinut minä kernaammin tapaankin kuin v. Nitin, koska minulla on sinulle jotakin puhuttavaa. Äläkä kieltäydy vastaamasta minulle totuuden mukaisesti!

— Niinkö vähän te, isä, tunnettekin tyttärenne? Joka kysymykseen minä vastaan ja lupaan puhua totta.

— Hyvä, että minulla on tytär, joka on niin vakava. Silloinpa tiedän millaisessa suhteessa olen häneen... Tottahan muistat, mitä vastasit kamarijunkkarille?

— Muistan sen aivan hyvin.

— Etkä kadu sitä?

— En ollenkaan.

— Olet ylpeä ja vastauksesi ovat lyhyet, armollinen neiti. Mutta onko sinulla tietoa hänen uhkauksistaan isääsi kohtaan?

— Olen kuullut niistä, mutta en luule niissä olevan mitään perää.

Vapaaherra koetti väkisinkin hillitä itseänsä ja kysyi liehakoiden:

— Mutta etkö todellakaan, lapseni, rakasta Emil v. Assaria? Minusta hän on oikein miellyttävä mies.

— Ehkä on, isä, vaikka minä en ole sitä huomannut, koska mieleni on kovin kiintynyt toiseen. Minä rakastan erästä toista.

— Erästä toista? Ketä?

— Antakaa anteeksi, isä! Olen pitänyt asian teiltä salassa, eikä minun tietääkseni kenelläkään paitse hänellä ole siitä tietoa... Mutta nyt tahdon tunnustaa teille kaikki...

— Mikä on hänen nimensä, sano heti!

— Harald Thalberg. Häneen olen kiintynyt rakkauden siteillä ja... luonnon.

— Luonnonkin?... Niinkö sanoit?

— Niin sanoin. Mitäpä sitä enää salaisin... koska tahdoit tietää totuuden.

— Vai niinkö ovatkin asiasi? Voi, sinua ilkeää, irstasta tyttöä, siinäkin olet äitisi kuva! Minä vihaan ja halveksin sinua, hylkään sinut kokonaan.

— Ei, isä kulta, älkää noin puhuko! Hairauksen, taikka olkoonpa rikoksen takia, johon rakkaus ja inhimillinen heikkous ovat antaneet aihetta, te siis tahdotte hyljätä tyttärenne, oman lapsenne? Älkää toki tehkö sitä!

Irenen maatessa siinä polvillaan rukoillen, olisi luullut hänen äänensä voivan pehmittää kovan kivenkin, saatikka sitten isän sydämen, mutta tämä vain ei ottanut heltyäkseen. Hän muisti vain oman itsensä ja kurjuutensa, ajattelematta mitä hänen tyttärensä tunnustuksessa oli jaloa ja että olisi ollut syytä antaa hänelle anteeksi. Tuon tunnustuksen synnyttämä uhkaava vaara vain oli hänen mielessään ja tarttuen kädellään nuoren tytön paksuun, ruskeaan palmikkoon, hän tempasi hänet ylös lattialta.

— Älä siinä makaa niinkuin mikäkin hupsu, karjasi hän, vaan vastaa siihen, mitä minulla vielä on kysyttävää!

— Antakaa ensin anteeksi, isä, sitten vastaan.

— Älä rupea tässä mitään ehtoja panemaan, minä tässä olen määrääjänä, ja siksipä kysyn: tietääkö kamarijunkkari tuon suloisen salaisuutesi? Sanoit tosin, ettei kukaan muu kuin tuo rakas koti-opettajaryökäleesi tiedä siitä, mutta kuitenkin...

— Herra v. Assar myös tietää, että rakastan Haraldia. Tunnin verran hän on sen tietänyt. Ja näkyipä hän tietävän tuon toisenkin asian.

— Mitä hän siihen sanoi?

— Ei hän näyttänyt siitä suurestikaan välittävän, koska siitä huolimatta pyysi minua vaimokseen.

— Ja mitä sinulla oli tällaiseen jalomielisyyteen vastattavana?

— Jalomielisyydeksikö sitä sanotte? Selvitin päinvastoin kamarijunkkarille, ettei hänen kosinnassaan ollut mitään jaloa... sanoinpa...

— Yhdentekevää mitä sanoit, keskeytti vapaaherra kiivaasti, en tahdo sitä kuulla, koska arvaan, että se oli jotain herkkämielistä lörpötystä. Tahdon vain tietää mitä lopuksi hänelle vastasit.

— Vastasin, ettei mikään maailmassa voisi pakottaa minua menemään naimisiin miehen kanssa, kun toista rakastan. Jotain siihen tapaan minä sanoin... olinpa niin hämmentynyt, etten sanasta sanaan sitä muista... mutta ainakin kävi hänelle selväksi, ettei hän koskaan saisi minua omakseen.

— Ja silloinko hän ryhtyi uhkauksiin?

— Ryhtyipä niinkin, mutta johan sanoin teille, isä, etten usko noita uhkauksia.

— No, mitä niihin vastasit?

— Pyysin häntä olemaan jalomielinen ja luopumaan minusta, ryhtymättä mihinkään muihin keinoihin.

— Entä mitä hänellä oli siihen vastattavana?

— Hän poistui, jättäen minut yksin.

— Se on varma merkki siitä, ettei hän aijo myöntyä.

— Sitä en usko. Päinvastoin luulen, että hänen teki mielensä hengittää vähän raitista ilmaa, saadakseen ajatuksensa pysymään koossa.

— Sinun luulostasi minä viisi! Itse minä paremmin tunnen miehen. Kaikesta kuitenkin huomaan, että luulet hänellä olevan päteviä syitä uhkauksiinsa.

— En tiedä mitä luulen tai olen luulematta ... otsaani polttaa.

Vapaaherra ei enää ärjynyt, vaan äänellä, joka kuulosti kamalan tyyneltä, hän sanoi vakavasti:

— Sinulla on täysi syy uskoa kaikki, mitä hän on sanonut. Minä, isäsi, kehoitan sinua sitä uskomaan. Millä hetkellä tahansa hän pystyy syyttämään minua rikoksesta, joka tekee rakkaan isäsi samanvertaiseksi mitä ilkeimpäin ja törkeimpäin pahantekijäin kanssa. Sitä estääksesi sinun pitää mennä hänen kanssansa naimisiin.

— Mutta hän ei täytä uhkauksiansa; mitä hyötyä hänellä siitä olisi?

— Sinun täytyy ruveta hänen vaimokseen.

Irenen päätä alkoi huimata, mutta samassa kaikkitietävä ja kaikkivoipa Jumala muistui hänelle mieleen. Hän huokasi ja alkoi sydämessään rukoilla:

— Oi, Jumala, johon vielä turvaan, vaikka oletkin antanut minun joutua tähän kovaan ja kauheaan kiusaukseen, vaikka sieluni on täynnä tuskaa ja päätäni polttaa... suo minun sinun kunniaksesi kestää tämä kiusaus... neuvo, rohkaise ja tue minua.

Isä ei häntä keskeyttänyt, koska hän tuosta vaiti-olosta toivoi parasta asiallensa. Vihdoin hän hurjasti kiljui:

— Sinulla on jo ollut tarpeeksi miettimisen aikaa. Vastaa heti paikalla, mitä olet päättänyt!

Irenen silmät harhailivat ympäri avaruutta, ikäänkuin hän ei olisikaan puhunut isällensä, vaan jollekin näkymättömälle, korkeammalle olennolle, ja hiljaisella äänellä hän empien vastasi:

— Koska isäni tahtoo, että minä, salatakseni maailmalta hänen tekemänsä rikoksen, Jumalan ja hänen seurakuntansa edessä vannoisin rakkautta ja uskollisuutta miehelle, jota en rakasta enkä tule koskaan rakastamaan, niin vetoan rakkauteeni, joka on Jumalan sytyttämä, sekä omaantuntooni, joka on Jumalan ääni sydämessäni. Kumpikin kieltää minua ryhtymästä kaksinkertaiseen petokseen, kieltää pettämästä rakkauttani... mikä jo olisi synti... kieltää pettämästä väärällä valalla Jumalaa... mikä olisi vieläkin suurempi synti. Emil v. Assarin vaimoksi en ikinä mene... mutta Jumala johtakoon kaikki kaikille parhaaksi.

— Äsken, mokomakin hylky, tunnustit rakkaudesta ja inhimillisestä heikkoudesta tapahtuneen rikoksen, josta ei ollut kenellekään hyötyä ja joka lienee ilettävimpiä syntejä, mitä on olemassa. Nyt et suostu tekemään paljoa pienempää rikosta, josta, paitsi että se osoittaisi sielunvoimaa ja lapsellista rakkautta, myöskin olisi jotain hyötyä.

— Edellinen oli heikkoudensynti, jälkimäinen olisi tahallinen. Rukoilen Jumalaa antamaan syntini anteeksi, mutta minua kammottaa ryhtyä sen lisäksi tahalliseen rikokseen, jolla... ja se on myös otettava lukuun... olisi päätarkoituksena salata vielä kolmaskin rikos. Ei, sitä en tee.

— Onko se viimeinen sanasi?

— On. Haraldille menen vaimoksi, mutta en kenellekään muulle. Jumala kääntäköön kaikki parhaaksi!

— Kyllä minussa on niin paljo miestä, ettei Jumalasi ainakaan johdata asiaa sinun parhaaksesi!

Ja isä alkoi piestä ja tuuppia tytärtään, kunnes tämä kävi tiedottomaksi, mutta siitä huolimatta hän vielä molemmin käsin repi hänen tukkaansa.

Kentiesi vapaaherra hurjasta kostonhimosta näin pahoinpiteli tytärtään, joka jouduttuaan velvollisuuksissa nähden mitä suurimpaan ristiriitaan, kuitenkin piti lujasti kiinni vakaumuksestaan ja syvästi juurtuneesta oikeudentunnostaan, heittäen siten isänsä, tuon törkeän pahantekijän, maallisen esivallan rangaistavaksi. Ei siis olisi ollut ihme, jos vapaaherra kostonhimoaan sammuttaessansa olisi unohtanut kaiken varovaisuuden, mutta luultavasti hänellä sitä tehdessään myös oli jokin sivutarkoitus, jokin pirullinen juoni mielessään.

Hän tiesi, ettei v. Nit ollut huoneessaan ja jos olisikin ollut, niin tämä ei kuitenkaan olisi uskaltanut häntä vahingoittaa. Ullakon ovi oli lukossa, joten kukaan ei sitä tietä päässyt sinne ja luultavasti ei kukaan tiennytkään hänen olevan ullakolla eikä myös ollut kuullut heidän puhettaan. Nyt Irene oli tainnoksissa, eikä kyennyt huutamaankaan, joten vapaaherra ihan pelotta uskalsi ryhtyä julmaan tekoonsa.

Varmaankin luultaisiin, että Irene omantunnon vaivaamana epätoivossaan itse näin surkealla tavalla oli lopettanut elämänsä. Ja isä olisi, olevinaan ensimäinen, joka tapaisi hänet tässä kauheassa tilassa.

Hän oli tottunut epäluuloihin ja hänestä oli yhdentekevää, epäiltäisiinkö häntä, jos hänen rikostaan ei voitaisi näyttää toteen.

Siinä mielessä hän löi ja kolhi tytärtään, kunnes oli saanut hänet pyörryksiin, vetäen häntä sitten pitkästä, hajallaan olevasta tukasta vaatenuorien luokse.

Orresta roikkui sopiva ja parahiksi pitkä köydenpää. Vapaaherra jätti tiedottoman tyttärensä lattialle makaamaan ja teki köydenpäästä paulan.

Tämä työ kesti vain muutaman tuokion, mutta Irene ennätti kuitenkin sillä aikaa tointua. Hän nousi istumaan ja huomasi mitä isällä oli tekeillä. Tämä pelästytti häntä niin, että hän oli uudelleen pyörtyä. Hän koetti heikolla äänellä huutaa apua, mutta Haraldin nimi, jota hän oli maininnut, miltei sammui hänen huulilleen.

Vapaaherra ei vielä ollut saanut paulaa oikein kuntoon ja säikähti, kun tyttärensä näin ennen aikojansa virkosi. Hän heitti työnsä kesken ja alkoi häntä jälleen lyödä ja kolhia, ja pian tytär taas makasi yhtä avuttomana ja tunnottomana kuin äskenkin.

Vapaaherra asetti paulan niin korkealle lattiasta kuin oman ruumiinsa pituus olisi vaatinut ja koska tiesi Irenen olevan häntä vain noin puolta korttelia lyhyemmän, niin paula hänen mielestänsä oli vielä liian matalalla, jonka vuoksi hän kiersi köyden muutaman kerran suuren naulan ympärille, mikä kävikin mukavammin kuin jos hän olisi sitonut paulan ylemmäksi.

Voimakkailla käsillään hän sitten nosti tiedottoman tyttärensä lattialta, asetti hänen päänsä paulaan ja laskien hänet käsistään, jätti roikkumaan.

Nyt hän oli kahdenvaiheilla, jäisikö loppua katsomaan vai hiipisikö hiljaa alas ullakolta.

Pitkältä hänellä ei kuitenkaan ollut empimisen aikaa, kun ullakon ovi suurella jyskeellä paukahti auki ja Harald syöksyi paikalle.

XXII.

RUUMIS.

Mitään virkkamatta jäi vapaaherra paikalleen seisomaan. Harald ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, hän näki ainoastaan hirtetyn. Oikealla kädellään hän puukolla katkaisi nuoran, kannattaen vasemmalla ruumista. Tämä kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

Hän irroitti paulan nuoren tytön kaulasta ja laski hänet varovasti vieressä olevalle patjalle. Sitten hän koetti hirtetyn pieniä niskaluita, jotka eivät olleet musertuneet, hän koetti otsaa ja se tuntui kylmältä. Valtasuoni tykytti heikosti niinkuin kuolevalla. Harald hieroi hänen käsiään molempien käsiensä välissä, rohkenipa suudelmillakin koettaa lämmittää hänen kylmää otsaansa.

Vapaaherra nyt toipui puutumuksestaan ja yritti huomaamatta pujahtaa tiehensä, mutta Harald, joka tähän asti oli kiinnittänyt huomionsa vain Ireneen, huomasi heti hänen aikeensa.

— Jää seisomaan, mies, jos tahdot henkesi säilyttää, hän huusi jymisevällä äänellä ja osoitti pistooliansa, seiso paikallasi, sanon minä... Etkö häpeä lähteä pois, kun tyttäresi makaa tuossa kuolemaisillaan.

Vapaaherra jäi vaistomaisesti seisomaan ja Harald, joka surusta ja kauhusta oli joutunut aivan epätoivoon, jätti nyt Irenen ja astui hänen luoksensa.

— Minkätähden vapaaherra on tehnyt tällaisen kauhean työn?

Äänellä, jota hän turhaan koetti saada tyyneksi ja surulliseksi, vapaaherra vastasi:

— Kuinka uskallatte tämän surullisen tapauksen johdosta ruveta minua syyttämään?

— No, eikö siinä ole tarpeeksi syytä, kun olitte täällä tyttärenne kanssa lukitun oven takana.

— Minä en tiennyt hänen olevan täällä; hain v. Nitiä ja kun tahdoin tavata hänet kahdenkesken, niin rohkenin lukita tämän oven, joka sitä paitsi on omani.

— En usko, että tahdoitte tavata v. Nitiä, joka sitä paitsi täta nykyä on syvässä maan alla. Ja miksette kiireesti katkaissut nuoraa, jossa onneton tyttärenne riippui?

— Hämmästyin niin, etten kyennyt mihinkään.

— Ja ettette voinut edes huutaa ihmisiä apuun. Kaikki tuo kuulostaa hyvin kummalliselta. Mutta mistä se johtuu, että nyt näin tyynesti voitte vastata minun kysymyksiini?

— Miehelle on kunnia suuremman arvoinen kuin lapset, sukulaiset ja ystävät. Kun kunnia on kysymyksessä, ponnistaa mies kaikki sielunsa voimat, unohtaen kaikki hellemmät suhteet saadakseen kunniansa takaisin. Mutta te näytte unohtavan, herra, kenelle puhutte ja rohkenette ruveta minua tutkimaan. Neuvon teitä tyytymään siihen, että saatte tutkia poikiani, muutoin minullakin puolestani olisi syytä ruveta teiltä yhtä ja toista kyselemään. Kuinka itse olette näin tyyni ja kylmäverinen, että kykenette tekemään minulle kierteleviä kysymyksiä, vaikka hän makaa tuossa?

— Minä kyllä tiedän, kenen kanssa puhun ja te saatte kohta sen tietää. Teidän kysymykseenne saan vastata, että hän, joka nyt makaa tuossa, on ollut minulle kaikkea muuta maailmassa kalliimpi. Nyt olen hänet kadottanut ja onnettomuuteni on niin suuri, niin ääretön, etten vielä oikein voi sitä käsittääkään ja senvuoksi voin olla näin tyyni ja kylmä... ainakin aluksi. Voidakseni kostaa, koetan pysyä näin tyynenä... ymmärrättekö sen? Vielä minulla on tehtävänä muutamia kysymyksiä, joihin teidän pitää vastata. Miksikä Irene ehdollaan olisi...

Sanat takertuivat Haraldille kurkkuun, ne kun olisivat loukanneet hänen tunteitansa ja häväisseet tuota rakasta olentoa, jonka ylevyyteen hän niin lujasti luotti, että vaikka kaikki todistukset olisivat olleet häntä vastaan, vaikka kuolleet olisivat nousseet haudoistansa sitä vakuuttamaan, niin hän ei kuitenkaan olisi uskonut Irenen tappaneen itseänsä.

— Miksikä hän olisi lopettanut henkensä, te kai tarkoitatte, sanoi vapaaherra, auttaaksensa Haraldia alkuun.

— Sitä tarkoitin... niin mitäpä syytä hänellä olisi siihen ollut?

— Tekö sitä kysytte, jolla on niin suuri syy siihen? Hän teki sen toivottomuudesta, hänen omatuntonsa kun oli ruvennut häntä vaivaamaan.

— Huomaan, että tyttö poloinen on tunnustanut kaikki julmalle ja armottomalle isälleen, joka ei ansaitsisi, että hänellä on sellainen tytär. Mutta älkää yrittäkö minulle luulotella, että hän, sitten kun rakkautemme on tullut niin lujaksi, ettei mikään maailmassa voi meitä erottaa, olisi elämän ja onnen sijasta valinnut kuoleman. Juuri tänä aamuna, jolloin hän odotti sydämensä ystävää ja tiesi saavansa hänestä, ei salaista, vaan julkisen suojelijan teidän pahoja juonianne vastaan, nytkö vasta hän olisi näin avuttomasti joutunut epätoivoon! Niin hullu en ole, että ottaisin sellaista uskoakseni. Vaikka olisin viipynyt poissa kauankin yli määrä-ajan, niin tiedän ettei Irene sittenkään olisi menettänyt jaloa luottamustansa, vaan olisi elänyt toivossa onnellisena, taivuttamatta uljasta päätään kurjan ja ilkeän ikeenne alle... Tiedän kyllä, kuinka asiat ovat. Kamarijunkkari on tänään häntä kosinut ja Irene on kohdellut häntä ylenkatseellisesti ja kylmästi. Sitten kamarijunkkari varmaankin on uhannut kostaa, ilmoittamalla hänen isästään asioita, joita Irene isänsä tähden ei ole tahtonut minulle suoraan mainita. Kuitenkin Irene on pysynyt lujana sekä isänsä että kamarijunkkarin tahtoa vastaan. Silloin hänen isänsä ajatteli näin: jos nyt laitan tytön pois tieltä ja teen sen ikäänkuin hän itse olisi lopettanut päivänsä, niin minulla ei enää liene syytä pelätä kamarijunkkaria. Ja mainio tilaisuus teillä olikin siihen täällä ullakolla, varsinkin kun satuitte lukitsemaan ovenkin, Te se olitte, joka panitte paulan hänen kaulaansa ja tapoitte hänet. Valkeus ja pimeys eivät sovi yhteen... hän oli enkeli ja te olette itse pahahenki.

Näin puhuessaan Harald kerta toisensa perästä oli istahtanut patjalle Irenen viereen. Hänessä kyti vielä heikko toivo, että hän mahdollisesti virkoisi henkiin ja hän koetti joka tavalla saada hänet tointumaan. Ahtaan hameenmiehustan ja kureliivin hän oli päästänyt auki ja siepannut seinältä päällysvaatteita, peittääksensä niillä vaaleaa morsiantansa, varjellaksensa häntä pakkaselta, jonka kuitenkin toivoi häntä virkistävänkin. Tuon tuostakin hän otti vadista vettä, kastaaksensa sillä hänen otsaansa ja ohimoitaan.

Hän oli väkisinkin koettanut pysyä tyynenä tämän rakkaan, vaalean tytön takia. Ken olisi hänet siinä nähnyt, ei olisi voinut olla ihmettelemättä hänen mielenmalttiansa sekä sitä eriskummallista asemaa, johon kohtalo oli hänet heittänyt. Lähellä häntä oli kaksi olentoa, joista toinen oli hänen pahin vihollisensa ja toinen hänen sydämensä ainoa rakas ystävä. Edelliselle hän puhui inhon ja ylenkatseen sanoja, toiselle ei virkkanut sanaakaan, hän kun ei kuitenkaan olisi voinut hänelle vastata. Kuitenkin oli viimeksimainitun hoito hänelle pää-asiana ja toisen kanssa puhuminen vain välttämätön sivuseikka.

— Onko sinulla todistuksia, jymisi vapaaherra, vaadin sinulta todistuksia, mokomakin rohkea ja hävytön konna, jonka armosta olen antanut syödä leipääni, suoden sinulle tilaisuuden houkutella tyttäreni pauloihisi!

— Mitäpä ne paulat olivat tämän kuoleman paulan rinnalla! Sanot minun syöneen sinun leipääsi, mutta minä vastaan, _ettet sinä koskaan vastedes tule syömään minun leipääni_. Sinut ajetaan ulos ryöstetystä linnastasi ja pois ihmisten silmistä. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Vaadit todistuksia; siis ei niitä ole mielestäsi tarpeeksi... ja ehkäpä niistä huolimatta voisitkin kiertelemällä päästä maallisen oikeuden kourista... mutta minusta ne kumminkin ovat sitovia. Ja onpa tässä olemassa hyvinkin pätevä todistus. Vai oletko koskaan kuullut, että kukaan, joka ehdollaan tahtoi kuolla, ensin olisi repinyt ja pahoin pidellyt omaa ruumistansa? Katsopa, kuinka Ireneni suhteen on julmasti menetelty, katso näitä paisumia ja sinelmiä, näitä kynsien jälkiä kaulassa ja niskassa, katso kuinka nämä kauniit hiukset ovat sekaisin ja takkuiset. Olet häntä piessyt ja joka tavalla rääkännyt, laahannut häntä hiuksista pitkin lattiaa... Ja vielä puhut, ettei muka olisi todistuksia...

Näin puhuen Harald jälleen tunnusteli Irenen otsaa ja valtasuonia ja luuli huomaavansa, ettei enään ollut mitään toivoa. Nyt hän vihdoin hurjistui ja huusi jymisevällä äänellä:

— Vai eikö minulla ole todistuksia, sinä kavala tiikeri ihmisen haahmossa, sinä luonnoton ilkiö isäksi?

Näin sanoen hän hyökkäsi vapaaherran kimppuun. Niin kärsivällinen elehvanttikin, kun sen kärsivällisyys vihdoin viimein loppuu, hyökkää julman tiikerin päälle ja saa siitä pian voiton. Harald paiskasi vapaaherran voimainsa takaa lattiaan ja lyödä läimähytti häntä, niin että veri purskahti korvista, suusta ja sieraimista. Mutta siihen hänen raivonsa myös päättyi. Vapaaherra, joka ei kuitenkaan pyörtynyt, alkoi kovalla äänellä huutaa apua:

— Palvelijat, pian apuun, ennenkuin minut tapetaan. Rientäkää!

— Älkää pitäkö kiirettä! Vapaaherralla ei ole mitään hätää, huusi Harald vielä kovempaa.

Askeleita ei kuulunut, eikä ketään tullut apuun. Harald piti vielä vapaaherrasta kiinni lujilla kourillaan ja huusi kaikuvalla äänellä:

— Vai enkö minä sinua tunne? Puolisosi sinä myrkytit, kälysi... mutta hänestä saamme vast'edes puhua... veljesipojan jätit jylhälle kalliolle... veljesityttären annoit tappaa... vielä toisenkin kerran aijoit murhata hänet, Stellan... ja nyt lopuksi, päälle päätteeksi olet tappanut oman tyttäresi. Onkohan olemassa niin suurta rangaistusta kuin olisit ansainnut? Eihän se liikaa olisi, vaikka tukasta laahaisin sinut tuonne loukkoon ja hirttäisin niinkuin itse teit hänelle, joka makaa tässä. Mutta minä en ole kelvollinen sinua rankaisemaan, vaan jätän sen Jumalalle, eikä se olisikaan kylliksi kova rangaistus sinulle... Ollakseni kuitenkin varma, ettet lähde karkuun taikka, julma kun olet, rupea tätä minulle kallista ruumista vielä raatelemaan, niin seuraa minua, jottei minun tarvitse sinua tukasta laahata.

Koneentapaisesti vapaaherra kulki hänen perässänsä toiseen loukkoon. Kun Harald vuorostansa nyt alkoi laittaa paulaa, niin vapaaherra taas yritti lähteä karkuun, mutta samassa kuului ikäänkuin seinästä ääni, joka lausui tuon ainoan sanan: _Henrik_. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena jäi vapaaherra paikallensa seisomaan, jotta Harald sai tehdä hänelle mitä itse tahtoi. Hän pujotti vapaaherran paulan läpitse ja jätti hänet kainaloista riippumaan; tämä asema oli siksi tukala, ettei hän voinut ponnistella vastaan, eikä päästä omin voimin irti.

Harald poistui nyt ullakolta ja tapasi portailla paitsi rouva Orrbergiä ja v. Assarin sisaruksia myös koko talonväen koossa. Kaikeksi onneksi pojat olivat kaupungissa kestissä ja pikku Ulla nukkui vielä. Siitä asti kun ovi särjettiin olivat he seisoneet siinä kuuntelemassa, uskaltamatta rientää vapaaherran avuksi, taikka lieneekö heiltä ollut tahtoa puuttunut. Kaikki he olivat pelästyksestä puhumattomina ja Amalia itki.

Harald meni huoneeseensa ja jotta ei hänen äitinsä liiaksi pelästyisi hän, tarttuen häntä käteen, selitti muutamilla sanoilla mitä oli tapahtunut ja mitä vielä oli tehtävä. Haraldin annettua hänelle liinan, johon hän saisi kätkeä kasvonsa, he molemmat astuivat ulos. Portailla seisoville sanoi Harald:

— Jo on aika, että tulette todistajina katsomaan sellaista, jota ette ole tienneet aavistaakaan. Älkää viipykö, tulkaa heti!

Jos Haraldin odottamaton ilmestyminen jo oli herättänyt heissä kummastusta, niin he nyt aivan ällistyivät, nähdessään tämän salaperäisen naisen. Ja heidän tultuaan ullakolle, niin kuka voisi kuvailla heidän pelkoaan ja kauhistustansa, kun he tapasivat vapaaherran siellä elävänä roikkumassa ja vähän etäämpänä hänestä näkivät hänen tyttärensä makaavan kuolleena lattialla.

Annettuaan heidän muutaman silmänräpäyksen tuota katsella, päästi Harald hänen ilkeästä ja häpeällisestä asemastansa. Nyt oli vapaaherra käskemäisillään miespalvelijansa ja kamarijunkkarin vangita Haraldin, jonka aikoi ilmoittaa Irenen murhaajaksi, mutta nähdessään tuon salaperäisen naisen, hänen rohkeutensa kokonaan lannistui, niin ettei hän saanut sanaakaan suustansa. Sen sijaan Harald ryhtyi puhumaan:

— Halusta sinä, vapaaherra Arvid Henning, käskisit kaikkia tässä läsnäolevia tekemään minulle väkivaltaa, mutta kielesi ei ota kääntyäksensä ja se onkin parasta, koska he tuskin uskaltaisivat taikka tahtoisivat sinua nyt totella. Siis, kuulkaa minua. Kaikkein teidän, sekä talonväen että vieraitten läsnäollessa, minä julistan, että vapaaherra Arvid Henning on varas, rosvo ja moninkertainen murhamies. Katsokaa tätä hänen tytärtään, hänen omaa lastansa, kuinka hän makaa tuossa kalpeana ja puhumattomana, katselkaa kauhean nuoran jälkiä hänen hienossa ja valkoisessa kaulassaan, katselkaa hänen niskassaan kynsien jättämiä jälkiä. Kaiken tämän on hänen isänsä tehnyt ja minkätähden? Kostonhimosta sekä maallisen rangaistuksen pelosta. Siitä varmaankin kaksi meistä voisi antaa tarpeellisia tietoja, koska luulen heidän pitävän kunniastaan ja kuuntelevan omantunnon ääntä... mutta kentiesi sitä ei heiltä vaaditakaan. Siinä kyllin, että monesta seikasta käy selville, ettei tämä nuori neiti ole tappanut itseänsä, vaan että hänen isänsä on hänet surmannut. Ja ellei näitä todistuksia pidettäisi täydellisinä, niin muistakaa, että oikeudessa katsotaan puoliakin todisteita päteviksi, jos on kysymys henkilöstä, joka aikaisemmin on huomattu syypääksi suuriin rikoksiin. Tähän asti hän on voinut salata ilkitekonsa, niin ettei laki ole pystynyt häntä tuomitsemaan; mutta kuulkaa nyt, mitä muita rikoksia hän on tehnyt, paitsi sitä, jonka näette tässä silmäänne edessä. Seuraavista kahdesta rikoksesta minä tulen tekemään kanteen häntä vastaan ja toivonpa voivani todistaa hänet syypääksi. Katsokaa tätä naista, tunnetteko hänet?...

Kreivitär veti liinan pois silmiltään, näyttäen kasvonsa. Kylmä hiki nousi vapaaherran otsalle ja hän vaipui vanhalle sohvalle, jolle jäi istumaan.

Eipä paljon puuttunut, ettei kaikkein saapuvilla olevien käynyt samoin, heidän nähdessään nuo vieläkin kauniit kasvot, jotka muistuttivat kuollutta.

Vapaaherran kamaripalvelija, joka oli noin viidenneljättä ikäinen mies ja oli ennen palvellut vapaaherran vanhempaa veljeä, syöksyi nyt esiin ja heittäytyi polvilleen entisen haltijattarensa eteen.

— Armollinen kreivitär, hän huudahti.

Kyynel kimmelsi kreivittären silmässä ja hän laski kätensä palvelijan pään päälle, koettaen sitten saada hänet nousemaan. Itse hän ei voinut puhua, mutta hän viittasi Henrikille, että tämä jatkaisi. Kesti vähän aikaa ennenkuin tämä jälleen pystyi sitä tekemään ja sitäpaitsi hän silmillään seurasi Amalian toimintaa, joka, vaikka se olikin hänestä turhaa, kuitenkin herätti hänessä kiitollisuutta.

Haraldin puhuessa tämä nimittäin oli uskaltanut lähestyä rakkaan neitinsä vuodetta, koettamaan hänen otsaansa ja käsiään. Hän ei tehnyt sitä uteliaisuudesta, vaan pitääksensä huolta emännästään. Hän riensi alas ja toi palatessaan jotain väkevää hajuvettä ja muuta sellaista, jolla alkoi häntä hieroa ja joka tavalla virkistyttää. Harald hymyili tuolle surullisesti ja jatkoi:

— Niin, tämä on kreivitär Helena Henning. Paitsi tätä uskollista palvelijaa on monta muuta vielä elossa, jotka voivat sen todistaa. Hänet haudattiin, koska hänet luultiin kuolleeksi, vaikka hän olikin vain valekuollut. Hän heräsi maanalaisessa huoneessa, jonne ei kuu eikä aurinko päässyt paistamaan. Siellä hän tuon tuostakin näki kaksi miestä, joista toinen on vapaaherra tuossa ja toinen, jonka myös aijon haastaa todistajaksi, omasta pyynnöstään on jäänyt samaan hautakammioon, josta viime yönä onnellisesta sattumuksesta pelastin kreivitär Henningin. Tyydyttääksensä pirullista, luonnotonta kostonhimoaan, vapaaherra neljätoista vuotta on pitänyt häntä siellä vangittuna. Kieli tarttuisi kiinni suulakeeni, jos rupeaisin teille kertomaan kaikkea, mitä minä tiedän ja uskon. Tässä näette hänet, tuon rakkaan ja armaan... hän elää, mutta huomaatteko, kuinka vapaaherra vapisee...

Kreivi Henningillä oli vaimonsa kanssa kaksi lasta. Itse hän pitkät ajat oleskeli poissa, koska oli joutunut orjuuteen; sillä välin pidettiin hänen puolisonsa hulluinhuoneeseen teljettynä. Vapaaherra lähti Saksaan matkustamaan ja otti mukaansa holhokkinsa, pikku Henrikin. Siellä hän jätti lapsen asumattomalle saarelle, mutta se tulikin pelastetuksi. Kelpo ihmiset ottivat sen kasvattaaksensa ja se elää vieläkin. Tyttären, joka äidin luulotellun kuoleman jälkeen myös joutui setänsä holhouksen alaiseksi, oli tämä myös päättänyt surmata, mutta hänen kätyrinsä, jonka kävi lasta sääli, vaihetti sen kuolleeseen lapseen, jonka vapaaherran poissa ollessa toimitti hautaan. Huolimatta kaikista vaaroista ja kummallisista elämänvaiheista, tämä kreivittären toinenkin lapsi vielä elää. Kaikki te hyvin tunnette hänet... se on Stella. Katsokaa, kuinka äiti ja tytär ovat toistensa näköisiä, niin ette enään epäile!... Mitä poikaan tulee, jonka muistopatsaan olette nähneet puistossa, niin hänkin, niinkuin jo sanoin, elää vielä. No niin, minä olen Henrik Henning... tämä on äitini ja Stella on minun sisareni... Oikeudessa olen vaativa takaisin kaikki oikeutemme ja syytökset tätä miestä kohtaan olen myös käräjissä näyttävä toteen. Olkoon hän kuinka viekas tahansa, kierrelköön niin, että totuus muuttuu valheeksi ja valhe totuudeksi, Jumala on kuitenkin oleva puolellani ja antava minulle viisautta, jotta saan hänet kaikkine juonineen paljastetuksi.

Vapaaherra ei enää voinut seurata Haraldin puhetta. Hän makasi vanhalla sohva-rämällä sellaisessa tilassa, että muulloin, paitsi nyt, olisi häntä surkuteltu. Kirkkaus oli sammunut silmistä, jotka hurjasti tuijottivat ympärillensä, tukka nousi pystyyn ja suu oli vaahdossa. Harald huomasi hänen tilansa ja sanoi palvelijoille:

— Kantakaa vapaaherra huoneeseensa, jonka hän toistaiseksi saa pitää omanansa. Lähettäkää heti noutamaan lääkäriä, ellei tämä pian mene ohitse, ja hoitakaa häntä hellästi. Hän on vanha mies ja sitäpaitsi teidän isäntänne.

Panikohan jalomielisyys nämä sanat hänen suuhunsa, vai pelkäsikö hän vihamiehensä menettävän järkensä, niin ettei saisikaan hänelle kostaa. Vast'edes saamme tietää hänen syynsä.

Kaikki palkolliset paitsi Amalia poistuivat, mutta kamarijunkkari sisarineen kuitenkin jäi. Edellinen ryhtyi puhumaan:

— Luuleeko maisteri... suokaa anteeksi, että teitä vielä siksi kutsun... luuletteko minulla olevan mitään osaa tähän?

— En tahdo luulla pahaa muista, kun olen tullut huomaamaan, että yksi ainoa on syypää niin paljoon pahaan.

Emilia v. Assarin tunteet olivat näiden kauheitten tapauksien johdosta peräti muuttuneet. Hämmentyneenä hän lähestyi Haraldia ja tarttuen häntä käteen, sanoi:

— Harald Thalberg tai Henrik Henning, uskokaa pahaa vielä toisestakin... minusta. Minä se olin, joka yllytin veljeäni menemään niin pitkälle kuin mahdollista, ja seuraus siitä on ollut näitä hirvittävin.

— Ei, sisareni, tällä kertaa en täydellisesti sinua totellut. Vapaaherran tullessa tänne ullakolle, toivoin vielä tapaavani Irenen alhaalla ja silloin olisin suostunut hänen niin kauniisti lausumaansa pyyntöön... olisin luvannut luopua tyttärestä, rupeamatta silti ahdistamaan isää. Siitä vapaaherra ei kuitenkaan tiennyt mitään, sillä siinä tapauksessa hän ei olisi tehnyt minkä teki.

— Turhaan sinä koetat painua lohduttaa, Emil, sillä vaikkei vapaaherra olisikaan tavannut Ireneä täällä, niin sinä kumminkin alhaalla olisit tavannut minut ja minä olisin uudelleen yllyttänyt sinua pahaan. Sillä minäpä kehoitin sinua pysymään vaatimuksissasi, vaikka tiesin ketä Irene rakasti. Tuo syyllisyyteni, jonka nyt vasta huomaan, tekee minut onnettomaksi. Turhamaisuus ja itsekkyys viettelivät minua... kentiesi myös rakkaus, mutta minkä arvoinen olikaan sellainen rakkaus, joka viihtyi yhdessä näin kehnojen tunteitten kanssa. Voi, jospa Irene vielä eläisi, taikka jos hän jälleen virkoisi henkiin, jotta hänellekin saisin tunnustaa ilkeyteni, jotta saisin jollakin tavalla sovittaa, minkä olen rikkonut. Näetkö, Harald, minä rakastan sinua ja kuitenkin tahtoisin hänen tulevan vielä henkiin; etköhän siitä huomaa että kadun? Mutta mitäpä on katumuksesta ja kyynelistä, koska tehty kuitenkin on tehty eikä Irene enää herää.

Emiliassa olivat hänen paremmat ominaisuutensa päässeet voitolle ja hän itki katkerasti.

Silloin kreivitär Henning tuli puristamaan hänen kättänsä. Äiti tahtoi niin kernaasti lohduttaa sitä, joka rakasti hänen poikaansa.

— Hän toipuu, kuiskasi Amalia, hiljaa, hän toipuu.

— Vetäydy syrjään, Emil, kuiskasi Emilia veljelleen. Tämä ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja totteli.

Harald ja kreivitär menivät Irenen luo ja ensinmainittu oli huomaavinaan hieman punaa hänen poskillaan. Vaikka pelkäsikin erehtyneensä, hän kuitenkin sanoi:

— Kannetaan hänet varovasti lämpöiseen suojaan.

Neljän he kantoivat Irenen patjoineen Haraldin huoneeseen ja laskivat sen hänen vuoteeseensa. Sitten asettivat he peilin hänen suunsa eteen ja sen kalvoon ilmaantui hikeä. Harald koetteli hänen valtasuontaan ja huomasi sen hiljaa tykyttävän. Jälleen hän alkoi kastella hänen ohimoitaan vedellä ja Amalia koetti uudelleen käyttää hajuvettä. Kaikkien iloksi loi kuolleeksi luultu silmänsä auki.

Heikolla äänellä, jonka suloinen sointu tunkeutui kuulijain sydämiin, Irene sanoi:

— Harald, sinäkö siinä oletkin, Harald ja tuossa on kiltti Amaliani...... ja Emilia, oletko sinäkin täällä... mutta sinä... Stella... oletko vanhentunut? Miksikä Stella yksin on käynyt vanhemmaksi? Harald, ymmärrätkö, mistä se johtuu. Ensin tahdon kuitenkin sanoa, että rakastan sinua.

— Irene, oi, Ireneni!

— Muutoin luulisin eläväni, jatkoi Irene, vaivoin kohottaen hiukan päätään, mutta koska Stella noin on vanhentunut, niin lienenkin kuollut. Nyt minä ymmärrän. Olen kuollut ja autuas; Jumala on antanut minulle Haraldin huoneen taivaakseni... Mutta minkävuoksi on Emiliakin täällä?

Emilia purskahti itkuun, mutta nyt se tapahtui ilosta. Hänelle teki niin hyvää saada Ireneltä nuhteita. Hyvyys hänen sydämessään alkoi jo kantaa kauniita hedelmiä.

— Sentähden Emilia on täällä, että hän on ystäväsi, ja parhaimpia onkin, selitti Harald.

— Vai on. Hyväile minua sitten, Emilia, niinkuin teetkin ja itke ilosta, että olemme taivaassa. Sitä vain en käsitä, miksi Stella yksin on käynyt noin vanhaksi.

— Hän on Stellan äiti, sanoi Amalia.

— Oikeinko totta? Silloinpa ehkä vielä elänkin ja olen maan päällä. Harald, minä rakastan sinua. Harald parka, älä ole noin murheellinen! Olenhan minä kuitenkin sinun omasi, joko elän tai kuolen... Mutta olen kipeä ja väsyksissä ja tahdon nukkua.

Hänen päänsä vaipui jälleen päänalukselle ja hän vaipui uneen.

Harald meni alas ja viittasi Emiliaa seuraamaan. Tämän iloksi hän ystävällisesti puristi hänen kättänsä.

Alhaalla hän kysyi, miten vapaaherra jaksoi. Ei kukaan tiennyt sitä sanoa, koska ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa. Pikku Ulla oli häntä kysellyt, mutta hänelle oli vastattu, että isä tahtoo olla yksin. Sitten hän oli kysynyt suurta siskoa ja saanut vastaukseksi, että hän on kipeä, mutta ei ilmoitettu, missä hän on.

— Mene minun huoneeseeni, sanoi Harald, kun pikku Ulla tuli häntä vastaan, siellä iso sisko makaa sairaana... mutta astu hyvin hiljaa.

Pikku Ulla katsoi häntä suurilla, viisailla silmillään ja läksi.

— Tulkaa, Emilia. Menkäämme nyt tätä sairasta katsomaan.

He menivät. Huoneessaan vapaaherra makasi tiedottomana, sellaisena kuin he olivat nähneet hänet ullakolla. Kamarijunkkari, joka oli saanut tietää missä he olivat, tuli myös pian sinne. Häntä kummastutti hänen nähdessään, kuinka heistä oli tullut hyvät ystävykset.

Nyt on kirkkoonmenon aika, sanoi Harald, minun tekisi mieleni mennä kirkkoon. Irenehän nukkuu ja kamarijunkkari kai pitää huolta tästä sairaasta. Lähdettekö, Emilia, mukaan?

— Mutta, entä jos hän heräisi, arveli Emilia. Lähdepä, Emil, Haraldin huoneeseen ja ota sieltä hänen pistoolinsa, jotta voit puolustaa Ireneä.

Pian Emilia oli saanut ylleen päällysvaatteensa, hevonen oli valjastettu ja he kaikki kolme menivät siihen huoneeseen, joka nyt oli Irenen hallussa. Hän nukkui makeasti, näyttäen unissaan enkeliltä.

Kamarijunkkarin otettua pistoolin, Harald ja Emilia jättivät nukkuvan hyvästi ja läksivät.

Tämä kirkkomatka tuli olemaan Emilian onnellisimpia muistoja. Tosin hän tiesi, ettei Harald häntä rakastanut, mutta hän tiesi myös, että tämä ymmärsi häntä. Kaikesta mikä vast'edes kohtaisi häntä elämässä, hän saisi korvausta tästä muistosta.

Otettuaan osaa jumalanpalvelukseen, he kirkolta menivät kappalaistalolle, jossa söivät päivällistä, lähteäksensä sitten pastorin ja Stellan seurassa Ristilään.

Harald oli kertonut kaikki mitä siellä oli tapahtunut ja matkalla Stella sanoi:

— Olet aina naurahtanut niin epäilevästi, kun olen sanonut, että joskus maailmassa vielä löydän vanhempani, ainakin äitini. Näetkö nyt, Erkki... sinä paras ja rakkain ystäväni... että olin kerran oikeassa!

— Oikeassa olit, pikku kulta, sinä ainoa iloni ja tulevaisuuteni toivo. Oi, kuinka rakastankaan sinua, lapsi raukka!

— Tiedätkö, Erkki, että olen vihoissani sinulle eräästä asiasta. Muistatko, että kerran sanoit: "ajattelepa, jos tulisi joskus ilmi, että oletkin prinsessa, kreivitär taikka korkeasukuinen neiti... ja minä olen vain köyhä pappi ja tulen aina semmoisena pysymään"... Mutta tiedätkö, jos minusta tulee rikas, niin silloin minä vasta tunnen itseni oikein rikkaaksi, kun saan antaa kaikki mitä minulla on tuolle köyhälle papille, omalle Erkilleni... ja sanoa: koska Stella köyhänä sinulle kelpasi, niin ehkä et rikkaana häntä hylkää.

— Taikka ehkä sanoisit: ota kaikki rikkauteni ja Stella vielä kaupan päällisiksi, naurahti pastori.

— Minähän laskin vain leikkiä, sanoi Stella, joka äkkiä oli muuttunut totiseksi, kuinkapa minä voisin sinuun suuttua. Tiedän kyllä, että sinä ymmärrät minua ja sinä tiedät, että minä ymmärrän sinua.

Mutta kun hän huomasi, että hänen sanansa luultavasti kuuluivat sukkelilta, niin hän purskahti nauruun, muuttuaksensa kohta jälleen totiseksi.

— Mitä huokaat, Stella? Vaikka tässä tilaisuudessa lieneekin sopivampi, että huokaat, kuin että naurat.

— Kiitos, Erkki, että minua nuhtelet, mutta toria minä oikeastansa tarvitsisinkin. Kovin olenkin kevytmielinen, kun saatan nauraa näin tärkeällä hetkellä... minä, joka pian saan nähdä äitini... oman äitini... ja vaikka olen kuullut semmoista, jota Harald meille kertoi. Mutta en oikein tahdo saada päähäni, että se on totta, mitä hän kertoi. Vai minulla olisi vielä äiti elossa... sehän olisi liian suuri onni minulle... ja Haraldko olisikin minun veljeni... hän, johon varmaan olisin rakastunut, ellei hän olisi vienyt minua sinun luoksesi. Sehän olisi ollut kauheaa. Tiedätkö, kuinka minusta tuntuu? Tuntuupa ikäänkuin olisin kulkenut sammalen peittämän äkkisyvän kuilun ylitse pitkin kapeaa polkua. Jos jalkani olisi astunut vähänkin harhaan, niin olisin syöksynyt syvyyteen.

He olivat nyt saapuneet Ristilän puistoon. Pastori osoitti sormellaan harmaata linnaa ja sanoi:

— Tuo on ollut Stellan ensimäinen koti.

Stella kalpeni ja puristi hänen kättään. Eikä hän omin voiminsa olisi päässyt ylös portaita ullakkohuoneeseen, ellei Erkki olisi häntä tukenut. Ovelle hän seisahtui ja viittasi Erkkiä jäämään. Muutaman kerran hän veti syvään henkeänsä ja Erkin tarttuessa lukkoon, hän nyökkäsi myöntäen. Harald vei tyttären äitinsä syliin.

* * * * *

Pikku Stella, joka ei muuten hevin pyörtynyt, kuitenkin uudenvuoden päivänä 18 .. kello kahden ja kolmen välillä iltapäivällä tointui äitinsä sylissä, oltuaan kolmasti tainnoksissa.

* * * * *

Irene nukkui raskaasti ja sikeästi ja kovin hän olikin virkistävän unen tarpeessa.

* * * * *

Harald ei unohtanut v. Nitiä. Seppä oli käynyt avaamassa lukon ja pian