v. Nit jälleen oli ullakkokamarissa, jossa Harald kertoi hänelle,

mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Herra v. Nit ei tahtonut mennä vapaaherraa katsomaan.

Seppä avasi myös lukon, jolla kreivittären vasen käsi vielä oli kytkettynä rautavitjoihin. Nyt vasta hän tunsi itsensä oikein vapaaksi ja miltei unohti menneisyyden.

— Nuo rautavitjat aijon ripustaa seinälleni, jotta ne alati muistuttaisivat minulle, kuinka kärsimyksiä on kestettävä, sanoi Stella.

— Ja kuinka on opittava panemaan arvoa onneensa, jatkoi kreivitär. En nureksi kärsimyksiäni, sillä ilman niitä en nyt voisi olla näin onnellinen. Jumala oli minulle armollinen, eikä antanut minun kuolla ennenkuin oli suonut minulle tällaisen onnen. Vapaus ja tavarat eivät kuitenkaan ole mitään sen ilon rinnalla, että nyt olen saanut takaisin lapseni. Ja kuinka olettekin hyvät ja älykkäät ja sitäpaitsi niin kauniit ja miellyttävät! Kuinka on mahdollista, että olen tullut näin onnelliseksi... sanokaapa te, Harald ja Stella, taikka Henrik ja Helena...

* * * * *

Tämän päivän iltapuolella, jonka alku oli tuottanut hänelle niin suurta tuskaa ja surua, tunsi Harald olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Kello viiden aikaan Irene avasi silmänsä ja näytti olevan täysin tunnoissan, koska hänen puheensa ei ollut ensinkään sekavaa.

Harald viittasi pastoria tulemaan kanssansa ulos.

— Luuletko, hyvä ystävä, sanoi hän, että hetkeksikään olisin jättänyt Irenen, ellei minulla olisi ollut hyvin tärkeitä syitä. Tahdoin edelläkäsin ilmoittaa sinulle ja Stellalle, mitä täällä saisitte nähdä, ja oli minulla vielä toinenkin asia, joka on minulle varsin tärkeä. Tahtoisin nimittäin, että kirkko vahvistaisi rakkauden synnyttämän liittomme, koska en kestä nähdä kuinka tyttöparka makaa siinä niin pahoinpideltynä, kärsien ehkä vielä kovia sieluntuskiakin. Poista hänestä nuo tuskat, sillä vaikka hän nyt näyttääkin paremmalta, niin voipa tapahtua, että hän jälleen rupeaa huononemaan, niin että ehkä kuoleekin. Pyydän sinua sentähden vihkimään meidät ja soisin, että se tapahtuisi nyt heti.

— Minulla ei ole mitään syytä kieltäytyä sitä tekemästä. Irenen isähän on menettänyt kaikki edusmiehen oikeutensa, joten en menettele vastoin lakia. Tule siis.

He palasivat sisään ja pastori selitti muutamalla sanalla, mitä nyt oli tapahtuva. Sitten hän tavallisuuden mukaan toimitti vihkimisen ja nyt Irene koko ijäkseen oli tullut Haraldin aviopuolisoksi.

Lienee tarpeetonta luetella todistajain nimiä, siinä kyllin, että niitä oli viisi ja että kamarijunkkari myös oli niiden joukossa.

Itkevistä Emilia itki eniten. Hänen kyyneleensä olivat katkerimmat, mutta samalla myös suloisimmat. Rakkauden unelma oli päättynyt, mutta hänen sydämessänsä kohosi rakennus, joka ei ollut mikään tuulentupa, vaan itse kieltäymyksen temppeli. Ja nuorta avioparia onnitellessaan hän ei tuntenut mitään kateutta.

Juuri hän olikin kehoittanut Haraldia tähän pikaiseen vihkimykseen ja Harald oli siitä niin kiitollinen kuin saattoi olla naiselle, jota ei rakastanut.

* * * * *

Olemme jo sanoneet, että Haraldin sydän oli herkkä ihmiskunnan suruille ja vaivoille ja sen huomaamme seuraavastakin.

Hän läksi ulos huoneesta ja palasi hetken kuluttua noutamaan pastoria kanssansa alas.

— Nyt seuraa se, joka sinulle Herran palvelijana on kentiesi tärkeintä, sanoi hän. Nyt vasta sinulta kysytään sielunvoimaa, sillä nyt ei ole kysymyksessä kahden ihmisen yhdistäminen, vaan kuolemaisillaan olevan valmistaminen ijankaikkisuutta varten. Mitä olen pelännyt, on valitettavasti nyt tapahtunut. Siitä saakka, kun vapaaherra näki maan päällä hänet, jonka oli tottunut näkemään vain maan alla, on hän ollut aivan puhumattomana. Luulin sitä ensin pelkäksi teeskentelyksi ja että hän oli olevinaan mielipuoli, mutta siitä huolimatta olisin kuitenkin vaatinut sinua käymään hänen puheillaan. Niin surkeaa kuin se onkin, olen kuitenkin nyt huomannut, että häntä on kohdannut halvaus, ja että hänen kasvonsa ovat kauheasti muuttuneet. Mene nyt valmistamaan häntä kuolemaan.

Pastori kalpeni ja meni. Hän viipyi kauan sairaan luona ja Harald alkoi jo toivoa parasta.

Vihdoin pastori palasi vielä kalpeampana kuin oli sinne mennessään ollut.

— Kaikki on turhaa, sanoi hän, ensin hän ei minua ymmärtänyt, maatessaan siinä tunnottomana. Mutta niin pian kun hän toipui sen verran, että tunsi minut, viittasi hän minulle, että poistuisin. Ja kun siitä huolimatta rupesin hänelle puhumaan, niin hän kiristeli hampaitaan, puristi nyrkkiänsä, vieläpä nauroikin ilkkuen. En voinut hänelle mitään ja palaan nyt toivottomampana kuin olin sinne lähtiessäni.

— Lähtekäämme ylös etsimään lohtua rakkailtamme.

Portailla tuli Emilia heitä vastaan.

— Käypä, Emilia hyvä, vilkaisemassa tuon tuostakin vapaaherraa, sillä luulen hänen olevan kuolemaisillaan, kehoitti Harald. Palkolliset eivät näytä hänestä piittaavan ja ehkä kammoksuvatkin häntä. Mutta missä on pikku Ulla?

— Hän tuli vast'ikään ylös ja kyseli ison sisaren sulhasta.

— Jospa hän ei vain rupeaisi puhumaan isästään, niin että Irene saisi sen kuulla.

Heidän tultuaan ylös, Harald kuiskasi muutaman sanan pikku tytön korvaan. Siihen Ulla ei vastannut mitään, sanoi vain veitikkamaisesti:

— Kyllä tiedän, että sinä olet ison siskon sulhanen. Irene ei kuitenkaan kuullut näitä sanoja, sillä vihkimyksen jälkeen hän oli mielenliikutuksesta saanut lievän kuumekohtauksen ja tunsi olevansa niin uupunut, että pian vaipui uneen. Harald kävi istumaan vuoteen viereen ja tyytyi siihen, että sai suudella hänen hiuksiansa. Stella istui äitinsä ja Erkin välissä ja näytti äärettömän onnelliselta.

Huoneessa vallitsi syvä äänettömyys, jonka joskus katkaisi hiljainen kuiskaus. Pikku Ulla ei uskaltanut hiiskuakaan.

Heidän istuttuaan noin yhden tai kaksi tuntia, astui Emilia sisään ja viittasi Haraldia tulemaan ulos.

— En enään uskalla olla siellä. Mene sinä, Harald, katsomaan hänen loppuansa.

Haraldin astuessa sisään vaihteli ilme vapaaherran kasvoilla ja hän sai vaivoin sanotuksi:

— Pitäkää huolta lapsistani. Irene ei ollutkaan minun lapseni.

Pian alkoivat kuolonkorahukset, mutta kuolemantuskat eivät olleet kovemmat kuin muillakaan ihmisillä. Ja ennen pitkää vapaaherra makasi siinä ruumiina.

Haraldin silmät himmenivät hänen laskiessaan kätensä vapaaherran otsalle ja tuntiessaan, että se oli kylmä kuin jää. Vaivoin hän saattoi pysyä pystyssä, hirmuinen kauhu täytti hänen sielunsa ja hän puhui kuolleelle näin:

— Siinä nyt makaat pelastuneena kaikista käräjänkäynneistä, tarvitsematta enää vaivata kekseliästä ja nerokasta päätäsi, päästäksesi luikahtamaan maallisen esivallan kynsistä, mikä oli ainoa, johon uskoit. Nyt olet tekemisessä jumalallisen oikeuden kanssa ja sinulla on tuomari, jota ei käy lahjominen, joka ei anna pettää itseään tyhjillä lupauksilla, joka ei tarvitse pitkiä ja turhia oikeudenkäyntejä ja jonka kaikkinäkevä silmä ei kaipaa todistajia. Oi, te kurjat, maan tomusta luodut ihmiset, tulkaa tänne katsomaan miestä, jonka Jumala on pelastanut häpeällisestä, maallisesta rangaistuksesta, pitäen sen tarpeettomana ja vähä-arvoisena oman oikeutensa ja vanhurskautensa rinnalla. Katsokaa, kuinka tämä mies, joka äsken julkeasti tallasi jumalallisen ja maallisen lain jalkainsa alle, nyt avuttomana ja liikkumattomana makaa tuossa. Jos olette epäilleet kuolemattomuutta, niin heretkää jo epäilemästä!... Minäkin olen syntinen, mutta enpä tahtoisi päättää päiviäni näin, enkä mistään hinnasta vaihettaisi osaa sinun kanssasi. Olisin suonut sinun elävän, en olisi tahtonut, että olisit kuollut näin kauhealla tavalla. Parempi olisi sinun ollut kärsiä mitä häpeällisintä maallista rangaistusta, jos se olisi vaikuttanut sinussa katumusta ja parannusta. Ja tosi on, että kernaammin kuin näen sinut tuossa kuolleena, olisin luopunut kaikesta kanteestani siinä toivossa, että kentiesi sen johdosta olisit malttanut mielesi ja ruvennut tekemään parannusta. Mutta kaikkiviisas Jumala on päättänyt asian toisin ja sinulta on armon aika loppunut.

Sellainen oli vapaaherran kuolinvuode. Ei ainoatakaan ystävää eikä palvelijaa ollut hänen luonansa. Ainoastaan hänen vihollisensa, joka oli saattanut ilmi kaikki hänen rikoksensa, seisoi hänen loppuansa katselemassa.

Mutta tällä vihollisella oli hellä sydän. Ja vaikka hän tänä päivänä oli saavuttanut mitä suurimman onnen, niin hän nyt itki katkerammin kuin koskaan ennen eläessänsä oli itkenyt. Ja kun vast'edes onnettomuus kohtasi häntä itseään, niin hänellä ei ollut kyyneleitä omaa tuskaansa varten, koska niiden lähde tuntui vuotaneen tyhjiin.

* * * * *

Pian tiesivät kaikki, että vapaaherra oli kuollut, kaikki paitsi Irene, joka yhä oli yhtä kuuma ja voimaton, niin että pikku Ullakin ymmärsi salata häneltä tämän surullisen tapauksen.

Viidentenä päivänä vapaaherra saatettiin viimeiseen leposijaansa, perhehautaan, josta hän neljätoista ja puoli vuotta sitten herra v. Nitin kanssa oli kantanut pois kreivittären. Vapaaherra ei kuitenkaan ollut valekuollut eikä kukaan pelastanut häntä haudasta, viedäkseen hänet elämään edes maanalaiseen kammioon, jossa hän ei olisi saanut nähdä ainoatakaan auringonsädettä eikä ihmisen kasvoja, mutta olisi kuitenkin ollut edes hengissä.

Koska häntä ei oltu tuomittu eikä tehty mitään kannetta häntä vastaan, niin hän tietysti sai kunniallisen hautauksen.

Ruumissaattoon kuului paitsi pappia, Stellaa, kamarijunkkaria sisarineen ja vainajan kolmea lasta, koko talonväki sekä kaikki Ristilän alustalaiset. Pikku Ulla oli ainoa, joka itki kaipauksen kyyneleitä, sillä hänelle oli isä ollut jotensakin hyvä. Hänen molemmat veljensä, joilla ei ollut selvää tietoa Ristilän viimeisistä tapauksista, mutta jotka eivät laisinkaan pitäneet isästään, saattoivat häntä välinpitämättöminä hautaan, mutta muuten itki koko saattoväki.

Neljä oli jäänyt pois haudalta, nimittäin v. Nit, kreivitär, Harald ja Irene. Viimemainittu voi jo paljoa paremmin ja oli hyvällä ruokahalulla syönyt yhtä ruokalajia ja oli juuri alottamaisillaan toista, kun yht'äkkiä pudotti lautasensa lattialle ja kirkaisi: — Oi Jumala, mitä tämä on?

Vaniljahyytelön mukana oli rouva Orrberg ajattelemattomuudessaan lähettänyt kaikellaisia makeisia, joiden joukossa sattui olemaan mustaan paperiin käärittyjä karamelleja ja muuta sellaista, jota hautajaisissa on tapana tarjota.

Harald kävi aivan kalpeaksi eikä voinut vastata mitään, ja samoin oli hänen äitinsäkin laita.

— Enkö nähnyt teidän kasvoistanne, että oli olemassa jotakin, jota tahdotte minulta salata, sanoi Irene. Kuka on kuollut, sano pian, Harald! Lupaan, etten kovasti säikähdä. _Hänkö_ on kuollut?

— Hän ei ollutkaan isäsi, vastasi Harald. Kuolinvuoteellaan hän ilmoitti sen minulle.

Irenen mieleen muistui nyt, mitä isä tuona kauheana hetkenä oli sanonut, _että hän siinäkin suhteessa tuli äitiinsä_. Ehkä se olikin tuo muisto sekä vakaumus siitä, että vapaaherra kuolinvuoteellaan oli puhunut totta, joka pelasti Irenen hengen. Kuitenkin hän sairastui kovaan kuumeeseen, jolloin houreissaan näki kauheita näkyjä, joissa vapaaherra milloin elävänä, milloin kuolleena ilmestyi hänen silmäinsä eteen.

Kreivitär tiesi Irenen äidin olleen mitä siveimmän naisen, ja ettei vapaaherran epäilyksiin ollut vähintäkään syytä. Hän oli siis aivan varma siitä, että Irene oli vapaaherran oma tytär, mutta ei ilmoittanut sitä Irenelle, eikä Haraldillekaan, vaan vei salaisuutensa muassaan hautaan.

XXIII.

LYHYT LUKU, JOKA ON KOLMEN LUVUN ARVOINEN.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä Iäksi kamarijunkkari pois, mutta Emilia ei malttanut jättää Ireneä ennenkuin nähtäisiin, kuolisiko hän vai jäisikö elämään. Emilia oli mitä uskollisin sairaanhoitajatar, ja kun häntä paitsi Amaliakin oli hoitamassa Ireneä, niin Haraldin ei tarvinnut pelätä, että lääkärin määräykset olisivat jääneet yhdessäkään kohdassa noudattamatta.

Mutta Irenen parannuttua Emilia, vaikka ei ollutkaan kipeä, alkoi nähtävästi laihtua ja käydä kalpeammaksi.

— Luulenpa, Emilia kulta, että lihon ja voimistun sinun kustannuksellasi! Sinä vain hymyilet... mitä tarkoitat?

Emilia alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää ja kätki kasvonsa Irenen povea vastaan. Mutta pian hän rohkaisi mielensä ja irrottautui Irenestä, joka oli kietonut kätensä hänen kaulaansa.

— Tiedätkö, Irene, miltä minusta tuntuu? Tuntuu ikäänkuin olisin juopunut hyvästä ja makeasta viinistä. Sellaisella on toisinaan niin paljon mieltä, että hän ymmärtää yhä enemmän juopuvansa, kuta pidemmältä hän omaksi vahingokseen nauttii tuota houkuttelevaa nestettä. Toisessa vaakakupissa painaa viininhimo ja nautinto, toisessa terve järki. Nämä sitten taistelevat keskenänsä, kunnes toinen tai toinen pääsee voitolle. Taikka sitten hän jatkaa juomistaan, kunnes lopen päihtyneenä kaatuu maahan, taikka jättää sen siksensä... Minä puolestani valitsen viimeksimainitun... Aijon ainaiseksi erota Haraldista.

Irene oli oppinut pitämään Emiliasta, niinkuin todellisesta ystävästä ainakin. Ja se, että hänkin rakasti Haraldia, teki hänet vielä kalliimmaksi Irenelle. Sillä koskahan nainen olisi ollut välinpitämätön tällaisista asioista?

Eikä Irene ollut noita itsekkäitä naisia, jotka rakastaessansa unohtavat ystävänsä ja kaiken muun maailmassa. Mielellään hän koko ikänsä olisi pitänyt Emilian luonansa, mutta koska ei voinut vastustaa hänen jaloa päätöstään, jota itsekin piti suuressa arvossa, hän oli vaiti.

Irenen makuuhuoneen ovi aukeni ja Harald astui sisään. Oltuaan vähän aikaa poissa, oli hänellä aina ollut tapana suudella Ireneä, mutta hienotunteinen kun oli, hän nyt katsoi parhaaksi olla häntä suutelematta.

— Miksi ei Harald suutelekaan puolisoansa, sanoi Emilia, suutele vain minusta välittämättä.

— Jatkakaa te vain puheluanne.

— Niin, tiedätkö, Harald, minä aijon lähteä takaisin Ruotsiin. Taalainmaalla ostan sitten pienellä perinnölläni hyvin syrjäisestä paikasta pienen talon taikka torpan ja seurakumppaniksi yksinäisyydessäni otan itselleni pienen kasvattitytön, jonka ei ollenkaan tarvitse olla sievä. Hänet sitten kasvatan oman mieleni mukaan. Ja jos hänestä tulee oikein kiltti ja kelpo tyttö, niin minun on siitä kiittäminen Jumalaa, joka salli minun oppia tuntemaan sinut.

Kuumina polttivat kyyneleet Emilian poskia ja hän juoksi ulos huoneesta. Sitten hän toimitti itselleen hevosen ja palasi jälleen Irenen huoneeseen, johon pikku Ullakin oli tullut joukon jatkoksi.

— Kuulepa, Emilia, tänään saamme oikein hauskaa, sanoi hän. Solmu on luvannut näyttää meille varjokuvia, joita hän kehuu hyvin kauniiksi, niin että vanhainkin kelpaa niitä katsella. Mutta miksi itket?

— Minä matkustan pois, pikku Ulla, ja senvuoksi itken.

— Mutta koska itket, niin mitäpä ollenkaan matkustatkaan?

Nämä lapsen sanat olivat Emilialle suurena kiusauksena. Mutta hän sai sen voitetuksi ja pukeutui matkaa varten. Pian Amalia tuli ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa.

Jäähyväisiksi Emilia painoi suudelman Irenen huulille, ja hänen tullessaan Haraldia hyvästi jättämään, tämäkin suuteli häntä.

Harald saattoi Emilian portaille asti ja koko talonväen nähden hän vieläkin kerran suuteli häntä.

Nämä jäähyväiset olivat heidän viimeisensä tässä maailmassa, ja sitten Emilia Iäksi.

Mihin hän sittemmin joutui, sitä ei ole saatu varmasti tietää. Huhut tiesivät kuitenkin kertoa, että hänelle oli tehty useampia edullisia naimatarjouksia, joista hän oli kiitollinen ja joita hän osasi pitää arvossa. Kuitenkin hän vielä kuuluu olevan naimatonna, kasvattaen mielensä mukaan nuorta tyttöä sellaiseksi kuin... hän itse _ei ollut_ nuoruudessansa.

* * * * *

Kreivitär oli kieltänyt Haraldia hakemasta oikeudessa vahvistusta Stellan ja hänen oikeuksilleen. Olihan siinä kyllin, että hän itse, äiti, tunnusti heidät omiksi lapsikseen ja luotti niihin todistuksiin, jotka osoittivat heidän syntyperänsä oikeaksi. Ei kenenkään mieleen johtunut ruveta kieltämään kreivittären omaa oikeutta Ristilään, koska monet ihmiset milloin hyvänsä olisivat ottanut valalleen, että hän todellakin oli kreivitär Helena Henning.

Sitäpaitsi sekä kreivitär että hänen poikansa tulivat ajatelleeksi, mihin tukalaan tilaan herra v. Nit joutuisi, jos asia vedettäisiin oikeuteen ja tämä kovilla kourillaan rupeaisi häntä ahdistamaan.

Kaikki heidän hyvät aikomuksensa raukesivat kuitenkin tyhjiin, sillä asia joutui oikeuden tutkittavaksi. Herra v. Nit oli nimittäin tehnyt tunnustuksen ja sen ohessa tuonut ilmi joukon ilkitöitä, joihin vapaaherravainaja oli tehnyt itsensä syypääksi. Tästä syntyi jotensakin sekava, vaikkakin lyhyt käräjäjuttu, josta seurasi, että Harald ja Stella julistettiin kreivi Henrik Henningin ja hänen puolisonsa avioliitossa syntyneiksi lapsiksi. Tosin tuomari myönsi, etteivät todisteet joka kohdassa olleet aivan selvät, mutta koska ne eivät olleet ristiriidassa keskenänsä, vaan kaikki johdonmukaisesti johtivat samaan loppupäätökseen, niin ne kuitenkin katsottiin täysin päteviksi. Ja vaikka ne eivät olisi olleet näinkään selvät, lisäsi tuomari kohteliaasti, niin hän kuitenkin olisi tuominnut ihan samoin lasten ihoon poltettujen kirjainten nojalla ja siitä syystä, että Harald niin suuresti muistutti kreivi-vainajaa ja Stella oli aivan äitinsä näköinen.

Ymmärrettävää on, ettei tuomari lausunut näitä sanoja lakituvassa, oikeutta pitäessänsä, vaan kahdenkesken kreivittären kanssa. Käräjäsalissa hän julisti tuomion ilman mitään selityksiä.

Muutoin kaikki tähän juttuun sekaantuneet henkilöt, niinkuin Inttilän torpanväki ja herra v. Nit, julistettiin syyttömiksi, jälkimäinen sen johdosta, että hän, vaikka heikkoudesta olikin ollut osallisena vapaaherran rikoksiin, kuitenkin oli koettanut pahaa parantaa, ollen Jumalan kädessä välikappaleena siihen, että asia joutui näin onnelliseen päätökseen. Kentiesi vaikutti myös tuomariin hänen näinä viime aikoina osoittamansa mielenylevyys ja sitäpaitsi oli myös kreivitär puhunut hyvää hänen puolestansa.

Ireneä ei ensinkään sekoitettu koko käräjäjuttuun.

Päästyään vapaaksi kaikesta edesvastuusta — tätä hän ei ollut uskaltanut toivoakaan — herra v. Nit sydämestänsä kiitti Jumalaa, jatkaen sitä uutta elämää, joka jo oli hänessä alkanut. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja häntä pidettiin uskovaisena. Alussa rahvas katseli häntä epäluuloisesti sanoen: ”Tuossa on hän, joka autteli Ristilän vapaaherraa hänen pahoissa juonissaan". Mutta aikaa voittaen ihmisten mieli muuttui, ja ennen pitkää jo sanottiin: ”Tuossa kulkee hurskas ja jumalinen mies, joka, oltuaan suuri syntinen, on ruvennut käymään elämän kaitaa tietä ja nyt kelpaa meille kaikille esikuvaksi. Jospa meistäkin tulisi hänen kaltaisiaan!"

Herra v. Nitin ei enää tarvinnut syödä armoleipää. Hänellä oli nyt ammatti, joka kysyi suurta toimeliaisuutta, sillä hän oli pehtorina Ristilässä. Ja arvaako lukijani, missä hän pyysi asua?... Ei missään muualla kuin läntisessä kylkirakennuksessa. Kolme tai neljä noista erillään olevista huoneista oli ovilla yhdistetty mukavaksi asunnoksi, jossa oli tarpeeksi pienehkölle perheelle.

Vaikka pehtori v. Nit oli jo yli viidenkymmenen ja häntä sitäpaitsi pidettiin heränneenä, alkoivat kuitenkin eräät aikeet, joiden toteuttamisesta ei tätä ennen voinut olla puhettakaan, jälleen pyöriä hänen päässänsä. Hän kuvitteli mielessään, kuinka hauskaa naineen miehen elämä olisi, ja vaimokseen hän valitsi Amalian.

Tämä hyväluontoinen, joskin kevytmielinen palvelustyttö oli monta kovaa koettuaan, muuttunut hyvin vakavaksi ja hänestä tuli nyt varsin sopiva aviopuoliso herra v. Nitille, josta hän ensialussa oli vain vähän pitänyt, mutta johon aikaa voittaen yhä enemmän mielistyi. Heistä tuli onnellinen aviopari ja ukkonsa iloksi hän synnytti hänelle lapsiakin.

Totia v. Nit ei yleensä juo muuta kuin kahdesti viikossa, mutta päihtyneenä häntä ei koskaan enää nähdä.

* * * * *

Kreivitär oleskeli vuorotellen molempain lastensa luona, ja hänen oli vaikea sanoa, kumpaisessako paikassa hän viihtyi paremmin. Samoin kuin muuttolinnutkaan eivät tiedä sanoa, onko heidän parempi olla etelässä vaiko pohjolassa, mutta siitä huolimatta kuitenkin muuttavat edestakaisin, samoin kreivitärkin oleskeli milloin toisen, milloin toisen lapsensa kodissa, tietämättä kumpaisen pitäisi parempana. Oltuaan noin viikon ajan Henrikin luona, tuli hänen niin ikävä Helenaa, että hän olisi kuollut, ellei olisi saanut häntä tavata. Ja oltuaan viikon Helenan luona, alkoi hän jälleen kaivata Henrikkiänsä.

Sekä hänen omat lapsensa että miniänsä ja vävynsä osoittivat myös äidille suurempaa rakkautta ja hienotunteisuutta kuin vanhempain ja lasten kesken yleensä on tavallista. Jos hän olisi halunnut vaikka mitä, niin he jo edeltäkäsin olivat sen arvanneet ja kaikki neljä he kilvan koettivat sulostuttaa äitinsä jälelläolevia päiviä. Kreivittärelle se tuotti mitä suurinta huvitusta ja vaihtelua, kun hän sai keskustella milloin yhden, milloin toisen kanssa, koska kaikki nämä hänen lapsensa suuresti erosivat toisistaan, ollen kuitenkin kaikki yhtä hyviä, miellyttäviä ja kelpo ihmisiä.

Kesäkuun yhdeksästoista päivä oli Stellalle oikea juhlapäivä, sillä silloin hän täytti kuusitoista ja sitäpaitsi se oli hänen hääpäivänsä. Emme voi kuvailla, kuinka ihana hän oli morsiamena, ja huhu hänen erinomaisesta kauneudestaan oli houkutellut useita kaupunkilaisiakin tekemään pienen huvimatkan nähdäkseen hänet. Morsiamen suloinen kainous ja pieni viaton ylpeys olivat vielä omiansa lisäämään hänen kauneuttansa, niin ettei katsojilla lainkaan ollut syytä katua uteliaisuuttaan. Mutta palatkaamme hänen äitinsä luo.

Vaikka siis kreivittären onni oli niin suuri, ettei hän olisi voinut parempaa toivoakaan, niin hän kuitenkin päivä päivältä yhä enemmän riutui. Mitä ei neljätoistavuotinen oleskelu maanalaisessa hautakammiossa voinut matkaansaattaa, sen sai aikaan vapaus, auringonvalo ja ääretön onni. Hänen hermonsa eivät kestäneet tätä pikaista muutosta pimeydestä päivänvaloon, kurjuudesta aavistamattomaan onneen. Tämän onnen ylenpalttisuus jäyti hänen elinvoimiaan ja hiljensi sydämen tykytystä. Tässä eivät auttaneet lääkärit eivätkä mitkään varokeinot, sillä se oli kuoleman tautia. Kreivitär hymyili hiljaista, taivaallista myhäilyä, lääkärin ilmoittaessa, että hänellä ei enään ollut monta päivää elettävänään, ja hän tunsi itsessään, että tämä ei tällä kertaa erehtynyt.

— Henrik, rakas poikani, sanoi hän kuolevaisille ominaisella, raukealla äänellä, yleensä on yhdentekevää, mihinkä paikkaan ihmisen viimeinen leposija valmistetaan, ja sen minäkin kyllä tiedän. Älä kuitenkaan, poikani, pidä äitiäsi liian lapsellisena, vaikka hän pyytää sinulta jotakin. Älkää kuoltuani viekö minua perhehautaan, vaan haudatkaa hautausmaahan. Yksinäni en kuitenkaan tahdo siellä levätä, vaan maatkoon rakas aviokumppanini saman kiven alla. Häntä rakastin elämässä, häntä olen myös rakastava kuolemassa! Tätä minä pyydän teiltä kaikilta ja olen varma, ettette ole viimeistä tahtoani noudattamatta.

Kreivittären kuolema oli ihana. Hänen neljä lastansa sulkivat hänen silmänsä ja hautasivat hänet sinne, mihin hän itse oli määrännyt, hänen miesvainajansa viereen.

XXIV.

LYHYT LUKU, JOKA VOISI OLLA LYHYEMPIKIN.

Kreivitär jätti jälkeensä melkoisen perinnön, sekä kiinteää että irtainta omaisuutta. Vaikka Harald ei suinkaan ollut varma siitä, oliko sisarkin oikeutettu saamaan yhtä suuren perintö-osuuden kuin veli, niin hän kuitenkin nyt, kun hänellä itsellään oli perittävää, poikkesi entisistä mielipiteistään. Erkki ja Stella miltei väkisin pakotettiin ottamaan vastaan yhtä paljon kuin Harald ja Irene. Ristilä jäi jälkimäisten haltuun ja useat muut maakartanot joutuivat Stellan osalle.

Hyvästä sydämestään Harald lahjoitti vapaaherran lapsille, jotka myös olivat Irenen sisaruksia, noin kolmannen osan omaisuudestaan, ollen eteenpäin niinkuin ennenkin heidän opettajansa. Pastori Ortman taas luovutti kolmannen osan Stellan perinnöstä yliopistolle, käytettäväksi apurahaksi nuorille taiteilijoille, määräämättä sitä kuitenkaan jaettavaksi hänen nimellään, koska hänestä oli yhdentekevää, tiesivätkö ihmiset lahjoituksen antajan nimen, kunhan siitä vain oli hyötyä. Siksipä ei tiedetäkään, kuka on lahjoittanut nämä apurahat, joita on kokonaista kolme, mikä on sitä kummallisempaa, kun ne eivät suinkaan ole pieniä, vaan päinvastoin hyvinkin runsaita ja siis hyvin tervetulleita niille, jotka niitä saavat.

Toisen kolmanneksen pastori määräsi kaikellaisiin hyviin tarkoituksiin, joista mainittakoon pitäjänmakasiini sekä seurakunnan kirkkoon hankitut urut, jotka nekään eivät komeile antajansa nimellä.

Mitä jälellä olevaan kolmanteen osaan tulee, sen hän piti heitä itseänsä varten. Eikä ole syytä kadehtia heiltä ja heidän tulevilta lapsiltaan tätä sievää omaisuutta, jos ajattelemme, ettei monikaan olisi tehnyt sitä, minkä pastori Ortman teki. Eläessänsä hän jo jakoi omaisuudestaan muille, kun sitävastoin useimmat ihmiset tuskin kuollessaankaan malttavat luopua kurjista rahoistaan.

Lienee helppo arvata, että Irene ja Stella käsittivät nämä asiat samalta kannalta kuin heidän miehensäkin. Ennenkuin tekivät määräyksensä, olivat Harald ja Erkki myös keskenänsä perinpohjin keskustelleet näistä asioista, kysyen toinen toiseltaan neuvoa, niin että kumpikin oli aivan tyytyväinen toiseen. Ainoastaan siitä syntyi vähäistä kinaa, kun Harald myös olisi pitänyt itseään varten vain kolmannen osan perinnöstänsä. Pastori vastusti puolestaan tätä ajatusta, koska Haraldilla siinä tapauksessa tulisi olemaan paljon vähemmän kuin hänellä, jonka kappalaisen tulot melkein nousivat yhtä korkealle kuin tuon kolmannen osan korot tulisivat olemaan. Mutta niinkuin asiat nyt sovitettiin, tulivat kumpaisenkin vuotuiset tulot olemaan jotensakin saman suuruiset.

— Jos sinulla tulisikin olemaan vähän enemmän, niin vaatiihan kreivin-arvosi, että elät muhkeammin kuin minä, joka olen vain halpa maalaispappi, sanoi Erkki nauraen.

— Etkö siis aijo hakea toista paikkaa? kysyi Harald. Aijotko todellakin ijäksesi jäädä tähän seurakuntaan?

— Miksi en jäisi, ja sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä itsekin. Pilanpäiten sinä vain minua kiusaat.

— Leikkiä minä laskenkin, sillä totta puhuakseni en silti luule, että täälläkään jätät lahjojasi käyttämättä. Jos olisin sinun tilallasi, niin toivoisinpa voivani menetellä samoin kuin sinä.

— Älähän, veli kulta, huoli tehdä siitä niin suurta asiaa, vaan pidä sitä järkähtämättömänä päähänpistona, johon luontainen hitauteni sekä haluttomuuteni kumarrusmatkoihin ehkä ovat syynä.

— Nimitä sitä miksi tahdot, väitti Harald, asia on kuitenkin sama. Tunnen sinut niin hyvin kuin jos lukisin avatusta kirjasta. Ja sinä arvannet, kuinka minun tulisi ikävä, jos sinä muuttaisit täältä pois.

— Kumma kyllä, etteivät, nuo aviosiipat voi täyttää koko sydäntämme, koska siinä on sijaa ystävillekin, pilaili pastori.

Stella, joka samassa tuli huoneeseen, virkkoi siihen:

— Kostaakseni saan ilmoittaa, ettet sinäkään, ukkoseni, ole minulle kaikki kaikessa, sillä on minunkin sydämessäni tilaa ystäville, jopa vanhalle harmaalle kissallekin, pikku varsalle, karitsoille ja lehmille.

— Yhdestä asiasta minulla kuitenkin on syytä torua pikku eukkoani, sanoi Erkki. Tiedätkö, Harald, ettei hän suuresti edisty kitaransoitossa.

— Kuinka tuo Erkki onkaan? häijy ja vaativainen. Hän ei katso sitä miksikään, että jo osaan jotensakin hyvin näppäillä kitaran kieliä, paitsi että laulankin kyllä sievästi, vaan sen lisäksi hän vielä tahtoo minua opettelemaan nuottejakin aivan perinpohjaisesti. Vaikka hän sanoo minun muutoin kyllä olevan hyväoppisen, niin en tahdo saada niitä päähäni, ne kun ovat niin kiusallisia.

— Syy siihen lieneekin minun, keskeytti Harald, koska en ole viitsinyt niitä oikein tyrkyttämällä pikku siskolleni opettaa. Siis saat torua vain minua, hyvä lankomies!

— Saattaa niin olla, vastasi tämä, ja minun täytynee tyytyä siihen, mitä hän osaa. Jos hän joskus soittaa väärin, niin suukkosilla hän pian saa minut lepytetyksi.

— Ja kuta huonommin soitan, sitä useammin meitä haluttaa kuulla jotakin parempaa, ja silloin aina lähdemme harmaaseen linnaan Haraldin ja Irenen luokse.

— Olen torunut Stellaa siitä, että hän vielä usein, vaikkapa leikillä, mainitsee Ristilää tuolla nimellä. Hän on luvannut minulle parannusta, mutta nyt se taas häneltä unohtui.

— Anna anteeksi, Harald, äläkä suutu sisareesi, vaikka sitä siksi nimitinkin. Lupaan, etten enää niin tee. Antakaa molemmat anteeksi!

Näin sanoen hän lempeästi ja rukoilevasti katsoi heitä silmiin.

XXV.

KATKENNUT KITARANKIELI JA SAMMUNUT ELÄMÄ.

Todellakin kadehdittava on se mies, jolla on niin kaikin puolin kelvollinen ja toimelias vaimo kuin pastori Ortmanilla oli. Vaikka hän kyllä osasi antaa arvoa tälle onnelleen, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän pikemmin tunsi itsensä onnettomaksi kuin onnelliseksi. Hän piti näet tätä onnea siksi ylenpalttisena, ettei hän mielestänsä olisi sitä ansainnut ja hän alkoi epäillä sen kestävyyttä. Suudelmillaan ja hyväilyillään Stella kuitenkin aina sai tuon hänen pelkonsa karkoitetuksi, niin että hän jälleen sai rohkeutta elää.

Olemme huomanneet Stellan herkkätuntoiseksi, mutta hän ei ollut mikään pilalle hemmoteltu nainen. Nyt hänestä oli tullut mitä toimeliain emäntä, joka aamusta iltaan saakka puuhasi keittiössään ja vähitellen siirsi kaikki vanhan Reginan taloustoimet omille, nuorille hartioilleen. Hän koetti perinpohjaisesti perehtyä myöskin karjanhoitoon, pitäen tarkkaa vaaria, paljonko tuli lehmästä voita j.n.e. Jopa oli hän siksi vireä, että piti työväen toimintaakin silmällä ja oli pyytänyt mieheltään luvan saada kirjoittaa muistiin, mitä rengit kunakin päivänä vuodessa olivat tehneet.

Hänestä ei sovi sanoa, että hän tuhlasi aikansa lukemiseen, mutta sen voin kuitenkin vakuuttaa, että hän usein käytti siihen paljon aikaa. Kullakin työllä on aikansa, sanotaan, ja Stella osasi aivan erinomaisesti noudattaa tätä viisasta sääntöä, osoittaen mitä selvimmällä tavalla, että tarkkuus taloustoimissa aivan hyvin sopii yhteen ylevämpien rientojen kanssa.

Noin vuosi sen jälkeen kun he ovat viettäneet häänsä, ilmoittaa pieni kehto ja siinä näkyvä pikkuinen, soma lapsenpää, että Stella on saanut nauttia äidin onnea. Hän on jo entisissä voimissaan ja on sydämestään kiittänyt Jumalaa, kaikkien hyvien lahjojen antajaa, tästä uudesta onnesta, rukoillen lapselleen sekä ajallista että ijankaikkista onnea.

Kuitenkin tapaamme nuoren ja onnellisen äidin istumassa nukkuvan lapsensa kehdon ääressä, itkien katkerasti. Kitara on hänellä sylissään ja näyttää siltä kuin syyttäisi hän sitä kyyneleistänsä. Erkki tulee huoneeseen ja miltei säikähtää nähdessään Stellansa itkevän. Hän laskee hellästi kätensä hänen päänsä päälle, kysyen mikä häntä vaivaa.

— Niin, tiedätkö, olen ruvennut niin kummia haaveilemaan! Irenen käydessä täällä eilen, hän näytti minusta niin raukealta ja läpikuultavalta kuin mikäkin hengetär. Puna hänen poskillaan oli niin heleää ja vaihteli yhtenään. Hän näpähytti tämän kitaran kieliä ja silloin tapahtui että h.-niminen, joka muuten on uusimpia kaikista, eräästä paikasta kiertyi auki, niin että kieli siltä kohdalta kävi pienemmäksi. Ajattelepa, mitä siiloin juolahti mieleeni! Päätin jättää kielen samaan viritykseen, ja jos se kestäisi vuorokauden, niin en enää kiinnittäisi mitään huomiota koko asiaan. Mutta juuri ennenkuin tulit, se helähtäen ritkahtikin poikki ja sen vuoksi minä itken. Odotan sinulta, Erkki, lohdutusta!

— En ollenkaan pidä siitä, että Stellani on noin taikauskoinen! Mitä yhteyttä on tuon lapsellisen mielijohteesi ja ihmisen elämän ja kuoleman välillä?

— Kuinka oletkaan hyvä, kun samalla sekä nuhtelet että lohdutat minua! Oikeastansa se tällä kerralla ei olekaan taika-uskoa... sillä minä en usko Irenen sen vuoksi kuolevan, että tuo kieli katkesi, en suinkaan! Mutta sanonko sinulle, Erkki, miten tämän asian laita oikein on? Juuri sen vuoksi, että tämä kieli, jonka panin koetteelle, ei voinut kestää edes vuorokauttakaan, tulin muistaneeksi Ireneä, joka hänkin näyttää niin heikolta. Ja kun ajattelen, että hän mahdollisesti kuolee pian... niin onko ihme, että itken? Tämä luulo ei ole ilmasta temmattu, vaan sen on synnyttänyt Irene itse, sellaiselta kuin hän nykyään näyttää, ja sitäpaitsi tuo hänen alinomainen rykimisensä, jonka ei sanota ennustavan mitään hyvää.

— Jumala on elämän ja kuoleman herra, sanoi Erkki. Sitäpaitsi lääkäri kuuluu vakuuttaneen Haraldille, ettei Irenen tauti ole vaarallista laatua, vaan että se menee pian ohi. Mutta lääkärikin saattaa erehtyä ja voi käydä niin, ettei Irene elä vanhaksi... Mutta mitäpä siitä! Meidän täytyy nöyryydellä kantaa surumme ja kiittää Jumalaa, joka sillä, niin katkeralta kuin se tuntuukin, on tahtonut pelastaa meitä lankeemasta äärettömän onnemme takia ylpeyteen ja muihin suuriin synteihin.

— Näetkös nämä rautakahleet, kysyi Stella, etkö usein ole nähnyt minun niitä katsellessani itkevän? Eikö siinä jo ole kylliksi, että äitini kuoli, eikö se suru jo ole opettanut minulle, että tämä maailma ei ole mikään taivas, että täällä ei ole muuta kuin kärsimyksiä odotettavana? Pitääkö Irenenkin vielä kuoleman, enköhän sitä vähemmälläkin uskoisi? Äiti on kuollut, ja jos tuoni riistää meiltä Irenenkin, niin enpä voi olla ajattelematta: pian Harald myös kuolee, ja Erkki ja kaikki muut... ja minä vain jään tänne yksin suremaan.

Stella itkeä nyyhkytti yhä katkerammin, eikä Erkki hennonnut häntä häiritä, mutta niin pian kun hänen itkunsa vähän herkesi, otti hän seinältä kreivitär-vainajan muiston, rautavitjat, ja laski ne Stellan käteen, sanoen:

— Helena!

Kreivitär oli tavallisesti maininnut lapsiaan heidän oikealla nimellään. Kun nyt Erkkikin kutsui häntä Helenaksi, antaen hänelle samalla äitivainajansa kantamat rautakahleet, niin hän hyvin ymmärsi, mitä miehensä sillä tarkoitti ja sanoi kyyneleittensä lomaan hymyillen:

— Tapahtukoon mitä tahansa, niin toivon kuitenkin, että Jumala antaa minulle kärsivällisyyttä nöyrästi sitä kestääkseni, jotta en joudu epätoivoon.

— Suokoon Jumala meille myös kiitollisuutta, lisäsi Erkki, jotta onnettomuudessa ja kärsimyksissäkin voisimme kiittää häntä kaikesta hyvästä. Ja opettakoon hän meitä kiittämään surun päivistä ja murheen pitkistä vuosista, onnettomuuksista, jotka elämämme tiellä meitä kohtaavat, mutta jotka opettavat meitä pitämään arvossa rauhallista onneamme ja toivomaan tulevan elämän ihanuutta.

Samassa pikku poika heräsi, mutta ei ruvennut itkemään, nauroi vain, kun äiti otti hänet syliinsä. Isäkään ei voinut olla pitämättä tätä onnellisena enteenä.

Stella oli saanut määrätä pojalle nimen ja vaikka hänestä oli yksinkertaista nimittää lapset vanhempain, sukulaisten ja kummien nimellä, niin hän kuitenkin itse antoi esikoiselleen nimeksi Harald Erik Henrik. Silloin lapsen isä oli sanonut:

— Aika veitikka olet, kun panit pojalle noin hassun nimen. Mutta odotapa, tyttöseni, jahka vielä synnytät miehellesi tytönkin, niin annan sille nimen, joka ontuu ainakin yhtä pahasti kuin sinun antamasi nimi. Hänen nimensä olkoon Helena Irene Stella.

— Älä koskaan enää kutsu minua tytöksesi, muista se!

Näin oli Stella vastannut ja siihen nyt jätämme heidät. Jos heille on syntynyt useampia lapsia kuin yksi, niin on luultavaa, että joku niistä on saanut Erkin mainitsemat nimet.

Tyytykäämme siihen, että tiedämme Erkin ja Stellan olevan onnellisia ja että tuota onnea näkyy heillä vastedeskin kestävän. Vaikka heidän taivaallansa onkin ollut pilviä, niin nämä eivät kuitenkaan ole sitä kokonaan peittäneet, vaan niiden lomitse on taivas siintänyt vain sinisempänä ja kirkkaampana. Ja samoin kuin pilvenhattarat illansuussa tavallisesti hajaantuvat ja katoavat, niin toivokaamme, että heidänkin taivaallansa, silloin kun heidän elämänsä kääntyy illanpuolelle, ei tule olemaan muuta kuin valoisia, läpikuultavia pilviä, joiden takaa ijankaikkisuuden kirkkaat, loistavat tähdet pilkottavat.

* * * * *

Käykäämme vielä kerran Ristilän puistossa, jossa tapaamme Irenen istumassa aivan yksinänsä Henrik Henningin hautakivellä. Ken ennen olisi tuntenut Irenen, olisi sanonut hänen paljon muuttuneen, mutta ken ei ennen olisi häntä nähnyt, olisi säikähtäen väistynyt syrjään, vakuutettuna siitä, että satukirjat, joista hän ennen lapsena oli lukenut metsän-neidoista, sinipiioista ja muista tarunomaisista ketteräjalkaisista olennoista, olivatkin puhuneet totta.

Irene heilutti ensin hiljakseen päivänvarjoaan, mutta otti sitten taskustaan päiväkirjansa ja alkoi puhella itsekseen:

— Tänään juuri kaksi vuotta takaperin minä ensi kerran näin Haraldin. Kuinka elämäni sitä ennen olikaan pimeä, synkkä ja kaikkea iloa vailla, mutta sen jälkeen, oi kuinka valoisaa, rikasta ja täynnä iloa! Vähän aikaa taaksepäin minusta vielä olisi tuntunut niin kauhealta kuolla näin rakastettuna, varsinkin koska itsekin rakastan näin äärettömästi... mutta nyt ovat asiat toisin. Jokaisella hengenvedolla tunnen kuoleman lähestyvän, mutta nyt se ei enää minua kammota ja ilomielin riennän sitä vastaan. Haraldia minä kuitenkin kaiholla muistelen. Hän on sureva minua... oi, liiaksikin. Hänen taakkansa minä niin mielelläni kantaisin... oi, jospa saisin viedä sen muassani taivaaseen, niin ilolla surisin hänen sijassansa. Mutta se ei käy päinsä ja sen vuoksi kuolema ei olekaan minulle niin tervetullut kuin se muutoin olisi... Mutta jos Harald on sellainen, joksi häntä luulen, niin toivonpa hänen muistavan, että tämä lyhyt aika maan päällä ei ole mitään ijankaikkisuuteen verrattuna. Hän on ajatteleva jälleennäkemisen autuutta ja muistava, että hänen Irenensä uskollisesti seuraa kaikkia hänen askeleitaan, iloiten nähdessään kuinka Jumala häntä rakastaa. Kärsivällisesti on Harald vaeltava synkkää tietänsä, katse tähdättynä taivaallista kotiansa kohden.

Näin ajatellessaan Irene kuuli askelia, jotka nyt kuten ainakin saattoivat hänen sydämensä sykähtämään ja mielensä innostumaan. Harald lähestyi.

— Eiköhän ilma näin illalla jo käy liika viileäksi, sanoi hän, tässä tuon sinulle saalin, kääri edes se ympärillesi. Mitenkä laitasi on, armaani? Miksi olet pyrkinyt yksinäisyyteen ja tullut tänne kylmälle kivelle istumaan?

— Minusta tuntuu ikäänkuin voisin vähän paremmin. Pistos ei enää niin suuresti vaivaa ja hengittäminenkin käy helpommin. Kysyit, miksi olen pyrkinyt yksinäisyyteen. Siksi, että tänään on kaksi vuotta siitä, kun näin sinut ensimäisen kerran. Nämä vuodet ovat olleet onnellisia, liiaksikin onnellisia. Tässä on päiväkirja, jota tyttönä kirjoittelin... Nyt en enää pidä päiväkirjaa, se tulisi liian yksitoikkoiseksi, ei olisi muuta kirjoitettavaa kuin onnestani ja Haraldista, yhä vain Haraldista. Nyt minua huvitti lukea, mitä seitsemäntoista vuotiaana olin sinusta kirjoittanut.

— Nähdessäni sinut tuossa kivellä, oma Ireneni, muistuu mieleeni, että sinulla oli ylläsi sininen hame sekä tuo sama saali, joka nytkin on hartioillasi, silloin kun ensiksi sinuun ihastuin ja minulle alkoi käydä selväksi, että rakastin sinua. Ja minä muistan päivänkin: se oli heinäkuun viimeinen päivä.

— Minä en silloin vielä ymmärtänyt, että rakastin sinua. Kuitenkin olen siltä päivältä kirjoittanut muistikirjaani näin: ”Hän tuli kävellen pappilasta ja minä näin hänet jo kaukaa. Aijoin nousta kiveltä, jolla istuin, ja lähteä, mutta tuntuipa ikäänkuin joku olisi minua pidättänyt ja minä jäin kun jäinkin paikalleni. Tultuaan puistoon, Harald — mitäpä minä tässä päiväkirjassani häntä maisteriksi nimittäisin! — Harald jäi ikäänkuin maahan juurtuneena seisomaan, katsellen Ristilän päärakennusta juuri kuin jotain outoa olisi liikkunut hänen mielessään. Mutta minut nähdessään hän kävi hyvin iloiseksi. Puhuin hänelle jotain, jota en enää itsekään muista, ja hän vastasi imarrellen. Sitä en kuitenkaan viitsi kirjoittaa kirjaani, koska tahdon sen unohtaa. Puhelimme sitten vielä vähän aikaa ja siitä muistan vain sen, että toruin häntä, kun hän kepillään löi poikki tätyruohoja. Samassa tuli sinne eräs, jota en voi sietää.”

Heidän yhdessä luettuaan nämä sanat päiväkirjasta, Irene jatkoi:

— Tästä huomaat, rakas Haraldini, että jo silloin pidin sinusta, vaikka en itse ymmärtänyt sitä, nuori ja kokematon kun olin. Nyt sen jo tiedän ja uskallan Jumalan edessä ja näiden kainojen kukkasten ja muhkeitten, vakavien puitten läsnäollessa vakuuttaa, että sydämestäni rakastan sinua ja että olen äärettömän onnellinen. Eihän tuo ole sinulle mitään uutta, mutta suutele minua kuitenkin vastaukseksi, armaani.

Irenen rinta alkoi rajusti kohoilla, Haraldin pitäessä häntä hellästi sylissään. Irenen jälleen vähän toinnuttua, niin että hän saattoi paremmin hengittää, hän hiljaa sanoi:

— Ehkä et sallisi minun näin paljo puhua, koska luulet sen vahingoittavan minua. Tahdon kuitenkin vielä vastata kysymykseesi, miksi olen tullut tänne kylmälle kivelle istumaan.

Hän taukosi hetkeksi puhumasta, jotta ei antaisi miehelleen, jonka sylissä yhä vielä lepäsi, syytä nuhteisiin. Tämä, joka ymmärsi mitä hän tarkoitti, suuteli häntä, hymyillen lempeästi.

Irene jatkoi:

— Tulin tänne istumaan, koettaakseni miltä tuntuisi istua sillä kivellä, jonka alla tulen pian lepäämään. Sillä yhtä minä sinulta pyydän, Harald: älä vie minua isoihin, muhkeihin hautaholveihin, vaan hautaa minut tähän puitten ja kukkasten keskelle, jossa Irenen on paljo parempi maata. Olkoon tämä myös hautakiveni, sillä muuta en kaipaa. Eikä siinä tarvitse olla minun nimeäni, parempi, että siinä on hänen nimensä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Olkoon siinä edelleenkin vain Henrik Henning, jonka sydämen tiedän seuraavan minua hautaan. Nyt olen sanonut sinulle sanottavani ja tiedän, ettet koskaan sitä unohda.

— En armaani, huudahti Harald, älä puhu haudasta! Vielä on rakkaudelle jäävä monta ihanaa päivää. Kesän lämmin ilma on sinua vahvistava ja syyskuussa lähdemme etelämaihin, missä sinä yhä enemmän virkistyt, niin että pian parannut täydellisesti. Sinulla on vielä syytä toivoa terveyttä, onnea ja rakkautta, miksi siis puhut kuolemasta ja hautaamisesta... Mutta miksi noin surullisesti myhäilet?

— Sinä ajattelet maallista tulevaisuutta, minä taivaallista.

— Oi, miksi noin puhut, oma, ainoa armaani? — kysyi Harald äänellä, jonka koetti saada tyyneksi, mutta joka epätoivosta vapisi.

— Tahdon uskoa sinulle jotakin, Harald, joka on yhteydessä tuon hirveän tapauksen kanssa, josta emme koskaan ole puhuneet... koska muutenkin niin hyvin ymmärrämme toinen toistamme... ja koska se on minua lohduttanut että _hän_, jonka julmista kourista silloin pelastit minut, ei ollutkaan isäni. Mutta tiedätkö, että silloin ensimäisen tautini jälestä välistä tunsin samallaisia taudinoireita kuin nytkin. Tuntui niinkuin veri äkisti olisi noussut rintaani ja kurkkuuni, niin että olin tukehtumaisillani. Suo anteeksi, että salasin sen sinulta; en tahtonut saattaa sinua levottomaksi, varsinkin koska toivoin sen menevän ohitse. Ja niin kävikin, etten toukokuusta tammikuuhun asti tuntenut mitään kipua. Mutta sitten vilustuin... ja siitä alkaen olen itsekin huomannut, kuinka olen ruvennut riutumaan ja tullut heikoksi ja voimattomaksi. Pidätkö vääränä, että puhun suoraan, riistäen sinulta kaiken toivon? Enkö siis saisikaan puhua haudasta?

Mies ja nainen olivat ikäänkuin vaihettaneet luontoa. Irene puhui juhlallisella levollisuudella kuolemasta ja haudasta. Harald kuunteli häntä peläten ja vavisten, virkkamatta sanaakaan. Surullisesti hymyillen Irene jatkoi:

— Ollessamme pappilassa ja minun nähdessäni Stellan lapsen, kävi melkein vähän kateekseni. Tulin ajatelleeksi: "Ehkä Harald rakastaisi minua vielä enemmän, jos minäkin olisin synnyttänyt hänelle lapsen." Pian kuitenkin hylkäsin tämän ajatuksen, sillä olethan vakuuttanut, ettei mikään maailmassa voisi lisätä sinun rakkauttasi. Mutta sitten minulle taas johtui mieleen: "Olisihan lapsi saanut olla muistuttamassa Haraldia minusta."

Hiljaa ja niinkuin itsekseen puhuen Harald vastasi:

— Lasta sanotaan rakkauden pantiksi, mutta kaipaako meidän rakkautemme mitään vahvistusta? Sanot, että lapsi olisi joutanut olla sinusta muistuttamassa... mutta mitäpä minä muistoista, kun Irene kerran on poissa? Mitä ne minua hyödyttäisivät!

— Tulet siis elämään vain toivossa, Haraldini. Eikö totta?

* * * * *

Irene heikkeni heikkenemistänsä; hän sairastui kuumeeseen, joka pani hänen poskensa punaisina hehkumaan. Mutta mikäli eronhetki lähestyi, hän tätä viimeistä hetkeä varten näytti kokoavan kaikki voimansa, ollakseen niin hyvä ja miellyttävä kuin mahdollista, ja hänen rakkautensa loi ihanan hohteen tälle hänen elämänsä illansuulle.

Harald koetti unhoittaa tulevaisuuden, eläen vain nykyhetkeä varten ja muistuttaen ihmistä, joka kesän päivinä ahmien nauttii luonnon ihanuutta, tahtoen miltei väkisin pidättää ajan juoksua, estääksensä syksyn ja hävityksen lähenemistä, mutta nähdessään sen mahdottomaksi, tuntee itsensä äärettömän onnettomaksi. Ja samoin oli Haraldinkin laita.

Onko kukaan lukijoistani kokenut tuota tuskaa, kun tuntee sydämen, jota hellästi on rakastanut, hiljakseen lakkaavan sykkimästä, kun päivä päivältä huomaa valtasuonen tykinnän heikkenevän, kun painaessaan tätä rakasta olentoa rintaansa vastaan, joka kerran täytyy itsekseen ajatella: kentiesi yhden kuukauden, viikon tai päivän perästä tämä Jumalan luoma, jota nyt pidän sylissäni ja joka vielä elää, ajattelee ja rakastaa, voi olla kankea, eloton ruumis.

Näytti kuitenkin siltä kuin Irene elokuun alkupuolella olisi vähän toipunut. Erkki ja Stella olivat Ristilässä käydessään kovasti iloinneet ja lohduttaneet Haraldia, kehottaen häntä toivomaan parasta.

Irene sanoi jaksavansa nyt hyvin kuulla soitettavan ja pyysi Haraldia laulamaan hänelle jotain. Harald jätti väliovet auki ja meni pianon säestyksellä laulamaan erästä kaunista laulua.

Laulettuaan ensimäisen värsyn loppuun, oli hän kuulevinaan itseänsä heikosti huudettavan. Hän kuunteli ja kuuli nyt selvästi ensin nimen Henrik ja sitten taas Harald. Hän riensi Irenen luo.

Tämä teki jo loppua, eikä tahtonut kuolla yksin. Kun ei Harald hänelle vastannut, niin hän kuolemantuskissaan oli noussut vuoteeltaan ja tullut häntä hakemaan. Punainen verivirta osoitti, mistä hän oli kulkenut. Häntä oli kohdannut verensyöksy.

Hän yritti puhua, mutta kun hän ei sitä voinutkaan ja tunsi kuoleman lähestyvän, niin hän toisella kädellään osoitti kaulaansa ja toisella Haraldia, ikäänkuin olisi tahtonut häneltä jotakin kysyä. Harald nosti hänet syliinsä ja kantoi vuoteelle, kuiskaten jotakin hänen korvaansa. Nyt hän hymyili ihanasti kuin autuaat henget ja osoitti kädellään sinnepäin, missä muistokivi oli. Harald laski toisen kätensä hänen sydämellensä ja, kietoen toisen hänen kaulaansa, suuteli häntä, kunnes kuolema oli hänet vapauttanut.

Hänen sydämensä oli lakannut sykkimästä ja huulet tuntuivat kylmiltä... Kuolleen kylmyys vaikutti Haraldiin, niin että häntä vilutti sielua myöten.

* * * * *

Kreivi Henrik Henningillä on kaikki, mitä ihmiset pitävät onnena. Sekä herrasmiehet että talonpojat pitävät häntä arvossa ja moni kadehtii häntä, kun hän on korkeaa sukua, rikas ja uljas. Köyhät kunnioittavat ja siunaavat häntä, koska hän on antelias ja oikeutta noudattava, eikä katso omaa etuansa. Hänellä on ystäviä, jotka tarjoavat hänelle neuvoja ja lohdutusta, eikä hänen tarvitsisi olla ilman rakkauttakaan, jos hän vain siitä välittäisi. Hänellä on taivaan tähdet, jotka viihdyttävät hänen sydäntänsä, raitis ilma ja aaltojen loiskina, jotka haihduttavat hänen suruansa, sävelet antavat hänelle lohdutusta ja kukkaset levittelevät hänen ympärilleen tuoksuansa... siniset tätyruohot heiluvat tuulessa, ilahuttaen häntä kauneudellaan. Hänellä on sanalla sanoen kaikki, mitä ihmissydän voi pyytää... yksi häneltä kuitenkin puuttuu ja se on... Irene.