Part 10

Kun Magdaleena yksin ollen katsoi sitä paikkaa, jossa vanha Reindorfer oli istunut, ja kuuli hänen askeleensa loitontumistaan loitontuvan, tuntui hänestä, kuin tuo vanhus kulkisi yhä kauemmas ja kauemmas jättäen tyhjän sijan ei ainoastaan tähän lehtimajaan, vaan hänen koko tulevaan elämäänsäkin; hän ei enää koskaan saisi niin rakkaalla tavalla annettuja ja niin hyväätarkottavia neuvoja.

Hän nousi äkkiä ja meni kokoamaan tavaroitaan.

Kamariin tultuaan hän aukaisi kaappinsa, alkoi ottaa sieltä vaatteitaan ja laski ne tuolille.

Reindorferin vaimo istui ompeluksineen yhdessä nurkassa ja katsoi ensin kummastellen tyttärensä tointa, sitten hän nousi, heitti pois ompeluksen, astui Magdaleenan luo ja katsoi häneen kysyvin silmin.

"Pyydän sinulta, äiti", sanoi Magdaleena, "että olet hyvä ja annat minulle tavarani, ne, jotka minä saan ottaa mukaani."

"Sinä lähdet pois?"

"Niin, äiti."

Talonpojan vaimo meni liinakaapin luo, aukaisi sen ja otti sieltä värisevin käsin vaatekappaleen toisensa jälkeen ja luki ne tyttärellensä.

Sen tehtyään hän meni kiireesti keittiöön, seisoi siellä itkuaan pidätellen, esiliina silmillä ja katsoi puoleksi avonaisesta ovesta, kuinka Magdaleena liikkui pirteästi edestakaisin, kun hän reippaasti ja taitavasti kääri vähäisen omaisuutensa erääseen suureen liinaan.

Hän saikin sen pian tehdyksi, viskasi käärön olkapäälleen ja läksi kamarista.

Reindorferin vaimo seisoi keittiössä ja katsoi syvästi masennettuna eteensä.

"Nyt minä menen, äiti. Jumala suojelkoon sinua ja antakoon sinulle terveyttä!"

Vanha vaimo nyyhkytti ääneen. Hän olisi heittäytynyt lapsensa rintaa vastaan, mutta tällä oli käärönsä kannettavana, ja se kai se pidätti äidin. Hän tarttui Magdaleenan käteen ja pani siihen pienen nipun. Se sisälsi ne rahat, jotka äiti oli vuosien kuluessa saanut tiukalla säästäväisyydellä kokoon ja jotka hän nyt antoi tyttärelleen matkarahoiksi. Tämän molemmat kädet olivat nyt vapaina, mutta äiti seisoi kuitenkin liikkumattomana tyttärensä edessä.

"Jumala suojelkoon sinua, ja mitä sanoisinkaan, elä puhtaana ja kunniallisena! Leena, olkoon elämäsi puhdas!" Hän alkoi taas itkeä. Magdaleena piteli hämillään äitiään kädestä, suuteli pikaisesti hänen kyyneleisiä poskiaan ja meni.

He eivät kumpikaan toiseensa katsomalla ilmaisseet mielensä tilaa. Jos he olisivat toisiinsa katsoneet, he olisivat myöskin vaipuneet toistensa syliin, olisivat itkeneet toistensa povella eivätkä olisi kieltäneet toisiltaan hyväilyä, joka kaikessa tapauksessa olisi ollut viimeinen -- kaikkein viimeisin!

Ihmis-parat! Senkötähden vain te uskotte laupiaaseen Jumalaan, että voitte heittää kaiken hellyyden ja sääliväisyyden hänen huolekseen? Senkötähden vain te toivotte armon ja lohdutuksen valtakuntaa, että voitte karkottaa sinne jokaisen palavan kaipauksen ja kyynelöivän rukouksen? Miksi ette ole toisillenne helliä ja sääliviä, miksi? Te ilmaisette kohta vihanne, kuinka suuri ja hirmuinen se onkaan, mutta kätkette arasti pienen-pienenkin rakkauden kipenen. Oi, kuinka te haavotattekaan itseänne, ihmisparat!

Pihamaalle tultuaan Magdaleena näki vanhan Reindorferin menevän lehtimajaan. Ennenkun menisi häntä siellä tapaamaan, Leena poikkesi tallin ovelle. "Leopold", huusi hän siitä, "minä lähden nyt täältä, aion hakea palveluspaikkaa kaupungista."

Veli tuli hänen luokseen. "Vai lähdet niin pian? Mutta siinä teet oikein. Sillä tavalla saa heti mielestä sen, joka vaivaa sydäntä. Sieluni nimessä, minäkin menisin mieluummin matkoihini kuin täällä uhmailisin tahi suostuttelisin! Mutta onnea matkalle! Jumala suojelkoon!"

"Kiitos! Jumalan haltuun, Leopold!"

Veli tarjosi kätensä ja meni jälleen talliin.

Reindorfer istui mietteissään pää käsien varassa, edessä pienoinen paperipakka. Siinä oli kirje ja muutamia seteleitä, mutta kun vanhus tunsi niiden lentoonpyrkivän luonteen, oli hän pannut niiden päälle raskaan kiven, ettei tuuli niitä veisi.

Niin hän istui Magdaleenan tullessa.

Hän nousi. "Oletko jo valmis?"

"Olen, isä."

"Se on hyvä, minä olen myöskin." Hän otti kirjeen kiven alta, katsoi sen molempia sivuja, tarkasti sinetin ja allekirjotuksen sekä ojensi sen sitten tytölle. "Tässä on kirje veljelleni."

Magdaleena otti kirjeen ja kätki sen kaulaliinansa alle.

Reindorfer työnsi nyt vasemmalla kädellään kiven pöydältä, laski oikean kätensä setelirahojen päälle ja selaili niitä ojennetuilla sormillaan, niin että tyttö helposti huomasi niiden määrän. "Tästä saat matkakulusi ja hiukan enemmänkin; tulet niillä toimeen muutamia päiviä, kunnes saat kunnollista työtä, etkä ole pakotettu kohtuuttomiin sitoumuksiin. Millä tavalla säilyt kunnon tyttönä, saat hyviä ystäviä ja kuljet kunnialla maailman läpi, sen, luulen minä, sinä tiedät. Älä unhota, mitä näistä asioista olen puhunut. Jumala olkoon kanssasi!"

Magdaleena kääri setelit äidiltä saamansa pienen paketin ympärille, solmesi ne sitten nenäliinan kulmaan ja sijotti huolella taskuunsa.

"Minä olen heti valmis", haastoi hän, "mutta minulla on vielä vähän sanottavaa sinulle. Kukaan ei olisi voinut pitää ihmeenä, vaikka olisitkin ollut aina minulle tyly. Mutta sinä et minua pienenä kotoasi ajanut, et ole koskaan osottanut minulle vihamielisyyttä, et kieltänyt minulta mitään iloa, vaan olet suonut minulle kaikkea mahdollista hyvää, ja vielä enemmänkin, sinä olet järkähtämättömästi ohjannut minua kunniallisuuden tielle, varottanut ja suojellut kaikesta pahasta, kukaan taivaan pyhimyksistä ei ole voinut minua paremmin kohdella. Ja sentähden minä rukoilen Jumalaa, että hän soisi minulle sen suurimman ilon tapahtua, mitä voin ajatella, antaisi tulla ajan, jolloin voisin sinulle osottaa, kuinka paljon sinua kunnioitan, ja saisin tilaisuuden sovittaa sen, mitä äitini on rikkonut sinua vastaan. Mutta älä pahastu, jos rukoilen hänen puolestansa. Sydämessäsi on jälleen kaikki rikkirevitty, mutta katso, koska olet voinut olla niin oikeamielinen minua, syytöntä osallista kohtaan, niin voithan hänellekin osottaa lempeyttä. Voidakseni mennä rauhassa kotoa, täytyy sinun luvata, ettet ole ankara äidilleni!"

Reindorfer kuunteli tarkkaan, kun Magdaleena rukoili äitinsä puolesta, ja nyökäytti sen kuluessa kahdesti päätään. "Se on oikein, se on oikein", mutisi hän ja sanoi sitten äänekkäästi: "En muuta käytöstapaani häntä kohtaan; hän ei ole syyllinen vanhain haavojen ratkomiseen."

"Jumala sinulle palkitkoon!" sanoi Magdaleena ja tarttui liikutettuna vanhuksen kumpaankin käteen. "Mutta vaikka en olekaan sinun lapsesi, älä anna minun ilman siunaustasi mennä maailmaan. Olisi vahinko, jos minulla ei sitä olisi, sillä juuri sinun siunauksellasi täytyy olla arvoa Jumalan edessä." Hän laskeutui polvilleen vanhuksen eteen.

Tämä laski kätensä hänen päälaelleen. "Minä siunaan sinut Magdaleena, Herramme ja Jumalamme suojelkoon ja varjelkoon sinua..." Vanhuksen kädet alkoivat niin ankarasti vavista, että ne tärisyttivät tytön päätäkin, johon ne nojautuivat, ja siksi hän tempaisi ne äkkiä pois.

Tyttö ei ymmärtänyt syytä siihen, katsoi rukoillen ylös ja kohotti ristiin liitetyt kätensä vanhusta kohti. Vanhus laski vielä kerran kätensä hänen vaaleille hiuksilleen ja sanoi: "Minä siunaan sinut, Magdaleena, omana lapsenani -- omana lapsenani!"

Hänen äänensä värisi niinkuin itkua pidätellen, Magdaleena nousi ylös ja nojasi hänen rintaansa vastaan. "Isä!" huudahti hän.

Reindorfer pyyhkäisi hihalla kyyneleensä, irrotti sitten hellästi tytön kädet, jotka tämä oli kiertänyt hänen kaulansa ympäri ja sanoi: "Ole ymmärtäväinen, lapseni! Ole ymmärtäväinen! Ja riennä sitten, riennä! Muuten et ehdi tänä päivänä perille."

"Jumalan haltuun siis, isä! Rakastathan minua vähäisen? Pyydän sinua kaikkien pyhimysten nimessä hoitamaan itseäsi hyvin, että säilyttäisit terveytesi ja menestyisit. Ja saanhan sinua vielä usein nähdä? Saanhan kirjottaakin? Elä terveenä, -- minä rukoilen usein puolestasi!"

He olivat kulkeneet käsikädessä puutarhasta pihamaalle ja siitä veräjälle. Magdaleenan kysymyksiin oli vanhus vastaillut ystävällisillä päännyökäyksillä.

"Nyt tulee vakava ero", sanoi Magdaleena, kun he olivat veräjälle pysähtyneet. "Minä en tuota sinulle surua, isä, älä sinäkään minulle! Jumala suojelkoon sinua tuhansin kerroin. Jumala suojelkoon!"

Vanhus hymyili hänelle, laski vielä kerran kätensä hänen päälaelleen ja nyökytti päätään; puhua hän ei voinut. Magdaleena meni ja katsoi usein taaksensa, ja aina vain vanhus nyökytti hänelle päätään ja viittasi kädellään. Kun tyttöä ei enää näkynyt, ja Reindorfer laski kätensä alas, hän tunsi, että joku tarttui siihen.

Hänen vaimonsa seisoi hänen luonaan.

"Hän on nyt poissa", sanoi äiti itkien, "hän on nyt poissa ja me olemme tulleet vanhoiksi. Oi, älä hylkää minua kokonaan!"

Vaimo puristi miehensä kättä, tämä olisi voinut vapauttaa itsensä, jos olisi tahtonut, eikä ihmisten tähden tarvinnut ystävyyttä teeskennellä, sillä ketään muita ei ollut saapuvilla. Mutta mies katsoi arkaan ja murtuneeseen puolisoonsa ja vastasi hiljaisella kädenpuristuksella hänen pyyntöönsä. Ensimäisen kerran kahdeksantoista vuoden kuluttua he seisoivat käsitysten toistensa rinnalla.

Mutta vaimo tunsi itsensä peräti sairaaksi ja viheliäiseksi sen jälkeen, kun hänen oli täytynyt hävetä oman lapsensa nähden; hän tiesi vallan hyvin, ettei tämä lapsi ollut hänen mieheltään rukoillut mitään muuta kuin sääliä hänen jäljellä oleviksi elonpäivikseen. Tämän käsittäen hän sanoi: "Kiitos, Josef! Ole minulle hyvä vielä vähän aikaa!"

* * * * *

Sillä aikaa kun Magdaleena puheli vanhan Reindorferin kanssa puutarhassa, oli Leopold tullut pois tallista, pukeutunut pyhävaatteisiin ja lähtenyt kotoa; kukaan, ainakaan nuori talonpoika, "ei voi liian aikaiseen kirkkojuhlaan saapua".

Kylään menevällä tiellä häh tapasi myllärin Florianin.

"Hyvää huomenta, myllärin poika", huusi hän tälle. "Menetkö sinäkin kirkkojuhlaan?"

"Se on aikomus", vastasi toinen. "En tiedä mitään parempaa tehtävää, enkä yksinkään tahdo olla."

"Aivan oikein. Te kumpikaan, sinä ja sisareni, ette ole tyhmää väkeä. Et kuitenkaan tietäne, että hän menee jo tänä päivänä täältä pois, kaupunkiin?"

Florian katsahti ylös ja oli aivan kalpea. "Tänäänkö jo?"

"Niin, tänään. Minua ihmetyttää, jos hän ei jo ole meidän jäljestämme astumassa."

He olivat tulleet sille paikalle, missä Keskihaudan tie liittyy suureen maantiehen, jonka vasemmalle kääntyvä haara vei kylään ja oikea useiden kylien ohi piirikaupunkiin. Florian kääntyi oikealle.

"Minne sinne?" huusi Leopold.

"Mene edellä, minä tulen myöhemmin!"

"Niin, ymmärrän, tahdot odottaa Leenaa. Mutta mitä siitä hyödyt? Parasta, kun tulet minun kanssani!"

Mutta nuori mylläri jatkoi kulkuaan ripein askelin.

Magdaleena oli juuri saapunut sen suuren pensaan luo, joka kaihtoi Reindorferin talon näkymästä samalla tavalla kuin se ennen oli väijyviltä katseilta salannut hänet.

Hänet ja hänen -- veljensä.

Hän taittoi oksan pensaasta ja leikitteli sillä.

Eikö hän ollut kuullut joskus -- kertojaa hän ei muistanut -- että pakanakansain keskuudessa sisarukset menevät keskenään naimisiin, vieläpä isä ja tytär, äiti ja poika? Vaikkapa se ei olisikaan yleinen tapa, täytyy niiden olla kovin jumalattomia ihmisiä! Eläimiä pahempia; sillä niillä ei ole mitään tietoa sukujohdostaan, mutta ihmisten keskuudessa tekee sama veri kaiken liittymisen mahdottomaksi. Kuinka se olisi mahdollistakaan? Ja vaikkapa Jumala ja maailma sen sallisivatkin, kenen oma luonto sen sallisi?

"Olen varma, että isä kohteli minua oikein, hän ei voinut toisin tehdä."

Näihin asti hän ei ollut nähnyt tiellä ainoatakaan elävää olentoa, ja vieläkin se oli eteenpäin silmän kantamiin aivan autiona. Mutta hänen takanaan se alkoi elostua.

Magdaleena kuunteli; hän kuuli rattaiden kaukaa lähestyvän. Niiltä laulettiin. Tuuli kantoi sävelet kuuluville ja Magdaleena saattoi erottaa sanatkin:

Nuorukainen lauloi:

"Krouvista poikia viskataan tänään tusinoita. Tyttö, tahdotko ystävän? Vangita mua koita!"

Tyttö lauloi vastaukseksi:

"Krouvista viskattu poika -- ei! Sen mik' on päähäsi tuonut? Saisinko maksaa ryypytkin, jotka on veijari juonut?"

Magdaleena kulki outoon maailmaan hakemaan toimeentuloaan, he menevät kirkkojuhlaan pitääkseen hauskaa aamuun asti, jolloin palaavat kotiinsa. Hän hymyili toisten ilolle. Sillä välin rattaat olivat lähentyneet, ja Magdaleena luuli jo pari kertaa kuulleensa nimeään huudettavan, mutta hän ei katsonut taaksensa. Hän säpsähti pelosta, kun kuuli, että rattaat alkoivat kovalla vauhdilla hänen jälkeensä vieriä. Ne tahtoivat varmaankin saavuttaa hänet. Mutta hän karttoi kaikkia kohtauksia, ja kun hän oli juuri saapunut suurelle maantielle, hän riensi sitä myöten kappaleen matkaa oikealle.

Läähättäen pysähtyessään ja katsoessaan ympärilleen näki hän että rattaat oli seisautettu tienhaaraan, eräs tyttö laskeutui nopeasti niiltä alas ja alkoi huutaen ja huiskuttaen juosta hänen jälkeensä.

Hän oli Kleehuberin Franzl.

Magdaleena odotti häntä.

"Voi minun päiviäni, Leena, mihin sinä juokset? Olen huutanut kurkkuni käheäksi, saadakseni sinut odottamaan ja rattaillemme nousemaan tullaksesi meidän kanssamme kirkkojuhlaan, mutta sinä pysyt kuurona ja lopuksi juokset pakoon."

Hän pysähtyi äkkiä ja katsoi kummastellen Magdaleenaa, joka hiveli hänen juoksemisesta punottuneita poskiaan ja sanoi: "Sinä olet niin hyvä! Vai sinä sitä huusit, sinä siis lauloitkin rattailla?"

"Herra hyvä, mikä teeskentelijä!" huusi Franzl. "Nyt minä ymmärrän! Mitä sinulla on maantiellä tekemistä kirkkojuhlana, ja entä tuo nyyttisi? Sinä menet täältä, Jumala ties kuinka kauaksi, etkä virka sanaakaan. Se on häijysti tehty, olen oikein vihainen!"

"Miksi olisit vihainen? Näetkös, minä olen tahtonut karttaa jäähyväistilaisuutta. Minä tulen tänne silloin tällöin, me siis kyllä näemme vielä toisemme."

"Minne sinä menet?"

"Kaupunkiin."

"Mitä siellä teet?"

"Minä haen palveluspaikan."

"Sinä, Reindorferin nuorin tytär, ainoa kotona oleva? Ja vanhempasi, he ovat jo vanhat ja tarvitsevat hoitoa, antavatko he sinun mennä?"

"Niinkuin näet. Älä nyt viivy minun tähteni, Franzl; sinun pitää tanssia ja minun kulkea eteenpäin, meidän kummankin pitää sitä muistaa, muutoin sinä ennätät vähän ja minä tulen perille liian myöhään."

"Kyllä minulla on aikaa hyppiä. Vaikka et oikeastaan ansaitsisi, saatan sinua kuitenkin jonkun matkaa."

"Tule sitten!"

Tytöt astuivat ripeästi eteenpäin. "Älä pahastu, Leena, mutta varmaankin sinä poistut Florianin tähden?" kysyi Franzl.

"Kenties."

"Eikö isäsi antaisi sinua hänelle?"

"Ei."

"Onko äitisikin sitä vastaan?"

"On."

"Sinun vanhempasi menettelevät aivan julmasti. Sellaisia ne vanhat ovat! Kun he eivät enää toisistansa välitä ja tulevat helposti itsekseen toimeen, eivät he luule meilläkään mitään tunteita olevan, eivätkä muista, että he itse ovat kerran olleet meidän kaltaisiamme, sillä emmehän me muutoin olisi maailmaan tulleet. Minun mielestäni vanhain pitäisi tarkoin ajatella, ennenkun sanovat meille nuorille ei. Ja te kaksi sitten! Mitä moittimista myllärin Florianissa on? Eikö hän ole säännöllinen ja kunnon poika? Eikö hänellä ole tahi eikö hän saa tarpeeksi varoja elättäkseen vaimonsa ja lapset myöskin? Ei, minä en voisi siitä puhuakaan, sillä se suututtaa minua! Onko äitisi tehnyt oikein, kun ei puhu ainoatakaan sanaa sinun puolestasi asiassa, jossa meidän naisten pitäisi olla yksimielisiä, että joskus voittaisimme miehet? Ja onko isäsi menetellyt viisaasti? Minä luulen, että hän pukee itsensä viisaaksi, kun ottaa pyhänutun ylleen ja menee muiden ihmisten pariin, mutta kotoisessa arkinutussaan, jonka kyynäspäihin kuluneista reijistä paita vilkuttaa, hän pitää viisautensa piilossa."

"Älä puhu halveksuen vanhasta miehestä, ethän sinä tunne asiaa; hän ei voinut tehdä toisin."

"Vai ei? Mutta miksi ei? Sanopa se!"

"Älä kysy, Franzl, sitä en voi kellekään sanoa."

He vaikenivat kumpikin ja astuivat reippaasti.

Sankka metsä, joka kasvoi vasemmalle puolelle jääneillä kummuilla, oli näillä tienoilla levinnyt tasangollekin, peltojen ja niittyjen väliin. Maantie teki tässä laajassa vihreässä metsässä monta kierrosta, mutta ennenkun ensimäiseen mutkaan saavuttiin, erosi maantiestä kaita oikopolku, jota kaikki jalkamiehet käyttivät.

Florian odotti Magdaleenaa tämän varjoisen metsäpolun suulla, mutta nähdessään tämän saapuvan Franzlin seurassa hän kirosi hiljaa ja kätkeytyi pensaan taakse.

Kleehuberin Franzl oli lyhempikasvuinen kuin hänen ystävättärensä, ja hänelle tuli pian työlääksi pysyä Magdaleenan rinnalla. "Kuule, Leena", hän sanoi, "miksi niin hirmuisesti kiirehtisimme? Jalat vievät tällä kyydillä kauemmas kuin on määräkään. Jos näin juoksemme, ennätämme iltaan Turkinmaalle."

Kun Magdaleena katsoi äänetönnä eteensä ja jatkoi matkaa samalla vauhdilla, lisäsi Franzl: "Se olisi seikkailua! Siellä myödään naisväkeä, ja minä olisin utelias tietämään, kummastako meistä maksetaan enemmän, sinustako vaiko minusta?"

Mutta kun hänen ystävättärensä ei nytkään vastannut mitään, hiljensi vain hiukan käyntiään, pysähtyi Franzl raskaasti hengittäen: "Tiedätkö, minulla ei ole halua tulla Turkinmaalle, enkä voine sinua kauemmas seuratakaan", -- hän heittäytyi Magdaleenan syliin. -- "Leena parka, eikö tyhmä Franzl voi houkutella sinua enää kertaakaan nauramaan? Sinä olet ottanut asian liian raskaasti. Mutta kyllä se tasaantuu, -- niin, kyllä se tasaantuu."

"Minä toivon sitä."

Franzl kuivasi silmiään esiliinallaan, hän ei muistanut, että se oli hänen paras esiliinansa, jota hän piti vain sunnuntaisin ja jonka hän oli pannut kirkkojuhlaksi eteensä. Vasta sitten, kun hän oli tämän kurttaantuneen vaatekappaleensa laskenut silmiltään ja koettanut sitä turhaan kahdesti kädellään suoraksi sivellä, ilmeni hänen kasvoilleen epätoivo, joka pakotti Magdaleenan nauramaan.

"Menköön se", huusi Franzl polkien iloisesti jalallaan maata, tarttuen samalla esiliinaan ja rutistaen sen aivan kokonaan. "Olenhan saanut nähdä, ett'et ole vielä unhottanut nauramisen taitoa." Hän kääri kätensä Magdaleenan vyötäisille, laski päänsä hänen olkapäälleen ja katsoi häneen. "Nyt rakastan sinua jälleen. Muutoin en olisi voinut tanssia tänäpäivänä ainoatakaan askelta, mutta nyt minä koetan. Ja nyt Jumalan haltuun, kullannuppuseni, ja kirjota meille pian hyviä kuulumisia! Ja yksi asia vielä, -- Florian ei tietenkään tule tanssimaan, mutta kun hänet tapaan, kerron hänelle terveisiä sinulta."

"Älä tee sitä, Franzl. Kun kahden henkilön on välttämättä unhotettava toisensa, ei sellainen muistutus ole ollenkaan hyvä; olisi päinvastoin parempi auttaa heitä haihduttamaan toisiaan. Hyvästi, Franzl! Ole aina iloinen ja kunnollinen, minä kirjotan pian. Jumalan haltuun!" Magdaleena poikkesi kapealle polulle ja astui reippaasti eteenpäin.

"Jumalan haltuun!"

Franzl seurasi silmillään menijää, kunnes tämä hävisi kokonaan puiden oksien taakse. Florian oli myöskin saapunut piilopaikastaan ja katsoa tuijotti kauan siihen suuntaan, jonne Magdaleena oli hävinnyt.

"Suon hänelle sen onnen", ajatteli nuorukainen itsekseen, "että hän voi niin tyynesti mukaantua kohtaloon, jota vastaan minun olentoni ryntää, vaikka se onkin mieletöntä! Hän on oikeassa. Olisi viisainta unhottaa kaikki, hänelle se varmaan onnistuukin, enkä minä syytä häntä siitä. Mutta hänen oli helppo poistua ja jättää minut tänne kaikkine suruineni. Mitä minun nyt on tehtävä? Miten kulutan aikani? Kaikilla muilla olisi oikeus osottaa syvää loukkaantumista, mutta minulla ei ole. Hänhän on sisareni. Kuinka ylpeä olisinkaan, jos saisin sen julkisesti tunnustaa! Mutta kunniallisinkin suhde maailmassa on kääntynyt minulle päinvastaiseksi. Minä en sovellu enää muiden ihmisten pariin, heidän olonsa ja elonsa ovat minulle mahdottomia. Mutta minä samoan kuin villi heidän keskuuteensa enkä välitä rahtuakaan heidän kirkumisestaan, onhan kaikki kuitenkin valhetta ja petosta, jonka toiset tuntevat, mutta toiset eivät tunne. Teille, Jumalan tekopyhä huoneväki, minä näytän, osaanko elää! Hänen näkyvissään se olisi ollut vaikea, koska en olisi tahtonut saattaa häntä häpeämään minua. Mutta hän on nyt itse poistunut näiltä mailta, miksikä siis itseäni hillitsisin?"

Häneltä pääsi äänekäs välitön huudahdus: "Hän on nyt poissa ja kaikki iloni hänen kanssansa!"

Franzl säikähti aika tavalla, kun kuuli äkkiä puhetta niin lähellä. Hän katsahti ympärilleen, ja siinä seisoi nuorukainen hänen edessään synkin katsein.

"Sinäkö se olet, Flori?" huudahti hän.

"Niin, minä olen."

"Tahdoit nähdä häntä vielä kerran?"

"Niin kyllä."

"Hyvä Jumala, kuka olisi aavistanut, että teidän aikeenne loppuvat näin surullisesti!"

"Se on totta. Mutta jättäkäämme se. Puhukaamme jostakin muusta!"

"Mitä sinä nyt teet?"

"Menen tanssimaan."

"Sinäkö -- nyt täältä -- tanssimaan?"

"Tanssimaan, tanssimaan. -- Sinnehän sinäkin menet?"

"Mutta, Flori --"

"Hei vaan, Franzl, me menemme yhdessä! Tule, minä rakastan sinua kolme päivää, kauemmin ei se kestä, sillä minulla on vain kolmipäiväinen onni."

"Herra Jeesus teitä miehiä! Sinä saatat puhua noin, vaikka rakastettusi on nyt juuri mennyt pois ja tuskin koskaan palaa; sellainen tyttö, ettet sen vertaista toista löytäne."

"Siksipä juuri minulla nyt täytyy olla monta kultasta, yksi ei voi häntä mielestäni karkottaa."

"Tämä on kovin julkeaa puhetta, Flori, sitä en olisi sinulta odottanut."

"Eihän se siitä parane, vaikka ulvoisin kuin pieksetty koira. -- No, Franzl, miten onkaan meidän rakkautemme laita?"

"Minä suutun jo. Nyt ei ole sopiva ilveilyn aika, etkä sinä voi ikinä totta tarkottaa."

"Miksi en, kolmeksi päiväksi?"

"Mutta minä en tahdo yhdeksikään. Kun voit noin kädenkäänteessä unhottaa Reindorferin Leenan, olisi Melzerin Seferlkin liian hyvä sinulle."

Florian katsoi häneen. "Niinkö luulet?" ajatteli hän. "Uskoisinpa melkein itsekin, mutta en siitä nyt missään tapauksessa välitä. Sinun iloisuutesi ja kunniallisuutesi -- älä juokse liiaksi edelläni. Varo itseäsi! Minä tahdon leikkiä kuin pieni poika. Jos joku piikivi miellyttää minua, noudan sen purosta ja leikin sillä niin kauan kuin huvittaa, sitten viskaan sen pois. Mutta hän voisi kysyä sinua ja hän voisi sinua sääliä, sentähden saat olla vedessä."

"Katsos", sanoi hän ääneen, "minä tahdon alkaa sinusta, koska sinä olet Reindorferin Leenan ja Melzerin Seferlin keskiväliltä."

Tyttö kääntyi pois.

He kulkivat yhdessä, ja Franzl sai vielä useamman kerran syytä nuhdella Floriania sopimattomista sanoista.

Kun he saapuivat kylään, kaikui krouvista soitto heitä vastaan. Florian heitti hihkaisten hattunsa ilmaan, otti sen jälleen kiinni, painoi syvään otsalleen ja syöksyi sitten tanssi- ja juomahaluisten vieraiden tiheimpään pyörteeseen.

* * * * *

Linnut eivät laulaneet, mutta pitivät muuta äänekästä melua; auringon valo levisi räikeänä pensaiden ylimpäin lehvien ja puiden latvojen lomitse sille metsätielle, jota Magdaleena kulki. Maantie, jolla vastaantulijat olisivat voineet häiritä häntä, oli kaukana, vanhempien silmät eivät seuranneet häntä enää, Franzlin ystävällinen loruaminen oli jo ajat sitten lakannut kuulumasta. Magdaleena tunsi itsensä yksinäiseksi. Hän tunsi kyllä tyydytystä siitä, että oli voinut osottaa luonteen lujuutta sekä vanhemmilleen että Franzlille ja että hän oli voinut suunnata elämänsä isänkin hyväksymällä tavalla. Mutta kuinka tunnollisesti kaikki harkitseekaan, kohtalolleen ei sittenkään voi mitään. -- Se oksa, jonka hän tätä ajatellessaan oli pensaasta taittanut, oli jo aikoja sitten luisunut pois hänen kädestään. Hän tunsi kipeästi, kuinka työlästä on, kun pää on kutsuttava taisteluun sydäntä vastaan ja tunteet täytyy järjellä hillitä. Pari suurta kyyneltä tunkeutui hänen silmiinsä ja voimakkaiden tunteiden valtaamana hän heittäytyi maahan ja äänekkäästi nyyhkyttäen -- "olen kaikkia muita onnettomampi" -- hieroi kasvojaan kannettavallaan kääröllä.

Niin, tällaista ei voi kukaan vastustaa, olipa tahto kuinka rehellinen hyvänsä!