v. Nit ajatteli itsekseen, että se tekee oikein, joka rikkoo sellaisen

lupauksen, ja että hän siinä tapauksessa tuskin onkaan konna. Näin hän ajatteli, vaikka ei uskaltanut sitä sanoa. Vapaaherra jatkoi:

— En viitsi pitemmälti puhua syyllisyydestäsi tai kuunnella, mitä sinulla olisi puolustukseksesi sanottavaa. Olen vain vakuutettu, että sinä olet minut pettänyt. Mutta ainakin nyt sinun täytyy minua totella. Kummituspuvussasi pitää sinun yöllä kello kahdentoista aikaan hiljaa hiipiä siihen huoneeseen, jossa Stella tulee makaamaan. Ilmapuntari on melkoisesti laskenut, nyt jo vähän sataa tihuuttaa ja pian puhkeaa myrsky raivoamaan. Pyydän vieraitamme jäämään yöksi ja toimitan asian niin, että Stella saa yösijansa siinä huoneessa, jossa on sala-ovi ja joka muutoinkin on sopivin vieraita varten. Maisterin mentyä levolle, menen itse avaamaan pienen oven, jonka olen pyytänyt häntä pitämään lukittuna, estääkseni sinua unissasi siitä kulkemasta. Sitten pistäydyt huoneeseeni saamaan sellaiseen nesteeseen kastetun pensselin, joka ei tapa heti paikalla, vaan vitkalleen ja varmasti. Tällä pensselillä sivelet tytön kauniita huulia ja sitten palaat samaa tietä kuin olet tullutkin. Jos hän sattuisi olemaan hereillä ja näkemään sinut, niin hän joko pelosta käy puhumattomaksi, jolloin aivan hyvin voit toimittaa tehtäväsi, taikka hän kirkaisee, jolloin sinun tyhjin toimin on peräytyminen, joutumatta kuitenkaan mihinkään vaaraan, koska hän tietysti luulee sinua aaveeksi. Jos onnistut, saat palkkioksesi suurimman Ristilään kuuluvan talon.

Kun v. Nit ei kohta vastannut, vaan aikoi tarttua lasiin, esti vapaaherra hänet siitä:

— Seis, mies! Tuo ei tällä kertaa tule kysymykseen, sehän pilaisi koko suunnitelman. Ymmärrätkö?

— Ymmärrän kyllä, että sinä olet kaikista paholaisista pahin. Pelkästä epäluulosta, koska tuo nuori, viaton tyttö sattuu olemaan erään toisen näköinen, tahdot hänet murhata. Ja jotta et itse joutuisi vaaraan, käytät minua aseenasi. Mutta minä en ryhdy sellaiseen.

— Silloin sinusta jo tästä päivästä alkaen tulee keppikerjäläinen

— Jos minusta tulee kerjäläinen, niin samalla sinäkin joudut vankilaan. Minulle se jo silloin onkin yhdentekevää.

— Oma tunnustuksesi sekä todistukset, mitkä sinulla on tarjottavana, eivät riitä saattamaan minua, vaan yksistään sinut vankeuteen. No, suostutko suunnitelmaani?

Herra v. Nit ei vastannut, vaan näytti miettivän asiaa. Mutta samassa kun vapaaherra silmänräpäykseksi käänsi päänsä pois, sieppasi toinen rommipullon ja ennenkuin vapaaherra ennätti tempaista sen hänen kädestään v. Nit oli jo ehtinyt ryypätä siitä pitkän kulauksen. Vapaaherra ällistyi niin, ettei ensi aluksi saanut sanaakaan suustansa. Herra v. Nit, johon tuo juovuttava juoma jo oli vaikuttanut, niin että hänen puheensa oli vain epäselvää lepertelyä, sanoi mokeltaen:

— Nyt en enää pysty mihinkään, vaikka kuinka tahtoisin. Ymmärrättekö, herra vapaaherra?

Tämä huomasi hänen todellakin olevan niin humalassa, ettei enää kelpaisi mihinkään. Mutta peläten, että hän ehkä kuitenkin kykenisi asian ilmoittamaan taikka asianomaista varoittamaan, otti vapaaherra pullon ja, kallistaen sen v. Nitin suuhun, sanoi:

— Näen kyllä, ettet enää kelpaa mihinkään. Parasta siis, että hotkaiset loputkin. Toinen kulaus ehkä maistuu ensimäistä vielä paremmalta.

— Niinkuin sanoin, änkytti v. Nit — ensimäisen ryypyn otin hyvää sillä tar... tarkoittaen... en suinkaan sinun tar... tarkoitustasi varten, hm, hm... älä sitä luu... luulekaan. Tämän otan, koska se mais... maistuu niin mai... mainion hyvältä.

Pian hän nukkui kuin kivi. Sen nähdessään vapaaherra mutisi:

— Nyt et kykene mihinkään. Makeaa unta!

Hän palasi kukkatarhaan ja katkaisten erään syyskukan puhui itsekseen:

— Tämän annan Stellalle. Edellinen suunnitelmani olisi ollut parempi, mutta kelpaa se tämäkin.

Tihkusade oli muuttunut rankkasateeksi ja hän läksi sisään vieraittensa luokse.

* * * * *

Vapaaherran läsnäolo oli vaikuttanut kaikkiin vastenmielisesti. Hänen mentyään tuntui ikäänkuin kivi olisi vierähtänyt heidän rinnaltaan.

Harald ja Irene lauloivat dueton. Pastori ja Stella istuivat vierekkäin kuunnellen ihastuneina laulua. Tietämättänsä Stella puristi pastorin kättä.

Kuinka tämä silloin tunsikaan olevansa onnellinen! Kuitenkaan ei hän vastannut tytön kädenpuristukseen.

Laulun päätyttyä Stella sanoi:

— Ennen maailmassa... niin, Erkki sen kyllä tietää... osasin minäkin vähän näppäillä kitaran kieliä ja se on niiltä ajoilta ainoa asia, jota ilolla muistelen. Toimittaisitteko minulle sellaisen soittokoneen? Eihän se soi yhtä kauniisti ja täyteläisesti kuin piano, mutta laulun säestykseksi sen sävelet sopivat melkein yhtä hyvin, vaikka kuulostavatkin surullisemmilta.

Pastori, joka oli hyvin mieltynyt soittoon, vaikka ei itse ollut sitä harjoittanut, ei tähän saakka ollut siitä Stellan kanssa keskustellut. Mutta nyt hän oikein innostui, kuvitellessaan kuinka ihanaa olisi kuulla Stellan laulavan kitaran säestyksellä ja lupasi heti hankkia sellaisen. Sillä vaikka Stella olisi pyytänyt häneltä vieläkin tarpeettomampaa kapinetta, niin hän ei olisi hennonut sitä kieltää.

— Harald kyllä opettaa sekä Erkkiä että minua laulamaan ja hänen tullessaan sitten Irenen kanssa meille, me laulamme heille, niinkuin he nyt ovat laulaneet meille. Eivätkä he ensinkään naura, vaan vieläpä kiittävätkin meitä!

Harald oli mielissään siitä, että Stella halusi Erkin laulutoverikseen. Ei hän oikein käsittänyt syytä siihen, mutta iloiseksi ainakin muuttui hänen mielensä. Erkkikin oli onnellisen näköinen ja myhäili.

Irene ehdotti, että mentäisiin puistoon kävelemään, mutta sitten vasta surulla huomattiin, että taivas oli mustassa pilvessä ja että jo satoikin. Täytyi siis jäädä sisään odottamaan, kunnes sade mahdollisesti lakkaisi.

Kaunis ilma oli pettänyt pastorin, niin ettei hän kotona ollut tullut sanoneeksi, että häntä lähetettäisiin hevosella noutamaan, jos sattuisi sade tulemaan. Eikä hänen tehnyt mieli pyytää hevosta vapaaherraltakaan, koska tiesi hänet hyvin araksi hevostensa puolesta. Kun vapaaherra sisälle palattuaan suvaitsi ehdottaa, että he jäisivät sinne yöksi, niin ei siis hänellä eikä Stellalla ollut mitään sitä vastaan.

Loppu iltaa kului erittäin hauskasti. Vapaaherra esiintyi niin kohteliaasti ja huvittavasti, että hänen läsnäolonsa ei enää tuntunut ensinkään painostavalta. Stella ei tullut hyväksi ystäväksi ainoastansa pikku Ullan ja Solmun, vaan myös Aleksin kanssa, vaikka tämä, kuten kaikki neljän-, viidentoista vaiheilla olevat pojat, suuresti ujosteli nuoria naisia. Stella käyttäytyi niin iloisesti ja kainostelematta, ikäänkuin ei hänelle olisi johtunut mieleenkään, mikä suuri ero oli hänen oman, tietämättömän syntyperänsä ja näiden lasten korkean sukuperän välillä. Ja varmaa on, ettei hän tullut sitä muistaneeksikaan.

Itse vapaaherrakin näytti mieltyneen Stellaan, niin että tarjosi hänelle äsken katkaisemansa kukkasen. Mutta nyt ei Stella käyttäytynytkään aivan luontevasti, koska ensin kysyvästi vilkaisi pastoriin, ennenkuin otti sen vastaan.

Vapaaherra huomasi sen ja sanoi:

— Ettehän toki pelkää minua! Vai kuinka, Stella neiti?

— En juuri pelkääkään.

— Vastauksenne ei ainakaan ole ylen imartelevaa laatua, naurahti vapaaherra ja kääntyi puhelemaan pastorin kanssa.

Illallisen syötyä pastori ja Harald läksivät ullakkokamariin. Vapaaherra oli näet otaksunut pastori Ortmanin parhaiten viihtyvän siellä, ja niin olikin laita.

— Näetkö, mitä minulla on tässä? sanoi Harald ja veti esille laatikon, jossa oli kitara.

— Oikeinpa Stella arvasi, koska näytät osaavan tuotakin soittaa. Tarkoitatko, että hän ensi aluksi saisi tämän lainaksi?

— Joksikin ajaksi vain, vastasi Harald hymyillen. Pastori ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja nyökkäsi myöntäen päätään.

Samaan aikaan tytötkin hiljakseen pakinoivat keskenänsä. Siihen otti tuon tuostakin osaa rouva Orrberg, jonka huone oli aivan Irenen huoneen vieressä ja jolla oli tapana aina illallisen syötyä keventää talouspuuhista ja piikojen huolimattomuudesta väsynyttä mieltään, kertomalla milloin niistä, milloin nuoruutensa ajoista. Toisinaan hänellä kuitenkin oli hauskempaakin tarjottavatta, koska hän oli vähinsä lueskellut ja vieläkin sunnuntai-iltapäivisin lueskeli romaaneja, vaikka ei kerrallaan saanut monta sivua luetuksi, niin että yhden kirjan lukeminen joskus kesti kokonaisen vuoden.

— Vai sinisessä kamarissa sinä tuletkin nukkumaan, sanoi Irene — ja ihan yksin.

— Luuletko minun pelkäävän? vastasi Stella. Onhan sinun ja minun huoneeni välinen ovi avoinna ja vielä ovi rouva Orrberginkin huoneeseen.

— Tarkoitatte kai vapaaherrattaren huonetta, huomautti rouva Orrberg, joka oli hyvin arka vapaasukuisen herrasväkensä arvosta ja piti sitä loukkauksena, kun Stella oli sanonut "minun huoneeni". Eikä hän vielä ollut oikein selvillä siitä, miltä kannalta Irenen tuttavallinen suhde Stellaan olisi käsitettävä.

— Mutta entä jos sänkyvaatteet olisivat nihkeitä, niin että voisit kylmettyä, Stella hyvä! Anna minun maata siellä, minä olen kestävämpi.

— Niinkö luulet, vastasi Stella hymähtäen. Et siis näy muistavan kaikkia niitä vaivoja, joista olen sinulle kertonut ja kuinka kaikin puolin olen saanut kärsiä. Sellaiseen minä olen paremmin tottunut kuin sinä, jatkoi hän, hiukan ylvästellen muistoistaan, jotka muutoin tavallisesti saattoivat hänet murheelliseksi.

— Mitä turhia te kinastelette! Eikö neiti Irenen ole parasta maata omassa sängyssään pikku Ulla neidin kanssa ja Stella neidin siellä, missä hänelle on sija valmistettu. Kun minä olen pitänyt siitä huolen, ei kenenkään tarvitse pelätä nihkeitä liinavaatteita.

Rouva Orrbergin oli vapaaherra käskenyt valvoa järjestystä, johon myös kuului, ettei Irenen ja Stellan sallittaisi harjoittaa sellaista vallattomuutta, että he toisten nuorten tyttöjen tapaan saisivat koko yön turhia lörpötellä.

— Mutta sinähän nukut ensi yötä täällä, väitti Irene — ja luultavasti pelkäät olla yksinäsi, vaikka ovi minun huoneeseeni onkin avoinna. En soisi sinun pelkäävän.

— Aikooko neiti saattaa koko talon pahaan huutoon, vai oletteko todellakin niin arka, että pelkäätte, nukkuessanne ensi yötä vieraassa paikassa?

Enemmän rohkaistuna Irenen hänelle osoittamasta ystävällisyydestä kuin rouva Orrbergin nuhdesaarnasta, oli Stella jo siirtymäisillään siniseen huoneeseen, kun pikku Ulla, joka keskustelun aikana oli herännyt ja ääneti sitä kuunnellut, äkisti nousi sängyssä istumaan ja sanoi:

— Minä tahdon nukkua Stellan kanssa. Pidän kyllä kauheasti isosta siskostakin, mutta hänen kanssansahan aina saan maata. Nyt tahdon nukkua Stellan kanssa.

— Niin saatkin, pikku Ulla. Kas niin, Stella, riisu nyt ja suutele minun sijastani Ullaa. Vaikka voinhan itsekin sen tehdä. Hyvää yötä!

Rouva Orrbergilla, joka ehkä pelkäsi vapaaherraa vielä enemmän kuin rakasti Ireneä, ei enään ollut mitään sanomista, kun hän näki Irenen näin päättävästi käyttävän pikku Ullan päähänpistoa hyväkseen. Arvelipa hän sitäpaitsi, ettei vapaaherra saisi sitä tietää, koska hän aikoi kieltää tyttöjä siitä kertomasta.

Yleensä Stella vaipui uneen hyvin pian, saatikka sitten nyt, kun hän oli kävellyt niin pitkän matkan. Kotona hän tavallisesti paneutui maata jo yhdeksän ja kymmenen välillä, ja nyt oli kello jo kymmenen. Pian hän näki unta kauniista, valkoisista enkeleistä, jotka olivat hänen vieressään nukkuvaa pikku enkeliä vielä ihanammat.

Irene ei saanut unta yhtä helposti. Hän ei ennen ollut maannut tässä huoneessa, jossa hänen äitinsä oli kuollut. Sellainen muisto ei ole omiansa unettamaan, ei ainakaan sellaisena yönä kuin tämä. Oli juuri ollut täysikuu, mutta kun taivas oli pilvessä, ei kuutamostakaan ollut suurta apua. Ulkona satoi ja tuuli vonkui ja humisi. Salamat tuon tuostakin himmeästi valaisivat huonetta, jonka ikkunat olivat peitetyt paksuilla verhoilla.

Irene makasi siis hereillään, muistellen kaikellaisia pieniä ja mitättömiä asioita, jotka kuitenkin olivat hänelle suuren arvoiset. Muistipa hän senkin kerran, kun Harald oli sanonut että hänestä Irenen nähdessään tuntui ikäänkuin yölliset pilvet olisivat antaneet sijaa siniselle taivaalle ja kirkkaille tähdille. Ja Irenen silloin sanoessa: Te imartelette minua, hän oli vastannut: vain tämän ainoan kerran. Tämä vastaus oli lrenelle niin mieluisa, kun se todisti hänen täyttä totta tarkoittavan. Ja lupauksensa hän oli uskollisesti pitänyt, sillä sittemmin ei hän ollut häntä imarrellut. Mutta miten lienee ollutkaan, Irene oli kuitenkin pahoillaan siitä ettei hän ollut rikkonut lupaustansa. Tyttö olisi niin mielellään suonut, että hän vieläkin olisi häntä imarrellut.

Tämä pani hänet miettimään ja hän kysyi itseltään: rakastanko häntä? Tuota samaa oli hän usein ennenkin kysynyt ja saanut vastaukseksi empivän: en. Mutta tällä kertaa tykytti hänen sydämensä entistä kovemmin ja nyt hänen täytyi samaan kysymykseen vastata myöntäen. Ja sitä seurasi toinen kysymys: rakastaakohan hänkin minua? Kainosti hän vastasi tähän kysymykseen: _kenties!_, ja ikäänkuin asia sillä olisi ollut taattu hän miltei tietämättänsä teki vielä kolmannenkin kysymyksen: Pääsemmeköhän koskaan nai...? Mutta samassa hänen mieleensä muistui v. Assar ja hän säikähti. Hän muisti vielä isänsäkin ja pelästyi yhä pahemmin. Ihanat tuulentuvat, joita hän niin kevyesti ja vaivattomasti oli rakennellut, sortuivat samassa maahan.

Sydämen ankara sykintä pani hänen ajatuksensa sekaisin ja hänen päänsä oli täynnä epäselviä mielikuvia. Sänky esirippuineen tuntui hänestä haudalta, johon hän oli elävältä haudattu. Tämä ajatus oli vähällä tukahuttaa hänet, hän hyppäsi pois vuoteesta, puki ylleen ohuen yöpuvun ja meni lähimmän akkunan luo. Saadakseen vähän enemmän valoa huoneeseen hän veti rulla-akuttimen ylös ja istahti akkunan viereen, haihduttaaksensa ajatuksiaan pilvien ja salamain katselemisella.

Mutta kun se ei onnistunut, siirtyi hän toisen akkunan luo, kiertämättä kuitenkaan akutinta ylös. Hän vain pisti pienen päänsä akkunan ja akuttimen väliin ja alkoi katsella ulos niinkuin äskenkin. Ja nyt se onnistui paremmasti.

Ensin hän kuitenkin kuunteli viereisissä huoneissa makaavien hengitystä ja erotti selvästi jokaisen hengityksen erikseen. Vaikka rouva Orrberg makasi kauempana kuin muut, kuului hänen hengityksensä kovemmin kuin toisten, sillä hän kuorsasi nukkuessaan. Pikku Ullan hengityksen Irene tunsi hyvin: se kuulosti hiljaiselta ja ikäänkuin vähän sortuneelta. Stella taas hengitti hiljaa ja tyynesti.

Stellasta ajatukset väkisinkin siirtyivät Haraldiin, mutta kun samassa salama leimahti, valaisten taivaanrannan tulipunaisella hohteella, niin hän taas unohti Haraldin ja rupesi harkitsemaan tuon luonnonilmiön syytä ja alkuperää. Irenen fysiikan-tiedot eivät suinkaan olleet perinpohjaisia, mutta hän oli kuitenkin joskus lukenut jonkin kirjasen, jossa näitäkin asioita kosketeltiin.

Hän muisti jonkun sanoneen tämän välähdyksen johtuvan sangen etäällä tapahtuneesta ukkosenpurkauksesta, jonka jylinää emme kuule, mutta jonka hohteen erotamme tummalla yötaivaalla. Toiset arvelevat, että salaman saavat aikaan ilmassa palavat ainekset, joko sähkön vaikutuksesta tai ilman sitä. Kumpi käsitys lienee oikea? Luulta, että milloin toinen, milloin toinen on oikeassa.

Nyt hän kuuli Stellan hengittävän vähän kovempaa. Irene siirtyi pois akkunasta ja asettui istumaan sen vieressä olevalle tuolille. Stella puhui unissaan:

— Se sopii mainiosti. Harald ja Irene.

Noin hän varmaankin oli puhuvinaan pastorille. Ja kuinka se olikaan Irenestä mieluista!

Kauvan hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa iloita niistä suloisista tunteista, joita Stellan unissaan puhuminen hänessä herätti, sillä kohta sen jälkeen hän oli kuulevinaan, että jotakin ovea hiljaa avattiin. Hän katsahti sinnepäin, mistä tämä ääni kuului, ja näki huoneen perimmäisessä nurkassa seinän avautuvan.

Huone oli pitkä ja kapea nurkkahuone, jossa oli kolme ikkunaa, mitkä kaikki olivat pidemmällä seinällä, joka oli osa rakennuksen päädystä. Tähän kuuluivat myös nuo toisessa kerroksessa olevat kaksi makuuhuonetta, joista jo olemme puhuneet. Sänky oli lyhyemmällä seinällä, mikä taas oli osa rakennuksen pääsivua. Irene istui siis sen akkunan vieressä, joka oli lähimpänä Stellan makuuhuonetta. Ja viistoon hänestä hän nyt näki seinän ikäänkuin aukenevan.

Aukosta astui sisään haamu, joka sai hänen verensä hyytymään. Ulkomuodoltaan se voitti kaikki pahat peikot ja aaveet, joista hän lapsuudessaan oli kuullut kerrottavan. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena Irene istui loukossaan, voimatta huutaa tai liikahtaa paikaltaan. Hän voi kuitenkin katsella ja silmillänsä seurata aaveen liikkeitä, sillä ikkunasta, jonka akuttimen hän oli kiertänyt ylös, tuli sen verran valoa, että hän saattoi erottaa kaikki.

Haamu astui vuoteen luo ja, vedettyään verhot syrjään, näytti hakevan sieltä jotakin. Sitten hän veti verhot jälleen sängyn eteen ja näytti olevan kahdenvaiheilla, mitä nyt olisi tehtävä. Yht'äkkiä valaisi salama huoneen ja nyt se huomasi Irenen, joka oli istunut piilossa pimeässä nurkassa. Nopeasti se lähestyi tuota valkoista esinettä, jonka se oli havainnut.

Mutta silloin Irene tointui. Yhdellä harppauksella hän syöksyi Stellan huoneeseen. Ovi, jonka hän paiskasi jälestään kiinni, pelasti hänet kaikesta vaarasta, kun sen avain oli hiljakkoin kadonnut.

Kovasti kirkaisten vaipui Irene pyörtyneenä lattialle. Nyt vasta hän oli voinut huutaa.

— Mitä siellä, mikä on hätänä? kysyi unenhorroksissa rouva Orrberg — oliko se Irene neidin ääni? Mitä on tapahtunut?

— Ei mitään muuta, kuin että näin pahaa unta, vastasi Irene, virottuaan tainnoksistansa.

— Enkö varoittanut teitä sinne menemästä? Kun tiesi olevansa niin perin arka, niin mitä tarvitsi ryhtyä sellaiseen! Oma syy, kuka käski mennä!

— Tule tänne meidän viereemme, Irene kulta! Mahdumme kyllä, yksi kummallekin puolelle pikku Ullaa, kuului Stellan ääni.

Irene ei vastannut heti, vaan näkyi miettivän. Vihdoin hän vastasi:

— Niinkuin tahdot, Stella! Mutta sinun täytyy maata seinän puolella.

— Koska sinä tottelet minua, niin minäkin tottelen sinua, vastasi Stella.

Väsymys, joka aina seuraa suurta mielenliikutusta, vaikutti, että Irene ennen pitkää vaipui syvään uneen.

* * * * *

Irene heräsi kuitenkin ennenkuin Stella, joka, valvottuaan tavallista hiukan myöhempään, nyt aamulla veteli unia sitä pidempään. Surumielin Irene katseli häntä ja Ullaa, jotka niinkuin kaksi enkeliä makasivat siinä vierekkäin.

Sen, että rouva Orrberg jo aikoja sitten oli noussut, ymmärtänee jokainen emäntä, joka suvaitsee lukea tätä kertomusta. Kukaan ei siis huomannut, että Irene jo kello seitsemältä poistui huoneesta.

Rohkeasti hän astui huoneeseen, jossa alkuyöstä oli maannut, ja kauan tutkittuaan hän löysi pienen salaoven. Vaikka hän usein oli ollut tässä huoneessa, niin ei hän koskaan ennen ollut sitä huomannut, mikä osoitti, että tämä salaovi oli hyvin taitavasti seinään sovitettu.

— Siis se ei ollutkaan mikään aave, arveli Irene itsekseen — sellaiset eivät tarvitse ovia. Ihminen se vain oli.

Hänen täytyi mennä muutaman huoneen läpi, ennenkuin tuli saliin. Kaikki pahat ajatukset poistaaksensa, hänen teki mieli soittaa.

Saliin tultuaan hän kummastukseksensa näki Haraldin, joka oli tullut porstuanpuoleisesta ovesta. Irene ei tietänyt, että Harald oli pyytänyt vapaaherralta luvan saada joka aamu kello seitsemästä kahdeksaan, ennenkuin hänen opetustuntinsa alkoivat, tulla alas saliin soittamaan.

— Näytte ihmettelevän, että minä olen täällä. Jo neljänä päivänä olen ollut täällä joka aamu.

— Sitä en ole kuullut. Tulin tänne samassa tarkoituksessa kuin ehkä tekin... tulin soittamaan.

— Siitä syystä kai olitte niin epäkohtelias, että jätitte vieraanne yksin?

— Hän nukkuu vielä.

— Mutta olen kuullut, ettette koskaan nouse näin varhain. Miksikä nyt?

— Älkää olko niin utelias, sanoi Irene, silmäillen nuottilehteä.

— Vain tämän yhden ainoan kerran, vastasi Harald.

Kuullessaan tämän vastauksen, joka muistutti hänelle erästä toista kertaa, Irene tunsi veren nousevan poskilleen. Hän joutui siitä hämilleen ja aikoi rientää pois salista, mutta Haraldin rukoileva ääni esti hänet menemästä.

— Älkää nyt vielä menkö. Älkää toki, hyvä Irene neiti!

Haraldin ääni oli niin rukoileva ja neidiksi puhutteleminen, joka muutoin tavallisesti poistaa kaiken tuttavallisuuden, vaikutti Ireneen kummallisella tavalla, vaikka se ei ollut edeltäpäin mietittyä.

— Eihän teillä olekaan minulle mitään sanottavaa, sanoi hän, koettaen kääntää asian leikiksi, koska Harald ei näyttänyt aikovan katkaista äänettömyyttä.

— Ei olekaan. Mutta jos uteliaalla kysymykselläni vähänkään loukkasin teitä, niin pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi.

— Ei, ei, enhän minä sitä tarkoittanut, vastasi Irene. Vastustamattoman halun pakoittamana hän sitten jatkoi:

— Onkohan mielestänne siinä mitään pahaa, että nuori tyttö, jolla ei tähän asti ole ollut ketään, johon turvautuisi, hädässään uskoutuu sellaiselle, johon hän voi luottaa? Näen silmistänne, että vastaatte: "ei". Mitä minulla on sanottavaa, ei kentiesi ole niinkään tärkeätä, mutta ainakin olette te ainoa, jolle uskallan sen ilmoittaa. Toivon, että minua oikein ymmärrätte ja... annatte minulle anteeksi.

Ja nyt kertoi Irene yön tapaukset, Iisäilemättä mitään, kertoen asian sellaisenaan ilman selityksiä ja arveluja.

Harald tarttui hänen käteensä, puristaen sitä lämpimästi, ja kun hän tiesi pastorin pian tulevan hänen soittoaan kuuntelemaan, niin hän palasi ullakkokamariinsa,' jotta hänen ei tarvitsisi soittaa, kun se ei nyt häntä haluttanut. Pastori istui piirrellen paperille erästä nimeä, jota hän näytti Haraldille. Mutta kun tämä ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, niin pastori kysyi, mitä hän nyt ajatteli.

— Mietin vain, ilmoitanko sinulle heti mikä mieltäni painaa, vai teenkö sen tuonnempana. Olen myös kahden vaiheilla, sanonko siitä kaikki vaiko ainoastaan osan ja olisiko parempi puhua totta vai vähän valehdella..

Pastori oli niin ihmeissään, ettei tullut puhuneeksi mitään. Vasta oltuaan hetken ääneti, hän vastasi:

— Sano niin vähän kuin mahdollista, kun se vain on totta.

— _Niin vähän kuin mahdollista_ on tässä suhteessa sama kuin _kaikki mikä on tarpeen_ ja se kuuluu näin: _Anna tämän olla ainoan kerran, jolloin lasket Stellan tähän harmaaseen linnaan, tähän kuoleman kotiin._ Ja nyt ole n sanonut sanottavani. Pitkältä sitä ei ollut, mutta kaikki mitä tarvitaan.

— Enempää en pyydä tietääkään, ja mitä Stellaan tulee, niin siinä on kylliksi.

— Luultavasti saat vast'edes kuulla enemmän, kun olen ehtinyt tarkemmin punnita asiaa, taikka jos jotakin tapahtuu, mikä tekee sen tarpeelliseksi.

Pastorin ja Haraldin välillä oli sellainen ystävyys ja keskinäinen luottamus, että edellinen sanoessaan, ettei hän tahtonut saada tietää enemmän, ei ollenkaan puhunut liikoja. Hän ei edes ryhtynyt arvelemaan, mikä vaara mahtoi Stellaa uhata, vaan luotti lujasti Haraldin sanaan, tietäen, että se oli jotakin pahaa. Hän ei vihjaissut siitä Stellallekaan, ei edes silloin, kun tämä heidän paluumatkallaan kertoi, ettei hän enään ensinkään pelännyt tuota harmaata linnaa. Mutta vaimentaakseen hänen haluaan käydä vast'edes Ireneä tervehtimässä, pastori keksi hyvin tepsivän keinon, sanoen puoliksi surullisesti, puoliksi leikillään:

— Mutta luuletko, Stella, että nyt on minun vuoroni kammota sitä?

— Oikeinko totta? ihmetteli Stella. Silloin minäkin rupean taas pelkäämään. Ja jos olisin maannut yksin siinä huoneessa, missä Irene makasi, niin en varmaankaan kuten äsken olisi pelkäämättömyydestäni kerskaillut. Sillä yöllä Irene tuli luokseni eikä enää mennyt sinne makaamaan. Varmaan siinä huoneessa näkee pahoja unia... Antakaa anteeksi, Erkki, mutta nyt minua jälleen alkaa kammottaa. Ja jos tekin pelkäätte... niin silloin minä vasta rupeankin pelkäämään.

Pastori ei tahtonut mennä pidemmälle. Stellan suloinen ääni, herttainen suu ja ilme hänen silmissään ihastuttivat pastoria niin suuresti, että hän unohti kaiken muun. Eipä hän tullut huomanneeksi sitäkään, että Stella oli mitä kuuliaisin lapsi, joka pienimmissäkin asioissa noudatti hänen tahtoansa, ollen samalla kertaa sekä hänen hallitsijattarensa että orjansa.

Emme tahdo lopettaa tätä lukua tekemättä seuraavaa huomautusta. Yksi tässä kertomuksessa esiintyvistä henkilöistä oli nähnyt aaveen, toinen sai siitä aihetta kaikenlaisiin epäluuloihin ja tietämättänsä niiden syytä, otti kolmas noudattaaksensa hänelle annettuja varoituksia. Neljäs, jota tämä kaikki koski, ei tiennyt koko asiasta yhtään mitään.

IX.

ERÄÄN KÄVELYRETKEN SEURAUKSET.

Pastori ja Stella istuivat eräänä iltapäivänä kappalaistalon yksinkertaisessa salissa. He olivat juuri lopettaneet maantieteen opetustunnin. Pastori ei tosin pitänyt maantiedettä oppilaallensa tärkeämpänä kuin muitakaan tieteitä, jos sitä tieteeksi edes voikaan nimittää. Mutta kun Stella kerran oli pyytänyt häntä selittämään, mitä seinällä riippuvalla kartalla tehdään, oli hän ruvennut hänelle opettamaan yleisiä maantieteellisiä asioita. Stellalla oli erinomaisen hyvä muisti ja muutamassa päivässä hän jo oli oppinut monen maan ja meren nimet. Pastorin huomattua, millä innolla hänen kasvattinsa seurasi näitä opetuksia, hän alkoi lukea hänen kanssansa maantiedettä oppikirjastakin. Alkeet hän kuitenkin nyt kuten aina tahtoi itse opettaa, koska se oli Stellasta mieluisampaa, hän kun kyllä ymmärsi suullisen sanan, varsinkin jos se lähti rakkaan opettajan suusta, vaikuttavan kaikkia kirjoja tehokkaammin.

— Sanonko, minkä vuoksi niin kernaasti tahtoisin oppia maantiedettä? Minun on tunnustettava, että olen ollut paha ja tottelematon ystävälleni.

— Kuinka niin, lapseni? Ehkä et olekaan ollut niin paha, koska näytät noin veitikkamaiselta.

— Olen tehnyt jotakin, johon minun enään olisi pitänyt pyytää teiltä lupa. Menen heti noutamaan kirjan, jonka olen varastanut huoneestanne ja jota siellä teidän poissa ollessanne olen vähän silmäillyt.

Hän palasi pian, tuoden muassaan muutaman osan Nösseltin historiaa naisia varten, ja vilkaisi kysyvästi pastoriin, ikäänkuin odottaen nuhteita. Mutta kun niitä ei tullutkaan, hän katsoi tarpeettomaksi pyytää anteeksi, sanoihan vain selitykseksi:

— Ymmärrättehän, että tässä puhutaan valtakunnista ja kaupungeista, joista en ollenkaan tietänyt, missä ne ovat. Nyt tiedän jo montakin.

Pastori oli kyllä huomannut, että jotkut niteet Nösseltin historiaa olivat poissa ja oli tietysti niiden katoamisesta epäillyt Stellaa. Mutta siitä oli hän vain mielissään, varsinkin kun nyt huomasi, etteivät nämä enään olleetkaan kaksi ensimäistä nidettä, vaan molemmat seuraavat, mikä osoitti tytön vakavasti ja järjestelmällisesti harjoittavan lukemistansa.

— Mutta kuinka olet saanut selvän vuosiluvuista?

— Tarkoitatte kai niitä, jotka kirjoitetaan numeroilla? Niin, pyysin vanhaa Reginaa avukseni. Hän opetti minulle numerot ja luvut tuhanteen asti, joka kirjoitetaan ykkösellä ja kolmella nollalla... näin... Hän arveli, ettei tarvitse osata sen enempää. Ensi nidettä lukiessani en ymmärtänyt numeroista mitään, mutta hauskaa se kumminkin oli.

Pastori nauroi ja lupasi pian ruveta kiusaamaan häntä laskennon opetuksella. Tähän asti se oli jäänyt tekemättä, mutta nyt hänen täytyi myöntää laskennon olevan tärkeimpiä oppi-aineita, jotta Stellasta ei tulisi aivan epäkäytännöllinen nainen. Hän ei ollut tullut kysyneeksi, osasiko kasvattinsa edes laskea rahoja, sillä tuskinpa nuorallatanssija-seurueessa oli hänelle annettu siihen tilaisuutta.

Milloin ilma oli kaunis, oli pastorilla aina hämärän aikana tapana käydä kävelemässä kirkolle päin. Oltiin lokakuun lopussa; lunta ei ollut vielä maassa, joka kuitenkin oli jäätynyt kovaksi, niin että oli hyvä kävellä. Stella aikoi vain kääriä ympärilleen saalin, mutta kun pastori huomautti, että ulkona puhalsi kylmä viima, heitti hän kaapun yllensä.

Olemme huomanneet, että pastori mielellään otti osaa pieneen pilaan ja sellaiseenkin keskusteluun, jossa ei kosketeltu uskonnollisia asioita. Mutta hänen tavanmukaisella kävelyllään kirkolle päin johtui puhelu molempain huomaamatta aina hengelliselle alalle.

— Niiden, jotka kaiken ikänsä ovat saaneet käydä kirkossa ja yhdessä seurakunnan kanssa ottaa osaa jumalanpalvelukseen, tulisi todellakin kiittää Jumalaa, sanoi Stella. — Minun suhteeni tähän asiaan on hyvin kummallinen, minulla kun vielä on kahdeksan kuukautta jälellä, ennenkuin olen saanut nauttia kaikista vuoden sunnuntai- ja juhlapäivistä. Niistä on jokainen oleva minulle ihan uusi. Nyt tulee pyhäinmiestenpäivä, jolloin saan kuulla teidän vielä laveammalti kuin eilen illalla selittävän kahdeksaa autuutta.

— Kuulin sinun kerran sanovan, että kernaammin kuulet minun saarnaani kuin kenenkään muun papin. Mistä se johtuu?

— Se ei riipu siitä, että pidän teistä enemmän, enkä saarnatessanne edes muistakaan, että juuri te seisotte saarnastuolissa. Mutta tuntuu ikäänkuin puhuisitte omasta kokemuksestanne. Kyllä toisetkin papit osaavat oikein selittää, mutta silti tuntuu ikäänkuin he eivät käsittäisi asiaa yhtä hyvin kuin te.

Jos itsekkäisyys oli antanut aihetta pastorin kysymykseen, niin se Stellan näin vastatessa hävisi kokonaan. Sillä suora ja vilpitön kiitos nöyryyttää ihmistä, niinkuin raamatussa puhutaan hengellisesti nöyristä.

Taivas oli jo tähtien peitossa ja sattuivatpa he näkemään tähdenlennonkin.

— Irene kertoi minulle, että jos tähden pudotessa muistaa toivottaa itselleen jotakin, niin se käy toteen, sanoi Stella. Onko paha uskoa sellaista? Onko siinä mielestänne jotakin taika-uskoa ja syntiä?

Tällaisia kysymyksiä kuullessaan pastori usein joutui ristiriitaan itsensä kanssa. Nytkin hänen toiselta puolen oli taisteltava lapsellisia taikaluuloja vastaan, joista nuori tyttö ei kernaasti olisi luopunut, ja toiselta itseänsä vastaan, hän kun ei kokonaan voinut olla luottamatta aavistuksiin ja muihin sellaisiin. Kuitenkin hän vastasi:

— Jos tosissaan sellaista uskoo, niin se on synti. Mutta jos vain on sitä uskovinaan, niin siinä ei ole mitään pahaa. Toivotitko nytkin itsellesi jotakin?

— Toivotin kyllä. Mutta... ei... sitä en sano teille. En, vaikka mikä olisi.

Ensi kerran Stella kieltäytyi ilmaisemasta hänelle ajatuksiansa ja tästä pastori niin ällistyi, ettei hänkään tullut mitään sanoneeksi. Ehkä Stellan vastaus johtui jonkinmoisesta epäselvästä ja kainosta aavistuksesta siitä, että hän ainakin yhdessä suhteessa oli pastorista riippumaton nainen, ja kentiesi tämä vastaus hänessäkin herätti samallaisen aavistuksen, ehkäpä vielä selvemmässä muodossa.

He näkivät jälleen tähdenlennon, jolloin Stella sanoi:

— Tiedättekö mitä nyt toivoin? Olisinpa suonut, etten viime kerralla olisi itselleni mitään toivonut koska sillä ehkä pahoitin teidän mielenne. Mutta nyt kuitenkin toivoin, etten koskaan maailmassa tuottaisi teille, hyväntekijälleni, minkäänlaista surua.

Ei pastori nytkään saanut vastatuksi, olisipa vain suonut, että tähdet olisivat ilmoittaneet Stellalle sen, mitä hän ei kyennyt ilmaisemaan.

He olivat seisoneet paikoillaan kauan aikaa, mutta nyt he verkalleen alkoivat astella kotiin päin. Stella puhkesi taas puhumaan:

— Eiköhän tähtitieteen, jota te nimitätte astronomiaksi, pitäisi olla lähimmässä yhteydessä jumaluusopin kanssa?

— Ymmärrän kyllä, mitä tuolla tarkoitat. Mutta Jumalahan on ihmeellinen kaikissa töissään ja kaikkivaltiaalla voimallaan hän on luonut puut ja kukat, ihmiset ja eläimet. Eikä taivas ja tähdet, paremmin kuin mikään muukaan paikka, ole hänen asuntonsa, sillä hän on joka paikassa läsnäoleva.

— Mutta eikö Jumala asu taivaassa? Niinhän vapahtajamme itse on meille opettanut.

— Vapahtajan vaeltaessa ihmisen muodossa täällä maanpäällä hänellä myös oli inhimilliset ajatukset ja tunteet, vaikka hän olikin ilman syntiä. Ja opettaessaan ihmisille autuuden tietä, hän käytti sellaisia vertauksia ja kuvauksia, joita nämä voivat käsittää. Kuitenkaan hän ei taivaalla, joka on Jumalan ja autuaitten asunto, tarkoittanut tätä näkyväistä taivasta, josta hän on sanonut, että sen pitää katoaman yhdessä maan kanssa, vaan näkymätöntä ja käsittämätöntä autuaitten yhteyttä, jota ei mikään silmä ole nähnyt, eikä mikään korva kuullut ja joka ei ole astunut yhdenkään ihmisen sydämeen.

— Mutta emmeköhän pidäkin taivasta Jumalan asuntona sen vuoksi, että se on ihanin paikka, minkä tiedämme?

— Luultavasti. Mutta tällaisiin kysymyksiin on vaikea vastata, koska vastaukset yksinomaan riippuvat jokaisen eri ihmisen omasta mielipiteestä. Koska Jumala ei ole katsonut hyväksi ilmoittaa sitä meille pyhässä sanassaan, vaan sen sijaan, jos uskomme hänen armolupauksiinsa, on luvannut, ettei hän hylkää meitä, vaan vastaanottaa meidät ikäänkuin hyvät lapset taivaaseensa, niin siinä on kylliksi, että toivomme uskossa.

Ja pastori puhui oikein. Tosin hän olisi voinut vastata Stellalle omakohtaisen käsityksensä mukaan, mutta koska hän ei itsekään ollut aivan selvillä asioista, jotka käyvät yli ihmisen ymmärryksen, niin miksikä hän rupeaisi sellaista Stellalle tyrkyttämään, se kun kentiesi olisi johtanut hänet uskosta mietiskelyihin, ehkäpä epäilyksiinkin. Parempi vain saada hänet hylkäämään tyhjän aprikoimisen, joka on epäilyksen alku ja juuri, sanalla sanoen, saada hänet yksinkertaisesti uskomaan. Ja tässä hän onnistuikin, sillä Stella oli heti valmis luopumaan päätä huimaavista tutkimuksistaan, joihin oli ollut syventymäisillään, luottaen täydellisesti hänen sanoihinsa. Onnellisena hän hymyili kasvattajalleen, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, pitäen itseään kuitenkin aivan halpana ja mitättömänä. Tarttuipa hän vielä hänen käteensäkin, molemmin käsin sitä puristaaksensa, jota hänellä ei yleensä ollut tapana tehdä.

He olivat nyt tulleet tienristeykseen, josta tie haaraantui kolmelle eri taholle. Yksi näistä teistä oli kuitenkin vain polku, jota kuljettiin pappilaan. Stella jäi tähän seisomaan ja sanoi:

— Kentiesi te ette pidä ennustuksista ja aavistuksista, mutta tätä paikkaa minä kammoksun.

— Ehkäpä jonkun ennustuksen johdosta? Kerropa se minulle.

— Niin, ennenkuin tiesin, mitä astronomia on, olin jo saanut jotenkin selvän käsityksen astrologiasta. Ette tosin ole sitä minulle koskaan selittänyt, mutta tiedän kuitenkin, että se on tähdistä-ennustamistiede.

— Tuskinpa sitä voinee tieteeksi sanoa, korkeintaan taidoksi, oikaisi pastori.

— Sama se. Olkoon vain taito.

— Taikka luulottelutaito, lisäsi pastori.

— No, olkoon niinkin. Mutta nytpä ette enää saa minua oikaista, nyt tahdon kertoa... Ilveilijäjoukossa oleskeli yhteen aikaan hyvin kummallinen, Giuseppe Fiamma niminen mies. Muuten hän oli hyvin siivo ja surumielinen, ja kun hän osasi ennustaa tähdistä, pitivät toiset häntä suuressa arvossa.

— No, mitä hän siis ennusti sinulle?

— Otettuaan käsille kummallisen koneen, jossa piikit olivat olevinaan tähtiä, hän meidän ollessamme kahdenkesken ryhtyi minulle ennustamaan: "Stella, sinä tähtien tytär, hän puhui; täällä maan päällä kohtaavat sinua monet vaarat, joita tähdet sallivat sinun torjua. Niin, näenpä että olet pääsevä niistä kaikista. Myrskystä ja sekasorrosta olet pääsevä tyyneen satamaan. Elleivät tähdet sinua suojelisi, olisi sinulla syytä pelätä asumatonta seutua, harmaata linnaa ja kolmihaaraista haarukkaa". Näin hän puhui ja minä otin hänen ennustuksensa enemmän huomiooni kuin muiden, jotka myös tähdistä olivat minulle aivan toista ennustaneet. Sillä hän piti minusta ja oli niin vakava ja synkkä... Ja onpa hänen ennustuksensa tuosta asumattomasta seudusta jo käynyt toteen... se oli suo, johon vajosin. Ja muistellessani Giuseppen ennustusta, olen myös pelännyt Ristilää, jota nimitänkin harmaaksi linnaksi. Ja nähdessäni nyt tämän tienristeyksen, se muistuttaa minulle kolmihaarukkaa.

Kuten jo kerroimme, oli se yksi pastorin heikkoja puolia, ettei hänkään täydellisesti voinut olla luottamatta aavistuksiin ja muihin sellaisiin. Stellan kertomus ja vielä enemmän hänen johtopäätöksensä ja pelkonsa tekivät siis häneen kamalan vaikutuksen ja hellästi hän veti tytön puoleensa, ikäänkuin häntä suojellaksensa.

Samassa pamahti pyssynlaukaus ja Stellan hento vartalo nojautui raskaasti häntä vastaan.

— Tuohon sattui, kuiskasi tyttö heikosti — katsokaa, tuohon.

Kuului nopeasti poistuvia askeleita, mutta niistä pastori ei nyt joutanut huolimaan.

— Painakaa kätenne tähän, pyysi Stella.

Hän pisti kätensä hänen kappansa alle ja lämmin verivirta sai sen heti punaiseksi.

Verenvuotoa estääksensä hän painoi kätensä lujasti haavalle ja ilokseen huomasi, että se lakkasi vuotamasta. Sitten nosti hän tytön syliinsä ja alkoi varovasti kantaa kotiin päin. Kysymykseensä, tekikö tyttöön kovasti kipeätä, hän ei saanut vastausta ja rientäen hän pian oli saapunut kotiin, jossa laski rakkaan taakkansa tytön omaan vuoteeseen.

Sitten hän heti pani noutamaan lukkaria, joka oli seudun ainoa haavalääkäri, ja vaikka tämän taito olikin hyvin epätietoinen, hän kuitenkin päätti jättää sairaan toistaiseksi hänen hoidettavaksensa. Sillä välin hän vanhan Reginan avulla hyvin varovasti koetti riisua Stellan yltä vaatteet, kastaen vedellä hänen ohimoitaan ja käyttäen kaikellaisia pieniä kotilääkkeitä, joista ei ainakaan ollut vahinkoa, elleivät suuresti auttaneetkaan. Kaikki heidän puuhansa olivat kuitenkin pastorin mielestä aivan turhia nyt, kun jokainen silmänräpäys oli kallis.

Kaikeksi onneksi lukkari muutaman minuutin kuluttua saapui. Hän ryhtyi heti tutkimaan haavaa ja huolettomasti ja itsetietoisesti kuin mikäkin oppinut lääkäri hän ilmoitti, ettei haava ole niin vaarallisen laatuinen, että kuolema siitä seuraisi. Luoti oli vasemman lapaluun alitse tunkeutunut sydämen läheisyyteen. Jos se olisi kulkenut suoraan, niin se olisi lävistänyt sydämen ja tappanut heti paikalla, mutta nyt se ei ollut niin syvässä, että olisi ollut mitään erityistä pelon syytä. Verenvuodosta nuori neiti kuitenkin oli käynyt niin heikoksi, että hän pitkät ajat saisi potea vuoteessaan.

Pastori oli niin tyrmistynyt, ettei saanut sanoneeksi vastaan, vaikka lukkari käyttikin sellaisia parannuskeinoja, joita hän ei muuten olisi hyväksynyt. Lukkari nimittäin aukaisi Reginan panemat siteet, antaaksensa muka veren vapaasti vuotaa, kunnes mielestänsä kaikki ruma ja hyytynyt veri oli haavasta poistunut. Vasta sitten hän ryhtyi asettamaan omia siteitään, joihin oli sivellyt jotain salaperäistä rohtoa, ja vakuuttaen, että yöksi ei tarvitsisi tehdä muuta, hän välinpitämättömänä läksi tiehensä. Vaikka vanha Regina hiukan mutisikin, niin pastori ei kuitenkaan estänyt häntä menemästä.

Hän laskeutui polvilleen sängyn viereen ja kuunteli sairaan hengitystä. Vielä hän hengitti, joskin hiljaa ja heikosti. Mitä hän olisikaan antanut, jos Stella olisi herännyt horroksistaan, aukaissut silmänsä, sanonut jotakin.

Mutta vaikka hän niin sydämestään sitä toivoi, rukoillen hartaasti Jumalaa, niin kesti monta tuntia ennenkuin Stella vihdoin aukaisi silmänsä ja kysyi:

— Missä olen?

— Oma Stellani, puhutteli pastori häntä.

— Ystäväni luona olen. Täällä kernaimmin kuolenkin.

— Ei, Stella, sinun pitää elää.

Vaikka Erkki oli pappi, vieläpä parhaimpiakin, niin hän ei nyt olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan kuolemasta. Ja jos hänen nyt olisi pitänyt valmistaa joku kuolemaan, niin hän ei olisi sitä voinut. Nyt hän ei ollutkaan pappi, vaan ihminen.

Ja mitäpä hänen valmistuksensa tällä hetkellä olisikaan hyödyttänyt? Ja olisiko Stella sellaista kaivannutkaan?

Vaikka hän niin mielellään olisi kuunnellut tytön heikkoa ääntä, niin hän kuitenkin rupesi häntä estelemään.

— Älähän, pikku Stellani, yritäkään sanoa mitään. Puhu niin vähän kuin mahdollista.

— Siirrä päänalus alemmaksi, pyysi Stella hymyillen.

Vähitellen hän vaipui uneen, joka ei pastorista enää näyttänyt niin kuolemantapaiselta. Hän pyysi Reginaa sammuttamaan kynttilän ja istuen matalalla tuolilla sängyn vieressä, hän nojasi päätään Stellan päänalukseen ja vaipui hänkin vihdoin unentapaiseen horrostilaan, kiitettyään ensin Jumalaa, jonka johdatuksesta hän oli kehoittanut Stellaa pukeutumaan talvikappaansa ja sittemmin vaaran hetkenä vetänyt hänet lähelleen. Jos Stella siis jäi henkiin, niin hänen pelastuksensa riippui yksinomaan näistä kahdesta seikasta, koska paksu päällysvaate oli ehkäissyt luotia tunkeutumasta täydellä voimallaan hänen ruumiiseensa ja sen suora kulku sitäpaitsi oli tullut sillä estetyksi, että pastori juuri silloin sattui sieppaamaan tytön syliinsä. Vielä pastorin nukkuessa oli tämä kaikki hänen mielessään.

Regina tosin koetti kauan pysyä hereillä, mutta kun hän ei huomannut sairaassa mitään erinomaisempaa, niin hän ei enää taistellut vastaan, vaan vaipui virkistävään uneen, mikä olikin hänen väsyneelle ruumiilleen hyvään tarpeeseen.

Näistä kolmesta kuitenkin Stella nukkui sikeintä ja levollisinta unta.

X.

ODOTTAMATTOMAN ONNEN VAIKUTUS.

Niin vähän lukenut ja oppinut kuin olikin, lienee lukkarilla kumminkin tässä suhteessa ollut jonkinmoista kokemusta, taikka sattuiko hän muuten oikein arvostelemaan sairaan tilan, mutta ainakin kävi niinkuin hän oli ennustanut. Stellan haava ei ollut kuolettavaa laatua, mutta verenvuodosta ja ehkä myös säikähdyksestä hän sairastui lavantautiin, joka oli hyvin pitkällinen ja hivuttava. Valtasuoni tykytti heikosti ja hengitys kävi hitaasti ja vaivalloisesti. Joskus houraillessaan hän ei milloinkaan käyttäytynyt rajusti ja väkivaltaisesti.

Pastori oli lähettänyt noutamaan lääkäriä, selittäen kirjeessään taudin laadun sekä syyn, jota lääkäriä maalle haettaessa ei kuitenkaan koskaan pitäisi tehdä. Tämäkin vain neuvoi joitakin vahvistavia rohtoja, kirjoittaen, ettei tauti ollutkaan vaarallinen.

Tämä rauhoitti pastoria ja hän katseli nyt vähemmän huolestuneena tytön kauniita kasvoja, jotka julma tauti oli muuttanut kalpeiksi ja kuihtuneiksi, ja kuunnellessaan tyynemmin hänen hengitystään, hän myös oli huomaavinaan, että valtasuoni tykytti vilkkaammin.

Astuessaan aamulla Stellan huoneeseen pastori ilokseen tapasi hänet istumassa päänalukseen nojautuneena. Tyttö oli pyytänyt Reginaa auttamaan yllensä tummanvärisen karttuunipuseron, josta pastori, kuitenkin mitään virkkaamatta, aina oli paljon pitänyt.

— Hyvää huomenta, Erkki, miltä mielestänne näytän uudessa puvussani?

— Mutta entä jos vaatteet jollakin tapaa ovat sinulle vaivaksi, Stella kulta! Ja eiköhän auringonpaistekin tee pahaa silmillesi?

Ja pastori aikoi peittää ikkunan isolla, tummalla saalilla.

— Ei, ei, antakaa olla! Herttainen päivänpaiste ei ollenkaan vaivaa silmiäni; se loistaa vain niin kauniisti viheriäisen ikkunaverhon läpi.

— Tuntuuko puhuminen sinusta hyvin vaikealta?

— Ei ollenkaan. Onko minun siis ennen ollut vaikea puhua? Enpä itse ole sitä tietänyt, mutta silmistänne näen, että niin kait se on ollut. Mutta nyt on jo aivan toisin. Oletteko siitä mielissänne?

— Olen, Stellani, kovasti mielissäni!

— Näin unta, että ystävämme olivat täällä. Miksi he eivät ole käyneet? Tottahan he tietävät, että olen sairastunut. Kylläpä he ovat pahoja!

— Irene on käynyt täällä kahdesti ja Harald melkein joka päivä.

— Vai niin, vai ovat käyneet. Enkä minä ole siitä mitään tiennyt. Luultavasti olen silloin nukkunut, ettekä te tahtoneet minua herättää. Mikä viikon päivä nyt on?

— Lauantai.

— Huomenna siis saarnaatte kahdeksasta autuudesta. Huomennahan on pyhäinmiesten päivä, enkä minä kykene lähtemään kirkkoon. Teko siellä saarnaatte?

— Olet jo kaksi viikkoa sairastanut. Pyhäinmiesten päivä on ollut ja mennyt.

— Joko siitä on niin pitkä aika? Kuluuko aika sairastaessa niin nopeasti? Te kai silloin saarnasitte, enkä minä saanutkaan sitä kuulla.

— Toinen pappi silloin saarnasi ja toinen saarnaa huomennakin.

— Kuinka te olettekaan hyvä! Ette ole saarnannut, kun minä olen ollut sairaana. Mutta nyt teidän täytyy totella minua.

— No, koetanpa totella.

— Saarnatkaa huomenna. Minähän olen vain yksi, mutta kirkossa niin monet teitä kaipaavat.

— Kuinka nyt voin sinua totella? En voi.

— Luuletteko painun kuolevan?

— En nyt enää sitä luule. Olet jo terveempi. Tuskallisesti hän koetti torjua tätä luuloa, joka jo vaikutti, että hänen äänensä vapisi ja hänen silmissään ilmeni pelkoa.

— Mutta silmänne näyttävät niin surullisilta; ehkä kuitenkin pelkäätte, että se voi tapahtua. Ja nyt vielä itkettekin! Te iso, vankka mies ja viitsitte itkeä. Hyi, hävetkää!

Sairaan pilanteossa on yleensä jotakin sydäntäsärkevää, joka saattaa ihmiset itkemään, mutta nyt kävi aivan päinvastoin. Pastori pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja koetti väkisin hymyillä. Mutta katsahtaessaan Stellaan, hän näki tämän ikäänkuin tervein suin naurahtavan ja nyt hänkin pakotta saattoi yhtyä nauruun.

— Jumala, joka on elämän ja kuoleman herra, tehköön niinkuin hänestä parhaalta näyttää. Olen tyytyvä Hänen tahtoonsa, sanoi pastori ikäänkuin itsekseen.

— Mutta jos nyt kuolen, Erkki... emmehän sitä tiedä... niin enpä mielelläni kuolisi, ennenkuin olen kysynyt teiltä jotakin. Miksi ette koskaan ole pyytänyt suudella minua?

Tähän kysymykseen, joka saattoi hänet ensin punastumaan ja sitten kalpenemaan, pastori ei vastannut ja Stella jatkoi:

— Taikka oletteko luullut, että olisin ollut sitä vastaan?

Aivan kuin oppilas opettajansa edessä oli pastori nyt tutkittavana. Ja samaten kuin koulupoika kyllä mielellään vastaisi kysymykseen, jos vain osaisi, niin samasta syystä jätti pastorikin tähän kysymykseen vastaamatta. Mutta Stella ei antanut hänelle rauhaa, vaan lisäsi:

— Ette vastaa kysymykseeni, joka teidän mielestänne kentiesi ei kaipaakaan vastausta. Vai kuinka?

— Oi, Stellani! Kysymyksesi kaipaa kyllä vastausta, mutta entä jos vastauskin muuttuisi kysymykseksi, niin kuinka sitten kävisi?

— En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte. Jopa unohdin mitä kysyinkin... muistoni ei enään ole yhtä hyvä kuin ennen... te kun aina sitä kehuitte... Mitä minä taas sanoinkaan? Mitä kysyin?

— Minäkin olen sen unohtanut, vastasi pastori.

Iloisesti hymyillen tyttö äkisti huudahti:

— Mutta nyt minä sen muistan jälleen!

Hän vaikeni hetkeksi ja hänen kalpeille poskilleen nousi vieno puna. Sitten hän uudelleen jatkoi:

— Kysyin miksi ette koskaan ole pyytänyt minulta suudelmaa ja ettekö luullut minun siihen suostuvan. Mutta kuulkaa, mitä sanon... Silloin olisin mielelläni _antanut_ teille suudelman, nyt _pyydän_ sitä.

Ja hän kohotti päätään päänalukselta, mutta kun toinen ei lähestynytkään, hän antoi sen jälleen vaipua takaisin.

Pastoria säikähytti tällainen autuus, jota hän ei koskaan ollut rohjennut ajatellakaan, paitsi ehkä joskus unissaan. Hän jäi liikkumattomana istumaan tuolilleen ja... kalpeni.

Stella sanoi nuhdellen:

— Ette huolinut, vaikka kohotin päätänikin!

Erkki kumartui, mutta veti äkisti päänsä takaisin, ennenkuin hänen huulensa olivat koskettaneet Stellan huulia. Hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaalea tyttö ei olisikaan ollut mikään ihminen, johon uskaltaisi kajota, siksi hän oli liian vieno ja hento. Kukapa tiesi, eikö hän silloin katoaisi hänen näkyvistään, jättäen hänet ihan yksinänsä maailmaan.

Kolmannen kerran Stella vielä sanoi:

— Miksi minua noin tirkistätte? Enkö ole teidän pikku Stellanne, joka kauniisti pyytää ystäväänsä antamaan hänelle pienen suukkosen. Vai olisiko se liikaa?

Silloin lumous katosi. Tyttö eli vielä, mutta oli ehkä pian muuttuva enkeliksi. Eikö hän, kurja, silloin katuisi, ettei ollut häntä suudellut...

Ja hän teki mitä Stella pyysi.

Tiesikö hän edes mitä teki? Mitä vielä! Taikka tunsiko? Tunsi kyllä. Näkikö ihanaa unta? Ei... sillä sehän oli täyttä totta, vaikka tuntuikin unelmalta!

Hänen näin kumartuessansa Stellaa syleilemään ja suutelemaan, tämä kuiskasi hänen korvaansa:

— Minä rakastan sinua.

Ja kun tuohon ei tullut mitään vastausta, niin hän kysyi:

— Entä sinä? Rakastatko sinäkin minua?

Erkki laski hänet sylistään ja virkkoi:

— Oi, taivaallinen Isä, anna minulle, palvelijallesi, anteeksi, että tämän tytön tähden, joka on vain ihminen, usein olen unohtanut sinut. Anna anteeksi, että rakkaus häneen sinua rukoillessanikin on hämmentänyt tunteitani.

Erkki ei ollut sitä mieltä, että maallinen rakkaus olisi kielletty papilta enemmän kuin maallikoltakaan, eikä hän sitäkään vaatinut, että rakkaudessa "järkevyys" ja maltillisuus olisi pääasiana. Sitä hän vain ei olisi saattanut uskoa, että se voi tuntua näin suloiselta ja... miltei taivaalliselta.

— Ehkä Jumala täten on tahtonut antaa meille hämärän aavistuksen omasta äärettömästä rakkaudestansa, lohdutteli Stella häntä lempeästi.

Ja ikäänkuin nämä sanat olisivat muuttaneet hänen mielensä, Erkki nyt vasta vastasi:

— Minäkin rakastan sinua.

Yksinkertaiset sanat, jotka eivät koskaan jää vanhanaikaisiksi; ikuisesti uudet sanat, jotka soivat suloisesti korvissamme. Oi, kuinka paljon ne sisältävätkään, yksinkertaisuudestaan huolimatta!

Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään, ainoastaan itkivät. Erkin kyyneleet tippuivat Stellan kaulalle ja Erkin poski oli kostea Stellan kyynelistä.

Hymyillen kesken kyyneleitään Stella vihdoin sanoi:

— Muistatko, ystäväni, mitä pyysin ennenkuin rupesin tätä kyselemään, ennenkuin...?

— Muistan, armaani. Pyysit minua huomenna saarnaamaan, vastasi Erkki, irroittautuen hiljaa hänestä — ja minä lupaan totella. Taikka _sinua_ en tällä kertaa tottele... vaan... Mutta sama se, lupaan kuitenkin saarnata.

Pian hän istui omassa huoneessaan kirjoittamassa saarnaansa ja tehden sitä niin suurella uskalluksella ja niin tyynesti, että häntä itseäänkin ihmetytti. Muutama tunti takaperin hän oli epäillyt omaa voimaansa, kykyänsä, jopa tahtoansakin, mutta nyt kävi kaikki niin helposti, eikä maallinen rakkauskaan enää tuntunut vaimentavan Jumalan sanan voimaa.

XI.

ERÄÄN SAARNAN VAIKUTUS.

Olemme jo ennenkin viitanneet sinnepäin, että pastori Ortman oli niitä saarnamiehiä, jotka voimakkaasti vaikuttavat kuulijoihinsa. Eikä hänen saarnansa ollut ohimenevää tunteitten kiihottamista taikka ijäisen kadotuksen kauhuilla pelottelemista, jolla muutamat ankarat lainsaarnaajat pelottelevat arkaluontoisia ihmisiä, vaan hän opetti, että meidän rakkaudesta, eikä vain rangaistuksen pelosta, tulee kääntyä Jumalan puoleen, Eikä hän saarnatessaan huutanut ja morkannut, ei lyönyt nyrkkiään saarnastuoliin eikä muuten käyttäytynyt sopimattomasti, vaan tyynesti ja selkeästi hän, osoittamatta erityistä kiihkoa, voimallisesti selitti kuulijoilleen evankeliumia.

Tekstinä hänellä oli kuninkaan miehen tilinteko, ja vaikka se ei sisältönsä puolesta ollutkaan muita saarnatekstejä parempi, ne kun kaikki ovat yhtä hyviä, niin hän kirkkomiesten arvostelusta päättäen tällä kertaa kuitenkin saarnasi tavallistakin voimakkaammin.

Suntio läksi kirkosta yhdessä eukkonsa ja nuoren, Anni nimisen tyttärensä kanssa. Samaa tietä asteli eräs toinenkin perhe, nimittäin lautamies emäntineen ja tyttärineen. Tuleva vävy, joka oli erään rikkaan rustitilallisen vanhin poika, kuului myös seuraan.

Lukija huomaa siis joutuneensa talonpoikaissäädyn ylimyksien pariin, sillä näiden välillä on yhtä suun arvoerotus kuin konsanaan korkeampaan säätyluokkaan kuuluvien keskuudessa.

Kirkon tienoilla ei kumpikaan perhe luultavasti katsonut sopivaksi kulkea yhdessä joukossa, mutta kirkkoväen hajaannuttua eri taholle, suntion perhe lähempänä kotia saavuttikin lautamiehen väen.

— No, mitä piditte, lautamies, saarnasta?

— Oma pappimme saarnaa aina hyvästi. Mutta mitä itse siitä piditte, koska kysytte?

— Minun mielestäni hän tänään saarnasi, niin että se olisi voinut liikuttaa kiviäkin.

— Tavallista ankarammin hän ainakin puhui, huomautti suntion emäntä.

— Saarnan alussa vain, oikaisi häntä hänen miehensä, mutta niinhän sen pitikin olla tekstin mukaan. Meidän tulee muistaa, että Jumala vaatii meidät tilille samoin kuin kuninkaan mies palvelijansa.

— Ymmärrän kyllä, että se on vertaus, vastasi vaimo.

— Mutta sitten puhui hän sekä lempeästi että vakavasti, puuttui puheeseen lautamiehen emäntä, kehoittaen meitä antamaan anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, aivan kuten Jumalakin antaa meille anteeksi.

— Ei se aivan niin ollut, oikaisi lautamies taas vuorostaan vaimoansa, hän sanoi, että _jos_ me annamme lähimäisellemme anteeksi hänen rikoksensa, niin saattaa myös tapahtua, että Jumala antaa meille syntimme anteeksi. Meiltä siis vaaditaan, että ensin annamme lähimäisellemme anteeksi.

Ääneti kuunteli vaimo miehensä selitystä, mutta käänsi sitten puheen toisaalle:

— Muistatteko, kuinka pastorin tänne muutettua alussa olimme yksinkertaisia, kun hän ei mielestämme saarnannut tarpeeksi oppineesti?

— Eikä huutanut yhtä kovasti kuin edellinen pappimme, lisäsi lautamies.

— Eikä myös osannut saarnaansa ulkoa niinkuin sen edellinen pappi, jonka ei koskaan tarvinnut "kartasta" lukea, muistutteli suntion emäntä.

Tämä oli lautamiehen arkoja puolia ja siinä suhteessa hän ei oikein hyväksynyt pastori Ortmania. Olipa tuonnoin vähän kiistellytkin vaimonsa kanssa, joka tässä asiassa oli pitänyt pastorin puolta. Nyt hän siis virkkoi:

— No, mitä siihen tulee, niin totta kai vapaasti saarnaaminen olisi parempaa, mutta eihän kukaan ihminen ole joka kohdassa täydellinen. Sitäpaitsi on myönnettävä, että pastori osaa laskettaa pitkälti ulkoakin, tarvitsematta alinomaa tirkistää "karttaan", niinkuin tuo lasisilmäinen pappi, joka pyhäinmiesten päivänä saarnasi kirkossamme.

— Ette kuitenkaan voi kieltää, että pastorimme on aika saarnamies, intti suntio, joka ei mielellään olisi suonut, että rahtuakaan pastorin ansiosta olisi supistettu.

— En puhuisi totta, ellen myöntäisi pappimme olevan parhaimpia, mitä eläessäni olen kuullut.

— Ja saarnansa hän kirjoittaa itse, kertoi suntio, ja silloin on yhdentekevää, vaikkapa ei muistakaan joka sanaa ulkoa, koska ne kumminkin ovat hänen omasta päästänsä lähteneet. Voi sitä ulkoa opetella toisenkin kirjoittaman saarnan, mikä ei suinkaan ole yhtä hyvä, kuin jos itse olisi sen sommitellut.

— On sekin tosi, vastasi lautamies myöntäen. Kentiesi hän ei näin pyhäpäivänä tahtonut ryhtyä sanakiistaan.

Tähän tapaan vanhukset keskustelivat. Molemmat tytöt astuivat yhdessä, kun sitä vastoin sulhasmies, näyttääksensä vakavalta, oli siirtynyt vanhain joukkoon.

Kuullessaan lasisilmäistä pappia mainittavan, lautamiehen Maiju kysyi Annilta:

— Miksei pastori itse saarnannut pyhäinmiesten päivänä, vaan pani puolestaan sijaisen?

— Luullakseni hän ei kyennyt saarnaamaan, kun tuota nuorta tyttöä, jonka hän oli ottanut omaksi lapsekseen, oli niin pahoin ammuttu. Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä.

— Kai hän sitten...

— Pitääkö hänestä? Tietysti, mutta tyttö onkin niin ihmeen ihana. Oletko häntä nähnyt?

— En. Mutta kukahan tahtoi tehdä hänelle niin pahaa?

— Ei sitä varmaan tiedetä, epäillään vain.

— Ketä?

— Ei ole oikein levittää pelkkiä epäluuloja. Kyllä sitä on minulle kerrottu, mutta silti en tahdo ilmoittaa sitä muille.

Maiju loi Anniin katseen, jossa kummastus taisteli uteliaisuuden kanssa. Ja ihmeelliseltä tuntuukin, että nainen voi pitää suunsa kiinni, kun kysymyksessä ovat huhut ja uutiset. Hänen vanhaksi tultuaan se ainakin on hänelle mahdotonta.

— Kai se on ollut Inttilän Jussi, sillä ei hän ainakaan liene omia seurakuntalaisia, arveli Maiju.

— Enpä oikein tiedä, puhunko vai olenko vaiti. Mutta koska epäilet aivan syytöntä miestä, niin en voi olla ilmoittamatta, että hän samana iltana oli meillä auttamassa isää uuden rysän kudonnassa... ja lujia rysiä hän tekeekin... menipä vaikka kuinka iso kala tahansa satimeen, niin hänen rysänsä ja verkkonsa eivät koskaan repeä... Niin, näin paljon tulin nyt sinulle sanoneeksi, mutta älä yritäkään houkutella minulta enempää.

— Oletpa kaikin puolin hyvä ja kelpo tyttö, Anni kulta. Kas, kun ei Samuli sinua kosinut, sinä kun joka tavalla olet minua parempi.

Kentiesi Maiju tahallaan lausui nämä sanat niin kovaa, jotta Samuli ne kuuli. Hän lähestyi heti tyttöjä, väittäen Maijun olevan hänelle parhaimman, niinkuin ehkä Anni jollekin toiselle. Kietoipa kätensä morsiamensa vyötäisille ja olisi suudellutkin, elleivät vanhemmat olisi olleet saapuvilla.

Ja nyt jätämme nämä arvoisat perheet siksensä, koska he eivät oikeastansa kuulu kertomukseemme.

Kirkosta tuli myös kaksi henkilöä, jotka näkyivät karttavan kaikkea seuraa ja pelokkaan näköisinä astelivat kumpikin erikseen. Taikka oikeastaan se olikin niin, etteivät muut ihmiset piitanneet heidän seurastaan.

Toinen näistä oli Inttilän torpparin vaimo. Tämän torpan väki ei ollut hyvässä maineessa ja siksipä pitäjäläiset nyt kuten aina karttelivat häntä.

Toinen oli renki, joka hiljan oli tullut pastori Ortmanin palvelukseen. Sitä ennen hän oli palvellut Ristilässä.

Ristilästä huhuttiin niin paljon pahaa, ettei sieltä otettu palkollisiakaan muihin taloihin pitäjässä. Pastori piti tuollaista ennakkoluuloa vääränä, ja koska eräs Ristilän rengeistä hiljan oli tarjoutunut hänen palvelukseensa, niin hän mielestänsä voi ottaa tämän yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Mies oli luultavasti riitaantunut entisen isäntänsä kanssa ja juuri muuttoaikana eroitettu palveluksestaan. Päältä katsoen hän kyllä oli jotensakin vallattoman näköinen, mutta kun pappilasta hiljattain oli kuollut renki, eikä toista ollut tiedossa, täytyi pastorin pakostakin hänen sijaansa ottaa Ristilän Heikki.

Niinkuin jo mainitsimme, pysyi muu kirkkoväki hänestä erillään sen takia, että hän oli Ristilässä palvellut, mikä, niin väärin kuin se olikin, oli heistä kyllin pätevä syy. Toiset huhusivat keskenään jostain muustakin syystä, joka, jos siinä edes oli perää, olisi ollut edellistä pätevämpi.

Hän astuskeli siis aivan yksinään, eikä mielestänsä koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin hyljätyksi kuin nyt. Ennen se ei ollut häneen paljon koskenut, mutta nyt se kovasti kalvoi hänen mieltänsä, vaikka hän tiesi tähän ylenkatseeseen tällä kertaa olevan täyden syyn.

Hän poikkesi maantieltä pieneen metsikköön. Siellä hän istahti jäätyneelle mättäälle, johon jäi kauaksi aikaa istumaan. Muutamat paikat papin saarnasta muistuivat elävinä hänen mieleensä ja hän alkoi mietiskellä sielunsa tilaa.

* * * * *

Saman sunnuntain iltapäivällä istui vanha Regina lueskellen jotakin hengellistä kirjaa. Tässä rakkaassa toimessa häiritsi häntä eräs tuntematon vaimo.

— Tunnetteko minua? kysyi vieras. Mutta kun hän ei heti saanut vastausta, hän kohteliaammin jatkoi:

— Taikka kuinka pastorin emännöitsijä voisikaan tuntea kaiken maailman ihmisiä!

Hiukan alentuvaisesti Regina vastasi:

— Muistan nähneeni teidät joskus kirkossa, mutta usein teitä ei ole siellä näkynyt, koska en tiedä edes nimeänne, enkä tunne juuri ulkonäöltäkään. Ahkerat kirkossakävijät tunnen kyllä sekä nimeltä että ulkonäöltä.

Regina oli tuntevinaan kaikki seurakuntalaiset, joiden luku nousi tuhansiin. Tämä mahtoi siis olla hyvin laiska kirkossakävijä, koska hän ei häntä tuntenut.

— Meidän torppamme kuuluu emäseurakuntaan, vastasi vaimo, ja me käymme siellä kirkossa; vain joskus tulemme tänne kuuntelemaan hyvää pappianne.

— Entä mitä pidätte hänestä?

— Pidän niin, että olen tullut hänen puheillensa.

— Mistä olette kotoisin?

— Inttilän torpasta.

— Olen kuullut tuota paikkaa ennenkin mainittavan, vastasi Regina jotensakin nyrpeästi. — Mitä teillä on asiaa?

— Pastorilla kuuluu olevan nuori kasvattitytär, joka hiljattain on yritetty tappaa. Saisinko nähdä hänet?

— En ymmärrä, mitä se hyödyttäisi. Sitäpaitsi hän nukkuu.

— Jos tietäisitte, että hän makasi kattomme alla sen yön, jolloin Ristilän maisteri pelasti hänet suosta, niin ette suinkaan hylkäisi pyyntöäni.

Reginan mieleen muistui nyt, että Stella oli kertonut hänelle eräästä torpanvaimosta, jonka nimeä hän ei ollut kuullut, kehuen häntä hyvin hyväksi ihmiseksi. Näistä hänen lemmikkinsä sanoista oli nyt seurauksena, että torpanvaimo yht'äkkiä kohosi hänen silmissään, niin ettei hän enää muistanutkaan, kuinka vastenmielisesti hänen nimensä oli häneen vaikuttanut.

— Jos lupaatte kävellä hyvin hiljaa, niin ettei lapsiraukka herää, hän kun niin kovin on unen tarpeessa, niin saatte pistäytyä hänen huoneessansa. Kuitenkin täytyy teidän riisua kovat kenkänne.

He astuivat sisään ja katselivat nukkuvaa. Torpanvaimo purskahti itkuun nähdessään, kuinka Stella oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hän, joka kauhean yön tapauksista huolimatta kuitenkin aamulla herätessään oli ollut niin punaposkinen.

— Minkälainen lieneekään se, jolla on ollut sydäntä ampua tällaista, ajatteli torpanvaimo, katsellen sairasta hellästi.

— Antaisitteko minun hiljaa siirtää hänen paitaansa syrjään, jotta näkisin olkapään? kuiskasi vaimo hiljaa Reginan korvaan. — Vai tekisittekö sen mieluummin itse?

Torpanvaimon kummallinen pyyntö teki Reginaan syvän vaikutuksen, niin ettei hän voinut kieltää. Hän siirsi paitaa syrjään ja molemmat he katselivat tytön paljasta olkapäätä.

Lapaluussa näkyi lähellä käsivarren juurta jotensakin selvästi kirjaimet H.H., jotka olivat liian säännölliset, ollakseen synnynnäisiä. Pikemmin olivat ne jollakin tavalla, ehkä polttamalla, ihoon piirretyt.

Nähdessään tämän, torpanvaimo kiireesti veti Reginan muassaan tämän kamariin ja sinne tultuaan hän pyörtyi.

— Voi taivaan taatto, mitä se tämä merkitsee? päivitteli Regina etikkapulloa haparoiden. Toinnuttuaan torpanvaimo heikosti kuiskasi:

— Mikä onni se olikaan... ei, Jumala antoi minulle voimia, etten hänen huoneessaan kaatua romahtanut lattialle. Hän olisi siitä herännyt ja voinut säikähdyksestä kuolla. Voi, oma Hannani!

— Stellaksi me häntä nimitämme, oikaisi Regina.

— Mutta jos hän nyt on... ja varmaan hän onkin se pikku Hanna, jota pienenä kannoin sylissäni... niin miksi en saisi mainita häntä samalla nimellä kuin silloin?

Ihmetellen Regina katsoa tuijotti vierasta. Olikohan tuolla edes ollut Hanna-nimistä tyttöä? Ja uskoiko hän itsekään mitä puhui, Regina mielessään epäili. Sitten hän kysäsi:

— Miksi ette ennen ole täällä käynyt? Miksi juuri tänään?

— En voi sitä teille selittää, vaan tahdon päästä pastorin puheille. Missä hän on? Onko hän kamarissansa ja missä se on? Viekää minut sinne.

Se oli pian tehty, ja nyt hän seisoi papin edessä.

Tapahtuu joskus, että korkeampaa tai alhaisempaa säätyä oleva ihminen kunnollisen papin edessä vapisee enemmän kuin jos tämä olisi maailman mahtavia, joku kuningas tai ruhtinas. Kesti kauan, ennenkuin torpanvaimo sai sanaakaan lausutuksi.

Pastori arvasi hänellä olevan jotakin erinomaisen tärkeää mielessään. Luterilaisena pappina hän tosin hylkäsi katoolisen salaripin, mutta jos ihminen sielunsa ahdistuksessa hätääntyneenä kääntyi Herran palvelijan puoleen pyytämään häneltä valaistusta, neuvoa ja lohdutusta, niin hänestä se oli ihan paikallaan, se kun silloin tapahtui ihmisen vapaasta tahdosta, eikä pakosta, kuten katoolisessa kirkossa.

Vaimon ilmoittaessa mistä hän on, pastoria vuoroonsa alkoi hiukan peloittaa, koska hän melkein arvasi sen samaksi torpaksi, johon Harald oli vienyt tiedottoman Stellan, ja hänessä syntyi aavistus, että syy, minkä takia tämä vieras nainen oli pyrkinyt hänen puheillensa, koski hänen holhokkiansa. Hän pyysi vaimoa istuutumaan ja kertomaan pelkäämättä mitä hänellä oli asiana.

Vaimo veti syvään henkeänsä ja alkoi puhua. Hänen sanansa kuuluivat näin:

— Seisoessani hurskaan Jumalan palvelijan edessä, en oikein tiedä, miten alottaisin. Hiukan epäröityään hän jatkoi:

— Olin tänään tämän seurakunnan kirkossa, johon en tosin kuulu, mutta koska tänne on lyhyempi matka ja pastorin saarnat sitäpaitsi enemmän kuin emäkirkon pappien selitykset ovat liikuttaneet sydäntäni, niin olen joskus käynyt täälläkin. Ja pastorin puhuessa tänään tilistä, minkä taivaan ja maan Herra on vaativa meiltä, tunsin olevani kadotettu syntinen. Saarnan lopusta sain kuitenkin vähän lohdutusta ja päätin ilmoittaa teille, joka niin syvästi olette voinut liikuttaa mieltäni, asian, joka vuosikausia on painanut sydäntäni. Tähän asti olen epäillyt, oliko se syntiä, johon annoimme itsemme houkutella... mutta vasta tänään varmasti olen huomannut sen synniksi... sillä omatuntoni nyt sanoo sen selvästi.

Vaimo pyyhkäisi vedet silmistään ja jatkoi jälleen rohkeammin:

— Ensi Tuomaanpäivänä tulee kuluneeksi viisitoista vuotta siitä, kun ukkoni ja minä itkien ja murehtien istuimme töllissämme. Pieni Hanna-niminen tyttäremme, joka jo kävi toista vuotta, oli muutama päivä takaperin kuollut. Kaipauksemme oli sitä katkerampi, kun olimme olleet jo viisi vuotta naimisissa saamatta muuta kuin yhden lapsen, joka kentiesi tulisi olemaan ainoamme. Lapset ovat köyhälle siunaukseksi, ja vaikka niistä köyhdytäänkin, ne kuitenkin tuntuvat rikkaudelta. Kun siis Jumala korjasi lapsemme, niin olimme mielestämme kadottaneet kalliin aarteen ja istuimme itkien takkakivellä. Tuon tuostakin nousimme vilkaisemaan lasta, joka vielä makasi kehdossaan, koska emme vielä olleet malttaneet siirtää sitä arkkuun. Ei tahdottaisi niin pian viedä rakkaitansa hautaan ja melkeinpä toivotaan niiden vielä virkoavan henkiin. Ukkonikin suri niin paljon kuin isä suinkin voi surra, mutta äiti on kuitenkin aina äiti ja tietysti hän, joka on lapsen synnyttänyt, katkerammin sitä kaipaa. Aina välistä kävimme koettamassa, eikö se jo rupea lämpiämään ja eikö sen kangistunut ruumis ala jo taipua. Vaan se oli turhaa. Pidimme peiliä sen suun edessä, nähdäksemme kävisikö sen kalvo himmeäksi, mutta se pysyi vain yhtä kirkkaana. Kutitimme lapsen jalkapohjiakin ja pistimme silmäneulalla sormenpäihin, saadaksemme sen virkoamaan. Ukko, nähkääs, oli hiljan eräästä kirjasta lukenut miten valekuolleita saadaan henkiin ja sen mukaan nyt. yritimme. Ampuipa tuvassa vielä laukauksenkin, nähdäkseen eikö säikähdys mitään vaikuttaisi. Mutta tässä ei mikään auttanut ja meidän oli uskominen, ettei lapsessa enään ollut henkeä. Nyt päätimme vihdoin jättää kaikki tyhjät yritykset siksensä ja melkeinpä kaduimme, ettemme olleet antaneet kuolleen lapsemme rauhassa levätä. Tuntuipa ikäänkuin se olisi uhannut kannella meistä Jumalalle, ellemme jo lakkaisi sitä kiusaamasta...

— Hetkeksi vielä jäimme takan ääreen istumaan, mutta kun valkea jo oli palanut hiilille, niin vihdoin pyyhkäisimme kyyneleemme pois ja rupesimme asettumaan levolle, saadaksemme edes vähänkään nukkua... Tuuli vinkui nurkissa ja lumiräntä pieksi mökin seiniä, mutta siitä huolimatta kuulimme äkisti maantieltä kavionkopsetta ja täyttä laukkaa kuului ratsumies lähestyvän. Tämä ei tosin ollut mitään harvinaista, koska valtamaantie kulki siitä ohitse, mutta kummallisempaa oli, että mieheni ikkunaluukun reijästä näki ratsastajan poikkeavan pyssynkantaman pituiselle kapealle tielle, joka johti meidän mökillemme. Hän pysähtyi portaitten eteen ja koputti ovelle. Mieheni, joka varsinkin nuorempana oli hyvin rohkea ja väkevä, meni hänelle avaamaan. Köyhä kun oli, hänellä ei ollut syytä rosvojakaan pelätä... hän luuli vain jonkun tarvitsevan apua ja arveli, että vieraan tulo ehkä vähän haihduttaisi suruamme. Hän siis aukaisi oven ja palasi vieraan seuraamana tupaan. Takkavalkean himmeässä valossa tämä näytti hyvin kammottavalta ja hänen pukunsa oli niin outo, ettei sitä osaa kuvaillakaan. Hän näytti puoleksi mieheltä, puoleksi naiselta, ollen kuitenkin naiseksi liian pitkä ja mieheksi liian lyhyt. Äänestä kumminkin tunsi hänet mieheksi... Kasvoja ei ollenkaan näkynyt, koska niitä peitti naamio, sellainen, jota ilveilijät käyttävät. Ellen olisi ollut niin murheellinen, niin varmaankin olisin kovasti pelännyt, sillä vasta kun olento alkoi puhua, huomasin, että hän oli ihminen. "Tiedän lapsenne kuolleen", hän virkkoi kummastukseksemme, meillä kun ei moneen päivään ollut käynyt ketään, ei ainakaan muita kuin läheisimpiä tuttaviamme. Sitten hän jatkoi: "Mitäpä te teette kuolleella lapsella, antakaa se minulle, niin toimitan sen hautaan ja tästä saatte elävän sijaan." Näin sanoen hän kummallisen viittansa alta veti esiin pienen käärön, jossa oli kaunis, nukkuva lapsi. "Tahdomme itse haudata lapsemme", ukkoni vastasi. "Jos annatte lapsen minulle, niin saatte olla varmat, että se saatetaan kunniallisemmin hautaan kuin jos itse sen hautaisitte. Voisinpa pakottaakin teitä suostumaan tarjoukseeni" — näin sanoen hän veti esiin kaksipiippuisen pistoolin, jonka nähdessään ukkoni kalpeni, koska muisti suotta laukaisseensa pyssynsä — "mutta koetan asian selittämällä saada teidät järkiinne. Jos ette ota tätä lasta, niin sen täytyy kuolla ja, paitsi että surette omaa lastanne, saatte tämän lapsen kuoleman omalletunnollenne. Jos nyt suostutte ottamaan vastaan tämän lapsen, niin saatte siitä yhtä hyvän vanhuuden turvan kuin omastakin lapsestanne, jos se olisi jäänyt elämään. Aluksi sitäpaitsi saatte kaikki nämä hopeakolikot ja lisää niitä heruu, jos lapsi jää elämään. Jos se kuolee, niin sillä pääsette siitä ja niin tämä juttu loppuu. Neuvotelkaa nyt keskenänne; menen tähän kauas loukkoon istumaan, jotta rauhassa saatte kuiskata, mitä teillä on sanottavaa"...

— Nähtyäni pistoolin, olin niin säikähtynyt, että koko ruumiini vapisi. Ukkoni, jonka laita taisi olla samoin, kuiskasi nyt minulle, että tekisimme hyväntyön, jos ottaisimme tuon lapsen vastaan. Tosin kadottaisimme omamme, mutta sehän oli kuollut, niin ettei meillä enään ollut siitä mitään iloa. Ja olihan nuo rahatkin hyvät saada, köyhiä kun olimme. Mitä siis suotta panisimme henkemme alttiiksi... Mieli apeana annoimme siis vieraalle lapsemme ruumiin, käärittyämme sen ensin vieraan lapsen vaatteisiin, joita mies ei tahtonut jättää. Vieraan lapsen panimme oman lapsemme kehtoon, jonka jälestä mies lähti, heitettyään pöydälle hopearahat, joita oli kaksikymmentä riksiä... Mutta nyt oli vaikea pulma edessä. Kuinka selittää ihmisille, jotka ehkä tiesivät lapsemme kuolleen, että se vielä olikin elossa ja että se ulkonäöltään oli peräti muuttunut? Aijoimme jo mennä tuomarille ilmoittamaan asian ja selittämään, että meidät oli väkisin pakotettu... mutta pelkäsimme, ettei meitä uskota ja kentiesi vielä syytetään lapsen varastamisesta... niin vain kävi, ettemme uskaltaneet... eikä olekaan hauskaa kulkea käräjissä ja joutua kaikellaisiin rettelöihin. Päätimme siis muulla tavalla pelastautua. Ensin kerroimme harvoille tuttaville, joita satuimme tapaamaan, että lapsi oli ollut valekuollut ja sittemmin pidimme mökkimme oven lukittuna, kunnes mielestämme lapsen vaihdosta ei enään niin suuresti huomattaisi. Vaikka torppamme siitä joutui pahaan maineeseen, niin emme voineet sille mitään; saavutimme ainakin tarkoituksemme... Tämä se nyt on, jota en ole uskaltanut tunnustaa yhdellekään ihmiselle, vaikka se alati on vaivannut omaatuntoani, jonka joskus vähäksi ajaksi olen saanut rauhoitetuksi, mutta joka kohta uudestaan on herännyt.

Tässä vaimo keskeytti puheensa, pyyhkiäksensä pois kyyneleitä, jotka yhä uudelleen herahtivat hänen silmiinsä. Syvästi huoaten hän jatkoi:

— Tähän voisin lopettaa, koska jo olen kertonut mitä... niin, kyllähän pastori ymmärtää. Mutta sisällinen ääni pakottaa minut ilmoittamaan kaikki. Pieni tyttö, jota oman tyttöni mukaan nimitin Hannaksi, tuli minulle aikaa voittaen yhä rakkaammaksi. Ja kaunis ja sievä se olikin, suurine ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen, ja rupesi jo melkein selvästi puhumaankin. Se vain kummastutti sekä miestäni että minua, että sen selässä lähellä oikeanpuolista kainalokuoppaa oli ikäänkuin puumerkki: kaksi isoa H-kirjainta. Näytti ikäänkuin ne olisivat olleet ihoon piirretyt. Niistä päätin vast'edes saavani selon lapsen syntyperästä... Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä pian tapahtui suuria muutoksia... Eräänä sunnuntaina — tyttö oli silloin ollut meillä melkein vuoden ja taisi olla noin puolenkolmatta ikäinen — minä iltapäivällä läksin kotoa, koska mieheni oli juovuksissa ja silloin aina toraili ja riiteli. Menin pitkän taipaleen takana olevaan torppaan, jonka emännän hyvin tunsin. Kotiin palatessani olivat ovet selkosen selällään, mieheni oli poissa ja samoin lapsikin. Säikähdin, että hän juovuspäissään oli vienyt lapsen mukanaan, mutta samassa hän jo tulikin ja ilman lasta. Kysymykseeni hän vastasi, ettei ollut ottanut sitä mukaansa, vaan jättäneensä sen kotiin. Sitte hän meni maata, mutta minä pysyin hereilläni, toivoen että hän kuitenkin humalapäissään oli sen vienyt ja jättänyt kylään, vaikka ei enää sitä muistanut... Mutta seuraavana aamuna hän selvittyään puhui samaa, vieläpä oli muistavinaan, että hän tuona onnettomana iltana oli jättänyt oven lukitsematta... Kaikki etsiminen oli turhaa ja toisen kerran me olimme jääneet lapsettomiksi. Arvelimme lapsen ymmärtämättömyydessään lähteneen ulos tuvasta ja eksyneen metsään, jonne sitten oli kuollut nälkään taikka joutunut petojen syötäväksi... Sille emme mitään mahtaneet; se kai oli tapahtunut Jumalan tahdosta meille rangaistukseksi. Ukko ei muuten olisi niin suuresti piitannut lapsesta, vaikka se olisi kuollutkin; mutta se vain suuresti kalvoi hänen mieltänsä, että hän itse oli ollut syypää sen katoamiseen. Minä taas surin lasta ikäänkuin olisin ollut sen oikea äiti... melkeinpä yhtä paljon kuin olin surrut omaa pikku Hannaani. Vähitellen kuitenkin totuimme olemaan ilman lapsia ja nyt siitä on jo kulunut neljätoista ajastaikaa... Mutta mitä pastori nyt arvelee, jos tyttö, jonka Ristilän maisteri pelasti suosta ja jonka olette ottanut kasvattityttäreksenne, olisikin sama Hanna, jota olen kanniskellut sylissäni ja opettanut puhumaan?

— Mistä päätitte, että tämä olisi sama lapsi? kysyi pastori.

— Sama se on, ei voi olla kukaan muu. Tämänkin oikeanpuolisessa kainalossa on ihan samanlaiset kirjaimet kuin tuon kadonneen lapsen. Tosin ne eivät enää näy yhtä selvästi kuin hänen pienenä ollessaan, koska ne ruumiin isommaksi varttuessa ovat kasvaneet enemmän umpeen. Niin selvät ne kumminkin ovat, että tunnen ne samoiksi.

— Huomasitteko ne jo hänen maatessaan yötä torpassanne?

— Valitettavasti en huomannut. Tosin hämärästi jotakin aavistin, koska aijoin tutkia hänen olkapäätänsä, mutta samassa hän kavahti unesta ja minulta unohtui koko asia. Ei, herra pastori; vasta täällä minä näin nuo kirjaimet. Sama aavistus, joka silloin raukesi tyhjiin, pakotti minua pyytämään emännöitsijältänne luvan mennä sairasta katsomaan ja hän suostui. Eihän pastori siitä häneen suutu? Käänsimme niin varovasti paitaa syrjään, ettei sairas herännyt ja minä sain esteettömästi katsella kirjaimia. Eikö pastorikin luule häntä samaksi tytöksi?

— En oikein tiedä mitä uskoa, vastasi pastori, joka selvästi huomasi vaimon puhuvan totta, joten hänellä ei ollut pienintäkään syytä häntä epäillä. Kuitenkaan hän ei yhtä lujasti kuin torpanvaimo luottanut noihin kirjaimiin, eikä siitä sovi häntä moittia. Hiukan mietittyään hän sanoi:

— Jos nyt olisi päivänselvää ja täydellisesti todistettu, että tämä tyttö todellakin on sama, jota tarkoitat; jos niin olisi, etteivät sudet olisikaan syöneet Hannaasi, vaan että pahat ihmiset olisivat hänet ryöstäneet ja hän todellakin olisi sama Stella, jonka näitte makaavan huonona ja kalpeana tuolla huoneessaan, niin mitä siitä seuraisi?

— Jumala varjelkoon, enhän minä koskaan rupeaisi häntä takaisin pyytämään! Sehän olisi samaa kuin jos juurineen repäisisin kauniin kukkasen päivänpaisteisesta yrttitarhasta, jonka hedelmällisessä maassa se on rehottaen kasvanut, istuttaakseni sen uudelleen kuivaan kangasmaahan taikka suohon. Eihän se millään muotoa kävisi laatuun. Siihen vain tyytyisin, että varmaan tietäisin hänet samaksi... rukoilisin hänen puolestansa ja, vaikka olenkin hänestä kaukana, rakastaisin häntä. Jos sitten joskus saisin hänet nähdä... niin tyytyisinpä siihenkin, että saisin vain suudella hänen hameensa lievettä.

— Mutta asiain näin ollen?...

— Niin kuitenkin rakastan häntä ja rukoilen Jumalaa hänen puolestansa. Oi, jospa hän pian paranisi ja tulisi jälleen entisellensä! Mutta ellei hän rupeakaan tästä toipumaan, niin lähettäkää sana minulle... jos tarvitaan, niin tulen häntä hoitamaan... lupaan pysyä, hereillä ja valppaana. Tekisin vaikka mitä tuon lapsen hyväksi, joka, vaikkei ollutkaan omani, tuli minulle niin rakkaaksi.

— Ja minä puolestani lupaan panna parastani, saadaksemme asiasta varmuuden. Sillä vaikka se tuntuukin ihmisille mahdottomalta, niin se ei ole mahdotonta Jumalalle.

Ja pastori oli oikeassa. Se, jota hän piti miltei mahdottomana, saatiin kuitenkin aikaan yhdistämällä muutamia pieniä asianhaaroja, joita voisimme nimittää sattumukseksi, kohtaloksi taikka oikeammin Jumalan isälliseksi huolenpidoksi..

Stellan ihoon poltetuista kirjaimista oli kuitenkin vähän ohjausta, ja pastori kysyi sentähden vielä torpanvaimolta:

— Voitteko sanoa, kuoliko seudun herrasväen perheistä lasta saman aikaan kuin Teiltä?

— Sitä en tiedä varmaan sanoa. Siihen aikaan emme uskaltaneet paljon liikkua kotosalta; myöhemmin kumminkin saimme kuulla, että syksyn loppupuolella sekä syystalvella oli riehunut kova lastentauti, johon sekä omassamme että naapuripitäjissä oli kuollut paljon lapsia.

— Jos niin oli... no, sama se. Kuitenkin varoitan teitä kertomasta muille, mitä nyt olette ilmoittanut minulle. Tarkoitan sitä, että sillä tavoin paremmin päästäisiin asian perille.

— Kyllä tottelen, vaikka en tietäisikään mitä pastori kulloinkin tarkoittaa... Mutta voikohan Jumala antaa minulle syntini anteeksi?

— Syntisi oli heikkoudensynti ja sellaisia Jumala ennemmin antaa anteeksi kuin teonsyntejä.

— Tuollaiset sanat hurskaan Herran palvelijan suusta...

— Soisinpa ansaitsevani kiitostanne, vastasi pastori tuolla hänelle ominaisella, nöyrällä hymyilyllä, joka usein ilmestyi hänen kasvoilleen, olematta kuitenkaan mikään tekopyhyyden merkki.

Oikaisten sanojaan, vaimo jatkoi:

— Ainakin Jumalan armosta pyritte olemaan hurskas sielunpaimen ja tällaiset sanat teidän suustanne vuodattavat sydämeeni rauhan, jota ei mikään muu maailmassa voi tuottaa. Tuhat kiitosta, herra pastori, tätä hetkeä en ole koskaan unohtava.

— Olette aina tervetullut, vaikka koska tahansa tulette. Menkää Jumalan rauhaan!

Hän kätteli torpanvaimoa, joka nytkin itki, vaikka hänen kyyneleensä olivat peräti toista laatua kuin hänen tänne tullessaan.

Stellan tultua terveemmäksi, pastori oli pyytänyt hänen lähettää häntä kutsumaan niin usein kun hän halusi hänen seuraansa. Tämä oli tapahtunut Reginan neuvosta, joka suoraan oli sanonut isännällensä vasten silmiä, ettei naimattomalle, parhaimmassa ijässään olevalle miehelle sopinut tuntikausia istua nuoren tytön vuoteen ääressä, ei ainakaan tämän tultua tuntoihinsa, niin ettei hän enää houraillut. Pastori oli kyllä mielestänsä koettanut olla varovainen, mutta koska Regina siitä huolimatta kuitenkin häntä nuhteli, niin hän pelkäsi menneensä liian pitkälle, eikä siis pannut emännöitsijänsä muistutuksia pahakseen, vaan noudatti nöyrästi hänen neuvoansa.

Juuri nyt hän tuli ilmoittamaan, että Stella-neiti mielellään soisi pastorin tulevan pitämään hänelle seuraa. Tämä oli tietysti ilosanoma ja rientäen hän läksi sairaan huoneeseen.

Ruskea karttuunipusero näytti pukevan Stellaa vielä paremmin kuin eilen, hänen istuessaan siinä päänalukseen nojautuneena. Eikä hän enää näyttänyt yhtä kalpealtakaan, sillä rauhallinen, kuumeesta vapaa uni oli virkistänyt häntä ja kentiesi myös hyvä ja voimakas lihaliemi oli häntä virvoittanut.

Pastori oli useamman kerran sairastanut ja tiesi siis omasta kokemuksestaan, kuinka sairaitten suhteen on meneteltävä. Huoneeseen astuessaan hän siis mitään kysymättä istahti vuoteen vieressä olevalle tuolille. Ikäänkuin olisi arvannut mitä hän ajatteli, sanoi Stella:

— Niinpä niin, Erkki. Kyllä voin jo paremmin ja minun alkaa jälleen olla nälkäkin. Lämmittäkää, Regina kulta, minulle taas kupillinen tuota voimakasta ja kirkasta lihalientä. Mitä arvelet, Erkki, valtasuoneni tykinnästä?

Regina oli lähtenyt ulos ja huoneessa oli hämärä. Erkki piteli pientä kätöstä omassaan, tunnustellen valtasuonta, joka tykytti tasaisemmin ja reippaammin.

Salin ovi paiskattiin auki ja huoneeseen kompuroi mies. Hän heittäytyi suulleen lattialle ja virkkoi:

— Anteeksiantamusta en uskalla toivoakaan, mutta tahdon kumminkin tunnustaa. Minä se ammuin Stella-neitiä. Rauetkoot kaikki perkeleen juonet tyhjiin!

Mies oli taloon hiljan muuttanut Heikki-renki. Vaikka hän puhuikin suomea, ymmärsi Stella kuitenkin sen verran, että tiesi mistä oli kysymys. Hän vavahti, mutta kysyi sitten lempeästi nuhdellen:

— Mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt, kun sinä teit minulle sellaista?

Renki ymmärsi hänen puhettaan paremmin, kuin hän rengin. Nämä sanat tekivät häneen valtavan vaikutuksen ja hän kolahutti usean kerran päänsä lattiaan. Itkien ja voivotellen hän vastasi:

— Olin vietelty. Raha, tuo perkeleen keksintö, joka vietteli Juudaankin pettämään Herramme ja Vapahtajamme, se se oli, joka myös minua houkutteli. Niin se kävi.

Pastori oli tämän äkillisen kohtauksen johdosta joutunut pois tasapainostaan, mutta nyt hänen mieleensä muistui kuinka vahingollisesti se vaikuttaisi Stellan heikkoihin hermoihin. Hän käski rengin nousta ja talutti hänet kädestä pois.

Heidän tultuaan pastorin huoneeseen renki jälleen lankesi polvilleen, mutta nousi, kun hänen isäntänsä selitti, ettei tarvitse niin tehdä syntisen ihmisen kanssa puhellessaan. Pastori käski hänen istuutua ja meni itse vähän rauhoittamaan Stellaa, jonka luuli pelkäävän, että mies tekisi hänelle jotakin pahaa. Tällaisessa tilaisuudessa tuo pelko oli aivan luonnollinen, joskin hiukan lapsellinen.

— No, kerropa nyt, mikä vaivaa sydäntäsi, kehotti pastori palatessaan, mutta puhu hiljaa, ettet häiritse toisessa huoneessa olevaa sairasta.

Hiljaisella ja katuvaisella äänellä renki alotti kertomuksensa:

— Niin, rahallahan minut saatiin vietellyksi. Sain sitä kohta käteisesti ja enemmän luvattiin. Palvellessani viimeisiä päiviä Ristilässä sain tietää, että pastori kasvattityttärineen tavallisesti hämärän aikana menee kävelemään kirkolle päin. Asetuin väijymään tuohon pieneen lehdikköön, jonka pastori ehkä muistaa. Tien risteyksessä te molemmat pysähdyitte muutaman askeleen päähän piilopaikastani. Siinä kestin vielä pienen taistelun; valkeuden ja pimeyden vallat sotivat viimeisen kerran sielussani... ja pimeys pääsi voitolle. Tähtäsin vakavin käsin... sillä juuri sen vuoksi, että käteni oli tunnettu niin vakavaksi, minut houkuteltiin tähän rikokseen. Minä siis tähtäsin, enkä ensinkään vapissut, koska pahahenki oli minua tukemassa. Toivoin osaavani ihan sydämeen, mutta painaessani liipasinta huomasin aijotun uhrini siirtyneen hiukan syrjään. Tämä tapahtui Jumalan tahdosta, joka tällä tavoin esti pimeyden ruhtinaan juonet. Luoti sattui, mutta ei siihen paikkaan, mihin se oli aijottu. Pötkiessäni pakoon, viekkaana kuin pahantekijä ainakin, kuulin hänen vielä puhuvan. Enpä voi sanoa, että se alussa oli minusta mieluista, mutta kuta enemmän lähestyin kotia, sitä enemmän iloitsin siitä. Kun piru ihmisen haahmossa, joka oli minut vietellyt, tuli kysymään, kuinka asia oli päättynyt, vastasin niinkuin asia oli. Hän luuli lohduttavansa minua sanoessaan: ”Vaikka se ei sattunutkaan sydämeen, niin se ehkä kuitenkin menestyi hyvin. Nyt odotetaan, miten asia päättyy, ja ellei käy niinkuin toivomme, niin onhan sinulla pastorin palveluksessa muutaman päivän perästä tilaisuus tehdä samallainen yritys.” — Hän luuli sillä rauhoittavansa minua, mutta niin ei käynyt. Siitä illasta asti olen sielussani tuntenut kaikki helvetin tuskat; tuhat kertaa olen ollut tunnustamaisillani rikokseni, mutta heikkouteni, se on pahahenki, on aina estänyt hyvän aikomukseni ja niin se on jäänyt sikseen tähän päivään asti. Pyhäinmiesten päivänä en uskaltanut mennä kirkkoon, kun pelkäsin vain lisääväni syntikuormaani, jos sydän näin saastaisena yhtyisin seurakunnan veisuun ja rukouksiin. Mutta tänään, kun muut rengit kysyivät, lähdenkö kirkkoon ja arvelivat, etten ehkä koskaan käykään kirkossa, päätin mennä. Joko se nyt tapahtui väärästä häpeästä tai pelkäsinkö, että minua epäillään — kumpikin näistä tunteista oli perkeleen viettelystä ja seuraus rikoksestani — niin vain kävi, että läksin kuin läksinkin kirkkoon. Kuulin pastorin saarnan. Sanat olivat lempeät ja kuitenkin ne sattuivat minuun kuin kaksiteräinen miekka. Jok'ikinen sana koski minuun ja tuntui olevan ikäänkuin minulle aijottu. Sain pyhän hengen voimaa katumukseen ja minussa heräsi halu tunnustaa syntini. Paluumatkalla kirkosta poikkesin samaan metsikköön, joka oli rikokseni todistajana, jos nimittäin elottomat kappaleet kelpaisivat todistamaan. Kylmällä ja kostealla mättäällä olen siellä tähän asti istunut. Oi, kuinka pahahenki osaa vietellä ja houkutella ja vähälläpä oli, ettei hän päässyt minussa voitolle... silloin olisin varmaankin ijankaikkisesti ollut mennyttä miestä. Mutta samassa muistui mieleeni, niin selvästi kuin parastaikaa olisin ollut sitä kuuntelemassa, päivän saarna. Näin edessäni ikuisen kadotuksen... ja minua kammotti. Ajatellessani ijankaikkista kadotusta, joka ei koskaan lopu, joutui sieluni suureen tuskaan ja olin jo epätoivon partaalla. Mutta silloin muistin, että Jumala hyvyydessään houkuttelee meitä parannukseen, ja sieluni sai siitä heti vähän lohdutusta. Epätoivo, johon olin ollut joutumaisillani, poistui ja Jumalan kirkkauden valo voitti helvetin pimeyden. Sain voimaa tehdäkseni päätöksen, jota en vielä ole peruuttanut... ja nyt olen täällä.

— Sitä päätöstä et tule katumaan.

Renki luuli tuon kysymykseksi ja vastasi:

— Katumaanko? En, vaikka sen kautta joutuisin kuinka suureen häpeään tahansa, niin en sittenkään katuisi. Mitäpä tästä lyhyestä elämästä ja mitä on elonaikamme täällä, verrattuna ijäisyyteen, joka kestää ijankaikkisesti!

Nyt pastori oikein ymmärsi, kuinka Jumala iloitsee syntisestä, joka itsensä parantaa, koska hänkin, joka oli vain ihminen, taisi niin iloita.

— Annanko itseni ilmi maalliselle esivallalle? Neuvokaa, pastori, mitä minä teen!

Jos pastori vähänkin olisi häntä siihen kehoittanut, niin tämä mies olisi näyttänyt, ettei hän pelännyt maallista häpeää ja häväistystä, voittaaksensa sen sijaan taivaan ilon.

Mutta pastori ajatteli, että jos renki menisikin antamaan itsensä ilmi, niin sillä ei olisi mitään voitettu. Jos puuttuu todistuksia, niin ei ihmisen oma tunnustus riitä häntä tuomitsemaan, ja jos saataisiinkin sen verran perustusta, että nyt kysymyksessä oleva mies huomattaisiin syylliseksi, niin todistukset kuitenkin olisivat siksi vaillinaisia, ettei itse viettelijää niiden nojalla saataisi kiinni. Tässäkin vanha sananparsi siis toteutui: pienet varkaat hirtetään ja suuret lasketaan menemään.

Pastori ei ollut oikein selvillä siitä, pitäisikö pahantekijän, saadakseen rauhan Jumalan ja oman itsensä kanssa, myös julkisesti tunnustaa rikoksensa. Mutta koska tämä kysymys on tärkeämpi ja siihen on niin vaikea vastata, ettei joka mies pystyisi sitä selittämään, niin jätämme sen siksensä. Totta vain on, että pastorin tuli renkiänsä niin suuresti sääli, ettei hän siitäkään syystä olisi kehoittanut häntä antamaan itseänsä ilmi.

Kentiesi riippui tämä hänen mielipiteensä yhtä paljon varovaisuudesta kuin säälistäkin. Samoin kuin hän hiljan oli varoittanut torpanvaimoa toistaiseksi olemaan salaisuuttansa ilmoittamatta, niin hän nytkin itseksensä harkitsi, että jos renki antaisi itsensä ilmi, niin kävisi entistä vaikeammaksi saada todistettua murhayrityksen todellinen toimeenpanija syypääksi. Viekkaudestaan huolimatta oli hän kuitenkin kiedottava omiin pauloihinsa, sillä ainakaan hän ei rengin kanteen johdosta tulisi tuomituksi, kävisipä vain entistä varovaisemmaksi.

Oltuaan vaiti hetken, jolloin kaikki nämä ajatukset varjokuvien tapaan seurasivat toinen toistaan hänen sielussaan, pastori jälleen ryhtyi puhumaan:

— Tärkein asia on, että pysyt hyvässä päätöksessäsi ja, upottaen vanhan Aatamin, rupeat uudeksi ihmiseksi.

Renki katseli häntä kummastellen. Siis ei hän pyydäkään kostaa, hän ajatteli.

— Jumalan avulla koetan sen tehdä, vastasi hän, tarkoitan, etten aijo sotia Jumalan hengen armovaikutuksia vastaan... Jos arvelette ettei minun autuaaksi tullakseni tarvitse tunnustaa seurakunnalle rikostani ja antautua maallisen oikeuden tuomittavaksi, niin onhan pastori minusta yhtä hyvä kuin seurakuntakin ja teille minä tunnustan niinkuin jo olen tehnyt sen Jumalalle sekä olisin valmis koska tahansa tunnustamaan maallisen oikeuden edessä. Jotakin vielä puuttuu tästä tunnustuksesta, mutta suoran ja vilpittömän sen tulee olla. Salassa oleva rikos on tuotava ilmi, perkeleen välikappale, tuo ilkeä petturi ja viettelijä on paljastettava, jotta viattomat ja turvattomat tietävät häntä varoa. Tuo korkeasukuinen konna on _Ristilän vapaaherra_.

Juuri sitä pastori lienee aavistanutkin. Renki jatkoi:

— Tästä hetkestä alkaen koetan, niin kauan kuin voimani riittävät, kaikin puolin suojella sitä, jonka hiljan aijoin... Ikäänkuin uskollinen koira olen valvova, ettei susi pääse tunkeutumaan lammashuoneeseen.

Sivumennen tuli eräs ajatus pastorin mieleen: "Mitenkähän olisi, jos tämä renki, vapaaherraa pettääkseen ja saadakseen hänet kiinni, vielä tarjoutuisi häntä auttamaan?"

Mutta samassa hän jo hylkäsi tämän ajatuksen. Sehän olisi samaa kuin heittää ihminen, joka jo on joutunut hyvien vaikutuksien alaiseksi, yhdestä synnistä toiseen. Sillä synti on valehdella konnallekin.

Parasta siis jättää asia Jumalan haltuun. Vaikkei hän ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi, johtui nyt yht'äkkiä eräs suunnitelma hänen mieleensä. Stellaa suojellakseen hänen sopisi pyrkiä toiseen, kaukaiseen paikkaan. Eihän häntä sopinut moittia siitä, että tyttö oli hänelle kallis ja ettei hän mielellään olisi häntä kadottanut!

Mutta eiköhän kaukaisessakin paikassa vaara voisi olla tarjona? Eivätköhän pahat juonet osaisi sinnekin?

* * * * *

On suurenmoista ja kunnioitusta herättävää, että pappi sanan voimalla saa ihmisen katumaan ja tunnustamaan syntinsä, jota terävämielinen tuomarikaan ei aina voi. Ehkäpä hyvä sana voi vaikuttaa rikoksellisen sydämeen pehmittävästi, kun sitä vastoin lain ankaruus ja pelotukset sitä vain paaduttavat.

Pastorilla olisi siis ollut syytä riemuita tästä päivästä. Mutta niin suuri suru, kuin samana iltana häntä kohtasi, oli tuskin koskaan ennen häntä kohdannut.

Olemme kertoneet Stellan oppineen sen verran suomea, että ymmärsi mitä renki polvillaan, pää lattiaan painettuna, tunnusti. Mutta vaikka pastori muulloin oli ollut suuresti mielissään kuullessaan kasvattinsa joskus ymmärtävän jonkun suomenkielisen sanan, niin hän ainakin tänä iltana olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos Stella ei koko asiasta olisi ymmärtänyt yhtään mitään. Ymmärrettävää on, että kävi niinkuin pastori oli aavistanutkin. Stellan taudista heikontuneet hermot eivät voineet kestää tällaisia kohtauksia.

Tauti muuttui toisellaiseksi. Valtasuoni, joka jo oli sykkinyt jotensakin tasaisesti, muuttui epäsäännölliseksi ja alkoi kovasti tykyttää. Kuume kiihtyi kiihtymistänsä ja sairas rupesi kovasti hourailemaan. Pastorin toivo hänen paranemisestaan oli peräti rauennut.

Vuorottain Regina ja hänen isäntänsä valvoivat lemmikkinsä sairasvuoteen ääressä. Vanha emännöitsijä itki ja nyyhkytti, mutta pastori ei voinut edes itkeä. Jos kyynelistä on mitään lievitystä, niin sitä ei ainakaan suotu hänelle. Pahinta aavistaen ja veri pelosta hyytyneenä hän jäykkänä kuin kivipatsas istui vuoteen vieressä.

Stellan sekavista hourailuista hän tuontuostakin tuskansekaisella ilolla huomasi, kuinka suuri sija hänellä oli tytön sydämessä.

XII.

VANHOJA ASIOITA, MUUAN LÄÄKÄRI Y.M.

Enemmän kuin koskaan ennen olisi lääkäri nyt ollut tarpeen. Mutta voidakseen olla ihan varma tämän tulosta, päätti pastori itse lähteä kaupunkiin, koska ei enää uskaltanut luottaa kirjeen vaikutukseen.

Niin kauan kun oli pimeä ja yötä kesti, ei hänellä vielä ollut niin suuri hätä saada lääkäriä, eikä hän myöskään olisi hennonnut jättää sairasta tyttöä. Mutta marraskuun aamun ensimäiset auringonsäteet synnyttivät kuitenkin, niin himmeät kun olivatkin, hänen rinnassaan voimaa ja uskallusta. Kaikeksi onneksi oli aamu myös jäähdyttänyt Stellan tulikuumaa otsaa, jotta hän sai nauttia virkistävää unta, jota eivät mitkään unennäöt häirinneet. Pastori painoi suudelman hänen otsalleen ja pakottautui väkisinkin poistumaan huoneesta, antaen järjen saada mielettömästä hellyydestä voiton.

Ohimennen hän poikkesi Ristilään pyytämään Haraldia kysymään vapaaherralta lupaa olla Stellan luona niin kauan, kun hän itse viipyisi poissa. Tosin Haraldin lääketieteelliset tiedot eivät olleet minkään arvoiset, mutta pastori katsoi mahdolliseksi, ettei Stella eläisikään, kunnes hän palaisi kaupungista, ja piti Stellankin vuoksi parempana, että rakas ystävä olisi hänen kuolinhetkellään saapuvilla.

Ymmärrettävissä on, että vapaaherra mielellään suostui tähän pyyntöön. Olisihan ollut liian julmaa, miltei mieletöntä sitä evätä.

Saatuaan tämän tietää, pastori lähti matkalle. Luontokin näkyi olevan täydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisten tunteittensa kanssa. Ilma oli aivan tyyni ja sakea sumu peitti auringon kokonaan. Pihlajasta varisivat viimeiset lehdet ja nurmi oli kuihtunut ja kellastunut. Elämää tuokin oli olevinaan, mutta voi, kuinka kaikki kuitenkin näytti kolkolta ja elottomalta!

Mutta hänen katsellessaan alati vihannoivaa katajapensasta, viheriäisiä puolanvarsia ja luodessaan katseensa pitkiin kuusiin ja mäntyihin, noihin pohjolan metsien muhkeihin havupuihin, joiden väri pysyy aina viheriäisinä, heräsi hänessä toivo, joka ulottui haudan toisellekin puolelle.

Puolenpäivän aikaan hän saapui perille ja tapasi lääkärin muutamain hyväin seuratoverien kanssa päivällispöydässä. Muutamat kaatuneet viinipullot osoittivat mistä syystä pöytävieraitten naamat niin punaisina hohtivat.

Tohtori Kinin oli tosin pastori Ortmanin ylioppilastoveri, mutta ystävyksiä eivät he silti olleet koskaan olleet. Erilaiset pyrinnöt olivat siihen syynä sekä se, että he niin aivan eri kannalta käsittivät asioita.

Tohtori oli köyhän torpparin poika. Yhdeksänvuotiaana hänellä oli onni päästä erään vanhan lääkärin juoksupojaksi. Tämä vanha herra oli hyvin lystikäs mies, jolle ei mikään maailmassa tuntunut mahdottomalta. Eräänä päivänä hän näki pikku Mikon hyvin vakavana tirkistävän pöydällä olevaa kiinapulveria.

— Tiedätkö, poika, mikä se on?

— Tiedän kyllä, vastasi poika, lääkettä se kai on, sellaista joka väliin tappaa ihmisen.

Tämä vastaus oli vanhalle, leikkisälle tohtorille mieleen. — Ehkä sinäkin haluaisit päästä lääkäriksi, kysyi hän, katsoen poikaa suoraan silmiin.

— Miksi en. Eihän siinä olisi mitään pahaa.

— No, koetetaanpa tehdä sinusta lääkäri. Sillä en minäkään näe siinä mitään pahaa.

Poikanulikka ajatteli itsekseen, että kelpaisi sitä päästä papiksikin, koska hänellä ikäisekseen oli hyvin kova ääni, niin että hän usein oli saanut selkäänsäkin, herätettyään aamusilla laulullaan talon piiat heidän makeasta unestaan. Oli nimittäin pientä vihaa Mikon ja näitten välillä ja varmaan voimme sanoa, että se oli jälkimäisten syy. Herrasväen piiat eivät yleensä pidä pienistä juoksupojista... Luonnostaan Mikko ei ensinkään ollut kostonhimoinen, mutta olipa hänelle joskus johtunut mieleen, että juuri tuolla äänellään, jolla hän oli heitä suututtanut, hän ehkä vastaisuudessa saisi heitä masentaa ja nöyryyttää. Tietysti tämä tulevaisuuden kuvitelma oli mitä läheisimmässä yhteydessä mustan papinpuvun ja leuvan alle asetetun liperin kanssa. Mutta kun vanha tohtori nyt tahtoi tehdä hänestä lääkärin, niin poika heti oli valmis heittämään koko papillisen uran siksensä. Hän ajatteli itsekseen näin: "Koska ukko itse oli lääkäri, niin tahtoo hän tehdä minustakin lääkärin. Jos nyt väkisin tahtoisin papiksi, niin hän ei tekisi minusta sitä eikä tätä." Näin hän ajatteli, ja tyhmempiäkin ajatuksia voisi yhdeksänvuotiaalla poikanulikalla olla.

— Mutta jos teette minusta tohtorin, arveli poika, niin minusta kai tulee herra. Mutta herroillahan on aina liikanimi.

— Sellaisen sinä kyllä pian saat. Pannaan sinulle tuon lääkkeen nimi, Kinin.

— Sama se. Jos elän, kunnes tulen lääkäriksi, niin kaikki luulevat minua hyvin taitavaksi, koska minulla on lääke nimenäkin. Mikko Kinin, sehän kuuluu oikein komealta.

Vanha tohtori ei tyytynyt vain lupauksiin. Samana vuonna kun hän kuoli, oli hänellä ilo nähdä kasvattipoikansa päässä tohtorinhattu.

Tohtori Kinin oli hyvin suosittu seuramies. Vaikka hänen pilapuheensa joskus olikin hiukan raakaa, niin hänelle annettiin anteeksi, koska hän näytti hyvää tarkoittavan ja hänen naurunsa sitäpaitsi tuli niin sydämen pohjasta, että se houkutteli muutkin nauramaan. Hänen vartalossaankin oli jotain, joka yhdessä hänen pienten kokkapuheittensa kanssa herätti naurua, ilman että hän silti itse oli tämän naurun esineenä. Varreltaan hän oli lyhytläntä ja paksu, jollaisiksi yleensä lääkäreitä, majureja ja rovasteja kuvaillaan.

Siitä huolimatta, että oli näin suosittu seuramies, tohtori Kinin kuitenkin usein oli saanut rukkaset. Kerran oli hän sattunut kosimaan sellaista, joka jo ennestään oli salakihloissa, toisen kerran erästä tyttöä, joka ei voinut häntä sietää, koska hän tuon tuostakin tuoksui väkeviltä, kolmannen erästä, joka ei sellaisesta välittänyt, mutta jonka mielestä tohtori sen sijaan oli hiukan talonpoikamainen eikä tarpeeksi runollinen. Meidän kesken sanottuna olikin tässä moitteessa perää, sillä ainakin hänen rakkautensa oli hyvin käytännöllistä laatua. Yleensä hän oli kokeellinen mies, joka ei uskonut muuta kuin sitä, jota kävi käsin tavottaminen.

Arvattanee, että tohtori tyynin mielin ja ilman erityistä surua kärsi nämä pienet vastukset. Hän ajatteli vain, että tuhannet nuoret ja kauniit tytöt... hän piti, kumma kyllä, vain nuorista... aivan kernaasti olisivat hänet ottaneet, joten hänellä ei siis ollut paheksumisen syytä, vaikka olikin sattunut kosimaan sellaisia, jotka eivät tahtoneet rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.

Esitettyämme tohtorin, lienee paikallaan, että esitämme hänen pöytäkumppaninsakin. Niistä tahdomme vain mainita, että toinen oli pitkä, laiha, keski-ikäinen ja kaljupää tuomari, toinen kauppias, joka kolmasti oli tehnyt vararikon ja tämän johdosta niin vaurastunut, että häntä jo pidettiin upporikkaana. Siitä huolimatta hän vielä eli poikamiehenä, jota naima-ijässä olevat naislukijani tuskin antanevat hänelle anteeksi.

Tuomarikin oli vielä naimaton ja nämä kolme vanhaapoikaa haasteli vapaasti ja sujuvasti kaikellaisista asioista, kertoen erittäinkin tapauksia entisiltä nuoruuden ajoiltaan. Näitä kertomuksia keskeytti milloin lasien hauska kilinä, milloin iloiset naurunremahdukset. Mitä jälkimäisiin tulee, lienee hauska, tietää, että tohtori nauroi eniten omille sukkeluuksilleen, tuomari taas, joka oli olevinaan nokkela, koetti puhuessaan pysyä vakavana, mutta kauppias nauraa hohotti yhtä paljo, olipa hän itse taikka jompikumpi toisista sattunut sanomaan jotakin hauskaa. Tästä ei kuitenkaan ole syytä tehdä mitään johtopäätöksiä heidän eri luonteittensa suhteen; he olivat vain sellaisia kuin ihmiset yleensä ovat.

Tuomari oli vastikään lopettanut pienen, jotensakin arveluttavan, vaikka hauskan jutun ylioppilasajoiltaan. Naurettuaan aikalailla, tohtori tyhjennettyään lasinsa, sanoi:

— Te, lakimiehet, olette hauskaa väkeä. Mahtaa tuntua mukavalta tuomita rikoslain mukaan muita rangaistavaksi, kun vain pääsee sovelluttamasta sitä omaan itseensä. Varsinkin sen hauskimpia pykäliä, joita en kuitenkaan tunne.

Tuomaria näytti hiukan hävettävän, mutta kuitenkin hän tyytyväisesti naurahti. Sitten hän sanoa tokaisi:

— Entä herrat lääkärit sitten! He kyllä osaavat neuvoa muille raittiutta, mutta itse he, piru vieköön, eivät suinkaan sylje lasiin.

— Mitäpä niistä, puuttui puheeseen kauppias, — mutta mitä te sanotte papeista? Nehän vasta osaavat saarnata ja varoittaa, mutta itse eivät sitä usko, ainakaan eivät elä Jumalan sanan mukaisesti.

Kaikki papit tuntuivat näet kauppiaasta vastenmielisiltä siitä asti, hänen toisen vararikkonsa jälestä, kun yksi heistä, joka oli saanut vähän vihiä siitä, kuinka se oli tapahtunut, ei voinut olla koskettamatta saarnassaan kysymyksiä, jotka ihmeellisesti antoivat aihetta varoituksiin tässä suhteessa. Kuitenkin kauppias hiukan hätkähti, kun heti, hänen hyökättyään pappien kimppuun, eräs heistä astui huoneeseen.

Yleensä tohtori Kinin oli vähän ylpeänluontoinen, mutta tuota vikaa ei huomattu, kun hän oli hiukan ryypiskellyt, koska hän aina silloin oli niin alhainen kuin kuka hyvänsä. Ehkä hän selvällä päälläkin olisi alhaisesti kohdellut halpaa maalaispappia, nyt hänessä ei ainakaan huomannut mitään ylpeyttä. Päinvastoin hän halaili ja suuteli pappia ja oli olevinaan entisestään hänen kanssansa hyvinkin hyvä ystävä, vaikkeivät heidän välinsä silloin olleet olleet läheskään niin tuttavalliset kuin tohtorin käytöksestä päättäen olisi voinut luulla.

Siksi ei tarvitse luulla hänen olleen juovuksissa... viini oli häntä vain virkistänyt ja saattanut hänet hyvälle tuulelle.

Pastori Ortman ilmoitti asiansa ja tohtori lupasi olla valmis häntä seuraamaan niin pian kuin päivällinen oli päättynyt ja lääkkeet, joita varten hän heti istahti kirjoittamaan reseptiä, oli tuotu apteekista. Tämä reseptin kirjoittaminen kävi niin nopeasti, että siitäkin huomasi hänet hyvin harjaantuneeksi. Pastorille olisi kuitenkin ollut enemmän mieleen, jos hän kauemmin olisi asiaa harkinnut.

— Kas niin, veikkoseni, älä ensinkään kursaile, vaan käy tähän viereemme istumaan. Onhan linnunpaistia vielä jälellä, eikä viinistäkään, Jumalan kiitos, ole mitään puutetta.

Eipä liene syytä moittia pastori Ortmania, vaikka hän surustaan huolimatta suostuikin tohtorin tarjoukseen. Ruumiin ja sielun toimitukset ovat näet kuitenkin kaksi eri asiaa.

Pian oli keskustelu jälleen saatu vireille ja pastorikin otti siihen osaa, koska ei voinut olla sitä tekemättä ja murheet ja ajatukset sitäpaitsi ovat aivan eri asioita. Heikkoluontoiset ihmiset eivät saata puhua muusta kuin siitä, joka heillä on mielessään, mutta niiden joukkoon pastori ei kuulunut.

Muun muassa tuomari sattui kertomaan viimeisistä käräjistä, joita hän oli ollut pitämässä. Anteeksiannettavaa on, että hän kernaimmin puhui omista virkatoimistaan, ja muiden käräjäjuttujen joukossa myös tuli maininneeksi, että hänellä äskettäin oli ollut käsiteltävänään erään italialaisen nuorallatanssijan asia, ja oli hän selvien todistuksien nojalla saanut hänet tuomituksi murhasta ja kaikellaisista ilkeistä juonista. Miehen nimi oli Jeromio.

— Jeromio?... huudahti pastori Ortman.

Tuomari huomasi saaneensa hänestä tarkan ja innostuneen kuulijan ja alkoi siis juurtajaksain selittää asiaa.

Jeromion omat toverit, jotka myös ammatiltaan olivat nuorallatanssijoita, olivat tehneet häntä vastaan ilmiannon. Seurueeseen oli kuulunut Stella-niminen tyttö, joka oli kihloissa erään nuoren ilveilijän kanssa, jonka nimi oli Guilielmo. Ajaessaan eräänä yönä samoilla rattailla Jeromion kanssa, oli tämä Stella kadonnut. Tämä oli ensimäinen syytös. Siihen Jeromio vastasi, että valepuvussa esiintyvät ratsumiehet väkivallalla olivat tytön ryöstäneet, josta seurueen muut jäsenet eivät tienneet mitään, koska hän itse Stellan kanssa oli ajanut viimeisenä. Todistajat, jotka kaikki ymmärsivät ruotsia, mikä paremmin, mikä huonommin, ja joista jotkut heidän passistaan huomattiin Ruotsissa syntyneiksikin, vastasivat tuomarin kiertelevään kysymykseen, oliko syytetyllä tapana ajaa aina jälestäpäin, ettei sitä koskaan ennen ollut tapahtunut. Päinvastoin hän aina ennen oli ajanut edellä, koska hän seurueen johtajana piti itseänsä kaikkia toisia parempana. Epäilivät hänen nyt tehneen sen, voidakseen pakottaa tytön tunnustamaan, oliko hänellä ja hänen sulhasellaan aikomuksena edelleen jäädä seurueeseen, vai eikö.

Tuomarin mielestä tämä jo oli tarpeeksi raskauttava syy tekemään hänet epäilyksen alaiseksi. Mutta toinen syytös oli vielä tepsivämpi. Seurueen jäsenten saavuttua majataloon ja kauan odotettua, tuli myös vihoviimein Jeromio, mutta yksin. Stellan katoamisen hän oli silloin selittänyt samalla tavalla kuin nyt oikeudenkin edessä. Mutta ei kukaan heistä tahtonut oikein luottaa hänen sanoihinsa, ei ainakaan Guilielmo, joka toisia enemmän oli tyttöön kiintynyt. Hän haukkuikin Jeromiota vasten silmiä roistoksi ja murhamieheksi, josta seurasi, että tämä tikari pystyssä hyökkäsi hänen päällensä. Muut riensivät kuitenkin apuun ja ase otettiin häneltä pois. Nytpä ilveilijät selvästi huomasivat Jeromion olevan niitä miehiä, joita on pidettävä tarkasti silmällä, sillä hän oli sekä kostonhimoinen että viekas ja kavala.

Seura oli jakaantunut kahteen eri joukkoon, joista toinen piti Jeromion, toinen Guilielmon puolta. Viimemainittu oli todellakin houkutellut joukkoansa luopumaan Jeromiosta ja, Guilielmo johtajana, muodostamaan uuden seurueen. Mutta ennenkuin tämä pantaisiin toimeen ja vaikka tiesikin sen vaaralliseksi, häntä huvitti ottaa selkoa, tahtoiko Jeromio vielä saada hänet hengiltä.

Hän houkutteli siis erästä innokkainta, joskin salaista ystäväänsä mielistelemään kaikin tavoin Jeromiota, ikäänkuin hyvinkin pitäisi hänestä. Paremmin onnistuaksensa tämä kelpo lailla panettelikin Guilielmoa ja oli häntä kovasti vihaavinansa.

Menipä hän niinkin pitkälle viekkaudessaan, että Jeromiolle ilmoitti teeskentelevänsä Guilielmon ystäväksi, voidakseen saada selon tämän aikomuksista. Hän oli siis olevinansa Jeromion vakoilija, vaikka olikin Guilielmon, ollen yhtä haavaa sekä rehellinen että petollinen.

Rinaldo — se oli hänen nimensä — oli tällä juonellaan voittanut sen, että sai milloin tahansa jutella Guilielmon kanssa, herättämättä Jeromiossa epäluuloja.

Jeromio meni kuin menikin ansaan, eikä voinut luulla Rinaldoa muuksi kuin todelliseksi ystäväkseen. Siis hän ehdotti, että he yhdessä tappaisivat Guilielmon niin pian kun sattuisi sopiva tilaisuus. Eikä hän pitänyt suurta väliä sen sopivaisuudestakaan; pääasia vain oli, että Guilielmo saataisiin pois hengiltä. Kun hänellä oli puolellaan Rinaldo, joka, häntä itseään lukuunottamatta, oli seurueen etevin taituri, niin taisi hän olla vakuutettu siitä, etteivät toverit, vaikka jotain epäilisivätkin, kumminkaan uskaltaisi ryhtyä heitä syyttämään, koska heidän olemassaolonsa yksinomaan riippui heistä molemmista.

Tätä tilaisuutta ei tarvinnut kauvan odottaa. Koska seuralla ei ollut erityistä menestystä kaupungissa, päätettiin esiintyä tievarrella olevissa suuremmissa kirkonkylissä. He yrittivät siis ensimäisessä ja menestyivät hyvin. Suomalainen rahvas yleensä pitää tämmöisistä huvituksista, joita se yhteisellä nimellä kutsuu ilveilyksi. He jäivät siis muutamaksi päiväksi kylään, jossa pian olivat kuin kotonansa.

Guilielmo ja Rinaldo sopivat nyt keskenänsä, että jälkimäinen luulotteli Jeromiolle, että Guilielmo jo oli unohtanut Stellan ja nyt mielisteli erästä pulskaa talonpoikaistyttöä, joka asui vähän matkan päässä kirkonkylästä. Pistoolit ladattuina he siis asettuivat erääseen maantien varrella olevaan viidakkoon väijymään. Mutta heidän siinä odottaessaan vaihettikin Rinaldo oman pistoolinsa Jeromion pistooliin. Tämä seisoi nimittäin selin häneen, eikä humalassa ollen huomannut mitään, varsinkaan kun jo oli jotensakin pimeä. Rinaldon pistoolissa ei nimittäin ollut luotia. Muutamia Guilielmon ystävistä oli myös kutsuttu paikalle todistajiksi.

Jeromion tulisi ampua ensiksi ja, ellei hän osaisi paikalle, vasta sitten Rinaldon. Toinen pistooli olisi sitten asetettava Guilielmon käteen, ikäänkuin hän olisi itse ampunut itsensä.

Astuessaan hiljakseen viidakkoa kohden Guilielmo ei ymmärtänyt asemaansa vaaralliseksi, sillä yhtä vähän kuin Rinaldo tiesi hänkään aavistaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jeromio ei tyytynyt siihen, että puun juurelta, jossa oli väjyksissä, tyynesti olisi vihollistansa tähdännyt, vaan, ennenkuin Rinaldo ennätti häntä estää, hän hurjistuneena syöksyi suoraa päätä Guilielmoa vastaan ja laukaisi pistoolinsa. Pelkästä latingista, joka sattui häntä ohimoon, Guilielmo parka kuolleena sortui maahan, joutuen niinmuodoin oman rohkeutensa ja uteliaisuutensa uhriksi.

Tietysti Rinaldo ja hänen ystävänsä heti vangitsivat Jeromion, joka mielellään olisi pötkinyt pakoon, nähtyään joutuneensa hänelle viritettyyn ansaan. Oikeudessa hän roiston tyynellä hävyttömyydellä tunnusti olevansa syypää tähän viimeiseen murhaan ja sitäpaitsi edelliseenkin, jonka ensin oli kieltänyt, _myöntäen_ todistajien epäluulot oikeiksi ja vielä ilmoittaen, että hänellä tytön suhteen oli ollut riettaita aikomuksia. Kun tyttö ei tahtonut näihin suostua, oli hän aikonut käyttää väkivaltaa, mutta nopeasti lähestyvien rattaiden kolina oli, paha kyllä, häntä pelottanut, jolloin hän ei tietänyt parempaa neuvoa kuin viskata tyttö suohon, jonne hän luultavasti jäikin.

— Mutta ettekö ollut hänen isänsä? oli tuomari kysynyt.

Syytetty oli hiukan miettinyt ja tirkistänyt erästä todistajaa, joka kävi kalpeaksi. Jeromio näytti ajattelevan, että olisi hauskaa vetää toinenkin _kanssansa_ onnettomuuteen ja vaikka tälle ei määrättäisikään yhtä kovaa rangaistusta kuin hänelle itselleen, niin tulisi hänelle kuitenkin jotakin. Hän siis kertoi poikenneensa erään läsnäolevan todistajan kanssa noin neljä-, viisitoista vuotta takaperin erääseen torppaan janoansa sammuttamaan. Torpan aseman hän tiesi hyvin tarkasti selittää, muistaen niiden kestikievaripaikkojen nimetkin, joiden puolivälissä se sijaitsi, ja kertoen laajasti kaikki asiaan kuuluvat pikku seikatkin. Hän muisti sanoa senkin, että torppa oli tuon ison suon läheisyydessä, johon hän oli tytön upottanut... Todistajan kanssa, jonka hän mainitsi nimeltään, oli hän mennyt torppaan juomaan. Ovi oli ollut selällään ja tuvassa he tapasivat vain nukkuvan lapsen. Ihastuneina sen kauneuteen päättivät he sen varastaa, koska toivoivat tulevaisuudessa ansaitsevansa sillä paljon rahaa. He panivat heti päätöksensä toimeen ja veivät mukanansa lapsen, jolle aikaa voittaen opettivat ammattinsa.

— Voiko hän _myös_ näyttää tunnustuksensa todeksi? kysyi pastori.

— Kyllä, sillä hän oli haastanut neljä todistajaa, joista yksi oli ranskalainen, kaksi ruotsalaista ja yksi italialainen. Kaikki he olivat seurueen vanhempia jäseniä, noin neljänkymmenen ikäisiä. Viimeksi syytetty mies tunnusti kaikki ja pyysi armoa, jonka hän saikin, paitsi että hänelle tuomittiin vähän rahasakkoja. Toveriensa todistuksen mukaan hän oli hiljainen ja siivo mies, jonka Jeromio uhkauksilla oli saanut vietellyksi rikokseen. Viimeksimainitulle tietysti tuomittiin kaikkein korkein rangaistus... ymmärrättehän.

Tuomarista tuntunee omituiselta, kun hänellä on edessään moisia päällekantajia ja todistajia, arveli tohtori nauraen.

— Täytyyhän ainakin murha-asioissa tyytyä sellaisiin, mitä sattuu olemaan saatavissa, vastasi tuomari. — Olihan näillä sitäpaitsi täydelliset papinkirjat ja kristityitä he myös olivat.

— Onko siis selvästi todistettu, että tuo nuori tyttö, jonka Jeromio heitti suohon, on läheisestä torpasta varastettu lapsi?

— Käräjäkirjat sen selvästi osoittavat ja niiden mukaan voidaan myös löytää torppa. Ihme kuinka te, joka olette pappi, olette niin halukas kuuntelemaan tätä juttua, aivan kuin olisitte lakimies.

— Tämä asia onkin minulle hyvin tärkeää laatua.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa vielä enemmänkin, mutta hän ei uskaltanut, koska hänen mieleensä muistui Ristilän vapaaherra.

* * * * *

Hämärän aikana hän tohtorin seurassa saapui synkkään kotiinsa.

Tohtori pudisti päätänsä ja sanoi, ettei ollut suurtakaan toivoa nuoren neidin paranemisesta. Hän lupasi kuitenkin jäädä seuraavaan aamuun, nähdäkseen oliko käsittänyt asian oikein.

Ilta kului niin hauskasti kuin tällaisessa tilaisuudessa oli mahdollista. Tosin ei Haraldin eikä pastorin seura ollut varsin elähyttävää, mutta siitä huolimatta tohtorin hilpeä luonne vaikutti, että hänellä oli kylläkin hauskaa.

Aamu koitti ja tohtori pysyi sanassaan, ilmoittaen, ettei enään ollut ensinkään syytä toivoa. Tiesipä hän määrätä ajankin, jolloin Stella oli kuoleva. Sitten hän läksi, ollen pahoillaan, ettei häntä ollut tultu noutamaan muutamia tunteja aikaisemmin.

Pastori ei antautunut epätoivoon, mutta hän oli aivan mykkä, jäykkä ja ikäänkuin turruksissa. Henkeään vetämättä hän kuunteli sairaan hengitystä, kestikö sitä vielä, katsellen kauhistuneena kuinka hänen pienet hyppysensä peittoa hypistelivät. Sitähän aina pidetään kuoleman merkkinä ja pastori muisti äitivainajansakin muutamia tunteja ennen loppuansa tehneen samoin, niin että siitäkin syystä hän piti Stellan kuoleman aivan varmana asiana. Sitä hän kuitenkin toivoi ja rukoili, että sairas ennen kuolemaansa edes muutamaksi tunniksi lakkaisi hourailemasta. Olisihan niin suloista nähdä hänen silmistään, että hän vielä oli tullut tuntoihinsa, saada vielä kerran puhua hänen kanssansa ja kuulla hänen suustaan sanoja, joihin ei sekautunut kuumeen vaikuttamaa hourailemista. Pastori olisi niin sydämestään suonut hänelle rauhallisen ja ihanan lopun.

Mutta sairas ei vain selvinnyt ja kuolemaakin turhaan odotettiin. Oli jo neljäs vuorokausi siitä, kun tohtori lähti ja toista oli kulunut siitä, jonka hän oli määrännyt sairaan kuolinpäiväksi. Tämä ei kuitenkaan herättänyt pastorissa mitään toivoa, koska hän vanhastaan tiesi lääkärien pikemmin tällaisissa tapauksissa panevan aikaisemman kuin myöhäisemmän ajanmäärän.

Irenekin oli tullut Stellaa katsomaan. Vaikka Harald ei ollut sitä kertonut, niin hän kuitenkin muilta oli saanut kuulla syyn tähän tautiin, mikä oli herättänyt hänessä kauhua. Itkien hän istui Stellan vuoteen vieressä ajatellen, että olisi parempi, jos hän itse saisi kuolla ja Stella jäisi elämään.

Yht'äkkiä Stella avasi silmänsä, jotka eivät enään olleet kuumeen himmentämät, vaan kirkkaat ja lempeät, vaikkakin raukeat. Heikolla äänellä hän sanoi:

— Vai olet sinä täällä, Irene kulta. Mutta miksi itket?

Irene pidätti kyyneliään ja koetti näyttää iloiselta.

— Minkä vuoksi Irene itkee?

— Minua itkettää nähdessäni sinut, pikku Stellani, noin laihana ja kalpeana.

— Hyi sinua, Irene, joka tahdot ystävääsi pettää! Itket, koska luulet minun pian kuolevan. Eikö totta?

Koska Irene ei mitään vastannut, katsellen vain lempeästi Stellaa, niin tämä suloisesti hymyillen jatkoi:

— Sinä luulet minun kuolevan, mutta tiedätkö mitä minä ajattelen? Luulenpa, että rupean elämään.

Irenen lempeissä, syvämielisissä silmissä oli epäilevä, kysyvä ilme.

— Niin, luulenpa jääväni elämään. Ethän sinä antaisi minun kuolla, ja Haraldkin kyllä minua kaipaisi... mutta Erkki kaikista eniten. Sanopas Reginalle, että menee häntä noutamaan.

Pian tuli pastori huoneeseen ja kiinnitti katseensa Stellaan ikäänkuin olisi tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä, saadakseen siitä koko ijäkseen lohdutusta. Näyttipä ikäänkuin hän yhdellä siemauksella olisi tahtonut tyhjentää onnen maljan pohjaan, ollakseen lopun ikäänsä kaikkea onnea vailla.

— Kai sinä, Erkki, samaten kuin Irenekin, luulet minun kuolevan?

— Luulen, vastasi pastori. Totuus oli hänestä parempi kuin tyhjät lohdutukset, jotka eivät kuitenkaan tuota lohdutusta Kumminkin hän iloitsi nähdessään Stellan jälleen täydellä järjellä ja tunsi itsessään pyhää voimaa valmistaaksensa häntä, jos hän itse sitä vaatisi, kuolemaan.

Hiven hänen entistä veitikkamaisuuttaan ilmestyi Stellan kasvoihin, hänen sanoessaan:

Nyt olen kuitenkin eri mieltä Erkin kanssa! Olen jo sanonut sen Irenelle, Luulenpa, että jään elämään.

-— Miksi Stella sellaista luulee? kyseli pastori, johon nämä sairaan sanat eivät ensinkään tehneet miellyttävää Vaikutusta, koska ne herättivät hänessä tyhjän toivon ja siten alkoivat maahan kukistaa sitä kieltäymyksen temppeliä, jonka hän vaivoin oli saanut rakennetuksi ja johon jo oli alkanut tottua.

— Koska näin unta. Näin kolme... tiedäthän mitkä ne olivat... jotka olivat päättäneet, että heitä tottelisin. Ja mitä he minulta tahtoivat? Että jäisin eloon. Minusta tuntui mahdottomalta olla heitä tottelematta, kun he niin lujasti olivat sen päättäneet. Ja heidän valtansa oli niin suuri, että saattoivat panna toimeen mitä olivat päättäneet. Heidän päätöksensä mukaan minun piti toipua... minun piti totella ja elää.

Yhä enemmän hiipi pettävä toivo pastorin sydämeen, mutta häneen se koski niin kipeästi, että hän painoi päänsä käteensä. Myöskin Irenen sydämessä oli toivo syttynyt, mutta koska naisen sydän on toivon tyyssija, niin se hänessä vaikutti vain miellyttävästi.

Seurasi pitkä äänettömyys. Vihdoin puhkesi Stella puhumaan ja hänen äänensä ei enää kuulostanut niin heikolta kuin ensin:

— Niin, uskokaa vain minua! Uniin en kuitenkaan niin varmasti luota... Mutta, Irene, menepä sanomaan Reginalle, että tahtoisin ruokaa. Minun on nälkä.

Maalliset sanat soivat joskus niin ihanasti kuin taivaallinen soitto! Ilosta itkien Irene riensi ulos. Pastorin sydämessä oli kieltäymyksen temppeli jo maata myöten purettu ja toivon temppeliä juuri alettiin rakentaa. Kuitenkin hän vedet silmissä sanoi:

— Sinä et voi elää. Tämä maailma olisi sinulle liian köyhä ja ahdas. Parempi vain sinulle, että kuolet, Stellani!

Näin puhuessaan pastori ei oikein tietänyt mitä sanoikaan, eikä Stellakaan sitä käsittänyt. Hänen silmänsä vilkastuivat, kun hän vastasi:

— Mutta minä tahdon elää. Maailma tuntuu ihanalta, kun tietää olevansa rakastettu.

Ihmisluonteessa on kummallisia vastakohtia. Pastorin sydämessä tuntui jälleen niin tyhjältä ja kolkolta, sillä toivon rakentama tuulentupa oli sortunut maahan, ilman että sen sijalle oli mitään uutta pystytettävää. Surun suloiset kyyneleet muuttuivat yhä katkerammiksi, kunnes niiden lähde kuivui vallan tyhjiin.

— Ymmärrän kyllä mitä ajattelet, sanoi Stella, mutta luuletko, että kuolemaisillaan oleva ihminen voisi tuntea tällaista elämän halua? Ei, toisellaiselta mahtaa silloin kaikki tuntua. Jumala ei sallisi tämmöisiä tunteita, jos nyt ottaisi minut luoksensa... Ja näetkös, Erkki, että saatan itkeäkin. Eihän kuolevaiset itke, vai oletko koskaan nähnyt kuolemaisillaan olevan itkevän?

Stella hymyili niinkuin joskus ennenkin kyyneltensä lomaan ja uudelleen syttyi toivo pastorin rintaan.

Sairas pyysi häntä koettamaan valtasuontansa. Se ei tykyttänyt liian kovasti eikä liian hiljaa, ei liian verkalleen eikä liian nopeasti. Sykkipä ihan kuin terveellä ihmisellä.

Irenen tuotua kauralientä nisuleivän kanssa, söi Stella sitä halusta, pyytäen enemmänkin, mutta kun hän olisi vieläkin ottanut, niin ei sitä enää hänelle annettu. Silloin Stella ikäänkuin vähän kiukuissaan pudisti pientä päätään, mutta sitten hän hymyili ja kysyi:

— Ettekö vieläkään usko, että jään elämään? Eihän kuolevainen tahtoisi ruokaa, ei ainakaan niin paljon kuin minä. Ei, terve minä jo olen, paitsi että olen vähän väsynyt.

Se miltei kevytmielinen tapa, millä nuo sanat lausuttiin, vakuutti pastorille kaikkea muuta enemmän, että sairaan tila ei enään ollut niin vaarallinen.

Niin, hänen taudissaan oli tapahtunut onnellinen käänne, jota ei mitenkään voi selittää. Hän toipui siitä huolimatta, että lääkäri oli hyljännyt kaiken toivon, olisipa ikäänkuin uhallaan toipunut, vaikka tämä olisi koko ajan istunut hänen vuoteensa vieressä.

Oli yksi, joka melkein yhtä paljon kuin pastorikin, iloitsi Stellan parantumisesta. Se oli Heikki-renki, joka kahdenkertaisesti oli ollut syypää hänen sairauteensa, ensimäisen kerran tahallaan ja toisen ymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta. Hänellä oli ollut sellainen käsitys, että jos Stella olisi kuollut, ei hän olisikaan voinut saada syntiänsä anteeksi. Mutta nyt hän riemuitsi ja itki ilosta.

JÄLKIMÄINEN OSA.

IRENE.

XIII.

UUSIA JUONITTELUJA.

Haraldin aika oli Ristilässä kulunut jotenkin samalla tavalla kuin ennenkin. Stellan siellä oltua hän ei yön aikana ollut nähnyt eikä kuullut mitään erinomaisempaa. Alati hän kuitenkin jännityksellä odotti tapahtuvan jotakin, josta saisi aihetta ruveta ahdistamaan talon kunnotonta haltijaa. Pastorilta hän oli saanut kuulla kaikki, mitä jo tiedämme Stellasta, ja hän oli myös puolestansa kertonut sen vähän, minkä tiesi. Tämän johdosta kävi hänen asemansa yhä jännittävämmäksi ja itsekseen hän oli melkein päättänyt jäädä Ristilään kotiopettajaksi niin kauaksi, kuin vapaaherra vain tahtoisi häntä pitää, kunnes hän huomaisi jotakin, joka selvittäisi hänelle tämän sekaisen vyyhdin. Vaikka olikin tullut tänne vain yhdeksi lukukaudeksi, niin hän vapaaherran ehdotuksesta oli luvannut jäädä kokonaiseksi vuodeksi ja luultavasti vapaaherra mielellään pitäisi hänet vielä kauemminkin huomattuaan, että hänen poikansa olivat luvuissaan edistyneet hyvin ja Irene laulussaan vielä enemmän.

Enemmän kuin tämä jännitys ja uteliaisuus pidätti häntä Ristilässä kuitenkin Irene. Hänen läheisyytensä, kun hän tiesi hänen alati olevan tavattavissa, lyhensi Haraldilta monta pitkää tuntia, joita hän ei muuten olisi saanut kulumaan. Vain Irenen vuoksi hän mielellään olisi jäänyt vaikka koko ijäkseen Ristilään ja sitäpaitsi hän epäselvästi aavisti, että hänen armaansa myös voisi joutua vaaraan ja kaivata hänen suojelustaan. Olisihan suloista saada häntä varjella!

Soittotunnit olivat nyt, kuten ennenkin, onnellisimmat. He eivät vielä olleet virkanneet sanaakaan rakkaudesta, mutta heidän laulaessansa yhtyivät heidän sielunsa vielä suloisemmaksi sopusoinnuksi kuin heidän sävelensä. Ken olisi heidät nähnyt, heidän liidellessään sävelten ja rakkauden siivillä aavistamattomissa, autuaallisissa avaruuksissa, hän varmaankin olisi rukoillut, että kohtalo varovasti kohtelisi heidän nuoruuttaan ja kauneuttaan, eikä unohtaisi, että heidän sielunsa varmaankin olivat yhtä kauniit.

Sanotaan rakkauden olevan ihanimmillaan ennenkuin se on lausuttu julki, ja niin oli heidänkin rakkautensa laita. Molemmissa se oli yhtä haavaa syttynyt, eikä siinä ollut minkäänlaisia, lempivissä niin tavallisia vaiheita, heissä kun rakkaus välistä näyttää heikkenevän, esiintyäksensä jälleen sitä kiihkeämpänä. Heidän rakkaudessaan ei ollut mitään tuulenpuuskia, ei mitään heilahduksia, vaan niinkuin kulma anastaa sitä suuremman tilan, kuta enemmän sen sivuja tasaisesti pidennetään määrätyn suhteen mukaan, niin johdonmukaisesti kasvoi heidän rakkautensakin.

Yksinäisyyttä Ristilässä häiritsi vain joskus jonkun vieraan tulo. Vapaaherraa, pidettiin sekä ylpeänä että ahneena, mutta siinä ei kuitenkaan ollut syy, miksi läheisyydessä asuvat herrasperheet niin harvoin kävivät Ristilässä, jossa heitä päinvastoin kohdeltiin hyvin kohteliaasti ja vieraanvaraisesti. Asia oli vain se, ettei kukaan oikein voinut häntä sietää. Hän herätti ihmisissä jonkinlaista pelkoa, häntä kartettiin, epäiltiin ja kentiesi halveksuttiinkin. Perheenisät tuskin olisivat tulleet käyneiksi Ristilässä tavallisilla velvollisuusvierailuilla, elleivät heidän tyttärensä niin mielellään olisi tahtoneet tavata "herttaista Irene-neitiä". Ja nuorten herrojen oli laita ihan samoin, sillä kernaasti hekin tahtoivat nähdä kaunista tyttöä ja ehkä päästä hänen kanssansa pakinoimaankin.

Kamarijunkkari von Assar oli kuitenkin silloin tällöin jonkun viikon oleskellut Ristilässä Olipa hän taas ollut siellä kokonaisen viikon, eikä nyt yksin, sillä hänen seurassaan oli kaksi naista. Toinen oli hänen sisarensa, neiti Emilia v. Assar, toinen nuori, kuudentoistavuotias ruotsalainen tyttö, nimeltä Adéle Hassel.