v. Assarin perhe oli oikeastaan kotoisin Suomesta, mutta oli jo siksi

kauan asunut Ruotsissa, että oli siellä kokonaan kansalaistunut ja puhuikin sitä ruotsia, jota siellä puhutaan, mikä suuresti eroaa siitä, mitä täällä puhutaan.

Koska he olivat orpoja, oli kamarijunkkarilla tuo tärkeä toimi olla sisarensa opastajana ja holhoojana. Adélen äiti ei ollut viitsinyt tulla Ristilään, mutta neiti v. Assar oli mielestään aivan sopiva hänelle "esiliinaksi", jota ei kenenkään mieleen juolahtanut ruveta epäilemään. Neiti v. Assar oli nimittäin Adélea yhtätoista vuotta vanhempi, josta huomaa hänen jo jättäneen ensimäisen nuoruudenijän taaksensa ja siis todennäköisesti olevan tarpeeksi vakava.

Syy, minkä vuoksi neiti v. Assar oli tullut iloisesta Ruotsista meidän synkkään maahamme, ei suinkaan ollut se, että hänessä olisi herännyt halu nähdä niitä seutuja, joissa oli viettänyt lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa ajat — sillä häntä ei ainakaan vaivannut koti-ikävä — vaan pikemmin ollakseen seuralaisena rikkaan tehtaanisännän Hasselin rouvalle, jonka oli tehnyt mieli nähdä Suomea, ja toimiakseen hänen oppaanansa. Ellei tahdo olla häijy, niin voi sanoa, että hän oli tullut meren yli tervehtimään Suomessa asuvia sukulaisiaan, eikä suinkaan siinä tarkoituksessa, että jotensakin kypsyneellä kauneudellaan, joka ei enää Ruotsissa tehnyt tarpeellista vaikutusta, hankkisi itselleen miehen.

Emilia-neiti nautti veljensä luottamusta suuremmassa määrässä kuin sisarusten kesken on tavallista. Hänen veljensä oli esimerkiksi uskonut hänelle kaikenlaisia hävyttömiä tapauksia pelipöytien äärestä, ravintoloista ja vielä oudommistakin paikoista, ja vaikka se oli olevinaan vain heidän kesken sanottu, niin ei kumpikaan pitänyt siitä niin suuresti lukua. Ei siis ihme, että hän tunsi veljensä mieltymyksen Ireneen, mikä mieltymys ei suinkaan ollut niin vakava, ettei veli aivan helposti olisi voinut lohduttautua, tarvitsematta ampua kuulaa otsaansa.

Hän tiesi senkin, että veli, ilmoittamalla joitakin pieniä salaisuuksia, voisi pakottaa Irenen antamaan myöntävän vastauksen.

Emilia ei suinkaan ollut välinpitämätön tämän asian suhteen, joka ehkä oli hänelle vielä suuremmasta arvosta kuin hänen veljelleen. Paitsi että veljellä oli palkka, oli hän vanhemmiltaan perinyt kaksi kertaa niin paljon kuin sisar, joten hän tuli paljon paremmin toimeen kuin tämä, jolla oli tuskin enemmän pääomaa kuin että hän töintuskin pelastui olemasta "köyhien tyttöjen" kirjoissa. Jos veli nyt naisi Irenen, niin olisi syytä toivoa että hän, joka oli niin hyväntahtoinen, jakaisi hyvyyksiään sisarellensakin, jonka isänsä kuoltua oli täytynyt kieltäytyä monesta koristuksesta ja monista huvituksista, joita korkeasäätyisten tyttäret saavat nauttia. Ja hyvät naimiskaupat nämä olisivatkin, sillä olihan Irene nuori ja kaunis, rikas ja ylhäistä sukua.

Sitä hän myös uskoi ja toivoi, ettei hänen veljensä tarvitsisi ryhtyä mihinkään pakkokeinoihin, sillä sisarelle anteeksi annettavassa sokeudessaan hän piti veljeänsä erinomaisen miellyttävänä miehenä. Mutta ellei Irene vapaaehtoisesti suostuisi, niin hänet oli pakotettava. Tässä suhteessa Emilian omatunto ei ollut ensinkään arka ja rakkaudesta hänellä oli omat mielipiteensä, hän kun ei koskaan ollut todellisesti rakastunut, vaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Samaa mieltä lienevät myös kaikki vanhat tädit, rouvat ja naineet miehet, joiden tunteet vanhuuttaan ovat laimentuneet.

Neiti v. Assarin kysyessä joku aika sitten veljeltään, miksi tämä ei täyttä totta ryhtynyt toimeen, vaikka tiesi, kuinka edullinen tämä naimiskauppa kaikin puolin olisi, oli veli vastannut jo monesti aikoneensa kosia, mutta ratkaisevalla hetkellä oli aina tuntunut ikäänkuin hän ei olisi saanut ääntä kurkustaan, joten asia oli täytynyt jättää tuonnemmaksi. Emilialle oli nyt pistänyt päähän seurata veljeänsä Ristilään, ei suinkaan suositellaksensa häntä Irenelle, johon puhemiehen kiitokset, siitä päättäen, mitä hän oli hänestä kuullut, eivät suinkaan vaikuttaisi, vaan läsnäolollaan häntä rohkaistakseen, keksiäkseen mukavimman ajan ja tilaisuuden, pannakseen sopivammat sanat hänen suuhunsa sekä tarpeen vaatiessa antaakseen hänelle hyviä neuvoja. Tietysti hän menettelisi niin viisaasti, ettei veli huomaisi olevansa hänelle mistään kiitollisuudenvelassa.

He olivat jo oleskelleet viikon Ristilässä, eikä v. Assar vieläkään ollut ilmoittanut asiaansa, yhtä vähän kuin hänen sisarensakaan oli katsonut tarpeelliseksi vielä ryhtyä „päärynnäkköön". Hän oli vain kaukaa pitänyt „vihollista" silmällä ja tullut siihen johtopäätökseen, että jos hänen veljensä asia ei ottaisi menestyäksensä, niin siihen ei olisi muuta estettä kuin — talon kotiopettaja, maisteri Thalberg.

Vaikka Emilia ominaisuuksiensa puolesta ei ollutkaan erittäin lahjakas, oli hän kuitenkin nainen ja siis sekä veljeänsä että sukkelapäistä vapaaherraa havaintokykyisempi ja oli huomannut Irenen joskus arasti ja kartellen, mutta kuitenkin hellästi katselevan Haraldia.

Siitä hän oli ymmärtänyt, että vaara uhkasi siltä taholta. Hän ei voinut kieltää, että Harald oli pulska mies. Tosin hän ikäisekseen näytti melkein liian vakavalta, mutta se vain kaunisti häntä. Hänen innostuessaan säteilivät hänen ruskeat silmänsä ja hänen puhuessaan herätti Emiliassa kummastusta se, että nuori mies, joka oli nähnyt niin vähän maailmaa ja joka oli saanut vain kirjallista opetusta, kuitenkin milloin leikillisesti, milloin totisesti osasi puhua niin vakuuttavasti ja hauskasti, että se aina miellytti. Ja hänen laulaessansa Emilia ei voinut ymmärtää, kuinka hän keskinkertaisella äänellään osasi niin suuresti viehättää kuulijoitansa.

Kaikki tämä vaikutti, että hän rupesi arvailemaan yhtä ja toista. Hän sanoi itselleen:

— Varmaankin Irene on vähän ihastunut tuohon kotiopettajaan ja siitä syystä käyttäytyy Emiliä kohtaan vähän kopeasti. Mutta siksi ei liene mitään syytä peljätä. Kuinka sitten lienee maisteri Thalbergin laita; ainakaan en hänessä ole huomannut mitään erityistä ihastusta, mutta voinhan pettyä. Paljon olisi jo sillä voitettu, jos saisi hänet aivan välinpitämättömäksi. Entä jos minä... Irenehän onkin vain maalaistyttö, joten hänellä ei liene suurtakaan viehätysvoimaa. Mutta mitäpä juolahtaakaan mieleeni... no niin... miksi ei! Eihän hänestä olisi minulle mieheksi, mutta ajankuluksi... joku suukkonen silloin tällöin... eihän se tekisi mitään. Ja entä jos hänestä ajan pitkään voisi koitua jotain suurtakin. No, mikä nyt taas pälkähtikään päähäni... ajankuluksihan minä vain...

Hän ei olisi itsellensäkään myöntänyt, että hänen vaatimuksensa olivat supistuneet sitä mukaa, kun hänelle oli ikävuosia karttunut. Seitsemäntoistavuotiaana hän vain ajatteli ylimyksiä!

Kuinka kiusallisia nuo ikävuodet ovatkaan tytöille, varsinkin turhamaisille tytöille! Seitsemäntoistavuotiaana he kovasti halveksivat samanikäistä poikanulikkaa; kahdenkolmatta ikäisenä eivät suuresti välitä kahdenkymmenen ikäisestä nuorukaisesta... mutta seitsemänkolmattavuotiaana kelpaa heille kyllä kolme vuotta nuorempi mies. Seitsemäntoista ikäisestä poikanulikasta ei vielä ole mihinkään, kahdenkymmenenvuotiaasta ei vielä ole tietoa, mikä hänestä tulee, mutta puolivälissä kolmenkymmenen oleva mies on jo mikä hän on — taikka ei mitään.

Turhamielisyydessään Emilia jo toisena päivänä päätti houkuttelemalla anastaa Haraldin sydämen. Kaikkia mahdollisia apukeinoja hän olisi käyttävä hyväkseen, niin hyvin keikailemista ja maailmankokemustansa kuin myös sulojaan. Eikä hän suinkaan ollut mikään ruma ja vastenmielinen nainen.

Mutta turhaa on ampua lyijynuolella timanttilevyyn. Etkö tiedä, miten käy? Painostaan huolimatta se, kärki katkaistuna, tupsahtaa maahan. Voi sinua, pehmeä lyijynuoli-parka!

Harald huomasi, että ruotsalainen neiti, joka alussa oli esiintynyt hyvin ylhäisesti, yht'äkkiä oli muuttunut äärettömän kohteliaaksi. Hän ei tiennyt mitä siitä ajattelisi ja mihinkä se johtaisi, mutta ainakin se häntä miellytti ja laskemalla leikkiä neiti v. Assarin kanssa, koetti hän haihduttaa valtavia tunteitaan.

Eräänä päivänä Irene tällaisessa tilaisuudessa äkkiarvaamatta tapasi hänet ja katseli häntä surullisesti. Harald huomasi sen ja tunsi tehneensä pahasti.

Niin hyvä kuin Irene olikin, oli hänellä kuitenkin taipumusta mustasukkaisuuteen ja hän tunsi sydämessään katkeraa tuskaa. Ihminen hän oli ja maasta kotoisin, eikä siis ilman vikoja, mutta jalo ja puhdas Jumalan luoma kuva hän kuitenkin oli.

Pahan hengen herättämä ilkeä halu pakotti Haraldin jatkamaan tätä kehnoa pilaa. Oi, mikä katala olento mies kuitenkin onkaan!

Olemme jo maininneet, että hän tällä tavoin koetti haihduttaa tunteitansa, niin kehno keino kuin se olikin. Mutta päätarkoitus hänellä, kumma kyllä, oli sama kuin Emiliallakin. Pysyen aivan erillään armaastansa tahtoi hän rohkaista v. Assarin mieltä, koska arvasi tämän jo aikovan kosia oikein todenteolla, joko sitten tulisi saamaan myöntävän vastauksen tai rukkaset. Harald ei ainakaan tahtonut olla hänen tiellään ja tässä suhteessa hän käyttäytyi jalosti ja omaa etuansa katsomatta, rakastaen Ireneä ilman mitään sivutarkoituksia. Jos hänen turhamielisyydellään oli jotain osaa tuossa hänen lepertelyssään Emilian kanssa taikka hän sillä oli mitään tarkoittanut, niin se ainakin tapahtui hänen tietämättänsä. Ja voimmepa vakuuttaa, ettei hän saanut tunteitansa haihtumaan, vaikka hän sitä oli koettanut, ja toisinaan se tuotti hänelle suurta tuskaakin.

Pantuaan ilman aikojaan alkuun tämän leikin, jonka hän, ainakin mitä häneen itseensä tuli, luuli semmoisena pysyvän, Emilia jo muutaman päivän kuluttua huomasi todeksi vanhan ruotsalaisen sananlaskun, joka sanoo: joka toiselle kuopan kaivaa, putookin siihen itse. Leikki oli muuttunut täydeksi todeksi, josta ei ollut tietoa, mitenkä se päättyy. Emilia alkoi tutkia sydäntään ja miltei pelästyi.

— Onko mahdollista, sanoi hän itsekseen, että hän on voinut saada sellaisen vallan minuun?... Ja jos niin on... rakastaakohan hänkin... minua?... Se ei suinkaan ole mahdotonta, vastasi hänen itserakkautensa.

Päätarkoitus, minkä tähden hän oli seurannut veljeänsä Ristilään, ei silti jäänyt häneltä unohduksiin ja asiaa tyynesti harkittuaan hän luuli huomaavansa, että nyt olisi sopivin aika panna se täytäntöön. Siitä hän keskusteli veljensä kanssa, mutta hämmentynyt kun oli, hän luultavasti ei osannut panna sopivia sanoja hänen suuhunsa, eikä myös sattunut valitsemaan oikeaa paikkaa ja aikaa. Eikä siitä liene syytä häntä soimata, hän kun juuri oli huomannut, että rakkauden nuolet olivat sattuneet hänen omaan sydämeensä.

Irene oli salissa yksinään. Hän oli juuri lakannut harjoittelemasta erästä duettoa Taika-ampujasta, jonka hän ensimäisellä laulutunnilla tulisi laulamaan yhdessä Haraldin kanssa. Emil v. Assarin astuessa sisään, hän parastaikaa näytti hakevan jotakin eräästä nuottivihosta, jota hän hätäisesti selaili.

Kamarijunkkari ei esiintynyt aivan yhtä ylpeästi kuin ennen ja hänen poskensa olivat tavallista kalpeammat.

— Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen, alotti hän äänellä, joka hieman vapisi.

— Ei se mitään tee, vastasi Irene, aikani kyllä muulloinkin riittää tällaisiin. Mutta kas kuinka olette kalpea! Ettehän liene sairas?

Tuota v. Assar ei odottanut eikä hänellä ollut mitään vastattavaa. Kävipä hän vielä entistään kalpeammaksi, ryhtyessään ranskankielellä puhumaan:

— Kuulkaa minua, neiti, pyydän että hetkisen kuuntelisitte mitä minulla on sanottavaa... Varmaankin olette huomannut tunteeni ja arvannut, minkä vuoksi olen hyljännyt nuoruuden ilot ja huvitukset, oleskellakseni niin usein täällä maaseudun yksinäisyydessä. Se on tapahtunut sen tähden, että täällä olen tavannut tytön, joka kauneudessa ja ymmärryksessä voittaa kaikki muut tytöt, joita muualla olen nähnyt. Niin se on, kaunis neiti. Ainaiseksi te olette valloittanut sydämeni ja nyt lasken sen jalkainne juurelle siinä rohkeassa toivossa, ettei tämä tunnustukseni olisi teille aivan vastenmielinen.

Tähän Irene ei vastannut mitään, jonka tähden v. Assar jatkoi:

— Te ette vastaa mitään, kaunis neiti, ja minkä tähden? Olenko ansainnut tällaista kohtelua?

— En vastaa, koska en tiedä, mitä vastata. Ja kuitenkin ymmärrän, että minun täytyy vastata.

Emil v. Assar ei suinkaan ollut mies, jolta olisi puuttunut maailmankokemusta ja esiintymiskykyä. Ellei hänen sydämellänsä olisi ollut mitään osaa tähän rakkaudentunnustukseen, niin hän kentiesi olisi onnistunut paremmin. Hän, joka ei oikeastaan koskaan ollut rakastanut, rakasti nyt niin puhtaasti ja voimakkaasti kuin hänen kaltaiselleen miehelle oli mahdollista, ja jouduttuaan näin pois tasapainostaan ja ihan outoihin oloihin, niin hän ei osannutkaan niin mielitellä ja taitavasti kierrellä kuin muuten ehkä olisi voinut. Sillä rakkaus, joka muutamiin luonteisiin vaikuttaa kiihoittavasti ja elähyttävästi, vaikuttaa toisiin joskus masentavasti ja uuvuttavasti. Että v. Assar vaistomaisesti piti itseään viimemainittuun luokkaan kuuluvana, huomaa jo siitäkin, että hän niin kernaasti noudatti sisarensa neuvoja.

Tämän asian kävi kuitenkin niinkuin useinkin käy, kun joku on oppinut ulkoa jonkun puheen tai sellaisen. Sattuu nimittäin usein tapauksia, jotka vaikuttavat, että ulkoa opittu ei sovikaan siinä tilaisuudessa. Tähän asti kamarijunkkari oli menestynyt kutakuinkin, mutta Irenen vastaus oli sen laatuinen, ettei hänen ulkoaoppimansa tähän sopinut, ja hän hypisteli kauan hansikastansa ennenkuin sai keksityksi miten jatkaisi:

— Älkää peljätkö, neiti. Vastatkaa edes jotakin.

Kosijan yhä lisääntyvä hämmennys oli vaikuttanut Ireneenkin ja hädissään hän hermostuneesti selaili edessään olevia nuottilehtiä. Mutta mieltänsä rohkaisten hän pian uskalsi katsoa kiusaajaansa silmiin ja vastasi:

— Teidän tunnustuksenne on tosin minulle hyvin imarteleva.

— Oi, kaunis neiti, sanoi v. Assar ja olisi sanonut vielä enemmänkin, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa ja hänen kalpeat poskensa lensivät tulipunaisiksi. Irene katseli häntä miltei säälien. Mutta Emil v. Assar luuli tuon katseen osoittavat vain myötätuntoisuutta, ellei vielä parempaakin. Tämä suuressa määrässä rohkaisi häntä ja jälleen muistuivat hänen mieleensä muutamat sanat:

— Teidän tulee siis vastata suoraan, onko minun onnistunut teissä herättää samallaisia tunteita kuin te olette herättänyt minussa.

Se naislukijoistani, joka joskus on ollut tilaisuudessa antamaan rukkaset, on luultavasti huomannut, ettei se ole mikään hauska tehtävä. Luulenpa jokaisen tytön koettavan lykätä sen niin kauaksi kuin mahdollista. Mutta jos hän on hyvä ja jalomielinen eikä tavallinen, turhamielinen kiemailija, niin hänen totuudentuntonsa ennen pitkää pääsee voitolle ja hän pelkää herättävänsä vähänkään toivoa miehessä, jota hän ei voi rakastaa. Ja jos hän vielä lisäksi on rakastunut johonkin toiseen, niin sitä vähemmin hän tahtoo antaa aihetta turhaan toivoon, koska silloin samalla pettäisi rakkautensa.

Irenellä oli siis nyt se ikävä tehtävä suoritettavanaan, että hänen täytyi lausua totuus, vaikka se tuntuikin tukalalta.

— Olisinpa suonut, ettei tunnustuksessanne olisi ollut lainkaan perää, koska minä puolestani en ensinkään voi rakastaa teitä, vastasi hän siis.

Tämä vastaus ei kuitenkaan vaikuttanut v. Assariin niin ankarasti kuin se ehkä olisi vaikuttanut moneen muuhun. Jotenkin tyynesti hän muuttaen menettelytapaa sanoi:

— Kun se ei voi tapahtua tänään, tapahtuu se ehkä huomenna. Onnellinen avioliitto ei kaipaa tuollaista kiihkeää rakkautta, josta puhutaan romaaneissa ja runoelmissa. Molemminpuolinen luottamus, kunnioitus ja ystävyys ovat aivan riittävät ja tälle perustukselle ovatkin useimmat avioliitot rakennetut.

— Mutta vähän aikaa sitten väititte tunteittenne minua kohtaan olevan kokonaan toista laatua kuin nuo laimeat, joiden nyt sanotte riittävän avioliiton onnelliseksi tekemiseen, huomautti Irene.

Kamarijunkkari ei odottanut tällaista väitettä, hän kun luuli kierrelleensä asiaa hyvinkin taitavasti. Hänen viimeksi lausutut sanansa olivat tosin osa sisaren opettamasta läksystä, mutta koska ne sattuivat jotenkin sopimattomaan paikkaan, niin antoivatkin ne aihetta yllämainittuun vastaukseen, jonka vaikutusta ivallinen ilme Irenen kasvoissa vielä oli omiansa lisäämään. Tuossa tuokiossa v. Assarin tyyni rohkeus haihtui ja hädissään hän änkytti muutamia sanoja, joihin hänen sisarellaan tuskin oli mitään osaa. Niillä hän yritti selvittää, että hänen rakkautensa tosin oli ystävyyttä hellempi, mutta jos Irenen laita ei ollutkaan samoin, niin siitä ei olisi mitään estettä heidän avio-onnelleen.

Närkästyksestä Irenen posket punottivat hänen vastatessaan:

— Jos olen oikein käsittänyt sananne, niin te arvelette meidän voivan tulla avioliitossamme onnelliseksi, vaikka minä en rakastaisikaan teitä, niinkuin te minua. Mutta minä en usko, että tuollaisessa puheessa on mitään perää. Eikö sellaisen naisen pitäisi halveksia itseänsä, joka antaisi kytkeä itsensä mieheen, jota ei voisi rakastaa? Ja eikö hän tekisi väärinkin tuolle miehelle, eikö hän ansaitsisi hänen ylönkatsettaan, palkitessaan niin huonosti hänen rakkautensa? Olisiko oikein ottaa vastaan rakkautta, kun ei ole muuta antamista sijaan kuin ystävyyttä?

— Siihen minä kuitenkin tyytyisin, se olisi minulle aivan tarpeeksi, vastasi kamarijunkkari puoliksi vakuutettuna. Ainakin hänen silmänsä osoittivat hänen puhuvan totta.

— Joko olen käsittänyt väärin teidän sananne taikka te ette ollenkaan ole ottanut minun onneani kysymykseen, vastasi Irene, ja loukatusta ylpeydestä sekä myös jostakin ylevämmästä tunteesta hohtivat hänen poskensa tulipunaisina ja silmänsä säteilivät hänen lisätessään:

— Mutta niin heikko kuin tyttö onkin, niin ei mikään maallinen eikä jumalallinen valta voi pakottaa häntä uhrautumaan tuolle väkevälle ja itsekkäälle olennolle, jota nimitetään mieheksi. Niin, vaikka voisinkin tehdä teidät onnelliseksi... jota en kuitenkaan usko, koska se kuulostaa niin mahdottomalta... jos varmaan luottaisin siihen, niin en kuitenkaan panisi omaa onneani alttiiksi uhrautumalla teidän tähtenne. Sekä sydämeni että järkeni hylkäisi sellaisen teon, ja näin itsekkäitä me naisetkin voimme olla!

Irene vaikeni ikäänkuin olisi hän mielestänsä mennyt liian pitkälle, mutta kun ei kamarijunkkari mitään vastannut, hän, vakava ja samalla lempeä ilme tummansinisissä silmissään, hiljaa jatkoi:

— Olen ehkä tullut sanoneeksi liian paljon ja koskettanut asioita, jotka kentiesi käyvät yli naisen ymmärryksen. Minun ei olisi pitänyt sanoa muuta kuin mitä totuus vaatii minua sanomaan. Minä en rakasta teitä, enkä siis voi ruveta vaimoksenne. Unohtakaamme tämä ikävä hetki ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja antakaa minulle anteeksi, että ennen kaikkea annan arvoa totuudelle.

Katsoessaan Irenen kauniita silmiä, joihin kyyneleet vähitellen alkoivat nousta, syttyi kamarijunkkarissa taistelu itsekkäisyyden ja jalomielisyyden välillä. Jos hänen rakkautensa olisi ollut puhdas ja uhrautuva, niin jalomielisyys olisi saanut voiton, mutta nyt siihen sekaantui kaikellaisia maallisia etuja, josta luonnollisesti oli seurauksena, että itsekkäisyys pääsi kuin pääsikin voitolle. Aikaisempi hämmennys antoi sijaa koston ja vihan tapaiselle tunteelle, joka pani hänen suuhunsa sanoja, mitkä eivät olleet hänen sisarensa opettamia.

— Sanoitte, ettei mikään maallinen taikka taivaallinen valta voi pakottaa heikkoa naista menemään naimisiin, sanoi hän. — Mutta entäpä jos nyt kuitenkin olisi olemassa sellainen valta... olkoon vain inhimillinen... joka voisi pakottaa teidät avioliittoon sen miehen kanssa, joka hyljättynä ja pilkattuna seisoo tässä teidän edessänne, uskaltaen vielä rohkeasti katsoa teitä silmiin?...

— Sellaista valtaa ei voi olla olemassa. Mitä te tarkoitatte tuolla kauhealla puheellanne?

Irenen näin puhuessa hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi kuin kuningattaren ja kyyneleet katosivat hänen silmistään, jotka suuttumuksesta säkenöitsivät. Tämä ei kuitenkaan säikähyttänyt v. Assaria, joka ilkkuen vastasi:

— Ajatelkaapa, että on olemassa tyttö, joka, kieltäytymällä tekemästä tuota pientä uhrausta, mikä johtaisi avioliittoon, saattaa mitä suurimpaan vaaraan sen, jota hänen on kiittäminen hengestään. Ja ajatelkaapa, ettei vain ole kysymys siitä, jota luultavasti ylevämielisyydessänne pidätte joutavana, niinkuin raha ja tavara, vaan että nyt voi tulla kysymykseen hyvä maine ja kunnia, ehkäpä henkikin. Mitä siitä sanotte?

— Ja noilla sanoillanneko tarkoitatte minua ja suhdettani teihin? sanoi Irene kauhistuneena, vaikka ylpeydestä osasi sen salata.

— Sitä juuri tarkoitan. Sanani koskevat teitä ja minua ja vielä erästä kolmattakin henkilöä.

— Mutta sanokaa, Jumalan tähden, onko niissä edes yhtään perää?

— Olen puhunut aivan totta, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

Irene oli usein kuullut v. Assarin kevytmielisesti vannovan, mutta huomasi hänen nyt puhuvan täyttä totta ja kävi kalpeaksi. Kamarijunkkari käytti hänelle edullista tilaisuutta hyväkseen ja kuiskasi tytön korvaan:

— Tehän ymmärrätte, että tarkoitan isäänne.

— Tietääkö hänkin siitä? kysyi Irene koneentapaisesti.

— Tietää.

— Silloinpa... silloin — Irene änkytti ja peittäen kasvonsa kädellään hän horjuen nojautui pianoon.

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Uhkaavana hän näki edessään isän ja muitakin kauheita näkyjä; näki kuinka häntä, turvatonta raukkaa, väkisin pakotettiin. Veri seisahtui hänen sydämensä ympärille ja hän oli vähällä tukehtua. Tämä oli v. Assarille sopiva hetki, eikä hän ensinkään empinyt.

— Silloinpa, sanoi hän, ikäänkuin jatkaaksensa mitä Ireneltä oli jäänyt sanomatta — silloinpa ymmärrätte, etten ole joutavia puhunut, että on olemassa valta, joka...

Tuon puheen kestäessä Irene kameleontin tapaan jälleen äkisti muuttui. Puna nousi taas hänen poskilleen, hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi ja ihmeellisen kirkas valo loisti hänen silmistään. Keskeyttäen v. Assarin hän sanoi:

— Tapahtukoon mitä tahansa, niin en kuitenkaan pakosta mene teidän kanssanne naimisiin. Uhatkoon mikä vaara hyvänsä minua tai ketä tahansa maailmassa... teidän vaimoksenne en ainakaan rupea. Nauttikaa vapaasti voitostanne ja tehkää kaikkea pahaa mitä voitte.

Näin päättelläät sanat tämän nuoren ja hennon tytön suusta eivät voineet olla herättämättä mitä suurinta hämmästystä kamarijunkkarissa, joka tästä viimeisestä hyökkäyksestä oli odottanut peräti toista seurausta, ja kestipä kauvan ennenkuin hän sai mitään sanotuksi. Väri hänen poskillaan vaihteli alinomaa, eikä hän rohjennut katsoa Ireneä silmiin. Vihdoin hän näennäisesti tyynenä sanoi:

— Voittehan puhua ajattelemattomuudesta ja punnitsematta niin tarkoin sanojanne, joita ehkä vast'edes kadutte. Siksipä annan teille miettimisen aikaa, eikä niin aivan lyhyttäkään... se saapi kestää uudenvuoden päivään asti.

— Kiitän hyväntahtoisuudestanne, vaikka pidänkin tuota miettimisaikaa aivan turhana, vastasi Irene.

— Ennen uutta vuotta en siis tahdo vaivata teitä puhumalla rakkaudestani ja tunteistani, vaan olen sulkeva ne omaan sydämeeni. Ja nyt jätän teidät yksin.

Näin sanoen kamarijunkkari poistui. Hän ei mennyt sisarensa luokse, joka Adélen ja pikku Ullan kanssa istui toisessa huoneessa, vaan läksi ulos raitista ilmaa hengittämään. Ja kylläpä olikin tarpeen saada tällaisen kohtauksen jälkeen olla vähän aikaa yksin.

Sitä ei kuitenkaan hänelle suotu, sillä häntä vastaan tuli vapaaherra, joka oli ollut peltojansa tarkastamassa. Kamarijunkkari ei voinut välttää hänen seuraansa, ja pian olivat he joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Kamarijunkkari oli kuitenkin liian ylpeä kertoakseen, miten hänen asiansa Irenen luona oli päättynyt, taikka lieneekö jonkinmoinen hellyyden tunne estänyt häntä antamasta tytärtä alttiiksi hurjaluontoisen isän kiivaudelle, ennenkuin hänen määräämänsä miettimisaika, jonka kestäessä hän toivoi Irenen muuttavan päätöksensä, oli kulunut loppuun.

Kamarijunkkarin mentyä pääsivät Irenessä valloilleen kaikki ne tunteet, jotka hän ylpeydestä väkisin oli tukahuttanut, ja yksinäisyydessä antoivat kyyneleet hänelle lievitystä. Hän istahti pianon ääreen, laski koskettimille kätensä ja painaen niihin kasvonsa purskahti itkuun. Hänen huomaamattansa astui Harald saliin, tullaksensa soittamaan, mutta vetäytyikin hämmästyneenä muutaman askeleen takaperin.

— Pelkäättekö itkevää tyttöä? kysyi Irene, koettaen nauraa, mutta ettekö näe, että jo olen lakannut itkemästä.

— Enpä luule nähneeni tätä kauniimpaa näkyä. Irene ei ollut häntä ymmärtävinään, vaan sanoi:

— Mitä, onko kaunista nähdä minun itkevän? Olettepa häijy... ette edes kysy, minkä takia itken. Soisinpa, että olisitte vähän uteliaampi.

— Teidän kyyneltenne syytä minä pelkään, enkä suinkaan itkevää tyttöä.

— Muistatteko, että kerran tässä samassa paikassa kertoessani teille... jotakin... että silloin sanoin teidän olevan ainoan, jolle voisin sellaista kertoa. Sen tähden soisin, että nyt olisitte vähän uteliaampi.

— Utelias minä olenkin. Kuuntelen tarkasti ja kiitollisuudella. jokaisen sanan olen kätkevä...

Irene katseli häntä kauniilla silmillään, mutta samassa loi ne maahan ja näytti ikäänkuin miettivän.

— Olen kovasti utelias, sanoi Harald.

— Vai olette. No, olipa kerran tyttö, jota tahdottiin pakottaa naimisiin miehen kanssa, jota hän ei voinut rakastaa. Ellei hän suostuisi, niin kosija uhkasi ilmoittaa salaisuuksia, jotka olivat sen laatuisia, että saattaisivat sen, jota hänen oli kiittäminen hengestään, mitä suurimpaan vaaraan sekä kunnian ja tavaran että hengen puolesta. Ja tytölle kävi selväksi, että niin oli, mutta hän vastasi...

— Mitä hän vastasi, keskeytti Harald.

— Hän vastasi, että kohtaisipa mikä tahansa häntä taikka ketä toista henkilöä maailmassa hyvänsä, niin hän ei kuitenkaan antaisi pakottaa itseänsä sellaiseen avioliittoon... Ymmärrättehän.

— Tyttö vastasi oikein, sanoi Harald tyynesti.

— Teette minut hulluksi ilosta. Niinkö te sanoitte vai ettekö? Lausukaa vielä nuo sanat.

— Tyttö vastasi oikein.

— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sillä... minä olin tuo tyttö.

— Lujamielinen, jalo tyttö, kuinka rakastankin sinua.

— Rakastatko, mitä... en ymmärrä... otsaani polttaa... päätäni pyörryttää. Teet minut hulluksi... mitä sanoitkaan?

— Lempeä, suloinen tyttö, minä rakastan sinua.

— Oi, älä niin puhu, sillä... Ketä tarkoitit?

— Ireneä.

— Ireneäkö... Häntäkö sinä rakastat?

— Rakastan sinua elämässä ja kuolemassa, Ireneni.

— Ja lupaatko olla minulta kysymättä?

— Lupaan.

— Kuinka oletkin hyvä. Suot Irenellesi onnen tunnustaa kysymättä: Harald, rakastan sinua.

Pitkä ja suloinen suudelma vahvisti heidän liittonsa. Ei mikään heitä häirinnyt ja jos joku olisikin sattunut tulemaan huoneeseen, eivät he kuitenkaan olisi eronneet toisensa sylistä.

Tästä hetkestä alkaen oli heidän tulevaisuutensa määrätty. Nyt olivat he saaneet selityksen omaan olemassaoloonsa, ja vaikka heidän ympärillään oli hämärää ja heidän kohtalonsakin oli pimeä, niin heidän sydämissään kuitenkin oli kirkasta ja valoisaa.

XIV.

KAKSI KARKELOIVAA PARIA.

Jotta emme kokonaan jättäisi joulun ja uudenvuoden välistä aikaa kuvailematta, tahdomme kirjoittaa muistiin muutamia hajanaisia piirteitä.

Pienessä pappilassaan nautti pastori Ortman sitä iloa, että päivä päivältä näki Stellan voimistuvan, mutta siitä huolimatta kalvoi häntä salainen murhe, jota hän ei voinut kenellekään ilmoittaa, ei ainakaan Stellalle. Hän näet alati pelkäsi uutta murhayritystä. Tosin Heikki renki kulki vartioiden ikäänkuin uskollinen koira ja oli monesti hyökännyt jonkun pensaan tai kannon kimppuun, luullen sitä vaanivaksi ihmiseksi... mutta hänestä ei ollut suurtakaan turvaa. Pastori oli itsekin ryhtynyt kaikellaisiin varokeinoihin, mutta mitäpä apua niistä, kun oltiin tekemisissä viekkaitten, salaisten murhamiesten kanssa!

Pimeän ja kolkon yön jälkeen hän eräänä aamuna löysi portailtansa tahallaan muutetulla käsialalla kirjoitetun kirjelapun. Se kuului näin:

"Kunnioitettu Herra Pastori!

Voin ymmärtää, kuinka levoton olette viimeisen tapauksen johdosta. Siinä suhteessa saatan kuitenkin rohkaista mieltänne. Minun on onnistunut uskotella sille henkilölle, joka pelkäsi, että Stella olisi _joku toinen_, ettei niin ole laita. Minulta hän ei koskaan salaa ajatuksiaan ja olen varma siitä, että hän nyt on luopunut ilkeistä aikeistaan. Älkää peljätkö mitään Stellan suhteen.

Tuntematon ystävä".

Olipa tämä kirje nyt tullut keneltä tahansa... tietysti pastori eniten epäili erästä henkilöä... niin se ainakin vaikutti rauhoittavasti ja hän päätti kokonaan jättää Stellan elämän ja kuoleman taivaallisen isänsä huostaan, ollen vakuutettu siitä, että hänen huolenpitonsa ei sallisi lapsen, jonka askeleita hän niin monissa vaiheissa ja vaaroissa oli ihmeellisesti johdattanut, päättävän niin kauhealla tavalla nuorta elämäänsä. Pastori ei huomannut, että hänen käsityksensä oli samanlainen kuin ihmisten yleensä on... Heidän mielestään Jumalan muka pitäisi pitää huolta siitä, että viaton jo tässä maailmassa pääsee voitolle, eivätkä he tyydy siihen mitä haudan toisella puolella tapahtuu... Sellaisia me ihmiset olemme, kun vaadimme että jumalallinen oikeus suorastaan sekaantuu asioihimme!

Rehellisenä miehenä pastori mikäli mahdollista tahtoi saada selon Stellan syntyperästä. Tosin se oli häntä pelottanutkin, koska Stella luultavasti oli liian korkeaa sukua, sopiaksensa hänelle vaimoksi, jota hän rohkeudessaan kuitenkin oli sydämestään toivonut. Hänen kosketellessaan kerran tätä asiaa oli Stella lempeästi nuhdellen hänelle vastannut: — Olet paha, kun noin Stellaasi epäilet. Tapahtukoon mitä tahansa, niin aina olen pitävä sinua tarpeeksi ylhäisenä minulle, sillä olenhan vakuuttanut rakastavani sinua. Minun silmissäni sinä, Erkki, olet kaikista ylhäisin koko maailmassa.

Näin sanoen tyttö lyödä Iäimähytti häntä huivillaan, siten haihduttaen hänen lapselliset epäilyksensä. Stella ei välittänyt muusta kuin sielun ylevyydestä.

Kun Harald joskus Irenen kanssa kävi pappilassa, niin ne olivat mitä onnellisimpia hetkiä heille kaikille neljälle. Tosin on kyllä autuaallista olla kahden kesken armaansa kanssa, mutta kun vielä lisäksi on seurassa kaksi toista rakastavaista, jotka myös ovat ystäviämme ja ymmärtävät meitä, niin tuottaahan se oloissamme suloista vaihtelua.

Ristilässä Harald ja Irene vähitellen olivat muuttuneet varovaisemmiksi kuin mitä he viimeksi heidät tavatessamme olivat. Kuitenkaan eivät he voineet estää sitä, että neiti v. Assar kerran heidän huomaamattansa oli nähnyt heidän suutelevan toisiansa. Kovasti nolostuneena hän heti vetäytyi pois, ymmärtäen kohta mitenkä asian laita oli ja selvillä siitä, ettei hänellä eikä hänen veljellään enään ollut suurtakaan toivoa. Ilkeä mustasukkaisuus täytti koko hänen sydämensä ja hän päätti, ettei ainakaan säästä lreneä. Hän koetti kuitenkin, niin hyvin kuin osasi, hillitä itseänsä.

Kummallinen ja mutkallinen ajatus johtui hänen mieleensä. Hän sekä hänen veljensä olivat kutsutut viettämään joulua erään serkun, rouva Arendalin luo, joka asui maalla, kahdentoista peninkulman matkan päässä Ristilästä ja aivan Helsinkiin vievän valtatien varrella. Hänelle Emilia nyt kirjoitti, pyytäen häntä kutsumaan luoksensa myös neiti Irene Henningin sekä Ristilän kotiopettajan, maisteri Thalbergin. Kauneudellaan ja suloudellaan edellinen kyllä olisi herättävä kunnioitusta maalaistytöissä ja jälkimäinen oli hauska, nuori mies, josta olisi iloa sekä vanhoille että nuorille. Tällaiset suositukset olivat omiansa vaikuttamaan serkkuun, sen Emilia aivan varmaan tiesi.

Kun olemme sanoneet tätä ajatusta mutkikkaaksi, niin meidän on myönnettävä, että sen syyt olivat aivan yhtä kierteleviä. Näyttääpä ikäänkuin Emilia ei ensinkään olisi pitänyt väliä rakastavaisten erottamisesta, koska tämän kutsun kautta antoi Haraldille tilaisuuden olla alinomaa Irenen rinnalla. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta hän piti sen sivuseikkana, ottaen huomioon vain päätarkoituksen.

Tämä päätarkoitus olikin kahtalainen. Hän tunsi aivan hyvin veljensä, joka oli luonteeltaan hyvin tulinen ja rakastui helposti. Emilia oli kuullut, että siinä pitäjässä, jossa hänen serkkunsa asui, sekä myös naapuripitäjissä oli hyvin kauniita tyttöjä, joihin hänen veljensä ehkä voisi mielistyä ja unohtaa Irenen. Sellaista ei voisi tapahtua, jos Irene olisi mukana ja hän alati näkisi hänet.

Emilia tiesi myös, ettei kamarijunkkari ollut mikään häijy ihminen, koska hän usein oli osoittanut, että hänellä oli hyvinkin hyvä sydän. Ja saadakseen hänet pysymään Ireneä koskevassa päätöksessään, ei mikään olisi niin tepsivä keino kuin yllyttää häntä mustasukkaisuuteen. Senvuoksi Haraldin täytyisi tulla mukaan.

Mutta olipa vielä toinenkin syy, jota Emilia ei olisi itselleenkään myöntänyt, mutta joka kuitenkin oli hänestä siksi tärkeä, että... jos se vain olisi käynyt laatuun... hän olisi kaikin mokomin toimittanut Haraldille kutsun, vaikka toiset eivät olisi tulleetkaan. Hän näet rakasti Haraldia kiihkeästi, eikä voinut elää hänestä erillään. Aivan varmaan hän tiesi, ettei tämä tulisi ilman Ireneä, mutta ennemmin hän suostui kärsimään mustasukkaisuuden tuskia kuin luopumaan Haraldin seurasta.

Emilian toiveet toteutuivatkin... Harald ja Irene saivat kumpikin kutsun ja lupasivat tulla, eikä vapaaherrakaan pannut vastaan. Haraldille soveltui tämä matka mainiosti, koska hän muutenkin oli aikonut omissa asioissaan matkustaa Helsinkiin.

Oli mainio rekikeli ja matka kului hauskasti. Kun ajettiin kyydillä ja illalla oli kirkas kuutamo, saavuttiin perille ennen yötä. Oikeastaan kamarijunkkarin olisi pitänyt siskoineen istua toisessa reessä ja Haraldin kyyditä Ireneä ja pikku Adélea, josta meillä tässä kertomuksessa on ollut hyvin vähän tietoja annettavana, mutta toisinaan tehtiin tästä poikkeus, niin että Harald joutui istumaan esimerkiksi Emilian vieressä, jolle oli pistänyt päähän aina istua samassa reessä.

Joulunpyhinä pidettiin sitten yleiset tanssiaiset, joihin oli oikein pääsymaksukin. Siellä Harald tanssi Irenen kanssa, mutta hänen otsansa oli synkissä pilvissä ja turhaan Irene koetti karkoittaa hänen totisuuttaan.

— Harald, sanoi hän, koettaen näyttää niin iloiselta kuin suinkin saattoi, miksi olet noin surumielinen? Katsopa, kuinka minä olen iloinen.

— Sinua minä ilokseni katselenkin. Niinhän teurastajakin katselee karitsaa, sen hyppiessä iloisena laitumella, houkutellaksensa sitä luoksensa. Mutta sinä, Irene, olet jo teurastettu karitsa, vaikka elätkin. Minä olen myrkyttänyt sinun elämäsi.

— Ei, sinun kauttasi on elämäni tullut jonkin arvoiseksi. Nyt sillä vasta on suuri ja ääretön arvo!

— Irene, kuinka jalomielinen oletkaan! Paras olet kaikista.

— Nyt pidän sinusta, kun noin puhut. Olen niin kovasti mielissäni, kun sinä minua kehut.

Katsoessaan Irenen tummansinisiin silmiin Harald unohti huolensa. Mutta Irenen ääni herätti hänet:

— Pidätkö lupauksesi? Palaatko Irenesi luo ennenkuin...

— Ellen ehdi päivällä, niin tulen yöllä. Uudenvuodenpäivän aamuna olen Ristilässä.180

— Uudenvuodenpäivä, voi tuota kauheaa päivää! voivotteli Irene. Tanssiessani äsken hänen kanssansa, hän muistutti sitä minulle. Mutta sinun turvissasi minä en pelkää... en toki!

— Vai muistutti? Mokoma katala konna, joka ei ymmärrä, ettei hän ensinkään sovi Irenen mieheksi! Tahtoo, kurja, kytkeä kauneutesi... ainoa, johon hän tietää panna arvoa... omaan kehnoon ja surkeaan olentoonsa. Mutta sitä hän ei saa tehdä, ei vaikka hänellä olisi liittolaisenaan sisarensa ja vieläpä...

— Herkeä jo, Harald, pyysi Irene, käyden kalpeaksi.

— Olen vaiti, koska sitä pyydät. Mutta lupaukseni pidän. Älä pelkää, Ireneni, ole huoleti, valkoinen, kaino kyyhkyseni! Sinun puolestasi ja sinun kanssasi voin seisoa koko maailmaa vastaan. Käsilläni kantaen pelastan sinut kaikista vaaroista, vaikka olisi vielä vaikeampiakin esteitä voitettavina kuin tällaiset joutavat.

Kaikkina aikoinahan rakastajan nuorekas ylimielisyys on miellyttänyt hänen lemmittyänsä ja Irenekin katseli ihastuneena Haraldia, ikäänkuin tämä olisi pystynyt vaikka mihin.

* * * * *

Kamarijunkkarin päähän oli pälkähtänyt tanssia tämä tanssi sisarensa kanssa.

— Kas, kuinka silmäsi alati seuraavat tuota yhtä ja samaa paria, huomautti sisar.

— Entä miten on omien silmiesi laita? Eikö niilläkin ole taipumusta katsoa vain samalle taholle, kiusotteli kamarijunkkari häntä.

— Etkö ymmärrä syynä siihen olleen sen, että tahdoin nähdä, oliko se Irene, jota sinä alinomaa tähystelit. Sinä siis oikein täyttä totta rakastatkin häntä?

Tästä voi ymmärtää, että Emilia vain tahtoi kiihottaa veljeänsä.

— Josko rakastan! Kuinka sinä, joka olet olevinasi sellainen isoviisas, saatatkin sellaista kysyä. Rakastan häntä? Häntä minä, saakeli soikoon, rakastankin, jotta oikein on pääni pyörällä.

— Älä puhu niin kovaa, Emil. Pitkin seiniä istuu rouvia ja neitosia, joilla on tarkat korvat.

— Niistä minä viisi... vaikka voinhan sinua totellakin. Mutta rakastunut olen, jotta riittää!

— Olet niin kummallinen, Emil, ja puhutkin niin oudosti. Ethän toki liene vähän...

— Vähän päissänikö? En ainakaan ole aivan selvä. Ja rakastunut minä kumminkin olen.

— Ja kuitenkin olet kahden vaiheilla, mitenkä menetellä silloin uudenvuodenpäivänä, jonka niin juhlallisesti panit määräpäiväksi.

— Niin, hän näetkös ei rakasta minua, ja ellen ennen olisi sitä tietänyt, niin täällä ainakin olen sen huomannut. Hyvät ystävät ovat sitäpaitsi avanneet silmäni. Hän rakastaa, paha kyllä, toista ja ikävintä on, että se on tuo kirjatoukka, jonka kanssa hän parastaikaa tanssii.

— Mitä varten se on ikävintä?

— Enpä tiedä. Ehkä sentakia, että kaikki naiset pitävät häntä niin miellyttävänä.

— Vai pitävät? sanoi Emilia, kiinnittäen rintaneulansa paremmin. Mutta puhutaanpa, Emil, ranskaa.

— Tämä maalaisherrasväki ei liene hyvillään, jos puhumme kieltä, jota tuskin yksi sadasta heidän keskuudessaan ymmärtää. Mutta antaa mennä!

— Eihän heidän sovi sitä paheksua, vaikka tanssikumppaninsa kanssa puhuukin kieltä, jota he eivät ymmärrä... Mutta miksi et, Emil, pane aijettasi täytäntöön?

— Koska hän ei rakasta minua.

— Kas, kuinka äkkiä olet muuttunut romantilliseksi!

— Eikä se olisi jalomielistäkään.

— Oletpa olevinasi pyhä! Mutta usko minua, tytön haaveet haihtuvat pian. Ja ajattelepa kaikkia niitä etuja, joista olet luopumaisillasi! Itsepä sanoit, että hän on nuori, rikas ja kaunis.

— Mutta jos hän ei annakaan itseänsä pakottaa. Silloin suotta teen hänet onnettomaksi. Tunnen kyllä millainen on hänen isänsä.

— Olkoonpa niin, että häntä täytyisi pakottamalla pakottaa... sama se. Mistä olet saanut sellaisen käsityksen, ettei hän anna itseään pakottaa?

— Sanon sen sinulle kahdenkesken, koska tiedän, ettet petä luottamustani. Sain sen kuulla serkultamme, rouva Selma Arendalilta. Asia oli sellainen, että toissapäivänä olin, kuten tiedät, vähän humalassa... täällä maaseudullahan pidetään kunniana tyrkyttää väkisinkin kaupunkilaisille kaikellaisia syötäviä ja juotavia, ja minä, joka olen heikontunut terveysvesien juonnista niin...

— Niinpä siis olit vähän humalassa. Mutta eihän kertomus siihen pääty?

— Ei, hiisi vieköön, tuskin se on alkanutkaan. Niin, näetkös, pälkähti päähäni uskoa hänelle suhteeni Ireneen, joten hän siis tietää siitä melkein yhtä paljon kuin minä ja sinäkin. Ja tänään hän vuorostansa uskoi minulle erään salaisuuden. Mutta en tiedä, kerronko sen sinulle... se olisi väärin.

— Kuinka arkatuntoiseksi oletkaan tullut! Äsken sanoit voivasi luottaa minuun ja nyt puratkin lupauksesi.

— No, no, en minä niin turhantarkka ole! Tänään Selma, näetkös, tuli sanomaan, että jos tahdon olla hänen ystävänsä, niin minun pitää luopua kaikista aikeistani Irenen suhteen. Vastasin, etten ikimaailmassa sitä tee, ellei ole pätevää syytä, miksi sitä minulta vaaditaan. Silloin hän, tietysti varovaisesti ja empien, kertoi, että Irene joko eilen taikka tänään — päivää hän ei maininnut — oli tullut hänen huoneeseensa ja, heittäytyen polvilleen, sanonut ettei hän enää ollut kelvollinen oleskelemaan hänen kattonsa alla, koska muka oli rikkonut vieraanvaraisuuden pyhää lakia vastaan... Äkisti hän kuitenkin näytti ikäänkuin katuvan tunnustustaan... olipa hypännyt ylös ja painaen käsillään otsaansa kaatua romahtanut laattiaan. Siinä oli hän sitten valittanut ja voivotellut, sanoen tehneensä kahdenkertaisenkin rikoksen... ensin vieraanvaraisuutta ja nyt taas tunnustuksellaan rakkauttansa vastaan. Selma, joka on niin hyvä ihminen, koetti turhaan häntä lohduttaa, mutta se onnistui heti eräälle toiselle vain yhdellä silmäyksellä... hänelle, joka nyt tanssii tuossa hänen kanssansa... Sellainen tämän asian laita nyt on... Minulle Selma sanoi: — Jos sinulla on ihmisen sydän, niin älä käy mustan varjon tavoin heidän välilleen. Luovu kaikista vaatimuksistasi, ja jos tämä uhri tuntuu sinusta vaikealta, niin etsi lohdutusta puhtaasta omastatunnostasi. Näin puhui Selma ja tämä pehmitti ja liikutti sydäntäni.

Tanssi oli päättynyt ja Emilia veti veljensä erääseen nurkkaan. Kauvan mietittyään hän vihdoin sanoi:

— Myönnän kyllä, että Selma puhui kauniisti ja liikuttavasti... mutta voihan katsella melkein joka asiaa maailmassa kahdelta eri kannalta, ja siis tätäkin. Selma käsitti sen romantilliselta puolelta. Hän uskoo ijäiseen rakkauteen täällä maan päällä, uskoo, että muutamat ihmiset ovat toisiansa varten luodut ja etteivät he voi tulla onnellisiksi kenenkään muun kanssa. Mutta minä en sitä usko.

Emilian sydämeen pisti niin kummallisesti hänen näin puhuessansa, mutta hän jatkoi heikommalla äänellä:

— Mutta mitäpä tällaisia selittelen, koska en kuitenkaan pysty sitä tekemään ja sinä tunnet sitäpaitsi jo ennestään mielipiteeni tässä asiassa. Mitä tuohon hairahdukseen tulee... jos se todellakin on tapahtunut... niin olisihan Irenellä syytä kiitollisuuteen, jos tahtoisit hänet naida... pelastaaksesi hänet... no niin... voisittehan sittekin tulla onnellisiksi.

— Mutta minua et ollenkaan ota lukuun?

— Toivon, ettet ole ylen tarkka ja turhamainen...

— Niinkö tarkka, tarkoitat kai, etten huolisi hänestä?

— Niin, sillä minusta se olisi hyvin päätöntä.

— No, ehkä oletkin oikeassa. Moni on nainut leskenkin ja se on vielä pahempaa.

Sisar nauroi oikein sydämellisesti tälle veljensä pilapuheelle. Kuitenkaan tämä ei vielä kokonaan kulkenut hänen talutusnuorassaan, sillä hän sanoi:

— Sanoit, että Irenellä olisi syytä kiitollisuuteen minua kohtaan, mutta kuinka se olisi mahdollista, minä kun erottaisin hänet siitä, jota hän rakastaa? Ei, ainakaan vapaasta tahdostaan hän ei minusta huoli.

— Silloin hänet on pakotettava, vastasi Emilia nauraen niin luontevasti, ikäänkuin ei koko asia olisi ollut suuremman arvoinen kuin rintaneula, jota hän jälleen hypisteli.

— Se olisi hänelle kuitenkin suuri uhraus ja Selman mielestä olisi halpamaista pakottaa hänet siihen.

— Etkö muista, mitä jo sanoin tästä asiasta? Samaa sanon vieläkin, ja muista se ei olisi mikään niin erittäin suuri uhraus. Mutta jos niin olisikin, niin eikö sinun olisi samoin laita, jos olisi päinvastoin ja eikö jokaisen etupäässä tule katsoa omaa parastansa?

— Tarkoitat kai, että jompikumpi kuitenkin tulee kärsimään ja kysyt, miksi sen juuri pitää olla minä?

— Sitä minä juuri tarkoitan. Tässä asiassa sinulla näkyy olevan niin kankea käsityskyky kuin konsanaan koulupojalla. Oikein tyrkyttämällä olen saanut sinut ymmärtämään.

— Ehkä olisikin minulle parasta, etten ymmärtäisi näinkään paljon.

— Vielä yksi asia, Emil. Hän on syvästi loukannut sinua, sanoen sellaista, jota en luule yhdenkään naisen vielä sinulle sanoneen. Eikö sinussa ensinkään ole ylpeyttä? Voitko olla siitä mitään piittaamatta? Ja eikö kostonhimo ollenkaan sinua viehätä?

Huomaamme, että tähän asti kätkössä olleet pahat intohimot yhtäkkiä olivat muuttaneet Emilian viekkaaksi ja pahajuoniseksi naiseksi. Viisaasti hän oli jättänyt viimeksilausutut sanat lopuksi, koska tunsi veljensä jotensakin turhamieliseksi ja siis oli syytä yllyttää hänen ylpeyttään, ellei muuten saisi häntä mukautumaan.

Nämä sanat tekivät v. Assariin tarkoitetun vaikutuksen, mutta kuitenkin hän ei vastannut mitään, huokasi vain syvään. Emilia jatkoi:

— Huomenna puhutaan asiasta vielä. Lienee parasta että nyt jätät minut.

Sattuikin niin onnellisesti, että keskustelu päättyi, juuri kun Emilian sanat olivat tehokkaimmin vaikuttaneet, mutta tämä ei tapahtunut hänen ansiostaan, niin älykäs kuin hän muuten olikin. Asian laita oli suoraan sanoen niin, että hän näki Haraldin vilkaisevan häneen ja toivoi hänen tulevan hänelle jotain puhumaan.

Niin kävikin. Harald katseli häntä tutkien ja sanoi:

— Onpa täällä Suomessa harvinaista nähdä veljen ja sisaren keskinäiset välit näin hyviksi. Teidät voisi luulla kihloissa olevaksi pariksi.

Haraldin näin puhuessa Emilia kalpeni. Kuitenkin koetti hän hymyillä.

— Onko siinä mielestänne mitään väärää?

— Ei suinkaan, paitsi jos tämä rakkaus on teeskenneltyä eikä sitä osoiteta kotona, vaan ainoastaan vieraitten nähden.

— Niin, voihan sellaistakin tapahtua. Minäkin tunnen sellaisia sisaruksia. Mutta eihän siinä muuten ole mitään pahaa, vaikka sisarukset näin seurustelevatkin?

— Mitäpä pahaa siinä olisi, elleivät vain panettele muita, vastasi Harald välinpitämättömästi.

— Ettehän tuolla meitä tarkoittane?

— Mitäpä syytä minulla siihen olisi, hyvä neiti.

XV.

VIISI VUOTTA VANHA KIRJE.

Haraldin isä oli ollut piirilääkärinä Rügenin saarella.

Yleensä lääketieteen oppilaat ovat iloisempaa ja vallattomampaa väkeä kuin olisi syytä odottaa ihmisiltä, jotka antautuvat niin vaikeaan, tärkeään ja miltei surkeaan toimeen. Sellainen oli tohtori Thalbergkin nuoremmalla ijällään ollut, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta tunteellisimpia, vilpittömimpiä ja jaloimpia miehiä maailmassa. Leikillisyyttä ja vakavuutta voi näet kyllä esiintyä samassa henkilössä.

Lääketieteen kandidaattina ollessaan Kustaa Thalbergin päähän pälkähti kerran pistäytyä Suomea katselemaan ja tämä maa tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja tarunomaiselta.

Täällä hän sai nähdä tytön, joka häntä miellytti. Tyttö oli köyhä sekä alhaista sukua, mutta hyvä ja kaunis. Romantillinen kun oli, Thalberg ei vaatinutkaan enempää. Heidän suhteensa ei venynyt pitkiin, hän rakasti tyttöä ja tyttö häntä. He menivät kohta naimisiin, vaikka hänellä ei ollut mitään virkaa eikä rahoja, tuskin enemmän kuin ne, mitkä olivat hänen taskussaan. Tyttö seurasi häntä, jättäen isänmaansa, sukulaiset ja ystävät, ottaaksensa osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Tosin heidän toimeentulonsa ensimäisinä kahtena vuotena oli jotensakin vaikeaa, mutta elettiin sitä kuitenkin pahanpäiväisesti, niin ettei ollut erityistä puutettakaan. Ruotsalainen sananparsi kyllä sanoo, että "kun köyhyys astuu sisään ovesta, lentää rakkaus ulos ikkunasta", mutta voidaanhan sanoa päinvastoinkin, että "kun rakkaus astuu sisään ikkunasta, lentää köyhyys ulos ovesta."

Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin Suomessa olevat sukulaiset saivat tiedon perheen lisääntymisestä. Ainakin kului neljä vuotta, ennenkuin tohtorin anoppi suureksi ilokseen sai kantaa iso-äidin nimeä. Vuotta ennen oli hänen tyttärensä käynyt Suomessa eikä siis voisi tulla kysymykseenkään, että hän jälleen näin pian tulisi käymään, vaikka mummo olisikin halusta nähnyt tyttärensäpojan, jonka syntymistä hän niin sydämestään oli toivonut. Hän oli torunut tytärtäkin siitä, ettei tällä ollut lasta, jota hän olisi saanut hemmotella.

Muuten tämä mummo oli hyvin kummallinen ja itsepäinen ihminen. Hän ei ollut koskaan käynyt kotipitäjäänsä ulompana eikä olisi sieltä liikkunut, vaikka hänelle olisi luvattu mitä tahansa. Sen hänen tyttärensä kyllä tiesi, eikä nytkään kutsunut häntä luokseen, koska ei tahtonut eukkoa suotta kiusata.

Haraldin ollessa viiden vuoden ikäinen, kuoli hänen hyvä isänsä. Surevalla leskellä ei enää ollut mitään, joka olisi sitonut hänet tähän vieraaseen maahan ja hän muutti siis takaisin Suomeen.

Varoja hänelle kumminkin oli jäänyt sen verran, että ne riittivät pojan kasvatukseen. Aikaa voittaen tästä tuli ensin ylioppilas ja sitten maisteri. Tosin hänelle ei koskaan annettu ylen korkeita arvolauseita, koska hän oli luonteeltaan jotenkin miettiväinen, jota moni pitää laiskuutena. Poikanulikkana hän kerran oli saanut nuhteita opettajaltansa siitä, ettei hän, jolla oli nim hyvä pää, koulussa jättänyt kaikkia toverejansa jälkeensä. — Minun mielestäni, vastasi poika rohkeasti, sen, jolla on hyvä pää, on vaikeampi pysytellä heidän rinnallaan kuin päästä luokalla heidän ohitsensa. — Tästä vastauksesta opettaja huomasi hänellä olevan hyvän sydämen, eikä enää häntä torunut.

Haraldin käydessä kahtakymmentä oli hänen mummonsa jo kuollut ja äiti, joka kauvan oli ollut kivulloinen, myös muuttanut manalan majoihin. Kuolinvuoteellaan hän antoi pojalle kirjeen, jota hän ei saisi avata ennenkuin olisi viisikolmatta täyttänyt. Holhoojaa ei hän ensinkään määrännyt hänelle, mutta hän itse valitsi sellaisen, jolle uskoi omaisuuden muuttamisen rahaksi ja jolle antoi kirjeen talletettavaksi. Niin nuori kuin olikin, hän kuitenkin tiesi, että ihminen on heikko ja olisi siis voinut tapahtua, että hän ennen äidin määräämää aikaa olisi avannut kirjeen.

Ottaaksensa vastaan tuon kirjeen sekä sen vähän, mitä hänen perinnöstään vielä oli jälellä, hän nyt oli matkustanut pääkaupunkiin.

Uudenvuodenaattona hän koputti pastori Ortmanin ovelle ja tapasi tämän salissa Stellan ja Reginan seurassa. He istuivat juuri syömässä riisiryynipuuroa, sillä niin patriarkaaliset tavat täällä vielä oli, että Reginakin tällaisina juhlapäivinä sai istua samassa pöydässä herrasväen kanssa.

Stellan hauskuudeksi oli myös kuusi sytytetty palamaan. Haraldin astuessa saliin Stella taputti käsiään ja huudahti:

— Katsopa, Erkki, tuossa tulee yksi, joka on vielä joulukuustakin parempi. Kuinka olemmekaan sinua kaivanneet, Harald! Luulin jo, ettei matkasi ikinä päättyisi onnellisesti, mutta nytpä kuitenkin olet täällä.

Harald katsoi häntä surullisesti.

— Mikä sinua vaivaa, Harald, onko sinun ikävä?

— Kuinka minun teitä nähdessäni ikävä olisi, varsinkin kun kumpikin näytätte voivan hyvin?

Stella oli jo täydellisesti toipunut taudistaan, niin ettei hän enään ollut laiha ja kalpea. Kentiesi oli hän vähän lihavampikin kuin ennen tuota surkeaa päivää. Pian hän jo oli täydellisesti kehittynyt neitonen.

Nähdessänsä hänet tuossa niin ihanana kuin enkeli sekä viattomana ja iloisena kuin lapsi, olisi Harald, jos hän nyt ensi kerran olisi hänet nähnyt ja hänen sydämensä vielä olisi ollut vapaa, epäilemättä kiihkeästi häneen rakastunut. Mutta tällä kertaa hänellä oli vallan toista mielessään.

Nähdessään Haraldin ja Stellan siinä vastatusten, kumpaisenkin niin kauniina kuin kuva, ettei tiennyt oliko Harald kauniimpi mieheksi tai Stella naiseksi, Erkki taas itsekseen ihmetteli, ettei Haraldia oltukaan suotu Stellalle, vaan hänet itse, joka oli kaikkea kauneutta vailla. Melkeinpä pisti hänen vihaksensa, ettei Harald rakastanut Stellaa, vaikka hän sydämessään olikin siitä kiitollinen.

— Mutta silmäsihän ovat niin surulliset... sitä ei voi kieltää. Oi, jospa tietäisit mikä päivä tämä on Erkille ja minulle! Etkö näe, että minulla on ylläni valkoinen puku ja luuletko, että ilman aikojani olen siihen pukeutunut?

Harald ei vastannut, katselipa vain vuorotellen heitä kumpaistakin. Lapsen kärsimättömyydellä Stella jatkoi:

— Etpä ole utelias, koska et edes kysy mitään. Se ei ole ollenkaan minulle mieleen. — Ja oltuaan hetken kainoudesta aivan hämillään, hän reippaasti jatkoi:

— Niin, tiedätkös, tänään kysyin Erkiltä, ottaisiko hän minut vaimokseen. Oikein totta kysyinkin. Ja tiedätkö, mitä hän vastasi, tuo häijy Erkki? Hän vastasi: "Täytyy kai ottaa, koska niin tekee mielesi, oma Stellani". Ellei noita kahta viimeistä sanaa olisi ollut, niin se olisi ollut hyvin pahasti vastattu, eikö totta? Ja kun vielä kysyin, milloin se tapahtuisi, niin hän taas oli olevinaan hyvinkin mahtava ja sanoi, että se ei voisi tapahtua ennenkuin puolen vuoden perästä. Ehkä hän ajatteli, etten vielä osannut ja tietänyt niin paljon kuin olisi pitänyt tietää... ja siinä hän varmaankin on oikeassa. Taikka lieneekö hän muistanut kesäkuun seitsemättätoista päivää, jolloin saavuin hänen luoksensa!

Näin puhuessansa Stella käyttäytyi hyvin veitikkamaisesti, huitoen miellyttävästi käsillään ikäänkuin konsanaan nuoralla tanssiessaan ja katsellen Erkkiä kauniilla, henkevillä silmillään, ikäänkuin pyytääkseen vanhemmalta ystävältään vallattomuuttansa anteeksi. Kun tuo keimaileminen tapahtui aivan vaistomaisesti ja hänen tietämättänsä, niin se myös teki sitä suuremman vaikutuksen. Erkki vallan ihastui ja palkitsi hänet hellällä suudelmalla.

Tämä kaikki vaikutti niin vanhaan Reginaan, että hän purskahti itkuun. Kuten jo olemme kertoneet, oli Stella hänen suuri lemmikkinsä, mutta mitä hän oikeastaan itki, sitä emme suinkaan tiedä sanoa.

Haraldinkin mieli oli kuohuksissa, mutta hänen tuli jo kiire lähteä. Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet muassaan hänen omaan huoneeseensa.

Täällä tapahtui peräti toisellainen kohtaus. Keskusteltuaan vähän aikaa molemmat miehet itkivät. Toinen ei nuhdellut toista, pikemmin lohdutti ja surkutteli. Itkivät miehen heikkoutta ja naisen rakkautta.

* * * * *

Ajaessaan nykyänsä niin yksinäisen puiston läpi, Harald oli hyvin mielissään ja hänen sydämensä iloisesti vavahti, kun hän ajatteli pian olevansa Irenen kanssa saman katon alla. Kaukaa oli hän jo nähnyt valon hänen huoneestansa ja lähemmäksi tultuaan näki, kuinka se äkkiä sammui. Kaikki oli pimeää, toinen valkea toisensa perästä oli sammutettu ja koko rakennus näytti nukkuvan. Harmaa linna näytti nukkuvan kuolon raskasta unta, herätäksensä pian uuteen elämään.

Tuota Harald ei kuitenkaan ajatellut, koska tuo vanha rakennus ei enään pitkiin aikoihin ollut herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti hupsu ajatus. Hän käski kyytipojan hevosineen ja kehnoine rekineen palata takaisin jo puistosta. Kyytirahan oli hän jo kappalaistalolla maksanut, mutta antoipa hän vielä juomarahatkin, päästäkseen kuulemasta pojan jupinaa. Poika oli kovasti ihmeissään, mutta totteli kuitenkin. Harald otti matkalaukkunsa ja kantoi sen itse portaille. Sitten hän meni Irenen ikkunan edustalle ja alkoi siinä astuskella edestakaisin.

Tämä tapahtui melkein vaistomaisesti, ikäänkuin hän ulkonaisestikin olisi tahtonut osoittaa sydämensä halun saada tyttöä suojella ja varjella. Niin leijonakin kiertelee luolansa ympärillä ja samoin kotka lentelee pesänsä ja poikasiensa lähellä.

Noin tunnin ajan hän näin käveli edestakaisin, kuohuvien tunteittensa valtaamana. Oli ikäänkuin hän olisi tahtonut hillitä palavaa haluansa päästä jälleen saman katon alle, jossa Irene lepäsi.

Vihdoin hän päätti koettaa päästä sisään. Tultuaan ennen näin myöhään kotiin, oli hänellä aina ollut avain muassaan. Kuitenkin oli vapaaherra ollut niin kohtelias, että oli neuvonut mille ikkunalle olisi koputettava, jos avain sattuisi unohtumaan. Hän koputti siis hiljaa erästä alikerrassa olevaa ikkunaa, eikä kauvan viipynyt ennenkuin raskas porstuan ovi varovasti aukaistiin.

— Tulet niin myöhään, että minun on jo kovasti uni, kuului naisen ääni nuhtelevan.

— Onko Amalia hyvä ja valaisee minua kynttilällä huoneeseeni?

— Herrajestas, maisteriko se onkin! Tulen heti, kun vain saan hiukan vaatteita ylleni.

Harald ei ollut sillä tuulella, että olisi ruvennut tekemään mitään johtopäätöksiä. Saatuaan enemmän vaatteita ylleen, tuli Amalia pian, palava kynttilä kädessään. Hänelle oli myös annettu Haraldin huoneen avain. Astuessaan tuon pienen oven ohitse, joka vei ullakolle ja herra