v. Nitin huoneeseen, Harald ei voinut olla huomaamatta, että se nyt oli

avoinna, ja tämä herätti hänet siitä uneksumisen tilasta, johon hän oli vaipunut.

— Vai niin, ajatteli hän, minunko tähteni vain tätä ovea pidetäänkin suljettuna, jottei v. Nit unissaan käydessänsä herättäisi minussa mitään epäilyksiä?

— Odotettiinko minua tänä ehtoona, kysyi hän Amalialta.

— Odotettiin ja vapaaherra antoi minulle maisterin huoneen avaimen, jotta pääsisin sinne siivoamaan ja sijaa tekemään. Illallispöydässä vapaaherra kuitenkin sanoi... enpä tiedä, sanonko sitä lainkaan... niin, hän kuului sanovan: "näyttää siltä kuin ei meidän vielä tänä iltana tarvitsisi nähdä maisteria täällä". Ja silloin Irene-neiti kalpeni.

Pyhäinmiesten päivästä Amalia oli ollut Irenellä kamarineitsyenä. Hänellä oli tosin pienet vikansa, sillä meidän tulee muistaa, että naispalvelijaraukoilla yleensä on enemmän kiusauksia kuin muilla ihmisillä, mutta kuitenkin hän oli hyvä tyttö, joka äärettömästi piti nuoresta neidistään. Sitäpaitsi hän oli ainoa, jolle Irene oli jotakin uskonut... Irene poloisella kun ei ollut parempaa uskottua kuin köyhä palvelustyttö.

— Onko kamarijunkkari täällä? kysyi Harald.

— On, ja hänen sisarensa myös. Heistä en ollenkaan pidä. Adéle neiti ei ole täällä.192

Kun Harald ei vastannut mitään, vaan tuijotti ääneti eteensä, jatkoi puhelias palvelustyttö:

— Riisuessani illalla neitiä — neiti Assar, nähkääs, ei makaa samassa huoneessa — niin, riisuessani neitiä, joka vasta näinä viime aikoina on sallinut minun riisua itseänsä, hän purskahti itkuun ja antoi minulle tämän pienen kultasormuksen muistoksi, kehuen minua hyväksi ja kuuliaiseksi tytöksi. Nähdessäni hänen itkevän, alkoi minuakin itkettää, sillä vaikka olenkin vaan piikatyttö, niin onhan minullakin sydän. Kysyin, miksikä hän juuri nyt antoi tuon muiston, hän vastasi, että hän varmaankin luuli huomenna kuolevansa, ellei — niin, mitäpä sitä salaan — ellei maisteri Thalberg pian tule. Maisterista hän vain pitää, eikä tuosta kamarijunkkarista, joka on niin kiusallinen ja on olevinaan niin hieno ruotsinmurretta pajattaessaan.

Harald olisi jo ennenkin keskeyttänyt puheliaan tytön lörpötyksen, ellei tämän kertomus olisi niin suuresti kiinnittänyt hänen huomiotansa. Mutta tytön poiketessa tästä miellyttävästä puheenaineesta, hän kohta sanoi:

— Pyytäisinpä sinulta, Amalia hyvä, pientä palvelusta. Jos vapaaherra aamulla kysyy, olenko tänä yönä tullut, niin vastaa: ei. Ainoastaan Irene-neidille, jos hän kysyy, saat ilmoittaa totuuden, hänelle eikä kenellekään toiselle.

— Vaikka en tiedäkään syytä, niin arvaan, että tarkoitatte neidin parasta ja toivon Jumalan antavan minulle tämän pienen hätävalheen anteeksi. Lupaan siis valehdella vapaaherralle... mutta luultavasti hän vast'edes saa sen tietää ja silloin olen onneton.

— Mutta hän ei saa sitä tietää. Mennessäni puolenpäivän aikaan alas, sanon tulleeni vasta aamulla porstuan oven aukaistua ja että jo puistosta palautin kyytimiehen. Matkalaukku kädessäni nousin sitten hiljaa ylös portaita, kenenkään huomaamatta, koska vielä oli pimeä. Huoneeni oven sanon avanneeni tällä toisella avaimella, jonka erehdyksestä olin vienyt muassani.

— Hyvin maisteri osaakin valheita lasketella! Mutta entä jos kuitenkin joutuisin kiinni?

— Luultavasti vapaaherra ei kysy sinulta, mutta jos kysyisikin, niin vastaa niinkuin olen sinua neuvonut. Jos hän panee sinut lujille, niin saat syyttää minua, että minä houkuttelin sinut valehtelemaan. Silloin joudumme molemmat pulaan. Tyydytkö siihen?

— Miksi en, kun se tapahtuu hyvässä seurassa, vastasi Amalia niin miellyttävästi kuin mikäkin hieno maailman nainen.

— Mutta jos jokin vaara uhkaa neitiäsi, niin tulet salaa minulle ilmoittamaan.

— Kernaasti tulenkin. Mutta entä jos joku olisi kuullut, kun avasin porstuan oven?...

— Mutta mitenkä sitten selittäisit asian, jos olisi kuultu sinun avaavan oven, enkä minä olisikaan tullut?

Amalia ymmärsi, että Harald häntä piikitteli ja punastui.

— Tarvitseeko maisteri vielä jotakin? hän käsi lukossa kysäsi.

— En. Siinä kyllin, että muistat, mitä olen sinulle sanonut.

Se, että Amalia antoi vietellä itsensä valehtelemaan, ei ole niinkään kummallista, jos muistaa, että palkolliset hyvin mielellään tekevät pieniä kepposia sellaisille isännille ja emännille, joita eivät oikein voi pitää arvossa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että jos hän valheellaan edistäisi Irene-neidin parasta, niin se pikemmin olisi luettava hänelle ansioksi kuin päinvastoin. Pikemmin meillä on syytä ihmetellä sitä, että Harald alentui viettelemään toista ihmistä valehtelemaan... hän kun yleensä oli luonteeltaan niin suora. Mutta hän oli nyt joutunut sellaiseen tilaan, että pani kaikki alttiiksi Irenen, taikka oikeammin sanottuna, heidän keskenäisen rakkautensa hyväksi.

Miten olikaan, mutta Harald ei voinut mitään sille, että hän luuli von Assarin panevan uhkauksensa toimeen ja piti siis uudenvuodenpäivää hyvin tukalana Irenelle. Hän antaisi tämän kuitenkin kestää tulikokeen, ennenkuin astuisi häntä puolustamaan, sillä hän epäili omaa rohkeuttaan ja mielenlujuuttaan, ennenkuin oikein kova hätä olisi häntä rohkaissut. Ehkä hänen läsnäolonsa myös olisi lykännyt asian lopullisen ratkaisun tuonnemmaksi... mutta hän tahtoi saada sen nyt kohta päätetyksi. Siksipä hän aikoi pysyä vaikka koko päivän huoneessaan, jos tarve niin vaatisi, ja sitten olla niinkuin olisi tullut päivää myöhemmin. Niinkuin muistamme, lupasi Harald kamarineitsyelle tulla jo aamupäivällä alas. "Aamuhetki kullan kallis", sanotaan sananparressa ja hän oli melkein vakuutettu siitä, että jos ei kamarijunkkari jo edellä puolenpäivän tekisi hyökkäystä, niin se siltä päivältä jäisi tekemättä. Harald kyllä muisti, että kamarijunkkarin ensimmäinen yritys oli tapahtunut iltapäivällä, mutta tähän verrattuna se olikin ollut vain leikkiä.

Mutta kertomuksemme alkaa jo venyä pitkäpiimäiseksi. Pääasia on, että Harald, niinkuin jo sanottiin, päätti pysyä koko päivän huoneessansa. Näkymättömänä hän sieltä Amalian välityksellä saisi tiedon kaikesta mitä talossa tapahtuisi, ollen samalla sekä läsnä että poissa. Hän olisi melkein kuin saalistaan vaaniva leijona.

Mitä hän oikein tekisi ja miten esiintyisi, sitä hän ei nyt ajatellut. Mutta siitä hän mielestään oli varma, että tehokkaisiin toimiin hän ainakin ryhtyisi.

Tämä hänen pieni juonensa ei suinkaan ollut kauan edeltäpäin harkittu, vaan tuokion synnyttämä. Sen sijaan, että peräti olisi joutunut tunteittensa valtaan, hän, astuttuaan Ristilän seinien sisäpuolelle, muuttui paljon käytännöllisemmäksi kuin oli ollut ulkosalla.

Yksin jäätyään hän istahti pöydän ääreen ja avattuaan jotenkin tyynesti äitivainajansa antaman kirjeen, luki seuraavan:

"Hellästi rakastettu Haraldini!

Eroan maailmasta siinä uskossa, ettei Haraldini riko viimeistä tahtoani vastaan. Olet siis jo täyttänyt viidennenkolmatta ikävuotesi, jolloin jo lienet niin vanha ja vakava, ettei totuus, jonka pian saat tietää, sinua liiaksi masenna. Jos ennen olisin sen sinulle ilmoittanut, niin se ehkä olisi ehkäissyt toimintaasi, olisit ehkä ruvennut sureksimaan sitä, johon olet vallan syytön. Sillä nuorukainen on kuitenkin paljon hellätuntoisempi ja peräti toisen laatuinen kuin mies.

Niin, totuus on tuotava ilmi. Velvollisuuteni sinua kohtaan, jota niin suuresti rakastan, vaatii sen minulta.

Olimme olleet viisi vuotta naimisissa, eläen silloin samoin kuin sittemminkin onnellisesti. Tosin kaipasimme lapsia, mutta se ei kuitenkaan estänyt meitä olemasta onnellisia. Kun kerran puoliksi leikillä, puoliksi tosissani soimasin itseäni siitä, etten ollut synnyttänyt miehelleni perillistä, niin hän suuteli minua otsalle ja sanoi: "Lasten tuottama onni voi kyllä olla suuri, mutta minä en kaipaa toista onnea kuin mikä minulla jo on; sinä olet minulle kylliksi, oletpa minulle kaikki kaikessa." Jos mieleni välistä olisikin ollut hiukan surullinen, niin hän tuollaisilla sanoilla sai minut jälleen iloiseksi. Ja niin me elimme onnellisina.

Eräänä iltana istuimme hauskassa asunnossamme Rügenin saaren kauppalassa, kun postiljooni astui sisään tuomaan kirjettä. Saman kirjeen näet tässä. Lue se!"

Harald luki tämän vanhan, kellastuneen kirjeen ja häntä pöyristytti, koska käsiala oli hänelle tuttu:

"Herra tohtori! Olen kuullut teitä kehuttavan hyväksi mieheksi ja nyt voitte pelastaa ihmishengen. Tutkituttakaa pieni karisärkkä, joka on etelässä tuosta pitkästä ja kapeasta saaresta, mikä vasemmalla näkyy kauppalaan. Sieltä löydätte luolasta, jonka suu on melkein kokonaan kätkössä, pienen lapsen. Eräs konna on kätkenyt sen sinne ja toinen konna, joka on edellisestä riippuva, on ilmoittanut asian teille. Turhaa on, että koetatte meitä kuulustella. Saatuanne tämän kirjeen, olemme jo lähteneet Stralsundista, jonne sitäpaitsi olemme väärällä passilla saapuneet.

Hyvää tarkoittava konna."

Kestipä kauan, ennenkuin Harald lakkasi pitelemästä polttavaa otsaansa ja kykeni jatkamaan lukemista:

"Tutkittuamme kauan tuota kivisärkkää, löysimme vihdoin luolan ja sen perimmäisestä päästä noin kahden vuoden ikäisen poikalapsen, jonka kädet olivat sidotut ja suu tukittu liinalla, jotta sen itkua ei kuultaisi. Näin avuttomana sinä makasit siinä, sillä sinä oletkin, oma Haraldini, löytölapsi.

Kaikki Rügenissä tiesivät, että olit kasvattipoikamme. Yhdelle minä kuitenkin pilanpäiten ilmoitin sinut omaksi lapseksemme — ja se oli äidilleni. Alussa se oli vain leikintekoa, mutta vähitellen se muuttui täydeksi todeksi. Kirjeissään eukko näet ilmaisi niin suurta iloa, etten malttanut sitä häneltä riistää. Ja kun isäsi kuoltua — anna anteeksi, että häntä siksi nimitän — muutin takaisin Suomeen, niin annoin sinun täällä käydä omasta pojastani, ja kun sinä kasvoit hyvin hitaasti, niin et myöskään ollut liian iso sen ikäiseksi, minkä sanoin sinun olevan. Eivät edes seurakunnan papit tietäneet, miten asian laita oikeastaan oli, sillä niille minä ilmoitin kadottaneeni sinun kastetodistuksesi, eivätkä he asiaa sen pitemmälti tutkineet. Tämä petos oli synti, mutta minä tein sen rakkaudesta sinuun. Toivon Jumalan antavan sen minulle anteeksi.

Oletko, Harald, koskaan tiennyt että vasemman olkapääsi alapuolella on lähellä käsivartta ihoon poltettujen kirjainten arpi? Se on tapahtunut jo ennenkuin tulit meille ja nuo kaksi kirjainta, kaksi suurta H. H:ta, luultavasti vieläkin näkyvät. Ehkä Jumalan avulla niistä voit saada selkoa syntymäperästäsi.

Tässä seuraa muutamia todistuksia, joista näet että olen puhunut totta. Jotkut nimet ovat niin nuorten henkilöitten kirjoittamia, että niiden omistajat vielä lienevät elossa.

Ja nyt hyvästi, oma rakas Haraldini. Olen rakastanut sinua niinkuin omaa poikaani ja sen sinä myös olet ansainnut, koska aina olet ollut taipuvainen hyvään. Jumala vast'edeskin varjelkoon sinua kiusauksista, vaaroista ja rikoksista.

Erään asian olin unohtamaisillani. Määräsimme uudenvuodenaaton sinun syntymäpäiväksesi, mutta luultavasti olet puolitoista vuotta vanhempi.

Ole onnellinen, Haraldini!

Kasvatusäitisi."

Voi sattua, että ihminen tärkeinä hetkinä, onnettomuuksien ja suurien elämänmuutoksien sattuessa osoittaa ihmeellistä levollisuutta, mikä ei riipu huolettomuudesta eikä piittaamattomuudesta, vaan on jotakin vallan toista. Se on Jumalan kylvämä hyvä siemen, joka kantaa meissä runsaan hedelmän.

Harald otti peilin ja tutki sen avulla olkapäätänsä. Lähellä kainaloa hän jotenkin selvästi saattoi erottaa kirjaimet. Hän ei ennen ollut niitä nähnyt, oli vain tiennyt, että siinä oli arpi, eikä mitään muuta.

Nyt hänen mieleensä muistui, mitä pastori Ortman oli kertonut Stellasta. Kumpaisessakin heissä oli siis samat kirjaimet, joita heillä luultavasti ei ollut syntyessään, vaan jotka oli jälestäpäin piirretty. Haraldia alkoi pöyristyttää, eikä häntä enää ihmetyttänyt, miksi hän ei rakastunut Stellaan, vaan Ireneen. Teemme hänelle kuitenkin väärin, jos sanomme, että hän täyttä totta oli tuota oudoksunut, sillä olihan Irene niinkuin osa hänen sielustaan. Kuitenkin hän muisti mitä oli puhunut Erkin kanssa silloin, kun Irene ja Stella ensimäisen kerran tapasivat toisensa. Olihan hän sanonut pitävänsä Stellasta kuin sisaresta, myöntäen kuitenkin, että hän ehkä, ellei olisi tutustunut Ireneen, olisi voinut rakastua häneen. Nyt hän sydämestänsä kiitti Jumalaa, joka ei sallinut sellaisen kauhean onnettomuuden tapahtua.

Näinä viimeisinä päivinä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli kironnut rakkautensa Ireneenkin. Nyt hän ei enää sitä tehnyt. Vaikka se tuottikin hänelle tuskaa, että hän tiesi väärinkäyttäneensä tuon rakkauden, niin hän kuitenkin kiitti Jumalaa sen todellisuudesta.

Monenlaisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Ensin ne olivat selviä ja koossa pysyviä, mutta muuttuivat vähitellen hajanaisiksi ja epäselviksi. Hän tunsi halua katsella pilviä ja sinistä taivasta ja sammutti kynttilän, siirtyen ikkunan viereen istumaan.

Päivällä oli ollut suoja, joten oli hiukan satanutkin, mutta illemmällä pilvet alkoivat hajaantua ja nyt yösydännä oli taivas kirkas ja tähtiä täynnä. Tähtien kirkas valo tuotti lepoa Haraldin sielulle ja hänestä ne tuntuivat vanhoilta tuttavilta.

Hänen tuli paha olla nähdessään toisen tähden toisensa perästä himmenevän; vielä ei hän olisi antanut päivän koittaa. Mutta samassa hän naurahti, kun huomasi erehdyksensä. Kuu, joka oli vähenemässä, oli noussut ja siitä kävi Haraldille selväksi, miksi kaikki pienemmät tähdet olivat kadonneet. Hän ryhtyi katselemaan kuuta, mutta koska se hänen mielestänsä ei korvannut noita pieniä tähtiä, jotka se valollaan oli saanut vaalenemaan, niin hän loi silmänsä kauniiseen Kalevanmiekkaan ja sai siitä lohdutusta. Tuntuipa ikäänkuin se olisi ymmärtänyt, mitä hän ajatteli ja mitkä surut painoivat hänen mieltänsä.

Vaikea on sanoa, kuinka kauvan hän näin oli istunut akkunan ääressä tähtitaivasta ihaillen, kun häntä äkkiä häirittiin.

Hän näki pihalla häämöttävän jotakin valkoista.

XVI.

LÄNTINEN SIIPIRAKENNUS.

Kuusta näkyi vain kolmasosa ja sitäkin peitti juuri hopeainen pilvenhattara. Harald saattoi siis hyvin epäselvästi erottaa, mitä tuolla alhaalla pihalla liikkui, mutta siitäkin vähästä hän tuli vakuutetuksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt saman näyn. Kaikki hänen haaveensa haihtuivat ja tuossa tuokiossa hän jälleen muuttui teräväjärkiseksi ja toimeliaaksi mieheksi.

Hän näki haamun avaavan läntisen siipirakennuksen oven ja luuli kuulevansa lukon rasahtavan. Kun hän oli kuullut, että tuo rakennus oli asumaton, niin tämä seikka herätti hänessä mitä suurinta huomiota. Hän pukeutui päällystakkiinsa, varustautui metsästyspuukolla ja pistoolilla ja pistettyään pieneen salalyhtyynsä tulen, riensi hiljaa ullakolle. Tällä kertaa hän ei tuntenut mitään pelkoa, joten ei kaivannut väkijuomiakaan kiihottimeksi.

Tultuaan pienestä ovesta ullakolle, hän pysähtyi v. Nitin oven taakse kuuntelemaan. Sieltä ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän avasi oven. Huone oli tyhjä.

Mutta mitä tietä herra v. Nit oli päässyt ulos?

Harald luotti tarkkaan kuuloonsa ja tiesi, ettei hän ollut mennyt tavallista tietä porstuan oven kautta. Taikka olikohan hän ollut poissa illasta asti? Oli miten oli, niin Harald kuitenkin päätti seurata hänen jälkiänsä ja oli juuri menemäisillään alas porstuaan, kun huomasi seinässä aukon, jota ei ollut ennen nähnyt. Se oli pienen ikkunan kokoinen ja oli luultavasti osa siitä salaikkunasta, joka oli samassa rivissä kuin von Nitin huoneen kaksi ikkunaa. Tämä sala-ikkuna olisi siis avattava. Harald meni sitä tutkimaan ja huomasi niin olevan. Aukkoa ei näkynyt ullakolle, koska taajasti suljettava luukku, jota ei voinut seinästä erottaa, esti sitä näkemästä.

Ikkunan pielessä riippui kahdesta rautakoukusta köysitikkaat. Harald tutki niitä ja ne näyttivät kestävän. Tämä tie olisikin ehkä mukavampi kuin porstuan ovi, joka kaikesta varovaisuudesta huolimatta aina rasahti. Varovasti hän astui köysitikkaille.

Saapuessaan läntisen siipirakennuksen ovelle, hän ilokseen huomasi, että avain oli lukossa. Koska tämä ovi oli vastapäätä sitä päärakennuksen päätyä, jossa paitsi Haraldin omaa ikkunaa ei ollut muuta kuin salaikkunoita ja hänen siis ei tarvinnut peljätä urkkijoita, niin hän hätäilemättä jäi tutkimaan avainta. Se oli hyvin kirkas, joten näki, että sitä oli usein käytetty.

Tultuaan oven sisäpuolelle, Harald oli kahdenvaiheilla, jäisikö siihen haamua odottamaan, vai astuisiko eteenpäin. Kun jälkimäinen oli hänestä mieluisampaa, mutta kun hän samalla pelkäsi joutuvansa tänne suljetuksi, niin ettei enään pääsisikään takaisin ulkoilmaan, niin hän koetteli, eikö ovi sisäpuoleltakin olisi suljettava. Näytti niin olevan ja nyt hän väänsi oven lukkoon, saadakseen haamun valtaansa. Sitten hän alkoi katsella ympärillensä, minnepäin oikeastansa olisi käännyttävä.

Hänen edessänsä oli käytävä, joka kulki pitkin rakennuksen pituutta, ollen sen keskivälissä. Kummallakin puolella oli kuusi ylösmentävää, joista kukin vei eri huoneeseen. Tässä oli jotakin kasarmin tapaista, paitsi että kasarmissa jokaisella eri huoneella ei ole erityistä pientä käytävää, joka yhtyy suureen. Nämä pikkukäytävät kohosivat ylöspäin, muodostaen jotensakin jyrkän mäen. Harala ajatteli, että tämä pitkä käytävä kummallisine, kahteentoista eri huoneeseen kohoavine pikkukäytävineen päivällä näyttäisi oikein komealta, mutta näin yönaikana se teki todellakin kamalan vaikutuksen. Kuitenkaan hän ei säikähtänyt, poikkesi vain yhteen noista pikkukäytävistä, yrittämään sopisiko ulko-oven avain tämänkin huoneen lukkoon. Tästä huomaa selvästi, että Haraldin luottamus hyvään onneensa tämän yön kuluessa oli melkoisesti paisunut, kun hän saattoi edes ajatella jotakin niin hullua, kuin että ison oven avain olisi tähän sopinut. Huomatessaan, ettei se käynytkään, hän naurahti omaa tyhmyyttään ja alkoi voimainsa takaa painaa ovea. Se aukeni kamalalla jysähdyksellä, johon kaiku pitkästä käytävästä vastasi.

Hän seisoi kohtalaisen isossa huoneessa, joka oli täynnä vanhoja huonekaluromuja, joihin sekä kuu että salalyhty loivat kummallisen valon. Nopeasti hän poistui täältä ja meni yrittämään toiselle, pääkäytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle. Tämäkin ovi antoi myöten ja hän astui samallaiseen huoneeseen kuin edellinenkin oli. Kun kuu ei paistanut tänne, niin hän lyhdyllään tarkasti tutki kaikki paikat. Muuta täälläkään ei ollut kuin ränstyneitä huonekaluja ja kaikellaista vanhaa romua. Vieläkin hänen teki mieli yrittää ja umpimähkään hän kuun puoleiselta puolelta valitsi viidennen oven.

Tämä ovi kesti paremmin hänen ponnistuksensa, mutta se vain kiihotti Haraldia. Viimein hän pani kaikki voimansa liikkeelle ja jotensakin luja lukko lohkesi puusta. Kovasti rämähtäen ovi lensi selälleen.

Tämä huone oli kalustettu samaan tapaan kuin kaksi edellistäkin ja nolostuneena Harald aikoi poistua, kun kuun heittämä varjo antoi hänelle aihetta tutkia muutamien päälletysten kasattujen tuolien alla olevaa esinettä.

Se oli neljä-osastoinen ruoankannin. Alimmaisessa osastossa oli ryynipuuroa kastekkeen kanssa, sen päällä olevassa kalahakkelusta, kolmannessa linnunpaistia ja neljännessä jonkun jälkiruoan tähteitä, jota Harald luuli vasikkahyytelöksi. Aivan varmaan hän ei voinut sitä siksi sanoa, koska ei ollut sanottavasti perehtynyt siihen kemian lajiin jota keittiössä kysytään, ja koska sitä paitse kysymyksessä olevat ruokalajit olivat jo vähän pilaantuneetkin. Sen hän kumminkin huomasi, että tämä ei ollut ollut mikään huono päivällinen ja että herkkusuullakin olisi ollut syytä olla siihen tyytyväinen. Harald luuli muistavansa, että hän noin viikko takaperin päärakennuksessa oli syönyt tällaisen päivällisen. Vai täällä kylmillään olevassa rakennuksessakin siis on ruokaa tarjona, hän ajatteli. Sen hän kumminkin huomasi, ettei syöjällä näyttänyt olleen hyvää ruokahalua, taikka kentiesi hänelle ei ollut sitä tarpeeksi annettu.

Ruoankantimen vierestä hän löysi pienen viinipullonkin. Maistaessansa hän huomasi viinin olevan vanhaa ja hyvää, ehkäpä liiaksi vedellä sekoitettua. Pullon hän vei muassansa muistoksi.

Muuten hän tutki huoneen hyvin tarkasti, toivoen löytävänsä lasku-oven tai jotakin muuta salaperäistä. Mutta kun se ei onnistunut, niin hän istahti huojuvalle sohvalle ja alkoi miettiä mitä nyt olisi tehtävänä ja minnepäin käännyttävä.

Silloin hän luuli kuulevansa kaukaista ääntä, ikäänkuin jotain surkeaa puhetta. Tuo ääni oli niin heikkoa, ettei kukaan muu kuin Harald olisi sitä kuullut. Eikä edes hänkään ollut aivan varma asiasta, mutta jos se todellakin oli ihmisen ääni, niin se tuntui nousevan lattian alta. Mutta kuinka hän sinne pääsisi?

Hän laskeutui jälleen isoon käytävään ja käveli sen päähän asti. Tässä oli maalatut ikkunat, yksi oikealla ja toinen vasemmalla. Hän ryhtyi heti tutkimaan vasemmanpuolista, joka samoin kuin oikeanpuolinenkin oli taajaan koristettu napeilla ja muilla koristeilla, jotka kaikki olivat vain maalattuja. Ilman aikojaan hän alkoi painaa jokaista tuollaista nappia, eikä hän ollutkaan monta koettanut, ennenkuin sattui yhteen, joka oli vaskea, vaikka se oli ihan toisten näköinen. Hänen sitä painaessaan ovi taikka ikkuna meni hänen hämmästyksekseen kiinni, se kun oli ollut vähän raollaan, vaikka hän sen nyt vasta huomasi, kun se oli jo liian myöhäistä.

Häntä harmitti, että hän niin sanoaksensa oli laskenut voiton käsistään. Metsästyspuukollaan hän löi napin viereen ja ilokseen huomasi, ettei hänen edessänsä ollut kiviseinä, vaan ulkopuolelta kalkittu ovi Puukollaan hän nyt moniaita kertoja löi seinään, saadakseen napin irti, ja toisinaan niin syvään, että puukko vartta myöten tunkeutui puuhun. Hänen hetken aikaa noin jatkettuaan, nappi lähtikin irti, josta seurasi, että ovi paukahti auki, satuttaen häntä kovasti rintaan. Tämä tapahtui napista irroitetun potkaisimen vaikutuksesta.

Nyt Harald näki edessään jotensakin kapean, mutkaisen käytävän, joka ei läheskään kulkenut niin jyrkästi alaspäin kuin nuo pikkukäytävät ylöspäin. Kummallisinta oli, että tämä tuntui vievän oikeaan, joten Harald siitä ymmärsi olevansa toisinaan aivan rakennuksen perustuksen ulkopuolella. Mutta kun käytävä yhä vain kääntyi oikeaan, niin hän luuli jälleen joutuneensa rakennuksen alle. Noin sadan kyynärän päässä tämä ympyränmuotoinen käytävä päättyi, antaaksensa tilaa kahdelle tikapuulle, joista toinen vei ylös-, toinen alaspäin.

Niinkuin Herkules tiehaaraan, jäi Haraldkin tähän seisomaan, ja melkeinpä häntä vähän peloitti laskeutua niin syvään, että näkemänsä haamu, josta hän ei tiennyt missä se oli, helposti voisi vuorostansa teljetä hänet maan alle, mikä ei suinkaan olisi hauskaa.

Tekisimme Haraldille vääryyttä, jos luulisimme tuota pelkoa kauvan kestäneen. Hänen halunsa tunkeutua yhä eteenpäin karkoitti kaikki muut tunteet. Mutta kumpia tikapuita hän alkaisi astua? Tämä kapea käytävä oli jo laskeutunut siksi syvään, ettei ääni, jonka hän oli ollut kuulevinaan, olisi voinut kuulua sitä syvemmältä. Siinä arvellessaan hän jälleen kuuli puhetta ja nyt paljoa selvemmin kuin edellisellä kerralla. Oli hyvin vaikea tietää, kuuluiko ääni ylhäältä vaiko alhaalta, sillä kaiku näissä maanalaisissa käytävissä voi helposti pettää korvaa. Hän päätti siis umpimähkään ensin koettaa toisia tikapuita ja, ellei hänen yrityksensä onnistuisi, sitten toisia. Hän valitsi alaspäin johtavat tikapuut, mutta jottei antaisi kenellekään tilaisuutta käyttää toisia tikapuita pakenemiseen, Harald tarkemmin tutki niitä ja huomasi niiden olevan irti otettavat. Sen hän hyvin varovasti tekikin, asettaen ne alaspäin laskeutuvien tikapuitten viereen, koska niille ei ollut mutkaisessa käytävässä tilaa. Ja nyt hän oli varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi kahdeksan kyynärän korkeudelta hypätä alas, yhtä vähän kuin kukaan ilman tikapuita pääsisi sinne ylös.

Ryhdyttyään tällaisiin varokeinoihin, Harald rohkeasti laskeutui alaspäin ja saapui pian soikeaan, kaarevakattoiseen huoneeseen. Se oli ihan tyhjä ja kostea maa oli siinä lattiana. Ensin hän oli pitänyt sitä maanalaisena käytävänä, mutta pian hän huomasi sen pikemmin kellariksi. Jos siinä oli perää, mitä muutamat väittivät, että Ristilän läheisyydessä ennen muinoin oli ollut luostari, niin tämä luultavasti oli joku sen hautaholveista, josta ihmisen luut ja ruumisarkut oli tyhjennetty. Tätä Harald ei kuitenkaan joutanut tarkemmin tutkimaan, koska yhä selvemmin alkoi kuulua ihmisääniä. Hän astui peremmälle huoneeseen ja näki oikeanpuolisessa seinässä oven, joka oli jätetty auki. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Tuosta ovesta hän tuli pieneen käytävään, joka, samoin kuin maan päällä olevat pikkukäytävätkin, kohosi ylöspäin. Hän astui hiljaa eteenpäin ja tuli toiselle ovelle, jonka oli juuri avaamaisillaan, kun hän yht'äkkiä, ollessaan aivan perillä, säpsähti ikäänkuin sähköiskun kohtaamana.

Heleä naisen ääni kuului vaikeroitsevan:

— Ette vastaa mitään. Annatte minun siis kauhealla tavalla kuolla tänne nälkään. Te ette tahdo minua pelastaa. Arvelette, ettette uskalla. Oi, kuinka olettekin julma!

Oltuaan hetken vaiti, ääni jatkoi:

— Ja kuitenkin kiitän teitä, että salaa olette hiipinyt tänne, kiitän noista muutamista korpuista, jotka toitte, sekä pienestä vesitilkasta. Eikö ihminen olekin kurja olento! Niin kauan kun minulla täällä oli yltäkylläisesti ruokaa ja juomaa, en saattanut olla niitä maistamatta, vaikka tiesin surkean elämäni siten pitkistyvän... kuitenkin melkein olisin suonut, ettei minulle olisi tuotu ravintoaineita... ja nyt kun olen tuomittu kuolemaan nälkään, nyt kun jo olen puolikuollut, nyt iloitsen muutamasta korpunmurusesta ja vesitilkasta. Oi, Jumala, opeta minua kärsivällisyyteen, opeta minua nälän tuskissakin ylistämään sinua!

Miehen ääni kuului nyt kysyvän:

— Onko hän todellakin täyttänyt uhkauksensa, eikö hän ole käynyt täällä sitten kun hän vei pois ruoan ja viinin?

— Yhden kerran hän kävi, se oli luultavasti viime yönä... vaikka mitenkäpä minä tiedän erottaa yön päivästä? Silloin minä polvillani kerjäsin häneltä ruokaa, mutta tuo julmuri vain nauroi, sanoen käyvänsä nyt viimeisen kerran minua katsomassa, nauttiakseen tuskistani. Oikein hän on pahahenki ihmisen haahmossa!... Mutta mitä te itkette... häneen verraten olette kuin enkeli. Paras olette kaikista, mitä olen nähnyt tässä elävän ihmisen haudassa.

— Paras lienen, koska ette ole nähnyt muita kuin minut ja hänet. Teette minusta vain pilaa.

— En tee pilaa; ettekö olisi enkeli hänen rinnallaan... hän on ilkeä ja julma, te taas hyvä luonnostanne, ehkäpä heikko ja pelkurimainen... Taikka kentiesi ette sitä olekaan, ehkä kuitenkin tahdotte minut pelastaa ja saattaa päivän valoon... Pudistatte päätänne... jo ymmärrän... ette uskalla. Luulette hänen kostonhimonsa olevan niin suuren, ettei hän armahtaisi itseänsäkään, saattaaksensa turmioon sen, joka uskaltaisi ehkäistä hänen pahoja juoniansa.

— Niin luulenkin. Minä joutuisin silloin hautaan, joka olisi tätä tuhat kertaa julmempi. Minun täytyy ajatella itseänikin.

— Mutta entä jos erehdytte? Voisimmehan paeta ja kerjäämällä elättää itseämme, eikö totta? Ja te tekisitte hyvän työn, joka poistaisi suuren syntivelan omastatunnostanne? Eikö niin olisi parempi?

Vastausta ei tullut, sillä hyvä ja paha taistelivat keskenänsä. Paha pääsi kuitenkin voitolle, niinkuin heikossa ihmisluonnossa tavallisesti tapahtuu, ja mies kuului vastaavan:

— En uskalla viipyä kauemmin. Jos joku onnellinen, aavistamaton sattumus voi teitä auttaa, niin olkoon niin.

Minä en voi sitä tehdä.

Näin sanoen hän tarttui avaimeen, jättääksensä ainaiseksi sen, joka oli tuomittu nälkään. Hän oli tuntenut, kuinka kovaa oli taistelu pahan ja hyvän välillä, eikä hän enää olisi tahtonut sitä kokea... tahtoipa hän kokonaan estää hyvän sydämessänsä pääsemästä mahdollisesti voitolle.

XVII.

MAANALAISESSA KOPISSA.

Mutta samassa ovi avattiin ulkoapäin ja Harald astui sisään.

— Jää tänne, huusi hän, tuupaten herra v. Nitiä edellään ovelta, jää hetkeksi odottamaan, että näet tuon onnellisen, aavistamattoman sattuman käyvän toteen, jota äsken mainitsit. Taikka jää makaamaan siihen, mihin kaaduit. Vahinko ei suinkaan ole suuri.

Kädet nyrkissä ja suu vaahdossa oli v. Nit tiedottomana kaatunut kovalle kivilattialle, Haraldin kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.

Huone oli noin kolme metriä pitkä, kaksi metriä leveä ja korkea. Muita huonekaluja siinä ei ollut kuin vuode ja tuoli, pieni siirrettävä rautakamiini ja palava lamppu. Seinään oli taottu rautakahleet, joihin nainen kuin kahlekoira oli oikeasta kädestään kytketty. Kahleet olivat kuitenkin niin pitkät, että hän pääsi ovelle asti ja vielä sen ulkopuolellekin.

Nainen näytti tuskin olevan yli neljänkymmenen. Hän oli vielä ihmeen kaunis, sillä hänen kauneutensa näkyi olevan sitä laatua, johon ikävuodet yhtä vähän kuin kärsimykset ja surut sanottavasti vaikuttavat. Hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli kuitenkin muuttunut harmaaksi.

— Hän silmäili Haraldia katseella, jossa ei kuvastunut mitään pelkoa, pikemmin ihastusta, ja sanoi:

— Olet kai hyvä ja laupias henki. Olet niin rakkaan miesvainajani näköinen, että ehkä oletkin hänen henkensä. Sellainen kuin sinä hän oli nuorena.

— En ole mikään henki, vaan ihminen, joka olen auttava sinut pois täältä taikka sinun kanssasi kuoleva tänne nälkään.

— Mikä on nimesi?

— Minua nimitetään Harald Thalbergiksi.

— Vai hän sinä olet. Tuo, joka tuossa makaa, on sinusta kertonut. Olet rohkea nuorukainen... kuinka olet päässyt tänne?

— En tiedä, mutta kyllä silti osaan täältä ulos.

— Ja vietkö minut muassasi?

— Vien.

— Vai viet minut täältä, tuonne ulos, ulos, jossa päivällä aurinko paistaa taivaalla ja yöllä kuu ja tähdet! Vietkö todellakin? Kunpa et vain valehtelisi?

— Kuinka minä täällä voisin valehdella!

— Et valehtele, mutta sinä teet minut hulluksi! Oi, pääsenkö todellakin vielä ulos kuuntelemaan lintujen liverryksiä ja kirkonkellojen kuminaa, joka on rauhoittava sydäntäni! Metsän raitis tuoksu on minua virkistävä ja ihanat muistot tuudittelevat sieluni suloiseen lepoon... Mutta tiedätkö, kuka olen?

— Olet onneton, joka tarvitset apua.

— Oi, Jumalani, johon vielä luotan, vaikka olet sallinut minun joutua tällaiseen kurjuuteen, jota rakastan, siitä huolimatta, että niin monta kauheaa vuotta olen täällä kitunut... oi, Jumalani, älä salli turhan toivon minua pettää! Anna hänen tuossa saattaa minut tästä pimeästä asunnosta... Mutta osaatko edes täältä tien?

— Luulen osaavani. Ellen minä osaa, niin hän, joka tuossa makaa, on minua neuvova.

— Hän ei tahdo sitä tehdä.

— Hänen täytyy. Mutta tulen minä ilman häntäkin toimeen.

— Tiedätkö kuka olen?

— Ehkä kreivi Henningin puoliso?

— Tiedätkö ketä vastustat, viemällä minut täältä? Hän on häijy ja mahtava mies.

— Joskus täytyy pimeyden väistää vaikeutta. Olkoonpa vaikka mahtavampi kuin itse piru, joka on hänen sukulaisensa, niin olen voittava sekä hänet että kaikki hänen liittolaisensa. Hänellä on ehkä enemmän syytä peljätä minua kuin minun häntä... Ja nyt koetan päästää sinut kahleistasi.

Näin sanoen hän seinästä riuhtaisi irti kahleet, jotka niin monta vuotta olivat vastustaneet naisen ponnistuksia.

— Nyt huomaan olevani vapaa ja että täyttä totta aijot viedä minut täältä. Nyt vasta oikein sen käsitän. Mutta mihin minut viet?

— Vien sinut Ristilän päärakennukseen, omaan ullakkohuoneeseeni?

— Samanko katon alle kuin vapaaherra?

— Sinne juuri.

— Viet minut sinne, jota kaikista paikoista maan päällä eniten kammoon. Mutta näytäthän niin voimakkaalta, tyyneltä ja luottamusta herättävältä, että uskallan seurata minne tahansa vietkin... Mutta tämä tässä, mitenkä hänen käy?

— Hänet teljeän tänne... kuitenkin vain huomiseksi.

— Se on oikein, ettette häntä kauvemmin kiusaa. Sillä näistä kahdesta hänellä kuitenkin oli laupiaampi sydän.

— Voi, älkää jättäkö minua tänne, rukoili v. Nit, joka jo oli vironnut pyörryksistänsä, ehkä ei yksikään ihminen enään tule täällä käymään, niin että minun täytyy kuolla tänne nälkään. Ja jos pidätte sananne ja tulettekin huomenna minua noutamaan, niin ajatelkaa, että yksi ainoa yökin on täällä kauhea. Varmaankin se minut tappaisi.

— Yhteisen turvallisuutemme tähden sinun täytyy jäädä yhdeksi yöksi tähän huoneeseen, jossa oman turvallisuutesi takia annoit toisen ihmisen sekä yöt että päivät kitua monta kauheaa vuotta. Teenkö mielestäsi sinulle mitään vääryyttä?

Herra v. Nit yritti pyrkiä pakoon, mutta Harald sen huomasi ja lyödä läimähytti häntä olkapäälle, jotta lyhyt ja paksu mies meni miltei kaksinkerroin, huutaen surkeita äänellä:

— Älkää minua pahoin pidelkö, olenhan tykkänään teidän vallassanne. Minä olen vanha ja aseeton, te nuori, väkevä ja aseellinen. Taistelu ei voisi tulla kysymykseenkään.

Säästääksensä v. Nitiä ryhtymästä useampiin karkuyrityksiin, Harald siirsi oven eteen tuolin ja asettui sille istumaan. Herra v. Nit huomasi, ettei tässä auttanut mikään ja sanoi:

— No, lupaan siis jäädä tänne ja toivon, että myös te puolestanne pysytte sanassanne. Käyköön siellä maan päällä kuinka tahansa, parempi se kuin menehtyminen täällä.

— Onko tämä mies jollakin tapaa vaikuttanut teidän kohtaloonne? kysyi Harald, kreivittäreen kääntyen.

— On, hän on ollut lankoni, vapaaherra Henningin kätyrinä. Se on surullinen juttu, jota ei voisi luulla todeksikaan, ja kuitenkin siinä on perää.

— Vast'edes saan ehkä joskus kuulla sen omasta suustanne, rouva kreivitär.

— Voi, kuinka tuo kreivitär-nimitys loukkaa korvaani! Kiduttajanikin joskus käytti sitä, tehdäkseen minusta pilkkaa. Älkää minua enää siksi nimittäkö, kutsukaa vain sinuksi... se kuuluu tuttavallisemmalta ja vilpittömämmältä. Kun on elänyt neljätoista vuotta maan alla ja kokenut mitä minäkin olen saanut kokea, ei tuollaisia korkeita arvonimiä enää voi pitää omanansa... Mitä sinä äsken sanoitkaan, Harald... sehän on nimesi. Kas, nyt minä sen muistan. Sanoit toivovasi kuulla joskus elämäkertani omasta suustani. Ymmärrän kyllä, että tahtoisit viedä minut niin pian kuin mahdollista näistä kosteista holveista ja käytävistä, mutta anna minun viipyä niin kauan, että lyhyesti ennätän kertoa elämäni vaiheet. Eihän tämä vankeuteni voi olla minusta mieluista... sen sinä hyvin ymmärrät... mutta ajattelenpa, että ehkä kuolen ilosta, päästessäni täältä ulkoilmaan... ja silloin surullinen elämäni tarina jäisi kertomatta... Ja vaikka en kuolisikaan ilosta, niin voisihan jotakin muuta tapahtua, joka ainaiseksi sulkisi suuni... Ja mistäpä löytäisinkään sopivamman paikan kertoakseni tuskistani kuin tämän, jossa seinät ovat todistajinani ja vieläpä tämä mieskin, joka tällä ratkaisevalla hetkellä ei uskaltane kieltää sitä, minkä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin...

Tässä keskeytti hänet herra v. Nit, joka niin hiljaa kuin olisi itsekseen puhunut, itseään soimaten sanoi:

— Heikko kun on, hänellä ei kuitenkaan enään ole mitään syytä sitä kieltää. Mutta — jatkoi hän reippaammasti — ehkä jossakin suhteessa voin teitä auttaakin, oikaisemalla sellaisia kohtia, joissa kentiesi erehdytte, koska en ole uskaltanut ilmoittaa teille totuutta, minä kun olen peljännyt tuota miestä, jonka kaikki liiaksikin hyvin tunnemme.

— Kuuntelet kai mielelläsikin kertomustani? kysyi kreivitär. Harald nyökkäsi myöntäen ja edellinen kertoi seuraavan tarinan.

XVIII.

KREIVITÄR HENNINGIN KERTOMUS.

Surkeaa on, kun ihminen, äkkiä kohottuaan alhaisesta ja halvasta säädystä rikkauden ja korkean arvon kukkuloille, jälleen vaipuu onnettomuuteen, johon verrattuina halpa syntyperä ja epäsuosiolliset ulkonaiset suhteet eivät ole miksikään luettavat. Niin oli minun laitani.

Isäni oli vain lukkarina tässä pitäjässä, vaikka häntä kutsuttiin kanttoriksi ja pidettiin herrana. Koska hän sitäpaitsi sen lisäksi, mitä oli saanut vanhemmiltaan periä, toimeliaisuudellaan oli päässyt jotenkin hyviin varoihin, niin hän eleli koko komeasti ja pidettiin häntä jonkinmoisessa arvossa, niin että hänet usein kutsuttiin parempiin herrastaloihin pitäjässä ja hän sai myös kunnian vastaanottaa säätyläisiä vieraikseen. Niiden joukossa, jotka ahkerammin meillä kävivät, oli nuori kreivi Henrik Henning, joka myös oli kaikista ylhäisin.

Vaikka vasta kävin neljättätoista, puheli hän usein minun kanssani, sanoen olevan paljon hauskempaa puhua minun kanssani kahdenkesken kuin muitten kuullen. Samoin oli minunkin laitani, vaikka tuskin sitä ymmärsin.

Isäni rupesi vähitellen aavistamaan, että kreivin alinomaiset vierailut tapahtuivat minun tähteni ja kreivin pidellessä kerran kättäni ja minua suudellessa, hän astui sisään ja vihastui kovasti. Vakavasti hän alkoi nuhdella kreiviä tällaisten rakkaudenosoitusten sopimattomuudesta tyttöä kohtaan, joka oli niin paljon alhaisempaa säätyä kuin hän. Niillä isäni väitti kreivin vain sitä tarkoittavan, että saisi vietellyksi kokemattoman lapsen, joka olisi ansainnut paremmankin kohtalon, hän kun oli hyvä tyttö ja aina oli osoittanut vanhemmilleen rakkautta, kuuliaisuutta ja kunnioitusta, niin ettei heillä ollut mitään syytä häntä moittia. Sitäpaitsi — lisäsi isä — nuo vanhemmat, Jumalan kiitos, olivat siksi varakkaita, ettei heidän puutteen pakottaminakaan tarvitsisi heittää tytärtään viettelijän syliin.

Tähän kaikkeen kreivi hyvin nöyrästi vastasi, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut se, joksi isäni sitä epäili, ja pyysi nyt minua vaimokseen. Isäni väitteisiin hän vastasi halveksivansa sydämen asioissa kaikenlaista säätyeroitusta, jättäen isäni määrättäväksi, naisiko hän minut kohta vai tulisinko ensin lähetettäväksi johonkin koululaitokseen. Isäni arveli, että tulevalta kreivittäreltä vaadittaisiin myös sivistystä, että hän kykenisi sellaisena esiintymään, ja valitsi siis jälkimäisen ehdotuksen. Minut siis lähetettiin parhaimpaan koululaitokseen Turussa; kulungeista kreivi maksoi kaksi kolmattaosaa ja loput pyysi isäni suorittaa. Kouluaikana kreivi ei käynyt minua tervehtimässä näin usein kuin olisin suonut, mutta siitä huolimatta hänen rakkautensa pysyi entisellään. Kun kahden vuoden kuluttua pääsin kotiin joululomalle ja kreivin yhtä ja toista minulta kysellessä saatoin siihen vastata, niin oi, kuinka olin iloinen! Ja vielä iloisemmaksi tulin, kun hän sanoi pitävänsä minua jo tarpeeksi sivistyneenä ja että kouluaikani nyt oli päättynyt.

Niin, hän ei ollut aikonut minua pettää, sillä jo viikkoa jälkeen loppiaisen vietettiin häämme. Miten saatoinkaan kuudentoistavuotiaana tuntea sellaista onnea! Koko olentoani hallitsi yksi ainoa tunne; se ei ollut kiitollisuutta, sillä sitä en ajatellutkaan, että kreivi oli minut tomusta korottanut; eikä se ollut ylpeyttä sen vuoksi, että kaikki minua luultavasti kadehtivat... ei, vaan koko olentoni huokui vain rakkautta. Vaikka olinkin maan päällä, tuntui ikäänkuin olisin ollut taivaassa.

Onneni oli suurempi kuin rohkeimmissa unelmissani olisin voinut ajatella, mutta se vielä lisääntyi. Tulin äidiksi. Tuntui ikäänkuin minulla olisi ollut kaksi sydäntä, toisella rakastin yhtä hellästi kuin ennenkin miestäni, toisella pikku poikaani, Henrikiäni.

Poikani ollessa noin puolen vuoden ikäinen, tapahtui jotakin, jota mieheni piti tarpeellisena, mutta minä... onnettomuutena. Kreivi Henrik Henningiä pidettiin yleensä hyvänä ja jalomielisenä miehenä. Eräs hänen tuttavistaan, joka oli köyhä ja jolla oli suuri perhe, tuli kerran pyytämään häntä auttamaan itseänsä. Asia oli sellainen, että hänellä Etelä-Ranskassa olisi ollut iso perintö nostettavana, mutta asianajajat osasivat niin hyvin metkuilla, ettei sitä luovutettukaan ja vaikeaksi olisi käräjöiminenkin näin kaukaa käynyt. Vieras pyysi nyt miestäni matkustamaan sinne, toivoen että hän kunnioitusta herättävällä esiintymisellään ehkä voisi vaikuttaa asianomaisiin. Toinen olisi näin rohkeasta pyynnöstä ehkä nauranut vierasta vasten silmiä, mutta mieheni piti sen aivan kohtuullisena ja lupasi ottaa hänen asiansa ajaaksensa.

Rakkaudessani koetin esiintuoda kaikellaisia esteitä. Ottamatta ensinkään puheeksi, mitä tuo luultavasti aivan turha matka tulisi maksamaan, rupesin ehdottamaan, että hän antaisi vieraalle tarpeelliset matkarahat ja antaisi hänen itse lähteä Ranskaan. Tähän mieheni vastasi, että arvo ja korkea sääty enemmän kuin rahat vaikuttaisi petollisiin asianajajiin. Vaikka hän ei sitä minulle ilmoittanut, niin kuitenkin luulen että jonkinmoinen ylpeys, pikemmin kuin seikkailunhalu, kiihotti häntä tähän yritykseen. Hänen ylpeytensä oli aivan toista lajia kuin muitten ihmisten ja hän piti sen suurena onnena, että köyhä perhe, joka ei voinut häntä muulla palkita kuin rukoilemalla hänelle Jumalan siunausta, tällä tavoin oli kääntynyt hänen puoleensa. Pitipä hän suurena kunnianakin että hän, rikas mies, oli saanut tilaisuuden auttaa köyhää lähimäistänsä. Hän päätti siis lähteä matkalle, vieläpä lahjoitti köyhälle vieraalle rahojakin.

Moni ehkä arvelee, että syyt tähän matkaan olivat jotensakin heikot, mutta siinä tapauksessa voi otaksua, että välttämätön kohtalo johti hänen askeleitaan.

Nähdessäni, etteivät mitkään esteet häntä taivuttaneet, pyysin edes itse päästä mukaan, mutta hän huomautti minulle merimatkan vaaroista ja vaikeuksista tänä kylmänä vuodenaikana, varsinkin pikku lapseni tähden, josta en millään muotoa olisi tahtonut erota.

Joulukuussa hän laivassa lähti matkalle ja minä jäin rannalle itkemään.

Luulin sydämeni pakahtuvan, mutta aikaa voittaen tukahutin kyyneleeni ja aloin elää toivossa. Ensi avovesillä hän oli arvellut palaavansa jälleen kotiin. Huvittelin opettamalla pikku poikaani kävelemään ja olin mielissäni, kun hän jo rupesi puhettakin tavottelemaan.

Aika kului ja toukokuu oli jo käsissä. Olin kyllä itsekseni arvellut, ettei hänen asiansa ottaisi niin kaikin puolin menestyäksensä kuin hän itse oli toivonut, mutta se, ettei häneltä vielä ollut tullut kirjettä, herätti minussa mitä suurinta levottomuutta. Hänen rakkauttansa minä en epäillyt, mutta olikohan hänelle tapahtunut joku kauhea ja aavistamaton onnettomuus?

Lankoni, vapaaherra Arvid, ei antanut minulle mitään lohdutusta, pikemmin hän pahoilla aavistuksillaan teki asian vielä pahemmaksi. Kesäkuun loppupuolella oli epätoivoni kiihtynyt korkeimmilleen, niin että minua jo ruvettiin pitämään mielipuolena. Jälestäpäin olen saanut kuulla, että vapaaherra kiihotti tätä luuloa.

Kaksi lääkäriä kävi minua tutkimassa. He ilmoittivat minussa olevan mielenvikaa, ja kun muutamat palkolliset todistivat, että toisinaan olin käyttäytynyt hurjasti ja väkivaltaisesti, erotettiin lapseni minusta ja minut lähetettiin Tukholman hourujenhoitolaitokseen. Kaikista rukouksistani ei ollut mitään apua ja vaikka koetin vakuuttaa, että minua vaivasi vain ääretön suru eikä mikään mielenvika, niin sitä ei oltu kuulevinaankaan... minut teljettiin kun teljettiinkin hullujenhuoneeseen. Ja kerron minä sen vieläkin: silloin en vielä ollut hullu, mutta kadotettuani sekä lapseni että vapauteni, minä vähitellen jouduin mielenhäiriöön.

Olin ollut kahdeksan vuotta hullujenhuoneessa, milloin täydellä järjellä, milloin sekamielisenä, kun eräänä päivänä näin edessäni... mieheni. Luulisipa, että tästä äärettömästä ilosta olisin ainaiseksi menettänyt järkeni, mutta kävikin ihan päinvastoin ja pian jälleen olin mieheni kanssa rakkaassa Ristilässämme.

Asia, minkä vuoksi hän lähti ulkomaalle, oli todellakin onnistunut. Suurin osa perinnöstä oli tuomittu maksettavaksi ja lähetetty Suomeen. Mutta paluumatkalla Marseillesta merirosvot ottivat hänet sekä koko laivan miehistön vangiksi. Algeria ei silloin vielä ollut Ranskan hallussa ja Välimerta oli hyvin vaarallinen purjehtia. Niinpä siis mieheni joutui kahdeksaksi vuodeksi orjaksi. Monta kirjettä hän oli lähettänyt sekä veljellensä että minulle, että tulisimme häntä sieltä lunastamaan, mutta arveli niiden joutuneen hukkaan ja sen luulon hän myös vei mukanansa hautaan. Vihdoin hän pääsi karkuun ja tuli Espanjan kautta Ranskaan ja Marseilleen, missä hänellä oli tuttavia, jotka varustivat hänet sekä rahoilla että vaatteilla.

Muuan seikka kuitenkin katkeroitti uutta onneamme; pikku Henrikimme ei enään ollut elävien joukossa. Muutamia kuukausia sen jälkeen kun minut oli viety hullujenhuoneeseen, oli vapaaherra Arvid matkustanut Saksaan ja vienyt muassansa pikku poikamme, joka oli kuollut Lyypekissä, niinkuin lääkärin todistukset osoittivat. Ollen itse hyvin suora ja jalomielinen, ei miehelleni johtunut mieleenkään, että olisi voinut toisin tapahtua.

Synnytin miehelleni vielä toisenkin lapsen, tytön, jolle annoimme nimeksi Helena. Mutta tätä onneamme ei pitkältä kestänyt. Vuoden kuluttua kuoli jalo aviokumppanini. Minä surin häntä äärettömästi, mutta järkeni sain kumminkin pitää. Saadakseni olla vapaana ja pitää luonani pikku tyttöni, koetin kaikin mokomin välttää, etten sekapäiseltä näyttäisikään. Tällä kertaa koetti myös vapaaherra Arvid kaikin tavoin lohduttaa ja viihdyttää minua; kävipä hän melkein joka päivä Ristilässä, keksien minulle kaikellaisia huvituksia. Pian kuitenkin huomasin, että hän sillä tarkoitti vain omaa etuansa, sillä vähän ajan perästä hän kosi minua. Minä hätkähdin, sillä hänen oma rouvansa eli vielä, mutta hän selitti, ettei hän koskaan ollut häntä rakastanut, vaan että hän nyt vain rakasti minua ja että lääkäri oli ilmoittanut, ettei hänen rouvallaan enään ollut pitkää elonaikaa jälellä. Kuinka tuo kaikki teki hänet inhottavaksi minun silmissäni ja rupesin jo aavistamaan, että hänen kaltaisensa ihminen pystyisi vaikka mitä pahaa tekemään. Ensin koetin häntä nuhdella ja neuvoa, mutta kun se ei auttanut, niin osoitin selvään ylenkatsettani. Pidin häntä syypäänä vaimonsa kuolemaan, mikä lääkärien ennustuksien mukaan pian tapahtuikin, ja kielsin häntä tulemasta silmäini eteen. Katse, minkä hän silloin loi minuun, oli niin kavala ja julma, että tuskin paholaisen katsetta voi kamalammaksi kuvitella.

Pian sairastuin kovaan tautiin ja olin aivan tiedottomana. Heräsin vasta tuntiessani, että kaksi miestä kantoi minua. Monien kummallisten käytävien kautta he toivat minut tähän maanalaiseen hautaan. En kyennyt vielä puhumaan enkä huutamaan. He jättivät minut sitten tänne aivan yksin.

Vähitellen virkosin täydellisesti ja aloin katsella ympärilleni. Mikähän huone tämä olikaan? Kylmä täällä ei ollut, sillä täällä oli kamiini, joka vielä oli aivan lämmin. Eikä ollut pimeäkään, koska tämä lamppu paloi silloinkin. Lattialla oli ruoankannin ja sen vieressä viinipullo. Siis ei minua aijottu tappaa nälkään.

Pian huomasin käteni olevan kytketyn näihin kahleisiin. Varmaankin olin jälleen hullujenhuoneessa, joka oli edellistä paljon kauheampi, tämä kun oli maan alla. Mutta mikähän kummallinen puku minulla oli ylläni? Nyt vasta huomasin sen kuolinpuvuksi.

Ovi narisi ja vapaaherra Arvid astui sisään. Pelko antoi minulle voimia ja minä kysyin, missä olin.

— Olet sellaisessa paikassa, josta et ikipäivinäsi pääse ulos. Olet Ristilän läntisen kylkirakennuksen alla. Näitä käytäviä eivät tunne muut kuin kaksi ihmistä, jotka myös voivat pitää ne salassa; kreivi tiesi niistä kuitenkin myös, mutta hän on kuollut.

— Ja minkätähden olen täällä?

— Jotta minä saisin täydellisen koston. Sinä et tuntenut häntä, jonka rakkauden hylkäsit, mutta nyt saat kokea, kuinka hän kostaa. Sinulta ei minun tarvitse mitään salata, koska et kuitenkaan voi minua vahingoittaa. Tiedä siis, että lääkkeisiisi sekoitin sellaista ainetta, joka vaikuttaa joko valekuoleman taikka täydellisen kuoleman. Toivoin edellistä ja niin kävikin. Olet jo haudattu eikä kukaan sinua enää kysy. Avatessani arkun huomasin, että vielä olit lämmin. Kovasti olin mielissäni, ja eräs hyvä apumies auttoi minua kantamaan sinut tänne. Saat nyt valmistautua jäämään tänne koko loppu-ijäksesi, jonka toivon kestävän kauvan, koska en tahdo kieltää sinulta sellaista, joka tavallaan voi tehdä elämäsi kylläkin hauskaksi. Koska vain tahdot, lämmitetään tämä rautakamiini, eikä öljyä lampustasi pidä koskaan puuttuman. Huvitellaksesi yksinäisyydessäsi saat lukea sanomalehtiä ja kirjoja, jos niin tahdot, hengellisiäkin. Ruokaa ja juomaa tulet saamaan yltäkylläisesti ja tämä katossa oleva ilmatorvi on tuottava sinulle raitista ilmaa. Sanalla sanoen, ei mitään, joka voi tehdä elämäsi mukavaksi, tule sinulta puuttumaan, ja sitäpaitsi minulla on nöyrä palvelija, joka suosiollisesti on luvannut tarpeen mukaan palvella sinua. Elinkautisen vankeutesi merkiksi tulet ainaiseksi olemaan kytkettynä näihin rautakahleisiin, jotka kyllä kestävät naisen ponnistuksia. Käsitätkö nyt, kuinka kostan?

— Kyllä käsitän, että olet itse paha henki. Mutta viimeisenä päivänä ei Jumala ole armollisesti sinua katsova. Silloin kahleesi tulevat olemaan minun kahleitani raskaammat ja lujemmat ja vieläpä sinua polttavatkin.

— Ei nyt huolita puhua siitä. Parempi, että ensin vähän voimistut. Sittemmin saamme huviksemme siitä keskustella, ellei meillä satu olemaan parempaa puheenaihetta. Hyvää yötä.

Mutta mitäpä noita hänen ilkeitä puheitaan muistelen.

Siinä kyllin, että hän pysyi sanassansa ja hänen kostonsa oli yhtä julma kuin viekkaasti keksitty. Siitä syystä vain hän ei kieltänyt minulta lämpöä ja valoa, ruokaa ja juomaa, että hän kauvan ja kylliksensä saisi nauttia kostostaan... Hänen kostonhimonsa ei ollut samaa laatua kuin rosvon, joka tyytyy tikarinpistoon... ei, hänen antamansa pistot olivat yhtä monet kuin hiekka jyväset meren pohjalla.

Rautakahleeni ovat, kuten näet, niin pitkät, että olen saattanut kävellä viisi askelta edestakaisin tässä huoneessa... Jotta en nimittäin sairastuisi ja kuolisi, hän antoi minun jaloitella... mutta käy näitä kahleita kierrellä kokoonkin... Mutta ei, en tahdo kertoa enempää... Päätä, mitkä rikokset lähimäistä kohtaan ovat julmimmat ja ilkeimmät... kuitenkaan et voi keksiä kauheampia kuin mitä hän on tehnyt minulle.

Tämä mies, joka istuu tässä minun vieressäni, oli hänen kätyrinsä ja sitäpaitsi minun nöyrä palvelijani...kaikessa muussa, paitsi siinä, mikä koski vapauttamistani.

Kuitenkin hänellä oli ihmisen sydän ja hänen käydessänsä täällä yksin, minulla joskus oli hänestä vähän hauskuuttakin.

Vapaaherralle tuotti oikein nautintoa, kun hän sai minulle kertoa kaikki ilkityöt, mitkä eläessänsä oli tehnyt. Pahan hengen tavoin hän ilkamoitsi tehdessään itsensä vielä inhottavammaksi sen silmissä, joka oli hänen vallassaan ja jonka tiesi jokaisen tällaisen kertomuksen perästä kammoksuvan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin ennen. Se ei tapahtunut siitä syystä, että hän olisi tuntenut mitään sisällistä tarvetta päästä tunnonvaivoistaan — sillä sellaisia hänellä ei ollut — vaan se oli julkean rosvon ylvästelemistä, joka tunnustaa rikoksensa, iloitaksensa siitä hämmästyksestä ja inhosta, minkä hän herättää, ja hänpä oli rosvoa vielä pahempi, sillä tämä tietää tunnustuksensa tuottavan hänelle rangaistuksen, mutta vapaaherra kerskaili ilkitöistään sellaiselle, joka ei ensinkään voinut häntä vahingoittaa, ei ainakaan tässä maailmassa.

Enkä minä ensinkään epäile niiden kertomuksien todenperäisyyttä, joita hän vähitellen minulle syötti. Hän oli polttanut kaikki kirjeet, jotka mieheni oli kirjoittanut Ranskasta ja sittemmin orjuutensa aikoina Algeriasta.

Pikku poikani ei ollutkaan kuollut, vaan hän oli yksissä juonissa v. Nitin kanssa jättänyt hänet asumattomalle saarelle. Tämän pyynnöstä hän ei näet myrkyttänyt poikaa. Kuolemantodistukset, jotka olivat olevinaan lääkärin kirjoittamia, olivat myös kaikki vääriä.

Vapaaherra oli toivonut minun pian kuolevan, jotta hän itse saisi Ristilän haltuunsa. Kun mieheni sitten palasi, raukesi hänen kaikki toivonsa tyhjiin, sillä veljeänsä hän kumminkin piti jonkinmoisessa arvossa, taikka lieneekö hänessä ollut vähän veljellistä rakkautta, koska ei sanonut tahtoneensa saattaa häntä pois hengiltä. Tämä näyttikin olevan ainoa valokohta hänen mustassa sielussaan.

Mutta veljensä kuoltua heräsi hänessä jälleen halu päästä Ristilän omistajaksi, samalla kun hänessä syttyi jonkinlainen rakkaus minuun. Saavuttaaksensa tämän kahdenkertaisen tarkoituksensa, syötti hän vaimolleen, joka oli hyvin herttainen nainen, vähitellen kuolettavaa myrkkyä, joista hän vihdoin viimein kuoli. Mutta kun hänen juonensa ei kuitenkaan onnistunut, niin hän menetteli minun suhteeni niinkuin jo olen kertonut, ja pian sen jälkeen hän toimitti pikku Helenanikin maailmasta. Ja sillä tavoin hän, tuo rosvo, varas ja murhamies, pääsi Ristilän omistajaksi.

Tällaista lankoni kertoi minulle tämän lampun himmeässä valossa. Ja niinkuin jo vakuutin, minä luotan täydellisesti hänen kertomukseensa.

Lopettaakseni surullisen kertomukseni saan vielä mainita, että oltuani yli neljätoista vuotta täällä maan alla, tapahtui eräänä päivänä, vapaaherran viivyttyä tavallista kauemmin poissa... hänellä oli tapana käydä täällä aina kolmen päivän perästä ja hämähäkin työstä sekä illalla yltyvästä väsymyksestäni olin oppinut huomaamaan ajan kulun... hän viisi vuorokautta sitten taas tuli käymään. Nyt hän ei ilkkunut eikä nauranut, vaan näytti hurjalta ja vakavalta. Hän ilmoitti jo tarpeeksi kostaneensa, sanoen että paras aikani jo oli ohitse ja että oli parasta, että nyt valmistautuisin kuolemaan. Kysyessäni, minkä kuoleman hän oli minulle aikonut, hän vastasi: nälkäkuoleman. Hän vei muassaan ruoankantimen ja viinipullon.

XIX.

LISÄÄ KREIVITTÄREN KERTOMUKSEEN.

— Tässä on viinipullo, sanoi Harald, juokaa tästä virkistykseksenne.

Kysymättä mistä Harald oli sen saanut, kreivitär noudatti kehoitusta. Hänen juodessaan v. Nit toipui horrostilasta, johon hän tämän pitkän kertomuksen kestäessä oli vaipunut. Hän loi silmänsä kreivittäreen ja sanoi:

— Sanoittehan uskovanne, mitä lankonne kertoi teille ilkitöistään? Eikö totta?

— Niin sanoin, sillä niin uskonkin.

— Mutta minäpä voin teille ilmoittaa, että — tässä herra v. Nit yht'äkkiä vaikeni, mutta sitten jatkoi tavalla, mikä osoitti hänellä olleen mielessä lausua jotakin vallan toista — että... vapaaherra itsekin on vakuutettu kertomuksensa todenperäisyydestä.

— Mitä tarkoitatte? kysyi kreivitär.

— Sanokaa, Jumalan tähden, mitä teillä on sanottavaa, kehoitti Harald.

— Kun asiaa oikein ajattelen, niin totuuden tunnustaminen ei enää voi tehdä tilaani pahemmaksi, sanoi herra v. Nit. — Tähän asti olen pelännyt vapaaherraa. Luulin, että jos olisin uskonut salaisuuteni kreivittärelle, niin hän kentiesi olisi ilmoittanut sen vapaaherralle, riistääksensä häneltä koston nautinnon. Älkää kuitenkaan silti luulko, että vain maallinen viisaus ja se, että pelkään vapaaherraa, pakottaa minut tunnustamaan totuuden, sillä niin kauan kuin olin hänen nöyrä orjansa, tunsin itseni kurjista kurjimmaksi, ja koetin päihtymisellä tukahuttaa omantunnon ääntä. Mutta nyt kun olen päättänyt ilmoittaa totuuden, tunnen sydämessäni iloa ja rauhaa, joita en ole pitkiin aikoihin kokenut. No niin, vapaaherra on kyllä itse vakuutettu kertomuksiensa todenperäisyydestä ja niin on myös kreivitär... mutta en vain minä. Sillä niin usein kuin se oli minulle mahdollista, en ollutkaan hänelle uskollinen.

— Mikä on totta ja mikä on valhetta? kysyi Harald.

— Kaikki muu on totta paitsi se, minkä hän kertoi kreivittären molemmista lapsista, Henrikistä ja Helenasta. Olin vapaaherran mukana hänen jättäessänsä minun neuvostani pikku Henrikin Rügenin länsipuolella olevaan asumattomaan saareen, jossa kätki hänet vuoren rotkoon. Mutta sitä hän ei tiennyt, että salaisessa kirjeessä ilmoitin asian eräälle miehelle, jota niillä seutuvilla pidettiin erittäin jalona ja hyväsydämisenä. Minulla on siis syytä luulla, että pikku Henrik tulikin pelastetuksi, mutta enempää en tiedä asiasta, koska en uskaltanut ruveta sitä tiedustelemaan.

— Kiitän teitä armeliaisuudestanne, vaikka tuskin on luultavaa, että kirjeenne mitään vaikutti. Mutta sitähän ei kuitenkaan voi tietää ja ehkä elää Henrikkini vielä. Entä kuinka te pelastitte toisen lapsen?

— Niinkuin tiedätte, oli vapaaherra määrännyt sen myrkyllä tapettavaksi ja hänellä oli niin kova kiire saada se heti pois hengiltä että, vaikka hän itse olikin poissa, käyttämällä meidän kesken tavallista merkkikirjoitusta, kirjeessä käski minun... sillä olinhan hänen orjansa... heti tappaa lapsen. Sitä en kuitenkaan tahtonut tehdä, mutta en myöskään uskaltanut olla tottelematon. Päätin siis pettää häntä ja vaihetin elävän lapsen toiseen, jonka arvasin jo kuolleeksi, koska muutamia päiviä sitä ennen olin nähnyt sen olevan ihan kuolemaisillaan. Niinpä siis vieras lapsi haudattiin ja teidän lapsenne jäi sen sijaan elämään... ainakin toistaiseksi. On nimittäin kerrottu, että pikku Helena jonkun vuoden kuluttua katosi taikka varastettiin. Mitenkä tässä asiassa menettelin, saan toisella kertaa kertoa, mutta pääasia on kuitenkin, ettei lapsi silloin kuollut, kun vapaaherra oli määrännyt sen tapettavaksi.

— Se elää vielä, keskeytti häntä Harald. — Eikö se ollut valtatien varrella oleva torppa, jossa vaihetitte pikku Helenan toiseen lapseen?

— Oli, vastasi v. Nit kummastellen.

— Eikö se ole hoin puolenneljättä virstan päässä Ristilästä?

— Sen vaiheilla sinne taitaa matkaa olla.

— Ja eikö tuon torpan nimi ole Inttilä?

— On. Kaikkea maisteri näkyykin tietävän.

— Eikö pikku Helenalla ollut oikeanpuolisen olkapään alla kaksi isoa H. H. kirjainta.

— Sitä en tiedä sanoa, vastasi v. Nit, mutta voihan se olla mahdollista.

Kreivittären silmät säteilivät, hänen puuttuessaan puheeseen:

— Mutta sen tiedän minä, joka olen lapsen äiti. Mutta kaikki sinä tiedät, sinä uljas ja jalo nuorukainen! Niin se oli, vaikka en muistanut sitä mainita. H, H.. Henrik Henning, Helena Henning... ymmärrättekö?... Voitteko käsittää, että minä, joka pelkäsin tulevani eroitetuksi lapsistani, olin siksi lapsellinen, että syövytyskivellä poltin nuo kirjaimet pojan vasemmanpuolisen ja tytön oikeanpuolisen olkapään alle. Ajattelinpa, niin en oikein tietänyt mitä ajattelin... se oli vain vaistomainen tunne. Siitä voisi vastaisuudessa lapset tuntea... lapsellinen olin, mutta enkö tehnyt kuitenkin viisaasti? Mutta jatkakaa, kertokaa minulle enemmän.

— Helena elää, vakuutti Harald vapisevilla äänellä. Kaikki on selviävä teille sekä koko maailmalle. Kummalliset ovat kohtalon vaiheet olleet... mutta Jumalan tiet ovat aina oikeat ja viisaat. Tyttärenne elää, Stella elää. Ettekö usko, kun sanon lapsenne vielä elävän?

— Totuushan puhuu silmistäsi, niin että täytyyhän minun uskoa. Mutta missä hän on, Helenani? Etkö nimittänyt häntä myös Stellaksi? Kuka on minulle puhunut eräästä Stellasta?

— Minä olen hänestä puhunut, vastasi v. Nit.

— Auttakaa minua muistamaan, huudahti kreivitär. Niin, nytpä muistan, että sinä hänestä kerroit. Näinkö lähellä hän on ollut minua... mutta entä jos se vain olisikin mielipuolen iloista hourailua! Tahdon ulos, minä tukehdun tänne. Vie minut pian, pian pois täältä, kuuletkos, Harald, sillä sehän oli nimesi?

— Harald se on ollut.

— On ollut, mitä sillä tarkoitat? Vaikka mitäpä siitä piittaan... vaikka oletkin pelastajani, niin enpä nyt jouda sinua ajattelemaan, en tunne edes kiitollisuutta... nyt kun tiedän saaneeni takaisin lapseni.

— Eikö teillä siis olekaan muuta kuin tuo yksi lapsi?

— Minulla on ollut, mutta tarkoitatko sitä, ettei ihminen koskaan voi olla aivan tyytyväinen? Pitäisikö minun mielestäsi nyt, kun olen saanut takaisin sekä vapauden että toisen lapseni... pitäisikö minun olla niin vaativainen ja kiittämätön Jumalaa kohtaan, että rupeaisin toista itkemään?

— Mutta entä jos se lapsi, jota et uskalla toivoa saavasi nähdäkään, olisikin sinua lähempänä kuin se, jonka tiedät vielä elävän? Jos Henrik olisikin sinua odottamassa, viedäkseen sinut tyttäresi luokse?

— Jälleen houkuttelet minua kuuntelemaan sanojasi ja siinä teet väärin... Enkö jo ole saanut onnea tarpeeksi osalleni?... Äänesi on muuttunut paljon lempeämmäksi, etkä enää katsele minua vieraasti kuin ensin. Ehkä kuitenkin tarkoitat jotain tuolla puheellasi, mutta sano mitä se on?

— Puhu Herran tähden suoraan, kehoitti vuorostaan herra v. Nit, jos sinulla on todistuksia, niin tuo ne esiin. Harald koetti tyyntyä ja sanoi vakavalla äänellä:

— Eikö tuo Rügenin saarella oleva mies, jolle ilmoititte kallion rotkoon jätetystä lapsesta, ollut lääkäri?

— Oli.

— Mikä hänen nimensä oli?

— Sitä en voi muistaa.

— Eikö se ollut Thalberg?

— Thalbergko? Niin, taisipa olla. Sama nimi kuin...

— Kuin minulla.

— Mutta onko todistuksia, päteviä todistuksia?

— Eiköhän tämä kirje riitä?

Näin sanoen Harald antoi v. Nitille pienen, nimettömän kirjeen. Kasvatusäitinsä kirjeen, jonka sisällä edellinen oli ollut, hän antoi kreivittärelle.

— Minun kirjoittamani tämä kirje on, sanoi herra v. Nit, eipä paljo puutu ennenkuin voin sanoa, että Jumala on valinnut minut hyvän välikappaleeksi.

Herra v. Nit laski vanhan kellastuneen kirjelapun kreivittären käteen Ja sai häneltä pidemmän kirjeen, jonka luettuaan hän alkoi vapista ja hänen hampaansa louskuivat ikäänkuin hänessä olisi ollut vilutauti. Kreivitär taas istui kuin kivettyneenä, katsellen vain Haraldia, joka oli tyrskähtänyt itkuun.

Kuitenkin hän oli ensimäinen, joka taas ryhtyi puhumaan.

— Tässä ei auta häveliäisyys! Vilkaiskaapa, äiti, tätä paljasta olkapäätäni.

Kreivitär toipui jännityksestään, vaipuaksensa tiedottomana vuoteelleen. Mutta hänen vihdoin virotessansa seurasi kohtaus, jota ei käy kuvaileminen.

* * * * *

Rientäkää, rientäkää, kiiruhti herra v. Nit heitä. Antakaa rikoksellisen pian joutua oikeuden koviin kouriin. Käyköön minunkin kuinka hyvänsä, niin en ainakaan valita.

— Mutta poikani, sanoi kreivitär, eiköhän yksi yö käy tälle onnettomalle, joka ei ole siihen tottunut, yhtä pitkäksi kuin minulle kokonainen vuosi? Ei, Henrik, lähdetään kaikki kolme yhdessä tästä kamalasta paikasta. Tulkaa!

Nämä sanat lepyttivät heti Haraldin... kutsumme häntä vastedeskin tällä nimellä, koska hän sitä kantaessansa on herättänyt meissä myötätuntoa ja nimikin samalla on käynyt meille rakkaaksi, vaikka on ymmärrettävää, että hänen äitinsä mieluimmin nimitti häntä Henrikiksi. Vaikka se ei sopinut hänen aikeisiinsa ja sitäpaitsi voisi olla hänelle vahingoksi, niin hän nyt, kun äitinsä sitä pyysi, ei olisi jättänyt v. Nitiä tänne. Mutta tämä sekaantui itse asiaan, sanoen:

— Ei, rouva kreivitär. Luonteeni on vallan muuttunut, enkä nyt enään pelkää sitä, joka äsken herätti minussa kammoa. Jään tänne mielellänikin yhdeksi yöksi miettimään tarkemmin asioita, joita en moneen, moneen vuoteen ole uskaltanut ajatella. Lampunkin aijon sammuttaa, sillä en pelkää edes pimeyttä, koska toivon, että sen sijaan sisäinen valo sielussani paremmin pääsee loistamaan. Menkää vain, älkää minua estäkö; kun toiste näette minut, niin toivon, että asiat tuolla ylhäällä jo ovat melkein ratkaistut ja että paljon täällä alhaalla on muuttunut.

Niin valtavat kuin hänen tunteensa olivatkin, ei kreivitär poikineen kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä v. Nitiä, jonka kasvoissa ilmestyi sellainen hyvyys ja lempeys, että se loi aivan erityisen merkityksen hänen pienimpiinkin sanoihinsa.

— Ottakaa edes tämä viinipullo, sanoi Harald, onhan siinä jotakin ravintoa.

— En nyt, vastasi v. Nit, tahdon olla aivan yksin, enkä huoli siitäkään toveriksi, hän surullisesti hymyillen lisäsi.

— Siis hyvää yötä huomiseksi, sanoivat kreivitär ja Harald melkein yht'aikaa.

— Suokoon Jumala, että kaikki onnistuisi teille niin hyvin kuin minä soisin. Hyvää yötä, jatkoi v. Nit ja sammutti lamppunsa.

Toisille oli miltei vastahakoista eritä v. Nitin seurasta ja tuosta kolkosta huoneesta. Kun he jo olivat astumaisillaan tikapuille, kuiskasi kreivitär:

— Mutta entä jos vapaaherran päähän pistäisikin käydä täällä tänä yönä, vaikka hän ei olekaan luvannut. Kun hän täällä tapaa v. Nitin ja hänen uhrinsa on poissa, niin hän varmaan tappaa hänet.

— Niin oikein, äiti. Mutta eikö ulko-ovessa olekin kaksi avainta.

— En tiedä. Palatkaamme vielä takaisin tuohon elävien hautaan.

Ei kumpikaan olisi jättänyt toista ja siis he molemmat palasivat. Herra v. Nit ensin vähän hämmästyi, mutta kun hän kuuli syyn heidän palaamiseensa, niin vedet kiitollisuudesta kihosivat hänen silmiinsä. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt ajatella, että se olisi voinut tapahtua muusta kuin sääliväisyydestä ja hellästä huolenpidosta, eikä suinkaan oman voiton pyynnöstä, koska sekä kreivittärelle että Haraldille olisi ollut vahingoksi, jos niin hyvä todistaja kuin v. Nit tulisi tapetuksi ennenkuin hän oikeudessa pääsisi todistamaan.

Jos v. Nit hetkisen olisi heitä epäillytkin, niin hän pian olisi huomannut erehtyneensä, Haraldin tarjotessa hänelle puolustukseksi joko pistoolinsa taikka metsästyspuukkonsa, kumman hän vain tahtoisi valita.

— Etkö ymmärrä pelätäkään, mies, hän sanoa tokaisi. Jos valitsen pistoolin, niin voisinhan, jos tahtoisin, ampua sinut ja päästä vapauteen.

— En ollenkaan pelkää, sanoi Harald, mutta saattoi tuskin olla itse itkemättä, kun salalyhdyn himmeässä valossa näki kyynelten vuotavan pitkin v. Nitin poskia.

— Näytpä kuitenkin ajattelevan jotakin hyvää minusta, sanoi v. Nit, koska et luule minua niin peräti ilkeäksi. Mutta etkö epäile minua heikoksi? Vaikka minulla ei olekaan muuta asetta kuin metsästyspuukko, niin voinhan sillä tappaa itseni, ellen muitakaan.

— En sitäkään pelkää, vakuutti Harald.

— Oi, kuinka tuntuu suloiselta, että minua pidetään edes jossakin arvossa, sanoi v. Nit puoleksi kuiskaten. Tuntuu ikäänkuin minussa heräisi uusi halu tulla paremmaksi ja sisäisesti väkevämmäksi... Ei, ystäväni, pidä sinä vain sekä pistooli että metsästyspuukko... kukapa tietää, etkö itse tarvitse niitä paremmin kuin minä. Mutta koska näytätte haluavan saada minut hyvään turvaan... vaikka en luulekaan vapaaherran enää tulevan tänne... niin annanpa teille hyvän neuvon. Ulko-oveen kuuluu kaksi avainta, joista toinen on ollut minun hallussani, toinen vapaaherran. Minun avaimeni on käännettävä ja menee lukkoon juuri kääntöpaikkaa myöten. Jos nyt katkaisee sen avainreikää myöten, minkä helposti kivellä voi tehdä, niin jää lukkoon niin suuri osa, ettei mikään muu avain siihen sovi, eikä kukaan muu kuin seppä saa ovea auki. Katkaise siis avain, niin olen täällä vapaaherralta hyvässä turvassa ja te saatte olla minusta huoleti.

— Kunnes viimeistään puolenpäivän ajoissa huomenna tapaamme toisemme, sanoi Harald ja läksi, kannattaen äitiään kainalosta.

Pelokkaana tämä nojautui häneen, heidän kulkiessansa kapean, mutkailevan käytävän läpi, josta hän kerran ennenkin, vaikka silloin tiedottomana, oli kulkenut. Heidän kuljettuaan sala-ovesta ja kun kreivitär siitä ovesta, joka vei huoneeseen, mistä Harald oli löytänyt ruoan jätteet ja jonka hän oli jättänyt selälleen, näki näin monen vuoden perästä jälleen taivaan tähdet, niin hän heikosti huudahti ja poikansa häntä yhä hellemmin kannattaessa jäi niitä katselemaan. Sitten he astuivat taas muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyen jälleen hetkeksi toiselle ja kolmannellekin ovelle, jotka myös kumpikin olivat avoinna. Mutta kun viimeksi iso ovi avattiin ja he saapuivat ulkoilmaan, niin kreivitär aivan tiedottomana vaipui maahan.

Nähdessään hänet sellaisena, Haraldille muistui mieleen mitä hänen äitinsä tuolla maan alla oli sanonut. Hän oli pyytänyt jäädä sinne siksi, kunnes oli ehtinyt kertoa surullisen elämäkertansa, koska luuli kuolevansa ilosta niin pian kun pääsisi ulko-ilmaan. Kuinka kauheaa, jos niin kävisi! Kadottaa äitinsä samassa kun oli saanut hänet takaisin! Saada ihmishenki pelastetuksi, nähdäkseen sen kohta jälleen sammuvan!

Nyt hänelle ei jäisi muuta jälelle kuin kosto, mutta sekin oli kehno lohduttaja.

Innoissaan Harald oli aivan unohtanut, etteivät hänen äitinsä ohuet vaatteet voisi suojella häntä yöpakkaselta, mutta nyt hän puki hänen ylleen päällystakkinsa. Ja hierottuaan lumella hänen valtasuoniaan ja ohimoitaan, äiti vähitellen hiljakseen alkoi tointua.

— Anna anteeksi, Henrik. Varmaankin tämä pyörtymiseni saattoi sinut hyvin levottomaksi.

— Mitäpä siitä! Olen taas niin iloinen, etten sitä muistakaan.

Hän tutki avainta ja huomasi sen sellaiseksi kuin v. Nit oli selittänyt. Sitten hän talutti äitinsä köysitikkaille ja kierrettyään rautakahleet, joihin äitinsä toisesta kädestään vielä oli kiinnitetty, niin korkealle köysitikkaihin kuin ne suinkin ulottuivat, hän rupesi nousemaan ylös tikkaita. Hänen päästyään ylös, asettui kreivitär hänen neuvostaan eräälle alimmaisista askelmista ja nyt hän ryhtyi hinaamaan häntä voimainsa takaa, vaikkakin varovasti, ylöspäin. Onnellisena ja hiljaa itkien äiti sitten vaipui hänen rintaansa vastaan, luullen jo olevansa täysin turvassa.

Niinkuin muistamme, oli Harald unohtanut sulkea kylkirakennuksen kolme ovea, mutta täällä hän ei unohtanut asettaa salaikkunaa paikoillensa, niin että se taas näytti samallaiselta kuin se oli ollut, ennenkuin herra v. Nit meni siitä alas.

Äitinsä Harald vei omaan huoneeseensa ja itse hän muutamaksi tunniksi meni makaamaan v. Nitin kamariin. Kello oli jo neljä aamulla, mutta kuitenkin hän riisuutui ja yritti nukkua, mutta pian kreivitär säikähtyneenä tuli häntä häiritsemään.

— Jos nukut, poikani, niin herää! Vapaaherra ei nuku, minä näin hänet akkunasta, jonka vieressä istuin tähtiä ihaillen. Tule omaan huoneeseesi, ehkä sinäkin saat hänet nähdä ja parasta lienee, että tämän yön olemme yhdessä. Tule!

— Tuollaisessa puvussa he liikkuvat, jotta ihmiset, jos sattuisivat näkemään, luulisivat heitä kuolleitten haamuiksi, joiden askeleita ei ole hyvä seurata, selitti kreivitär.

— Olen kyllä tullut sen tietämään, vastasi Harald, muistaen mitä Irene kerran oli hänelle kertonut, paitsi minkä itse oli nähnyt.

Haamu seisoi jo läntisen siipirakennuksen portailla, ollen neuvottomana kun hänen avaimensa ei sopinut lukkoon. Silloin kreivitär sanoi:

— Ei suinkaan hän aikonut katuvaisena käydä minua katsomassa, taikka tuodakseen minulle ruokaa ja juomaa... eihän toki, vaan nauttiaksensa vain tuskistani.

— Mutta entä jos sinne päästäisiinkin toista tietä! Silloin v. Nit olisi hukassa. Menenkö, äiti, tuota roistoa estämään?

— Älä ole milläsikään, poikani. Itse hän on sanonut, että siipirakennuksessa on vain yksi ovi, vaikka sen sisäpuolella päästään minun luolaani kahta eri tietä. Ja samaa v. Nitkin on vakuuttanut. Ole huoleti, poikani. Katso, hän rupeaa jo vitkalleen astuskelemaan tännepäin.

Pian kuului porstuan ovi hiljaa narisevan ja joku kuului astuvan portaita ylös. Hengittämättä molemmat kuuntelivat. Askeleet menivät Haraldin oven sivuitse ja kuuluivat kovempaa ullakolta.

— Hän menee v. Nitin huoneeseen katsomaan, onko hän siellä. On onni, että minulla on avain täällä... muutoin hän saisi siellä nähdä lakkini. Menenkö häntä vastaan ullakolle?

— Älä mene, poikani. Meidän ei tarvitse kammota päivän valoa. Älä anna kuuman veresi vietellä sinua sellaiseen, jota terve järkesi ja oma hyötysi ei voisi hyväksyä.

— Tahdon totella teitä, äiti, vaikka tuon kirotun läheisyys saa vereni kuohumaan. Mutta antaa hänen olla, onhan huomennakin päivä.

Askeleet kuuluivat nyt palaavan samaa tietä, mutta porstuan ovea ei enään avattu.

— Luultavasti häntä kummastutti, hänen nähdessään miten lukon oli laita, sanoi Harald. Ja nähdessään ett'ei köysitikkaita ollut päärakennuksen ulkopuolella ja että porstuan ovikin oli lukossa, niin hän siitä päätti, että v. Nit olikin huoneessansa, mutta joko nukkui, niin ettei kuullut hänen hiljaista koputustansa, taikka ei uskaltanut laskea häntä sisään, koska arvasi hänen käyneen koettamassa lukkoa, johon vahingossa oli jättänyt avainpuoliskonsa. Ja ehkä vapaaherra myös luulee v. Nitillä olevan muutakin syytä, jonka tähden hän ei laske häntä sisään... Mutta älkää pelätkö, äiti, varmaankin tuo kamala mies jälleen on paneutunut maata.

— Nyt kun sinä, poikani, olet luonani, en enää pelkää.

— Mikä peto olenkin, huusi Harald, lyöden otsaansa, kun en muistakaan, että äitini tarvitsee ruokaa ja juomaa!... Jos se olisi ollut joku vieras, niin, tuskinpa olisin sen unohtanut, mutta nyt...

Hän meni vaatesäiliöön ja toi sieltä matkaeväänsä, jotka vastoin hänen tahtoansa Helsingissä oli pantu hänen vaivoikseen, sekä pullon Medoc-viiniä.

— Tuo vain tänne, poikani. Viimeisinä tärkeinä hetkinä olen vallan unohtanut nälkäni, mutta nyt... tuo pian!... Ei, älä sytytä kynttilää, paistaahan tänne kuu.

Ja ahneesti niinkuin kaikki, jotka ovat nälkää kärsineet, kreivitär alkoi syödä, unohtaen hetkeksi poikansa, vapautensa sekä taivaan kuun ja tähdet. Lakattuaan syömästä, hän sanoi:

— Tee minulle mieliksi, Henrik. Hautakammiossani minulla oli hyvää aikaa nukkua. En siis kaipaa unta, mutta sinä, jolta pian kysytään voimia... paneudu tähän maata ja minä olen valvova sinua, niinkuin aikoja sitten valvoin kehtosi ääressä.

Harald teki niinkuin äitinsä pyysi. Väsyneenä valvomisesta, matkan rasituksista, rakkaudesta sekä moninaisista sieluntuskista ja mielenjännityksestä hän pian uupui levottomaan uneen. Mutta äidin silmät eivät väsyneet, hän kun vuoroin katseli taivaan tähtiä, vuoroin poikansa kasvoja, joihin aamunkuu loi himmeää valoansa.

Vähää ennen auringonnousua kreivitär herätti hänet. Joku kuului koputtavan ovelle.

— Käykää tänne piiloon, äiti, sanoi Harald. — Ei kukaan saa sinua vielä nähdä. Mutta ole huoleti, tämä on eräs ystävämme.

Hän avasi oven ja kalpeana ja säikähtyneenä Amalia astui sisään. Hätäisesti hän kuiskasi:

— Näin vapaaherran ja herra v. Assarin yhdessä. Minun astuessani ohitse he vaikenivat, mutta mitä lienevätkään puhuneet, koska olivat niin hurjan näköiset! Hetki sitten meni Irene-neiti tänne ullakolle katsomaan vaatteita, jotka ovat siellä kuivumassa, ja minäkin olin mukana, vaikka palasinkin kohta alas. En kuitenkaan sulkenut pikku ovea jälessäni ja kuitenkin se nyt on lukossa. Pian, pian, maisteri kulta! Särkekää ovi... ottakaa tuo iso kivi, joka on ollut painona Irene-neidin kukkasilla, sillä paljailla käsillänne ette tule toimeen.

Pian, pian, auttakaa, pelastakaa!

Ja yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, Amalia hiipi tiehensä.

— Älkää pelätkö, äiti, palaan heti takaisin, lausui Harald, sieppasi aseensa ja riensi ulos.

XX.

HEIKKO SIELU, JOSSA ON TAIPUMUSTA HYVÄÄN.

Irene oli viettänyt unettoman yön. Hän oli toivonut Haraldin tulevan uudenvuodenaatoksi Ristilään ja vaikka muisti pyytäneensä häntä tulemaan vasta uudenvuodenpäivän aamuna, niin hän rakastavan naisen tavalla olisi suonut hänen tulevan vähän aikaisemmin.

Teemme kuitenkin hänelle väärin, jos luulemme tuon pettyneen toivon yksinään karkoittaneen unen hänen vuoteestaan. Ei, häntä vaivasivat sitäpaitsi synkät aavistukset jostakin uhkaavasta vaarasta, jonka Haraldin läsnäolo mahdollisesti olisi voinut torjua.

Edellisenä iltana kamarijunkkari oli osoittanut hänelle erinomaista kohteliaisuutta, yrittäen esiintyä niin miellyttävänä kuin mahdollista, onnistumatta kuitenkaan liikuttamaan hänen sydäntään taikka muuttamaan hänen päätöstänsä.

Hän nousi, odottamatta kamarineitsyttänsä, ja puki kiireesti vaatteet yllensä. Sitten hän otti kynttilänsä ja meni alas saliin, hakeaksensa sävelistä virvoitusta ja voimaa taikka saadakseen niistä edes vähän lohdutusta.

Ensin hän soitti erään Beethovenin säveltämän Andanten, joka aina oli häntä suuresti miellyttänyt, mutta nyt se ei häneen vaikuttanut, se kun tuntui liian ylevältä. Sitten hän soitti saman symfonian Scherzon, mutta sen sävelet tuntuivat hänestä liian häilyviltä ja epävakaisilta. Hän siirtyi soittamaan loppusäveltä, mutta huomasi pian, että se ei ollenkaan kelvannut. Kuitenkaan ei hän näin heti tahtonut hyljätä Beethovenia ja alkoi laulaa "Kaipaavan valssia", joka jo paremmin häntä miellytti, ja saman säveltäjän Adelaide vielä enemmän. Sitten hän jätti Beethovenin ja ryhtyi laulamaan ruotsalaista kansanlaulua: „Jag ser på dina ögon, Att du har en annan kär". Ensimäinen kertosäe ei miellyttänyt häntä niin suuresti kuin toinen: "Och när jag blir döder" j.n.e., jonka hän muutaman kerran lauloi uudelleen. Sitten hän lauloi Almqvistin "Björninnan", mutta koska se liiaksi liikutti hänen mieltänsä, niin hän äkkiä lakkasi, sanoen itsekseen:

— Kaikki lauluni muistuttavat kuolemata. Mitähän se tietää? Taikka senkö vuoksi tämä laulu näin minuun vaikuttaa, että Harald on sen minulle opettanut. Oi, Harald, Harald, tule Irenesi luo! Mutta et näy tulevankaan, vaikka tiedän, kuinka äärettömästi minua rakastat...

Vaikka hänen tunteensa olivat selvät ja vakavat, olivat hänen ajatuksensa kuitenkin epämääräiset ja sekavat. Jos joku olisi nähnyt hänet, kun hän istui siinä oikea käsivarsi tuolin käsinojalla ja nojaten päätään vasempaan käteensä, pitkät, ruskeat hiuksensa hajallaan, peittäen epäjärjestyksessä valkoista kaulaa ja pyöreitä olkapäitä... jos joku olisi nähnyt tämän kaiken sekä hänen ikävöitsevät, harhailevat katseensa, niin varmaankaan ei hän olisi tullut kysyneeksi, miksikä Irene tänään oli pukeutunut mustiin vaatteisiin. Hän olisi silloin huomannut, että tämä päivä oli aijottu kuolinpäiväksi... mutta kenelle?

Irenen noin istuessa astui Amalia sisään.

— Kuinka neiti tänään on noussut varhain ja jo kauvan soittanut ja laulanut niin kauniisti?

— Kuinka paljo kello lienee?

— En tiedä. Liisa kävi juuri viemässä kahvia herrain puolelle. Kai kello silloin lienee seitsemän.

— Olivatko he jo nousseet?

— Liisa sanoi vapaaherran vielä nukkuvan, mutta kamarijunkkari oli jo noussut. Olipa hän avannut oven salin viereiseen huoneeseen, muka kuunnellaksensa neidin laulavan.

— Älä joutavia! No, entä neiti Assar sitten?

— Hän nukkuu vielä makeasti.

Amalia olisi niin mielellään suonut, että hänen neitinsä olisi kysynyt, oliko eräs jo tullut, koska muisti Haraldin käskeneen hänen vasta silloin ilmoittaa hänen tulonsa, kun Irene suoraan sitä kysyisi... Neitinsä tähden piti Amalia Haraldia suuressa arvossa ja varmaankin hänellä oli mielessään joku iloinen ja hauska kuje. Amalia seisoi ikäänkuin kuumilla kivillä, odottaen että häneltä kysyttäisiin. Irene taas ei voinut tätä aavistaa, koska toinen ei kohta mitään maininnut, eikä hän kehdannut kysyäkään, koska luuli saavansa kieltävän vastauksen.

Tällainen oli neidin ja kamarineitsyen keskinäinen suhde. Toinen häpesi, taikka oikeastaan ei uskaltanut kysyä ja toinen ei voinut vastata, koska ei häneltä mitään kysytty.

Koska Irenellä siis ei enään ollut mitään sanottavaa, virkkoi Amalia:

— En tahdo kauemmin häiritä neitiä, koska huomaan, että tahdotte olla yksin. Heti kun tulin sisään näin, että olitte mustassa puvussa... miksi olette mustaan pukeutunut... ja asentonnekin tuossa tuolilla oli niin kummallinen... en ennen ole nähnyt teidän noin istuvan... se näytti niin surulliselta ja samalla ihmeen kauniilta... _hänen_ olisi pitänyt saada teidät nähdä... Mutta häiritsenkö teitä?

— Suo anteeksi Amalia, kernaimmin olisin nyt yksinäni. Ota nuo hameet, jotka eilen pesit, ja levitä ullakolle vaatenuorille kuivamaan, vaikka tänään onkin juhlapäivä. Mutta pitele niitä kauniisti ja varovasti. Olet kai hyvin vääntänyt niistä veden, etteivät ne liiaksi jäädy.

Amalia poistui ja Irene istahti jälleen pianon ääreen soittamaan ja laulamaan. Nyt hän valitsi Haraldin sepittämän nimettömän laulun, joka tuuditti hänen sydämensä lepoon. Varmaankin se oli hänelle sopivin, koska hän ei edes tietänyt sitä laulavansa, niin täydellisesti suli hänen sielunsa yhteen sanojen ja nuotin kanssa. Parempaa sopusointua ei olisi voinut toivoa.

Hän oli vasta ehtinyt kolmanteen värsyyn, kun hän harmikseen näki v. Assarin huoneessa. Hän koetti kuitenkin sanoa niin tyynesti kuin mahdollista:

— Teidän pitäisi tietää, että tässä talossa on sellainen tapa, että naiset ovat erikseen kello kymmeneen asti, jolloin aamiainen syödään. Suokaa siis anteeksi, että tukkani vielä on aivan epäjärjestyksessä. En olisi voinut uskoa että te, jolle etiketti tähän asti on ollut niin tärkeä arvoinen, olisitte ensimäinen rikkomaan sen sääntöjä vastaan.

Kamarijunkkari ei ymmärtänyt muuta kuin että nämä sanat olivat tavallista keimailemista ja vastasi:

— Eipä ole ihme, että etiketti jääkin unohduksiin, kun rakkailta huulilta kuulee tällaisia säveliä. Ovi oli avoinna ja...

— Tiedän sen, keskeytti Irene.

— Enkä voinut olla kuulematta. Laulunne sitten houkutteli minua, niin etten muistanut kaikista säännöistä huolia.

— Tuo kuulostaa hyvin uskottavalta, sanoi Irene.

— Mitä laulua te viimeksi lauloitte? kysyi v. Assar, joka ei niin jyrkästi tahtonut ryhtyä asiaansa.

— Tällä laululla ei ole mitään nimeä.

— Kuka on siihen sepittänyt sanat ja nuotin?

— Sekä sanat että nuotti ovat saman henkilön sepittämiä.

— Mikähän on hänen nimensä?

— En tiedä.

— Te punastuitte. Siis ette puhu totta.

— Punastun siitäkin ja sen vuoksi, että olette niin utelias ja rohkenette kuulustella minua niinkuin lasta. Mutta jos välttämättömästi tahdotte tietää totuuden, niin voin sanoa, että tunnen tämän laulun sepittäjän ja että hän on minulle hyvin rakas.

Ollessaan näin kahdenkesken pelätyn v. Assarin kanssa Irene tunsi rohkeutensa kasvavan. Kamarijunkkari pureskeli huuliaan ja oli vähän aikaa vaiti, ennenkuin vastasi:

— Sen tiedän ja miehen nimen minä myös tunnen; se on...

— Harald Thalberg, keskeytti Irene, ikäänkuin ei olisi suonut hänelle iloa lausua sitä.

— Te siis todellakin rakastatte häntä?

— Häntä minä rakastan, häntä, enkä ketään muuta. Irene lausui nämä sanat sellaisella innostuksella ja lämmöllä ja silmät niin säteilevinä, ikäänkuin hänen edessään ei olisikaan ollut v. Assar, vaan hänen oma rakas Haraldinsa. Ja vaikka hän kauniilla silmillään katselikin v. Assaria, niin tämä tiesi, että niiden ilme ei ollut häntä varten. Jotensakin jäykästi ja tyynesti hän vastasi:

— Ymmärrän, että tahdoitte estää minua ensiksi ryhtymästä asiaan. Varmaankin ymmärsitte, että minä vain siitä syystä näin varhain olen pyrkinyt teidän puheillenne, että häiritsemättä saisimme keskustella meille kumpaisellekin hyvin tärkeästä asiasta. Tiedättehän, että tänään on uudenvuodenpäivä ja parempi on saada asia aikaisemmin ratkaistuksi, aamulla, kun ihminen vielä on virkeämpi, vaikka myöhempään vähän nolostuukin.

—Uudenvuodenpäivähän nyt on, huokasi Irene. — Siis tahdon puhua suoraan. Luulen kyllä, että rakastatte tuota maisteri Thalbergia... ja tiedän _vielä enemmänkin_... mutta mitäpä siitä, tarjoan teille kuitenkin nyt sydämeni ja käteni.

— Puheestanne ymmärrän, että luulette olevanne hyvinkin jalomielinen. Ja tavallisissa tapauksissa teidän menettelyänne voitaisiinkin katsoa jalomieliseksi. Mutta muistakaa, että minä rakastin häntä _silloin_ ja rakastan vieläkin. Ennemmin joudun onnettomuuteen, häpeään ja kurjuuteen kuin menen jonkun toisen kanssa naimisiin. Onko jalomielistä erottaa minua hänestä?

— Mutta tehän ette koskaan voi päästä yhteen.

— Eikö ihmisellä ole vapaa tahto? Ja eikö hän tässä maailmassa saa tehdä kaikkea, mikä ei sodi Jumalaa ja esivaltaa vastaan?...

— Entä vanhemmat?... Heidät näytätte unohtavan.

— Eikö ihmisen pidä enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä? En näe mitään syytä, miksi emme me, Harald ja minä... Ja jos olisikin esteitä... niin mitäpä niistä... ennemmin olisin köyhä ja hyljätty, jos vain sydämessäni olisin onnellinen. Olisihan siinä lohdutusta kylliksi, kun tietäisin kärsiväni ainoastaan rakkauteni tähden ja hänen...

— Entä jos tuoni riistäisi hänet teiltä?

— Tuoniko?... Niin... silloin en jäisi hänen jälkeensä elämään. En tahtoisi silloin enään elää. Ymmärtäkää minua oikein... Ei... mitä sanonkaan... teette minut hulluksi tuolla puheellanne... Sanoinko, etten tahtoisi enään elää, jos kuolema veisi minulta Haraldin. Sanoin väärin. Tahtoisin elää häntä surrakseni. Sen Harald kyllä tietäisi ja näkisi. Hän ymmärtäisi, että suru olisi minulle rakas ystävä, kunnes minut korjaisi kuolema, joka olisi vieläkin rakkaampi.

Mielenliikutuksesta ja tästä innokkaasta puheesta uupuneena Irene pyörtyi tuolissaan. Kamarijunkkari ei uskaltanut häntä herättää, vaan jäi odottamaan, että hän itsestään virkoisi.

Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän toipui ja luoden silmänsä