Part 3
Tuomas jäi portaille istumaan ja katselemaan järvelle. Epäluulo kalvoi häntä edelleen, poltti kuin kuumalla raudalla.
VII.
Kirkas, kesäinen iltapäivä.
Isotalo käveli verkalleen metsätietä. Salolta kuului karjankelloja ja huhuamista.
"Tui Mansikki, tui Heluna..."
Isotalo hymähti. Kyllikki piikainen se siellä niin kimakasti huhusi. Riiteli Selman kanssa siitä, kumpi karjanhakuun salolta pääsisi. Tiesi minun tänne metsään tulevan, sillä se... Olkoon, menköön tällä kertaa. Tympäisee jo koko tyttö.
"Tui Omenaisen, tui Kirjokaisen..."
Heinämäen Anna!
Missä päin? Tuolla!
Isotalo alkoi kulkea suuntaan, josta kuului sulavaääninen huhuilu. Heinämäen Anna on karjaansa hakemassa! Jopa se nyt sattui!
Ei ollutkaan Isotalo viikkokauteen saanut tavata Annaa. Ei uskaltanut mennä Heinämäkeen, kun tiesi Tuomaan kotona olevan. Sunnuntaina tapasi Annan kirkkotiellä ja nyt oli jo lauantai.
Sattumalta silloinkin tapasi kylään mennessään. Kylämatkalla oli sanonut Annakin olevansa. Nauroi ja virnisteli, veitikka, eikä aikonut antaa syliinsäkään siepata. Lämmin ja kaunis oli sunnuntai-ilta ja unohtui viimein kumpaiseltakin kylämatka.
Mutta nyt oli jo lauantai ja Isotalon suonet takoivat rajusti. Koko viikon oli ikävä ahdistanut. Olisi pitänyt olla Annan seutuvilla ihan joka hetki. Semmoisen polton pani poveen.
"Tui Omenainen tui..."
Nyt se oli tuossa jo ihan lähellä. Saattoipa jo hänet huomatakin lehväin lomasta. Kun olisi saanut salaa syliinsä kaapata.
"Tui..."
Anna ilmestyi yht’äkkiä polun mutkasta Isotalon eteen ja huhunta jäi kesken.
— Mistä sinä siihen, sanoi Anna. Punastui, naurahti, aikoi ohi livahtaa.
— Mistäpä sinä.... Ka kun aikoo jo pakoon pyörähtää. Sanohan edes terveheksi.
Anna antoi kätensä, vaikkei oikein ollut antavinaan.
— Minulla on kiire... elä hyvä mies... karja hajaupi paarmojen käsissä metsään. Sitten toiste...
— En ole koko viikolla saanut edes nähdäkään, virkkoi Isotalo ja veti Annaa kädestä.
Anna riisti nauraen kätensä ja lähti juoksemaan. Täyteläiset pohkeet vilkkuivat juostessa lyhyen hameen alla.
Isotalo hölmistyi, mutta lähti kohta Annan jälkeen. Mäenrinteellä tavoitti ja koppasi syliinsä.
— Ei sitä niin...
— Et nyt viivyttäisi, esteli Anna.
— Miksei?
— Tuomaskin saattaa tulla ja karja menee takaisin salolle.
— Ajetaan yhdessä kotiin.
— Entäpä Tuomas!
Isotalo hymähti.
— Pysyköön poissa. En aio nyt karkuun lähteäkään.
Anna kiemaili. Isotalo seisoi sieraimet väristen vieressä.
— Entäpä kun lyö sinua, nauroi Anna.
— Päh, semmoinen rähjä!
— On sillä sisua, kun suuttuu.
— Vieläköhän tuo sattuu tapaamaan, kun...
— Pitää varoa.
Onko mitään puhunut, kysyi Isotalo. Vieläkö epäillee?
— Mitähän tehnee, ei ole moneen päivään mitään virkkanut. Renki-Jannea saat varoa, neuvoi Anna.
— Mitä hänestä?
— Näkyy pitävän minua silmällä. Paha sinun on enää Heinämäkeen tulla, kun siihen nyt vahti laitettiin.
— Vai käy koira isäntänsä puolesta.
— Sitävartenhan se sen ottikin, vaan eihän olekaan pakko tulla Heinämäkeen, voihan sitä...
— Mitä? kysyi Isotalo ja laski kätensä Annan vyötäisille.
— Muutenkin... mutta nyt minä jo menen.
Ja Anna lähti uudelleen juoksemaan, mutta kääntyikin takaisin ja sanoi hiljaa, hieman epäröiden.
— Tule myöhemmällä Isonniityn kupeelle. Menen sinne kylpyvastoja taittamaan.
Isotalo jäi huumaantuneena tielle seisomaan. Anna meni jo vilahdellen vesaikossa.
Isonniityn kupeella! Olipa se kekseliäs! Parasta se niin onkin. Kukaan ei tiedä mitään. Ja mitäpä, vaikka joku jotain tietäisikin heidän suhteistaan. Kukapa uskaltaisi hänelle mitään, kaikkein vähimmin Tuomas. Juoruista ei ollut taas väliä. Ne eivät hävittäneet yhtään kolikkoa hänen kaapistaan. Antaa vain soida! Isontalon vainiot siitä huolimatta yhä vain laajenevat, aina vaan uusi talo liittyy taloon ja pellot kasvavat, niin että kuuluu.
Ja Isontalon naispalvelijat ovat lukuisat. Kokonainen valikoima. Aina hän onnistuukin saamaan semmoisia, joissa oli jotain viehätystä. Emäntä mukisee, että muka liikaa on naisväkeä talossa. "No, kyllä niitä tällaisessa talossa saa olla, komeampaa on ja vähemmän emännällä vaivaa". »Minä vaan en niin paljon palvelijoita pitäisi". »Mutta kun minä pidän, niin pidän ja sillä hyvä". Sen perästä ei emäntä puhunut palvelijoista.
Isotalon suonissa kiehui ja kihelmöi. Annan suhteen tuntui olo jotenkuten epävarmalta. Tuomas on ottanut rengin vaanimaan ja vahtimaan. Ottakoon. Jos Anna osaa oikein järjestää, niin ei ole hätääkään. Jollei sattumalta sattuisi tapaamaan.
Siitäkö se nyt kiusan heitti! Voisiko Anna käydä hänen kotonaan? Mahdotonta. Muutenkin piikaiset pitivät toisiaan varalta. Olkoon, menköön, käyköön kuinka tahansa! Ei auttanut pelkääminen, kun oli pelin kerran aloittanut.
Isotalo lähti verkalleen kävelemään Isonniityn tiheään vesaikkoon odotellakseen siellä Annaa.
VIII.
Keskikesä läheni.
Tuomas raatoi suoperkkiollaan varhaisena kesäaamuna. Metsä tuoksui ja kaste kimalteli nurmessa ja puiden lehdillä. Tuuli oli yöllä tyyntynyt ja taivas oli poutaisen kirkas.
Tuomaan päivät olivat hirvittävän pitkiä. Illalla vuoteeseen mentyä ajatukset veivät unen ja aamulla oli varhain noustava, kun uni loppui kesken. Raskaat mietteet raastoivat lakkaamatta.
Ruoka-aikoina liikkui Anna vaieten eikä hänestä mitenkään päässyt selvyyteen, oliko kaikki vielä niinkuin ennenkin vai oliko edes toiveita muutoksesta.
Kun Anna edes muista asioista puhuisi hänen kanssaan. Mutta kun hän yritti keskustelua, vaikeni Anna jonkun sanan sanottuaan ja meni omalle taholleen. Niinkuin olisi pakoon mennyt. Ei vihaiseltakaan näyttänyt, muttei koskaan enää hänelle hymyillytkään.
Ei siis vielä ollut mitään luottamista Annaan. Saattoi vain salaa mielessään hautoa suunnitelmiaan ja laatia kohtauksia Isotalon kanssa.
Tuomas oli ottanut rengin, hiljaisen ja työtä rakastavan miehen, toverikseen. Kävipähän edes verotyöt tekemässä, ettei hänen itsensä tarvinnut. Ja olihan työtä riittävästi Heinämäessäkin.
Janne olikin kelpo mies, johon saattoi luottaa. Kaikessa koetti hän tehdä isäntänsä mieliksi ja aina olisi kovimpaan kohtaan käynyt, jos Tuomas vain olisi antanut. Janne oli kohta huomannut isännän ja emännän epäselvät välit ja alkanut kysyvin katsein seurailla Tuomasta. Ja raskaina hetkinään oli Tuomas vähitellen kertonutkin hänelle, miten asiat olivat, saadakseen hetkeksi helpotusta painaville ajatuksilleen.
Tuomas painaa lapionsa pehmeään mutaan ja istuu lepäämään.
Kun _yhdestä_ seikasta pääsisi selvyyteen, niin olisi helpompi elää. Selvyyteen siitä, oliko jo mitään pahempaa tapahtunut ja oliko Anna jo Isossatalossa palvellessaan ollut semmoinen.
Jokin aavistus pani hänet kaikista vastustelemisista huolimatta uskomaan, että Anna oli jo langennut. Sitä kai todisti Annan käytöskin. Silmiin se ei enää uskaltanut vapaasti katsoa.
Tuomas ihmetteli mielentilaansa. Viha oli hänessä muuttunut kaihertavaksi ikäväksi. Anna tuntui rakkaammalta kuin koskaan ennen. Olisi tahtonut häntä aina sylissään soudatella ja puhua helliä sanoja, olla hänen lähellään. Mutta Annahan ei sitä tahtonut. Ei vaikka kuinka olisi pyytänyt. Aina oli sillä se kiireensä ja tavalliset estelynsä.
Jos Anna lupaisi muuttua, vaikkei tunnustaisikaan, tahtoisi hän kaiken entisen heittää mielestään ja aloittaa uutta elämää. Miksei hän sitä voisi tehdä edes hänen mielikseen. Sanoisi, lupaisi, vaikkei sitten lupaustaan pitäisikään. Olisipahan mielelle helpotusta sekin.
Tuomas huomasi aamiaisajan olevan jo ohi luiskahtamassa.
Pitäisi kai sitä syömään, vaikka ruoka ei nykyään maistunutkaan... Olisi siinä perkkio semmoinen, että kerran se vaivat korvaisi, kun jaksaisi kuntoon saada.
Tuomas katseli pitkiä, lihavanmutaisia sarkoja, mutta mieli ei syttynyt enää työnilosta niinkuin ennen.
Siinähän se on. Tekee häntä minkä jaksaa. Perkatkoon poika loppua. Poika! Pikku Matti! Sitä hän ei taaskaan ollut muistanutkaan. Olihan se vielä hänellä, oma poika. Sitä ei kukaan voisi häneltä riistää.
Tuntui keveämmältä sitä ajatellessa.
Pian poika ylenee ja varttuu mieheksi. Yhdessä silloin työssä käydään, yhdessä kaikki suunnitellaan ja yhdessä työnilot nautitaan.
Tuomaan köyristynyt vartalo oikeni ja astuntaan tuli reippautta.
Olihan siinä vielä yksi hänen maailmansa särkymättä jälellä. Ja sen eteen kannatti miehen elää kaikesta huolimatta.
* * * * *
Aamiainen oli jo syöty, kun Tuomas perkkiolta palattuaan astui tupaan. Janne oli verotyössä ja Anna oli mennyt kylään.
— Mihin? kysyi Tuomas istuutuen aterialle.
— Ei tuo sanonut, virkkoi Iida soudatellen Mattia kehdossa.
— Kävikö täällä Isotalo? kysyi Tuomas epäluuloisesti tytöltä.
— En minä ole nähnyt.
Tuomas söi vaieten.
Mihinkähän se nyt...? Jokohan olisi taaskin...? Ei voinut ajatella ajatustaan loppuun. Outo ikävä riipaisi taas sydänalassa, niin että syönti keskeytyi.
Onpa saattanut asiaakin olla. Täytyyhän sitä joskus kylässäkin...
Tuomas täytteli piippuaan katsellen poikaa kehdossa. Miten se oli herttainen ja soma. Osasi jo odottaa isää kotiin ja heti polvelle kapusi, kun tupaan tuli. Jokelsi ja katsoi luottavasti silmiin. Ei tiennyt vielä mitään pahasta maailmasta.
— Eihän se vaan sairas liene? arveli Tuomas tytölle.
— Ei suinkaan. Nousi varemmin tänä aamuna, niin nukkui nyt siihen.
— Iidakin pitäisi sitten vaan hyvää huolta tuosta pojasta, virkkoi Tuomas ulos mennessään.
* * * * *
Herättyään ruokaunestaan meni Tuomas tupaan. Anna oli jo palannut kylästä ja laulahdellen liikkui askareissaan. Tuomaskin sai häneltä ystävällisen katseen.
— Jos minä toisin kahvia sinne suolle, virkkoi.
— Minulleko?
Anna helähti nauramaan.
— Kenelle minä nyt muille... Sinulle tietysti, jos tahdot.
— Hyvähän se olisi. Väsymys tahtoo väliin tulla, vaikkei ennen väsyttänyt.
Iida oli vienyt pojan ulos tuvasta ja Anna oli Tuomaan kanssa kahden.
— Mikä sinua nyt väsyttää pahemmin kuin ennenkään, virkkoi.
— Etköpä tuota tietäne... muuten vain kyselet. Apea mieli se voimat vähentää.
— No ainako sinä vain sitä yhtä ja samaa. Ja on siinä mies, kun ei lakkaa turhia mielessään kuvittelemasta.
— Kyllähän lakkaisi, kun vain voisi. Enkähän minä mitään uskoisikaan semmoista, kun sinä olisit ystävällisempi minulle, mutta kun...
— Eihän sinulle uskalla olla edes ystävällinenkään, virkkoi Anna istuen penkille.
— Mitä sinä puhut? Uskalla? Kyllä sitä... kun sinä vain edes kerrankaan...
— Ethän puhu edes mitään.
— Mitä minä osaisin puhua, kun...
— Sitä yhtä ja samaa. Saisit sinä sen jo mielestäsi heittää.
Anna oli noussut ja ikkunaan nojaten katseli ulos. Tuomas tuli ja laski epäröiden kätensä hänen vyötäisilleen.
— Olisit kerrankin hyvä minulle... minullekin... etkä olisi aina niinkuin jostain nyreissäsi. Puhuenhan asiat paranevat. Jos mitä olisikin, niin enhän minä niitä muisteleisi, kunhan lupaisit tästä lähtien olla...
— Niin, niin... sitä se taas vain jauhaa...
Jos olisi ja jos olisi... ja lupaisit... lupaisit... Mitä minä lupaisin!
Anna koetti saada ääneensä kiukkua, muttei väistänyt Tuomaan hyväilyä.
Tuomasta huumasi nuoren vartalon verevyys ja pehmeä kimmoisuus.
— Lupaisit tulla kerrankin minun aittaani, virkkoi hän hiljaa muuttaen ajatustaan.
— Olenhan minä tullutkin.
— Niin harvoin. Tulisit useammin.
— Saanhan tullakin, kun lakkaat luulojasi haastamasta, lupasi Anna.
— Tuletko jo tänä iltana?
— Saanhan tulla, kun puhut muista asioista.
— Mitäpäs tuosta... sovittaisiin kokonaan... autettaisiin uutta elämää.
Iida tuli tupaan ja Tuomaan täytyi lähteä työhön.
— Toisit sitten sitä kahvia... virkkoi ovessa mennessään.
* * * * *
Metsätiellä yhtyi Tuomaaseen Ollilainen, Tuomaan naapuri. Sanoi menevänsä tuohia kiskomaan.
Keskusteltuaan ilmoista ja muista virkkoi naapuri kohta.
— Sinulla ne taitaa olla raskaat päivät elettävänä.
— Miten niin?
— Ka, kun vielä kysyy. Vaimosi ja Isotalon seikkailustahan puhutaan jo yleisesti. Huhuilla on aina hyvät siivet.
— Puhutaan? Kylilläkö?
Tuomaan muoto musteni ja sieraimet laajenivat värähdellen. Tämä oli jotain, jota hän ei ollut ennemmin tullut ajatelleeksi.
— Ei tosin muuta kuin salavihkaa, virkkoi Ollilainen. Mutta salaa ja hiljaisestihan ne juorut kulkevatkin. Kuuluu Isotalo kehuvan Annaa, että on siinä mukava eukko...
— Se niljainen perkele!
Tuomaan täytyi painua kivelle istumaan ja vetämään henkeä. Uusi isku oli tullut aivan odottamatta.
Ollilainen istui vaieten hänen vieressään miettien, mitä sanoisi Tuomaalle. Mikä neuvo olisi paras? Vai eikö mikään. Mitä voisi mies irstaalle vaimolle, joka oli jo mennyt niin pitkälle. Juoruille taas ei mahtanut mitään. Kylän kellot niitä kuljettivat ja ne olivat kaupaksi käypää tavaraa.
— Vai on se konna kehunut vielä... Tulisi nyt tuohon, niin heti kappaleiksi repisin.
Tuomas istui hervahtaneena. Raivon puuska oli mennyt ja mieltä kirveli kiukku ihmisten puheista. Sitä hän ei ollut osannut odottaa. Olisi. Isotalon luullut salaavan, mutta meneppäs nyt itse kehumaan. Ensin varastaa toisen vaimon ja sitten vielä kunnian.
Johtui päivällinen sovinnon yritys mieleen. Sydäntä hiipaisi omituinen kaiho. Siihenkö se nyt katkesikin taas kaikki? Niin lyhyttäkö se olikin? Olisi saanut Ollilainen olla puhumatta koko asiasta. Olisihan edes tänä iltana rakentunut sopu, ainakin ajakseen. Saatana hänen aittaansa menköön, minä vaan en. Isotalon kanssa yhteisellä! Hyi helvetti!
— Eihän se ensimäinen kerta ole, että vaimot sellaisia ovat, jos ovat miehetkin, mutta kyllä sinulla, Tuomas parka, olisi saanut olla parempi vaimo. Sääliksi käy tuommoista miestä...
— Kun eivät edes kylillä puhuisi...
— Sepä se.
— Ei sitä nyt kehtaa enää kenellekään silmiään näyttää, jatkoi Tuomas synkästi.
— No eipä juuri. Kunnia se on miehelle kaikista kallein.
* * * * *
Päivä kallistui illoilleen. Metsästä alkoi kuulua karjan kotiinhuutoja. Miesten istumapaikan lähellä helähti Heinämäen Annan huuto.
— Tui Omenaisen, tui Kirjokaisen...
Siinä jo ilmestyikin polulla, kulkien vähän alempaa miesten ohi.
— Siinähän se nyt meni... Olisi tuolla ulkonäköä, kun olisi ihmistapoja, virkkoi Ollilainen.
— Näöllään tuo taisi minutkin lumota. On kaunis kuin saatana! Tekisi niin mieleni ottamaan hänetkin kiinni ja paiskaamaan tuohon kiveen niin, ettei ikinä nousisi!
Tuomas nousi ja painui suotielleen. Ollilainen seurasi hänen kintereillään.
— Kuulehan!
Tuomas seisahti.
— No mitä nyt?
Sitä vain, että parasta se olisi sinulle, kun muuttaisit muille maille. Möisit torppasi ja tavarasi ja painuisit pakoon pahoja ihmisiä.
Vai pakoon... eikö niitä muualta löytyisi... Ja eikö paha löytäisi pahaa, vaikka maailman ääreen muuttaisi.
— Onhan se niinkin.
Ei muuta kun saisi lyödä liiskaksi semmoiset!
IX.
Lauantai-iltana saunan jälkeen käveli Tuomas Nuotioniemeen. Teki mieli pistäytyä joskus naapurissakin, vaikka arastellen sinne menikin. Mitähän sanovat _siitä_...? Katsovatkohan naureksien...?
Nuotioniemen Heikki istui pihamaalla piippuaan poltellen. Talossa oli hiljaista. Palvelijat olivat menneet iltasaunan jälkeen kukin taholleen ja Heikki, vakava vanhapoika, oli yksin kotona.
Tuomas oli kuullut, että Heikki aikoi myydä talonsa. Ja kun sattui olemaan hyvää aikaa, päätti hän käydä kysymässä asian todenperäisyyttä. Tuomasta oli viime päivinä alkanut kyllästyttää toisen maan viljeleminen. Vaikka Heinämäki olikin kuin omansa ja vielä pitkäaikainen vuokrasopimus, oli kyllästyminen tullut sitä voimakkaammaksi, kuta enemmän alkoi ajatella, että maa, jota viljeli, oli Isotalon maata, metsät, joissa liikkui, Isotalon metsiä.
Jos vaan Heikki myy talonsa sopivasti, niin hän ei arkaile ostaessaan. Pääseehän ainakin Isotalon komentelemisista ja viimepäivinä yhtämittaa kiusanneesta ajatuksesta, että täytyy elää niinkuin sen miehen armoista, joka on saattanut hänet suurimpaan häpeään ja perheonnettomuuteen.
Nuotioniemeen paistoi iltapäivä vinosti. Haapa portin pielessä lepatti hiljaista puhettaan iltatuulessa. Kovinpa se talo näyttikin hauskalta näin kesäisessä asussaan.
— Kas Tuomasta, kun on lähtenyt kerrankin naapuriin, ihasteli Heikki ja toimitti istumaan pihamaalle.
— Tulinhan kerran lähteneeksi. Usein ei joudakaan, kun on paljot työt aina vastuksina.
— Kovin oletkin niitten töittesi kanssa... niinkuin ei vähemmälläkin ennättäisi.
— Kylläkin sitä... mutta onhan edes työstä jotain huvia, kun ei muustakaan.
Heikki ymmärsi hyvin, mitä Tuomas puheellaan tarkoitti, muttei kajonnut siihen. Vaimostaan se ehkä tahtoisi haastaa, mutta mitäpä tuosta. Semmoisia ne ovat, kyllä se on jo huomattu. Siksipä heistä on erillään tässä pysyttykin. Heikin kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme. Erillään on osattu pysyä. Harmia ne vain tuovat, kun ne kovin läheiseksi pääsevät, mietti Nuotioniemen hiljainen peltomyyrä.
— Minä tässä päinvastoin alan laiskistua, virkkoi Heikki. Suoraan sanoen möisin talon, kun olisi, joka ostaisi.
— Möisitköhän? arveli Tuomas.
— Varmasti. Mitä minä yksinäinen mies talolla.
— Olisihan niitä ostajia, kun vain olisivat myyjälle mieleisiä.
— Onko sulla ostaja tiedossa? Sanohan pois.
— Minähän sitä olen vähän niinkuin ajatellut, mutta mitäpä siitä. Ethän sinä minulle möisikään.
— Miks'en. Vaikka heti tehdään kaupat.
— Ihanko tosissa?
— Mitäpä tässä nyt sinun kanssasi naljailemaankaan. Lyö vain kättä päälle! Hinnan kai olet kuullutkin.
— Olenhan tuon kuullut, mutta milläpä tyhjä mies talon ostaa. Heinämäestä tosin saa muutamia tuhansia, mutta...
— Ei siinä sinun kanssasi rahat tule kysymykseen. Itse saat määrätä ehdot.
— Älähän.
— Saat sen uskoa, vakuutti Heikki.
Tuomaasta tuntui niinkuin painava mieli olisi hetkeksi haihtunut ja päivä hänelle joltakin suunnalta alkanut valjeta. Hän ostaa talon ja pääsee eroon ilkeästä isännästään. Annakin ihastuu, kun taloon pääsee emännäksi. Ehkä heittää huonot tapansakin. Aloitetaan uutta elämää.
— Kyllähän minä siinä mielessä tulin, että ostan vaikka heti, jos vain hyväksyt tämmöisen ostajan. Olisihan noita rahojakin joku tuhansinen aluksi.
— Mitäpä minä niillä... pääasia on, kun saan jättää talon oikeisiin käsiin.
Sovittiin, että kauppa päätetään heti. Tuomas saa talon huomisesta lähtien käsiinsä.
— Minä tästä samoilen tuonne selkäsaareen ja rakennan sinne kalasaunani, puheli Heikki. Kalastelen, makailen, soutelen huvikseni. Tulenpahan sitten talveksi tupaasi, Tuomas, jos luvan antanet. Ei ole huolta huomisesta. Elää kellettelen, niinkuin kulloinkin parhaaksi näen.
Miehet juttelivat myöhään yöhön. Nuotioselältä kuului venemiesten ääniä ja airojen kolinaa. Kaakko äännähteli joskus tyvenillä vesillä rikkoen kirkkaan kesäyön hiljaisuuden.
Tuomas tunsi pitkästä aikaa olonsa jotenkuten rauhalliseksi. Jos Annankin saisi hyvällä kohtelulla vielä muuttumaan. Jos lakkaisi kyliä käymästä ja tyytyisi uuteen kotiin ja muuttaisi mielensä. Kun kerrankin kaikki entinen katoaisi kuin paha uni ja saisi alottaa uutta elämää.
X.
Hiljainen, kesäinen sunnuntai.
Taivas kaareutui kirkkaana ja vilpoinen tuuli veteli juovia järven selkiin. Tuomas istui veräjäpuulla Heinämäen pellon laidassa ja katseli edessään lainehtivaa ruispeltoa.
Nyt se jää toiselle tuokin. Mitähän isä sanoisi, jos eläisi? Ja äiti? Sanoisivatkohan: Suotta jätit. Olisit pysynyt vanhoilla juurillasi. Mutta eihän hänellä oikeastaan mitään juuria ollutkaan. Vieraassa maaperässähän hän eli. Toisen maata. Ikuisen vihamiehen ja häpäisijän. Jääköön toiselle!
Täytyi päästä omalta pohjalta yrittämään ja näyttämään, mitä saisi aikaan. Varmaan se huoliakin huojentaisi. Ja olihan siinä vihdoin pojalla oma pohja, jolta sopisi jatkaa. Ei yhtään kaihoa eikä koti-ikävää saa tulla, ei vaikka...! Kauniimpi on siellä paikkakin.
Tuomas käveli pihaan.
Mitähän tuosta nyt Anna sanonee? Ilostuukohan? Kun ihastuisi, kapsahtaisi kaulaan ja sanoisi, että elä milloinkaan enää muistele... Minä koetan olla hyvä ja uskollinen emäntä Nuotioniemessä. Jopahan se niin sanoo!
* * * * *
Tuomas astui tupaan. Permannolle oli levitetty koivunlehtiä ja horsmia kuivamaan. Anna nukkui tuoksuvilla lehdillä. Vanha Könniläinen löi keskipäivän tunteja.
Tuomas aprikoi, menisikö vielä ulos vai istuisiko odottamaan Annan heräämistä. Siihen painautui Annan viereen lehdille. Saisi siinä salaa häntä katsella. Tuomaan sydänalassa hiipaisi outo rakkauden jano. Miten kauan siitä olikaan, kun hän oli vaimoaan hyväillyt? Tuntui niinkuin olisi ollut määrättömän kauan.
Annan rinta kohoili tasaisesti ohuen puseron alla. Kiinteän rinnan kuultava iho näkyi kaula-aukeamasta. Toinen käsi oli pään alla ja toinen vapaana valui vartalolla. Pyöreä, täyteläinen käsivarsi ja kiinteä, kuultavahipiäinen rinta puseron alla.
Tuomaan teki mieli laskea kätensä hiljaa ja hyväillen Annan käsivarrelle, mutta pelkäsi herättävänsä hänet. Tuomas vain janoten katseli muistamatta mitään, näkemättä mitään muuta kuin täyteläisen vartalon, pyöreän käsivarren, hohtavat posket ja rinnan tasaisen aaltoilun.
Uusi polttava kaipauksen tunne värisytti Tuomasta. Mitähän se oli? Aistien kaipuutako vai ystävyyden tarvetta! Olisiko se ollutkaan mahdollista hänelle tuon nuorekkaan olennon omistaminen? Oliko se tosiaankin häntä varten? Tällaisen jäykän ja järeän, työssä kovettuneen, vaivoissa vanhettuneen...? Mitä hän rakkaudella, tämmöinen!
Kurkkua kuristi yksinäisyyden tunne, katkera, selittämätön kaipaus. Kuristi niinkuin olisi itku ylös pyrkimässä.
Hänenhän sen pitäisi olla, vaikkei ollut. Hänellehän sen, tuon tuossa, tulisi osoittaa rakkautta, vaikkei osoittanut.
Tuntui kuin Isotalo olisi vieressä nauraa höhöttänyt ja kurkottanut niljaisia käsiään Annaa kohti.
Minun se on. Minulle sen posket punehtivat ja silmät loistavat. Minulle kupertuvat poskien hymykuopat ja minä sen omistan — ruumiin. Muulla ei ole väliäkään!
Taaskin salpasi Tuomaan hengityksen paisuva viha, niinkuin oli sadat kerrat ennenkin salvannut.
Tätä hirveätä helvetin tuskaa!
Anna heräsi ja katsoi ihmetellen Tuomaaseen. Lienevätkö Tuomaan kasvot olleet vihasta vääristyneet, koskapa Anna kirkaisi.
— Hyi! Mitä sinä siinä...?
Ja aikoi ponnahtaa ylös.
— Kuulehan, älähän..! Olisit nyt siinä vielä hetken.
Tuomas koetti hapuilla Annaa syliinsä, mutta Anna pyörähti penkille istumaan.
— Kun ihan säikähdin.
— Minuako?
— Niin.
Tuomaskin istui penkille ja näytti alakuloiselta. Hetken perästä virkkoi.
— Mitäs sinä siitä sanot, kun Nuotioniemi on nyt meidän?
— Mitä?
— Että minä olen nyt Nuotioniemen isäntä.
— Mitä sinä nyt horiset? kysyi Anna ihmetellen.
— Että minä ostin sen... usko, jos tahdot. Tuoss' on kauppakirjat.
Tuomas heitti Annan syliin tukun papereita ja siirtyi lähemmäksi istumaan. Koetti hymyillä sanoessaan.
— Ja sinä olet nyt talon emäntä.
Ihmetellen katseli Anna vuoroin Tuomaaseen ja papereihin.
— Mutta ethän sinä ole mitään ennemmin puhunut.
Tuomas hytkähti. Hyville mielinpä taisi käydä.
— Eihän sinulle ole saanut mitään puhutuksi, kun aina kierrät ja kaarrat. Olen sitä jo monta päivää miettinyt, ja kun kuulin, että Heikki myy talonsa, niin menin kuulemaan ja nyt ne on kaupat tehty.
— Johan sinä nyt olet aivan hassuna, ihmetteli Anna.
— Vai hassuna. En minä ikääni toisen maata rupea viljelemään. Ja semmoisen miehen kuin Isotalo.
— No ihanko sinä tosissasi?
— Ei siinä ole yhtään leikkiä.
— Mutta mihin Heinämäki jää?
— Se myydään.
— Ole hulluttelematta.
— No mitä me muutakaan sillä...
— Ja millä sinä talon maksat?
— Työlläni.
— Taitaa olla huono maksaja.
— Se on ainakin minun mielestäni luotettavin.
Anna mittaili Tuomasta silmillään.
Tuoko tuossa jaksaisi taloa pystyssä pitää? Ja miten se on vielä innoissaan. Anna purskahti nauramaan.
— Mitä sinä naurat?
Tuomaan kasvot synkkenivät.
— Pilkkanaurullako sinä vain kiitätkin minua!
— Enhän minä, mutta...
— Naura vain, ainakaan Isotalo nyt ei enää naura!
Tuomas meni ulos mieli kuohuen.
Näinkö se taas kaikki kävikin? Näinkö taas hänen suunnitelmansa raukesivat? Turhaa, turhaa kaikki!
XI.
Tuomaan ulos mentyä jäi Anna vielä penkille istumaan. Tuvan lehtikerpuille tuoksuva ilma raukasi ja kutitti somasti hermoja.