Part 9

"Sitä en tahtoisi", mutisi Reindorfer epäröiden, "en voisi valehdella hänelle vasten kasvoja, enkä olisi velvollinen muiden syntien tähden kiusaa kärsimään! En soisi hänen kysyvän. Niin, minä en voisi."

Hän kääntyi ja meni.

Reindorferin vaimo oli yksin ja katsoa tuijotti eteensä. Hän tunsi itsensä hyljätyksi, mutta oli kuin huone olisi kuitenkin niin täynnä, ettei pieninkään raittiin ilman henkäys päässyt sinne, hänen ahdistettuun rintaansa ei voinut saapua minkäänlaista virkistävää tuulahdusta. Häntä tuntui niin raskas paino rutistavan, ettei hän voinut kohota istuimeltaan eikä pienimmälläkään tavalla karttaa sitä, minkä nyt täytyi tapahtua. Ja jos tämä pannassaolo jatkuisi, jos hänen täytyisi nähdä kuinka häväistys häväistyksen, tuska tuskan jälkeen saapuu tuosta ovesta ja tapaa hänet näiden seinien välissä, jotka voivat todistaa häntä vastaan, -- silloin hänen ajatuksensa varmaan sekaantuvat ja uhkaava kurjuus tapaa hänet kyllä kotona, mutta ei täydessä järjessään.

Nyt joku saapui...

Hän tunsi keveät, joustavat askeleet. Hän hengitti raskaasti ja oli liikkumatta.

Ovea raotettiin; Leena varmaankin katsoi sisään ja vetäytyi pois luullen äidin nukkuvan.

Ja hän ei katsonut ovelle -- ei, hän ei katsonut. Mikä oli tullut tämänpäivän ja huomisen välille ja iski syvimmän haavan? Hän tiesi sen nyt ja sanoi itsekseen:

"Sinä et voi koskaan katsoa lapsesi silmiin!"

Ja hän kätki kasvot käsiinsä ja itki katkerasti. Sulku oli särkynyt, sydän murtunut, mutta ajatusvoima oli pelastettu!

Kaupungeissa lienee paljon ihmisiä, joiden ymmärrys on pelastettu samalla tavalla, niin että he ovat tulleet entistä viisaammiksi, oikein arvokkaita ihmisiä! Niin, Reindorferin emäntä oli myöskin arvokas, mutta epäilemättä onneton!

* * * * *

Myllärin emäntä oli saapunut kotiin. Hän yritti nauraa puhuessaan vastaan rientävälle pojalleen: "Sinun täytyy vielä olla kärsivällinen; vaikka olinkin innokas, täytyi minun jättää työni keskeneräiseksi. Huomenna minä jo jatkan taas!" Mutta miehensä hän otti sivulle ja sanoi: "Tiedätkö, isä, Florianille en voi sitä puhua, mutta Reindorferit ovat ihmeellistä väkeä. Jos olisin pyytänyt heidän tytärtään paholaisen omaksi, he eivät olisi voineet enempää pahastua."

"Sanoinhan minä sen."

Mylläri olisi halunnut tietää, mitä ne siellä sanoivat, mutta hän ei uskaltanut kysyä, koska pelkäsi, että häneltä kysytään.

Hän alkoi selailla kirjotuspöydällään olevia papereita, hän syventyi niihin, hänen täytyi laskea.

Myllärin vaimo puistalti päätään ja meni ulos. Hän tahtoi katsoa poikaansa, mutta tämä ei voinut kuohuvine tunteineen pysyä kotona.

Florian oli huomannut, että äidin nauru oli teeskentelyä ja ettei hän tahtonut vastata pojalleen. Kun hän oli jättänyt hänet, hän tunsi suurta rauhattomuutta.

"Tässä ei ole kaikki oikealla tolalla!"

Nämä sanat sanottuaan hän astui pihamaalta metsään. Hän halusi joltakin korkealta paikalta katsella myllyä ja surujen paljoutta; hän kenties näkisi ne vähäpätöisinä jalkojensa alla, kun hänellä siellä ylhäällä oli edessään suuri pala kaunista, suurta maailmaa, johon hän tunsi kuuluvansa! Kenties hän kulkisi kuusikon läpi ja kääntäisi selkänsä myllylle ja kaikille suruille, jos siellä metsän reunassa tapaisi...

Kenties!

XI.

Kun Reindorfer oli lähtenyt vaimonsa luota, meni hän puutarhaan. Siellä hän istuutui lehtimajaan, jossa oli kahdeksantoista vuotta sitten istunut.

"Tuo tyttö minua kovin säälittää", sanoi hän, "ja kun katson vaimooni ja näen, että hän on riutuneempi kuin minä, silloin palaa väkisinkin mieleeni aika, jolloin hän oli minulle kaikkia muita rakkaampi tässä Jumalan luomassa maailmassa. Hän ei ole saanut elämältä kovin paljoa hyvää, ja sellaisessa tapauksessa ihminen usein uskoo, että hän voi onnekseen kerran maistaa kiellettyä hedelmää, ja niin hän saa kärsiä vaikeat seuraukset. Olisi kyllä ollut parempi, jos olisin sallinut lähettää lapsen pois kotoa. Mutta ihmiset olisivat sitä ihmetelleet, eikä oikeaa syytä olisi voitu sanoa. Ihminen ei yleensä ole paljoa etevämpi eläintä; hän voi kuitenkin hävetä, mitä eläin ei voi. Sentähden tyttö sai jäädä kotiin, eikä nyt lakkaa ihmettely, miksi emme häntä antaneet myllärin pojalle! Mutta eihän sovi naittaa sisaruksia keskenään, ei se ole hyvä eläimissäkään, sillä se pilaa rodun, niinkuin jokainen karjanhoitaja tietää. Ja siksi ihminen sitä kammoo, sillä kaikki luonnon tarkotusta vastaamaton kauhistuttaa häntä. Mutta siihen hän on tottunut havaintoja tekemällä eikä itsestään, sillä kaikkialla meidän ympärillämme on toki enemmän järkeä kuin mitä me voimme elämäämme sovittaa."

Hän oli noussut ylös ja käveli puiden välissä.

"Toivoisin, että ihminen häpeäisi enemmän roistomaisuuksiaan kuin heikkouksiaan, silloin hän ei niin usein heikkouksiensa häpeämisen tähden tulisi roistoksi. Tuo kirottu mylläri olisi voinut estää, ettei asia olisi mennyt niin pitkälle, että kaikki säikeet olisivat vähällä katketa. Ja nyt ovat niin hyvin verkon kutojat kuin nekin, jotka eivät ole kutoneet, lujasti kiinni ja valmiina hyökkäämään toisiansa vastaan kuin hyönteiset."

Hän seisoi erään puun oksan luona, jossa liehui hämähäkin verkko, jonka keskellä verkon omistaja uisteli ankarasti toisen, verkkoa raastavan hämähäkin kanssa.

"Kaikki taistelevat ja sotivat toistensa kanssa lajinsa mukaan."

Hän jatkoi kävelyään.

"Jos siitä kaikesta näkisi lopun, niin olisi se oikein! Loppu on aina alkua ja jatkoa parempi, sillä lopussa on koko asia valmiina edessämme, silloin voidaan tietää, mitä se sisältää sekä saadaan siitä varotusta ja oppia. Mutta jatkuvassa kilvoituksessa saa itse olla pyörteen keskellä, huomaa kulkevansa mukana, mutta ei tiedä mistä ja mihin. On kuin onnettomuus olisi pitänyt lepoaikaa ja nyt tekisi uuden hyökkäyksen, ja silloin yksi ryömii luihuna syrjään, toinen on epätoivon tuskissa, nuo kaksi eivät tiedä mitään siitä, mitä heille tapahtuu, enkä itsekään ole selvillä, olenko tähän saakka menetellyt oikein vai enkö. Olen kuitenkin tehnyt, mitä piti tehdä ja saatoin tehdä, mutta kaikella varovaisuudellani ja hyvillä aikeillani en ole saanut enempää aikaan kuin toisetkaan, jotka ovat pysyneet syrjässä ja antaneet asian kehittyä ja versoa minkä suinkin voi. Niin lienee pitänytkin tapahtua! Emme voi mitään sen estämiseksi, minkä täytyy tulla! Jumala tietää, mitä tästä tulee, minä kuljen kuin sokkona!"

Hän kulki taas oksan ohitse, jossa hämähäkin verkko nyt liehui revittynä ja hyljättynä.

"Kas vain! Niistä ei kumpikaan ollut kylliksi vahva toista syödäkseen. Molemmat kai makaavat nyt ruohossa pahoin runneltuina. Teille tapahtui oikein! Syökää itikoita, siihen teillä on oikeus, mutta eläkää sovinnossa keskenänne. Miksi eivät eläimet ja ihmiset ymmärrä sitä? Jos mylläri vielä kerran lähettää tänne vaimonsa, saa hän minulta toiset terveiset."

Hiekkapolku narskui. Reindorfer kääntyi sinnepäin, ja Magdaleena seisoi hänen edessään. Talonpojan otsalle vetäytyi syviä kurttuja.

"Mitä tahdot?"

"Puhua kanssasi, isä."

"Paljon mahdollista. Minulla ei kuitenkaan ole halua kuulla eikä vastata."

"Oi, älä aja minua pois, vastaa minulle! Olen rehellinen sinua kohtaan, sinäkään et saa pettää minua! Katso, myllärin vaimo luulee, että jos hän sinua lakkaamatta ahdistaa, kysyy ja haastaa, haastaa ja kysyy, hän lopulta voittaa tarkotuksensa. Ja hän on neuvonut minua, että tekisin samoin. Mutta minä tunnen sinut paremmin. Minä olen rohkaissut mieleni ja tahdon tänä päivänä, tällä hetkellä, puhua kanssasi, kerran vain, en useammin. Minä tiedän, että sinulla on syy kieltoosi, tiedän sen aivan varmaan ja minua pelottaa, sillä sinä et tee sitä vähäpätöisen syyn tähden. Jos olisi kysymys pikku asioista, olisit sinä löytänyt tuhansia vastaväitteitä, mutta kun et ainoatakaan esittänyt, näyttää kysymys sitä vakavammalla. Mutta minun täytyy saada tietää, miksi näin menettelet, sillä se koskee elämäni onnea. Ja kun se minulta kielletään, on oikeus ja kohtuus, että minulle selitetään ne pakottavat syyt, jotka eivät salli päätöstä muuttaa. Sinua voi kammottaa se, mikä ei minua kammota. Sinä voit tehdä vääriä päätöksiä, missä minä arvaan oikeaan. Sano siis, miksi sanot ei, minkätähden minä en voi saada Floriania!"

Reindorfer huokasi syvään. "Minä säälin sinua, mutta, niin totta kuin elävä Jumala on taivaassa, menettelyni ei johdu itsepäisyydestä. Usko minua, sinun täytyy jättää hänet!"

"Minkätähden, sano, minkätähden?"

Reindorfer puisti päätään. "En voi, minä en voi, tyttö!"

"Isä!" huudahti Leena rukoillen.

Isä hengitti raskaasti.

"Sinun täytyy sanoa se minulle", jatkoi Leena kiihkeästi. "Minä olen sinun vallassasi, se on totta, mutta minä tunnen sinut, sinä et soisi, että minä ajattelen sinun tekevän itselleni vääryyttä. Sinuun, juuri sinuun minä luotan; silloinkin, kun olet kova, uskon, että sinun täytyy sellainen olla. Kun niin teen, kun olen kylliksi vanha sinua käsittääkseeni ja ymmärtääkseni, niin sano syysi, vieras ei kysy sitä sinulta, olenhan sinun lapsesi!"

"Jospa olisit minun lapseni", änkytti vanhus kyynelsilmin; "silloin olisi kaikki hyvin!"

"Olenko sitten ottolapsi?"

"Et, -- sinä olet vaimoni tytär."

"Mutta en sinun? Hyvä Jumala! ethän tarkottane, että äitini on rikkonut..."

Reindorfer tuijotti häneen kangistunein katsein.

"Jeesus, Maria! Minun maailmassa olemiseni on siis rikos!"

Hän heittäytyi lehtimajan rahille. Reindorfer astui hänen luokseen, ja tyttö nyyhkytti nyt hänen povellansa. Koko hänen olentonsa värisi ja vääntyi tuskasta ja hän toisti lakkaamatta sanoja: "Älä ole vihainen, oi, älä ole vihainen!" Vanha mies siveli värisevillä käsillään tytön kyyneleisiä poskia ja hänen omat kyyneleensä valuivat neidon runsaille kutreille.

Magdaleena lakkasi äkkiä nyyhkimästä, työnsi Reindorferin vähän loitommaksi, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Mutta kuinka oikeastaan on ja kuinka voin sen yhteen sovittaa, -- sinä et ole koskaan antanut minun huomata sitä, etkä tee sitä nytkään minua loukatakseni; miksi siis kielsit, etten minä saa Floriania?"

Kirkkaat hikipisarat helmeilivät Reindorferin otsalla, hän pyyhki ne pois hihallaan ja sanoi: "Olen jo liian paljon sanonut, liian paljon, anna jo olla, älä kysy enempää!"

"Kun tiedän yhden, sano minulle toinenkin. Olen vielä käsissäsi ja sinä voit johtaa minua. Älä hylkää minua näinä vaikeina hetkinä, jolloin en tiedä, mihin kääntyisin. Älä tee sitä, älä anna hurjien ajatusten herätä minussa. Jos voit saada minut varmuuteen, puhu, ennenkun se on myöhäistä! Minä kysyn vielä, miksi en saa häntä, jota sinä et tahdo. Vastaa minulle, muuten minä voisin saada halun noudattaa omaa tahtoani kysymättä Jumalan tahi ihmisten mieltä!"

"Jeesus! Tyttö, älä puhu niin jumalattomasti, se ei ole kristillistä, se on pakanallista!"

"Sano minulle toinenkin!"

"Toinenkin, hyvä Jumala, toinenkin! Kuinka voit sanoa sen? En voi antaa suostumustani, ja se ei voi tapahtua, -- älä kauhistu, lapsi, -- mutta sinulla ja Florianilla on _sama isä_!"

Magdaleena säpsähti; hän kalpeni huulten äärimäisiin rajaviivoihin asti, katsoa tuijotti hetkisen äänetönnä eteensä, tarttui sitten vanhan miehen käteen ja sanoi hiljaa: "Hyvä, olet oikeassa! Sinä ajattelet aina kunniallisesti ja rehellisesti. Kiitän sinua!"

"Leena, Leena!" huusi vanhus. "Älä tuijota noin, itke mieluummin, minä autan sinua siinä. Itke vielä kerran!"

"Ei!" sanoi Magdaleena, hiveli verkkaan otsaansa kädellään ja riensi pois.

"Ole ymmärtäväinen, tyttöni, ole ymmärtäväinen!" huusi Reindorfer ja ehätti pari askelta hänen jälkeensä, mutta hänen polvensa vapisivat ja hän luopui aikeestaan tavottaa häntä. Hän tunsi äkkiä seitsemänkymmenen ikävuoden painon, ja se tuska, jota oma raihnaisuutensa hänessä Magdaleenan tähden herätti, osotti hänelle selvästi, kuinka rakas tuo tyttö oli.

"Hänen olisi pitänyt olla minun oma lapseni", sanoi hän surullisesti. Hän astui puutarhasta ja katseli pihamaalla ympärilleen. Maantielle johtava veräjä oli auki. Hän astui siitä maantielle.

"Kun vain hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi", mutisi hän mennessään.

Ylhäällä kuusikon reunassa Florian istui pehmeällä ruoholla ja katseli Reiudorferin taloa.

Kuu nousi juuri. Yö näytti tulevan niin kaunis kuin konsanaan saattoi. Kunpa sitä olisi edes huomattu! Mutta ilma oli edelleenkin helteinen, taivaanrannalle kokoontui synkkiä pilviä ja odotuksen hiljaisuus vallitsi kaikkialla luonnossa. Nuorukainenkaan ei näyttänyt sitä huomaavan.

Hän vavahti äkkiä, -- joku astui tänne mäenrinteelle johtavaa polkua. Hän uskalsi tuskin luottaa silmiinsä. Hän nousi ylös. Hänen mielensä riemastui; epävarma toivo toteutui, Magdaleena tuli. Mutta Florian katsoi häneen melkein peljäten; tyttöä ei jouduttanut lempivän innostus, hän riensi katuvan tuskaisella kiireellä mäkeä ylös. Florian kuuli hänen raskaan hengityksensä, ja nyt tyttö seisoi jo hänen edessään kalmankalpein poskin, palavat silmät tuijottaen häntä kohden.

Nuorukainen otti ehdottomasti askeleen taaksepäin.

Magdaleena hymyili surullisesti. "Ojenna kätesi minulle", sanoi hän, ja nuorukainen tarttui hänen käteensä; se tuntui kylmältä, kuolleelta.

"Minä tiedän nyt, miksi emme voi emmekä saa yhteen mennä", lausui hän kaiuttomasti. "Sinullakin on oikeus tietää se. Minä olen äitini aviokunnian tahra enkä ole Reindorferin tytär."

"Pyhä äiti anna! -- Mutta miksi sitä niin tuskailet ja kerrot minulle, mitä se minuun koskee?"

Magdaleena tarttui kiihkeästi hänen molempiin olkapäihinsä ja hänen koko olentonsa vapisi niin, että Florian vapisi mukana.

"Sinä olet minun veljeni!"

Florian huudahti kauhistuksesta ja työnsi hänet pois luotaan. Hänestä tuntui kuin hänen oma jähmettynyt katseensa olisi tuijottanut häntä vastaan tytön silmistä. Häntä värisytti nähdessään toisen seisovan siinä hänen näköisenään ja niin läheisenä sukulaisena.

Vielä kerran, viimeisen kerran, hän tahtoi kiinnittää silmänsä neitoon ja ajatella mikä tämä oli hänelle ollut, mutta silloin tuska valtasi hänet niin että hän heittäytyi ruoholle ja itki ääneen.

Magdaleena laskeutui hänen viereensä polvilleen ja laski hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen. "Flori", sanoi hän, "itke vahvasti! Toivoisin, että minäkin voisin itkeä. Itke vahvasti, se helpottaa. Ole sitten ymmärtäväinen, ole minulle kunnon, rakas veli!"

Florian nousi ylös. "Älä sureksi minun tähteni. Luulen, että surut pian kadottavat kaiken vaikutuksensa minuun. Mutta sinua Jumala siunatkoon ja varjelkoon nyt ja aina, sinua, sisartani, joksi minun nyt täytyy sinua kutsua!" Hän veti tytön povellensa ja heidän huulensa koskettivat toisiaan nopeasti ja arasti.

"Hyvästi!"

Florian lähti nopeasti ja hävisi metsän hämärään.

"Hyvästi!"

Magdaleena kääntyi ja kulki hitaasti Reindorferin taloa kohden.

Äkkiä tarttui jokin hänen vaatteeseensa. Se oli orapihlaja. Hän pysähtyi ja irrotti hameeensa pensaan piikistä sekä huomasi silloin, että kaikki kukkaset olivat varisseet pois. "Onko sinunkin kukkimis-aikasi jo mennyt?" sanoi hän. "Pian se kului meiltä kummaltakin. Siksikö pidätit minut tahtoen minua lohduttaa? Sinä kenties suret kukkiasi niinkuin ihminen kadotettua onneaan. Me olemme perin häviölle joutuneita, me kumpikin."

Hän veti hyväillen yhtä oksaa käsiensä läpi ja jatkoi sitten kulkuaan.

* * * * *

"Missä olet ollut?" kysyi myllärin vaimo, kun Florian astui keittiöön. "Hyvä Jumala, miltä sinä näytät?"

Nuorukainen oli irrottanut kaulaliinansa; hiukset riippuivat hajallaan hänen kalpeiden kasvojensa ympärillä.

"Miltäkö näytän? Olisipa ihmeellistä, jos toisenlaiselta näyttäisin! Minun pitää jotakin isältä kysyä. Tule sinäkin sisään, saat sen kernaasti kuulla!"

He astuivat yhdessä kamariin.

"Tulitko vihdoinkin kotiin?" virkkoi mylläri.

"Tulin, ja aivan toisenlaisena kuin läksin. Nyt minä tiedän itsekin, etten minä voi ikipäivinä saada Reindorferin Magdaleenaa. Mutta kun tahdon mielelläni saada täydellisen varmuuden, siksi kysyn sinulta, oletko tietänyt, että hän on minun sisareni?"

Myllärin pää painui alas, aivan rintaa vastaan.

"Herrani ja Luojani!" huudahti myllärin emäntä ja käänsi kyyneleiset silmänsä poikaa kohden, "siksi he ovat niin toistensa näköiset! Minua on sinun kevytmielinen jumalaton elämäsi aina pelottanut. Tämä on sen seuraus!"

Mylläri raivostui. "Mikä seuraus? Luullakseni ei siitä voi enää mitään tulla, ja sillä on kaikki lopussa. Älkää kiusatko minua tuolla kauan sitten unhotetulla jutulla! Ei sanaakaan enää; olkaa vaiti kumpikin, muuten hankin itselleni rauhaa!"

"Ei pidä niin huutaa, isä", sanoi nuorukainen. "Sinä voit korkeintaan säikyttää äitiä, mutta et minua, vaikkapa väkivallasta tulisi kysymys. Kysyin hyvässä tarkotuksessa ja olen, huomaan sen, saanut vastauksen. Älyän jo, että tässä maailmassa eletään helvetin kristillisesti, ja että me kaikki, niinkuin pappi sanoo, olemme veljiä ja sisaria, tavalla tahi toisella! Ja koska minulla yhden sisaren kanssa on niin surullinen kokemus, niin tahdon täst'edes olla hauskojen veljien seurassa. Eikö se ole teistä oikein?"

Myllärin vaimo istui syrjässä ja piti liinaa silmillänsä; mylläri katsoi poikaansa voimatta vastata sanaakaan.

Mutta Florian sanoi lyhyesti: "Hyvää yötä teille!" ja meni ulos.

Myllärin vaimo nousi aikoen seurata häntä, mutta mies asettui hänen tiellensä. "Älä sinä mene luotani, Lois", pyysi hän, "et voi aavistaa miltä minusta tuntuu. Älä jätä minua nyt yksin, jää tänne, sinä olit aina tavattavissa, kun minä olin onneton, ole nytkin toverinani. Luulen, että poikakin vielä tulee järkiinsä."

"En tiedä", sanoi vaimo itkien.

"Tuo raju puhe ei sopinut hänelle. Eikä hänelle olisi hyväksi, jos hän muuttuisi toisenlaiseksi. Mutta niinhän sinäkin luulet, ettei hän muutu? Että hän jää meille siksi, mikä olikin?"

"En tiedä."

Ja nyt he istuivat äänetönnä toistensa rinnalla. Vaimo päästi tavan takaa syvän huokauksen, ja silloin mies hiveli rauhottaen hänen käsiään; näytti kuin hän olisi tahtonut samalla rauhottaa itseäänkin. Niin he istuivat kauan, ja sitten he kumpikin nousivat samalla kertaa mennäkseen levolle.

Äiti poikkesi ensin poikansa huoneeseen ja kuunteli ovella. Kun hän kuuli syvän säännöllisen hengityksen, oli hän tyytyväinen, huomatessaan pojan olevan kotona; hän luuli kuitenkin Florianin, joka varmaankin kuuli lähestyvät askeleet, karttaakseen äidin kysymyksiä nukkuvan suden unta. Kun hän palasi miehensä luo, näytti tämäkin nukkuvan. Kaikki tahtoivat mieluummin vaieta, he eivät tahtoneet vaihtaa ajatuksia, sillä he pelkäsivät, että paha siitä vielä pahenisi.

Ja kun tulet olivat sammuneet myllyllä ja Reindorferin talossa ja kaikki niiden asukkaat viruivat unettomilla vuoteillaan, leimahteli taivaalla kirkkaita salamoita ja ukkonen kulki pauhaten seudun yli; johtui kunkin henkilön mielentilasta, ajatteliko hän sitä kuullessaan tuomionpasuunaa tai hedelmöittävää siunattua sadetta.

XII.

Magdaleena nousi seuraavana aamuna varhain vuoteeltaan ja hiipi ulos heittämättä ainoatakaan silmäystä äidin vuoteelle.

Äiti huokasi syvään, kun hän oli mennyt.

Tyttö astui pihamaalle. Kalvakat kasvot ja silmiä ympäröivät tummat juovat ilmaisivat, että hän oli viettänyt unettoman yön.

Leopold oli vesiämpäri kädessä kaivolle menossa ja seisattui nähtyään Magdaleenan. "Ukko ei salli sinunkaan mennä naimisiin, olen kuullut."

"Oikein olet kuullut, ja hänellä on yhtä hyvä syy kuin sinuunkin nähden."

"Joutavia, jollei sen parempaa ole, eivät ne kelpaa. No, te voitte helpommin odottaa, kuin me. Pari vuotta sinne tai tänne ei teille merkitse mitään. Eikä sen pitempi viivytys voi tulla kysymykseen."

Hän oli sillä välin ehtinyt kaivolle, laskenut kipon kaivoon ja kääntänyt siten tytölle selkänsä.

Kun hän katsoi sitten ympärilleen, sulki Leena puutarhan veräjää, josta hän oli mennyt.

"Katsopa, vai olen minä halpa puhetoveri? Sitä saat katua, kopea naasikka!" Hän tarttui kaivokipon varteen ja kiskaisi sitä; jokaiseen nykäisyyn hän liitti haukkumasanan tahi häväistysnimen, joita hän syvimmällä halveksumisella jakoi sisarelleen. Ämpäri täyttyi ennenkun hän ehti sisuansa kokonaan purkaa, ja sentähden hän haukkui ja kiroili koko tien talliin saakka. Siellä oli hänellä kaksi hevosta hoidettavana. Toinen tamma oli nuorempana ollut sotahevosena ja säilytti vielä niiltä ajoilta jonkinlaista ryhtiä. Se loukkasi nyt nuorta Reindorferia, joka potkaisi eläintä karjaisten: "Senkin ylpeä koni!" Hevonen korskui ja pörhisti korviaan. Kuulikohan se sotatorven kaikua muinoisilta, paremmilta ajoilta, jolloin sitä kutsuttiin kunniakkaihin taisteluihin tahi huolelliseen tarkastukseen? Kenpä tiesi?

Magdaleena tapasi vanhan Reindorferin samassa paikassa, johon oli hänet edellisenä päivänä jättänyt.

Yöllinen ukkoissade oli virkistänyt viiniköynnösten lehtiä, niin että ne nyt lepattivat tuoreen vihreinä ja pirteinä hoikissa ruodissaan. Muutamia köynnöksiä riippui alhaalla siitä tiheästä lehtikatosta, jonka alla vanha mies istui. Kuullessaan tytön tulevan katsahti hän ylös. Hänen olennossaan ei voinut huomata väsymystä eikä muuta muutosta; hän oli aivan entisensä kaltainen.

Magdaleena asettui istumaan hänen eteensä vastapäätä, puristi oikealla kädellään penkin reunaa ja nojasi useamman kerran pyöreään täyteläiseen käsivarteensa ja katsoi äänetönnä maahan. Sitten hän kääntyi vanhuksen puoleen. "Minulla olisi jotakin sanottavaa."

"Puhu!"

"Mutta et saa pahastua, jos sanon sinua edelleenkin jonkun kerran isäksi, olen siihen niin tottunut; jos minun pitäisi kutsua sinua isännäksi, tuntuisi se minusta tylyltä ja kovin vaikealta."

"Täytyyhän muiden ihmistenkin tähden käyttää sitä nimitystä, ja kuulen sinulta mielelläni isän nimen."

"En voi jäädä tänne."

"Ei sinun pidäkään jäädä."

"En voi olla teidän näkyvissänne, vielä vähemmin muiden."

"Olet oikeassa, sinun täytyy poistua, sitä parempi kuta kauemmas. Olen jo ajatellut asiaa. Lienee parasta, että menet kaupunkiin ja etsit palveluspaikan."

"Sitä minäkin ajattelen."

"Piirikaupungissa, josta rautatie lähtee, asuu veljeni, entinen koulunopettaja; soisin, että menisit ensiksi hänen luokseen, hän kenties voi jotenkin olla sinulle avullisena. Siten sinun ei tarvitse matkustaa läpi öiden yhteen sysyyn."

"Kirjota sitten heti kirje hänelle, isä!"

"Hetikö? Mitä ajattelet? Ei sitä sellaisella hopulla lähdetä kotoa maailmaan leipää hakemaan. Se ei ole muutenkaan sopiva, hevoset tarvitaan nyt työssä, en voi kyyditä sinua edes puolta päivänmatkaa. Olen kuullut että Kleehuber menee kahdeksan päivän kuluttua piirikaupunkiin; hän ottaa sinut mukaansa muutamasta hyvästä sanasta."

"En voi odottaa kahdeksaa päivää. Miksikä kokonaisen viikon häveten, peljäten ja sydämen tuskaa kärsien toisiamme kartteleisimme ja teeskenteleisimme viattomuutta muiden ihmisten nähden. Parasta on, että lähden heti, tänä päivänä. Onhan nyt kirkkojuhla, ihmiset eivät huomaa lähtöäni, kukaan ei sekaannu asiaan; kun myöhemmin kysellään, olen minä jo poissa. Älä ole huolissasi minun tähteni, isä, minä kyllä tulen toimeen, jokin keino aina löytyy. Ahkerat kädet saavat työtä ja kunniallinen käytös saavuttaa ystävällisyyttä, enkä minä pelkää, etten suoriutuisi maailmassa. Kyytimiestä en tarvitse. Minä olen hyvä astuja, tavarani ovat pian kokoon käärityt ja keveät kantaa. Kun lähden täältä tunnin kuluttua, olen illalla piirikaupungissa. Siellä saanen yösijan veljesi, herra opettajan luona, ja juna lähtee sieltä tietysti huomenna niinkuin muinakin päivinä."

"Vai tahdot mennä jo tänään?" Vanhuksen ääni värisi hiukan, kun hän kysyi.

"Niin, isä. Sano itse, eikö se ole parasta!"

"En voi kieltää sinua. Lieneekin viisainta tehdä niinkuin ajattelet. Kokoa siis tavarasi Jumalan nimessä. Älä unhota ristimis- ja rokotustodistusta, sillä minä olen kuullut, että jokaisella pitää kaupungissa olla seitsemänkertaiset todistukset maailmaan tulemisestaan. Jos joitakin muita papereita tarvitset, kirjota vain, kyllä me hankimme ja lähetämme." -- Hän nousi. -- "Minä lähden kirjottamaan kirjettä."

Hän karttoi Magdaleenaan katsomista ja meni pois allapäin.