Part 8

"Niin, niin, minua aivan säälittää", sanoi äiti. "Minä en sinuna tupakoisi ollenkaan, kun piipun sytyttämisestäkin on niin paljon vaivaa."

"Näytän ehken keitetyltä äyriäiseltä", sanoi Florian koettaen nauraa, mutta varmaankin hampaiden väliin puristettu piippu esti hänet siitä.

Myllärin vaimo astui poikansa eteen ja katsoi häntä silmiin. "Kas niin, poikaseni, älä kiertele enää, vaan sano suoraan! Olet puhunut jo niin paljon, että sinulle olisi vaikeata, jollen minä jo kysyisi. Ymmärrän puheestasi, että olet rakastunut johonkin neitoseen. Kuka hän on?"

"Arvaa, äiti!"

"Siihen ei minulla ole aikaa, saisin kenties arvailla hyvin kauan; se on kovin vaikeata naisille: eihän sitä tiedä mistä miehet omansa löytävät."

"Sinä tunnet hänet."

"Jos hän on tältä paikkakunnalta, tunnen hänet kyllä; sillä kaikkihan me täällä tunnemme toisemme."

"Hän on käynyt meillä."

"Käynyt meillä? Silloin en ollenkaan tiedä."

"Mutta silloin hän ei ollut tätä suurempi!" Hän kumartui ja piti kättään noin polven korkeudella.

"Ei suinkaan Leena Reindorfer?"

"Juuri hän."

"No, sepä on iloinen sanoma! Mutta sano, oletko jo puhutellut häntä?"

"Kyllä."

"Rakastaako hän sinua?"

"Niin luulen."

"Sinäpä olet ollut salamielinen; kukaan ei ole huomannut sinusta mitään."

"Se on vasta kolmen päivän vanha asia."

"Se on mennyt jotenkin pian!"

"Niin voi tapahtua. Voi myöskin, vaikka onkin rehelliset tarkotukset, aprikoida kauan. Niin olet sanonut tapahtuneen isän ja sinun välillä. Hän oli sotamies ja sinä palvelit, eikä kukaan tiennyt, antaako isoisä myllyn hänelle. Mutta minä toivon, ettei Leenan ja minun tarvitse jokapäiväisen leivän vuoksi odottaa. Ja kun tarkotukset ovat aivan rehelliset, on suoraan kysymykseen saatava suora vastaus, enkä minä pelkää, että sinä neuvoisit minua jättämään hänet."

"Ei toki, siihen en mitenkään voisi neuvoa! En tahdo ketään muuta miniäkseni kuin hänet; häntä olen aina mielihyvällä katsellut, mutta harvoin tapahtuu niinkuin sydämestämme toivomme, siksi en ole ajatellut, että näin kävisi. Mutta nyt olen sanomattoman iloinen! Minä menen kohta Reindorferiin, jo tänä päivänä, mutta ensin, sen ymmärrät, puhun isällesi. Mutta hänellä ei voi olla sitä vastaan enempää kuin minullakaan. Luulen, että Reindorferit kyllä hyväksyvät meidät, se on minun käsitykseni; mutta kuinka ja koska se tapahtuu, siitä ei vielä voi mitään puhua."

"Jumala siunatkoon hyvää sydäntäsi, äiti! Minä kyllä odotan niin kauan kuin tarvitaan; hän, jonka sitten saan, palkitsee kaiken odotuksen."

"Palkitseepa kylläkin! Mutta kerro minulle, kuinka tapasitte toisenne, ja rakastaako hän sinua täydellä sydämellä? Se, uskollinen poikani, on minulle todelliseksi iloksi. Ala nyt, mutta kaikki rehellisesti, muuten en ota askeltakaan hyväksenne."

Florian alkoi. Hän ei väsynyt kertomaan eikä äiti väsynyt kuulemaan.

Florian oli istuutunut lieden kulmalle ja äiti seisoi hänen vastassaan nojaten suuren kauhan kahvaan ja katsellen poikaansa säteilevin silmin Kyllä sinä voitkin miellyttää tytön -- ajatteli hän siinä itsekseen -- ja olipa onni, että se sattui olemaan hän, kaksi kaunista, jotka sopivat yhteen.

Liedelle asetettu kattila huomasi sillä välin olevansa unhotettu ja laiminlyöty eikä voinut sitä enää sietää. Kotvan aikaa oli jo sen sisässä sihissyt ja sähissyt; olipa se jo pari kertaa yrittänyt kanttaankin pois viskata, mutta kun mikään muu ei auttanut, kuohui se yli reunojensa, ja kattilan juoksevan sisällön sähistessä, perheenemännän huudahduksissa ja nuorukaisen äänekkäästi nauraessa katkesi keskuslelun juoni auttamattomasti.

* * * * *

Aterialta oli päästy. Palvelusväki oli noussut pöydän äärestä ja mennyt ulos. Myöskin Florian työnsi lautasen edestään ja siirsi tuolinsa.

"Mikä kiire sinulla on tänään?" kysyi mylläri.

"Minä menen tupakoimaan tuonne pisteaidan luo; siitä pitäisi kulkea ohi eräs minun koulutoverini, joka joutui viime vuonna sotaväkeen ja nyt on lomalla."

Myllärin vaimo puisti päätään ja ajatteli: "Hyvänen aika, kuinka rohkeasti se poika on oppinut tarvittaissa valehtelemaan. Sitä en olisi uskonut. Mistä hän on sen taidon saanut?"

Florian sulki hiljaa oven jälkeensä. Mylläri ja hänen emäntänsä olivat kahden kesken.

Emäntä tarttui miehensä vasempaan käteen ja puristi sitä hiljaa: "Sinä, ukkoseni, et saa pahastua", sanoi hän, "mutta tuo koulutoverijuttu on keksittyä. Hän poistui, koska hän ymmärsi, että minä tahdon ottaa puheeksi asian, joka myöskin koskee hänen toveriaan, mutta ei miestoveria."

Mylläri, joka aina häntä puhuteltaessa piti päänsä alhaalla, nosti sen nyt ylös ja hymyili.

"Se on totta, isä, poika on rakastunut."

"No, meidän pitää sulkea toinen silmämme tahi molemmatkin. Jatkakoon niin kauan kuin häntä huvittaa."

Myllärin vaimolta ei ollut vielä punastumisen kyky hävinnyt. Hän pyyhkäisi kämmenellään leivänmuruja pöytäliinalta ja sanoi hiljaa: "Minä en toki haasta sinulle asiasta, jota kukaan kunniallinen vaimo ei julkeaisi puheeksi ottaa! Hänellä on rehelliset ja vakavat aikeet."

"Vai niin." Hän silitti rauhottaen vaimonsa kättä. "Sitten meidän täytyy siitä puhua. Minusta vain tuntuu, että se on hänelle liian aikaista."

"Eihän ole tarkotuskaan, että he saisivat heti mennä yhteen. Hän ymmärtää kyllä odottaa, kunhan asianomaisella tavalla ratkaistaan, että he saavat toisensa ja että he saavat ihmisten nähden olla niinkuin kihlatut ainakin."

"Se sopii hyvin, ja kyllä minä suostun, jos tytön vanhemmat ovat jotenkin meidän vertaisiamme, ja niin kaiketi lienee, koska sinä sellaisella varmuudella puhut heidän puolestansa. Sano nyt, kuka hänen valittunsa on!"

"Hänen puolestaan voisin puhua, vaikka hän ei saisi myötäjäisikseen ainoatakaan kreutzeriä. En tunne ketään kauniimpaa, rakastettavampaa ja parempaa!"

"Kuin kuka?"

"Kuin Reindorferin Leena."

Mylläri vavahti ja laski päänsä entistä alemmaksi, hän heitti kahvelin, jota hän piteli leikitellen kädessään, pöytään sellaisella voimalla, että sen haarukat vääntyivät.

"Hyvä Jumala, mikä sinulla on?" Vaimo tarttui hänen käteensä.

"Ei mikään", sanoi hän hengittäen raskaasti, "se oli niin äkillinen yllätys."

"Sentään, kuinka säikähdin; sellaisia kouristuskohtauksia en ole sinussa ennen huomannut."

"Eikä se nytkään merkitse sen enempää."

"Sitä toivon. Mutta sanopa nyt, ukko, mitä tästä asiasta arvelet! Jos se sinusta sopii, niin teen mielelläni Florianille sen ilon, että annan heti valjastaa ja ajan Reindorferin taloon."

"Eihän sillä niin kiirettä liene? Antaa pojan jonkun aikaa miettiä, ehkenpä hän luopuu koko ajatuksesta. Sillä iällä mielistyy pian tyttöön, mutta se ei useinkaan kestä kauan."

"Luulen kyllä, ettei hän olisi mikään poikkeus miesväestä, jos hän paremman löytäessään vaihtaisikin mielitiettyä; mutta kellä on kyyhkynen kädessään, hän ei katsele katolla istuvia varpusia. Muuten he ovat minusta kuin luodut toisilleen. Tuskinpa sinäkään löytäisit hänelle sopivampaa vaimoa."

"Sen kyllä myönnän. Mutta sittenkin on parasta neuvoa häntä jättämään. Ei käy päinsä!"

"Miksi ei?"

"Se on turha yritys."

"Millä syillä sitä uskot?"

"Minun välini Reindorferin kanssa ei ole sellainen kuin pitäisi olla."

"Ja pitääkö lasten sentähden kärsiä? Luota minuun, kun minä puhun hänelle, käännän minä kyllä hänen päänsä paikoilleen."

Mylläri antoi taas päänsä painua ja sanoi hiljaa huoaten: "Tee kuinka tahdot!" Sitten hän nousi rivakasti paikoiltaan ja lisäsi välinpitämättömästi: "Koettele!" Hän ajatteli itsekseen: "Entä sitten? Mitä minulla on siitä huolehtimista? Ratkaiskoot toiset sen! He sanovat ei; heidän täytyy sanoa ei, ja silloin siitä asiasta ei enää puhuta!"

Myllärin vaimo oli rientänyt pirtistä keittiön ovelle, siitä hän näki poikansa, joka seisoi nojaten piste-aitaan. Hän huusi tälle: "Kaikki on järjestyksessä, Flori, minä ajan heti sinne."

"Minä valjastan sitten itse tuossa tuokiossa, äiti", vastasi poika iloisesti ja riensi talliin. Myllärin emäntä kiirehti takaisin pirttiin pukeutuakseen pyhävaatteisiin.

Myllärikin tuli pirtistä ja näki kuinka Florian erään rengin auttamana veti ajorattaat vajasta ja valjasti hevosen niiden eteen.

Hän oli sangen vakavannäköinen.

Kun ihminen liitti Jumalan ominaisuuksiin kaiken sen yliluonnollisen voiman, jota hän itsellensä unelmissaan haluaa, ja kaikki ne täydellisyyden kyvyt, joita hän ei voi saavuttaa, sekä muodosti hänet, vaikka suunnattomasti valtavampana, omaa kuvaansa vastaavaksi, silloin hänelle selvisi, mikä hirmuisen peljättävä lahja kaikkitietäväisyys on itse Jumalallekin, ja hän asetti sentähden, oivallisen harkintansa mukaan, kaikkivaltaisuuden Jumalan ensimäiseksi ominaisuudeksi, niin että Jumala kaikessa näkee vain oman tahtonsa. Mutta voimattomuutensa tuntevalle kuolevaiselle ei ennustuskykykään ole mikään ilahduttava lahja, ja kaikki tietäjät ovatkin olleet synkkämielisiä ja ilottomia.

On olemassa vain yksi laji ennustustaitoa, mutta se on saanut ihmiset kammoamaan ennustajia ja suosimaan ilveilijöitä; sillä se ei tutki lintujen lentoa, ei uhrieläimien sisuksia eikä korttien tahi kahvisakan salaisuuksia, vaan tekee omien taikka muiden syntien perustuksella tulevaisuuteen nähden johtopäätöksiä, joita on tähän hetkeen saakka voitu sovittaa valtioihin, kansoihin ja hallitsijoihin ja joiden pelottava johdonmukaisuus voi hiljaisina koettelemuksen hetkinä vapisuttaa yksityisiäkin ihmisiä.

Ilkeä tunne valtasi myllärin mielen nähdessään omaistensa mitään aavistamattoman puuhan, samalla kun hän varmasti tiesi, että kaikki nämä riemuisella kiireellä joudutetut valmistukset ja niihin liitetyt toiveet ja odotukset olivat turhia.

Hän antoi päänsä vaipua, vaikkei kukaan puhutellut häntä, hän kenties kuunteli itseään.

Joku laski silloin kätensä hänen olkapäälleen. Hän katsahti ylös ja näki vaimonsa seisovan siinä ilosta säteilevin silmin. "Jumalan haltuun, isä", sanoi tämä, "minä lähden nyt ja tuon pian myöntävän vastauksen, sitä en ollenkaan epäile."

"Jumalan haltuun!"

Florian tahtoi auttaa äitiään rattaille, mutta liialla kiirehtimisellään vain hidastutti häntä.

"Sinä taitamaton poika!" huudahti äiti iloisesti nauraen ja tyrkkäsi hänet pois luotaan. "Näinkö sinä osaat auttaa naisväkeä! Mutta opithan siihen."

Renki kehotti hevosta, ja rattaat vierivät pois. Florian seisoi kauan ja katsoi heidän jälkeensä, sitten hän sulki veräjän ja nojasi sitä vastaan.

Mylläri astui hänen luokseen. "Oletpa jo aika liuhka", sanoi hän, "näyttää kuin et osaisi lukea viiteen, mutta luetkin sataan asti. Olisinpa lyönyt vetoa, ettei sinulla ole minkäänlaisia kosimistuumia, mutta olisin joutunut tappiolle. No niin, olen tehnyt mieliksesi ja sallinut äidin ajaa Reindorferiin."

"Kiitän siitä tuhannesti, isä."

"Ei mitään kiittämistä ... en voi sanoa, että olisit tehnyt hullusti, ja tähän asti kaikki on järjestyksessä. Mutta minun täytyy sanoa suoraan, etten luule tyttöä sinulle annettavan. Reindorferin kanssa en ole koskaan ollut hyvissä väleissä, parasta on valmistautua kieltoa vastaanottamaan."

"En tiedä, kuinka sen voisin sietää. Järkevään ja rehelliseen yritykseen ei kukaan odota itsepäistä vastustusta."

"Ole ymmärtäväinen, äläkä tee asiaa kipeämmäksi kuin se on. Kuka tietää, mitä hyötyä siitä on? Kun sitoo itsensä niin nuorena, saattaa helposti tulla katumus jäljestä. Voit varmasti löytää toisenkin, katso ensin ympärillesi ja valitse sitten. Ken niin tekee tapaa parhaimman, eikä sellainen vaali tuota mitään tuskaa. Vai mitä luulet?"

"En luule mitään. Jos se on sinun mielipiteesi, olet turhaan kuluttanut aikaa selittääksesi sitä minulle. Kunnon tyttöjen välillä ei liene kovinkaan suurta erotusta, ja minä en halua muita."

Florian oli keskustelun aikana katsonut tähän asti suoraan maahan. Nyt hän nosti katseensa ja huomasi, että isä oli äänetönnä poistunut. Hän kiirehti myllärin jäljestä, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Isä, sinä puhut niinkuin olisi ratkaistu asia, etten minä saa Leenaa. Onko se sinun luulosi vai tiedätkö sinä jotakin?"

"Mitä minä tietäisin? Mutta kun sinä pidät aivan varmana, etteivät he hylkää tarjottua sukulaisuutta, olen minä tahtonut valmistella sinua, ettei mahdollinen kielto sattuisi iskuna päähäsi."

"Mitä hyötyä sellaisesta valmistamisesta on? En voi kuitenkaan edeltäpäin harkita, kuinka menettelen, jos näen onneni kokonaan tuhoutuneen. Se nähdään sitten, kun äiti palaa; jos hän tuo pahan sanoman, mitä silloin teen, lankeaa luonnostaan."

Mylläri lähti päätään pudistaen astumaan puutarhaa kohti.

Hän käyskeli siellä kasvisarkojen välissä. Oli tullut helle. Hiekka ei narissut, vaan tomusi hiljaa hänen askelissaan. Lehdet eivät liikahtaneet, lukuunottamatta muutamia, joiden alla koppakuoriainen tahi mato piilottelihe. Kukkaset säästivät tuoksunsa itselleen. Oli niin äänetöntä ja hiljaista. Mutta mylläristä tuntui, ettei tämä vaiteliaisuus johtunut viattomuuden tietämättömyydestä, vaan paheellisuuden kokemuksesta, joka ei halua haastella salaisuuksiaan; oli kuin hiljainen salaperäisyys vallitseisi kaikessa ja olisi kaiken takana tässä maailmassa.

"Kyllä hän sen unhottaa", sanoi hän. "Pojassa lienee jonkun verran minunkin luonnettani? Hän ei liene tullut yksinomaan äitiinsä, joka, yhden kerran kiinnyttyään, antoi itsensä jaloin tallata! En häntä suinkaan kauniisti kohdellut, mutta kun minä olin köyhä ja hyljätty, hän aina tuli jälleen luokseni, tuo uskollinen sielu. Pojalle en toivoisi hänen luonnettaan, sillä silloin olisi vaikea arvata, kuinka tämä päättyy!"

Hän tunsi vilunväreitä, vaikka oli samanlainen helle kuin äskenkin.

X.

Myllärin rattaat olivat kääntyneet Reindorferin pihaan ja muhkea emäntä laskeutui niiltä alas.

Vanha Reindorfer ja Magdaleena tulivat rehusuojasta.

"Vesihaudan myllärin emäntä!" kummasteli vanhus. "Mitä asiaa hänellä on?"

Magdaleena oli punastunut, silitti esiliinansa vasemmalla kämmenellä ja hymyili itsekseen.

"Juokse äidin luo ja sano, kuka tulee, että hän tietää panna pannun tulelle."

"Hyvä päivä!" sanoi myllärin emäntä. "Kuuma ilma tänään."

"Kuuma on", vastasi Reindorfer ja meni jälleen heinälatoon.

Myllärin emäntä seurasi edellä juoksevaa tyttöä.

Magdaleena jätti oven jälkeensä puolittain auki ja kuiskasi kiireesti äidilleen: "Vesihaudan myllärin emäntä on täällä, isä arveli että tarjoaisit kahvia."

"Pane tulelle", sanoi Reindorferin emäntä, nousi ja astui vierasta vastaan.

"Hyvä päivä!" huusi myllärin emäntä keittiöstä.

"Hyvä päivä!" vastasi Reindorferitar. "Käykää sisään!"

Myllärin emäntä astui sisään koputettuaan ensin oveen, jonka Reindorferin vaimo oli vetänyt kiinni. "Hyvää päivää huoneeseen! Tänään on kuuma!"

"Niin että on aivan nääntyä... No, tee tulta lieteen!" sanoi äiti Magdaleenalle.

Tyttö hiipi hiljaa keittiöön sivuuttaen myllärin emännän, joka merkitsevästi hymyillen nykäisi häntä hameesta.

Magdaleena meni lieden luo ja alkoi sytyttää tulta, ja se kiinnitti hänen huomionsa kokonaan, ettei hän tullut kiinni painaneeksi kamarin ovea, joka jäi puoleksi auki.

Kamarissa sanoi Reindorferin emäntä: "Miksi et istu, myllärin emäntä?"

Myllärin emäntä oikaisi hamettaan ja istuutui sitten rahille. "Että en veisi teidän unianne", sanoi hän.

"Tänne tulosi ihmetyttää minua. Miehemme eivät tahdo tietää toisistaan, siksi mekään emme ole puhelleet keskenämme. Sinulla on varmaankin joku tärkeä asia."

"Kyllä se saadaan kuulla, sillä enhän voi sinulta salata tuloni syytä. Tulee se julki. Mutta kaikki ajallaan järjestyksessä." Hän kuivasi hikeä otsaltaan. "Kyllä nyt on lämmin".

"Aivan tukahduttava".

"Mutta siitä tulee hyvä vuosi."

"Suotava olisi, näinä huonoina aikoina."

"Niin, huonothan ne nyt ovat ajat ... kyllä sen huomaa, vaikka hoitaisi talouttaan kuinka tarkasti. Ennen oli parempi, mutta tuleehan tuota kunniallisesti toimeen nytkin, voipipa rahtusen säästöönkin panna. Niin kai se on teilläkin?"

"Jumalan kiitos, en voi valittaa, että olisi huonommasti!"

"Me olemme saaneet hyvin myydyksi."

"Niin mekin."

"Emmekä ole huonosti ostaneetkaan."

"Luulen, ettei meitäkään ole voitu pettää."

"Olemme ostaneet kaksi hevosta, jotka todella ovat hintansa arvoiset. Ja liinakangasta ... sanon sinulle, etten minä olisi ottanut kehrätäkseni kuitenkaan siihen hintaan! Mutta mitä turhista jutuista, Jos siitä asiasta, jonka tähden olen täällä, tulee tosi, niin on meillä kyllä tilaisuutta haastella näistä ja me saatamme vasta usein mielihyvällä kertoa ja näyttää toisillemme, mitä olemme hankkineet kotiimme. Tahdon edeltäpäin sanoa, että paitse sitä erityistä etua, jonka Jumala on myllyn muodossa antanut toiselle perheelle, me olemme niin tulojen kuin taloudenkin puolesta aivan toistemme tasalla ja sopisimme erinomaisesti yhteen."

"Olet oikeassa, myllärin emäntä, sillä taloudenhoidossa ei minua kukaan voita. Mutta mitä tarkoitit yhteensopimisella?"

"Tarkotan, että kaiken typeryyden pitää kerran loppua, sitä suuremmalla syyllä, kun sen lopettamisella alamme hyvän rakentamisen. Ja tyhmyyttähän se on, etteivät meidän miehemme voi sietää toisiaan."

Reindorferin emäntä katsahti tuskaisesti ylös, sitten antoi hän katseensa painua ja sanoi hiljaa: "En tiedä."

"Mutta minä tiedän", sanoi myllärin emäntä sitä äänekkäämmin: "Ja niin totta kuin tässä istun, ajan minä pian ukoltani kaiken vihamielisyyden, ja sinä, rakas naapuri, saat koettaa tehdä samoin omalle miehellesi, sillä sellainen elämä kuin tähän asti ei enää kelpaa! Sanon myöskin miksi ei: Tavallisesti vanhat ovat nuorien hyvänä esikuvana, mutta joskus nuoretkin antavat hyvän esimerkin vanhoille, ja vaikka meidän vanhukset eivät voi sietää toisiaan, on nuorien välillä sitä suurempi hellyys."

"Kenen?" huudahti Reindorferin vaimo äkkiä.

"No vielähäntä kysyt, puhunhan niin selvästi, että sinun pitäisi ymmärtää. Ketä muita tarkottaisin kuin teidän Magdaleenaa ja meidän Floriania? He rakastavat toisiaan, ja minä olen saapunut puhumaan heidän puolestaan ja sopimaan ajasta, jolloin annamme heidän mennä kristilliseen liittoon."

Reindorferin emäntä oli muuttunut kalman kalpeaksi. "Jeesus Maria!" huudahti hän ja painoi molemmin käsin otsaansa.

"Hyvä Jumala!" huudahti myllärin emäntä kohoten istuimeltaan; "mikä sinulla on, Reindorferitar?"

Magdaleena pilkisti keittiön ovesta. "Juokse pian noutamaan isääsi!" sanoi vieras hänelle.

Tyttö kiirehti ulos.

Reindorferin emäntä katsoi vieraaseensa, joka seisoi hänen edessään, ja tarttui hänen molempiin käsivarsiinsa kyynärpäiden yläpuolelta. "Ja miehesi, mylläri, onko hän sallinut sinun tulla tänne sitä varten?"

"Kysytkö vielä! Eihän se ilman hänen suostumustaan hyödyttäisi mitään."

Talonpojan vaimo hiveli kerta toisensa jälkeen tukkaansa, joka riippui hajallaan ohimoilla. "Hän salli sen", kuiskasi hän itsekseen, "hän, joka ... oi, jospa hän olisi minut jättänyt aina niin yksin kuin nyt! Taivaan isä, minua ei miltään säästetä, ei miltään!" Kouristuksen tapaiset väristykset tärisyttivät häntä.

Vanha Reindorfer tuli nyt sisään Magdaleenan seuraamana.

"Mistä on kysymys?" tiedusti hän.

Vaimo ojensi toisen käsivartensa Magdaleenaa kohden ja sanoi: "Vesihaudan myllärin Florian tahtoo naida hänet!"

Talonpoika katsoi kauhistuksissaan vuorotellen jokaista läsnäolijaa.

"Voi, jos olisit sallinut minut lähettää hänet kotoa pois!" nyyhkytti vaimo. "Voi, jos olisit sallinut minun lähettää hänet pois!"

Reindorfer astui silloin hänen luokseen ja sanoi levollisesti: "Älä ole niin kummallinen ja hämmästynyt, voitaisiinhan luulla että siinä on, ties taivas, vaikka mitä takana! Minä en vain käsitä, kuinka mylläri voi päästää vaimonsa tällaiselle asialle, kun hän tietää, että minun ja hänen täytyy aina olla toistemme vihamiehiä. Mutta eihän muuta tarvita kuin sanotaan: Kiitoksia paljon tarkotetusta kunniasta, mutta siitä ei tule mitään. Nuoret saavat unohtaa toisensa, ja sillä on asia ratkaistu."

"Ratkaistu? Kuinka se niin voidaan ratkaista?" sanoi myllärin vaimo kiihtyneenä. "Otan varteen jokaikisen sanan, jos sinä, Reindorfer, voit esittää syyn kieltoosi; olisihan mahdollista, että siinä on hiven tervettä järkeä. Mutta kun itsepäisesti ja järjettömästi asetutaan estämään kahden nuoren ihmisen elämän onnea, sitä en voi vastaansanomatta kuunnella. He sopivat yhteen kaikin puolin niin hyvin ijän kuin mielenlaadun puolesta, kummankaan suku ei ole etevämpi toistaan, eikä minun kosimistarjoukseni pitäisi olla halveksuttava, minun mielestäni pitäisi sen sinulle kelvata. Ja tuo vihamielisyys sitten sinun ja mieheni välillä! Luulisi sinussa olevan sen verran kristillistä mieltä, että luovut siitä, unohdat sen, varsinkin kun toiset saisivat sen tähden syyttömästi kärsiä! Ole siis ymmärtäväinen ja harkitse paremmin, ethän voine vastustaa oman lapsesi onnea."

"Puhut paljon samalla hengähdyksellä, myllärin vaimo", sanoi Reindorfer, "ja vaivaat itseäsi turhaan, tässä ei mikään harkinta auta; usko minua, minä teen niinkuin täytyy tehdä."

Myllärin vaimo löi käsiään yhteen. "Laupias taivas, mutta oletko sinä sellainen visapää! Mutta odotahan, niin vähällä et minua tyydytä, me puhumme vielä asiasta jonkun kotvan. Sano minulle kuinka voi vuosikausia kantaa kaunaa lähimäistään vastaan ja jatkaa sitä vielä sittenkin kun sekä vastustajan lapsen että omankin täytyy siitä kärsimystä saada! Sano se, minä pyydän!"

Reindorfer puhalsi pidätetyn hengityksen hampaiden välitse ja sanoi sitten: "Minä pyydän sinulta, myllärin vaimo, että lopetat turhan puheesi! Kun teitä, naisväkeä, voi taivuttaa mihin hyvänsä, kun vain osaa käyttää kieltään eikä vähällä hellitä, niin te luulette samalla tavalla voivanne muuttaa miesten päätöksiä. Mutta se on erehdys. Ken on mies, hän pysyy sanassaan ja toimii sen mukaan."

"Sittenpä nähdään! Mutta jos tahdot seurata hyvää neuvoa, niin kuule jo tänä päivänä, mitä minulla on sinulle sanomista, ja anna siihen järkevä vastaus, muutoin tulen minä jälleen huomenna, ylihuomenna ja joka päivä, kunnes sen vihdoinkin saan."

Reindorfer katsoi vakavasti myllärin emäntään. "Sen sinä jätät tekemättä! Miehesi tiesi varsin hyvin, ettei sinun tänne tulosi mitään hyödytä, ja hän olisi todellakin voinut sinulta sen vaivan säästää. Kysy häneltä omantuntonsa nimessä, voinko minä toisin menetellä!"

"Minä en aijo säästää kysymyksiä, ja saat uskoa, että jos minä huomaan hänessä syyn teidän kieroon väliinne, niin täytyy hänen ensiksi ryhtyä hyvityspuuhiin. Huomenna sanon sinulle, mitä olen aikaansaanut!"

"Älä ole tungettelevainen, myllärin vaimo. Sinä puhut umpimähkään niinkuin sokea väreistä. Sanon, että kysymys on nyt lopullisesti ratkaistu, minä en tahdo siitä enää kuulla. Pidän sinua arvossa, enkä ole muutoin töykeä, mutta jos tulet vielä tätä asiaa puhumaan, täytyy minun näyttää sinulle ovi saadakseni olla rauhassa."

Myllärin vaimo kääntyi hänestä loukkaantuneena.

"Älä pahastu", virkkoi Reindorfer, "se on sanottu siksi, että tietäisit, kuinka asiat ovat. Älä ajattele sitä enää, ja minä luulen" -- hän katsoi kysyvästi Magdaleenaan -- "että kahvi on jo valmista, älkää antako sen jäähtyä."

"Minä kiitän. En tahdo mitään. Niin kauan kuin välimme ovat tällaiset, ei minulle teillä mikään maistu. Jumalan haltuun!"

Hän meni ja Magdaleena saattoi häntä rattaille asti.

Niiden luona hän katsoi tytön kyyneleisiin silmiin, siveli hänen poskeaan ja sanoi: "Lapsi parka, älä anna heti rohkeutesi lannistua. Minä en puhunut turhia, ulosviskaamista en lainkaan pelkää, minä tulen kohta takaisin. Mutta ole sinäkin ymmärtäväinen, älä väsy kyselemästä, miksi sinä ja Florian ette saa toisianne. Jumalan haltuun nyt, rakas lapseni."

Rattaat vierivät pois.

Reindorferin emäntä väänteli kamarissa käsiään. "Nyt se tulee ilmi!" tuskitteli hän, "sen täytyy tulla ilmi, sitä ei voida enää salata!"

"Miksi ei?" kysyi talonpoika. "Nyt on sopiva aika lähettää tyttö pois kotoa. Minä takaan, että hänet voidaan ilman pelkoa lähettää palvelukseen kaupunkiin. Ja sen varalle, että hänen lähettämisensä syytä alettaisiin kysellä, on hyvä selitys olemassa; tämä rakkaussuhde ei meitä miellytä, nuorten täytyy erota."

"Olet oikeassa, Josef. Mutta ajattele, että ennenkuin tämä tuuma ehditään toteuttaa, voivat ihmiset sekaantua asiaan ja tehdä kysymyksiä, ja jos tyttö itse ei saa mitään rauhaa, vaan kysyy syytä sinulta itseltäsi...?"